SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Pollyanna

30 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Voiko elämän suurimmissakin vastoinkäymisissä löytää iloa? Kuinka yksi pieni tyttö mullisti kokonaisen kaupungin pelkällä positiivisuudellaan? Tänään sukellamme Eleanor H. Porterin ajattomaan klassikkoon, Pollyannaan. Tarinaan orvosta tytöstä, joka muutti maailmansa opettamalla kaikille 'ilo-pelin' – tavan nähdä hyvää kaikessa, jopa pahimmissa tilanteissa. Liity seuraamme ja anna Pollyannan valoisan hengen inspiroida sinua.

Uusi koti Beldingsvillessä

Niinpä pieni Pollyanna, ilman äitiä ja isää, joutui matkaamaan pitkän, pitkän matkan uuteen kotiinsa. Hänellä oli vain yksi vanha, nuhruinen laukku ja sydämessään valtavasti toivoa. Hänen uusi kotinsa olisi Beldingsvillen kaupungissa, tädin luona, jota hän ei ollut koskaan tavannut: tiukka täti Polly. Juna puksutti ja puksutti, vieden Pollyannaa kohti tuntematonta. Ulkona maisemat vilistivät ohi kuin taikamaalaukset – vihreitä metsiä, solisevia puroja ja kukkia täynnä olevia niittyjä. Perillä asemalla ei ollut ketään vastassa. Mutta hetken kuluttua iso, musta auto pysähtyi ja sen kuljettaja vei Pollyannan täti Pollyn suureen, mutta kovin hiljaiseen taloon. Talo oli valtava, ja siinä oli monta ikkunaa, mutta ne näyttivät vähän surullisilta, ikään kuin eivät olisi nähneet iloa pitkään aikaan. Täti Polly otti hänet vastaan, mutta hänen kasvonsa olivat vakavat, eivätkä hymyilleet yhtään. Pollyanna sai huoneekseen ullakon. Se oli pieni, siellä oli vain pieni sänky ja yksi tuoli, eikä yhtään lelua. Mutta Pollyanna ei antanut sen haitata! Hän avasi ikkunan ja kurkisti ulos – siellä oli puita, lintuja ja sininen taivas! Se oli hänen uusi seikkailunsa alku!

Ilo-pelin salaisuus

Pollyanna katseli ulos ikkunasta, ja hänen sydämensä täyttyi ilolla. Hänellä oli salaisuus, aivan erityinen peli, jonka hän oli oppinut isältään. Tämä peli auttoi häntä löytämään jotain hyvää ja iloista jokaisesta asiasta, aivan joka ikisestä!

Pollyannan vaikutus kaupunkiin

Pollyanna ei voinut pitää sellaista ihanaa salaisuutta vain itsellään. Hän halusi jakaa ilo-pelin kaikkien kanssa, aivan kaikkien kanssa, jotka tuntuivat surullisilta tai murheellisilta. Hän ajatteli, että jos se teki hänet iloiseksi, se voisi tehdä myös muut iloisiksi, eikö niin? Ja maailmassa oli paljon ihmisiä, jotka tarvitsivat pienen ripauksen iloa. Hän oli jo oppinut, että joskus jopa pieni hymy tai ystävällinen sana voi muuttaa koko päivän. Ja hänen ilo-pelinsä oli paljon enemmän kuin vain hymy, se oli kokonainen tapa nähdä maailma. Hän tiesi, että hänen isänsä olisi iloinen, jos hän jatkaisi peliä ja jakaisi sitä eteenpäin. Se oli kuin pieni lahja, jonka hänellä oli lupa antaa kaikille, aivan ilmaiseksi. Ja mikä parasta, se ei koskaan loppunut! Mitä enemmän sitä antoi, sitä enemmän sitä tuntui olevan. Niinpä Pollyanna lähti innokkaasti jakamaan tätä ihanaa lahjaa. Hän oli pieni tyttö, mutta hänellä oli suuri sydän ja vielä suurempi salaisuus. Salaisuus, joka alkoi hitaasti, mutta varmasti, muuttaa Beldingsvillen kaupunkia. Mutta miten? No, kuunnelkaapa vain. Ensimmäisenä hän kohtasi Nancyn, tädin taloudenhoitajan, joka usein huokaili ja mutisi työstään. Eräänä sateisena aamuna Nancy valitti tiskivuorta, joka tuntui kasvavan joka minuutilla. 'Voi voi, tässä menee koko aamu', Nancy ähisi, kun hän hinkkasi pataa. 'En pidä tästä sateesta enkä tästä työstä.' Pollyanna tuli Nancyn luo ja sanoi iloisesti: 'Eikö olekin ihanaa, että meillä on näin paljon astioita tiskattavana, Nancy?' Nancy tuijotti Pollyannaa suu auki. 'Ihanaa? Mitä sinä horiset, lapsi? Se on raskasta työtä!' Pollyanna hymyili. 'No, isä sanoi, että meidän pitää aina löytää jotain iloista. Ja jos meillä on paljon astioita tiskattavana, se tarkoittaa, että olemme syöneet paljon herkullisia ruokia! Eikö se olekin iloinen asia?' Nancy mietti hetken. Hän ei ollut koskaan ajatellut asiaa niin. Hänen kasvoilleen levisi pieni hymy. 'No, ehkä sittenkin... jos sitä ajattelee noin. Kyllä me olemme syöneet hyvää ruokaa.' Se oli pieni askel, mutta Nancy tunsi pienen kevennyksen mielessään. Pollyanna oli juuri istuttanut ensimmäisen ilo-siemenen. Ja sateinen aamu ei tuntunut enää niin harmaalta. Pian Pollyanna lähti tutkimaan Beldingsvillen pikkukaupunkia. Hän tapasi monia ihmisiä, ja jokaisella tuntui olevan oma murheensa tai huolensa. Yksi heistä oli herra Pendleton, joka asui suuressa, vanhassa talossa mäen päällä. Hän oli aina yksin, eikä juuri koskaan hymyillyt. Lapset pelkäsivät häntä vähän, koska hän näytti niin synkältä. Herra Pendleton käveli kumarassa ja puhui harvoin kenellekään. Hänellä oli aina ryppy otsassaan, ja hän näytti kuin olisi kantanut koko maailman murheita harteillaan. Mutta Pollyanna ei nähnyt hänessä mitään pelottavaa. Hän näki vain ihmisen, joka tarvitsi pienen ilo-siemenen. Eräänä päivänä Pollyanna näki herra Pendletonin puutarhassa. Tämä näytti valittavan kukistaan. 'Voi voi, nämä ruusut eivät kukoista niin kuin pitäisi', herra Pendleton mutisi. 'Ne ovat kaikki sairaita tai kuolevat pian.' Pollyanna juoksi hänen luokseen, hänen pikkuruiset askeleensa kopisivat iloisesti. 'Mutta katsokaa, herra Pendleton! Tällä ruusulla on kaunis nuppu! Ja tällä on jo pieni lehti! Ne yrittävät niin kovasti!' 'Eikö olekin ihanaa, että ne tekevät parhaansa, vaikka sää onkin ollut haastava?' Herra Pendleton katsoi ruusua, ja sitten hän katsoi Pollyannaa. Kukaan ei ollut koskaan puhunut hänelle noin. Pieni, pieni hymynkare ilmestyi hänen huulilleen. Se oli niin pieni, että se oli melkein huomaamaton, mutta se oli siinä! Se oli kuin valonsäde, joka pilkisti pilvien takaa. Pollyanna oli saanut synkän herra Pendletonin hymyilemään! Pollyanna tapasi myös Jimmie Beanin, pienen pojan, joka oli eksynyt ja itki kaupungin torilla. Jimmie oli menettänyt pienen puisensa lelunsa, ja hänen sydämensä oli täynnä surua. Hän istui maassa, polvet rinnassa, ja pienet nyyhkytykset täyttivät ilman. Pollyanna ei miettinyt hetkeäkään. Hän tiesi, että Jimmie tarvitsi ilo-peliä enemmän kuin mitään muuta. Hän kumartui pojan luo ja kysyi: 'Miksi olet niin surullinen, pikku ystävä?' 'Voi ei, lelu on poissa!' Jimmie nyyhkytti. 'En löydä sitä mistään! Se oli hieno hirviö, joka suojeli minua pahoilta unilta!' Pollyanna istahti hänen viereensä ja halasi häntä. 'Tiedätkö, Jimmie, joskus on ihan hyvä, että jotain menee rikki tai katoaa. Koska silloin voit etsiä sen, ja jos löydät sen, se tuntuu vieläkin paremmalta! Tai sitten voit kuvitella ihan uuden lelun ja sen etsimisen seikkailun! Tai voit olla iloinen, että sinulla oli se lelu edes hetken ja se antoi sinulle iloa.' Jimmie nosti katseensa, hänen silmänsä olivat kyynelissä, mutta niissä oli ripaus uteliaisuutta. 'Uuden lelun?' Pollyanna nyökkäsi innokkaasti. 'Aivan! Ja kun olet löytänyt sen, voit olla iloinen, että sinulla on kaksi ihanaa asiaa, yksi mielessäsi ja toinen, jonka ehkä löydät! Tai voit olla iloinen, että sinulla on nyt tilaa luoda jotain ihan uutta! Ja se hirviö, se on nyt mielessäsi ja suojelee sinua siellä!' Jimmie kuivasi kyyneleensä. Hän ei ollut löytänyt leluaan, mutta Pollyannan sanat saivat hänet miettimään. Hän alkoi miettiä, millainen uusi lelu hänellä voisi olla, ja yhtäkkiä suru ei ollutkaan niin suuri. Hän hymyili hiukan. Ilo-peli toimi taas! Pikkuhiljaa, melkein huomaamatta, Pollyannan ilo-peli alkoi tarttua. Se oli kuin pieni, valoisa siemen, joka istutettiin ihmisten sydämiin. Se ei ollut äänekäs tai dramaattinen muutos, vaan pehmeä ja lempeä, kuin kevään ensimmäiset kukkaset, jotka työntyvät lumen alta. Ihmiset alkoivat puhua Pollyannasta. He kertoivat tarinoita siitä, miten tämä pieni tyttö oli saanut heidät näkemään asioita uudella tavalla. 'Oletko kuullut, mitä Pollyanna sanoi minulle?' saattoi joku kysyä toiselta. Tai: 'Tämä pieni tyttö sai minut miettimään...' Jopa ne, jotka olivat aluksi olleet skeptisiä, alkoivat huomata peliä. Rouva Payson, joka oli tunnettu valituksistaan kylän kokouksissa, alkoi löytää jotain positiivista jopa kaikkein hankalimmista asioista. 'No, ainakin meillä on katto pään päällä', hän saattoi sanoa, kun joku valitti kaupungintalon vuotavasta katosta. Herra Ford, joka oli aina kiireinen ja äreä, saattoi pysähtyä hetkeksi katselemaan auringonlaskua ja hymyillä. 'Ehkä se ei olekaan niin paha', hän mutisi eräänä iltana, kun näki taivaan maalattuna oranssin ja violetin sävyillä. Miten tämä oli mahdollista? Se oli Pollyannan taikaa! Hänellä ei ollut taikasauvaa tai loitsukirjaa, mutta hänellä oli jotain paljon tehokkaampaa: usko siihen, että jokaisessa asiassa on jotain hyvää, jos vain osaa etsiä sen. Hän opetti ihmisille, että vaikka taivas olisi harmaa, sieltä voi löytää pienen pilven, joka näyttää lampaalta, tai pienen aukon, josta pilkistää sininen. Hän näytti, että vaikka jokin asia olisi ensin surullinen, se voi kätkeä sisäänsä opetuksen tai mahdollisuuden johonkin uuteen ja ihanaan. Hän auttoi heitä näkemään pienen linnun laulun tuulen huminan seassa, tai pienet, kimaltelevat pisarat kukan terälehdillä sateen jälkeen. Hän auttoi heitä löytämään valoa sieltä, missä he olivat nähneet vain varjoja. Beldingsvillen kaupunki alkoi muuttua. Se ei ollut enää niin harmaa ja murheellinen. Ihmiset alkoivat tervehtiä toisiaan useammin, ja heidän äänensä olivat ystävällisempiä. Jopa kaupanpitäjä, joka oli usein ollut kärttyisä, saattoi tarjota pienen karkin lapsille tai hymyillä asiakkailleen. Lapset juoksivat ja nauroivat, ja he saattoivat jopa opettaa omille vanhemmilleen ilo-peliä. 'Äiti, äiti! Eikö olekin ihanaa, että meillä on tänään porkkanoita syötävänä? Ne tekevät sinusta ison ja vahvan!' he saattoivat huutaa. Ja vanhemmat, jotka olivat aluksi olleet skeptisiä, saattoivat löytää itsensä nyökkäämästä ja miettimästä: 'No, ehkä sittenkin on jotain iloista tässäkin asiassa.' He alkoivat nähdä maailman Pollyannan silmin, täynnä pieniä ihmeitä ja ilon pilkahduksia. Pollyanna oli kuin pieni aurinko, joka valaisi koko kaupunkia. Hän ei yrittänyt pakottaa ketään olemaan iloinen. Hän vain näytti, miten ilo-peliä pelataan, ja sitten ihmiset saivat päättää itse, halusivatko he pelata sitä. Se oli kuin pieni, ystävällinen kutsu, ei vaatimus. Hän näytti, että ilo ei ole jotain, mitä pitää odottaa, vaan jotain, mitä voi löytää joka päivä, pienissäkin asioissa. Ja yllättävän monet halusivat! Koska kuka nyt ei haluaisi löytää enemmän iloa elämästään? Se oli kuin salainen aarrejahti, jossa aarre oli piilotettu ihan tavallisiin päiviin. Ja niin Pollyannan vaikutus levisi kuin pisara veteen, tehden yhä laajenevia ilon renkaita Beldingsvillen sydämeen. Koko kaupunki alkoi katsella maailmaa vähän toisin, hieman valoisammin.

Yksinäisten ystävä

Koko kaupunki alkoi katsella maailmaa vähän toisin, hieman valoisammin. Mutta Beldingsvillessä oli myös ihmisiä, jotka asuivat omissa pienissä maailmoissaan, kaukana kaikkien ilosta. He olivat vähän niin kuin piilossa, ehkä isojen puiden takana tai korkeiden aitojen suojassa. Heistä monet olivat jo unohtaneet, miltä ilo tuntuikaan. Mutta Pollyanna, hän ei unohtanut ketään. Hänellä oli taika nähdä hyvää ihan jokaisessa, ihan kaikessa, ja hän tiesi, että kaikki tarvitsivat ystävän. Ensimmäisenä Pollyannan sydän alkoi ajatella Herra Pendergastia. Hän oli vanha mies, joka asui suuressa, vähän synkän näköisessä talossa korkean kuusiaidan takana. Kukaan ei oikein tuntenut häntä, ja kaikki sanoivat, että hän oli aina äreä. Lapset jopa pelkäsivät häntä vähän. Joskus Herra Pendergast nähtiin kävelemässä yksin puutarhassaan, ja hänen kasvonsa olivat aina vakavat, kuin olisi syönyt sitruunan. Eräänä aurinkoisena iltapäivänä Pollyanna oli kävelemässä ja ihmettelemässä kukkien värejä, kun hän sattui Herra Pendergastin talon ohi. Hän näki pienen, kauniin perhosen lentävän Herra Pendergastin puutarhan yllä. "Voi miten ihana!" Pollyanna ajatteli. Hän pysähtyi ja huomasi, että Herra Pendergast oli itse puutarhassa, kastelemassa ruusuja. Hänellä oli vanha hattu päässä, ja hänen selkänsä oli kumarassa. Pollyanna ei pelännyt. Hänellä oli vain se ihana ilo-peli mielessään. Hän mietti, mitä hyvää Herra Pendergastissa voisi olla. "Hänellä on niin kauniita ruusuja!" Pollyanna hihkaisi, vaikka tiesi, ettei Herra Pendergast luultavasti kuullut. Mutta sitten Pollyanna sai idean. Hän poimi pienen, kirkkaanpunaisen kukan puutarhastaan, kun oli menossa ohi toisen kerran. Sitten hän juoksi Herra Pendergastin aidan luokse ja kurkisti varovasti. "Hyvää päivää, Herra Pendergast!" Pollyanna sanoi iloisella äänellä. Herra Pendergast säpsähti. Hän ei ollut tottunut siihen, että kukaan puhui hänelle, etenkään lapset. Hän kääntyi hitaasti ympäri ja katsoi Pollyannaan kulmat kurtussa. "Mitä täällä tapahtuu?" hän mutisi. Pollyanna ei hätkähtänyt. Hän ojensi kukkasen Herra Pendergastille aidan raosta. "Tämä on sinulle! Se on niin kaunis, ja minusta tuntui, että sinunkin pitäisi saada jotain kaunista tähän päivään!" Herra Pendergast katsoi kukkaa, sitten Pollyannaa. Kukaan ei ollut antanut hänelle kukkaa pitkiin aikoihin. Hänen kasvonsa eivät muuttuneet heti iloisiksi, mutta se jäinen ilme hänen kasvoillaan suli aivan pienenpienen pikkiriikkisen verran. "Miksi ihmeessä antaisit minulle kukan?" hän kysyi, mutta hänen äänensä ei ollutkaan enää niin äreä. "No, koska se on kaunis ja sinä olet täällä!" Pollyanna vastasi hymyillen. "Ja tiedätkö, minusta on ilahduttavaa, että sinulla on niin kaunis puutarha. Siinä on niin paljon katseltavaa, niin paljon iloista!" Herra Pendergast otti kukan ja puristi sitä kädessään. Hän ei sanonut enää mitään, vain katseli kukkaa. Mutta Pollyanna näki pienen hymyn vilahtavan hänen huulillaan, aivan kuin auringonsäde pilven raosta. Siitä päivästä lähtien Pollyanna alkoi moikata Herra Pendergastia joka kerta, kun hän käveli ohi. Joskus hän jätti hänelle pienen kiven, joka oli erityisen kauniisti kuvioitu, tai pienen höyhenen. Pikkuhiljaa Herra Pendergastin aita alkoi tuntua vähemmän korkealta, ja hänen ovensa tuntui avoimemmalta. Lopulta Herra Pendergast jopa kutsui Pollyannan sisään teelle ja näytti hänelle vanhoja kirjoja, joissa oli kuvia hauskoista linnuista. Kuka olisi uskonut, että äreällä Herra Pendergastilla oli salainen rakkaus lintuihin? Pollyanna löysi sen. Sitten oli Rouva Snow. Rouva Snow asui kauniissa talossa, mutta hän oli aina sairas. Hän makasi sängyssään päivästä toiseen, valittaen milloin tätä, milloin tuota. Kukaan ei oikein tiennyt, mikä häntä vaivasi, mutta hän oli aina niin onneton. Hän ei halunnut nähdä ketään, ja hänen huoneensa oli aina pimeä, koska hän ei halunnut auringonvaloa. Nancy, täti Pollyn piika, kertoi Pollyannalle, että Rouva Snow oli "vaikea tapaus". "Mutta jokaisessa ihmisessä on jotain iloista, eikö vain?" Pollyanna kysyi Nancylta. Nancy kohautti olkapäitään. "No, ehkä, mutta Rouva Snow'n tapauksessa se on kyllä hyvin syvällä piilossa." Pollyanna päätti ottaa selvää. Eräänä päivänä hän meni Rouva Snow'n taloon ja pyysi Nancylta lupaa käydä Rouva Snow'n luona. Nancy oli yllättynyt, mutta antoi luvan. Pollyanna astui Rouva Snow'n pimeään huoneeseen. Huone haisi vähän tunkkaiselta, ja ikkunan edessä oli paksut verhot. Rouva Snow makasi sängyssään, kasvot ryppyisinä ja surullisina. "Mitä sinä täällä teet, lapsi?" hän mutisi. "En minä halua ketään näkemään minua tässä kunnossa." Pollyanna istui tuolille sängyn viereen, mutta ei liian lähelle. "Minä tulin vain käymään!" hän sanoi iloisesti. "Ja tiesittekö, ulkona on tänään ihanan aurinkoinen päivä! Taivas on sinisempi kuin koskaan, ja näin pienen oravan kiipeilemässä puussa, ihan kuin se olisi pelannut hippaa pienten lintujen kanssa!" Rouva Snow huokaisi. "Mitä sitten? En minä sitä näe, tässä pimeässä huoneessa." "Niin, mutta minä näen sen ja voin kertoa sinulle!" Pollyanna vastasi. "Ja sitten minä näin tämän pienen kukan. Se kasvoi ihan yksin siinä tien laidalla, mutta se oli niin iloisen värinen! Minä toin sen sinulle. Se on keltainen, kuin pieni auringonpala." Pollyanna ojensi kukan Rouva Snow'lle. Rouva Snow katsoi kukkaa ja sitten Pollyannaa. Kukaan ei ollut tuonut hänelle kukkia pitkään aikaan. Hän otti kukan ja haistoi sitä. Pieni hymy levisi hänen huulilleen, niin pieni, että se oli melkein näkymätön. "Se on kaunis," Rouva Snow mutisi. "Mutta mikä siinä on niin iloista? Minä vain ajattelen, miten paljon minulta jää näkemättä, kun olen täällä kiinni." "No, juuri siksi se on iloista!" Pollyanna sanoi. "Sinä voit ajatella, miten ihanaa on, että saat tämän kukan juuri tänään. Ja voit ajatella, miten paljon on vielä kauniita kukkia, joita et ole nähnyt, ja ne odottavat sinua! Ja minusta on ihanaa, että saan tuoda sinulle yhden kukan ja kertoa sinulle, mitä ulkona tapahtuu. Se tekee minut iloiseksi!" Rouva Snow kuunteli Pollyannaa silmät suurina. Kukaan ei ollut koskaan puhunut hänelle tällä tavalla. Ajan myötä Pollyanna alkoi käydä Rouva Snow'n luona säännöllisesti. Hän ei yrittänyt parantaa Rouva Snow'ta, vaan hän yritti parantaa hänen mieltään. Hän kertoi tarinoita, kuvaili Beldingsvillen tapahtumia, toi pieniä esineitä – kirkkaanvärisiä nauhoja, sileitä kiviä, pienen sulan – joista Rouva Snow voisi nauttia edes hetken. Hän jopa sai Rouva Snow'n katsomaan pientä peiliä, johon heijastui pala taivasta ikkunasta. Pikkuhiljaa Rouva Snow'n huoneesta alkoi hävitä pimeys. Hän pyysi Pollyannaa vetämään verhoja vähän syrjään, vain vähän, jotta valo pääsisi sisään. Sitten hän pyysi, että Pollyanna toisi hänelle kirjoja, joissa oli värikkäitä kuvia. Hän alkoi jopa kysellä Nancylta, mitä kaupungilla tapahtui, ja joskus hän jopa hymyili oikeasti. Pollyanna opetti kaikille, että jokaisessa päivässä, jopa niissä kaikkein pimeimmissä, on jotain mistä olla iloinen. Ja että ystävyys voi olla kuin pieni, lämmin auringonsäde, joka sulattaa jäisen sydämen. Hän ei vain pelannut ilo-peliä, hän *eli* sitä, ja jokainen Beldingsvillen asukas, joka oli joskus tuntenut itsensä yksinäiseksi tai onnettomaksi, löysi Pollyannasta pienen, kirkkaan valon, joka muistutti heitä siitä, että he eivät olleet yksin. Hän oli todella yksinäisten ystävä.

Traaginen onnettomuus

Pollyanna jatkoi iloista elämäänsä Beldingsvillessä. Hän juoksi niityillä, joissa perhoset tanssivat iloisesti, jutteli pörröisten oravien kanssa puun juurella ja löysi aina jotain pientä, kimaltelevaa iloista jokaisesta päivästä. Kukatkin tuntuivat kukkivan kirkkaammin ja tuoksuvan makeammalta hänen lähellään, ikään kuin nekin olisivat halunneet hymyillä Pollyannan mukana. Hän oli kuin pieni kävelevä auringonsäde, joka valaisi kaiken ympärillään. Mutta tiedättekö, joskus elämässä tapahtuu asioita, jotka ovat niin isoja ja niin yllättäviä, että ne saavat jopa kaikkein iloisimman ja aurinkoisimman sydämen hetkeksi pysähtymään. Ne ovat kuin pilviä, jotka peittävät auringon, vaikka kuinka yrittäisi kurkistaa niiden läpi. Eräänä kauniina, kirkkaana iltapäivänä, kun Pollyanna oli paluumatkalla kotiin ystävältään, hän näki jotain todella, todella kiinnostavaa tien toisella puolella. Ehkä se oli harvinainen, sinisiipinen perhonen, joka leijaili kuin pieni jalokivi ilmassa, tai pörröinen pupu, jolla oli uskomattoman pitkät korvat ja joka kurkisti uteliaasti puskasta. Pollyanna oli niin innoissaan, niin täynnä sitä pientä iloa, että hän unohti hetkeksi tärkeän asian. Hän unohti katsoa tarkkaan molempiin suuntiin ennen kuin lähti ylittämään vilkasta tietä. Samassa kuului kova, yllättävä ääni – raskaiden pyörien jyrinä ja sitten jokin terävä kolahdus. Maailma pyörähti nopeasti Pollyannan silmissä, ja hetkeä myöhemmin kaikki pimeni. Hän putosi maahan kuin pieni, väsynyt lintu, joka oli lentänyt liian pitkään. Kaduilta kuului huolestuneita ääniä, ja pian joku nosti hänet varovasti syliinsä. Kun Pollyanna avasi silmänsä, hän oli omassa pehmeässä sängyssään. Tuttu huone tuntui nyt vieraalta. Täti Polly oli hänen vieressään, ja hänen kasvonsa olivat paljon, paljon huolestuneemmat ja kalpeammat kuin Pollyanna oli koskaan nähnyt. Myös lääkäri, tohtori Chilton, seisoi sängyn vierellä ja hänen ilmeensä oli vakava. Pollyanna yritti nousta ylös, niin kuin hänellä oli tapana, mutta hänen jalkansa eivät totelleet. Ne tuntuivat painavilta, tunnottomilta ja aivan vierailta. Ne eivät liikkuneet, vaikka kuinka hän yritti käskeä niitä.

Yhteisön tuki ja parantuminen

Pollyannan onnettomuuden jälkeen Beldingsvillen kaupunki oli kuin hiljaisuuden verhon peitossa. Uutinen Pollyannan loukkaantumisesta levisi nopeasti, nopeammin kuin yksikään tuulenpuuska. Kaikki olivat surullisia ja huolissaan. Jopa ne, jotka olivat ennen olleet hieman kärttyisiä, kuten neiti Polly tai herra Pendleton, tunsivat nyt sydämessään suurta pahaa oloa pientä, aurinkoista tyttöä kohtaan. He olivat tottuneet Pollyannan iloiseen nauruun, hänen pirteisiin tervehdyksiinsä ja siihen tapaan, jolla hän sai jokaisen päivän tuntumaan hieman valoisammalta. Neiti Polly istui usein Pollyannan sängyn vieressä, pitäen pientä kättä omassaan. Hänen kasvoillaan oli vakava ilme, mutta silmissään näkyi nyt syvää huolta ja rakkautta. Hän ei enää ollut kylmä ja etäinen, vaan todellinen täti, joka välitti. Hän luki Pollyannalle kirjoja, kertoi tarinoita ja silitti tytön hiuksia. Vaikka Pollyanna ei voinut liikkua, hän tunsi tädin lämmön ja huolenpidon. Koko kaupunki halusi auttaa. Rouva Snow, joka oli aina valittanut kaikesta, lähetti Pollyannalle kauneimpia kukkia puutarhastaan. Hän oli kuullut, että Pollyanna rakasti kukkia, ja toivoi niiden tuovan edes pienen pilkahduksen iloa sairaaseen huoneeseen. Nuori Jimmy Bean, Pollyannan hyvä ystävä, kävi usein oven takana kysymässä, miten Pollyanna voi. Hän toi pieniä kivikokoelmia ja kiiltäviä pikkuesineitä, jotka olivat hänen mielestään maailman hienoimpia aarteita. Hän asetti ne Pollyannan sängyn viereen, jotta tyttö voisi katsella niitä ja ehkä hymyillä. Jopa herra Pendleton, joka oli ollut niin yksinäinen ja sulkeutunut, avasi nyt kotinsa ja sydämensä. Hän toi Pollyannalle harvinaisia kirjoja, jotka kertoivat kaukaisista maista ja seikkailuista. Hän istui tuntikausia Pollyannan sängyn vieressä, lukien ääneen. Hän huomasi, että Pollyannan silmät kirkastuivat, kun hän kuunteli tarinoita lohikäärmeistä ja taikamaailmoista. Nämä hetket olivat hänellekin tärkeitä, ne toivat takaisin muistoja ajasta, jolloin hän itse oli ollut onnellinen ja avoin. Tohtori Chilton, jolla oli aina ollut lempeä hymy, kävi Pollyannan luona joka päivä, joskus jopa useammin. Hän tarkisti tytön jalkoja hellästi ja puhui hänelle rauhoittavasti. Hän kertoi Pollyannalle, että paraneminen voi viedä aikaa, mutta toivoa oli aina. Hän rohkaisi Pollyannaa harjoittelemaan pieniä liikkeitä ja muistutti häntä siitä, kuinka tärkeää oli säilyttää iloinen mieli.

Valoisa tulevaisuus

Tohtori Chiltonin sanat toivat Pollyannan mieleen paljon lämpöä ja toivoa. Vaikka hänen jalkansa olivatkin väsyneet ja kipeät, hän tiesi, että hänen iloinen mielensä oli hänen paras ystävänsä. ”Minun täytyy olla iloinen siitä, että minulla on jalat, joita voin yrittää liikuttaa, vaikka ne tuntuvatkin laiskoilta”, hän ajatteli toisinaan, kun harjoitukset tuntuivat todella vaikeilta. Ja hän oli iloinen myös siitä, että tohtori Chilton kävi niin usein, ja että hän oli niin ystävällinen. Tohtori Chilton kertoi Pollyannalle tarinoita erilaisista eläimistä, jotka olivat oppineet kävelemään uudelleen pienen onnettomuuden jälkeen, ja se auttoi Pollyannaa kuvittelemaan itsensä vahvaksi ja sitkeäksi. Hän jopa keksi pienen pelin, jossa he keksivät hullunkurisia tapoja, joilla hänen jalkansa voisi taas tanssia. Eivätkä Pollyannan ystävätkään olleet unohtaneet häntä. Jokainen, joka oli kokenut Pollyannan iloisen pelin tai saanut lohtua hänen hymystään, halusi nyt auttaa häntä. Nancy toi joka päivä tuoreita kukkia Pollyannan huoneeseen ja kertoi iloisia uutisia pihasta ja puutarhasta. ”Pieni orava juoksi tänään aidalla”, hän saattoi kertoa, ”ja se näytti oikein iloiselta hypähdellessään!” Pollyanna kuvitteli oravan ja tunsi pienen ilon piston. Jopa vähän juro rouva Snow lähetti Pollyannalle kauniita, pehmeitä huopia, joita hän oli kutonut, ja kehotti Nancya kertomaan, kuinka hän oli ”iloissaan, että Pollyanna oli niin rohkea pieni tyttö.” Se oli suuri kehu rouva Snow'lta! Jimmy Bean, tuo punatukkainen poika, jolla ei ollut kotia, kävi kurkistamassa ikkunasta lähes joka päivä. Hän jätti pieniä, kivistä rakennettuja torneja Pollyannan ikkunalaudalle tai viskasi pienen pähkinän ikkunaan ja piiloutui sitten nauraen. Eräänä päivänä hän toi Pollyannalle pienen linnun sulan, joka oli niin pehmeä ja kaunis. ”Se on onnen sulka”, hän kuiskasi, kun Nancy avasi ikkunan. Pollyanna piti sulkaa kädessään ja tunsi, kuinka onni todella täytti hänen sydämensä. Vanha herra Pendleton, joka oli ollut niin yksinäinen ja rikas, mutta onneton, kävi myös usein. Hän ei aina puhunut paljon, mutta hän istui Pollyannan sängyn vieressä ja luki hänelle kirjoja, joissa oli kauniita kuvia ja tarinoita kaukaisista maista. Hän toi Pollyannalle myös pienen, puisen norsun, jolla oli kimmeltävät silmät. ”Tämä muistuttaa sinua siitä, kuinka vahva ja sinnikäs olet”, herra Pendleton sanoi, ja Pollyanna puristi norsua tiukasti. Tällaiset lahjat ja ystävällisyys olivat Pollyannalle enemmän kuin lääke. Ne olivat muistutus kaikesta hyvästä maailmassa. Ja sitten oli täti Polly. Pollyannan täti oli muuttunut eniten. Hän ei enää ollut niin tiukka ja vakava. Hän istui usein Pollyannan huoneessa ja silitti tämän hiuksia. Joskus, kun kukaan muu ei ollut kuulemassa, täti Polly jopa kysyi Pollyannalta: ”Kerro minulle Pollyanna, mikä tässä tilanteessa on se ilon aihe?” Ja Pollyanna kertoi. Hän kertoi olevansa iloinen siitä, että hänellä oli niin monta ystävää, ja että tohtori Chilton oli niin taitava. Hän oli iloinen siitä, että hänellä oli niin pehmeä sänky ja kauniit kukat huoneessaan. Täti Polly nyökkäsi ja yritti itsekin keksiä jonkin ilon aiheen. Vähitellen Pollyannan jalkoihin palasi voimaa. Se ei tapahtunut nopeasti, vaan päivä päivältä, harjoitus harjoitukselta. Ensin hän pystyi liikuttamaan varpaitaan, sitten nilkkojaan. Se oli pieni, mutta valtava voitto! Hän iloitsi jokaisesta pienestäkin edistyksestä. ”Minun jalkani heräävät unestaan”, hän sanoi tohtori Chiltonille, ja tohtori hymyili. Sitten tuli päivä, jolloin Pollyanna pystyi istumaan sängyn laidalla ilman tukea. Ja sitten, apuvälineiden avulla, hän pystyi seisomaan! Se tuntui uskomattomalta. Hän näki huoneen aivan uudesta kulmasta. Hän näki, kuinka aurinko tanssi ikkunasta sisään aivan toisella tavalla kuin sängystä katsoen. Ja viimein, eräänä kauniina, aurinkoisena päivänä, Pollyanna pystyi kävelemään ulos puutarhaan. Hän nojasi tohtori Chiltonin käteen, ja täti Polly käveli toisella puolella. Tuo kävely oli hidas, mutta jokainen askel oli täynnä iloa ja toivoa. Hän näki tutut kukat, kuuli lintujen laulun ja tunsi auringon lämmön kasvoillaan. Jimmy Bean ja Nancy hurrasivat kauempaa, ja jopa rouva Snow heilutti ikkunasta. Kaikki Beldingsvillen asukkaat olivat iloisia. He tiesivät, että Pollyannan paraneminen ei ollut vain hänen oma voittonsa, vaan myös heidän kaikkien voitto. Se oli todiste siitä, että iloinen mieli ja ystävät voivat auttaa selviytymään mistä tahansa. Pollyannan tulevaisuus näytti nyt valoisalta ja täynnä uusia seikkailuja. Vaikka hänen jalkansa olivatkin kokeneet paljon, hän tiesi, että hänen sydämensä oli täynnä voimaa ja iloa, ja että se auttaisi häntä aina eteenpäin. Hän oli oppinut, että vaikeidenkin asioiden keskellä voi löytää jotain, mistä olla iloinen. Ja se oli kaikkein paras opetus, jonka hän oli koskaan saanut. Hän oli valmis mihin tahansa, mitä elämä toisi tullessaan, kunhan vain sai jakaa sen iloisten ihmisten kanssa. Ja se oli todellinen ilon aihe.

Lopetus

Kiitos, kun olit mukana tässä iloisessa seikkailussa! Toivottavasti löysit tänään paljon ilonaiheita. Muista, että maailma on täynnä upeita ihmeitä, jos vain osaamme katsoa. Kerro Sonacastille, mitä pidit tästä tarinasta. Tai mikä parasta, ehkä voit nyt keksiä oman aivan uuden seikkailun! Katso ympärillesi; ehkä sinunkin lähelläsi on jo joku pieni, ihana asia, joka odottaa löytäjäänsä. Kiitos vielä kerran, ja nähdään taas pian!

Lisää tarinoita