SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Pipi Piraijan Hassut Seikkailut Syvyyksissä

60 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Introduction

Tiesitkö, että jopa piraijat voivat olla hupsuja? Tapaa Pipi, pieni piraija, jolla on suuri persoona ja vielä suurempi nälkä hauskalle! Pipi ei ole kiinnostunut vain kalasta, vaan myös kaikenlaisista hassuista tilanteista, joihin hän Amazonin syvyyksissä törmää. Kun Pipi yrittää kätkeä lempikiveään tai vahingossa auttaa hitaasti uivaa kilpikonnaa, nauru on taattu. Valmistaudu kuulemaan tarinoita, jotka saavat sinut hymyilemään ja ehkä jopa kikattamaan ääneen. Lähde mukaan Pipi-piraijan hilpeään vedenalaiseen maailmaan!

Pipin aamu-uinnin yllätys

Pipi-piraija heräsi uuteen aamuun Amazonin syvissä vesissä. Pieni, mutta utelias kala venytteli eväänsä ja haukotteli ison puraisun edestä. Aurinko siivilöityi puiden oksien läpi, piirtäen tanssivia kuvioita veden pinnan alle. Oli täydellinen aamu aamu-uinnille! Pipi sukelsi iloisesti eteenpäin, pyrstö vipattaen niin vauhdikkaasti, että pieniä vesipyörteitä syntyi hänen jälkeensä. Hän rakasti uida nopeasti, tuntea veden virtaavan ohitse ja etsiä uusia, jännittäviä asioita. Tänään Pipi aikoi uida aina vanhan, sammaleisen tukin luo ja takaisin. Se oli hänen suosikkiuimareittinsä. Hän mutkitteli vesikasvien välistä, väisteli uneliaita monneja ja vilkutti ohi uiville pienille hopeakaloille. Mutta sitten, aivan tukin kohdalla, Pipi näki jotain todella outoa. Se ei ollut kivi, ei vesikasvi eikä edes tavallinen kala. Se oli jotain, joka kimalteli ja heilui hiljalleen edestakaisin virran mukana. Pipi hidasti vauhtiaan ja kurkisti tarkemmin. Mitä ihmettä se oli? Se näytti... no, se näytti aivan jättimäiseltä sukkahousulta! Mutta kuka pitäisi sukkahousuja Amazon-joessa? Eihän kalat käytä sukkahousuja! Pipi kikatti hiljaa mielessään. Ehkä se oli jokin aarre, jonka joki oli tuonut kaukaa. Uteliaisuus voitti, ja Pipi ui lähemmäs. Hän kiersi outoa esinettä, tutkien sitä pienillä, terävillä hampaillaan. Se oli pehmeää ja venyvää, ja siinä oli hassuja reikiä. Yhtäkkiä, aivan kun Pipi kosketti sitä nenällään, sukkahousu alkoi täyttyä ilmalla! Se paisui ja paisui, muuttuen valtavaksi, läpinäkyväksi palloksi. Pipi perääntyi nopeasti, silmät pyöreinä ihmetyksestä. Nyt se sukkahousu näytti jättimäiseltä, läpikuultavalta ilmakuplalta, joka leijui hitaasti kohti pinnan valoa. Pipi ei voinut olla nauramatta. Se oli kuin jokin olisi puhaltanut valtavan saippuakuplan, mutta veden alle. Pipi oli nähnyt kaikenlaisia juttuja, mutta ei koskaan tällaista! Hän seurasi kuplaa uteliaana. Kupla heilahteli sinne tänne, törmäili vesikasveihin ja pomppasi pehmeästi kivistä. Se näytti tanssivan omaa hassua tanssiaan. Pipi-piraija yritti purra siihen pienen reiän, mutta kupla oli liian liukas ja venyvä. Se vain lipsahti pois hänen hampaistaan. Tämä oli hauskin aamu-uinti ikinä! Ja se oli vasta aamupäivä! Minne tämä kummallinen kupla vei Pipin seuraavaksi syvemmälle Amazonin virtoihin? Pipi oli valmis seikkailuihin!

Kutsu Rapu-Riston luolaan

Kupla kuljetti Pipin kevyesti ja nopeasti syvemmälle ja syvemmälle Amazonin vihreisiin vesiin. Vesi oli täällä hieman pimeämpää, mutta samalla paljon jännittävämpää! Pipin vatsassa kutkutti iloinen tunne, aivan kuin olisi juuri syönyt kymmenen herkullista toukkaa. Kupla pyörähti ja teki hassuja pörähdyksiä, ja Pipi naurahti ääneen. Tämä oli kuin maailman hauskin vedenalainen taksi! Yhtäkkiä kupla hidastui. Se alkoi leijua pienen, kivisen rotkon edessä. Rotko oli täynnä vihreää ja punaista merilevää, ja kivien välissä pilkisti pieniä luolia. Yhden luolan suulla näkyi jotain punaista ja kiemurtelevaa. Pipi siristi silmiään. Mitä ihmettä? Se ei ollut kala, eikä edes kasvi! Se oli... se oli rapu! Ja tämä rapu ei ollut tavallinen rapu. Hänellä oli toinen saksi paljon isompi kuin toinen, ja hän keinutti niitä hassusti edestakaisin, aivan kuin olisi yrittänyt tanssia näkymättömän musiikin tahtiin. Kupla puhkesi pienen pop-äänen kera, ja Pipi tipahti pehmeästi veteen. Hän hieraisi silmiään ja katsoi rapua. Rapu huomasi Pipin ja pysäytti omituisen tanssinsa. Hän katsoi Pipiä suurilla silmillään, jotka olivat kuin kaksi pientä, kiiltävää mustaa helmeä. Sitten rapu nosti isoa saksensa ja heilautti sitä Pipille. Hei hei, pieni piranha! rapu sanoi syvällä, kurnivalla äänellä. Olen Rapu-Risto! Etkö olekin vähän kaukana kotivesiltäsi? Vai oletko sinäkin täällä etsimässä maailman hauskinta kiveä? Pipi hieraisi päätään. Umm, maailman hauskin kivi? En, minä vain... minua kuljetti kupla. Olen Pipi! En ole koskaan ollut näin syvällä. Täällä on todella hauskaa! Pipi pyörähti ympäri iloisesti. Rapu-Risto naurahti. Se kuulosti vähän kuin kaksi kiveä kolisisivat yhteen, mutta oli silti ystävällinen ääni. Kupla? Aha, se Hassu-Heikin kuplapaja on taas vauhdissa! Ne kuplat osaavat viedä seikkailijoita kaikenlaisiin paikkoihin. Ja Hauskuuden-loukkupaikka on yksi niistä! Olet onnekas, Pipi! Ja tiedätkö, maailman hauskin kivi on juuri minun luolassani. Tule sisään, näytän sinulle! Olen Rapu-Risto, Amazonin aarteiden vartija ja maailman parhaan vitsin kertoja! Tosin vitsini ovat niin hauskoja, että kukaan ei yleensä ymmärrä niitä. Mutta sinä näytät fiksulta piranhalta! Pipi naurahti. Maailman paras vitsi? Haluaisin kuulla sen! Ja minusta tuntuu, että täällä voisi olla vaikka mitä jännittävää! Pipi tunsi itsensä rohkeaksi ja uteliaaksi. Tämä Rapu-Risto oli hassu, mutta tuntui ystävälliseltä. Erinomasta! Risto sanoi ja alkoi peruuttaa kohti luolan suuta. Seuraa minua, Pipi! Mutta varo, etten nipistä sinua vahingossa saksillani. Ne ovat välillä vähän itsenäisiä ja tekevät omia juttujaan. Kerran ne melkein nipistivät omaa nenääni! No, rapullahan ei ole nenää, mutta olisitpa nähnyt sen ilmeen, jos olisi ollut! Hahaa! Rapu-Risto naurahti taas, ja Pipi seurasi häntä luolan pimeyteen. Luola oli aluksi hieman pelottava, mutta heti kun Pipi ui sisään, hän näki, että se ei ollut pelottava ollenkaan. Se oli itse asiassa todella viihtyisä! Luolan seinät olivat koristeltu kimaltavilla kivillä ja simpukoilla. Jotkut kivet olivat purppuranpunaisia, toiset smaragdinvihreitä ja jotkut jopa hehkuivat heikosti pimeässä. Luolan keskellä oli iso, litteä kivi, jonka päällä oli outoja esineitä. Tervetuloa kotiini, Pipi! Rapu-Risto julisti ja heilautti saksea iloisesti. Tämä on Rapu-Riston oma aarreluola! Ja tässä on se kuuluisa maailman hauskin kivi! Risto osoitti suurella saksellaan pientä, pyöreää kiveä, joka näytti aivan tavalliselta. Pipi katsoi kiveä tarkkaan. Se oli harmaa ja sileä. Umm... se näyttää ihan tavalliselta kiveltä, Risto. Risto taputti saksea otsaansa. Ai niin! Unohdin kertoa vitsin! Kiven hauskuus piilee vitsissä! Oletko valmis? Miksi kalat eivät koskaan käytä puhelinta? Pipi mietti hetken. En tiedä, Risto. Miksi? Koska he pelkäävät syvänmeren linjaa! Risto huusi ja purskahti nauruun, heiluttaen kaikkia jalkojaan ja saksiaan. Hän melkein kaatui naurusta. Pipi oli aluksi hieman hämmentynyt. Sitten hän ymmärsi vitsin. Syvänmeren linja, niin kuin puhelinlinja! Hahaa! Se oli todella hauska! Pipi kihersi ja pyörähti vedessä. Se on todella hauska, Risto! Ja kivi on nyt vielä hauskempi! Olenhan minä nero! Risto sanoi ylpeänä ja taputti itseään saksellaan rintaan. Minulla on paljon muitakin aarteita täällä. Tässä on esimerkiksi kimaltava simpukka, jonka löysin eräänä päivänä, kun etsin kuperkeikkaa tekevää levänkappaletta. Rapu-Risto osoitti yhtä luolan reunalla olevaa simpukkaa. Se oli todella kaunis, kimaltava ja siinä oli kaikki sateenkaaren värit. Pipi uiskenteli lähemmäs ja kosketti simpukkaa evällään. Se tuntui viileältä ja sileältä. Se hehkui niin kauniisti, että Pipi melkein unohti Rapu-Riston hassun vitsin. Vau, Risto! Tämä on kaunein simpukka, jonka olen koskaan nähnyt! Mistä se tuli? Rapu-Risto mietti hetken. No, se on vähän mysteeri! Löysin sen sieltä, missä vesi on usein niin kirkasta, että voi nähdä omat evänsä kymmenen metrin päästä. Se oli kiinni suurella kivellä, ja kun kosketin sitä saksellani, se alkoi hehkua vielä kirkkaammin. Luulin ensin, että se oli vain tavallinen simpukka, mutta sitten huomasin, että se lauloi! No, ei ihan laulanut, mutta se teki sellaista pientä kimeää ääntä, joka sai minut tanssimaan. Ja sinähän näit, että olen erinomainen tanssija! Pipi naurahti Rapu-Riston tanssiesityksen muistolle. Laulava simpukka? Kerro lisää, Risto! Onko sillä jokin salaisuus? Totta kai sillä on salaisuus! Risto kuiskasi ja kumartui lähemmäs Pipiä. Mutta se on niin suuri salaisuus, että sitä ei voi kertoa ihan kenelle tahansa. Se liittyy taianomaiseen vedenalaiseen puutarhaan, jossa kasvaa kukkia, jotka osaavat puhua! Ja siellä on myös kadonnut timantti, joka hehkuu kirkkaammin kuin aurinko! Riston silmät kiiluivat jännityksestä. Puutarha? Puhuvia kukkia? Kadonnut timantti? Pipi toisti, hänen silmänsä olivat pyöreät ihmetyksestä. Tämä kuulosti paljon jännittävämmältä kuin mikään, mitä hän oli koskaan kuvitellut. Hän oli tottunut kalastamaan pieniä toukkia ja leikkimään sisarustensa kanssa, mutta tällaiset seikkailut olivat aivan uusia. Aivan niin, Pipi! Risto jatkoi. Mutta tämän kimaltavan simpukan salaisuuden selvittämiseen tarvitaan rohkeutta, nokkeluutta ja ehkä vähän myös tanssijalkaa! Oletko valmis sellaiseen seikkailuun? Sillä seikkailu ei odota! Se on kuin nälkäinen kala, joka odottaa herkullista saalista! Se on aina liikkeessä! Pipi nyökkäsi innokkaasti. Olen! Olen valmis! Kerro lisää tästä simpukasta ja sen salaisuudesta, Risto! Miten me saamme sen puhumaan? Rapu-Risto hymyili leveästi. Hyvä on, Pipi! Tässä on pieni vihje. Simpukka laulaa vain, jos sen vieressä on jotain, mikä hehkuu vielä kirkkaammin kuin se itse. Ja luulen, että tiedän, missä sellainen löytyy. Mutta sen löytäminen vaatii pientä matkaa syvemmälle Amazonin maagisiin syvyyksiin. Oletko valmis matkaan? Siitä tulee varmasti naurun täyteinen seikkailu! Ja ehkä voimme etsiä samalla myös toisen maailman hauskimman kiven! Voin kertoa toisen vitsin! Pipin sydän pamppaili jännityksestä. Hän oli juuri tullut outoon luolaan, tavannut hassun ravun ja kuullut puhuvista kukista ja kadonneesta timantista. Ja kaikki tämä yhden kimaltavan simpukan takia! Tämä oli paljon parempaa kuin pelkkä aamu-uinti. Olen valmis, Risto! Pipi sanoi iloisesti. Ja olen valmis myös kuulemaan sen toisen vitsin! Tämä seikkailu kuulostaa niin hauskalta, että vatsaani kutkuttaa jo! Rapu-Risto taputti saksensa yhteen. Erinomasta! Mutta ensin meidän on löydettävä se asia, joka saa simpukan laulamaan. Se on Kimaltava Simpukan salaisuus, joka odottaa meitä löydettäväksi! Ja se ei odota kauaa! Se on kuin juuri pyydetty, liukas kala, joka yrittää karata! Meidän on oltava nopeita ja nokkelia! Pipi tunsi iloa ja odotusta. Hän oli valmis. Tämä oli vasta alkua hänen suurille, naurun täyteisille seikkailuilleen Amazonin syvissä vesissä. Seikkailu, josta hän ei olisi osannut uneksiakaan aiemmin. Miten jännittävää!

Kimaltavan simpukan salaisuus

Pipi jatkoi matkaansa virran mukana, pyörähdellen iloisesti kuin pieni tanssija, joka oli juuri oppinut uuden liikkeen. Hänen pyöreät, aina valppaat silmänsä etsivät jo uusia ihmeitä Amazonin syvistä vesistä. Edellinen, niin hauska ja jännittävä kohtaaminen Rapu-Riston kanssa oli tehnyt hänen mielestään vieläkin uteliaamman ja rohkeamman. Pipi tunsi, kuinka hänen pienen piraijavatsansa pohjalla kutkutti ihana tunne – ehkäpä se oli ilo, ehkäpä se oli odotus, tai kenties molempia. ”Mitä hauskaa seuraavaksi voisi tapahtua?” hän pohdiskeli itsekseen, ja hänen ajatuksensa kuplivat kuin pienet ilmapallot vedessä.Hän odotti innolla, mitä jokainen uusi virran mutka toisi mukanaan. Pipi oli oppinut, että Amazon oli täynnä yllätyksiä, ja hän oli valmis ottamaan ne vastaan avoimin eviin ja sydämin.Hän ui pienten kalaparvien ohi, jotka sukelsivat ja piiloutuivat merilevän sekaan. Hän näki pienen, pörröisen vesikilpikonnan, joka nukkui hitaasti pyörivän puunrungon päällä. Kaikkialla oli elämää, ja kaikki tuntui odottavan, mitä Pipi seuraavaksi löytäisi.Yhtäkkiä, aivan mutaisen joen pohjan tuntumassa, Pipi näki jotain aivan uskomatonta ja silmiä hivelevän kaunista. Jotain, mikä kimalteli ja välkehti niin kirkkaasti, että se melkein sokaise Pipin pienet silmät! Se oli suuri, aivan valtavan suuri simpukka, paljon suurempi kuin Pipi itse, ja se oli avoinna kuin pieni, leveästi hymyilevä suu. Ja sen sisällä... oi, sen sisällä kaikki oli täynnä pieniä, tanssivia, valopilkkuja! Ne olivat kuin tuhansia miniatyyri tähtiä, jotka olivat karanneet yötaivaalta ja päättäneet asettua asumaan tähän ihmeelliseen simpukkaan. Ne leijuivat ja pyöriskelivät siellä, tuikkien kutsuvasti, ja saivat koko simpukan hehkumaan kuin oma pieni kuu veden alla.Pipi unohti samassa silmänräpäyksessä kaikki muut ajatuksensa. Hänen oli pakko selvittää, mikä tämä kaunis ja kimalteleva asia oli. Hän ui hitaasti lähemmäs, pyrstö varovasti heiluen, aivan kuin hän ei haluaisi säikäyttää simpukkaa. ”Mitä tämä on?” Pipi mietti. ”Oliko tämä simpukka elossa? Oliko se taikaa? Haluaisiko se leikkiä minun kanssani?” Pipi kurkisti simpukan suulle. Sisällä valopilkut pyörivät ja vilkkuivat, tehden hauskoja kuvioita, jotka muistuttivat joskus pieniä sydämiä, joskus pyöriviä spiraaleja, ja joskus taas pienen piraijan hymyä. Yksi valopilkku hyppäsi uteliaasti ulos simpukasta, pyörähti iloisesti Pipin nenän edessä, kutitti sitä kevyesti, ja lensi sitten takaisin sisään, kuin pieni, valoisa kutsu, jota oli mahdoton vastustaa!Pipi ei voinut vastustaa tätä viehättävää kutsua. Uteliaisuus oli aivan liian suuri, ja se veti häntä vastustamattomasti simpukan sisälle. Hän ujutti itsensä varovasti simpukan sisään, hännänpää viimeisenä. Se oli lämmin ja pehmeä sisältä, aivan kuin muhkea, pörröinen tyyny, joka oli tehty maailman hienoimmasta merilevästä. Ja valopilkut! Ne tuntuivat kutittelevan Pipin eviä, kun ne tanssivat ja hipelöivät häntä kevyesti. Ne olivat niin kirkkaita, että Pipi tunsi niiden valon leviävän lämpimänä tunteena koko kehoonsa. Pipi nauroi kihertäen niin kovaa, että hänen vatsansa hytkyi ja pieniä poreita nousi hänen suustaan. ”Heh heh heh, tämä on hauskempaa kuin mikään muu!” hän kikatti. Simpukan sisällä kaiku oli niin hupaisa, että Pipin oma nauru kuulosti siltä kuin sata pientä kalaa nauraisi kuorossa, tai ehkä tuhat pientä kuplaa poksahtelisi yhtä aikaa.Mutta sitten, aivan yllättäen ja ilman varoitusta, simpukka alkoi sulkeutua! Hitaasti, hitaasti, kuin se haukottelisi pitkän ja makean unen jälkeen ja päättäisi sitten mennä takaisin nukkumaan. Pipi vilkaisi kauhuissaan ulos. Ojoi, olinpa tyhmä ja ajattelematon, hän ehti ajatella. Minähän jään tänne loukkuun, ja mitä Rapu-Risto tai Äiti Piraija sanoisivat! Pipi yritti uida ulos, mutta simpukan pehmeät, mutta samalla lujat reunat olivat jo melkein kiinni. Hän oli aivan jumissa, kuin kaksi leipäviipaletta sandwichissa, eikä päässyt enää liikkumaan. ”Apua, apua, apua!” Pipi huusi pienellä äänellään, mutta hänen äänensä oli vaimea ja vaimennettu simpukan sisällä. Valopilkut näyttivät myös hieman yllättyneiltä ja sinkoilivat ympäriinsä, kuin nekin olisivat ihmetelleet, mitä oikein tapahtui, ja miksi niiden kiva leikki oli yhtäkkiä loppunut.Pipi alkoi potkia ja melskata evillään, niin lujaa kuin vain pieni piraija osasi. Hän rimpuili ja yritti puristautua simpukan reunojen välistä. Valopilkut sinkoilivat ympärillä, jotkut kimmahtivat Pipin päästä, toiset hänen pyrstöstään, kuin pienet, valoisat pallot. Yksi valopilkku osui vahingossa simpukan sisäpintaan. PING! Simpukka tärisi ja avautui uudelleen, mutta vain aivan pienen, kapean raon verran, juuri sen verran, että Pipi näki pienen, sinisen katkaravun uivan ohi ja vilkuttavan sille. Sitten simpukka alkoi uudestaan sulkeutua. Tämä oli outo ja vähän pelottava leikki, josta Pipi ei enää pitänyt lainkaan!Pipi ei tiennyt, mitä tehdä. Hän oli pieni piraija ja simpukka oli niin suuri ja voimakas! Hän muisti kuitenkin jotain, mitä Rapu-Risto oli hänelle kerran opettanut tärkeästä asiasta: jos olet pulassa, älä panikoi, vaan yritä ajatella! Pipi sulki hetkeksi silmänsä – tai ainakin räpytti niitä kovasti – ja alkoi miettiä. Miksi simpukka sulkeutui? Ehkä se halusi nukkua? Tai ehkä se oli arka ja säikkyi Pipin meluamista? Pipin pään sisällä pyöri monenlaisia ajatuksia, kuin pienet, pyöreät kivet virran pohjalla.Pipi muisti Rapu-Riston sanoneen, että joskus paras tapa saada joku tekemään jotain, on olla itse hyvin, hyvin ystävällinen ja rauhallinen. Pipi päätti kokeilla tätä Rapu-Riston viisautta. Hän lopetti potkimisen ja melskaamisen ja pysähtyi aivan paikoilleen. Hän otti syvän henkosen – tai niin syvän kuin kala veden alla voi ottaa, ja se tuntui kuin pienenpieni pore olisi mennyt hänen kitaansa – ja hymyili. Sitten hän sanoi mahdollisimman suloisella ja pehmeällä äänellä, aivan kuin laulaisi pienen kehtolaulun: ”Hei kaunis simpukka! Olet niin ihana ja kimalteleva. Voinko olla ystäväsi? Mutta minun pitäisi päästä ulos nyt, jotta voisimme leikkiä yhdessä joen pohjalla ja sinä voisit näyttää minulle lisää niitä kauniita valopilkkuja!”Hetken ajan mitään ei tapahtunut. Simpukka oli melkein kokonaan kiinni, ja Pipi alkoi jo pelätä, että hänen ystävälliset sanansa olivat menneet hukkaan. Mutta sitten, hitaasti, hyvin hitaasti, simpukka alkoi avautua uudelleen! Ja tällä kertaa se avautui kokonaan, aivan selälleen, kuin se olisi antanut Pipille suuren, leveän halauksen. Valopilkut karkasivat iloisesti simpukasta ulos ja alkoivat tanssia ja pyörähdellä Pipin ympärillä, kuin pienet, iloiset tähdet.Pipi ui ulos, helpottuneena mutta myös iloisena. Simpukka oli avannut suunsa hänelle! Se oli aivan kuin se olisi ymmärtänyt Pipin sanat. Pipi katsoi simpukkaa. Se näytti nyt jotenkin ystävällisemmältä ja paljon vähemmän pelottavalta. Ja valopilkut eivät olleetkaan vain valopilkkuja. Ne olivat pieniä, kimaltelevia kuplia, jotka leijailivat vedessä ja poksahtelivat hiljaa, tehden iloisia pieniä ääniä.Simpukka oli siis ollut kiinni siksi, että se nukkui, ja Pipi oli herättänyt sen! Mutta nyt se oli iloinen ja leikkisä. Pipi ja valokuplat leikkivät hippaa simpukan ympärillä. Pipi pyörähti ja teki kuperkeikkoja, ja valokuplat seurasivat häntä kuin pienet, valoisat varjot. Ne kutittelivat Pipin kylkiä, ja Pipi nauroi niin, että hänen evänsä hytkyivät. Se oli ihanaa leikkiä, paljon hauskempaa kuin yksin uiminen!Pipi oppi jotain tärkeää: joskus asiat eivät ole sitä, miltä ne ensin näyttävät. Ja joskus ystävällisyys ja rauhallisuus ovat paras avain avaamaan ovia – tai simpukankuoria! Kimaltavan simpukan salaisuus oli, että se oli ujo, mutta ystävällinen. Ja se osasi tehdä maailman kauneimpia, kimaltelevia kuplia, jotka tanssivat kuin pienet tähdet veden alla!Kun Pipi oli leikkinyt kyllikseen valokuplien kanssa, hän vilkutti simpukalle hyvästit. Simpukka sulkeutui hiljaa, mutta Pipi tiesi, että se nukkui nyt levollisesti ja uneksi ehkä kimaltelevista kuplista. Pipi hymyili. Mikä ihana päivä! Hän oli löytänyt uuden ystävän ja oppinut uuden salaisuuden. Mutta kaukana yläpuolella, joen pinnan lähellä, joku tai jokin teki kovaa ääntä. Se oli kuin nopea, suhiseva ääni, joka tuli ja meni. Ja Pipi Piraija, utelias kuin aina, tiesi, että hänen oli mentävä ottamaan selvää, mikä siellä oikein kolisteli. Ehkäpä se oli jokin aivan uusi, hassu seikkailu, joka odotti häntä jo seuraavan virran mutkan takana. Pipin vatsassa kutkutti taas!

Lentävä hauki ja kadonnut kupla

Pipi ui nopeasti suhisevan äänen perään. Se johti hänet syvemmälle Amazonin vesiin, ohi pienten, piiloutuvien kalojen ja suurten, majesteettisten vesikasvien. Mitä pidemmälle Pipi ui, sitä kovemmaksi ääni muuttui, kuulostaen aivan kuin joku yrittäisi puhaltaa isoa saippuakuplaa, mutta kupla vain ei pysynyt yhdessä. Plops! Plumps! Kuului kaikkialta. Yhtäkkiä, Pipi näki jotain aivan uskomatonta! Siellä, ison kelluvan lumpeenlehden vieressä, ei suinkaan uinut, vaan pomppi ja kimpoili sinne tänne hassun näköinen kala. Se oli hauki, mutta tämä hauki oli erilainen kuin mikään hauki, jonka Pipi oli koskaan nähnyt. Se ei uinut tyylikkäästi tai nopeasti, vaan se ikään kuin leijui hieman vedenpinnan yläpuolella, teki pieniä hyppyjä ja lennähti sitten takaisin veteen pienellä loiskahduksella. Tämä oli Lentävä Hauki! Lentävällä Hauella oli kirkkaanvihreät suomut ja pitkä, hieman kuriton pyrstö. Sen silmät olivat suuret ja pyöreät, ja ne vilkuilivat hermostuneesti ympärilleen. Lentävä Hauki huokaili syvään ja yritti sitten uudelleen. Se otti syvän henkosen, tai ainakin Pipi luuli sen ottavan, ja sitten se puhalsi. Puuh! Sen suusta ilmestyi pienen pieni, sinertävä kupla, joka kuitenkin vain heti kadotessaan poksahti. Oh, voi ei! Taas! Lentävä Hauki mörisi omille viiksilleen, jotka olivat niin pitkät, että ne lähes osuivat sen vatsaan. Minun suuri, maaginen kuplani! Minne se katosi? Minun täytyy löytää se ennen kuin Aurinko laskee! Pipi ui lähemmäs, hieman varovasti. Hauet olivat tunnetusti aika isoja ja välillä vähän pelottaviakin. Mutta tämä hauki ei näyttänyt pelottavalta. Se näytti enemmänkin hämmentyneeltä ja surulliselta. Hei siellä, Lentävä Hauki! Pipi sanoi iloisesti, heilauttaen pyrstöään. Miksi sinä lennät ja pompit noin hassusti? Ja mistä kuplasta sinä puhut? Lentävä Hauki säpsähti ja katsoi Pipia suurilla silmillään. Voi hyvänen aika! Pieni Piranha! En huomannutkaan sinua! Anteeksi, että säpsähdin. Minä olen Hauki-Hopo, ja minä en lennä. Minä yritän päästä ylös! Minulla on kadonnut kupla, ja se on hyvin tärkeä kupla! Hopo selitti, että hän oli aivan erityinen hauki. Hänellä oli lahja luoda maagisia kuplia, jotka leijuivat ja kiiltelivät kauniisti. Mutta tänä aamuna, kun hän oli luonut kaikkein suurimman ja kauneimman kuplan, se oli vain karannut! Se oli kirkkaanpunainen ja siinä oli pienen pieniä kultahippuja sisällä, Hopo kuvaili. Ja se oli niin iso, että se melkein peitti koko tämän lumpeenlehden! Mutta sitten, pieni virta vei sen mukanaan, ja nyt en löydä sitä! Ilman sitä kuplaa en voi pomppia ja lentää näin hyvin! Pipi katsoi Hopon suuria, surullisia silmiä. Hän tiesi, miltä tuntui, kun jokin tärkeä katosi. Älä huoli, Hauki-Hopo! Pipi sanoi rohkeasti. Minä autan sinua etsimään sen! Minä olen Pipi Piraija, ja minä olen oikein hyvä etsintähommissa! Hopo kiitti iloisesti ja heilautti isoa pyrstöään niin, että Pipi melkein kaatui nurin. Kiitos, Pipi! Se on aivan ihanaa! Mutta mistä me aloitamme? Kupla katosi siihen suuntaan, Hopo sanoi ja osoitti ylöspäin kohti joen pintaa, missä aurinko siivilöityi veteen kauniina säteinä. Pipi mietti. Punainen kupla, jossa kultahippuja. Se kuulosti kauniilta! Mennäänkö seuraamaan virtaa ylöspäin? Pipi ehdotti. Kuplat yleensä nousevat ylöspäin, eikö niin? Hopo nyökkäsi innokkaasti. Juuri niin! Mutta minä en voi uida kovin syvälle. Minun pomppimisvoimani toimivat parhaiten lähellä pintaa. Sinä voit ehkä uida syvemmällä ja tarkistaa kaikki piilopaikat! Niin he lähtivät matkaan. Hopo pomppi ja loikki veden pinnalla, välillä lentäen pienen matkaa ilmassa ja sitten palaten takaisin veteen hauskalla loiskahduksella. Pipi puolestaan ui nopeasti ja taitavasti syvemmällä, tutkien jokaisen kasvinvarren, jokaisen pienen onkalon ja jokaisen kivenkolon. He uivat ohi valtavien vesililjojen, joiden juuret ulottuivat syvälle pohjaan. Pipi kurkisti juurien väleihin. Ei punaista kuplaa. He uivat ohi kauniiden, kelluvien kukkien, jotka olivat avanneet terälehtensä. Pipi katsoi niiden alle. Ei kuplaa. Hopo puolestaan lensi matalalla veden pinnan yllä, vilkuillen kaikkia pienen pieniä pintoja, joihin kupla olisi voinut tarttua. Näetkö mitään, Pipi? Hopo kysyi, kun hän laskeutui hetkeksi veteen. En vielä, Hopo! Mutta ei anneta periksi! Ehkä se on kiinni jossakin! Pipi vastasi. He jatkoivat matkaansa. Jokaisen pienen vesikasvin luona Pipi pysähtyi ja tarkisti. Jokaisen puunrungon luona, joka oli pudonnut veteen, Pipi kurkisti. Vesi oli täynnä elämää! He näkivät pieniä, kirkkaanvärisiä kaloja, jotka kiirehtivät piiloon. He näkivät ison kilpikonnan, joka nukkui rauhallisesti vanhan puunrungon päällä. He näkivät hassuja rapuja, jotka kaivoivat kuoppia pohjaan. Mutta punaista kuplaa ei näkynyt missään. Yhtäkkiä, Hopo pysähtyi. Hän leijaili veden pinnalla ja vilkuili suurilla silmillään eteenpäin. Pipi! Katso! Tuolla, aivan virran mutkan takana! Onko se? Pipi kiirehti Hopon luokse. Virran mutkan takana kasvoi valtava rykelmä syvänvihreää merilevää. Se oli niin paksua, että sen läpi oli vaikea nähdä. Ja siellä, aivan merilevän keskellä, kiinni yhdessä paksuimmista levähiuksista, kimalteli kirkkaanpunainen pallo. Se oli todellakin punainen kupla, jossa oli pienen pieniä kultahippuja! Se on se! Se on minun maaginen kuplani! Hopo hihkaisi iloisesti ja pomppi ympäriinsä niin, että vesi roiskui kaikkialle. Mutta miten me saamme sen sieltä? Se on niin syvällä merilevän sisällä! Pipi mietti. Merilevä oli todella paksua. Hopo ei voinut mennä sinne, koska hän ei voinut uida syvällä. Mutta Pipi oli pieni ja ketterä. Minä voin mennä! Pipi sanoi rohkeasti. Minä voin uida sinne ja irrottaa sen! Hopo katsoi Pipia kiitollisena. Olet paras, Pipi! Ole vain varovainen! Merilevä on välillä vähän takertuvaa. Pipi Piraija otti syvän henkosen ja sukelsi merilevän sekaan. Se oli kuin sukeltaisi vihreään pilveen. Merilevän varret olivat pehmeitä ja liukkaita, ja ne tarttuivat Pipin eviin ja pyrstöön. Pipi ujutti itsensä varovasti eteenpäin, kiertäen ja vääntäen, kunnes hän näki punaisen kuplan aivan edessään. Kupla kiilteli kauniisti. Se oli todellakin aivan valtava, paljon suurempi kuin Pipi itse! Kultahiput sen sisällä tanssivat ja kimaltelivat. Pipi venytti eväänsä ja tarttui varovasti kuplan kylkeen. Se oli liukas ja pehmeä, kuin iso saippuakupla. Pipi veti varovasti, mutta kupla oli tiukasti kiinni merilevän hiuksissa. Pipi veti uudelleen, hieman voimakkaammin. Plop! Kupla irtosi! Mutta sitten tapahtui jotain odottamatonta. Kun kupla irtosi, se alkoi nousta nopeasti kohti pintaa, ja se oli niin suuri, että se vei Pipin mukanaan! Pipi piti kiinni kuplan kyljestä kaikilla evillään, ja yhtäkkiä hän lenteli ylöspäin kohti joen pintaa! Huhuu! Minä lennän! Minä lennän! Pipi hihkaisi iloisesti, kun hän nousi ylöspäin kuplan kanssa. Hän näki Hopon suuret silmät pinnan yläpuolella, ja Hopo näytti aivan yhtä yllättyneeltä kuin Pipi. Sitten, kupla nousi aivan veden pinnalle. Se jäi kellumaan sinne hetkeksi, ja Pipi päästi irti. Kupla leijaili kevyesti veden päällä, heijastaen auringonvaloa kauniisti. Hopo ui kiireesti kuplan luo. Hän pyörähti sen ympäri useamman kerran ja mörisi tyytyväisenä. Minun kuplani! Minun maaginen kuplani! Oletpa kaunis! Hopo kosketti kuplaa hellästi, ja sitten, ihme ja kumma, hän alkoi taas pomppia ja lentää! Tällä kertaa hänen pomppunsa olivat paljon korkeampia ja lennokkaampia kuin aikaisemmin. Hän nousi ilmaan, kieppui siellä hetken ja laskiutui sitten takaisin veteen pienellä loiskahduksella. Kiitos, Pipi! Olet pelastanut päiväni! Nyt minä voin pomppia ja lentää niin paljon kuin haluan! Pipi oli iloinen. Hän oli auttanut Hopoa, ja samalla hän oli itsekin saanut kokea pienen lennon. Se oli ollut aivan uudenlainen tunne! Ei kestä kiittää, Hopo! Oli hauskaa auttaa! Hopo pomppi iloisesti ympäriinsä, tehden suuria kaaria ilmaan ja takaisin veteen. Pipi katseli häntä hymyillen. Amazonin joessa oli aina jotain uutta ja ihmeellistä löydettävää. Kuka olisi uskonut, että hauki voisi lentää ja että kupla voisi viedä pienen piranhan ylös veden pinnalle? Pipi tunsi vatsassaan tutun kutkutuksen. Se tarkoitti, että uusi seikkailu oli jo nurkan takana, odottamassa häntä. Ehkä se liittyi siihen nauraa kihertävään merilevään, josta Hopo oli maininnut. Pipi oli valmis kaikkeen!

Nauraa kihertävä merilevä

Pipi heilautti pyrstöään iloisesti ja suuntasi kohti paikkaa, jossa Hopo oli kertonut merilevän asustavan. Vesi oli siellä hieman hämärämpää ja viileämpää, kuin pehmeä, tumma viltti Amazonin pohjalla. Pipi ui pienten kalaparvien ohi, jotka välähtelivät kuin hopeiset kolikot auringonvalossa. Ne kiilsivät ja kiemurtelivat, väistellen Pipiä leikkisästi. Hän pujotteli isojen kivien lomitse, jotka olivat sammaleen ja pienten kuplien peitossa. Kivien pinnat tuntuivat sileiltä ja viileiltä, ja Pipi kurkisteli jokaisen kasvin taakse. Oliko merilevä piilossa? Oliko se todella olemassa? Pipi oli nähnyt niin monia ihmeellisiä asioita, mutta nauraa kihertävä merilevä kuulosti aivan uskomattomalta. Missä se nauraa kihertävä merilevä oikein piileskeli? Pipi tunsi uteliaisuuden kutittelevan vatsaansa, aivan kuin pienet kuplat olisivat nousseet pintaan. Se oli hauska tunne, joka sai hänen evänsä vipattamaan. Hän uiskenteli eteenpäin, kohti syvempää ja mystisempää kohtaa jokea. Vesi täällä oli täynnä pienten eliöiden tuoksua, sellaista raikasta ja samalla makeaa tuoksua, joka kertoi, että elämää oli paljon. Hän näki pienen katkaravun, joka pomppi iloisesti hiekan päällä, ja kuusijalkaisen ötökän, joka vilisti ohitse. Jokainen nurkka tuntui pitävän sisällään pienen salaisuuden. Ja sitten Pipi kuuli sen. Yhtäkkiä Pipi kuuli hentoa kihertelyä. Se oli kuin pienen, iloisen kuplan poksahdus ja sitten toinen ja kolmas. Hihihih. Se oli niin vaimeaa ensin, että Pipi luuli kuvittelevansa. Mutta sitten ääni voimistui hieman, ja se oli aivan kuin joku olisi pienen pieniä nauruja. Kurkistettuaan erään suuren, violetin korallin taakse, joka oli muodoltaan kuin suuri, muhkea kukka, Pipi näki sen! Siellä se oli, valtava puska kirkkaanvihreää merilevää, joka värisi ja hytkyi omituisesti. Se oli paljon suurempi kuin Pipi oli osannut kuvitella, ja sen vihreät lehdet heiluivat veden virtauksessa, aivan kuin ne tanssisivat. Ja juuri siitä kihertely tuntui tulevan! Hihihih. Merilevä kihersi hiljaa, aivan kuin joku olisi kutittanut sitä varpaista. Pipi oli nähnyt paljon erikoisia asioita Amazonin joessa. Hän oli nähnyt kaloja, jotka osasivat laulaa, ja simpukoita, jotka osasivat kertoa vitsejä. Mutta nauraa kihertävä merilevä oli jotain aivan uutta. Pipi lipui lähemmäs, aivan uteliaana. Hänen pyrstönsä heilahti hitaasti, ja hän katsoi merilevää suurilla silmillään. Olisiko merilevä oikeasti iloinen? Vai oliko sillä jokin salaisuus? Ehkä se oli löytänyt jonkin hauskan pienen madon, joka kutitti sitä. Tai ehkä se oli kuullut jonkin hauskan vitsin. Pipi odotti, mutta merilevä vain jatkoi kihertelyään. Hihihih. Kun Pipi oli aivan levän vieressä, yksi levän haara ojentui hitaasti ja kosketti Pipin kylkeä. Se oli pehmeä, kuin silkkinen nauha, ja se liukui hellästi Pipin ihoa vasten. Pipi hätkähti, mutta levä ei ollutkaan pelottava. Sen sijaan, kun levän haara hipaisi Pipin ihoa, Pipi tunsi oudon kutkutuksen. Se oli aivan kuin pienet jalkaiset otukset olisivat tanssineet hänen kyljellään. Hän alkoi itsekin kihertää! Hihihih, hih, Pipi naurahti, kun levä kutitti häntä yhä uudelleen. Se oli niin hauskaa, ettei Pipi meinannut pysyä paikallaan. Hän hytkyi ja pyörähti vedessä, ja hänen naurunsa kuplivat iloisesti. Se oli maailman hauskin kutitus! Merilevän nauru ja Pipin kihertely alkoivat tarttua myös muihin vedenalaisiin asukkeihin. Pieni kalaparvi, joka oli uinut ohitse, kuuli äänet ja pysähtyi. Ne olivat pieniä, kirkkaanpunaisia kaloja, joiden silmät olivat kuin pienen pieniä helmiä. Yksi pikkuinen sininen kala alkoi hytkyä ja nauraa niin, että sen pyrstö heilui holtittomasti. Kohta koko parvi hihitti ja kiemurteli. Ne törmäilivät toisiinsa ja karkailivat nauraessaan, aivan kuin ne olisivat olleet osa suurta, iloista tanssia. Se oli kuin vedenalainen naurujuhla! Mutta sitten tapahtui jotain. Kun kalat nauroivat niin kovasti, ne unohtivat uida. Ja koska ne unohtivat uida, ne alkoivat leijua vapaasti virran mukana. Ja virta vei niitä suoraan kohti vanhaa, unohtunutta uponnutta venettä, jossa asui iso, unisävyinen ankerias! Ankerias oli vanha ja sen silmät olivat usein kiinni, aivan kuin se olisi nukkunut koko ajan. Pipi tajusi, että tämä ei ollutkaan pelkkää hupia. Pienten kalojen täytyi päästä turvaan ennen kuin ne ajautuisivat liian lähelle ankeriaan kotia. Ankerias oli ystävällinen, mutta se saattoi säikähtää ja sitten säikyttää kalat vielä pahemmin. Ja tietenkin, ankerias oli niin uninen, että se saattoi vahingossa haukata pienen kalan, jos se uisi aivan sen suuhun. Se ei tietenkään tarkoittanut pahaa, mutta se olisi kuitenkin kamala onnettomuus! Pipin oma nauru laantui. Tilanne ei ollut enää hauska. Hän yritti huutaa kaloille: Hei! Uikaa pois! Mutta hänen oma äänensä kuulosti vain pieneltä kuplalta veden alla, ja kalat eivät kuunnelleet. Ne vain jatkoivat nauramistaan ja kiemurteluaan, kun virta vei niitä kohti ankeriaan venettä. Mutta miten Pipi saisi kalat pysähtymään nauramasta? Ja miten hän saisi merilevän lopettamaan kutittelun? Pipi yritti puhua kaloille, mutta ne vain kihersivät ja osoittelivat toisiaan evillään, aivan kuin olisivat nähneet maailman hauskimman vitsin. Merileväkin vain jatkoi hellää kutitteluaan, aivan kuin se nauttisi hulvattomasta tilanteesta ja kaikkien naurusta. Se tuntui jopa nostavan haarojaan hieman ylemmäs, kutittaakseen Pipiä vielä enemmän. Pipi sukelsi syvemmälle ja mietti. Mikä saisi jonkun lopettamaan nauramisen? Ehkä joku yllättävä asia? Pipi muisti, kuinka kerran, kun hän oli nauranut Rapu-Riston vitsille niin, että oli meinannut unohtaa hengittää, Rapu-Risto oli yllättäen laulanut hassun laulun. Silloin Pipi oli unohtanut nauramisen ja keskittynyt lauluun. Mutta miten hän saisi merilevän yllättymään? Pipi sai idean! Jos merilevä halusi kutitella, Pipi voisi kutitella takaisin! Hän ui aivan merilevän luo ja alkoi itse, hellästi, kosketella yhden levän haaraa. Hän pyöritti omaa eväänsä levän ympärillä aivan kuin kutittaisi sitä. Hän sanoi hiljaa: Kutitus, kutitus! Merilevä hytkähti yllättyneenä. Sen kihertely laantui hieman. Pipi jatkoi kutittelua, ja kohta merilevä alkoi itsekin hytkyä ja väristä, mutta ei enää naurusta, vaan yllätyksestä ja hieman ujosta tunteesta. Se oli kuin merilevä olisi sanonut: Ooh, kukaan ei ole koskaan kutitellut minua takaisin! Se oli ihana ja hassu tunne sille. Kun merilevä oli hiljentynyt, Pipin oma naurukin laantui. Pieni kalaparvi huomasi, että naurua ei enää tullut. Ne katsoivat toisiaan ja sitten Pipiä, aivan kuin kysyen suurilla, pyöreillä silmillään: Mitä nyt tapahtui? Nauraa kutitus loppui? Pipi hymyili ja heilautti pyrstöään. Nyt täytyy uida nopeasti kotiin! hän sanoi ja viittilöi kaloille. Kalat ymmärsivät heti ja sinkoilivat takaisin turvallisiin piilopaikkoihinsa, juuri ennen kuin ne olisivat ajautuneet unisävyisen ankeriaan nenän eteen. Ne kiittivät Pipiä pienillä, iloisilla päännyökkäyksillä ja vilkuilivat merilevää hieman arasti. Merilevä oli hetken ihan hiljaa. Sitten yksi sen haaroista kosketti Pipiä uudelleen, tällä kertaa lempeästi, kuin kiitokseksi. Pipi ymmärsi, että nauru oli ihanaa, mutta joskus täytyi muistaa myös muut asiat, kuten turvallisuus. Hän oppi, että kaikki hauskuus ei välttämättä ollut pelkkää iloa, jos se aiheutti vaaratilanteita. Merileväkin tuntui nyökkäävän hiljaa. Se ehkä oppi, ettei kaikkia kannattanut naurattaa niin, että ne unohtivat uida! Pipi oli iloinen. Hän oli auttanut ystäviään ja saanut uuden hauskan kokemuksen. Kun hän ui takaisin kohti Rapu-Riston luolaa, hän mietti, mitäköhän Rapu-Risto sanoisi nauraa kihertävästä merilevästä. Ja mikähän seuraava seikkailu odottaisi? Ehkä hän törmäisi johonkin, joka piiloutui kivien taakse ja tarvitsi apua? Se tuntui jo kutkuttavalta ajatukselta.

Kuka piiloutuu kivien taakse?

Pipi Piraija ui eteenpäin, yhä mielessään ajatus kivien taakse piiloutuvista asioista. Hän kurkisti jokaisen merileväpusikon taakse ja kiersi jokaisen kuplivan vesivirran. Pieni kutkuttava tunne kasvoi hänen sisällään. Mitäköhän hän löytäisi? Oliko siellä joku, joka tarvitsi apua, tai kenties joku, joka vain leikki piilosta? Pian Pipi saapui alueelle, jossa oli paljon suuria, pyöreitä kiviä. Ne olivat sammaleen peitossa ja näyttivät ikivanhoilta. Kivien välissä oli pieniä rakoja ja koloja, juuri sellaisia paikkoja, joihin joku voisi piiloutua. "Täällä! Täällä varmasti on joku!" Pipi ajatteli innoissaan, heilauttaen pyrstöään. Hän alkoi uida hitaasti ja varovaisesti kivikon ympärillä, tähystellen tarkasti jokaiseen pimeään nurkkaan. Hän kuuli pienen, hyvin hiljaisen sihisevän äänen. Se oli niin hiljainen, että Pipi mietti, oliko hän vain kuvitellut sen. Mutta sitten ääni toistui, tällä kertaa hieman selvemmin. "S-s-s-shhh..." Pipi pysähtyi ja kuunteli tarkemmin. Ääni tuntui tulevan suurimman ja sammalpeitteisimmän kiven takaa. Hän ui varovaisesti lähemmäs, sydän pamppaillen jännittävästi. Hän kurkisti kiven taakse. Mitä hän näkikään? Siellä oli jotain, joka näytti ensin vain tummalta varjolta. Mutta sitten varjo liikkui! Se oli tummanvioletti ja sillä oli monta lonkeroa. Se oli mustekala! Mustekala oli todella, todella ujo. Se yritti piiloutua kiven taakse niin tehokkaasti, että sen silmätkin olivat lähes piilossa. Se vaihtoi väriään tummanvioletista lähes mustaksi, yrittäen sulautua sammaleen ja varjon sekaan. Pipi ei ollut koskaan nähnyt näin ujoa mustekalaa. Kaikki muut mustekalat, jotka hän oli tavannut, olivat olleet uteliaita ja leikkisiä. Mutta tämä oli erilainen. "Hei siellä!" Pipi sanoi ystävällisesti, mutta ei liian äänekkäästi, ettei pelästyttäisi mustekalaa. "Minä olen Pipi Piraija. Olenko minä löytänyt sinut piilosta?" Mustekala vain tuijotti Pipiä yhdellä silmällään, joka pilkisti kiven takaa. Sitten se vetäytyi vielä syvemmälle varjoon, ja sen väri muuttui entistä tummemmaksi. Se ei sanonut mitään. Pipi odotti hetken, mutta mustekala pysyi piilossa. "Älä pelkää minua", Pipi jatkoi lempeästi. "Minä en tee mitään pahaa. Minä vain utelen, miksi olet täällä yksin. Oletko eksynyt?" Mustekalan lonkerot heilahtivat hieman. Sitten hyvin hiljaisella, melkein kuiskauksella se sanoi: "M-m-minä en ole eksynyt. M-m-minä vain... minä vain piilottelen." "Piilottelet?" Pipi kysyi. "Mutta miksi? Leikitkö piilosta jonkun kanssa?" "Ei", mustekala vastasi, nyt hieman selvemmin, mutta edelleen hyvin ujosti. "M-m-minä vain tykkään piiloutua. Minun nimeni on Ujo-Unto. Olen tosi, tosi ujo. Joskus piiloudun niin hyvin, että unohdan mihin olen piiloutunut." Pipi naurahti hilpeästi. "Unohdatko sinä mihin olet piiloutunut? Sehän on hauskaa! Minä en ole koskaan kuullut sellaisesta." Ujo-Unto kurkisti hieman enemmän kiven takaa. Sen väri oli muuttunut tummanvioletista haalean siniseksi, mikä näytti hienolta kivien sammalta vasten. "Niin", se sanoi. "Joskus etsin itseäni pitkän aikaa. Sitten yhtäkkiä tajuan, että olen tässä, ja se on aika noloa." Pipi ui hieman lähemmäs, pitäen edelleen kunnioittavan etäisyyden. "No, minä löysin sinut", Pipi sanoi. "Tiedätkö, sinä olet aika hyvä piiloutumaan. Minun piti etsiä sinua tarkkaan." Ujo-Unto näytti iloiselta. Sen lonkerot pyörähtivät hieman ja sen väri muuttui hetkeksi kirkkaanpunaiseksi, sitten nopeasti takaisin siniseksi. "Kiitos", se kuiskasi. "Se on minun supervoimani. Olen paras piiloutuja koko Amazonissa." "Se on hieno supervoima!" Pipi totesi. "Mutta eikö sinua joskus haittaa, että olet niin paljon yksin kivien takana? Minä tykkään jutella ja leikkiä ystävieni kanssa." Ujo-Unto mietti hetken. "No, joskus kyllä", se myönsi. "Mutta se on vaikeaa. Aina kun joku tulee lähelle, minä vain piiloudun refleksinomaisesti. En ehdi edes ajatella." Pipi sai idean. "Kuule, Ujo-Unto. Mitä jos sinä harjoittelisit olemaan vähemmän ujo? Me voisimme vaikka leikkiä piilosta. Minä etsin sinua, mutta sinun pitää yrittää olla löydettävissä. Tai ehkä vain jutella, mutta yrittää pysyä esillä." Ujo-Unto kallisti päätään. Sen yksi silmä oli yhä piilossa, mutta toinen tuijotti Pipiä. "Se kuulostaa... pelottavalta", se sanoi. "Entä jos joku näkee minut?" "Niin näkee! Mutta minä olen ystäväsi", Pipi vastasi. "Minä en kiusaa sinua, enkä naura. Minä vain haluan, että sinäkin saisit kokea iloa kavereiden kanssa. Ajattele, jos joku löytää sinut ja sanoo 'Mahtavaa, Unto! Sinä olet paras!' Eikö se tuntuisi kivalta?" Ujo-Unto harkitsi asiaa vakavasti. Sen väri vaihteli nopeasti sinisestä vihreään, sitten oranssiin ja takaisin siniseen. "No... ehkä se voisi olla kivaa. Kukaan ei ole koskaan sanonut minulle, että olisi mahtavaa, että minut löydetään. Yleensä kaikki vain sanovat 'Missä se on?' tai 'Oletko sinä siellä vielä?'" "Niin! Mutta minä voin sanoa sen!" Pipi ilmoitti reippaasti. "Tiedätkö, minulla on ystäviä, Rapu-Risto ja Kimaltava Simpukka, ja sitten ne hassut nauraa kihertävät merilevätkin. He kaikki ovat erilaisia, mutta meillä on aina hauskaa yhdessä." Ujo-Unto alkoi varovaisesti liikkua kiven takaa. Sen lonkerot ojenivat hitaasti, ja se näytti nyt melkein koko itsensä. Se oli kaunis mustekala, sen ihossa oli pieniä, kimaltelevia pisteitä, jotka välkehtivät veden valossa. "Minä... minä voisin yrittää", se sanoi, ja sen ääni oli jo hieman vahvempi. "Mutta lupaa, ettet säikytä minua." "Lupaan!" Pipi sanoi iloisesti. "Mitään säikäyttelyä ei tapahdu. Me voimme aloittaa vaikka niin, että sinä vain istut siinä kiven edessä ja minä juttelen sinulle. Kun sinä tunnet olosi hyväksi, voit vaikka liikkua hieman." Ujo-Unto hymyili hieman. Se oli harvinainen näky mustekalalle, mutta Pipi näki pienen, ystävällisen hymyn Unton suun ympärillä. Sen väri oli nyt vaaleansininen, melkein läpinäkyvä. Se oli merkki siitä, että Unto oli rauhallinen ja luotti Pipiin. He istuivat hetken siinä, Pipi kelluen Ujo-Unton edessä ja jutellen niitä näitä. Pipi kertoi Ujo-Untolle nauraa kihertävistä merilevistä ja siitä, miten hauskaa oli ollut, kun ne olivat kutittaneet häntä. Hän kertoi myös Rapu-Ristosta ja Kimaltavasta Simpukasta, ja kuinka Kimaltava Simpukka osasi kertoa parhaat tarinat. Ujo-Unto kuunteli tarkkaavaisesti, ja välillä se jopa naurahti hiljaa Pipi Piraijan jutuille. Sen nauru kuulosti pienen kuplan poksahtamiselta. Kun Pipi oli lopettanut tarinansa, Ujo-Unto kysyi: "Onko kaikilla ystävilläsi aina hauskaa yhdessä?" "No, melkein aina!" Pipi vastasi. "Joskus meillä on pieniä erimielisyyksiä, mutta me aina ratkaisemme ne. Ja sitten meillä on taas hauskaa. On tärkeää, että on ystäviä, joiden kanssa jakaa seikkailuja ja nauruja." Ujo-Unto nyökkäsi. "Minä... minä haluaisin joskus kokea sellaista. Ehkä minä voisin joskus tulla teidän luoksenne. Jos teillä on joku paikka, minne voin piiloutua, jos minua alkaa ujostuttaa liikaa." Pipi hymyili leveästi. "Tietenkin! Meillä on Rapu-Riston luola, jossa on paljon koloja ja varjoja. Ja sinä voit aina piiloutua minun selkäni taakse, jos haluat! Minä lupaan pitää sinusta hyvää huolta." Ujo-Unto oli todella onnellinen. Sen väri hehkui nyt kauniina sateenkaariväreinä, mikä oli merkki siitä, että se oli oikeasti iloinen. "Kiitos, Pipi", se sanoi. "Sinä olet ensimmäinen kala, joka on saanut minut ulos piilosta näin pitkäksi aikaa." Pipi oli tyytyväinen. Hän oli löytänyt uuden ystävän ja auttanut tätä voittamaan hieman ujouttaan. Yhdessä he alkoivat uida hitaasti kohti Rapu-Riston luolaa, Ujo-Unto Pipiä seuraten, ja vain kerran se yritti piiloutua pienen kiven taakse, mutta Pipi kutsui sen heti takaisin. "Ei hätää, Unto! Tässä minä olen!" Pipi sanoi, ja Ujo-Unto palasi takaisin. Seikkailu oli ollut erilainen, mutta yhtä palkitseva kuin muutkin. Pipi mietti, miten Rapu-Risto ja Kimaltava Simpukka suhtautuisivat heidän uuteen ujoystäväänsä. Hän oli varma, että kaikki toivottaisivat Ujo-Unton tervetulleeksi. Ja kuka ties, ehkä Ujo-Unto jopa kertoisi heille jonkun omista hassuista piiloutumistarinoistaan. Se olisi varmasti hauskaa.

Pipin puutarhajuhlat veden alla

Eikä aikaakaan, kun Pipi kiidätti Ujo-Unton ystäviensä luo. Rapu-Risto oli juuri harjaamassa luolansa edustaa pienellä leväharjalla, ja Kimaltava Simpukka järjesteli helmiään siististi riviin, jotta ne kimaltelisivat mahdollisimman kauniisti. Molemmat pysähtyivät heti nähtyään Pipin ja hänen uuden, hieman varovaisen ystävänsä. Pipi hymyili leveästi ja heilautti pyrstöään. Tervetuloa, sanoi Rapu-Risto ystävällisesti ja ojensi toisen saksensa kätelläkseen. Mutta sitten hän muisti, että Ujo-Unto oli kala, eikä hänellä ollut käsiä kättelyyn. Rapu-Risto veti nopeasti saksensa takaisin ja mutisi anteeksi. Kimaltava Simpukka sen sijaan avasi kuorensa hieman enemmän ja päästi ilmoille pienen, hiljaisen helmen, joka kiersi Ujo-Unton ympärillä kuin pieni tanssija. Se oli Simpukan tapa toivottaa tervetulleeksi. Ujo-Unto katsoi helmeä, ja pieni hymy hiipi hänen huulilleen. Hän vilkutti hienosti pyrstöllään takaisin. Minä olen Pipi, sanoi Pipi Piraija, ja tämä on Ujo-Unto. Hän on vähän ujo, mutta todella kiltti! Tänään hän piileskeli kivien takana, ja me löysimme hänet. Ja sitten hän näytti meille hauskan pienen tanssin. Rapu-Risto ja Kimaltava Simpukka olivat iloisia uudesta tuttavuudesta. Rapu-Risto rapsutti leukaansa ja mietti. Tarvitsemme juhlat! Hän huudahti yhtäkkiä. Juhlat, jotta Ujo-Unto tuntee olonsa kotoisaksi! Kimaltava Simpukka kimalteli ja nyökkäsi innokkaasti. Todellakin, hän sanoi. Puutarhajuhlat veden alla! Pipi hyppäsi ilosta. Se oli loistava idea! Ja niin alkoivat valmistelut Pipin, Rapu-Riston ja Kimaltavan Simpukan puutarhajuhlia varten. Ensin heidän piti valita paras paikka. Pipi ehdotti suurta, vihreää leväpensasta, jossa oli paljon kukkia ja piilopaikkoja. Rapu-Risto puolestaan halusi paikan, jossa oli paljon hienoa hiekkaa tanssimiseen. Kimaltava Simpukka taas unelmoi paikasta, jossa oli kirkas pohja, jotta hänen helmensä kimaltelisivat kauniisti. Lopulta he päättivät yhdistää kaikki toiveet. He löysivät paikan, jossa oli laaja hiekka-aukio, iso vihreä leväpensas ja muutamia kauniita kiviä, joista he saattoivat ripustaa koristeita. Ja niin he alkoivat koristella. Pipi keräsi kirkkaanvärisiä vesikasveja ja ripusti niitä roikkumaan kuin seppeleitä. Rapu-Risto löysi kauniita, pyöreitä kiviä ja asetteli ne ympyräksi keskelle tanssilattiaa. Kimaltava Simpukka levitti omia hohtavia helmiään ympäriinsä, jotta ne valaisivat koko juhla-alueen pehmeällä valolla. Ne olivat kuin pieniä, kimaltelevia lamppuja. Ujo-Unto katseli heidän puuhiaan hieman etäämmältä, mutta hän hymyili. Hän uskalsi jopa auttaa hieman. Hän kantoi pienen punaisen levänpalasen, jonka Pipi oli pudottanut, takaisin oikeaan paikkaan. Pipi kiitti häntä suuresti. Sitten oli vuorossa ruoka! Rapu-Risto oli mestari herkkujen valmistuksessa. Hän keräsi makeita vesimarjoja, jotka kasvoivat syvällä, ja valmisti niistä herkullisia pirtelöitä. Hän löysi myös pieniä, rapeita levänpaloja, jotka maistuivat kuin ranskikset. Kimaltava Simpukka toi tarjolle pieniä, kirkkaita vesipisaroita, jotka maistuivat makealle, ja Pipi itse pyydysti muutamia pieniä, hohtavia toukkia, jotka olivat todellisia herkkuja kalojen mielestä. Juhlien kutsuja lähti lentämään ympäriinsä. Pieniä kuplia, joihin oli kirjoitettu kutsuja, lähetettiin kaikille Pipin ystäville. Siellä oli tietenkin Lentävä Hauki, joka oli innokas tanssija, ja Nauraa Kihertävä Merilevä, joka aina nauratti kaikki omalla kikattelullaan. Ja tietenkin paljon muita iloisia kaloja ja vedenelävistä. Kun kaikki oli valmista, oli aika aloittaa juhlat! Ensimmäisenä paikalle tuli Lentävä Hauki, joka sujahti paikalle kuin nuoli. Hän heilutti eväänsä innokkaasti ja katseli ympärilleen. Voi miten kaunista! hän huudahti. Tämä on täydellinen paikka tanssia! Sitten saapui Nauraa Kihertävä Merilevä, joka heti alkoi kihertää nähdessään kaikki kauniit koristeet. Hänen naurunsa tarttui muihin, ja pian koko juhlapaikka raikui iloisesta kikattelusta. Ujo-Unto piiloutui hetkeksi suuren leväpensaan taakse. Hän oli hieman ylikuormittunut kaikesta iloisesta melusta ja vilinästä. Mutta Pipi tuli hänen luokseen ja silitti häntä hellästi pyrstöllään. Ei hätää, Unto, hän sanoi. Kaikki ovat täällä sinua varten. Olet juhlissasi. Ujo-Unto kurkisti ulos. Ja totta tosiaan, kaikki näyttivät niin ystävällisiltä ja iloisilta. Rapu-Risto alkoi soittaa pientä rumpuaan, jonka hän oli tehnyt tyhjistä simpukankuorista. Se oli rytmikästä ja hauskaa musiikkia. Kalat alkoivat liikuttaa eviään ja tanssia. Lentävä Hauki teki upeita volttihyppyjä ja Nauraa Kihertävä Merilevä heilui puolelta toiselle kuin tuulessa. Pipi ja Kimaltava Simpukka tanssivat yhdessä. Lopulta Ujo-Unto ei enää kestänyt. Musiikki oli niin tarttuvaa ja tunnelma niin iloinen. Hän tuli ulos piilostaan ja alkoi varovasti liikutella pyrstöään musiikin tahdissa. Ensin hän oli hieman kömpelö, mutta pian hän löysi oman rytminsä. Ja sitten, aivan yhtäkkiä, hän teki sen! Hän pyörähti nopeasti ympäri ja sitten teki pienen iloisen hypyn. Kaikki pysähtyivät ja katsoivat. Ujo-Unto oli tehnyt oman tanssiliikkeensä! Hän oli niin suloinen ja hauska, että kaikki alkoivat taputtaa eviään ja pyrstöjään. Ujo-Unto punastui hieman, mutta hän hymyili leveästi. Hän oli niin iloinen, että hän teki sen uudestaan ja uudestaan. Juhlat jatkuivat pitkälle iltaan. Oli kakkua, pelejä ja paljon naurua. Ujo-Unto kertoi jopa yhden omista hauskoista piiloutumistarinoistaan, jossa hän oli piiloutunut niin hyvin, että jopa oma varjo oli etsinyt häntä. Kaikki nauroivat niin, että heidän evänsä värisivät. Ujo-Unto ei ollut enää ujo. Hän oli löytänyt uudet ystävät ja tuntui vihdoin olevansa kotonaan. Pipin puutarhajuhlat veden alla olivat olleet valtava menestys.

Värikäs kilpikonna ja unohtunut kartta

Pipin puutarhajuhlien jälkeen vatsat olivat täynnä herkkuja ja sydämet täynnä iloa. Ujo-Untokin hymyili leveästi, tuntien itsensä osaksi jotain erityistä. Kaikki oli ollut niin hauskaa! Pipi, aina uusia seikkailuja etsien, mietti jo, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Aaltojen lempeässä keinussa hän tunsi olonsa levolliseksi mutta myös hieman levottomaksi. Hän halusi nähdä jotain uutta, jotain yllättävää, jotain mikä saisi hänen pienen piraijan sydämensä hyppimään riemusta. Mihin vedenalainen maailma hänet seuraavaksi johdattaisi? Juuri silloin, aivan sattumalta, Pipin silmään osui jotain todella ihmeellistä. Hieman kauempana, vanhan korallikiven luona, lipui hitaasti eteenpäin kilpikonna. Mutta tämä ei ollut mikä tahansa kilpikonna! Sen kilpi oli kuin elävä sateenkaari, täynnä kaikkia mahdollisia värejä: kirkkaanpunaista kuin kypsin marja, aurinkoista keltaista kuin kimalteleva hiekka, syvän sinistä kuin valtameren syvimmät kohdat, vihreää kuin sammal ja violettia kuin aamunkoitto. Jokainen suomu kimalteli ja hohti veden alla, heijastaen valoa kauniisti. "Vau!" Pipi ajatteli. "En ole koskaan nähnyt mitään noin värikästä! Se on kuin uiva taideteos!" Pipi ui lähemmäs, aivan varovasti, ettei säikäyttäisi kaunista olentoa. Kilpikonna huomasi hänet ja hymyili ystävällisesti, sen vanhat, viisaat silmät pilkahtivat. "Hei siellä, pieni, vikkelä piraija!" se sanoi rauhallisella, hieman hajamielisellä äänellä. "Minä olen Kilpi-Kalle. Tai oliko se sittenkin Kilpi-Kasper? Tai ehkä Kilpi-Kaarlo? Ai, ei se haittaa. Minulla on tapana unohtaa asioita, tiedäthän. Kaikki nimet katoavat päästäni kuin kuplat pintaan." Kilpi-Kalle naurahti pienesti, ja sen kaunis kilpi hehkui entistä kirkkaammin, aivan kuin sekin olisi iloinen. Pipi oli heti ihastunut tähän omituiseen mutta niin ystävälliseen olentoon. "Mitä sinä täällä teet, Kilpi-Kalle?" Pipi kysyi, hänen pieni häntänsä heilui uteliaana. Kilpi-Kalle kumartui hieman, ja Pipin yllätykseksi sen kilven alta putosi pieni, rullattu paperinpalanen. Se kellui hetken, ennen kuin Pipi nappasi sen evällään. Se oli vanha ja kellertävä, aivan kuin se olisi ollut piilossa hyvin kauan, ja siihen oli piirretty outoja, hauskoja kuvioita. "Voi hyvänen aika sentään!" Kilpi-Kalle huudahti, sen pitkä kaula venyi ja silmät pyörivät hämmennyksestä. "Minä unohdin sen taas! Minulla oli tämä tärkeä asia, tämä... mikä se nyt olikaan... ja minä unohdin sen! Se oli menossa... jonnekin!" Pipi avasi varovasti kartan. Se ei ollut mikään tavallinen kartta. Siinä ei ollut teitä eikä katuja, vaan outoja sinisiä viivoja, jotka kiemurtelivat kuin joet, ja pieniä, pyöreitä pisteitä, jotka näyttivät kuplilta. Yhdessä kohtaa oli piirretty suuri, hymyilevä kala, jonka vieressä luki hassusti: "Nauraa kihertävien simpukoiden koti." Toisessa kohtaa oli kuva valtavasta, kiiltävästä helmestä, ja sen alapuolella luki: "Missä toiveet uivat." Ja jossain oli pieni X-merkki, joka oli piirretty kirkkaanpunaisella värillä, aivan kuin se huutaisi: "TÄÄLLÄ!" "Mitä tämä on, Kilpi-Kalle?" Pipi kysyi uteliaana, hänen silmänsä pyörivät kartan hassuja kuvia seuratessa. Kilpi-Kalle siristi silmiään ja yritti kovasti muistaa. "Aivan niin! Se on kartta! Se on vanha kartta, jonka minun isoisäni, Isoisä-Kilpi, löysi kauan sitten. Hän sanoi, että se johtaa johonkin todella, todella hauskaan ja salaperäiseen paikkaan. Mutta minä olen aina niin... niin... no, unohdan kaiken. Minun piti etsiä tämä paikka, mutta sitten näin hienon meduusan, ja rupesin laskemaan sen lonkeroita, ja sitten unohdin, miksi olin meduusan luona, ja sitten unohdin koko kartan! Ja minne minun piti mennä!" Kilpi-Kalle pudisti päätään, ja sen kaikki sateenkaaren värit tuntuivat liikkuvan sen kilvessä hieman surullisina. Pipi katsoi karttaa uudelleen. Se näytti todella jännittävältä ja täynnä seikkailun lupauksia! "Ei se mitään, Kilpi-Kalle!" Pipi sanoi iloisesti, hänen evänsä huitaisivat innostuksesta. "Minä voin auttaa sinua! Me voimme etsiä tämän paikan yhdessä! Minä rakastan seikkailuja! Ja minä olen tosi hyvä muistamaan asioita!" Kilpi-Kallen silmät kirkastuivat. "Todellako? Voi miten ihanaa! Minä voisin melkein itkeä ilosta! Mutta miten me löydämme sen? En muista, mistä pitäisi aloittaa. Muistatko sinä?" Pipi levitti kartan hiekkapohjalle ja tutki sitä tarkkaan, hänen pieni kuononsa aivan kiinni vanhassa paperissa. "Katso!" hän sanoi. "Tässä on merkki, joka näyttää aivan samalta kuin Rapu-Riston luolan sisäänkäynti! Ja tässä on viiva, joka menee juuri siitä eteenpäin!" Kilpi-Kalle kumartui lähemmäs ja nyökkäili. "Aivan! Siinähän se onkin! Minä muistin, että se liittyi jotenkin Rapu-Ristoon. Olin melkein varma siitä! Tiesin, että siinä oli jotain ravun näköistä!" Pipi ja Kilpi-Kalle päättivät aloittaa heti. Kartta näytti reitin, joka kiemurteli mutkikkaasti ohi vanhojen puunjuurien ja läpi tiheän merilevämetsikön. Siinä oli myös pieni kuva hassusta kivestä, joka näytti aivan hymyilevältä kasvolta. Se oli ensimmäinen maamerkki, jonka heidän piti löytää. "Meidän täytyy etsiä se hymyilevä kivi ensin!" Pipi julisti innokkaasti, hänen pyrstönsä vispasi vauhdikkaasti. Kilpi-Kalle nyökkäsi ja yritti muistaa, miltä hymyilevä kivi näytti. Se tosin unohtui melkein heti, mutta ei haitannut, koska Pipi muisti sen hänen puolestaan. He alkoivat uida yhdessä, Pipi edellä ja Kilpi-Kalle perässä, hitaasti mutta varmasti. Kilpi-Kallen värikäs kilpi hohti kauniisti vedenalaisessa valossa. "Muista, Kilpi-Kalle," Pipi sanoi, "että me etsimme hymyilevää kiveä!" "Hymyilevää... mitä?" Kilpi-Kalle kysyi hetken päästä, hänen katseensa harhaili kauas. Pipi naurahti. "Hymyilevää kiveä! Sellaista, joka näyttää iloiselta! Kaksi silmää ja suu!" "Ah, aivan! Totta kai! Tiesinhän minä sen! Miten minä sen unohdinkaan?" Kilpi-Kalle sanoi, vaikka hänen ilmeensä kertoi, ettei hän ollut muistanut asiaa ollenkaan. Se oli Kilpi-Kallea parhaimmillaan. Hän oli niin suloinen ja hyväntahtoinen, vaikka olikin vähän höperö. He ohittivat joukon pieniä, värikkäitä kaloja, jotka olivat kiireisiä syödessään herkullista levää. He uivat ohi valtavan kalaparven, joka liikkui kuin yksi suuri, hopeinen pilvi, kimallellen auringonvalossa. Auringonsäteet siivilöityivät veden läpi ja tanssivat hiekkapohjalla, luoden kauniita ja liikkuvia kuvioita. Kartta näytti heille uusia ja jännittäviä paikkoja, joita Pipi ei ollut ennen nähnytkään. He saapuivat paikkaan, jossa oli monia erilaisia korallimuodostelmia. Ne olivat kuin pieniä kaupunkeja veden alla, täynnä koloja ja luolia, joissa pienet kalat piileskelivät. "Tässä kartassa sanotaan, että meidän pitää mennä tämän suuren, punaisen korallin ohi ja sitten etsiä kolme vihreää merileväpuskaa peräkkäin," Pipi luki huolellisesti. "Punainen koralli... kolme vihreää merileväpuskaa..." Kilpi-Kalle mumisi itsekseen, ja hänen päänsä kallistui puolelta toiselle. "Voisikohan ne olla nämä? Vai ehkä nuo? En ole varma... Ne kaikki näyttävät niin samanlaisilta." Hän osoitti kahteen eri suuntaan. Pipi tarkisti kartan. "Ei, Kilpi-Kalle. Tässä sanotaan, että ne ovat peräkkäin. Ne ovat kuin jono! Yksi toisensa jälkeen!" Pipi näytti, miten kolme pientä vihreää puskaketta oli piirretty karttaan juuri niin – peräkkäin. He uivat eteenpäin, ja pian he löysivät juuri sellaiset kolme vihreää merileväpuskaa. Ne olivat hauskat ja huojuivat virran mukana. "Oletpa sinä hyvä kartanlukija, Pipi!" Kilpi-Kalle kehui iloisesti. "Minä olisin varmaan unohtanut, mihin suuntaan piti mennä jo viisi kertaa, tai ottanut täysin väärän reitin!" Pipi vain hymyili. Hän todella nautti tästä seikkailusta. Se oli paljon hauskempaa, kun oli mukana joku, joka unohteli asioita. Kartta johti heidät sitten syvemmälle, hieman pimeämpään kohtaan, missä vesi tuntui viileämmältä ja salaperäisemmältä. Siellä oli paljon suuria kiviä, jotka olivat kasvaneet levästä ja näyttivät vanhoilta ja salaperäisiltä, kuin jättiläisten uneliailta kasvoilta. "Tässä kartassa sanotaan, että seuraava asia, jonka meidän pitää löytää, on se hymyilevä kivi!" Pipi ilmoitti innoissaan. "Hymyilevä kivi, hymyilevä kivi..." Kilpi-Kalle toisti mielessään, yrittäen kovasti muistaa. "Miltä se nyt taas näytti? Oliko siinä hattu? Vai isot kengät?" He uivat hitaasti kivien lomassa, katsellen tarkkaan jokaista kiveä. Jotkut kivet olivat pyöreitä kuin pallot, jotkut teräviä kuin vuorenhuiput, jotkut pehmeitä levästä kuin sammalmatot. Yhtäkkiä Pipi pysähtyi. "Katso, Kilpi-Kalle! Tuolla!" Hän osoitti suureen kiveen, joka oli todellakin erilainen kuin muut. Siinä oli kaksi pientä koloa silminä ja yksi kaareva halkeama suuna. Se näytti ihan siltä, kuin kivi hymyilisi heille! Se näytti todella iloiselta! "Se on se! Se on hymyilevä kivi!" Pipi huudahti innoissaan. Kilpi-Kalle ui lähemmäs ja taputti evällään kiveä. "No niin, sinähän olit täällä koko ajan! En olisi ikinä löytänyt sinua ilman Pipin apua. Ja minä olin melkein varma, että se hymyilevä kivi oli pyöreä ja vaaleanpunainen!" Kartta näytti, että hymyilevän kiven takana oli piilossa jotain. Mutta mitä? Se oli seuraavan seikkailun salaisuus. Pipi ja Kilpi-Kalle tunsivat molemmat vatsassaan pienen iloisen kuplinnan. Tuntui, että he olivat vasta aivan uuden ja jännittävän matkan alussa. He olivat löytäneet unohtuneen kartan ja se oli johdattanut heidät jo ensimmäisen arvoituksen luo. Mikä mahtaisi odottaa heitä hymyilevän kiven takana? Se oli kysymys, joka jäi kutkuttamaan heidän mieliään heidän katsellessaan salaperäistä kiveä ja odottaessaan seuraavaa jännittävää löytöä.

Mörisevän monnin hassu laulu

Pipi, Rapu-Risto ja Värikäs Kilpikonna tuijottivat hymyilevää kiveä. Sen suuri, leveä hymy tuntui kutsuvan heitä lähemmäs, mutta kivi pysyi vaiti, eikä paljastanut salaisuuttaan. Rapu-Risto sipaisti kiven pintaa yhdellä saksellaan. Se tuntui viileältä ja sileältä, mutta mitään ei tapahtunut. Kivi ei hievahtanutkaan. Se vain hymyili, kuin se tietäisi jonkin hauskan salaisuuden. Mikä mahtaisi olla se? Tuntui, että he olivat jumissa aivan ensimmäisellä askelmalla. Pipin uteliaisuus kasvoi hetki hetkeltä. Miksi kivi oli niin hiljaa? Eikö se halunnutkaan kertoa, mitä sen takana oli? Se oli hyvin jännittävää! Mikä mahtaa olla tämän kiven arvoitus? Pipi mietti ääneen. Se hymyilee niin iloisesti, mutta ei kerro mitään! Värikäs Kilpikonna naputteli kilvellään mietteliäänä. Ehkä sen pitää kuulla jotain? hän ehdotti. Jotain, mikä saa sen hymyilemään vieläkin leveämmin? Ehkä jotain hassua? Juuri sillä hetkellä he kuulivat veden syvyyksistä kummallisen äänen. Se oli matala ja mörisevä, vähän kuin joku mumisisi omia aikojaan, mutta siinä oli myös selkeästi tunnistettavaa melodiaa. Ääni tuli lähemmäs ja kuulosti yhä hassummaltä, melkein kuin joku yrittäisi laulaa, mutta ei aivan osaisi. Se oli aivan omaa luokkaansa olevaa laulua, sellaista, jota Pipi ei ollut koskaan aiemmin kuullut. Mikä tuo on? Pipi kysyi uteliaana. Hänen evänsä alkoivat vispata kiihkeästi, sillä Pipi rakasti uusia yllätyksiä ja outoja ääniä. Ääni kuului aivan läheltä, aivan suuren kivirykelmän takaa, joka oli hieman hymyilevän kiven vieressä. Siitä tuli esiin valtava monni. Se oli niin iso, että Pipi näytti sen rinnalla aivan pikkuruiselta. Monnilla oli pitkät viikset, jotka aaltoilivat vedessä ja suuret, hieman surullisen näköiset silmät. Sen suusta kuului edelleen se mörisevä ääni, ja nyt he huomasivat, että monni lauloi. Mutta se ei ollut mikään tavallinen laulu, ei suinkaan. Monni mörisi: Mörrr, mörrr, mörisee minun vatsani, kun en löydä kalakeittoa! Mörrr, mörrr, mörisee minun lauluni, kun ei kukaan kuuntele mua! Pipi ja hänen ystävänsä pidättelivät naurua. Monnin laulu oli niin hassu! Se oli kuin se olisi yrittänyt laulaa kauniisti, mutta sen ääni oli vain... mörisevä. Aivan kuin sen kurkussa olisi ollut pieni pyörre, joka sai jokaisen nuotin kuulostamaan hauskalta ja hieman karskilta. Monni huomasi heidät ja lopetti laulunsa kesken kaiken. Se tuijotti heitä suurilla silmillään ja sen viikset väpättivät. Ai, anteeksi! monni mörisi. En huomannut teitä. Olen Mörisevä Monni, ja yritän harjoitella laulua. Mutta ääneni on aina niin kovin mörisevä. Eikä kukaan koskaan ymmärrä minun laulujani. Ne kaikki vain nauravat. Mörisevä Monni näytti niin surulliselta, että Pipin sydämestä puristi. Se oli aivan kuin joku olisi haukkunut sitä sen ihanasta harrastuksesta. Ei se mitään, Mörisevä Monni! Pipi sanoi ystävällisesti. Minusta laulusi on oikein hauska! Ja meidän mielestämme se on ainutlaatuinen! Rapu-Risto nyökkäsi saksillaan. Ehdottomasti! Ja laulussa oli jotain tuttua. Tuntuu kuin olisin kuullut sen ennenkin. Värikäs Kilpikonna ryntäsi eteenpäin. Mörisevä Monni, voisitko laulaa sen meille uudelleen? Ehkä se auttaa meitä! Mörisevä Monni räpytteli suuria silmiään. Auttaa teitä? Miten lauluni voisi auttaa ketään? Se vain mörisee! Me etsimme salaisuutta, joka on piilossa tämän hymyilevän kiven takana, Pipi selitti ja osoitti kiveä. Ja Värikäs Kilpikonna sanoi, että kiven ehkä pitää kuulla jotain iloista. Ja sinun laulusi on niin hassun iloinen! Mörisevä Monni mietti hetken. Sen otsa rypistyi hieman, ja sitten se nyökkäsi. No... jos se auttaa, se sanoi ja alkoi taas möröttää. Se puhdisti kurkkuaan mörisemällä ja avasi suunsa. Mörrr, mörrr, mörisee minun viikseni, kun ne kutittavat nenää! Mörrr, mörrr, mörisee minun pyrstöni, kun se keinuttaa mua! Mörrr, mörrr, mörisee minun vatsani, kun se kaipaa herkkuja! Mörrr, mörrr, mörisee minun lauluni, kun se naurattaa kaikkia! Mörisevä Monni lauloi koko sydämensä kyllyydestä, sen mörisevä ääni täytti veden. Jokainen mörrr-ääni oli täynnä iloa ja hassuutta. Kun monni päätti laulunsa, se katsoi heitä toiveikkaasti. Se oli vähän jännittynyt, odottaen, että jotain tapahtuisi. No? se kysyi. Tapahtuiko mitään? Yhtäkkiä, aivan heidän silmiensä edessä, hymyilevä kivi alkoi hytkyä. Se ei hytkynyt vihaisesti tai pelottavasti, vaan se hytkui kuin nauraen. Sen suuri, leveä hymy leveni entisestään, ja sitten – poks! – kivestä avautui pieni luukku. Luukun takana oli pimeä kolo, ja sen sisältä hehkuvaa, pehmeää valoa. Se toimi! Pipi huudahti innoissaan. Sinun laulusi sai sen nauramaan! Rapu-Risto taputti saksillaan. Upeaa, Mörisevä Monni! Sinun mörisevä laulusi onkin taikalaulu! Värikäs Kilpikonna vilkutti monnille. Et olekaan pelkästään mörisevä, olet myös maaginen! Mörisevä Monni punastui hieman. Sen suuret silmät loistivat ilosta. Sen viiksetkin tuntuivat iloisesti väpättävän. Minäkö? Taikaa? En olisi ikinä uskonut, että mörisevä ääneni voisi olla näin hyödyllinen! Pipi ui luukun luo ja kurkisti sisään. Valo tuntui kutsuvalta ja lämpimältä. Se ei näyttänyt lainkaan pelottavalta, vaan aivan kuin se olisi odottanut heitä. Siellä on lisää! Pipi sanoi ja kääntyi ystäviensä puoleen. Tulemme takaisin, Mörisevä Monni! Sinun laulusi oli paras avain! Mörisevä Monni nyökkäsi iloisesti ja hymyili niin leveästi, että sen viiksetkin tuntuivat hytkyvän. Se oli onnellinen, että sen hassu laulu oli ollut avuksi. Pipi, Rapu-Risto ja Värikäs Kilpikonna uivat sisään kiven avaamasta luukusta, jättäen Mörisevän Monnin yksin, mutta tällä kertaa monni ei ollut surullinen. Se alkoi hyräillä hiljaa omaa mörisevää lauluaan, tuntien itsensä tärkeäksi ja ainutlaatuiseksi. Kiven sisällä odotti uusi yllätys. Kolo oli pieni ja pyöreä, ja sen seinät hohtivat pehmeästi. Keskellä koloa oli pieni, sammalpeitteinen alusta, ja sen päällä makasi jotain hyvin vanhaa ja erikoista. Se oli pieni, kivinen pilleri, jonka pintaan oli kaiverrettu omituisia merkkejä. Merkinnät näyttivät vanhoilta, mutta ne tuntuivat värähtelevän elävällä energialla. Mitä tämä on? Pipi kysyi, kurkistaen pillerin luo. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Se näytti ihan pieneltä, pyöreältä kiveltä, mutta samalla se oli paljon enemmän. Rapu-Risto tutki pilleriä tarkasti saksillaan, mutta ei koskenut siihen. Nämä merkit... ne muistuttavat kartan merkintöjä! hän huudahti. Aivan kuin pilleri olisi osa sitä! Ehkä se on toinen vihje! Värikäs Kilpikonna yritti lukea merkkejä, mutta ne olivat hänelle liian salaperäisiä. Tämä on varmasti osa sitä suurta aarretta, jota etsimme, hän sanoi. Mutta mitä me teemme tälle pillerille? Pitääkö se laulaa auki vai syödä? Pipi nauroi. En usko, että sitä pitää syödä, Värikäs Kilpikonna! Sehän on kiveä! He miettivät yhdessä. Miten he saisivat pillerin paljastamaan salaisuutensa? Kartan mukaan pillerin pitäisi ohjata heidät seuraavaan paikkaan, mutta miten? He katselivat toisiaan mietteliäinä. Mörisevän Monnin laulu oli toiminut ihmeellisesti, mutta mikä taika tähän pilleriin piiloutui? Ehkä heidän pitäisi kysyä apua joltain, joka ymmärtää vanhoja merkkejä. Mutta kuka voisi auttaa heitä Amazonin syvyyksissä? Tämä pieni, kivinen pilleri oli täynnä mysteeriä. Se hohti hiljaa omassa pienessä kammiossaan, odottaen, että Pipi ja hänen ystävänsä ratkaisisivat sen arvoituksen. He olivat taas askelen lähempänä aarretta, mutta samalla heillä oli uusi, jännittävä haaste edessään. Matka oli täynnä yllätyksiä, ja Pipi tiesi, että seikkailu oli vasta alussa. He pitelivät pilleriä varoen, ihmetellen sen painoa ja tuntua. Mitä ihmettä se heille vielä paljastaisi? Ja kuinka he saisivat sen puhumaan ilman Mörisevän Monnin maagista laulua?

Pipistä tulee pienten kalojen opas

Pipi ja hänen ystävänsä, Siika-Simo ja Kärppä-Kerttu, tuijottivat kimaltelevaa pilleriä. Se lepäsi Pipin evällä, pieni ja pyöreä, kuin kiillotettu kivi. "No niin," Kärppä-Kerttu hihkaisi, "mitä me nyt teemme? Mörisevä Monni on jo uinut omiin menoihinsa, eikä meillä ole hänen lauluaan!" Simo nyökkäsi vakavana. "Tämä pilleri ei näytä haluavan puhua omin avuin." Pipi tunsi pillerin pinnan sormenpäillään. Se oli sileä ja viileä. Yhtäkkiä, pilleri alkoi väristä. Vähän niin kuin se nauraisi sisällään! Sitten, se alkoi hehkua. Ensin himmeästi, sitten yhä kirkkaammin, kunnes se valaisi koko Rapu-Riston luolan. Valo ei ollut kuuma, vaan pehmeä ja kutsuva. Se oli kuin pieni, uiva auringonsäde. "Ooh!" Siika-Simo huudahti, hänen silmänsä pyöreinä ihmetyksestä. "Mikä se on?" Kärppä-Kerttu kysyi, perääntyen hieman, mutta uteliaisuus veti häntä lähemmäs. Pipi katsoi pilleriin. Sen sisällä näytti olevan pieni, liikkuva kuva. Aivan kuin miniatyyri-tv! Kuvassa oli pieniä, kirkkaanvärisiä kaloja, jotka uivat ympäriinsä hämmentyneinä. Ne näyttivät kadottaneen reittinsä. "He ovat eksyksissä!" Pipi totesi. "Tämä pilleri näyttää meille jotain tärkeää. Se ei puhu, se näyttää!" Yhtäkkiä yksi pieni kala kuvassa törmäsi toiseen, ja molemmat pyörähtivät hassusti ympäri. Pipi purskahti nauruun. "He tarvitsevat apua, he ovat aivan sekaisin!" Pipi sai idean. Hän tiesi, että Amazonin joessa oli aina uusia tulokkaita, pieniä kaloja, jotka olivat vastikään kuoriutuneet tai uineet kauempaa. He eivät tunteneet joen vaaroja tai sen salaisia paikkoja. Pipi tunsi joen kuin omat evänsä. Hän oli seikkaillut siellä niin paljon, että hän osasi kertoa jokaisen virran käänteen ja jokaisen kivikon piilopaikan. "Minä menen auttamaan heitä!" Pipi julisti, evät viuhtoen innostuksesta. Simo ja Kerttu katsoivat toisiinsa. "Mutta Pipi, sinä et ole vielä koskaan ollut opas," Siika-Simo sanoi mietteliäänä. "Ja pienet kalat voivat olla aika vilkkaita." Kärppä-Kerttu nyökkäsi. "Ja jotkut heistä ovat niin pieniä, että he unohtavat asioita heti! Muistatko sen pienen neon-tetran, joka unohti nimensä kolme kertaa päivässä?" Pipi vain hymyili leveästi. "Sillä ei ole väliä! Minulla on hauskoja tarinoita ja paljon tietoa. Ja ehkä tämä pilleri voi auttaa minua." Hän kiinnitti pillerin varovasti pienen kasvin varteen luolansuun lähelle, jotta se voisi valaista tietä. Pilleri hehkui kauniisti, kuin pieni majakka. Pipi uiskenteli ulos luolasta, hänen sydämensä tykytti innostuksesta. Hän ei ollut koskaan aiemmin ollut opas, mutta ajatus kutkutti häntä kovasti. Hän näki pian pienen parven kaloja, jotka uivat ympyrää pienen vesikasvin ympärillä. Ne näyttivät todella eksyksissä. Yksi niistä oli niin pieni, että se näytti melkein läpinäkyvältä. Se törmäsi jatkuvasti samaan vesikasvin lehteen. Pipi uiskenteli heidän luokseen. "Hei kaikki!" hän sanoi ystävällisesti. "Näytätte vähän... pyörivän ympyrää." Pienet kalat säpsähtivät. Niitä oli viisi kappaletta, kaikki eri värisiä ja kokoisia, mutta kaikki näyttivät samanlaiselta, hämmentyneeltä. Yksi pieni sininen kala, jolla oli isot silmät, kysyi arasti: "Me emme löydä tietä kotiin. Täällä on niin paljon vettä ja niin paljon kasveja! Missä ovat maukkaimmat madot? Ja miten pääsemme sinne ilman, että joudumme jonkun ison kalan lounaaksi?" Pipi melkein purskahti nauruun, mutta pidättäytyi. Heidän kysymyksensä olivat aitoja. "Ei hätää!" Pipi sanoi päättäväisesti. "Minä olen Pipi Piraija, ja minä olen uusi oppaanne! Minä tunnen tämän joen kuin omat eväni." Pienet kalat katsoivat Pipiä epäluuloisesti. "Pira...ija?" yksi niistä sanoi, vähän pelokkaasti. "Eivätkö pira...ijat syö meitä?" Pipi heilautti eviään. "Minä? En tietenkään! Minä olen ystävällinen pira...ija. Minä syön vain hassuja vitsejä ja joskus harvoin hieman levää, jos se näyttää erityisen herkulliselta. Mutta tänään minä olen teidän turvallinen oppaanne!" Pieni sininen kala, joka esittäytyi myöhemmin Sirpa-Sinikalanana, näytti vakuuttuneemmalta. "Okei sitten, Pipi Piraija. Voitteko näyttää meille turvallisen reitin ja kertoa, missä ne maukkaat madot ovat?" Pipi nyökkäsi. "Tietysti! Mutta ensin, minulla on sääntö numero yksi: aina uida parina. Jos joku eksyy, parisi auttaa sinua löytämään takaisin." Pienet kalat katselivat toisiaan. Ne olivat tottuneet uimaan vapaasti, minne ikinä halusivatkin. Mutta Pipin ääni oli niin varma ja ystävällinen, että ne päättivät kokeilla. Kaksi pientä keltaista kalaa uivat heti vierekkäin. Ne olivat kuin pienet kaksoset. Sitten Sirpa-Sinikala löysi parikseen pienen oranssin kalan. Ja yksi pikkuinen punainen kala, joka oli jäänyt ilman paria, näytti vähän surulliselta. "Älä huoli!" Pipi sanoi punaiselle kalalle. "Minä olen sinun parisi! Me olemme erityinen pari, koska minä olen oppaanne!" Punainen kala piristyi heti. "Hyvä!" Pipi julisti. "Nyt, seuraa minua! Olen keksinyt teille mahtavan harjoituksen. Kutsun sitä 'Virta-Vauhti'-leikiksi! Ideana on uida virran mukana, mutta pitää huolta, ettei virta vie liian kauas. Ja matkan varrella opimme kaikenlaisista hienoista asioista." Pipi johdatti heidät ensin paikkaan, jossa oli suuri, vanha juurakko. Juurakko oli täynnä pieniä koloja ja onkaloita. "Tämä on Puuhastelu-Puu", Pipi selitti. "Täältä löydätte aina turvapaikan, jos joku isompi kala tulee vähän liian lähelle. Muistakaa, kolot ovat teidän ystäviänne!" Pienet kalat uivat innoissaan juurakon ympärillä, kurkistellen jokaiseen koloon. Ne kikattivat, kun yksi niistä melkein törmäsi isoon, nukkuvaan Rapu-Ristoon. Onneksi Rapu-Risto ei herännyt. Seuraavaksi Pipi näytti heille paikan, missä kasvoi erityisen herkullista, vihreää levää. "Tämä on Levälampi", Pipi sanoi. "Täällä levä on makeaa kuin marja, ja sitä on runsaasti. Mutta muistakaa, älkää koskaan syökö sitä levää, joka hohtaa violettina. Se saa teidät kutisemaan evät viikon ajan!" Pienet kalat nauroivat ajatukselle kutisevista evistä ja rupesivat heti maistelemaan vihreää levää. Ne olivat innoissaan löydöstä. Pipi oli todella hyvä opas. Hän kertoi hauskoja tarinoita jokaisesta kivestä ja kasvista. Hän selitti, miksi virtaukset muuttuivat ja miksi jotkut kalat olivat niin kirkkaanvärisiä. Hän jopa opetti heille pienen laulun, jonka avulla he muistaisivat tärkeät säännöt: "Uikaa yhdessä, katso taaksesi, kolo on ystävä, älä koske violettiin!" Laulu oli niin hassu, että pienet kalat lauloivat sitä mukana, välillä unohtaen sanat ja kikatellen toistensa virheille. Mutta sitten tapahtui jotain odottamatonta. Kun he uivat syvemmälle, pillerin valo alkoi vilkkua. Se vilkkui nopeasti, kuin olisi yrittänyt varoittaa jostain. Pipi katsoi pilleriin ja sitten eteenpäin. Edessäpäin vesi alkoi samentua ja jostain kuului outo, möreä ääni. "Mitä tuo on?" Sirpa-Sinikala kysyi, hänen suuret silmänsä pyöreinä pelosta. Pipi yritti miettiä. Se ääni... se oli kuin joku murahtelisi syvältä. Ja samea vesi... se ei ollut tavallista. "Kaikki yhteen nippuun!" Pipi huusi. "Seuratkaa minua tarkasti!" Hän johdatti pienet kalat nopeasti suuren kiven taakse. Kivi oli kuin pieni linnoitus. "Pysykää täällä aivan hiljaa", Pipi kuiskasi. "Minä käyn katsomassa, mikä siellä mörisee." Pienet kalat painautuivat kiveä vasten, vähän pelokkaina, mutta luottaen Pipiin. Pipi uiskenteli varovasti kiven reunalle ja kurkisti. Hän näki suuren, samean pilven. Pilven keskellä oli jotain... jotain valtavan suurta. Ja se möreä ääni kuului sieltä. Se ei ollut uhkaava, vaan kuulosti pikemminkin siltä, että joku yskisi ja aivastelisi samanaikaisesti! Pipi melkein putosi nauruun. Se oli... se oli Mörisevä Monni! Hän oli eksynyt, ja hän oli niin sameassa vedessä, että hän ei nähnyt eteensä! Ja hän yski ja aivasteli, koska hän oli vahingossa syönyt liikaa pikkuruisia, pörröisiä vesikasveja, jotka kutittivat hänen kitusissaan. Mörisevä Monni mörehti taas, ja pilvi liikkui. Pieniä kaloja pelotti yhä enemmän. "Ei hätää, ystävät!" Pipi huusi pienille kaloille. "Se on vain Mörisevä Monni, joka on saanut vesikasvikutituksen! Minä näytän hänellekin tien!" Pipi uiskenteli Monnin luo. "Hei Monni! Oletko taas eksyksissä?" Monni säpsähti. "Pipi? Mikä sinä olet täällä? En näe mitään! Ja nämä pörröiset kasvit... ne kutittavat niin paljon!" Monnin möreinä äänenä kaikki kuulosti entistäkin hassummalta. "Ei hätää", Pipi toisti. "Minä olen nyt opas. Minä autan sinua. Seuraa minua! Minä näytän sinulle paikan, jossa voit puhdistaa kitusesi rauhassa." Monni nyökkäsi, vaikka hän ei nähnyt Pipiä. Hän luotti Pipiin. Pipi johdatti hänet varovasti pois sameasta vedestä, kohti kirkkaampaa aluetta. Pienet kalat kurkkivat kiven takaa, nauraen hiljaa, kun he näkivät Monnin yskivän ja aivastelevan, kunnes kaikki pörröiset kasvit olivat poissa. "Kiitos, Pipi", Monni mörehti, kun hän taas näki selvästi. "Olet todellinen sankari! Ja hyvä opas!" Pipi hymyili. Hän oli auttanut sekä pieniä kaloja että vanhaa Mörisevää Monnia. Ja pilleri oli osoittautunut todelliseksi apuriksi, näyttäen hänelle, missä apua tarvittiin. Pienet kalat, Sirpa-Sinikala etunenässä, uivat Pipin ympärillä. "Olet paras opas ikinä, Pipi!" he hihkuivat. "Kiitos, että näytit meille Puuhastelu-Puun ja Levälammen! Ja että pelastit meidät Monnin yskä-aivastus-pilveltä!" Pipi tunsi sydämensä lämpimänä. Hän oli todella löytänyt uuden kutsumuksen. Hän oli pienten kalojen opas, valmiina auttamaan ja näyttämään tien. Ja hän tiesi, että jokainen päivä toisi mukanaan uusia seikkailuja. Pilleri kiinnitettynä kasvin varteen luolan suulla hehkui edelleen, kuin se odottaisi seuraavaa mysteeriä paljastettavaksi. Pipi mietti, mitäköhän Mörisevä Monni oli mahtanut nähdä siinä pillerissä ennen kuin se päätyi heille. Olisiko se ollut vain kutituspilvi?

Outro

Kiitos, että olit mukana Pipi Piraijan hassuissa seikkailuissa syvyyksissä! Toivottavasti sinulla oli hauskaa Pipin ja hänen ystäviensä kanssa. Kerro Sonacastsille, jos sinulla on palautetta tai omia tarinaideoita. Mitäköhän Pipi seuraavaksi keksii? Tai millaisia uusia vedenalaisia ystäviä sinä voisit piirtää tai keksiä? Muista, mielikuvitus on kuin valtameri, täynnä jännittäviä löytöjä! Nähdään taas pian uusien seikkailujen parissa. Hassunhauskaa päivänjatkoa kaikille!

Lisää tarinoita