SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Prinsessa Ruusunen

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Kuvittele maailma, jossa aika pysähtyy. Satavuotinen uni, joka kietoo kokonaisen valtakunnan syvään hiljaisuuteen. Unelma kauniista prinsessasta, joka odottaa pelastajaa, samalla kun linnan ympärille kasvaa läpipääsemätön orapihlaja-aita. Tänään sukellamme yhteen rakastetuimmista Grimmin veljesten saduista, Prinsessa Ruususeen. Se on tarina rakkaudesta, kohtalosta ja siitä, kuinka toivo elää jopa syvimmässä unessa. Oletko valmis heräämään?

Kuningasparin toive ja pahojen haltijattarien kirous

Kauan sitten, kaukaisessa valtakunnassa, eli kuningas ja kuningatar, jotka kaipasivat lasta enemmän kuin mitään muuta. Vuodesta toiseen he toivoivat, ja heidän syvä surunsa heijastui koko maahan. Eräänä päivänä, kun kuningatar kylpi lammen raikkaassa vedessä, pieni sammakko hyppäsi esiin: ”Älä huoli. Toiveesi toteutuu pian. Vuoden kuluttua synnytät tyttären.” Ennustus piti paikkansa. Kun prinsessa syntyi, ilo valtasi linnan ja levisi koko valtakuntaan. Kuningaspari päätti järjestää suuret juhlat, joihin kutsuttiin kaikki valtakunnan viisaat haltijattaret. Heitä oli kolmetoista, mutta kultaisia lautasia oli vain kaksitoista. Niinpä yksi haltijatar, se kolmastoista, jätettiin kutsumatta. Juhlat olivat loisteliaat, ja kaksitoista haltijatarta lahjoittivat prinsessalle ihmeellisiä lahjoja: kauneutta, hyveellisyyttä, viisautta ja muita siunauksia. Mutta juuri kun juhlat olivat päättymässä, kolmastoista haltijatar astui sisään. Häntä ei ollut kutsuttu, ja hän oli raivoissaan. Kosto mielessään hän kirosi pientä prinsessaa, ennen kuin katosi jäljettömiin.

Ruususen uni ja valtakunnan peittyminen

Kuningas ja kuningatar olivat murtuneita surusta, heidän toivonsa oli särkynyt. He yrittivät kaikin mahdollisin keinoin torjua pahojen haltijattarien karmean ennustuksen. Kuningas antoi välittömästi julistuksen, joka levisi tuulen lailla yli koko laajan valtakuntansa: jokainen ainoa värttinä oli poltettava, tuhottava perin pohjin. Ei saanut jäädä yhtäkään. Hän toivoi epätoivoisesti, että näin hänen rakas tyttärensä ei koskaan joutuisi kosketuksiin kirotun esineen kanssa, joka oli tuomittu aiheuttamaan hänen tuhonsa. Vuodet lipuivat ohi kuin hitaat virrat, ja prinsessa Ruusunen kasvoi kukoistavaksi, kauniiksi ja hyväsydämiseksi nuoreksi naiseksi. Hänen olemuksensa oli ilo silmälle ja lohdutus sielulle, ja kaikki, jotka hänet tunsivat, rakastivat häntä syvästi hänen lempeän luonteensa ja säteilevän hymynsä vuoksi. Kirous oli painunut unohduksiin kaikkien mielestä, jopa hovin iloisesta hulinasta, paitsi ehkä kuningasparin syvimpään, pelon varjostamaan sydämeen. He muistivat sen tuskan joka päivä. He vartioivat tytärtään kuin kultaista kukkaa, mutta eivät voineet olla ikuisesti hänen rinnallaan, varjona jokaisessa askeleessa. Sitten koitti päivä, jota oli sekä odotettu että pelätty – prinsessa Ruususen viidestoista syntymäpäivä. Se oli lämmin, aurinkoinen päivä, täynnä kevään lupauksia, ja Ruusunen, uteliaisuutta puhkuen ja elämää täynnä, päätti tutkia linnan salaisuuksia. Hän vaelteli linnan vanhoissa, hiljaisissa ja syrjäisissä osissa, joihin hänen jalkansa eivät olleet aiemmin kantaneet. Hän löysi kapeat, pölyiset ja vähän käytetyt kierreportaat, jotka johtivat ylös linnan korkeimpaan vanhaan torniin. Ylhäällä, aivan huipun tuntumassa, oli pieni, unohdetun oloinen huone, jonka raskas puuovi oli raollaan. Vastustamaton uteliaisuus veti häntä syvemmälle, pimeyden kynnyksen yli. Huoneessa istui ryppyinen, vanha nainen, joka ahkerasti kehräsi pellavaa vanhanaikaisella värttinällään. Prinsessa ei ollut koskaan elämässään nähnyt värttinää, sillä kuningas oli varmistanut, että kaikki sellaiset oli poltettu hänen syntymänsä jälkeen.

Urheat prinssit ja toivon kipinä

Uteliaisuus voitti kaiken. Ruusunen asteli lähemmäs, katse nauliintuneena vanhan naisen käsiin, jotka liikkuivat taitavasti värttinän ympärillä. Hän ei voinut vastustaa omituisen esineen kutsua. Kuin lumottuna hän kurotti kättään, haluten koskettaa sen sileää puuta ja pyörivää kärkeä, josta kaikki olivat vaienneet. Ja sitten, se tapahtui. Yhtäkkiä, aivan varoittamatta, hänen sormensa osui terävään värttinän kärkeen. Pieni, pistävä kipu levisi hänen sormestaan läpi koko kehon, ja maailma alkoi pyörtyä hänen ympärillään. Prinsessa Ruusunen tunsi silmäluomiensa painuvan alas vastustamattomasti, ja hän vaipui syvään uneen, juuri siihen samaan uneen, josta oli jo pitkään ennustettu. Hän kaatui hiljaa lattialle, kuin kevyt höyhen. Vanhasta naisesta ei jäänyt jälkeäkään, kuin hän olisi kadonnut olemattomiin. Kirous oli täyttynyt. Syvä hiljaisuus laskeutui tornihuoneeseen. Ja samalla hetkellä, kuin jokin näkymätön aalto olisi pyyhkäissyt linnan ylitse, koko valtakunta vaipui uneen. Kuningas ja kuningatar, jotka olivat juuri palanneet matkaltaan ja olivat juomassa iltateetä salissaan, nukahtivat pöydän ääreen, teekupit yhä kädessään. Kuninkaan koira, joka loikoili valtaistuimen vieressä, lopetti haukahduksensa kesken ja vaipui koomaisen syvään lepoon. Hevoset tallissa seisahtuivat syömään heinäänsä ikuisesti, linnut puiden oksilla jäivät laulunsa kesken, kokit keittiössä, palvelijat, vartijat – kaikki jäivät siihen asentoon, missä he olivat olleetkin, kuin aika olisi pysäytetty taikaiskusta. Tuli sammui takasta, tuuli lakkasi humisemasta puiden latvoissa, ja linnan ympärille laskeutui syvä, lähes kuolemanhiljainen rauha, jota rikkoi ainoastaan satunnainen, syvälle uneen vaipuneen ihmisen tasainen hengitys. Se oli pysähtynyt maailma, vankina ikuisessa nykyhetkessä. Vuodet kuluivat, ja linnan ympärille kasvoi tiheä, läpipääsemätön orapihlaja-aita. Se kohosi korkeaksi ja leveäksi, peittäen linnan täysin näkyviltä. Sen oksat olivat teräviä kuin miekat ja kietoutuivat toisiinsa niin tiukasti, että yksikään ihminen tai eläin ei päässyt sen läpi. Joka vuosi aita kasvoi tiheämmäksi ja uhkaavammaksi, suojellen syvää unta uteliailta katseilta ja tunkeilijoilta. Vain linnan korkeimman tornin huippu, jonka huipulla liehui nukkuva lippu, näkyi horisontissa, muistutuksena kadonneesta valtakunnasta. Orapihlaja-aidasta tuli elävä muuri, joka vartioi Prinsessa Ruususen unen rauhaa ja suojeli samalla nukkuvaa linnaa ulkomaailmalta. Se oli kuin synkkä kruunu nukkuvan valtakunnan päällä. Ajan myötä tarina kauniista prinsessasta, joka nukkui linnassaan orapihlaja-aidan takana, levisi kauas ja laajalle. Jokainen lapsi tiesi sen, ja jokainen aikuinen kuiskasi sitä iltaisin tulen ääressä. Monia rohkeita ja kunnianhimoisia prinssejä saapui paikalle, kuultuaan legendan Prinsessa Ruususen ylimaallisesta kauneudesta ja kuningaskunnan sanomattomista rikkauksista. He olivat täynnä toivoa ja uskoa, että juuri he, jalojen ritarien jälkeläiset, olisivat ne, jotka mursivat kirouksen. He olivat kuulleet vanhojen ennustusten sanoneen, että orapihlaja-aita olisi mahdollista läpäistä vasta tasan sadan vuoden unen jälkeen, mutta heidän nuori, palava sydämensä ei jaksanut odottaa. Kunnianhimo ja rakkauden kaipuu ajoivat heitä eteenpäin. Yksi toisensa jälkeen he yrittivät murtautua aidan läpi, miekat viuhuen ja ritarit haarniskoissaan kolisten. Mutta terävät oksat ja piikit tarttuivat heihin, repien vaatteet riekaleiksi ja haavoittaen heidän ihoaan syvälle. Jotkut tarttuivat orapihlajaan niin tiukasti, että eivät enää koskaan päässeet irti, vaan jäivät roikkumaan kuihtuneina ruumiina pensaikkoon. Jotkut joutuivat aidan sisään, mutta eivät enää löytäneet tietä ulos, vaan kuolivat siellä hitaasti ja tuskallisesti, joutuen osaksi synkkää pensaikkoa. Heidän luurankonsa jäivät varoittavaksi esimerkiksi muille, jotka uskalsivat lähestyä. Aita oli kuin ahnas hirviö, joka nielaisi kaikki yrittäjät jättämättä jälkeäkään, jättäen heidät historian unohduksiin. Sukupolvet vaihtuivat, ja tarina syvenevästä unesta ja orapihlaja-aidan takaisesta linnasta alkoi kuulostaa yhä enemmän sadulta. Prinsessan syntymästä oli kulunut lähes sata vuotta. Vanhasta tarinasta oli tullut jo myytti, jota vain harvat enää uskoivat todeksi. Moni prinssi oli kadonnut aidan uumeniin, ja toivo tuntui hiipuvan viimeistenkin tarinan tuntijoiden sydämistä. Kuitenkin, syvällä kansan muistissa, pysyi itsepintaisesti elossa pieni toivon kipinä. Legendat kuiskasivat, että eräänä päivänä, kun tasan sata vuotta olisi kulunut prinsessan unesta, aidasta tulisi kaunis kukkameri, joka avautuisi juuri oikealle prinssille. Kuka olisi tämä valittu? Kuka uskaltaisi vielä yrittää, kun niin monet olivat jo epäonnistuneet? Aika odotti. Ja uneksiva valtakunta odotti.

Prinssin saapuminen ja lumouksen murtuminen

Ja niin vuosikymmenet vierivät. Satavuosi, kokonainen vuosisata, valui hitaasti kuin hiekka tiimalasissa. Moni prinssi, moni nuori ja toiveikas sielu oli yrittänyt murtaa piikkisen aidan läpi, mutta jokainen heistä oli jäänyt vangiksi sen petolliseen syleilyyn, tai sitten luopunut toivosta ja kääntynyt takaisin. Unohdus alkoi levitä tarinan ylle, ja vain vanhimmat muistivat yhä kaukaisen valtakunnan, sen kauniin prinsessan ja pahan haltijattaren kirouksen. Mutta kohtalolla oli vielä kätketty ässä hihassaan. Kaukaisessa maassa, missä tarinat matkasivat tuulen mukana ja tähdet kertoivat tulevaisuudesta, eli eräs nuori prinssi. Hän ei ollut monenkaan edeltäjänsä kaltainen. Hän ei etsinyt mainetta tai rikkautta, vaan totuutta ja seikkailua, sitä syvempää merkitystä, jota monet kutsuvat kohtaloksi. Hänen nimensä oli Filip. Hän oli kuullut huhuja – outoja, haalistuneita tarinoita nukkuvasta linnasta ja sen lumotusta prinsessasta. Mutta toisin kuin muut, Filip ei pitänyt niitä pelkkinä legendoina. Hänen sydämessään syttyi kummallinen tunne, selittämätön veto kohti tätä unohdettua valtakuntaa. Se oli kuin sisäinen kompassi, joka ohjasi häntä vastustamattomasti kohti tuntematonta. Hän varusti hevosensa, otti mukaansa vain välttämättömimmän ja lähti matkaan, seuraten vanhoja karttoja ja vielä vanhempia kertomuksia. Hän ratsasti halki tiheiden metsien, yli virtaavien jokien ja halki pölyisten tasankojen, aina kohti sitä salaperäistä paikkaa, josta legendat kertoivat. Lopulta, pitkän ja vaivalloisen matkan jälkeen, hän saapui aivan oikeaan paikkaan – metsänreunaan, josta ei ollut läpikulkua. Mutta aivan kuten tarinat olivat kertoneet, ei siinä ollutkaan enää pelkkää sankkaa piikkipensasaitaa, vaan vuosisadan aikana se oli muuttunut valtavaksi, tummanvihreäksi, kukkivaksi ja piikikkääksi muuriksi. Se oli niin tiheä ja paksu, että siitä ei nähnyt läpi, ei edes kurkistamalla. Joka toinen prinssi olisi kääntynyt takaisin, pettyneenä ja toivonsa menettäneenä. Mutta Filip tunsi sydämessään, että juuri nyt oli oikea aika. Kun hän lähestyi, tapahtui jotain uskomatonta. Tuhansien terävien piikkien ja paksujen oksien muodostama muuri alkoi elää. Ei uhkaavasti, ei vihamielisesti, vaan kuin se olisi odottanut häntä. Piikkiset oksat eivät tarttuneet hänen vaatteisiinsa, eivät raapineet hänen ihoaan. Sen sijaan ne taipuivat hitaasti, muodostaen edelleen hänelle kapean käytävän. Oli kuin kasvillisuus olisi tuntenut hänen puhtaan aikomuksensa, tunnistanut hänet siksi prinssiksi, jota oli odotettu. Hän käveli varovasti eteenpäin, ympärillään kukkivat ruusut, joiden terälehdet olivat pehmeitä kuin sametti. Niiden makea tuoksu täytti ilman. Käytävä johti hänet suoraan vanhan linnan portille. Portit, jotka olivat olleet suljettuina sadan vuoden ajan, seisoivat nyt raollaan, kutsuen häntä sisään. Kun Filip astui sisään, häntä vastasi syvä, harras hiljaisuus. Ei tuulen suhinaa, ei lintujen laulua, ei edes hiiren rapinaa. Vain pysähtynyt aika. Hän näki linnanpihalla hevosia, jotka olivat jähmettyneet liikkeen keskelle, kokkeja keittiössä, jotka seisoivat paikoillaan veitsi kädessä, palvelijoita lattiaa lakaisevien harjojen kanssa. Kaikki oli kuin maalaus, pysäytetty hetki menneisyydestä. Filip käveli ylös portaita, läpi valtavien salien, missä hoviväki ja kuninkaalliset seisoivat ryhmittäin, jokainen omassa jähmettyneessä asennossaan. Hän näki kuningasparin, syvään uneen vaipuneena valtaistuimillaan, heidän kasvonsa kalpeina mutta rauhallisina. Hän jatkoi matkaansa, seuraten tätä hiljaista, mystistä polkua, kunnes saapui korkeimman tornin huipulle. Siellä, pienessä ja kauniisti sisustetussa kammiossa, nukkui hän. Prinsessa Ruusunen. Hän makasi kullatussa sängyssä, verhot laskostuneina ympärillään. Hänen kasvonsa olivat kuin posliinia, ja pitkät, vaaleat hiukset levittäytyivät tyynyn ympärille kuin kultainen sädekehä. Kauneus, josta tarinat olivat kertoneet, oli totta – jopa unen peitossa hän oli lumoava. Hänen rauhalliset kasvonsa kertoivat, ettei uni ollut ollut piinaa, vaan pitkä, syvä lepo. Filip seisoi prinsessan sängyn vieressä, tuijottaen häntä pitkään. Hän tunsi sydämessään kummallisen, voimakkaan tunteen – ei pelkkää ihastusta, vaan syvää yhteyttä, kuin heidän sielunsa olisivat tunteneet toisensa jo kauan sitten. Hän kumartui hitaasti, varovasti. Ja suuteli prinsessaa kevyesti hänen huulilleen. Se oli suudelma, joka ei ollut pakotettu, ei toivon epätoivoinen teko, vaan kohtalon täyttymys, puhtaan rakkauden ele. Samassa hetkessä, kun prinssin huulet koskettivat prinsessan, jotain ihmeellistä tapahtui. Prinsessa Ruusunen avasi silmänsä. Ne olivat kirkkaat ja siniset, täynnä pientä hämmennystä, kuin hän olisi herännyt pitkistä, kauniista unista. Hän katsoi Filipia, ja heidän katseensa kohtasivat. Ympärillä heidän molempien, koko linna heräsi eloon. Se alkoi vaimeana huminana, sitten voimistuen. Hevoset hirnuivat tallissa, koirat haukkuivat. Keittiöstä alkoi kuulua kattiloiden kolinaa ja kokkien puhetta. Palvelijoiden harjat raapisivat lattioita. Tuuli alkoi jälleen suhista puiden latvoissa, linnut lauloivat metsässä. Linnan ruusut alkoivat kukkia entistäkin runsaammin. Kaikki oli pysähtynyt sadaksi vuodeksi, mutta nyt, hetkessä, aika alkoi jälleen virrata. Kuningas ja kuningatar valtaistuimillaan nousivat seisomaan, hieroen silmiään, kuin olisivat nukahtaneet hetkeksi. Koko hoviväki alkoi liikehtiä, ihmetellen ja hieroen unisia silmiään. Ilo ja riemu alkoivat täyttää linnan, kuin kirkas kevätvirta olisi puhjennut esiin. Prinsessa Ruusunen nousi istumaan sängyllään, katsoen hämmästyneenä ympärilleen, ja sitten takaisin prinssi Filipin silmiin. ”Missä minä olen?” hän kuiskasi. ”Olenko nukkunut pitkään?” Prinssi hymyili hänelle lämpimästi. ”Olet, kaunis prinsessa”, hän vastasi, ”mutta uni on nyt ohi. Ja minä olen täällä.” Lumous oli murrettu. Valtakunta oli herännyt. Ja uusi aika oli koittanut.

Lopetus

Kiitos, että astuit kanssamme tähän tarinaan ja jaoit hetken Prinsessa Ruususen maailmassa. Toivomme, että matkamme herätti mielikuvituksesi ja inspiroi sinua etsimään uusia ulottuvuuksia – tai luomaan omia. Kerrothan Sonacastille, mitä ajatuksia tämä kuunnelma sinussa herätti, otamme mielellämme vastaan palautetta. Kunnes seuraavan kerran tapaamme, anna mielikuvituksen johdattaa sinua. Sydämelliset kiitokset kuuntelusta ja hyvää jatkoa!

Lisää tarinoita