SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Prinsessa ja peikko

30 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Kuvittele linna, joka on niin vanha, että sen kivet kuiskivat menneiden aikojen salaisuuksia. Sen muurien sisällä asuu pieni prinsessa, Irene, joka on utelias ja rohkea. Mutta syvällä maan alla, pimeissä luolissa, asuu jotain aivan muuta – jotain pelottavaa ja ilkeää. Maahiset! Ne vihaavat valoa ja ihmisiä, ja niillä on ilkeä suunnitelma. Liity mukaan tähän fantastiseen seikkailuun, jossa hopealanka johdattaa vaarojen läpi ja ystävyys voittaa pahuuden. Oletko valmis sukeltamaan Prinsessa ja peikko -tarinaan?

Prinsessa Irene ja vanha linna

Olipa kerran, hyvin kauan sitten, kaukana korkeiden, harmaiden vuorten keskellä, sijaitsi vanha ja mahtava linna. Sen kiviset tornit kurkottivat ylväänä kohti taivasta, ja sen syvät vallihaut piilottivat monia salaisuuksia. Tuossa upeassa linnassa asui pieni, iloinen prinsessa nimeltään Irene. Irene oli vasta kahdeksanvuotias, mutta hänellä oli jo suuri seikkailunhalu ja mielikuvitus. Hänen silmänsä loistivat kuin tähdet ja hänen hiuksensa olivat kuin kultainen auringonpaiste. Irene rakasti tutkia linnan jokaisen käytävän ja huoneen. Hän vietti päivät leikkien linnan valtavissa saleissa, joskus ison, vanhan linnanneidon kanssa, joka kertoi hänelle tarinoita menneisyydestä. Mutta oli yksi paikka, jonne Ireneä kiellettiin menemästä: linnan ylin kerros. 'Se on liian vaarallinen, pieni prinsessani', linnanneito aina sanoi. Miksi se oli vaarallinen? Mitä siellä piili? Nämä kysymykset pyörivät Irenen mielessä joka ilta, kun hän kurkisti ylös kohti kiellettyjä torneja. Eräänä päivänä, kun linnanneito nukkui päiväuniaan, Irene päätti selvittää sen itse.

Salainen portaikko ja vanha nainen

Irene liukui hiljaa ulos huoneestaan, kun linnanneidon tuhina kuului jo syvempänä ja tasaisempana. Pieni prinsessa oli päättänyt, että tänään oli se päivä. Hän pujotti varovasti pienen jalkansa kapeisiin tossuihinsa ja hiipi varpaillaan käytävälle. Linnan suuret kiviseinät tuntuivat kuiskaavan vanhoja salaisuuksia hänen ympärillään. Irene kulki pitkin käytäviä, jotka tuntuivat muuttuvan jokaisen nurkan takana. Oli huoneita, joita hän ei ollut koskaan nähnyt: isoja saleja täynnä vanhoja haarniskoja, jotka kimaltelivat hämärässä, ja pieniä piilotettuja komeroita, joissa tuoksui kuivilta yrteiltä. Hän katseli suuria ikkunoita, joista näkyi pihan puut ja linnan muurit, ja kaiken yläpuolella kohosivat ne mystiset ylimmät tornit. Hän etsi jotain erilaista, jotain, mikä veisi hänet lähemmäs niitä. Kun hän oli kävellyt niin kauan, että hänen pienet jalkansa tuntuivat väsyvän, hän huomasi jotain. Tumman, vanhan käytävän päässä oli pieni puinen ovi, joka näytti niin erilaiselta kuin kaikki muut linnan ovet. Siinä ei ollut hienoja koristeluja tai kiiltäviä kahvoja. Se oli harmaa ja kulunut, melkein kuin osa seinää. Irene kurkisti ympärilleen. Ei ketään. Hän työnsi ovea varovasti. Se narisi hieman, mutta avautui. Edessäpäin oli pimeä, kapea portaikko, joka kiemurteli ylöspäin loputtomalta tuntuvaan pimeyteen. Tästäkö linnanneito oli puhunut? Tämäkö oli se salaisuus? Hän tunsi pienen jännityksen vatsassaan, mutta myös uteliaisuus oli niin valtava, ettei hän voinut pysähtyä. Irene astui portaiden ensimmäiselle askelmalle. Pöly leijaili ilmassa, ja ilma tuntui vanhalta ja uneliaalta. Irene piti kiinni kylmästä kiviseinästä ja alkoi kiivetä. Askel askeleelta, hitaasti ja varovasti, ylöspäin. Portaat tuntuivat jatkuvan ja jatkuvan. Ne kiemurtelivat spiraalina, ja Irene tunsi, kuinka hän nousi yhä korkeammalle ja korkeammalle. Alhaalta kantautuneet äänet vaimenivat, ja ympärillä oli vain hänen omien askeliensa vaimea kopina ja hänen sydämensä tykytykset. Välillä hän pysähtyi lepäämään ja kuuntelemaan. Oliko täällä ketään muuta? Ei. Vain hiljaisuus. Mutta sitten, ylhäältä, alkoi kuulua jotain. Se ei ollut ääntä, vaan valoa. Vaaleanpunainen, hento valo, joka väreili kuin unelma. Irene unohti väsymyksensä ja kiipesi nopeammin. Valo kirkastui ja kirkastui. Lopulta portaat päättyivät. Edessä oli toinen pieni ovi, tällä kertaa ei niin vanha ja kulunut, vaan vaaleanpunaisen valon pehmittämä. Irene työnsi sitä auki. Ja mitä hän näkikään! Hän astui sisään pieneen, pyöreään huoneeseen, joka oli täynnä kauniita asioita. Huoneen keskellä istui vanha nainen. Hän kehräsi jotain, mikä kimalteli ja hohti hopeana valossa. Nainen oli kaunein, jonka Irene oli koskaan nähnyt. Hänen hiuksensa olivat valkoiset kuin lumi, mutta ne kimaltelivat hopeisina ja kullanvärisinä. Hänen kasvonsa olivat täynnä juonteita, mutta ne olivat ystävällisiä ja lempeitä. Ja hänen silmänsä! Ne olivat syvän siniset ja tuntuivat näkevän suoraan Irenen sydämeen. Vanha nainen hymyili Ireneä katsoessaan.

Maahisten valtakunta

Vanha nainen hymyili Ireneä katsoessaan. – Minä olen täällä aina, kun tarvitset minua, pikkutyttö, hän sanoi, ja hänen äänensä oli kuin pehmeä huopa. – Tässä linnassa on monia salaisuuksia, sellaisia, joista kaikki eivät tiedä, eivät edes sinun isäsi tai äitisi. Irene tunsi olonsa turvalliseksi ja rakastetuksi tämän vanhan, viisaan naisen vieressä. Hän ei ollut enää yksinäinen. – Salaisuuksia? Irene kysyi, hänen silmänsä pyöreänä ja kirkkaina. – Millaisia salaisuuksia? Ovatko ne hyviä salaisuuksia, kuten piilotettuja aarteita? Vai ovatko ne... pelottavia salaisuuksia, kuten kummituksia? Vanha nainen naurahti, ja hänen naurunsa oli kuin kuivat lehtien rapina. – Jotkut ovat hyviä, toiset vain erilaisia ja vaativat ymmärrystä. Mutta kaikki ovat osa tätä vanhaa linnaa. Tule, hän sanoi ja nousi hitaasti ylös, hänen vanhat vaatteensa kahisivat. – Minulla on sinulle jotain näytettävää. Jokin, joka selittää paljon ja auttaa sinua ymmärtämään tämän maailman. Hän johdatti Irenen pois ullakon pehmeästä valosta, alas pientä, kapeaa portaikkoa pitkin. Portaista tuli yhä kapeammat, ja niiden askelmat olivat kuluneet sileiksi vuosien saatossa, kuin pienet joet kiven pinnassa. Ilma muuttui viileämmäksi ja hieman kosteammaksi, ja siinä oli vanhan kiven ja mullan tuoksu. Irene piti kiinni vanhan naisen kädestä, joka oli ryppyinen mutta yllättävän vahva ja lämmin. Heidän askelensa kaikuivat hiljaa muurin sisällä, kuin pienet hiiren askeleet pimeydessä. He kulkivat ohi monien vanhojen ovien ja pimeiden käytävien, joita Irene ei ollut koskaan ennen nähnyt. Ovet olivat jykeviä, tammesta tehtyjä, ja niissä oli ruostuneita rautakiduksia, jotka näyttivät kuin ne olisivat nähneet satoja vuosia. Joka kerta kun he kääntyivät kulman, Irene kuvitteli löytävänsä uuden huoneen, täynnä vanhoja leluja tai ehkäpä nukkuvia ritarin haarniskoja, jotka odottivat heräämistä. Mutta he vain jatkoivat alas, syvemmälle linnan salaisiin syövereihin. Sitten, Irene kuuli sen. Ensin se oli vain heikko humina, kuin tuuli kaukana, joka kantoi mukanaan etäisiä ääniä. Mutta sitten se muuttui. Se oli kuin useiden pienten äänten sekoitus, kuiskauksia, rapinaa, ja outoa laulua, joka ei ollut lainkaan ihmisten laulua. Se kuulosti... oudolta ja jännittävältä, mutta myös hieman pelottavalta, kuin jokin tuntematon maailma olisi avautumassa aivan heidän alapuolellaan. Irene puristi vanhan naisen kättä tiukemmin. – Mikä tuo ääni on? hän kysyi, ääni tuskin kuului. – Kuulenko minä kummituksia vai... vai jotain muuta? Vanha nainen hymyili jälleen, mutta tällä kertaa hänen hymynsä oli hieman salaperäinen ja täynnä vanhaa viisautta. – Ei, rakas. Nämä eivät ole kummituksia. Nämä ovat... maahisia. Maahisia! Irene toisti, hänen sydämensä tykytti hieman nopeammin. Hän oli kuullut palvelijoiden puhuvan maahisista, mutta oli aina luullut niiden olevan vain satuhahmoja, joita kerrottiin pienten lasten pelottamiseksi nukkumaan. – Maahisia? Eivät kai ne ole oikeita? Ovatko ne sellaisia, joista kerrotaan tarinoissa? – Ovatpa, vanha nainen vahvisti, nyökäten hitaasti. – Ne ovat hyvin, hyvin todellisia. Ja ne asuvat aivan täällä alapuolellamme, syvällä vuoren uumenissa, jolle tämä linna on rakennettu. Heillä on kokonainen oma valtakuntansa, jonka olemassaolosta harvat tietävät. Hän kertoi Irenelle, että maahiset olivat kauan, kauan sitten olleet aivan tavallisia ihmisiä, aivan kuten me. Mutta koska he olivat olleet niin ilkeitä ja niin itsepäisiä, heidät oli ajettu maan alle, pois auringon valosta ja kauniista kukista. Ja siellä he olivat asuneet sukupolvesta toiseen, pimeydessä, ja he olivat muuttuneet. Heidän ihonsa oli muuttunut harmaaksi ja rosoiseksi, kuin vanha kivi. Heidän jalkansa olivat litistyneet ja olivatkin kuin isot möykyt ilman varpaita, ja siksi heidän kävelynsä oli niin kolisevaa ja kankeaa. He olivat myös kehittäneet itselleen kovat, kiviset pääkallot, jotka suojasivat heitä, ja heillä oli vain harvoja, harvakseltaan kasvavia karvoja. Mutta heidän suurin salaisuutensa, ja samalla suurin heikkoutensa, oli, että heillä ei ollut lainkaan varpaita! Ja se oli heidän suurin häpeänsä. Siksi he kantoivat aina kovia, kivisiä saappaita peittääkseen litistyneet jalkansa. – Maahisten valtakunta, vanha nainen kuiskasi. – Se on täynnä pimeitä luolia ja syviä tunneleita, jotka he ovat itse kaivaneet. He ovat taitavia kaivajia ja heillä on paljon kauniita kiviä ja metalleja, joita he louhivat maasta. Mutta he eivät pidä valosta. Eivät lainkaan. Ja he vihaavat kaikkea kaunista, joka kasvaa maan päällä, kuten kukkia ja puita. Irene kuunteli, hänen mielikuvituksensa laukkasi. Nyt hän ymmärsi, mistä oudot äänet tulivat. Se oli maahisten laulua, heidän rapinaansa ja heidän kovaäänisiä juttelujaan syvältä maan alta. Hän yritti kuvitella, miltä maahinen näyttäisi. Olivatko ne todella niin rumia? Olivatko ne oikeasti ilkeitä ja ilkeitä? Hän ei ollut koskaan kuvitellut, että linnan alla voisi olla kokonainen piilotettu maailma, täynnä tällaisia olentoja. – Miksi he asuvat siellä alhaalla? hän kysyi. – Eivätkö he halua tulla ylös ja nähdä aurinkoa? Vanha nainen pudisti päätään. – Ei, rakas. He eivät pidä valosta, eivätkä he pidä meistä. He ovat aina olleet katkeroituneita ja vihaisia siitä, että heidät ajettiin maan alle. Ja he ovat suunnitelleet kauan, kuinka he voisivat ottaa takaisin sen, minkä uskovat olevan heidän. Heidän valtakuntansa on pimeä ja kylmä, mutta siellä he hallitsevat. Ja he ovat hyvin, hyvin ovelia. Irene katseli ympärilleen. Nyt kun hän tiesi, mitä äänet olivat, ne tuntuivat paljon läheisemmiltä ja uhkaavammilta, kuin tuhannet pienet kädet kolkuttelisivat maan alla. Hän tunsi pienen kylmän väristyksen kulkevan pitkin selkäänsä. – Tulevatko he koskaan ylös? hän kysyi, peläten vastausta. Vanha nainen silitti Irenen hiuksia. – Ei hätää, pikkutyttö. Minä olen täällä suojelemassa sinua. Ja on olemassa toinenkin salaisuus, hopealanka, joka auttaa meitä. Mutta sinun täytyy olla rohkea ja kuunnella minua tarkasti. Maahiset ovat ovelia, mutta eivät lyömättömiä. Heillä on omat tapansa, ja heidän maailmansa on täynnä outoja, mutta myös hauskoja asioita. Meidän täytyy vain oppia tuntemaan heidät ja varomaan heidän temppujaan. Mutta nyt, ehkä on parasta palata ylös. Tämä on jo tarpeeksi salaisuuksia yhdelle illalle. He kääntyivät ja alkoivat kiivetä takaisin ylös. Irene vilkuili vielä alas pimeyteen, josta kuului yhä heikkoja ääniä. Hän tiesi, että hänen elämänsä oli juuri muuttunut. Linna ei ollutkaan enää vain suuri, vanha rakennus. Se oli portti kokonaiseen uuteen maailmaan, täynnä salaisuuksia ja maagisia olentoja, aivan hänen jalkojensa alla.

Curdien seikkailu ja maahisten juonet

Mutta eihän Irene ollut ainoa, joka tiesi linnan salaisuuksista. Kaukana, syvällä vuoren sisuksissa, missä prinsessankin linnan perustukset olivat, asui rohkea poika nimeltä Curdie. Curdie ei ollut prinsessa, eikä hän asunut linnassa. Hän oli kaivospoika, joka työskenteli joka päivä isänsä kanssa syvällä pimeissä tunneleissa. Curdien työ oli kuunnella kiviä ja etsiä niistä arvokkaita metalleja. Hänellä oli terävät korvat, jotka pystyivät erottamaan pienimmätkin äänet – tippuvasta vedestä hiipivään hiireen. Hän tunsi kaivoksen käytävät kuin omat taskunsa, ja pimeys oli hänelle yhtä tuttu kuin auringonvalo.

Loukussa ja pelastaja

Curdie oli siis todellinen kaivosten asiantuntija. Hän tunsi kaivoksen jokaisen mutkan, jokaisen kiven ja käytävän. Eräänä päivänä, kun hän oli jälleen työssään syvällä maan alla, etsien kiiltäviä malmikiviä, hän kuuli jotain epätavallista. Se ei ollut veden tippumista, eikä hiirten rapinaa. Se oli outo, vaimea ääni, joka kuulosti melkein kuin itku. Ääni oli niin heikko, että vain Curdien kaltainen poika, jonka korvat olivat tottuneet kuuntelemaan kaivoksen hiljaisia viestejä, saattoi sen erottaa. Hän pysähtyi ja kuunteli tarkemmin, sydän pamppaillen hieman uteliaisuudesta. Mikä ääni se oli? Ja miksi se kaikui näin syvällä vuoren uumenissa? Hän tiesi, että jokin oli vialla. Hänellä oli outo tunne, että tämä itku ei kuulunut kaivoksen tavallisiin ääniin. Se oli paljon hauraampi ja surullisempi. Se oli pienen tytön itku. Curdie tunsi pienen kylmän väreen selässään. Hän päätti selvittää, mistä oli kyse. Ei ollut hänen tapansa jättää ketään pulaan, varsinkaan tässä pimeässä ja uhkaavassa paikassa. Hän sytytti lyhtynsä kirkkaammin ja alkoi edetä ääntä kohti. Hän oli päättänyt löytää sen, joka tarvitsi apua. Hän luotti vaistoonsa, joka oli aina johdattanut hänet oikeaan suuntaan kaivoksen sokkeloissa. Hän tiesi, että vuorella oli monia salaisuuksia, ja ehkä tämä itku oli yksi niistä. Hän toivoi, ettei se ollut maahisten tekosia. Mutta syvällä sisimmässään hän pelkäsi pahinta. Maahiset olivat ilkeitä ja ovelia. Samaan aikaan, ylhäällä linnan puutarhassa, prinsessa Irene leikki iloisena, keräten värikkäitä kukkia ja juoksennellen pitkin polkuja. Hän oli utelias pieni prinsessa, ja hänen silmänsä etsivät aina jotain uutta ja jännittävää. Hän oli nähnyt vanhan linnan muurissa pienen, sammaleen peittämän aukon jo monta kertaa, mutta kukaan ei ollut koskaan kertonut hänelle, mihin se johti. Se oli aina kiehtonut häntä. Yhtäkkiä, pienen pensaan takaa, hän huomasi jotain kimaltelevaa. Se oli kaunis, sininen kivi, joka näytti putoavan juuri tuon pienen, pimeän aukon sisään, aivan kuin se kutsuisi häntä. Irene, jonka sydän oli täynnä seikkailunhalua ja uteliaisuutta, kurkisti aukkoon. Se oli paljon suurempi kuin miltä se päältä päin näytti, ja kutsui häntä sisään. Hän unohti hetkeksi vanhan imettäjänsä varoitukset kaukana olevista paikoista ja pimeistä koloista. Tämä kivi oli niin kaunis, ja se tuntui melkein puhuvan hänelle. Yksi askel, sitten toinen, ja hän liukui pieneen, viileään tunneliin. Se oli jännittävää, kuin piiloleikki, josta kukaan muu ei tiennyt. Hän seurasi sinisen kiven jättämää kimaltelevaa jälkeä. Aluksi se oli hauskaa, kuin leikkiä piilosta. Irene ihmetteli, mihin tämä salainen käytävä johti. Ehkä se oli piilopaikka tai vanha leikkihuone. Mutta pian tunnelista tuli yhä pimeämpi ja mutkaisempi. Kivi katosi näkyvistä, ja Irene yritti palata takaisin, mutta jokainen käytävä näytti samanlaiselta. Seinät olivat viileät ja karheat, ja ilma alkoi tuntua raskaalta. Pian hän ei enää tiennyt, mihin suuntaan mennä. Hän oli eksyksissä, ja pimeys ympäröi hänet tiukasti. Hän huusi äitiä ja isää, mutta hänen äänensä kaikui vain tyhjiin seiniin, eikä kukaan vastannut. Pieni sydän alkoi lyödä kovaa, ja kyyneleet valuivat hänen poskilleen. Hän oli yksin, syvällä vuoren sisässä. Mitä Irene ei tiennyt, oli se, että hän oli eksynyt suoraan maahisten vanhoille poluille, jotka johtivat syvälle vuoren sisään, heidän salaiseen valtakuntaansa. Maahiset olivat jo pitkään tarkkailleet prinsessaa linnan juurella. He olivat asettaneet kiiltävän kiven sinne tarkoituksella houkutellakseen uteliaan prinsessan ansaansa. He halusivat siepata hänet ja viedä hänet maan alle. Maahiset eivät halunneet prinsessalle hyvää. Ne olivat ilkeitä ja ahneita. Ne ajattelivat, että jos he saisivat prinsessan, he voisivat kiristää kuningasta ja saada kaiken, mitä he halusivat. Irene tunsi pienen, kylmän ilmanvirran, ja sitten hän kuuli omituisia kuiskauksia. Ne eivät olleet ystävällisiä ääniä. Ne olivat kuin kiven hankausta kiveä vasten, mutta samalla ne kuulostivat ilkikuriselta naurulta. Hän yritti juosta pakoon, mutta kompastui ja kaatui pieneen kuoppaan, josta hän ei päässyt ylös. Se oli maahisten kaivama ansa, juuri oikean kokoinen pienelle prinsessalle. Hän oli loukussa. Maahiset ilmestyivät pimeydestä, niiden rumat kasvot virnistivät ilkeästi. Ne olivat pieniä, mutta niiden silmät olivat täynnä pahuutta. Ne alkoivat työntää Ireneä kepeillä ja naureskella. Prinsessa oli todella peloissaan. Sillä välin, syvällä kaivoksessa, Curdie oli yhä kuullut sen vaimean itkun, joka oli muuttunut heikoksi avunhuudoksi. Hän tunsi jokaisen kiven ja kolkan tässä vuoressa. Hän tiesi, että tällaisia ääniä ei yleensä kuulunut kaivoksissa, ja hänen sydämensä kertoi hänelle, että joku oli pulassa. Joku tarvitsi apua. Hän tiesi, että oli hänen vastuullaan löytää ja pelastaa tämä henkilö. Hän oli kaivospoika, ja kaivoksen syvyydet olivat hänen valtakuntaansa. Hän ei pelännyt maahisia tai pimeyttä. Hän oli tottunut pimeyteen ja uhmakkaisiin paikkoihin. Hän sammutti lyhtynsä hetkeksi ja kuunteli tarkemmin. Pimeys oli hänen ystävänsä, ja pimeydessä äänet kuulostivat selkeämmiltä. Kyllä, ääni tuli täältä, tästä vanhasta, vähän käytetystä käytävästä, jonne kaivosmiehet eivät usein menneet. Curdie sytytti lyhtynsä uudelleen ja lähti kulkemaan eteenpäin, varoen askeliaan. Hän kulki ohi vanhojen tukipuiden, jotka narisivat hiljaa, ja tippuvien vesipisaroiden. Käytävä kapeni, ja Curdie joutui välillä ryömimään. Aina vain syvemmälle, aina vain lähemmäs ääntä, hän jatkoi matkaansa. Hän seurasi ääniä, jotka johdattivat häntä kuin näkymätön lanka. Lopulta, pienen mutkan takana, hän näki valoa. Se ei ollut auringonvaloa, vaan heikko, kellertävä hehku, joka tuli maahisten mukana tuomista lyhdyistä. Ja sitten hän kuuli sen selvemmin: itkua ja outoa, kimeää naurua. Curdie kurkisti varovasti. Hän näki prinsessa Irenen istuvan pienessä kuopassa, silmät täynnä pelkoa. Hänen ympärillään hääri kaksi pientä, rumaa maahista, jotka naureskelivat ja työnsivät häntä kepeillä. Ne olivat niin keskittyneitä ilkeään leikkiinsä, etteivät ne olleet huomanneet Curdieta. Curdie tiesi, ettei hän voinut antaa maahisten vahingoittaa prinsessaa. Hän ajatteli nopeasti. Hänellä oli mukanaan taskussaan pieni pussillinen kiviä, joita hän käytti usein merkkien tekemiseen tai pienten otusten pelotteluun. Hän otti yhden niistä ja heitti sen pimeimpään nurkkaan, kauas maahisista. Kivi osui seinään kovaa 'kolahdus!', ja ääni kaikui pelottavasti. Maahiset säikähtivät. Ne eivät pitäneet yllätyksistä tai kovista äänistä. Ne olivat pelkureita pohjimmiltaan, ja ne pelkäsivät kaikkea, mitä eivät ymmärtäneet. Ne hyppivät pystyyn ja alkoivat kuiskailla toisilleen hermostuneesti. Curdie heitti toisen kiven, tällä kertaa lähemmäs maahisia, niin että se osui 'kilahdus!' heidän nenänsä eteen. Maahiset kiljahtivat pelosta ja pakenivat käytävää pitkin pimeyteen. Ne katosivat nopeasti, ja jäljelle jäi vain Irenen nyyhkytys ja Curdien rauhallinen hengitys. Curdie astui esiin. 'Prinsessa Irene', hän sanoi rauhallisesti, 'älä pelkää. Olen Curdie, kaivospoika. Tulin auttamaan sinua.' Irene nosti katseensa ja näki pojan, jolla oli lyhty kädessään ja ystävälliset silmät. Hän oli kuin enkeli pimeydessä, säteillen valoa ja toivoa. Irene pyyhki kyyneleensä ja katsoi Curdieta kiitollisena. 'Kiitos, Curdie', hän kuiskasi. 'Pelastit minut. Minä olin niin peloissani.' Curdie ojensi hänelle kätensä ja auttoi hänet varovasti pois kuopasta. 'Maahiset ovat paenneet', hän selitti. 'Ne eivät uskalla tulla takaisin hetkeen. Minä tunnen nämä käytävät paremmin kuin kukaan muu', hän sanoi. 'Ja minä tiedän, mihin maahiset eivät pidä mennä. Meidän on oltava varovaisia, mutta olemme turvassa.' He alkoivat kulkea takaisin kohti valoa, kohti yläpuolista maailmaa. Prinsessa Irene tunsi pienen, mutta vahvan käden omassaan, ja tiesi, ettei hän ollut enää yksin. Hänellä oli nyt uusi ystävä, joka tunsi vuoren salaisuudet paremmin kuin kukaan muu.

Maahisten kosto ja kuningas

Irene ja Curdie pääsivät lopulta takaisin maan pinnalle, auringonpaisteeseen. Vuoren suuaukko näytti taas aivan tavalliselta, ikään kuin se ei olisi piilottanut sisälleen mitään pimeää ja vaarallista. Curdie saattoi prinsessan takaisin linnan portille. "Kiitos, Curdie", Irene sanoi, "Pelastit minut." "Ei se mitään, prinsessa", Curdie vastasi hymyillen. "Mutta meidän on oltava varovaisia. Maahiset eivät anna periksi helpolla." Hän kertoi Irenelle, kuinka maahiset olivat vihaisia ihmisille ja suunnittelivat jotakin pahaa. He puhuivat siitä, kuinka maahisten suurin viha kohdistui kuninkaan perheeseen ja kaikkeen, mikä oli kaunista ja hyvää. Curdie selitti, että maahisilla oli salaisia tunneleita ja he saattoivat ilmestyä minne tahansa. Irene meni takaisin sisään linnaan, mutta hänen mielessään pyöri Curdien sanat. Hän ei ollut koskaan ennen kuullut sellaisia juttuja. Linna tuntui yhtäkkiä paljon suuremmalta ja ehkä jopa vähän pelottavammalta, vaikka se oli tuttu ja turvallinen. Samaan aikaan Curdie palasi takaisin töihin kaivokselle. Hän tunsi kaivosten käytävät ja kolot kuin omat taskunsa. Hän tiesi, että maahiset olivat ahkeria ja pahoja, ja heillä oli aina jokin ilkeä juoni mielessään. Eräänä päivänä, kun Curdie hakkasi kiveä syvällä vuoren sisuksissa, hän huomasi jotain outoa. Yleensä maahiset olivat piilossa tai tekivät omaa pahaa työtään hiljaa, mutta nyt hän kuuli niiden ääniä selkeämmin kuin koskaan. Ne kikattelivat ja kuiskailivat, ja niiden askeleet tuntuivat kaukana, mutta silti lähellä. Curdie painoi korvansa kylmää kalliota vasten. Hän kuuli outoa rapinaa ja kolinaa, ikään kuin jokin suuri koneisto olisi liikkeessä. Hän hiipi varovasti lähemmäs, syvemmälle pimeisiin tunneleihin, joihin edes kaivostyöläiset eivät yleensä menneet. Siellä, piilossa suuren kivipaaden takana, hän näki jotain, mikä sai hänen sydämensä tykyttämään nopeammin. Maahiset olivat kerääntyneet valtavan, vanhan vedenpaisumuskoneiston ympärille. Ne olivat korjanneet sen ja valmistelivat sitä käyntiin! Ne aikoivat avata padon ja tulvia koko laakson veden alle, linnan ja kylän ja kaiken! "Ei hyvä, ei hyvä ollenkaan", Curdie mumisi itseksensä. Hän tiesi, että jos maahiset päästäisivät vedet valloilleen, linnaan syntyisi suuri hätä. Kaikki olisivat vaarassa. Hänen oli varoitettava kuningasta! Mutta kuka uskoisi pientä kaivostyöläisen poikaa, joka väitti nähneensä maahisten salaisen juonen? Aikuiset nauroivat usein maahisjutuille, pitivät niitä lasten mielikuvituksena. Curdie juoksi niin nopeasti kuin pystyi. Hän kiiruhti ylös vuoren rinteitä, kohti linnaa. Hengästyneenä ja pölyisenä hän saapui linnan portille. Vartijat katsoivat häntä epäluuloisesti. "Minun on päästävä kuninkaan puheille!" Curdie huusi. "Minulla on tärkeä viesti! Maahiset!" Vartijat hymyilivät toisilleen. "Maahiset, poika? Nyt on kuule joku kertonut sinulle liikaa tarinoita." Mutta Curdie ei antanut periksi. Hän tiesi, kuinka vakava tilanne oli. "Se ei ole tarinaa! Ne ovat tulossa! Ne aikovat hukuttaa kaiken!" Juuri silloin prinsessa Irene sattui kävelemään pihalla. Hän näki Curdien ja tunnisti hänet heti. "Curdie!" hän huudahti iloisesti. Sitten hän huomasi pojan kasvojen vakavuuden. "Mikä on hätänä?" "Prinsessa", Curdie sanoi, "Maahiset! Ne aikovat tulvia kaivokset ja ehkä jopa linnan! Minun on puhuttava isänne kanssa!" Irene, joka muisti Curdien rohkeuden ja hänen kertomuksensa maahisista, tiesi, että poika puhui totta. "Päästäkää hänet sisään heti!" hän sanoi vartijoille tiukasti. "Hän on ystäväni, ja hänellä on tärkeää asiaa!" Vartijat, jotka kunnioittivat prinsessaa, päästivät Curdien sisään. Irene johdatti hänet suoraan kuninkaan neuvotteluhuoneeseen, missä Kuningas istui mietteliäänä valtaistuimellaan. Kuningas oli lempeä ja oikeudenmukainen hallitsija, mutta hänellä oli tapana olla hieman hajallaan ja ajatella enemmän suuria valtakunnan asioita kuin piiloteltujen vuorten syvyyksiä. "Isä", Irene sanoi, "Tässä on Curdie, kaivostyöläisen poika. Hänellä on sinulle tärkeä uutinen." Kuningas kohotti katseensa. Hän näki Curdien, pienen, likaisen, mutta silmissään pelottoman pojan. Curdie kertoi kaiken. Hän kertoi maahisista, niiden suunnitelmista, vedenpaisumuskoneesta ja siitä, kuinka ne olivat alkaneet liikutella suuria kiviä. Hän puhui selkeästi ja vakuuttavasti, vaikka hänen äänensä värisi hieman jännityksestä. Hän kuvaili maahisten rumia kasvoja ja niiden ilkeää naurua. Kuningas kuunteli tarkasti. Hän oli kuullut vanhoja tarinoita maahisista, mutta oli aina pitänyt niitä pelkkinä legendoina. Nyt edessään oli poika, joka puhui asioista niin konkreettisesti, niin vakavasti. Ja hänen oma tyttärensäkin uskoi Curdieta. Jotain Curdien puheessa sai hänet uskomaan. Se ei ollut pelkkä tarina. Se oli varoitus. Hän tiesi, että jos Curdie olisi oikeassa, vaara oli todellinen. Linna oli rakennettu vuoren rinteelle, ja sen alapuolella sijaitsivat kylät ja pellot. Jos vesi tulisi, tuho olisi valtava. Kuningas nousi valtaistuimeltaan. "Silloin meidän on toimittava", hän sanoi. "Vartijat! Kerätkää kaikki vahvimmat miehet. Meidän on tutkittava tämä asia heti. Ja Curdie", Kuningas sanoi, "Sinä johdat meidät." Curdie tunsi helpotuksen aallon. Hän oli tehnyt, mitä pystyi. Nyt aikuiset olivat valmiina kuuntelemaan. Vaara oli vielä olemassa, mutta ehkä he pystyisivät pysäyttämään maahisten ilkeän juonen. Kuningas, vaikka aluksi epäileväinen, oli nyt valmis toimimaan. He olivat menossa takaisin vuoren syvyyksiin, tällä kertaa paljon suuremmalla joukolla.

Hopealanka ja veden vaara

Kuningas oli siis päättänyt että nyt riitti! Maahisten pahoihin juoniin oli saatava loppu! Hän kokosi nopeasti kaikki rohkeimmat miehensä, ja he lähtivät vuoren pimeyteen. Prinsessa Irene jäi linnaan, mutta hänen mielensä oli täynnä huolta. Hän ajatteli urheaa Curdieta, joka oli jo kerran pelastanut hänet. Ja tietenkin hän mietti isäänsä, kuningasta. Vaikka Irene tiesi, että hänen isänsä oli vahva ja viisas, maahisten temput olivat joskus liian ilkeitä ja ovelia jopa kuninkaalle. Irene ei voinut vain istua ja odottaa. Hän tunsi pienen sydämensä sykkivän nopeasti rinnassaan. Hän halusi auttaa! Mutta mitä pieni prinsessa voisi tehdä maahisia vastaan? Hän nousi nopeasti ylös ja lähti juoksemaan kohti linnan korkeinta tornia. Sinne oli piiloutunut vanha isoäiti, se sama, joka oli kerran antanut hänelle neuvon. "Isoäiti, isoäiti!" Irene huusi, kun hän saapui portaiden yläpäähän. "Isä ja Curdie ovat vaarassa! Maahiset tekevät pahoja asioita vuoren sisällä, ja nyt he ovat menneet sinne pysäyttämään heidät. Minä haluan auttaa!" Vanha isoäiti katsoi Ireneä lempein, kirkkain silmin. "Tiesin, että sinä tulisit, rakas lapseni", hän sanoi. "Ja tietenkin sinä voit auttaa. Muistatko sen langan, jonka annoin sinulle? Sen, joka on tehty hopeanhohtoisesta hämähäkinseitistä?" Irene nyökkäsi innoissaan. "Muistan! Se tuntui niin ihanalta sormessani!" "Tänään se lanka on tärkeämpi kuin koskaan", isoäiti jatkoi. "Se lanka osaa näyttää sinulle tien. Se ohjaa sinut juuri sinne, minne sinun pitää mennä. Mutta varo, kultaseni, vuoren uumenet ovat pimeitä ja täynnä vaaroja. Sinun täytyy olla rohkea. Ja sinun täytyy luottaa lankaan." Isoäiti otti Irenen kädestä kiinni ja asetti pienen, hohtavan lankakerän hänen kämmenelleen. Se ei ollut aivan tavallinen lanka. Se hehkui heikosti, kuin pieni tähti. "Kun tuntuu, ettet enää tiedä minne mennä, päästä lanka irti", isoäiti neuvoi. "Se näyttää sinulle tien." Irene puristi lankakerää tiukasti ja halasi isoäitiään. Sitten hän lähti. Ei hän voinut jättää isäänsä ja Curdieta pulaan. Hän otti mukaansa pienen lyhdyn ja lähti ulos linnasta, kohti sitä samaa vuoren aukkoa, josta maahiset olivat hiipineet ulos ja jonne kuningas ja hänen miehensä olivat juuri menneet. Vuoren sisällä oli pimeää ja hiljaista. Lyhty heitti pieniä, tanssivia varjoja seinille. Irene kulki varovasti, tunsi kivisen lattian jalkojensa alla. Hän muisti isoäidin sanat ja päästi langan varovasti käsistään. Ja ihme ja kumma! Lanka lähti itsestään rullaamaan eteenpäin, kuin pieni hopeinen mato, joka tiesi täsmälleen minne oli menossa. Irene seurasi sitä, askel askeleelta, syvemmälle vuoren salaisiin käytäviin. Mitä pidemmälle Irene kulki, sitä pimeämmäksi ja mutkikkaammaksi käytävät kävivät. Välillä hän kuuli outoja ääniä – ehkä pienten maahisten tassujen rapinaa tai veden tippumista jostain kaukaisuudesta. Lanka johdatti häntä eteenpäin, eikä se koskaan erehtynyt. Se kiertyi kivenkolojen läpi, pujotteli kapeista raoista ja välillä jopa kiipesi ylöspäin pieniä kallioportaita pitkin. Irene oli hämmästynyt siitä, kuinka älykäs ja opastava lanka oli. Hän oli todella iloinen, että isoäiti oli antanut sen hänelle. Yhtäkkiä, kaukaa, Irene alkoi kuulla toisenlaista ääntä. Se ei ollut pienten vesipisaroiden tippumista. Se oli syvempi, kovempi ääni. Se kuulosti kuin joku olisi kaatanut suuria vesimääriä! Kuului huminaa, sitten kohinaa, ja pian se muuttui jo jylinäksi. Irene tunsi maan tärisevän jalkojensa alla. Hänestä tuntui, että koko vuori oli heräämässä eloon ja huusi jollain tavalla. Mitä ihmettä siellä tapahtui? Hopealanka pysähtyi hetkeksi, ja sen hohto kirkastui. Sitten se lähti kiemurtelemaan nopeammin, kuin se yrittäisi varoittaa Ireneä tai viedä hänet kiireesti jonnekin. Irene seurasi sitä hengitystään pidätellen. Veden ääni voimistui jokaisella askeleella. Pian Irene saapui suureen luolaan. Lyhdyn heikko valo paljasti karun, kostean paikan. Mutta sitten hän näki sen. Luolan toisessa päässä oli suuri aukko, ja siitä virtasi sisään valtava määrä vettä. Se ryöppysi alas vuoren sisuksista, kuin pieni jokea, uhkaavasti ja nopeasti. Vesi oli jo alkanut täyttää luolan lattiaa, ja se nousi nopeasti. Maahisten ilkeä juoni oli paljastunut! He olivat avanneet vesiväylän vuoren sisälle, ehkä patoamalla joen tai avaamalla jonkin maanalaista lammikon. Heidän tarkoituksensa oli tulvia tunnelit ja ajaa kaikki tunkeilijat, kuten kuningas ja hänen miehensä, ulos – tai jopa hukuttaa heidät sinne. Se oli todella paha ja vaarallinen suunnitelma. Irene kurkisti huolellisesti nurkan taakse, seuraten lankaa, joka ohjasi häntä kohti ääniä. Hän näki! Siellä, edempänä kapeassa käytävässä, olivat kuningas ja hänen miehensä. He olivat loukussa! Heidän tiensä oli tukossa maahisten rakentamilla kivikasoilla, ja nyt heidän takanaan vesi nousi yhä korkeammalle. Kuningas ja miehet yrittivät kuumeisesti raivata tietä, mutta kivet olivat suuria ja painavia. Heillä oli vain vähän aikaa. Curdie oli myös siellä! Hän yritti auttaa, mutta tilanne näytti toivottomalta. Vesi nousi heidän jalkoihinsa asti, ja sen kylmyys puri heidän sääriään. Maahiset olivat selvästi piiloutuneet johonkin ja nauroivat ilkeästi seuratessaan tapahtumia. He odottivat, että vesi hoitaisi likaisen työn heidän puolestaan. Irene tajusi, että hänen oli toimittava nopeasti. Hopealanka, joka oli edelleen hänen kädessään, tuntui vetävän häntä tiukemmin eteenpäin. Se näytti hänelle toisen, pienemmän käytävän, jonka maahiset olivat ehkä jättäneet huomiotta. Tai he olivat ajatelleet, että pieni tyttö ei koskaan löytäisi sitä. Mutta lanka tiesi paremmin. Irene puristi lyhdynvartta ja alkoi juosta, seuraten lankaa, pienet askeleet kaikuen märkien seinien välistä. Vesi roiskui hänen jalkoihinsa, mutta hän ei välittänyt. Hänen mielessään oli vain Curdie ja hänen isänsä. Hän muisti isoäidin sanat rohkeudesta ja luottamuksesta. Ja hän luotti. Hän luotti hopealankaan, joka hohti kirkkaana pimeydessä ja näytti hänelle tien. Hän oli nyt hyvin lähellä. Hän kuuli jo Curdien äänen, joka yritti rauhoitella kuninkaan miehiä ja etsi pakotietä. Kohta, aivan kohta, hän olisi perillä ja ehkä pystyisi auttamaan. Mutta aika oli vähissä, ja vesi nousi yhä uhkaavammin. Mitä tapahtuu seuraavaksi? Löytääkö Irene perille ajoissa?

Lopetus

Ja niin päättyykin meidän ihana tarinamme prinsessa Irenestä ja hänen seikkailustaan peikon kanssa! Toivottavasti nautitte tästä jännittävästä matkasta ja kaikki päättyi onnellisesti. Kiitos, että olitte kuulolla ja jaoitte tämän hetken kanssamme. Muistakaa, että mielikuvitus on ihmeellinen voima! Voitte itsekin keksiä uusia seikkailuja tai piirtää prinsessa Irenen ja peikon. Jos teillä on ajatuksia tai palautetta, kuulemme niistä mielellämme Sonacastsin kautta. Nähdään taas pian seuraavan tarinan äärellä! Moikka!

Lisää tarinoita