SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Porsaiden hupsut hommat ja nälkäinen susi

60 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Hei lapset, oletteko valmiina kuulemaan aivan uskomattoman tarinan? Olen varma, että pidätte tästä! Tänään sukellamme maailmaan, missä asuu kolme pientä, aivan ihanan pörröistä porsasta. Ja tiedättekö mitä? Siellä lymyilee myös yksi todella, todella nälkäinen susi. Porsaat ovat oikeita hassuttelijoita, täynnä kekseliäitä, mutta joskus aika hupsujakin ideoita. Mutta mitä tapahtuu, kun suden vatsa alkaa kurnia ja se kuolaa herkullisten porsaiden perään? Saavatko porsaat rakennettua itselleen tarpeeksi turvallisen kodin, vai onko susi sittenkin ovelampi ja viekkaampi? Liity mukaan tähän vauhdikkaaseen ja nauruntäyteiseen seikkailuun, jossa selviää, kuka oikeasti on se kaikista viisain! Tämä on Porsaiden hupsut hommat ja nälkäinen susi!

Pörröisten porsaiden talohaaveet

Aloitetaanpa siis seikkailumme! Kaukana, kaukana, vihreiden niittyjen ja sinisten järvien takana, asui kolme iloista pientä porsasta. He olivat niin, niin pörröisiä ja heidän nimensä olivat Pikku Pöhö, Keski-Köhö ja Viisas Vahva. He olivat parhaita ystäviä, ja rakastivat nauraa ja leikkiä yhdessä auringonpaisteessa. Mutta yhtenä kauniina aamuna, kun aamu-usva vielä leijaili puiden yllä, porsaat istuivat suuren tammen varjossa ja miettivät tulevaisuutta.

Pikku Pöhön heinäkoti ja suden ensimmäinen vierailu

Pikku Pöhö, se kaikista pörröisin ja ehkä vähän mukavuudenhaluisin porsas, huokaisi syvään. Hän oli miettinyt tätä jo pitkään. Millaista taloa hän oikein halusi? Pöhö ei ollut mikään rakennusmestari, ei todellakaan. Hän rakasti leikkiä, nukkua päiväunia ja mutustella herkullisia samettisia voikukkia. Kovin paljon aikaa hän ei halunnut käyttää talonsa rakentamiseen. ”Minäpä tiedän!” hän hihkaisi yhtäkkiä, niin että pienten lintujen pesässä nokkaansa ojentelevat poikasetkin säikähtivät. ”Rakennan talon heinästä!” Keski-Köhö ja Viisas Vahva katsoivat häntä vähän sivu silmällä. ”Heinästkö?” kysyi Keski-Köhö. ”Eikö se ole vähän... kevyttä?” ”Ja tuulista?” lisäsi Viisas Vahva. Mutta Pikku Pöhö vain hymyili leveästi ja pyöritti häntäänsä. ”Ei haittaa! Heinä on kevyttä, joten se on helppo koota. Ja se on niin pehmeää ja lämmintä! Juuri sellaista, missä Pikku Pöhö rakastaa nukkua!” Ja niin, Pikku Pöhö ryhtyi töihin. Tai no, melkein töihin. Hän keräili suurimpia ja muhkeimpia heinäkasoja, mitä vain löysi metsän laidalta. Hän ei kantanut niitä, oi ei, se olisi ollut liian raskasta. Sen sijaan hän kieriskeli niissä! Kerta toisensa jälkeen, Pöhö pyöri ja nauroi, ja heinät tarttuivat hänen pörröiseen turkkiinsa. Sitten hän vain ravisti itsensä puhtaaksi siinä kohdassa, minne talo oli tulossa, ja vähitellen, kuin ihmeen kaupalla, heinäkasa alkoi nousta. Pikku Pöhö taiteili heinät yhteen nokallaan ja pienillä sorkillaan. Katon hän teki laittamalla vieläkin enemmän heinää päällekkäin, niin että se näytti isolta, pehmeältä ja kullanruskealta hattaralta. Oven hän teki punoksista, ja siihen tuli pieni kurkistusaukko. Ikkunoita Pöhö ei tarvinnut, sillä hän aikoi viettää suurimman osan ajastaan unelmoidessaan ja ehkä torkkuessaan. Muutamassa tunnissa, voilà! Pikku Pöhön heinäkoti oli valmis. Se oli pyöreä, pullukka ja tuoksui kesältä ja auringonpaisteelta. Pöhö pujahti sisään ja teki itselleen mukavan pesän. ”Tämä on täydellistä!” hän mutisi ja nukahti heti, suu makeana ja uni syvänä. Hän nukkui niin makeasti, että hänen pieni sorkkansa nyki unissaan. Samalla kun Pikku Pöhö nukkui heinäkodissaan, kaukana, metsän syvemmässä kolkassa, liikkui nälkäinen susi. Tämä susi ei ollut mikään tavallinen susi. Hän oli ahne, ovela ja hänen vatsansa kurni aina, aivan aina, oli se täynnä tai tyhjä. Tänä aamuna sen vatsa kurnikin erityisen kovaa. Se oli kurninut jo edellisillasta asti. Susi oli yrittänyt kalastaa, mutta se ei osannut. Se oli yrittänyt pyydystää pienen hiiren, mutta hiiri oli ollut liian nopea. Nyt Susi oli vihainen ja nälkäinen. Se nuuhki ilmaa. Yksi nuuhkaisu. Ei mitään. Toinen nuuhkaisu. Hmm, jotain hyvää. Kolmas nuuhkaisu. Porsaan! Susi tiesi, että porsaat olivat herkullisia. Ja haju oli niin voimakas, niin vastustamaton! Se seurasi hajua, tassu tassun edestä, syvemmälle metsään, kohti valoisampaa niittyä. Sen nenä värähteli ja silmät kiiluivat ahneudesta. Haju johti suden suoraan Pikku Pöhön vastavalmistetun heinäkodin luo. Susi kurkisti pensaan takaa. Siinä se oli! Pyöreä, pörröinen ja tuoksui juuri siltä, miltä vastapaistettu leipä ja marjamunakas yhdessä! Ja mikä ihmeellisintä, talon sisällä näytti olevan jotain elävää. Pieni porsas! Susi nuoli huuliaan. Se ei ollut syönyt näin hyvää ateriaa aikoihin. Susi asteli ulos piilopaikastaan ja hiipi lähemmäs heinätaloa. Se koputti oveen, ensin varovaisesti, sitten vähän kovemmin. ”Kop, kop!” Pikku Pöhö heräsi torkuiltaan. ”Häh? Kuka siellä?” hän mumisi. ”Minä olen postinkantaja!” sanoi susi, yrittäen kuulostaa mukavalta. Mutta hänen äänensä oli niin karhea, että se kuulosti enemmänkin vanhan ruostuneen aidan narahdukselta. Pikku Pöhö kurkisti ovesta. Hän näki suden suuret, kiiltävät hampaat ja pitkän, suoran kuonon. Hän tiesi heti, kuka se oli. ”Ei postinkantajat näytä tuolta!” hän huusi. ”Sinä olet susi! Ja minä en avaa!” Susi istahti alas ja huokaisi. ”Voi voi, rakas porsas. Minulla on vain kysyttävää. Olen eksynyt, enkä tiedä, missä on tie kotiin.” Hän yritti kuulostaa surulliselta, mutta hänen vatsansa kurni taas niin kovaa, että se kuului varmasti Pikku Pöhön korviin. ”Et huijaa minua!” Pikku Pöhö huusi takaisin, vaikka hänen sorkkansa tärisivätkin. ”Minä tiedän, että haluat syödä minut! Mene pois!” Suden silmät kapenivat. Sen ystävällinen teeskentely katosi. ”Hmph!” se murahti. ”Koska et suostu avaamaan, ja koska minä olen niiiiin nälkäinen, minä aion puhaltaa ja puhaltaa ja puhaltaa, kunnes puhallan tämän koko talosi maahan!” Pikku Pöhöllä ei ollut aavistustakaan, mitä tapahtuu. Hän vain piiloutui syvemmälle pehmeään heinäänsä, sydän pomppien kuin pähkinäpussi. Voisiko susi todella tehdä niin? Voiko se puhaltaa talon kumoon? Susi otti syvään henkeä. Sen rintakehä nousi ja laski kuin valtava ilmapallo. Pikku Pöhö kuuli sen, ja se kuulosti uhkaavalta. Hän toivoi, että olisi rakentanut talon jostain muusta. Hän toivoi, että olisi ollut yhtä viisas kuin Viisas Vahva, tai edes yhtä järjestelmällinen kuin Keski-Köhö. Mutta nyt oli liian myöhäistä. Susi oli aloittamassa. Hän sulki silmänsä tiukasti ja odotti. Mitä ihmettä tapahtuisi seuraavaksi? Ja miten tästä selvitään?

Susi puhaltaa ja Pöhön pakomatka

Susi oli aloittamassa. Hän sulki silmänsä tiukasti ja odotti. Mitä ihmettä tapahtuisi seuraavaksi? Ja miten tästä selvitään? Suuri, harmaa susi, jonka vatsa murisi yhä nälästä, avasi valtavan suunsa. Hän veti henkeä, oikein kunnolla, niin syvään että hänen pitkä turkkinsa pullistui ja vatsansa näytti suurelta, pyöreältä pallolta. Hän keräsi kaiken voimansa, kaiken ilman keuhkoihinsa, ja sitten hän puhalsi. Hän puhalsi ja puhalsi niin kovaa, että tuuli vinkui ja ulvoi kuin itse myrsky! "Minä puhallan ja puhallan, ja tämän heinäkodin minä maahan kaadan!" susi ärjyi, niin että metsä kaikui. Heinäkoti, joka oli rakennettu niin kevyistä korsista, alkoi heti täristä ja huojua. Ensin vain pienesti, melkein huomaamattomasti, niin kuin syksyinen lehti tuulessa. Sitten ravistelu kiihtyi. Seinät natisivat ja rahisivat, ja heinänkorret, joista talo oli teipsattu kasaan, alkoivat irtoilla yksi kerrallaan. Ne lensivät ilmassa kuin pienet, kultaiset nuolet, pyörteillen ja tanssien susien valtavan hengityksen mukana. Pöhö, joka oli juuri haukannut suuren palan makeaa apilankukkaa, tunsi kuinka maa jalkojensa alla heilahti. Apila lensi suusta! "Ohoh! Voi ei!" hän hihkaisi, kun huomasi talonsa seinien alkavan levitä ja katon alkavan painua. Pöhö ymmärsi heti, että hänen suloinen, mutta hauras heinäkotinsa ei kestäisi tätä myrskyä. Ei, ei sitten millään! Talonsa oli kuin paperia tuulenpuuskassa. Se romahtaisi hetkessä! Ilman viivyttelyä Pöhö hyppäsi ylös ja ryntäsi kohti ovenaukkoa. Hän puristi itsensä juuri ja juuri ulos, sillä hänen pikkuinen possunhäntänsä melkein jäi oven väliin kiinni. "Auts!" hän ähkäisi, mutta jatkoi juoksua, koska susi oli aivan hänen kintereillään! Heti kun Pöhö oli päässyt turvallisesti ulos, susi puhalsi vielä kerran, viimeisen, valtavan puhalluksen. Ja tadaa! Pöhön heinämaja luhistui kasaan kuin korttitalo, muuttuen hetkessä suureksi kasaksi irtonaisia heiniä, jotka levisivät pitkin pihaa. Susi katsoi kasautunutta heinäkasaa suu auki, silmät pyöreinä. Hän oli tehnyt sen! Hän oli puhaltanut talon alas! Mutta... missä possu oli? Susi kurkisteli heinäkasan taakse, ympäriinsä, mutta Pöhöä ei näkynyt missään! Vain yksi pieni, vaaleanpunainen possu juoksi jo täyttä vauhtia metsänreunaa kohti, pienet jalat vipattaen kuin tuulimyllyn siivet. "Ei kai! Possu karkasi!" susi murisi, lyöden tassunsa maahan. Hän oli niin lähellä! Hän oli tuntenut pikkupossun tuoksun, ollut varma aamiaisesta, mutta possu oli paennut! Pöhö juoksi niin lujaa kuin pystyi, pieni sydän tykyttäen rinnassaan kuin rumpu. Hän ei kääntynyt katsomaan taakseen. Hän muisti, että hänen veljellään Köhöllä oli myös oma talo, ja Köhö oli sanonut rakentavansa sen oksista. Oksat olivat paljon vahvempia kuin heinät, vai mitä? Pöhö kiihdytti vauhtia, kaikki voimat käytössä. Hän laukoi menemään metsän läpi, hyppeli kivien yli ja pujotteli puiden välistä. "Köhö! Köhö!" hän huusi, ääni jo hieman käheänä. "Susi tulee! Susi tulee!" Hänen pikkuiset possunjalkansa eivät olleet koskaan juosseet näin nopeasti. Hän toivoi, että Köhö olisi kotona ja että hänen oksatalonsa olisi tarpeeksi vahva pitämään nälkäisen suden ulkona. Pöhö jatkoi juoksemista, kunnes näki edessään jotain tuttua. Se oli Köhön talo! Ja se näytti paljon vankemmalta kuin hänen oma heinämajansa. Nyt vain sisään!

Keski-Köhön oksatalo ja uusi uhka

Pöhö ryntäsi Köhön oven luo ja kolkutti sitä sydän pamppaillen. Kop, kop, kop! Ovi avautui raolleen ja sieltä kurkisti Keski-Köhö, joka oli veljeksistä toinen. Hänen turkkinsa oli kauniin vaaleanruskea, ja hänellä oli aina pieni hymy suupielessään, vaikka hän oli usein hieman epävarma asioista. Köhö oli rakentanut kotinsa oksista, jotka hän oli kerännyt lähimetsän kaatuneista puista. Se näytti paljon jämäkämmältä kuin Pöhön heinäkasa, ja Köhö oli siitä kovin ylpeä. ”Pöhö, mitä ihmettä sinä täällä teet?!” Köhö huudahti, nähdessään veljensä hikisenä ja pölyisenä. Pöhö syöksyi sisään, veti Köhön oven kiinni perässään ja alkoi selittää. ”Susi! Susi yritti puhaltaa taloni kumoon! Se todella teki niin, ja minun oli pakko paeta!” Köhö kuunteli silmät pyöreinä. Hän oli aina ajatellut, että susitarinat olivat vain vanhojen porsaiden juttuja, mutta Pöhön silmissä oli aitoa pelkoa. ”Puhaltaa talon kumoon? Eihän sellaista voi tehdä!” Köhö sanoi, mutta hänen äänensä oli jo hieman vapiseva. ”No, ainakin tämä minun oksataloni on paljon vahvempi! Sitä ei susi hevin kaada. Katso nyt näitä oksia! Ne ovat tiukasti toisissaan kiinni!” Köhö taputti talon seinää, joka narisi hieman vastineeksi. Pöhö nyökkäsi, mutta oli edelleen levoton. ”Toivottavasti olet oikeassa, Köhö. Susi oli valtava ja sen silmät kiiluivat nälkäisenä.” Eivätkä porsaat joutuneet kauaa odottamaan. Ei mennyt montaa minuuttia, kun Köhön talon pienen ikkunan eteen lankesi jälleen se sama varjo. Rapinaa ja tassujen ääntä kuului ulkoa. Susi oli löytänyt myös Köhön oksatalon! Se nuuhki ovenpielet ja kierteli taloa, muristen matalasti. ”Se on täällä!” Pöhö sanoi ja puristi Köhön kättä. Köhö oli kalpea kuin lakana. Hänen ylpeytensä oksatalostaan katosi hetkessä, ja tilalle tuli puhdasta pelkoa. Susi veti syvään henkeensä, aivan kuin se olisi harjoitellut tätä hetkeä varten. Se veti henkeensä niin syvään, että sen vatsa pullistui kuin jättimäinen ilmapallo, ja sen posket paisuivat. Porsaat näkivät ikkunasta, kuinka suden sieraimet levisivät ja sen silmät pienenivät keskittyessään. Sitten se puhalsi! H U U U U U U H H H H H H H! Tuulen voima oli valtava. Oksat narisivat ja natisivat. Ne tuntuivat taipuvan ja tärisevän. Talo heilui puolelta toiselle, aivan kuin se olisi ollut keinussa. Porsaat kaatuivat lattialle ja yrittivät pitää kiinni toisistaan. Pöhö muisti oman heinämajansa, joka oli lentänyt taivaan tuuliin, ja tiesi, ettei Köhönkään oksatalo kestäisi tällaista. Susi puhalsi uudelleen! H U U U U U U H H H H H H H H! Tällä kertaa talon oksiin alkoi ilmestyä pieniä halkeamia. Oksat irtoilivat toisistaan, ja yksi seinä alkoi notkua vaarallisesti. Pieni oksanpala putosi porsaiden eteen lattialle. ”Tämä ei kestä!” Pöhö huusi. ”Meidän täytyy mennä Vahvan luo! Hänellä on varmasti vahvin talo!” Köhö nyökkäsi vimmatusti. Pelko oli syrjäyttänyt kaiken muun. ”Olet oikeassa! Juostaan, juostaan niin nopeasti kuin vain jalkamme kantavat!” Niinpä porsaat syöksyivät ulos ovesta, juuri ennen kuin susi ehti puhaltaa kolmannen kerran. Susi hämmentyi hetkeksi, kun se näki porsasten pinkovan karkuun. Mutta se ei antanut periksi! Susi karjaisi nälkäisenä ja lähti perään, sen tassut iskeytyivät maahan raskaasti porsaiden perässä. Porsaat pinkoivat niin kovaa, että heidän pikkuruiset sorkkansa melkein irtoilivat maasta. Minne heidän täytyisi nyt mennä? Olisiko Vahvan talo tarpeeksi vahva pitämään suden loitolla? Ja kuinka pitkälle heidän pitäisi juosta? Heidän jalkansa alkoivat jo väsyä, mutta susi oli aivan heidän kintereillään.

Susi yrittää uudelleen: Voi, mikä myrsky!

Pikku Pöhö ja Keski-Köhö juoksivat minkä jaloistaan pääsivät! Heidän pienet jalat tepsuttivat kiivaasti maata pitkin, sydämet löivät rumpuja rintakehässä niin, että ne tuntuivat pomppivan ulos rinnasta. Susi oli aivan heidän kintereillään, ja hänen nälkäinen ulvontansa kantautui läheltä, yhä uhkaavammin. "Hui, apua! Hän tulee! Hän tulee!" Pöhö kiljui, ja Köhö nyökkäsi hengästyneenä, tuskin pystyen puhumaan. He eivät tienneet, mihin suunnata seuraavaksi. Kenen luo he voisivat paeta, kun suden hampaat vain odottivat? Yhtäkkiä, pienten puiden ja pensaiden takaa, heidän silmiinsä osui jotakin tuttua ja uskomattoman toivorikasta. Se oli Vahvan talo! Se näytti kauempaa jo niin vankalta ja turvalliselta, kuin pieni linnoitus keskellä metsää. Sen tiiliset seinät ja tukeva katto huusivat "turvaa". "Katso, Köhö! Vahvan talo!" Pöhö huudahti, saaden aivan uutta, yllättävää voimaa jalkoihinsa. "Juostaan! Juostaan kovempaa!" Köhö vastasi, ja heidän juoksunsa nopeutui entisestään. Toivo syttyi porsaiden sydämissä, lämmittäen heidän pientä rintaansa, kun he näkivät tiiliset seinät ja tukevan katon siintävän edessään. Mutta susi oli yhä lähempänä. Heidän täytyi päästä sinne – nopeasti, ennen kuin suden nälkäiset leuat nappasivat heidät! Susi, joka oli ehtinyt jo aivan porsaiden kantaan, näki myös Vahvan talon. Se oli todella vankka talo, paljon vankempi kuin kaksi edellistä, jotka olivat lentäneet pelkällä henkäyksellä taivaan tuuliin. "Hmmpf!" susi murahti, irvistäen. "Tuo talo ei lennä minun henkäykselläni. Minun täytyy keksiä jotain muuta. Jotain paljon suurempaa, jotain todella ovelaa!" Susi pysähtyi hetkeksi, silmät kiiluen petollisen punaisina ja hännänpäänsä vispaten levottomasti. Hän katseli porsaita, jotka ryntäsivät epätoivoisesti kohti tiilitaloa, melkein jo perillä. "Ei niin nopeasti, pienet possut!" hän virnisti, ja hänen äänensä oli täynnä pahuutta. Susi otti syvän, syvän hengenvedon. Niin syvän, että hänen vatsansa pullistui valtavan suureksi, melkein kuin ilmapallo. Koko metsä tuntui pidättävän hengitystään. Sitten hän puhalsi! MUTTA tämä ei ollut mikä tahansa puhallus. Tämä oli myrskyn puhallus! Susi halusi matkia luonnon voimia, jotta kukaan ei epäilisi, että se oli vain susi, joka puhalsi. Hän halusi porsaiden uskovan, että heidän pakenemiseensa ei auttaisi mikään, ei edes vahvin talo. Hän halusi heidän tuntevan luonnon armottoman voiman! Yhtäkkiä puut alkoivat huojua hurjasti, niin että niiden oksat raapivat toisiaan. Tuuli yltyi salamannopeasti, nostaen pölyä, kuivia lehtiä ja pieniä oksanpaloja ilmaan kuin pyörremyrsky. Vuh-huh-huh-huh! Tuuli ujelsi korvissa, niin kovaa, että porsaat meinasivat kaatua. Heidän pienet korvansa lepattivat ja pyörähtelivät tuulen voimasta, ja pienet hännät kiertyivät tiukasti jalkojen väliin. "Voi ei! Mikä tämä on?" Pöhö huusi, yrittäen pitää kiinni Köhön hännästä, joka oli melkein irrota. "Se on myrsky! Todellinen myrsky!" Köhö vastasi, ja heidän pienet ruumiinsa taistelivat urhoollisesti tuulta vastaan. Jokainen askel eteenpäin tuntui vievän kolme askelta taaksepäin. Susi jatkoi puhaltamistaan, hänen keuhkonsa tuntuivat täyttyvän koko metsän ilmasta, aivan kuin hän olisi imenyt sisäänsä kaikki pilvetkin. Hän puhalsi ja puhalsi, ja tuuli muuttui yhä voimakkaammaksi. RRRRRAAOOO! Se kuulosti aivan kuin oikea pyörremyrsky olisi pyyhkäissyt koko metsän yli. Pienet risut ja oksat lensivät ilmassa kuin linnut ilman siipiä, ja jopa suuremmat puut taipuivat uhkaavasti, ähkien ja naristen. Porsaat olivat nyt aivan Vahvan talon edessä, mutta tuuli painoi heitä takaisin päin valtavalla voimalla. He tuntuivat olevan jumissa tuulenpurkauksen keskellä. "Emme pääse perille!" Pöhö itki, tuuli painoi hänen poskiinsa ja pienet kyyneleet valuivat hänen silmistään, sekoittuen pölyyn. "Meidän on pakko! Vahva! Vahva! Päästä meidät sisään!" Köhö huusi takaisin koko pienellä voimallaan. He kolkuttivat pientä puista ovea, joka näytti niin tukevalta ja paksulta. Mutta tuuli melkein peitti heidän koputuksensa. Suden puhallus oli kuin pyörremyrsky, joka olisi halunnut repiä koko talon perustuksia myöten! Vahva Porsas oli ollut talonsa sisällä ja kuullut kaiken. Hän oli kuullut ensin Pöhön ja Köhön hätähuudot, sitten suden pelottavan ulvonnan, ja lopulta hän oli tuntenut, kuinka koko talo tärisi valtavan tuulen voimasta. Vahva oli aina ollut se rohkein ja viisain porsas, mutta nyt hänenkin sydämensä sykähteli hieman nopeammin, ja hänen oli vaikea niellä. Hän tiesi, että hänen tiilitalonsa oli vankka, mutta voisiko se kestää tällaista myrskyä, jollaista hän ei ollut koskaan aiemmin kokenut? Vahva juoksi nopeasti ovelle ja kurkisti raosta, melkein repäisten oven auki. Siellä olivat hänen veljensä, pientä, vapisevina ja melkein lentämässä pois tuulen mukana, aivan ovenpielessä! "Pöhö! Köhö! Sisään nopeasti!" Vahva huusi, ja hän avasi oven vain raolleen, juuri sen verran että porsaat mahtuivat. Porsaat pusersivat itsensä sisään yhdessä hujauksessa, rynnäten suoraan Vahvan syliin. Vahva sulki oven perässään tukevasti. KLONKS! Ovi lukittui paikoilleen, ja he olivat turvassa – ainakin hetkeksi, myrskyltä. Ulkona susi puhalsi yhä. Hänen kasvoistaan paistoi raivo ja suuri pettymys. Hän oli käyttänyt kaiken voimansa, teeskennellyt ja luonut myrskyn, mutta silti porsaat olivat päässeet pakoon, aivan hänen nenänsä edestä! Hän puhalsi vielä muutaman kerran talon seinää vasten, niin kovaa, että talo vähän tutisi. Mutta tiilet eivät liikahtaneet mihinkään. "Grrr! Mikä tässä talossa on vikana? Miksi se ei kaadu?" susi ärähti. "Tämä on aivan liian vankka, aivan liian vahva!" Sisällä porsaat hengähtivät syvään. He olivat turvassa Vahvan lämpimässä ja tukevassa tiilitalossa. Tuuli humisi yhä ulkona, mutta täällä sisällä he tunsivat vain pienen värinän, kuin kaukaisen ukkosen jyrinän. "Kiitos, Vahva! Pelastit meidät!" Pöhö sanoi, ja Köhö nyökkäsi voimakkaasti, edelleen hieman pölyisenä. Vahva hymyili heille. "Ei hätää, veljet. Täällä te olette turvassa. Ainakin toistaiseksi. Mutta susi ei luovuta helpolla." Ja niin totta se olikin. Susi oli yrittänyt heinätalon kanssa, hän oli yrittänyt oksatalon kanssa, ja nyt hän oli yrittänyt luoda myrskynkin. Mitä hän keksisi seuraavaksi? Porsaiden pienet sydämet sykkivät yhä jännityksestä ja pelosta. He katsoivat ulos pienestä ikkunasta, ja näkivät suden yhä siellä, kävelemässä edestakaisin Vahvan talon edessä. Mitä ihmettä susi nyt suunnittelisi? Talon sisällä oli nyt kolme porsasta, ja ulkona vihainen, nälkäinen susi. Seuraava seikkailu oli jo nurkan takana.

Viisaan Vahvan tiilikoti ja turvallinen piilopaikka

Kolme pientä porsasta kurkisteli pienenpienestä ikkunasta ulos. Siellä se susi yhä oli, iso ja musta hahmo, joka pyöri edestakaisin tiilitalon edessä. Pörröinen, Pöhö ja Köhö tunsivat pienen värinän vatsassaan. Mutta tämä talo oli erilainen. Tämä oli Vahvan, vanhimman porsaan, rakentama tiilitalo. Se oli tehty vahvoista, punaisista tiilistä, ja sen katto oli painava ja vankka, kuin pieni linna. Se oli kuin turvallinen pesä, johon porsaat olivat paenneet. Vahva pörrähdys! He olivat nyt viimeisessä piilopaikassaan. "Ei hätää, pikkuveljet," Vahva sanoi ja taputti heidän olkaansa. "Tämä talo ei kaadu. Minä rakensin sen niin vahvaksi, että se kestää vaikka myrskyn ja… suden puhallukset!" Hän hymyili vakuuttavasti. Talon sisällä oli lämmintä ja mukavaa. Siellä oli pieni takka, jossa rätisi iloisesti tuli, ja pehmeitä mattoja lattialla. Tuulen humina ulkoa tuntui kaukaiselta, ja porsaiden korviin kuului vain takkatulen hiljainen rätinä ja heidän omien sydämiensä tasainen jytkätys. He haistelivat ilmaa; siellä tuoksui leivältä ja marjapiirakalta, sillä Vahva oli juuri leiponut herkullisia tarjottavia. Ulkona susi oli raivoissaan. Hän oli jo kaksi kertaa epäonnistunut, ja hänen nälkänsä kasvoi vain suuremmaksi. "Puhalla ja puhalla, susi, niin paljon kuin jaksat!" hän mutisi itsekseen, ja hänen silmänsä välähtivät punaisina. Susi otti syvän henkosen, niin syvän, että sen kyljet pullistuivat kuin kaksi suurta palloa. Sitten hän puhalsi! WOOOOOOOSH! Iso ilmavirta sinkoutui suden keuhkoista suoraan tiilitalon seinään. Se oli kuin pieni myrsky, joka iskeytyi suoraan talon kylkeen. Mutta… ei mitään. Tiilitalo ei liikkunut milliäkään. Se seisoi jykevästi paikallaan, kuin olisi nauranut suden ponnisteluille. Sen punaiset tiilet vain heijastivat kylmää kuunvaloa, tuntuen yhtä liikkumattomilta kuin vuori. Susi kokeili uudelleen. Puhallettiinpa lujempaa! WOOOOOSH! Ja vielä kovemmin! WOOOOOSH! Jokainen puhallus oli edellistä voimakkaampi, ja jokaisen jälkeen susi huohotti ja yski. Hän puhalsi ja puhalsi, kunnes hänen päänsä alkoi pyöriä ja hänestä tuntui, että hänen keuhkonsa repeäisivät. Kerta toisensa jälkeen sama tulos. Tiilet pysyivät tiiviisti paikoillaan, saumaukset pitivät ne yhdessä kuin liima. Savupiipusta tuprusi yhä savua, ja ikkunoista loisti lämmin valo, ikään kuin talo olisi virnistänyt härnäävästi. Susi tuhahti. Se oli turhauttavaa! Hän hieroi kurkkuaan, joka oli käynyt jo käheäksi ja kipeäksi. Miten voi yksi pieni tiilitalo olla näin sitkeä? Talon sisällä Pörröinen ja Pöhö olivat aluksi piiloutuneet sohvan taakse, sormet korvissaan. Heidän pikku sydämensä hakkasivat nopeasti. Mutta kun he kuulivat vain vaimeaa puhinaa ja näkivät, ettei talo hievahtanutkaan, he uskaltautuivat kurkistamaan. He näkivät, kuinka susi puhalsi ja puhalsi, ja kuinka talon seinät eivät edes värähtäneet. "Katso, Vahva!" Pöhö huudahti, hypellen ilosta, "Se ei edes liiku! Me olemme turvassa!" Pörröinen alkoi kikattaa. "Hahaa, iso paha susi ei pysty tähän! Tämä talo on kuin kivisuklaa, jota se ei osaa pureskella!" Vahva hymyili ylpeänä. "Sanoinhan minä. Tämä talo on turvallinen." Hän otti yhden juuri leivotuista kekseistä ja ojensi sen Pörröiselle ja toisen Pöhölle. "Palkinnoksi rohkeudesta, ja siitä, että uskoitte minuun." Susi tajusi, että puhaltaminen oli hyödytöntä. Se ei ollut tehnyt sille muuta kuin kipeän kurkun. Hän alkoi kävellä talon ympäri, etsien heikkoa kohtaa. Ehkä jossain oli pieni rako, josta hän voisi murtautua sisään? Hän raapi kynsillään tiiliseinää. RAPS RAPS! Mutta tiilet olivat liian kovia, ja hänen kyntensä vain naarmuuntuivat. Hän työnsi kuonollaan ovea. NJURSK NJURSK! Mutta ovi oli tehty paksusta tammipuusta ja siinä oli raskas rautalukko, joka pysyi tiukasti kiinni. Hän yritti kurkistaa ikkunoista, mutta ne olivat korkealla ja niissä oli vahvat luukut, jotka Vahva oli sulkenut heti tultuaan sisään. Susi hyppeli ja pomppi, yrittäen kurkotella ikkunoihin. HUI! HOP! Mutta hän oli liian lyhyt, ja joka kerta kun hän yritti, hän horjahti ja melkein kaatui. Hän yritti jopa kaivaa maata oven edestä, mutta maa oli kivikova ja hänen kyntensä alkoivat särkeä ja verestää. Tämä oli todella vaikeaa. Porsaat seurasivat suden turhautuneita yrityksiä ikkunan raosta ja nauroivat hilpeästi. Heidän pelkonsa oli jo vaihtunut riemuksi ja jopa pieneksi pilailunhaluksi. "Mitä jos se yrittäisi syödä tiiliä?" Pörröinen kuiskasi, ja kaikki porsaat nauroivat pehmeästi. "Ehkä se uskoo, että talo on jättiläismäinen piparkakku, ja se on yllättynyt sen kovuudesta!" Pöhö lisäsi ja pörräsi pienen tanssin. Vahva naureskeli myös. "Ei huolta, pikkuveljet. Täällä olemme turvassa. Susi ei pääse sisään." Hän katsoi takkatulta ja tunsi olonsa todella mukavaksi. Ulkona oli kylmä ja tuulinen, ja susi oli yhä nälkäinen ja vihainen, mutta sisällä oli lämmintä, turvallista ja ystävien kesken tuntui todella hyvältä. He jopa alkoivat laulaa pientä laulua: "Paha susi turhaan puhaltaa, Vahvan talo sen kestää vaan!" Susi käveli talon ympäri vielä monta kertaa. Hän nuuski, työnsi ja raapi, mutta mikään ei auttanut. Hänen nälkänsä kurni vatsassa, ja hän alkoi olla todella väsynyt ja turhautunut. Puhaltaminen ei toiminut. Voimalla ei päässyt sisään. Kaivaminen ei toiminut. Tämä talo oli aivan liian vahva. Susi pysähtyi ja katsoi taloa. Hänen täytyi miettiä uusi suunnitelma. Joku paljon ovelampi suunnitelma. Jotain, mikä saisi porsaat tulemaan ulos talosta… tai jotain, mikä veisi hänet heidän luokseen ilman puhaltamista tai raapimista. Hän väläytti ilkeän hymyn, joka venytti hänen kuonoaan. Hänellä oli idea. Todella, todella ovela idea, joka sai hänen hännänpäänsä vispaamaan innosta.

Ovelan suden porkkanajuoni

Susi siis mietti ja mietti, kunnes hänen ilkeät silmänsä välähtivät ovelasti. ”Ahaa!” hän mumisi itsekseen, ”Porsaat rakastavat porkkanoita! Ne ovat niin makeita ja rapsakoita, eikö vain? Voisinko käyttää sitä hyväkseni? Heillä ei ole mitään epäilystä, jos tarjoan heille jotain niin tavallista ja herkullista.” Susi nuoli huuliaan. Hänellä oli mielessään kuva porsaista, jotka iloisina rouskuttelivat porkkanoita, ja kuinka hän sitten, yllätys, yllätys, pääsisi heidän luokseen syömään myös heidät! Ajatus sai hänen hännänpäänsä vispaamaan yhä kovemmin, melkein kuin tuulen huminassa. Hän oli varma, että tämä juoni toimisi! Se olisi hänen paras ideansa koskaan. Hän näki jo itsensä syömässä kolmea pientä, herkkua possua. Ah, mikä juhla! Ei enää ikinä nälkää! Ei enää ikinä turhia puhalteluita! Kuka voisi vastustaa moista lahjaa? Varsinkin, kun se olisi ”ilmainen” lahja. Porsaat olivat ahkeria, mutta myös vähän uteliaita ja pitivät hyvistä tarjouksista. Heidän vatsansa olivat aina tyhjää täynnä. Niin ainakin susi kuvitteli. Hän kuvitteli itsensä kaikkein ovelimmaksi sudeksi maailmassa. Hän melkein nauroi ääneen. Mutta ei, hänen piti pysyä vakavana ja salaperäisenä. Hän aikoi olla täydellinen porkkanankauppias. Ensin suden piti tietysti valmistautua. Hän etsi metsästä vanhan, kuluneen olkihatun ja ison, tilavan säkin, joka oli ennen kuulunut jollekin satakielelle, joka oli kerännyt sinne marjoja. Sitten hän juoksi salaa läheiseen peltoon ja kaivoi hirveän määrän porkkanoita maasta. Ne olivat oransseja, suoria, osin jopa hieman mutkaisia, mutta kaikki olivat herkullisen näköisiä ja tuoksuisia. Juuri sellaisia, joista porsaat pitäisivät! Hän pesi ne huolellisesti joen raikkaassa vedessä, jotta ne näyttäisivät mahdollisimman houkuttelevilta ja puhtailta. Sitten hän tunki kaikki porkkanat säkkiin, joka pullisteli ja tuntui todella painavalta. Suden selkä alkoi jo särkyä, mutta ajatus herkuista ajoi häntä eteenpäin. ”Vielä vähän, vielä vähän”, hän mutisi ja puski eteenpäin. Susi puki olkihatun päähänsä ja veti sen syvälle silmilleen, niin että vain hänen terävät silmänsä pilkistivät esiin. Sitten hän ryhtyi harjoittelemaan puhettaan ja ääntään. ”Porkkanoita! Tuoreita, herkullisia porkkanoita!” hän huuteli ensin matalalla, murisevalla äänellä. ”Ei, ei, ei”, hän sanoi itselleen. ”Se kuulostaa aivan liian sutiselta! Porsaat eivät avaa ovea sellaiselle äänelle, he ovat jo kokeneita. He tietävät, että susi on vaarallinen.” Hän yritti uudelleen, tällä kertaa ohuemmalla, ystävällisemmällä äänellä, melkein kuin hän yrittäisi laulaa. ”Porkkanoita myytävänä! Parhaita porkkanoita koko metsässä! Tänään ilmaiseksi, vain teille, rakkaat porsaat!” Paremmalta, paljon paremmalta, mutta ei vielä tarpeeksi uskottavalta. Susi harjoitteli ja harjoitteli, kävellen edestakaisin metsäpolulla, kunnes hänen äänensä oli melkein kuin vanhan, ystävällisen mummon ääni, joka olisi tullut kaukaa kylästä. ”Oi, herkullisia porkkanoita pörröisille ystäville! Tulkaa hakemaan, ne ovat niin makeita! Lahja juuri teille!” hän lauloi iloisesti ja hymyili omahyväisesti. Nyt se oli täydellistä! Kukaan ei voisi arvata, kuka oli hatun ja säkin takana! Susi kantoi painavaa porkkanasäkkiä kohti Vahvan porsaan tiilitaloa. Askeleet olivat hitaat ja raskaat, sillä säkki oli todellakin täynnä porkkanoita, varmaan yli sata kappaletta! Hän ajatteli jo, kuinka hän saisi porsaat syötyä, kun he olisivat houkutelleet heidät ulos ovesta. Hän kuvitteli herkullista illallista, jossa pääruokana olisi paistettua porsasta ja lisukkeena noita samoja porkkanoita. Nam! Saavuttuaan Vahvan talon eteen, suden sydän jyskytti innosta ja jännityksestä. Hän ryhdistäytyi ja otti syvän henkäyksen. Hän koputti ovenkolkuttimeen. Kop, kop, kop. Se oli ystävällinen, kutsuva koputus, ei mikään uhkaava rysähdys, kuten hänen aiemmat yrityksensä. Vahva porsas, joka oli juuri lukemassa jännittävää kirjaa mukavasti takan edessä, kuuli koputuksen. Hän nosti katseensa kirjan sivuilta. ”Kuka siellä?” hän kysyi varovaisesti. Hän oli oppinut olemaan erittäin varovainen susien kanssa, ja muisti veljiensä huonot kokemukset. Susi vastasi, ”Hyvää päivää, rakas porsas! Olen iloinen porkkanankauppias ja minulla on teille tarjolla maailman parhaimpia, makeimpia porkkanoita. Suoraan pellolta, aivan ilmaiseksi! Tulin vain antamaan teille pienen lahjan, kun olen kuullut niin paljon hyvää teistä!” Vahva porsas rypisti kulmiaan. Ilmaiseksi? Se kuulosti vähän liian hyvältä ollakseen totta. Susi oli yrittänyt syödä hänet ja hänen veljensä jo monta kertaa, puhaltamalla ja uhkaamalla. Miksi se yhtäkkiä antaisi lahjoja? Jokin tässä ei täsmännyt. ”Hmm,” Vahva porsas pohdiskeli itsekseen. ”Ilmaisia porkkanoita. Se on houkuttelevaa, mutta miksi?” Hän muisti äitinsä neuvon: ”Jos jokin tuntuu liian hyvältä, se usein on sitä.” Hän kurkisti ikkunasta, joka oli pieni ja korkealla seinässä. Siellä seisoi hattuun ja viittaan pukeutunut hahmo, jolla oli valtava säkki selässään. Hahmo näytti ystävälliseltä, mutta Vahva porsas tunsi syvällä sisällään pienen piston. Jokin tässä ei ollut oikein. Hahmon jalat olivat vähän liian pitkät porsaan silmään, ja hattu oli vedetty todella syvälle. Vahva porsas huusi takaisin, ”Kiitos paljon, ystävällinen myyjä! Mutta meillä on täällä jo ihan tarpeeksi porkkanoita. Olemme juuri syöneet suuren sadon ja vatsamme ovat täynnä. Emme tarvitse enempää, kiitos vain!” Hän toivoi, että susi uskoisi häntä. Vahva porsas ei halunnut ottaa mitään riskejä. Susi hätkähti. ”Mitä? Mutta nämä ovat erikoisporkkanoita! Ne ovat juuri sellaisia, joista porsaat pitävät! Olen nähnyt sen!” hän sanoi ja yritti kuulostaa edelleen ystävälliseltä. ”Olen tullut pitkän matkan vain tuodakseni teille nämä herkut! Ettehän te halua jättää niitä syömättä?” Vahva porsas vastasi napakasti, ”Olemme todella pahoillamme, mutta emme tarvitse. Kiitos ystävällisyydestänne! Meillä on kaikki hyvin täällä sisällä!” Hän ei halunnut antaa periksi. Hän tiesi, että jos hän edes avaisi oven raolleen, susi olisi sisällä hetkessä. Hän oli fiksu porsas. Susi oli raivoissaan. Kaikki hänen vaivansa hukkaan! Kaikki ne porkkanat, jotka hän oli kaivanut! Ja ne olivat niin painavia! Hän oli harjoitellut äänensäkin niin monen kerran! Hän puristi nyrkkinsä. ”Tämä on naurettavaa!” hän mutisi ja potkaisi kiveä. ”Porsaiden pitäisi rakastaa porkkanoita! Tämä porsas on liian ovela!” Hän tiesi, ettei voinut vain jäädä seisomaan oven eteen ikuisesti. Vahva porsas ei ollut tyhmä. Susi joutuisi keksimään jotain muuta. Jotain vieläkin ovelampaa! Susi iski säkin maahan niin, että porkkanat pomppivat sisällä. ”Hmph!” hän puuskautti. Sitten hän katseli ympärilleen. Siellä täällä näkyi omenapuita, joiden oksat notkuivat punaisista ja keltaisista omenoista. Omenat! Porsaat pitivät myös omenoista! Hän virnisti. ”Ehkä porkkanat eivät olleetkaan tarpeeksi hyviä”, hän ajatteli. ”Mutta omenat... omenat ovat toinen juttu. Ja jos porsaat eivät tule ulos ovesta, minun on keksittävä tapa saada heidät ulos ikkunasta!” Susi alkoi kävellä edestakaisin talon edessä, katsellen omenapuita. ”Omenat ovat ihania”, hän sanoi. ”Makeita ja mehukkaita.” Hän kuvitteli, kuinka hän voisi käyttää niitä vieheenä. Tällä kertaa hänen juonensa olisi täydellinen. Aivan täydellinen! Hän katseli omenapuita. Ne näyttivät niin viattomilta, mutta ne voisivat olla avain hänen seuraavaan, entistäkin nerokkaampaan suunnitelmaansa. Hän pohti, miten saisi porsaat uskomaan, että omenat olivat vaarattomia ja kuinka ne voisivat tuoda heidät ulos talon turvasta. Susi hymyili ilkeästi jälleen kerran. Seuraavaan kertaan asti, porsaat. Seuraavaan kertaan.

Omenapuun lumo ja porsaan kekseliäisyys

Susi lampsotteli ympäri tiilitaloa. Hän oli turhautunut, erittäin turhautunut. Porkkanat eivät olleet toimineet. Porsaiden tiilitalo oli pysynyt pystyssä myrskyssäkin. Mikä neuvoksi? Hän pysähtyi talon nurkalle ja näki jotain, joka sai hänen silmänsä tuikkimaan ilkeästi. Siinä kasvoi suuri, uljas omenapuu, täynnä punaisia, kypsiä omenoita! Ne tuoksuivat niin vastustamattomilta, että susikin melkein unohti ilkeät aikeensa hetkeksi. Melkein. Hän nuolaisi huuliaan. Tämä oli hänen uusi, loistava suunnitelmansa! Mikään porsas ei voisi vastustaa täydellisen omenan houkutusta. Ei sitten millään! Sen hän oli varma. Hän hymyili leveästi ja hieroi käsiään yhteen. Tämä kerta olisi erilainen. Hän aikoi olla ovelampi kuin koskaan aikaisemmin. Omenat! Se oli se taikasana! Hän tiesi sen. Aivan varmasti. Hän oli melkein jo varma, että porsaat olisivat hänen kynsissään hetken kuluttua. Miten hauskaa! hän ajatteli. Omenasoppaa ja porsaita jälkiruuaksi. Voi, nam! Hänen vatsansa kurnisi jo odotuksesta. Se oli paras suunnitelma, mitä hän oli koskaan keksinyt. Tai niin hän luuli. Kuinka väärässä hän olikaan. Mutta hän ei tiennyt sitä vielä. Eikä porsaatkaan. Vielä. Hän keskittyi. Hän oli ammattilainen. Hän oli susi. Ja porsaat olivat hänen lounaslistallaan. Hän aikoi syödä heidät, vaikka mitä tapahtuisi. Mutta ei niin, että porsaat olisivat heti poissa. Ei, ei, ei. Susi halusi leikkiä vähän. Vähän kissa ja hiiri -leikkiä. Paitsi että tässä tapauksessa se olisi susi ja porsaat. Ja se olisi hänen leikkikenttänsä. Ja säännöt olivat hänen. Ja hänen sääntönsä olivat hyvin... ahneita. Ja ilkeitä. Hän oli varma. Tämä oli hänen hetkensä. Omenat olivat vasta alkua. Ja niin hän alkoi. Hän alkoi toteuttaa suunnitelmaansa. Hän alkoi ravistella omenapuuta varovasti, mutta tarpeeksi kovaa, jotta muutama omena putoaisi maahan – aivan Vahvan tiilitalon eteen. Kop, kop, kop! Yksi, kaksi, kolme omenaa pomppasi nurmikolle. Ne näyttivät niin täydellisiltä, että ne melkein huusivat:

Markkinamatka ja tynnyrinpyöritystä

Vahva-possu kurkisti varovasti ikkunasta. Hän oli kuullut omenoiden kopinan tiiliseinää vasten ja nähnyt niiden pomppivan nurmikolle. Vaikka ne näyttivät todella herkullisilta, hänen vaistoihinsa hiipi epäilys. Susi!

Susi putoaa yllättäen: Ohoh, mikä keitos!

Vahva-possu nyökkäsi. "Juuri niin," hän mutisi. "Susi se siellä taas jotain koettaa. Mutta ei minua huijata niin helposti!" Hän oli hyvin varovainen possu, ja hän tiesi, että susi oli ovela. Ei ollut mitään syytä mennä ulos keräämään niitä omenoita, vaikka ne kuinka houkuttelisivatkin. Vahva-possu muisti elävästi, kuinka susi oli yrittänyt narrata häntä jo markkinoilla tynnyrin kanssa, ja kuinka Pöhö ja Köhö olivat joutuneet pakenemaan. Hän ei aikonut antaa suden voittaa tällä kertaa. Hän pysyi tiukasti sisällä, tarkkaillen ikkunasta, mutta ei astunut askeltakaan ulos. Hänen päätöksensä oli vankka kuin hänen oma tiilitalonsa. Eikä Susi voinut sitä muuttaa. Vielä.

Kiitos ja hei hei!

Ja näin päättyy tarinamme porsaiden hupsuista hommista ja nälkäisestä sudesta! Toivottavasti sinulla oli yhtä hauskaa kuin possuilla metsässä. Kiitos oikein paljon, että kuuntelit ja olit mukana tässä hupsussa seikkailussa. Ehkäpä tämä tarina innosti sinua kuuntelemaan lisää jännittäviä seikkailuja tai jopa keksimään omia, vielä hupsumpia tarinoita! Muista, että voit aina kertoa Sonacastille, jos sinulla on palautetta. Nähdään taas pian!

Lisää tarinoita