SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Prinsessa ja sammakko - Suudelman satu

14 min5-7-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Tervetuloa kuuntelemaan lumoavaa satua! Istu alas, peiton alle, ja anna mielikuvituksesi lentää. Tänään me sukellamme tarinaan, jossa asuu kaunis prinsessa – ehkäpä juuri sinun ikäisesi. Hänellä on kultainen pallo, joka on hänen aarteensa. Mutta mitä tapahtuu, kun pallo katoaa? Ja mikä ihmeen sammakko ilmestyy auttamaan? Tämä ei olekaan ihan tavallinen sammakko, vaan sellainen, joka osaa puhua ja unelmoi suudelmasta! Oletko valmis? Aloitetaan siis Prinsessa ja sammakko – suudelman satu!

Kultainen pallo ja sammakon lupaus

Prinsessa Lilja oli oikein suloinen ja iloinen tyttö, jolla oli kimmeltävät silmät ja paksut, vaaleat hiukset, jotka kimaltelivat auringossa kuin kulta. Hän asui suuressa, kauniissa linnassa, jossa oli valtavat puutarhat täynnä kukkia ja viheriöiviä pensaita. Mutta kaikista aarteista, prinsessa Liljan sydän kuului yhdelle, aivan erityiselle esineelle: hänen kultaiselle pallolleen. Oi, se oli ihana pallo! Se oli niin pyöreä ja kiiltävä, että kun aurinko osui siihen, se heijasti kauniita valonsäteitä joka puolelle. Lilja leikki sillä joka päivä, heitteli sitä ilmaan ja juoksi sen perässä linnan pihalla. Se oli hänen paras ystävänsä, hänen kultainen pallonsa. Linnan puutarhan reunalla oli vanha, syvä kaivo. Kaivo oli tehty kauniista kivistä, ja sen vesi oli niin kirkasta, että sen pohjaan näki melkein asti. Prinsessa Lilja rakasti leikkiä kaivon reunalla. Hän istui usein sen viereen ja katseli omaa kuvaansa vedessä, kuin peilistä. Eräänä aurinkoisena iltapäivänä, kun Lilja oli tavalliseen tapaansa leikkimässä kultaisella pallollaan, tapahtui jotain kamalaa. Hän heitti pallon korkealle ilmaan, korkeammalle kuin koskaan ennen. Pallo nousi ja nousi, mutta kun se laskeutui, se osui kaivon reunaan, pomppasi kerran ja putosi suoraan syvään, kylmään veteen! Prinsessa Lilja katsoi kauhuissaan, kuinka hänen rakas kultainen pallonsa katosi veden pimeisiin syvyyksiin. Hän juoksi kaivon reunalle ja kurkisti alas, mutta palloa ei näkynyt missään. Vain pimeää vettä. Liljan sydämessä tuntui valtava puristus. Hän oli niin, niin surullinen! Suuret kyynelpisarat alkoivat valua hänen poskiaan pitkin. Hän istui alas kaivon viereen ja itki, ihan hiljaa aluksi, sitten kovempaa ja kovempaa.

Lupaus, joka täytyy pitää

Ja siinä hän istui, prinsessa Lilja, kyyneleet valuivat ja pikkuruinen nenä oli aivan punainen. Hän nyyhki niin kovasti, että koko kaivo tuntui nyyhkivän mukana. Kyyneleet putoilivat solisevaan veteen tehden pieniä, pyöreitä renkaan, aivan kuin kaivo itsekin olisi surullinen. Mutta mitä ihmettä? Yhtäkkiä, aivan hänen jalkojensa juuresta, jostain kaivon synkästä, pimeästä syvyydestä, kuului kummallinen ääni. Plumps! Ja sitten toinen plumps! Vähän kuin joku olisi heittänyt pienen kiven veteen. Ja vielä yksi plumps! Mikä ihme siellä oikein liikkui? Kaivossa ei ollut koskaan aiemmin kuulunut mitään tällaista. Lilja unohti hetkeksi itkunsa. Uteliaisuus kutitti hänen mieltään. Hän nosti päänsä. Hän pyyhki kyyneleitä poskiltaan ja siristi silmiään, yrittäen nähdä pimeään veteen. Kaivon pimeästä vedestä, aivan pinnan alta, nousi esiin jotakin vihreää ja limaisaa. Se oli... sammakko! Mutta ei mikä tahansa sammakko. Tämä sammakko oli suuri, melkein Liljan oman nyrkin kokoinen, ja sen iho kiilteli kuin vastaleivottu leipä vesisateella. Ja sen silmät olivat kuin kaksi kiiltävää, mustaa nappia, jotka katsoivat Liljaan hyvin uteliaasti ja jopa hieman veikeästi. Sammakko kellui kaivon pinnalla, tapitti Liljaa suurilla silmillään. "Nyyh, nyyh", kuului yhä Liljan suusta, vaikka hän jo yllättyneenä tuijotti sammakkoa. Sammakko katseli häntä hetken, sitten se raotti suutaan. Pieni, vaaleanpunainen kieli vilahti. "Mikä ihmeen hätä pienellä prinsessalla on?" sammakko kurnutti, ja sen ääni oli yllättävän syvä ja ystävällinen, melkein kuin vanhan isoisän ääni. "Miksi itket tuolla lailla, että kaivon vesi uhkaa nousta yli äyräidensä ja tulvia koko pihaan?" Lilja ei ollut koskaan puhunut sammakolle, eikä hän ollut edes tiennyt, että sammakot osaavat puhua! Se oli niin outoa, mutta jotenkin myös jännittävää. Hän oli aivan häkeltynyt, mutta sammakon ystävällinen ääni antoi hänelle rohkeutta. "Minun kultainen palloni", Lilja sanoi, ja uusi kyynel valahti alas poskea. "Se putosi tuonne kaivoon! Enkä saa sitä takaisin! Se on minun kaikkein rakkain lelunsa, kultainen ja kimalteleva!" Sammakko nyökkäsi hitaasti. Sen suuret silmät muljahtivat ympäriinsä, kuin se olisi tarkistanut jotain hyvin tärkeää. "Niinkö? Kultainen pallo? Minä näen sen tuolla pohjalla, kimaltelemassa kuin pieni aurinko pimeässä vedessä. Se on tosi kaunis pallo." Lilja katsoi sammakkoa toiveikkaasti, hänen silmänsä loistivat hieman kyynelten läpi. "Näetkö? Voisitko... voisitko sinä hakea sen minulle? Minä voisin antaa sinulle palkinnoksi mitä vain!" Sammakko hypähti hieman lähemmäksi kaivon reunaa, aivan Liljan varpaiden juureen. Sen iho kiilsi kosteana auringossa, ja Lilja näki sen kauniin vihreän värin, jossa oli tummempia pilkkuja. "Voisinpa toki", se sanoi rauhallisesti. "Minä olen tottunut uimaan kaivon syvyyksissä. Mutta mitä minä saan vastineeksi? Tiedäthän, sammakot eivät tee palveluksia ilmaiseksi. Elämä kaivossa on kovaa työtä! Ja toisinaan siellä on vähän yksinäistäkin." Prinsessa Lilja mietti kuumeisesti. Mitä hän voisi antaa sammakolle? Hänellä oli paljon hienoja leluja, kauniita pukuja ja makeisia, joita oli tullut lahjaksi. "Voin antaa sinulle helmiä", Lilja tarjosi. "Tai kultaa. Tai ehkä kauniin korun? Sellaisen kimaltelevan, jossa on iso punainen kivi?" Sammakko pudisti päätään hitaasti, ja sen leuan alta kuului pieni kurnahdus. "Ei, ei, ei. Niistä minä en välitä. Minä olen sammakko, tiedäthän. Ne eivät sovellu minun elämääni. Minä haluan toisenlaisia asioita." "Mitä sitten?" Lilja kysyi, uteliaisuus voitti jo surun ja pelon. "Minä haluan, että olet ystäväni", sammakko sanoi, sen ääni oli vakava nyt. "Minä haluan istua kanssasi pöydässä, syödä sinun lautaseltasi, juoda sinun pikaristasi ja nukkua sinun sängyssäsi. Lupaa tämä minulle, ja saat kultaisen pallosi takaisin." Lilja katsoi sammakkoa. Syödä sammakon kanssa? Juoda sammakon kanssa? Nukkua sammakon kanssa? Ajatus tuntui aivan kamalalta! Sammakot olivat limaisia ja kylmiä, ja ne kurnuttivat! Ne söivät hyönteisiä! Mutta... mutta hänen kultainen pallonsa! Se oli hänen kaikkein rakkain lelunsa, jota ilman hänen sydämensä tuntuisi tyhjältä ja surulliselta. Jos hän ei saisi sitä takaisin, hänen sydämensä särkyisi kokonaan. Ja sammakko, eihän se varmasti oikeasti tarkoittanut noita lupauksia? Sehän oli vain sammakko! Eihän sellainen voisi tulla linnaan! "Lupaan!" prinsessa Lilja sanoi, melkein huutaen. "Lupaan, lupaan, lupaan! Teen mitä vain, jotta saan palloni takaisin!" Hän ei miettinyt hetkeäkään, mitä lupaus oikeasti tarkoitti. Hän halusi vain pallonsa, heti paikalla. "Hyvä on", sammakko sanoi ja nyökkäsi tyytyväisenä. Sen suupielissä näytti käyvän pieni hymy. "Lupaus on lupaus, ja sammakon sana pitää. Nyt minä haen sen pallon." Sitten, plumps! Sammakko sukelsi takaisin kaivon pimeään veteen. Se katosi näkyvistä kokonaan. Lilja pidätti hengitystään. Oliko sammakko mennyt ikuisiksi ajoiksi? Oliko se huijannut häntä ja kadonnut pallon kanssa? Mutta sitten, aivan yhtäkkiä, sammakko nousi takaisin pintaan. Ja mitä se pitelikään suussaan, tiukasti kiinni? Kultainen pallo! Se kimalteli ja kiilsi, aivan kuin se olisi juuri pesty auringonpaisteessa, ja pienenpienet vesipisarat putoilivat siitä alas kuin timantit. Sammakko ui hitaasti kaivon reunalle ja pudotti pallon suoraan Liljan eteen. "Minun palloni!" Lilja huudahti, ja kaikki suru ja huoli unohtui samassa hetkessä. Hän nappasi pallon kainaloonsa ja alkoi juosta takaisin linnaa kohti, nauraen ilosta. Hän oli niin iloinen, niin onnellinen! "Hei! Prinsessa! Entäs lupaus?" sammakko kurnutti hänen peräänsä, sen ääni kaiku kaivon reunalta. Lilja pysähtyi. Hän katsoi taakseen. Sammakko istui yhä kaivon reunalla, katsoen häntä niillä suurilla, mustilla silmillään, jotka tuntuivat näkevän aivan hänen sieluunsa saakka. Prinsessa Lilja huokaisi. Hän oli jo melkein unohtanut lupauksen. Hän ei todellakaan halunnut pitää sitä. Eihän hän voinut olla ystävä sammakon kanssa! Se oli niin outoa ja epämukavaa! Mutta... sammakko oli pitänyt sanansa. Ja mitä hänen isänsä, kuningas, aina sanoi? "Lupaus, se on kuin kultainen ketju. Sitä ei saa rikkoa. Sana on annettu, ja sana pitää." Hän mietti hetken, tunsi pienen pistoksen omassatunnossaan, sitten käänsi selkänsä sammakolle ja jatkoi matkaansa linnaa kohti, pitäen tiukasti kiinni kultaisesta pallostaan. Hän toivoi koko sydämestään, ettei sammakko seuraisi häntä. Mutta sammakko vain katsoi perään, ja sen silmissä oli odotus. Se tiesi, että lupaus oli tehty. Ja lupauksen kanssa ei todellakaan leikitä.

Muodonmuutoksen suudelma

Seuraavana aamuna aurinko kurkisti verhojen raosta ja maalasi prinsessan huoneen seinät kullalla. Prinsessa heräsi ja huokaisi syvään. Toivottavasti se sammakko oli vain paha uni, hän ajatteli. Hän puki ylleen kauneimman silkkimekkonsa, harjasi pitkät hiuksensa ja asteli sitten aamiaispöytään. Kuningas ja kuningatar istuivat jo pöydässä, ja aamiaisleivän tuoksu täytti koko suuren ruokasalin. Kuningas huomasi tyttärensä hieman apean ilmeen. Mikä mieltäsi painaa, rakas lapseni? hän kysyi hellästi. Prinsessa pudisti päätään. Ei mikään, isä, hän vastasi. Hän toivoi salaa, ettei hänen tarvitsisi mainita sammakkoa lainkaan. Mutta sitten tapahtui jotain. Kuului koputus. Ei, se ei ollut koputus. Se oli *loikkaus*! Ja toinen! Sitten kolmas! Joku liikkui nopeasti kohti ruokasalia. Kuningas katsoi ihmeissään ovelle. Ja sitten sieltä se tuli. Pikkuinen vihreä sammakko, hyppeli sisään ja suoraan kohti prinsessan tuolia! Kvak! Kvak! Se huusi, niin kuin olisi sanonut: "Minä tulin!" Prinsessa hätkähti. Oi, ei! Ei voi olla totta! Hän veti tuoliaan kauemmas, melkein kaataen sen. Sammakko puolestaan hyppäsi ylös ja alas, aivan prinsessan jalkojen juureen. Hän tiesi. Hän tiesi tismalleen, miksi sammakko oli täällä. Kuningas kääntyi katsomaan tytärtään. Mikäs otus tämä on, tyttäreni? Ja miksi se tuntuu tuntevan sinut? Prinsessa punastui. Se on… se on se sammakko, isä. Se, joka auttoi minua eilen. Ja minä tein sille lupauksen. Kuningas rypisti otsaansa. Lupauksen? Ja minkälaisen lupauksen? Prinsessa selitti kaiken, kuinka pallo putosi kaivoon ja kuinka sammakko sen palautti. Ja kuinka hän lupasi ottaa sen ystäväkseen. Kuningas kuunteli tarkkaan ja nyökkäsi sitten. Lupaus on lupaus, rakas tyttäreni, hän sanoi vakavasti. Lupaukset on aina pidettävä. Oli kyseessä sitten kuningas tai pieni sammakko. Prinsessa yritti vastustella. Mutta isä, se on *sammakko*! Se on kylmä ja limainen! En voi antaa sen nukkua vieressäni tai syödä samalta lautaselta! Kuningas vain katsoi häntä lempeästi. Lupauksista pidetään kiinni, prinsessa. Ja muista, että joskus tärkeimmät asiat eivät näy ulkopuolella. Prinsessa tiesi, ettei hänellä ollut muuta vaihtoehtoa. Hän katsoi alas sammakkoon. Sammakko katsoi ylös suurin, pyöreine silmineen, täynnä toivoa. Prinsessan sydämessä muljahti. Ehkä se oli ollut yksinäinen kaivossa. Hän huokaisi syvään ja kumartui. No niin, pikku ystävä, hän sanoi. Hän ojensi kätensä. Sammakko hyppäsi heti prinsessan kämmenelle. Se oli tosiaan hieman kylmä ja limainen, mutta prinsessa oli päättänyt. Hän nosti sammakon pöydälle, aivan oman lautasensa viereen. Seuraavaksi oli aika toisesta lupauksen osasta. Nukkua sen kanssa? Ehkä ensin vain ruokailla. Sammakko söi prinsessan lautaselta pieniä murusia, ja prinsessa yritti olla ajattelematta, miten outoa se oli. Illalla, kun prinsessa oli jo valmis nukkumaan, kuului taas loikkaus. Sammakko oli tullut hänen makuuhuoneeseensa. Tule, hän sanoi. Hän nosti sammakon varovasti sänkynsä reunalle. Sammakko katsoi häntä jälleen noilla toiveikkailla silmillä. Prinsessa muisti kuninkaan sanat: "Joskus tärkeimmät asiat eivät näy ulkopuolella." Ja "Lupauksista pidetään kiinni." Hän tiesi, mitä hänen oli tehtävä. Hän kumartui sammakon puoleen. Hän sulki silmänsä, otti syvään henkeä ja antoi sammakolle pienen suukon sen kylmälle otsalle. Juuri sillä hetkellä huoneessa välähti kirkas valo! Koko huone täyttyi kultaisella hehkulla, ja pieni savupilvi nousi sammakon paikalta. Prinsessa hätkähti ja avasi silmänsä. Sammakko oli poissa! Sen paikalla seisoi komea nuori mies! Hänellä oli yllään hienot vaatteet ja hänen silmänsä olivat ystävälliset ja kirkkaat, aivan kuin ne sammakon silmät, jotka olivat täynnä toivoa. Prinsessa tuijotti häntä suu auki. Mitä... mitä tässä tapahtui? Nuori mies hymyili lämpimästi. Älä pelkää, kaunis prinsessa. Olen se sammakko, jonka pelastit. Olen ollut kirottu jo pitkään, ja vain oikeanlaisen prinsessan suudelma saattoi murtaa loitsun. Kiitos sinulle, että pidit lupauksesi. Prinsessa tunsi poskiensa punoittavan. Hän oli suudellut sammakkoa, ja siitä oli tullut prinssi! Tämä oli todellakin satumainen yllätys! Siitä päivästä lähtien prinsessa ja prinssi olivat parhaat ystävät. Ja he muistivat aina, kuinka tärkeää oli pitää lupaukset. Ja kuinka joskus kaunein ja tärkein piilee odottamattomimmissa paikoissa.

Lopetus

Kiitos, että olit mukana kuuntelemassa tarinaa Prinsessasta ja sammakosta! Toivottavasti tämä Suudelman satu lumosi sinut ihmeelliseen maailmaansa. Jos sinulla on palautetta tai haluat jakaa omia tarinaideoitasi, kerrothan ihmeessä Sonacastsille. Kuka tietää, vaikka sinusta tulisi uusi tarinankertoja! Muista, että maailma on täynnä jännittäviä paikkoja ja voit aina keksiä omia seikkailuja. Nähdään taas seuraavassa sadussa!

Lisää tarinoita