SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Prinsessa Ruusunen: Unikeon Satu

18 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Hei, pienet ystävät! Oletteko valmiina astumaan mukaan satujen ihmeelliseen ja taianomaiseen maailmaan? Tänään teemme matkan kauas, kauas menneisyyteen, aikaan jolloin kuninkaat ja kuningattaret hallitsivat suuria valtakuntia, ja metsät olivat täynnä toinen toistaan ihmeellisempää taikaa. Silloin, kaukaisessa maassa, eli kaunis prinsessa nimeltä Ruusunen. Hän oli tyttö, jonka elämään kietoutui mysteeri ja pitkä, pitkä uni. Tänään kuulemme, miten kaikki oikein alkoi, kuka hänet nukkui sataan vuoteen, ja kuka lopulta herätti hänet unestaan. Oletteko valmiina tähän jännittävään seikkailuun? Annas kun kerron teille Unikeon Sadun!

Kuninkaalliset Juhlat ja Paha Haltijatar

Kaukana, kaukana täältä, oli kerran ihana kuningaskunta. Siellä hallitsivat lempeä Kuningas ja kaunis Kuningatar. He olivat hyviä ja oikeudenmukaisia, ja heidän valtansa oli täynnä iloa. Mutta, tiedättekö, heillä oli yksi suuri suru sydämessään. Heillä ei ollut pientä lasta, ei omaa pikkuista, jota rakastaa ja hoivata. He toivoivat ja toivoivat, vuodesta toiseen, pientä prinsessaa tai prinssiä, joka täyttäisi linnan naurulla ja ilolla. He katselivat kaukaisuuteen ja huokailivat, toivoen ihmeen tapahtuvan. He olivat jo luopumassa toivosta, kunnes eräänä kauniina, aurinkoisena aamuna, tapahtui se kaikkein ihanin asia! Kuningattarelle syntyi pieni, suloinen tyttövauva! Koko valtakunta täyttyi valtavasta ilosta! Ilo oli niin suuri, että se tuntui leijailevan ilmassa kuin pienet, kimaltelevat kuplat! Linnan tornien huipuilta leijui iloinen musiikki, ja jokainen kukan terälehti tuntui tanssivan tuulen mukana. Kaikki olivat niin, niin onnellisia, ja Kuningas ja Kuningatar itkivät onnen kyyneleitä, kun he pitelivät pientä prinsessaansa sylissään. He rakastivat häntä yli kaiken, jo ensi silmäyksellä. Prinsessalle annettiin nimeksi Ruusunen, sillä hänen ihonsa oli kuin ruusunnuppu ja hänen poskensa kuin kevään ensimmäiset ruusut. Hän oli aivan vastustamaton! Linnan käytävillä kuului iloisia askelia ja onnellisia huudahduksia. Kaikki halusivat nähdä pienen Ruususen, ja koko maa juhli tätä suurta ihmettä.

Satavuotinen Uni ja Linnan Lumous

Ja niin vuodet kuluivat. Pikkuprinsessa Ruusunen kasvoi iloiseksi ja kauniiksi tytöksi. Hänellä oli hymy, joka sai auringonkin paistamaan kirkkaammin, ja nauru, joka soi linnan käytävillä kuin pienten hopeakellojen kilinä. Kaikki rakastivat häntä. Ruusunen leikki piilosta linnan valtavissa puutarhoissa, jutteli linnunpojille ja harjoitteli ratsastusta shetlanninponinsa selässä. Hän opetteli lukemaan ja kirjoittamaan, ja hänellä oli aina tuhat kysymystä mielessään maailmasta ja sen ihmeistä. Hän oli todellinen auringonsäde, joka valaisi koko linnan. Kaikki toivoivat, että hän eläisi onnellisesti elämänsä loppuun asti. Mutta syvällä kuninkaan ja kuningattaren sydämissä asui yhä pieni pelko. He muistivat sen pahan haltijattaren kirouksen. He muistivat, että jokin päivä, kun Ruusunen täyttäisi viisitoista vuotta, jotain hirveää tapahtuisi. Jotta heidän rakas tyttärensä olisi turvassa, kuningas oli antanut tiukan käskyn: Kaikki värttinät ja rukit oli tuhottava koko valtakunnasta! Kukaan ei saanut enää kehrätä lankaa, ei pienissä mökeissä eikä suurissa kartanoissa, jotta Ruusunen ei koskaan pistäisi sormeaan rukin neulaan. Kaikki pelkäsivät kuningattaren ja kuninkaan surua, jos jotain tapahtuisi, ja he tottelivat tarkasti. He uskoivat, että näin Ruusunen olisi turvassa. Ruusunen täytti viisitoista vuotta. Hän oli utelias nuori neito, joka rakasti seikkailuja ja uusien asioiden löytämistä. Hän oli jo nähnyt melkein jokaisen nurkan isossa linnassaan, paitsi yhden. Eräänä kauniina, aurinkoisena päivänä hän vaelteli linnan vanhimmissa ja hylätyimmissä osissa, joihin hän ei ollut koskaan ennen uskaltautunut. Nämä osat olivat pölyisiä ja hämäräperäisiä paikkoja, täynnä vanhoja esineitä ja unohdettuja tarinoita. 'Mitäköhän täältä löytyy?' hän kuiskasi itselleen, kun hän näki kapeat, kiertyvät portaat, jotka veivät ylöspäin kohti tuntematonta. Hän oli niin utelias, että unohti kaikki varoitukset, joita hän oli kuullut vanhoista torneista. Hän kiipesi yhä ylemmäs ja ylemmäs kapeita kierreportaita pitkin. Portaat natisivat hänen jalkojensa alla ja vanhat hämähäkinseitit takertuivat hänen hiuksiinsa. Jokainen askel oli seikkailu. Lopulta hän saapui pieneen, pyöreään huoneeseen linnan korkeimmassa tornissa. Huone oli valoisa, sillä yksi ikkuna antoi ulos, suoraan auringonpaisteeseen ja puutarhaan. Ja siellä, ikkunan edessä, istui vanha nainen. Vanha nainen kehräsi lankaa rukilla, ja hänen sormensa liikkuivat vikkelästi ja taitavasti. Ruusunen ei ollut koskaan nähnyt sellaista laitetta, sillä kuningas oli kieltänyt kaikki rukit. Se oli niin kiehtova! Hän ei voinut vastustaa. 'Hyvää päivää, mummo', Ruusunen sanoi kohteliaasti. 'Mitä sinä siinä teet?' Vanha nainen nosti katseensa. Hänellä oli syvät rypyt ja terävät silmät, jotka kimaltelivat omituisesti. 'Kehrään, rakas lapsi', hän vastasi hennolla äänellä. 'Teen langasta kangasta. Olen kehrännyt täällä jo hyvin, hyvin kauan.' Ruusunen astui lähemmäs. Hän katsoi, kuinka lanka kiertyi ja pyöri. 'Saanko minäkin kokeilla?' hän kysyi uteliaana, aivan kuin jokin näkymätön voima olisi vetänyt häntä puoleensa. Vanha nainen hymyili salaperäisesti ja nyökkäsi. 'Tottakai, lapsukainen. Anna minun näyttää.' Ruusunen ojensi kätensä ja kosketti rukin terävää neulaa. Hups! Terävä neula pisti hänen sormeensa. Juuri niin kuin paha haltijatar oli ennustanut viisitoista vuotta sitten. Heti kun pisara verta ilmestyi Ruususen sormeen, hänen silmänsä alkoivat luomet raskaina sulkeutua. Häntä alkoi pyörryttää. Koko maailma näytti heilahtelevan. Hän vaipui hitaasti lattialle ja nukahti syvään uneen. Syvempään kuin kukaan oli koskaan nukkunut, syvempään kuin kuolema, syvempään kuin satojen vuosien uni. Samassa hetkessä, kun Ruusunen nukahti, koko linnassa tapahtui jotain kummallista. Kuningas nukahti syvään kesken päivällisen, haarukka kädessään. Kuningatar nukahti kesken kirjansa lukemisen, kirja sylissään. Kokki nukahti hellan ääreen, ja hänen ruokansa jäi kypsymättä. Palvelijat nukahtivat kesken työn, ja heidän kädessään olevat pölyhuiskat ja luudat tipahtivat maahan. Jopa koirat ja kissat nukahtivat, kuorsaten hiljaa lämpimillä matoilla. Linnut puutarhassa lopettivat laulunsa ja nukahtivat oksilleen. Kaikki nukahtivat, jokainen elävä olento linnan sisällä ja sen pihoilla. Mutta miksi? Eihän paha haltijatar ollut luvannut kuin prinsessan nukahtamisen! Onneksi se hyvä haltijatar, joka oli antanut Ruususelle kauneuden lahjan ja lieventänyt kirousta, muisti lupauksensa. Hän tiesi, että prinsessan olisi aivan liian surullista herätä yksin satojen vuosien päästä, ilman perhettään ja ystäviään. Niinpä hän käytti taikaansa ja loihtikin koko linnaan uneen. Näin kaikki heräisivät yhdessä, kun prinsessakin heräisi. Kukaan ei olisi yksin. Ja niin linnan ympärille alkoi kasvaa paksu, läpipääsemätön orapihlaja-aita. Se kasvoi nopeasti ja korkeaksi, kietoutuen linnan muurien ympärille kuin jättimäinen vihreä peitto. Pensas oli niin tiheä ja piikikäs, ettei kukaan päässyt sen läpi. Se oli kuin iso, pörröinen suojamuuri, joka piilotti linnan kokonaan maailmalta. Pian linna katosi kokonaan näkyvistä, peittyen kasvillisuuden alle. Aika kului, ja aurinko nousi ja laski tuhansia kertoja. Vuodet muuttuivat vuosikymmeniksi, ja vuosikymmenet vuosisadaksi. Kukaan ei enää muistanut, missä kaunis prinsessa oli tai miksi linna oli kadonnut. Vain vanhat ihmiset kertoivat lapsenlapsilleen tarinoita nukkuvasta prinsessasta ja lumotusta linnasta, joka piiloutui syvälle orapihlaja-aidan sisään. Tarina muuttui legendaksi, ja legendasta tuli satu. Ihmiset ihmettelivät, oliko siellä todella unessa kaunis prinsessa, jonka sormi oli pistänyt rukin neulaan. Oliko linnassa todella kaikki nukuksissa, odottamassa heräämistä? Monet rohkeat miehet yrittivät päästä pensasaidan läpi, mutta piikit olivat liian teräviä ja aita liian tiheä. Kukaan ei onnistunut. Toiveet alkoivat hiipua. Linna nukkui uneliasta untaan, piilossa maailman katseilta. Sisällä kaikki oli pysähtynyt aikaan. Kukkien tuoksut olivat vielä ilmassa, ruoka astioissa, ja auringonvalo siivilöityi ikkunoista pölyisten huoneiden lattioille. Kaikki odotti vain yhtä asiaa: heräämistä. Mutta kuka voisi murtaa tämän satavuotisen kirouksen? Kuka voisi löytää tiensä linnan sydämeen ja herättää prinsessa Ruususen?

Prinssin Saapuminen ja Lumouksen Murtaminen

Kaukana, kaukana täältä, toisessa kuningaskunnassa, eli nuori ja hyvin, hyvin rohkea prinssi. Hänen nimensä oli Prinssi Rohkea. Prinssi Rohkea ei ollut aivan tavallinen prinssi. Hän ei pitänyt tylsistä juhlista tai hienoista puvuista, vaan hän rakasti seikkailuja, tutkimista ja salaisuuksien selvittämistä. Hänellä oli aina mielessään uusi arvoitus, uusi paikka löydettäväksi. Eräänä kauniina päivänä Prinssi Rohkea istui linnansa puutarhassa. Siellä hän kuuli vanhojen hovipalvelijoiden kuiskailevan jostakin kauan sitten nukahtaneesta linnasta. He kertoivat tarinaa kauniista prinsessasta, joka oli uinunut jo sata vuotta paksun ruusupensaikon suojassa. Kukaan ei ollut päässyt läpi. Monet prinssit olivat yrittäneet, mutta eivät olleet onnistuneet. Pensas oli ollut liian tiheä ja piikikäs. Prinssi Rohkean silmät kirkastuivat. "Satavuotinen uni? Ja prinsessa?" hän mietti. "Minun on pakko selvittää tämä! Minun on löydettävä se linna ja ehkä, ehkä voin auttaa!" Niin Prinssi Rohkea pakkasi mukaansa vain muutaman tärkeän asian: kartan, vesipullon ja hyvän miekan. Hän hyppäsi uskollisen hevosensa selkään ja lähti matkaan. Hän ratsasti läpi metsien ja yli vuorten, päivän toisensa jälkeen. Hän kohtasi pieniä puroja ja suuria puita, ystävällisiä oravia ja laulavia lintuja. Hän kysyi jokaiselta vastaantulijalta neuvoa, mutta kukaan ei tuntunut tietävän tarkkaan unen linnan sijaintia. Kunnes eräänä iltana, aivan pimeyden laskeutuessa, hän saapui suuren, synkän metsän laitaan. Siellä seisoi vanha, viisas pöllö, silmät tuikkivat pimeässä. "Anteeksi, viisas pöllö", Prinssi Rohkea sanoi. "Olen etsimässä linnaa, jossa kaunis prinsessa nukkuu satavuotista unta. Tiedätkö sinä sen paikan?" Pöllö katsoi Prinssi Rohkeaa pitkään. "Monet ovat yrittäneet", pöllö huhuili. "Mutta vain puhtaalla sydämellä varustettu voi kulkea läpi. Linna on tuolla, syvällä piikikkään pensasaidan takana." Pöllö osoitti siivellään paksua, läpipääsemätöntä pensasaitaa, joka näytti peittävän koko kukkulan. Prinssi Rohkea kiitti pöllöä ja jatkoi matkaansa kohti pensasaitaa. Se oli todellakin valtava! Piikkisiä, teräviä oksia risteili joka suuntaan, ja ne näyttivät nuolevan taivasta. Ne olivat niin tiheässä, että edes pienin hiiri ei olisi mahtunut läpi. Mutta Prinssi Rohkea ei luovuttanut. Hän muisti pöllön sanat. Hän nousi hevosensa selästä ja käveli pensasaidan luo. Hän kurotti kättään, varovasti, ja kosketti yhtä piikikästä oksaa. Ja silloin, tapahtui jotain taianomaista! Piikikkäät oksat alkoivat liikkua, ne siirtyivät syrjään, ihan kuin ne olisivat antaneet tilaa Prinssi Rohkealle. Ne eivät raapineet tai satuttaneet häntä lainkaan. Ne näyttivät muuttuvan pehmeiksi köynnöksiksi, jotka kietoutuivat ystävällisesti hänen ympärilleen. Hän käveli läpi pensasaidan, ja pensaat sulkeutuivat hänen takanaan. Nyt hän oli linnan sisäpuolella. Kaikki oli aivan hiljaista. Hän näki linnan portit, jotka olivat avoinna, ja sisäpihan, joka oli täynnä ruusupensaiden varjoja. Hän astui linnaan. Sisällä oli hämärää ja pölyistä. Kaikki oli pysähtynyt sataan vuoteen. Keittiössä kokki seisoi lusikka kädessään, mutta hän nukkui. Leipurin uunista tupsahti taikinan tuoksu, mutta hänkin nukkui. Pihalla koirat nukkuivat kesken leikin, ja kissat nukkuivat aurinkoisilla ikkunalaudoilla. Linnan vartijat nukkuivat miekat kädessään, ovenpieliin nojaten. Prinssi Rohkea kulki käytävästä toiseen, portaiden ylös ja alas. Hän näki kauniita huoneita, joissa oli upeita maalauksia seinillä ja suuria takkoja. Mutta kaikki oli niin hiljaista, että hän kuuli oman sydämensä lyövän. Tuk-tuk, tuk-tuk. Lopulta hän saapui linnan korkeimpaan torniin. Siellä, suuressa makuuhuoneessa, vuoteella makasi kaunein olento, jonka Prinssi Rohkea oli koskaan nähnyt. Se oli Prinsessa Ruusunen. Hän nukkui syvää unta, aivan niin kuin tarinat olivat kertoneet. Hänen poskensa olivat kuin ruusunlehdet, ja hänen kultaiset hiuksensa levisivät tyynylle kuin auringonvalo. Prinssi Rohkea astui lähemmäs. Hän polvistui vuoteen viereen. Hän katsoi Prinsessa Ruususta ja tiesi, että hänen oli herätettävä tämä kaunis prinsessa. Hän muisti, mitä vanhat tarinat olivat kertoneet: vain tosirakkauden suudelma voisi murtaa pahan haltijattaren kirouksen. Hän nojasi varovasti eteenpäin ja antoi Prinsessa Ruususelle hellän, hyvin, hyvin pienen suudelman otsalle. Ja samassa! Koko linna heräsi eloon! Se oli kuin joku olisi painanut suurta herätyskelloa! Keittiössä kokki jatkoi keittoaan, lusikka heilahti iloisesti! Leipuri nyökkäsi ja leipä uunista tuoksui taas! Pihalla koirat heräsivät ja haukkuivat iloisesti, hännät heiluen! Vartijat suoristautuivat ja hieroivat silmiään. Linnut alkoivat laulaa taas pihapuissa, ja auringonvalo näytti kirkastuvan! Ja kaikkein tärkeimpänä: Prinsessa Ruusunen avasi silmänsä! Hän katsoi ympärilleen, sitten Prinssi Rohkeaan. Hänen silmänsä olivat täynnä ihmetystä ja iloa. "Kuka sinä olet?" hän kysyi, ääni vielä hieman uninen. Prinssi Rohkea hymyili. "Olen Prinssi Rohkea", hän sanoi. "Ja sinä olet herännyt satavuotisesta unesta. Nyt on aika juhlia!" Prinsessa Ruusunen nousi vuoteeltaan, ja hän tunsi itsensä virkeäksi ja iloiseksi, aivan kuin olisi nukkunut vain yhden hyvän yön. Hän otti Prinssi Rohkean kädestä, ja he astelivat alas linnan portaita. Linnan väki oli jo kerääntynyt pihalle, kaikki iloitsivat heräämisestä. Oli naurua ja halauksia. Koko linna oli täynnä elämää ja ääntä, juuri niin kuin sen pitikin olla. Pahat haltijattaren loitsu oli murrettu, ja kaikki olivat onnellisia. Prinssi Rohkea ja Prinsessa Ruusunen katselivat toisiaan, ja heidän sydämensä täyttyivät uudesta, ihanasta tunteesta. Tämä oli vasta alkua heidän omalle, kauniille tarinalleen.

Lopetus

Kiitos, että olit mukana tällä ihanalla matkalla. Toivottavasti pidit tästä Prinsessa Ruususen tarinasta. Kerro Sonacastsille, mitä pidit! Haluaisimme kuulla ajatuksiasi. Ehkä voisit itse keksiä uusia seikkailuja Ruususelle ja hänen ystävilleen? Tai piirtää kuvan heidän linnastaan? Muista, että jokaisessa unessa ja jokaisessa päivässä on oma taikansa. Nähdään seuraavassa tarinassa! Hei hei!

Lisää tarinoita