SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Pinokkion seikkailut

30 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Mitä jos puinen nukke heräisi eloon? Mitä jos jokainen valhe kasvattaisi nenääsi? Tervetuloa matkalle, jossa puinen sätkynukke haluaa tulla oikeaksi pojaksi. Tämä on Pinokkion seikkailu, tarina vapaudesta, seurauksista ja unelmista. Liity seuraamme, kun koemme yhdessä Pinokkion matkan, täynnä iloa, vaaroja ja tärkeitä oppitunteja. Oletko valmis? Aloitetaan!

Gepetto veistää Pinokkion

Kaukaisessa kylässä, pienessä talossa, asui vanha puuseppä nimeltä Gepetto. Hän oli kovin yksinäinen ja toivoi sydämensä pohjasta pientä poikaa piristämään elämäänsä. Eräänä päivänä, kun Gepetto etsi puuta uuteen projektiin, hän löysi aivan erityisen puunpalasen. Se ei ollut ihan tavallinen puu, sillä kun Gepetto alkoi veistää sitä, puu puhui! ”Auts!” se sanoi, kun Gepetto hipaisi sitä kevyesti taltallaan. Gepetto oli aivan ihmeissään! Hän tiesi heti, että tästä maagisesta puusta tulisi hänen toivomansa poika. Hän veisti suurella huolella pään, sitten vartalon ja lopulta pienet jalat. Kun Gepetto oli melkein valmis, puunukke alkoi jo liikkua! Se siristi silmiään, liikutti nenäänsä ja hymyili leveästi, aivan kuin se suunnittelisi jotain. Gepetto nimesi hänet Pinokkioksi. Mutta heti kun Pinokkio sai jalat alleen, hän alkoi juosta ympäri pientä huonetta ja karkasi sitten ulos ovesta! Vanha Gepetto huuteli perään, mutta Pinokkio vain naurahti iloisesti ja jatkoi juoksuaan kohti tuntematonta. Pinokkio oli elävä ja vapaa! Mutta oliko hän myös kovin, kovin tuhma? Sen me saamme pian nähdä.

Puheenjohtaja-sirkka ja ensimmäiset kommellukset

Pinokkio juoksi karkuun, nauraen kilpaa tuulen kanssa. Hän ei ollut koskaan tuntenut sellaista vapauden tunnetta! Puut näyttivät tanssivan, aurinko tuntui hymyilevän ja lintujen laulu oli kuin kauneinta musiikkia. Hän juoksi ja juoksi, kunnes hänen pienet puiset jalkansa alkoivat väsyä. Aurinko alkoi jo laskea, ja taivas värjäytyi oranssin ja punaisen sävyihin. Yhtäkkiä Pinokkio muisti Gepeton. Vanha puuseppä oli jäänyt yksin sinne pieneen taloon. Ja mikä tärkeintä, Pinokkiolla oli ihan valtava nälkä! Hän olisi syönyt vaikka naulan! Niinpä Pinokkio kääntyi kannoillaan ja lähti hölkkäämään takaisin kotiin, sinne missä oli ainakin lämmintä. Kun Pinokkio pääsi takaisin Gepeton verstaaseen, kaikki oli hiljaista. Gepetto oli varmaan jo mennyt nukkumaan, surullisena poikansa pakenemisesta. Pinokkio tunsi pienen pistoksen rinnassaan. Oliko hän ollut liian tuhma? Hän vilkaisi ympärilleen etsien syötävää. Pöydällä oli vain tyhjiä purnukoita ja puulastuja. Ei mitään. Silloin Pinokkio kuuli pienen äänen. ”Psst! Pinokkio!” Pinokkio katseli ympärilleen. Kuka siellä? Kuka puhui? Ääni kuului uudestaan, nyt lähempää, pöydän alta. ”Täällä! Pöydän alla!” Pinokkio kumartui ja näki pienen, vihreän Sirkan, jolla oli todella viisaan näköiset silmät ja paksut silmälasit. Tämä oli Puheenjohtaja-sirkka, joka oli asunut Gepeton verstaassa jo yli sata vuotta! Se tiesi kaiken. ”Mitä sinä haluat?” Pinokkio kysyi hieman töykeästi. Hän oli niin nälkäinen, ettei hänellä ollut aikaa jutella hyönteisten kanssa. Puheenjohtaja-sirkka hyppäsi pöydälle ja taputti pieniä käsiään yhteen. ”Kuuntele minua, Pinokkio. Minulla on sinulle tärkeitä neuvoja.” Pinokkio mutisi. ”Minulla on nälkä. En minä tarvitse neuvoja, minä tarvitsen ruokaa.” ”Jos haluat olla oikea poika,” Sirkka aloitti, ”sinun täytyy olla hyvä. Kuuntele isääsi, Gepettoa. Käy koulua ja opi. Ja ennen kaikkea, tee töitä. Laiskuus ei johda mihinkään hyvään.” Pinokkio naurahti. ”Minä en aio mennä kouluun! Minä en aio tehdä töitä! Minä haluan vain leikkiä!” Sirkka pudisti päätään surullisena. ”Voi, Pinokkio. Jos jatkat tuolla tavalla, päädyt huonoon seuraan. Kuuntele minua. Ole kiltti ja kuuliainen. Vanhemmat tietävät parhaiten.” Mutta Pinokkio oli liian itsepäinen ja liian nälkäinen kuunnellakseen. Hän ei halunnut kuulla Sirkan saarnoja. Hän vain halusi syödä! ”Häh!” Pinokkio sanoi, ”Sinä vain jauhat tyhjää! Minä teen mitä minä haluan! Minä olen vapaa!” Ja sitten, suutuspäissään, Pinokkio tarttui puunuijaan. Hän ei ajatellut. Hän nosti nuijan ilmaan ja huiskaisi sillä kohti pientä Sirkkaa! Sirkka ehti juuri ja juuri hypätä syrjään, mutta Pinokkion nuija osui seinään juuri siihen kohtaan, missä Sirkka oli ollut. Nuija murskasi seinän, ja pieni Sirkka katosi särkyneen seinän rakoon. Pinokkio säikähti. Oliko hän tappanut Sirkan? Hän oli ollut niin vihainen. Hän tunsi pienen piston sydämessään, joka tällä kertaa ei johtunut nälästä. Nyt verstaassa oli entistäkin hiljaisempaa. Pinokkio oli yksin. Todella yksin. Ja edelleen aivan valtavan nälkäinen. Hän etsi, mutta ei löytänyt mitään syötävää. Hän avasi kaappeja ja laatikoita, mutta niissä oli vain puukappaleita. Ei edes yhtä leivänpalaa. Hän oli niin nälkäinen, että hänen vatsansa kurni äänekkäästi. Lopulta Pinokkio löysi takan reunalta pienen kattilan. Mitä siellä oli? Hän kurkisti sisään. Kattilan pohjalla oli jotain valkoista ja pehmeää. Pinokkio luuli sitä kananmuniksi. ”Nami nami!” hän ajatteli ja pisti kätensä kattilaan. Mutta voi, sentään! Kattilassa olikin... liitua! Yök! Se maistui aivan hirveältä. Nälkä oli niin kova, että Pinokkio päätti mennä ulos ja etsiä ruokaa kylästä. Vaikka olikin jo pimeää. Hän avasi oven ja astui ulos. Kylä oli hiljainen. Kaikki nukkuivat. Pinokkio kuljeskeli pimeillä kaduilla, toivoen löytävänsä jonkun ystävällisen sielun, joka antaisi hänelle syötävää. Mutta kello oli jo myöhä, eikä kukaan ollut hereillä. Yhtäkkiä Pinokkio näki pienen valon pilkottavan erään talon ikkunasta. Ehkä siellä olisi joku hereillä? Hän koputti varovasti oveen. Ei vastausta. Hän koputti uudestaan, vähän kovempaa. Yhä ei vastausta. Pinokkio oli niin nälkäinen ja epätoivoinen, että hän päätti työntää ovea. Se aukesi! Pinokkio astui sisään ja huomasi, että talo oli leipomo. Ihania leivonnaisten tuoksuja leijaili ilmassa! Hän näki pöydällä valtavan leipäkorin. Nälkä teki hänestä aivan sokean. Hän ryntäsi korin luo ja yritti ottaa sieltä suurimman leivänpalan. Mutta samassa hetkessä leipurin koira, suuri ja karvainen Muro, heräsi ja alkoi haukkua. Vuh! Vuh! Muro ei pitänyt siitä, että pikkupoika varasti sen isännän leipiä. Se hyppäsi Pinokkion perään ja alkoi purra hänen jalkojaan. Pinokkio kiljui ja juoksi pakoon, leipä kori kädessään. Mutta Muro oli nopeampi. Se nappasi leivän Pinokkiolta ja juoksi takaisin. Pinokkio jäi yksin pimeälle kadulle, ilman ruokaa ja peläten. Hän palasi takaisin Gepeton verstaaseen, itkien ja vapisten. Hän oli jäänyt kiinni ja menettänyt ainoan mahdollisuutensa saada ruokaa. Gepetto ei ollut kotona. Pinokkio oli niin väsynyt ja nälkäinen, että hän nukahti takan ääreen. Mutta takkaan oli unohtunut pieni hiillos, ja Pinokkio oli niin lähellä, että hänen puiset jalkansa alkoivat vähitellen... palaa! Pieni, pieni savu alkoi nousta Pinokkion jaloista. Hän nukkui niin sikeästi, ettei hän huomannut mitään. Mutta savu tiivistyi, ja kuumuus kasvoi. Voi Pinokkio! Mitä hänelle nyt tapahtuisi? Heräisikö hän ajoissa, vai olisiko hänellä enää jalkoja, kun hän heräisi? Ja missä Gepetto oli? Nämä olivat Pinokkion ensimmäiset kommellukset, kun hän ei kuunnellut viisasta Sirkkaa. Saammeko pian nähdä, kuinka hän tästä selviää.

Kettu ja Kissa sekä Punaisen Ravun majatalo

Pinokkio heräsi seuraavana aamuna säpsähtäen. Aivan kuin uni olisi ollut totta! Hänen jalkansa olivat todellakin palaneet tuhkaksi. Kuinka hän nyt kävelisi? Miten hän pääsisi ulos ovesta? Ja missä Gepetto oli? Pieni puunukke oli todella surullinen ja pelästynyt. Hän itki ja itki, ja hänen kyyneleensä valuivat poskia pitkin, pudoten lattialle pieninä, kirkkaina pisaroina. Hän toivoi niin kovasti, että Gepetto olisi täällä. Mutta Gepetto ei ollut paikalla. Pinokkio oli yksin. Hän ajatteli kaikkea pahaa, mitä oli tehnyt, ja toivoi voivansa muuttaa ne. Hän toivoi kuunnelleensa Puheenjohtaja-Sirkkaa. Silloin, aivan yllättäen, kuului koputus ovesta. Pinokkio säikähti! Kuka se voisi olla? Hän ei uskaltanut avata. Mutta koputus jatkui, yhä kovemmin ja kovemmin. Lopulta hän raahasi itsensä ovelle ja kurkisti raosta. Siinä seisoivat Kettu ja Kissa! Kettu oli ontuva ja Kissa sokea. Ne olivat pukeutuneet hassunhauskoihin vaatteisiin ja näyttivät hyvin ystävällisiltä. ”Hyvää huomenta, Pinokkio!” Kettu sanoi, sen ääni oli makea kuin hunaja. ”Olemme kuulleet, että olet hyvin rikas poikanen!” Pinokkio oli aivan hämmentynyt. Rikas? Eihän hänellä ollut muuta kuin viisi kultarahaa, jotka Rehti Jaska oli antanut teatterista. ”En minä ole rikas,” Pinokkio vastasi. ”Minulla on vain viisi kultarahaa, jotka sain teatterista.” Kettu ja Kissa vaihtoivat salamyhkäisiä katseita. ”Voi hyvä Pinokkio”, Kissa naukui, ”Etkö tiedä, että voit tehdä niistä viidestä kultarahasta tuhat? Tai jopa kaksi tuhatta!” Pinokkion silmät pyöristyivät. ”Miten niin?” hän kysyi. ”Miten muka?” Kettu nojautui lähemmäs ja kuiskasi, ”Tunnetko Ihmeiden Pellon?” Pinokkio pudisti päätään. ”No, se on aivan erityinen paikka”, Kettu jatkoi. ”Siellä voit istuttaa kultarahasi maahan, ja seuraavana päivänä ne ovat kasvaneet upeiksi kultapuiksi! Jokaisessa puussa on tuhansia ja tuhansia kultarahoja!” Pinokkio ei ollut koskaan kuullut mitään niin ihmeellistä. Kultapuita! Tuhansia kultarahoja! Hän voisi viedä Gepetolle niin paljon rahaa, ettei heidän tarvitsisi enää koskaan olla nälissään tai kylmissään. Hän unohti samantien kaikki vastoinkäymiset ja Puheenjohtaja-Sirkan varoitukset. ”Minne se Ihmeiden Pelto sitten johtaa?” Pinokkio kysyi. ”Olen valmis lähtemään heti!” Kettu ja Kissa hymyilivät leveästi toisilleen. ”Se on hieman kaukana”, Kettu sanoi, ”mutta me johdamme sinut perille. Olemme parhaita ystäviäsi, eikö niin?” Pinokkio nyökkäsi innokkaana. Hän luuli, että oli saanut uusia, mahtavia ystäviä. Hän ei tiennyt, että Kettu ja Kissa olivat todellisuudessa kaksi ovelaa huijaria, jotka halusivat vain hänen kultarahansa. He lähtivät matkaan. Pinokkion uudet puiset jalat tuntuivat vielä hieman kömpelöiltä, mutta ilo ja jännitys saivat hänet unohtamaan kaiken. Kettu ja Kissa kävelivät hänen vierellään, vuoroin ontuen ja vuoroin kompastellen, ja kertoivat hauskoja juttuja. Pinokkio nauroi sydämensä kyllyydestä. He kulkivat pitkän matkan, kunnes alkoi hämärtää. Aurinko laski ja taivas värjäytyi oranssin ja violetin sävyihin. Pinokkio alkoi tuntea nälkää ja väsymystä. ”On aika levätä”, Kettu sanoi. ”Tässä on Punaisen Ravun majatalo. Syömme ja nukumme yön yli, ja huomenna aamulla jatkamme matkaa Ihmeiden Pellolle.” Majatalo näytti viihtyisältä ja Pinokkio oli todella iloinen päästessään sisälle. He istuutuivat pöytään ja Kettu ja Kissa tilasivat valtavan aterian: paistettua kanaa, kalaa, makkaraa ja paljon muuta herkkua. Pinokkio tilasi pienen annoksen saksanpähkinöitä ja lasin vettä, sillä hän halusi säästää kultarahojaan. Kettu ja Kissa ahmaisivat ruokansa niin nopeasti, että Pinokkio tuskin ehti räpäyttää silmiään. Ne söivät ja söivät, ja lautasille ei jäänyt mitään. Sitten Kettu sanoi Pinokkiolle, ”Oi, meillä ei olekaan tarpeeksi rahaa maksaa tätä kaikkea. Voisitko sinä maksaa, rakas ystävä?” Pinokkio oli aivan ymmällään. Hänellä oli enää vain yksi kultaraha jäljellä, kun hän oli antanut neljä rahaa Teatterin johtajalle Rehti Jaskalle. Hän antoi sen vastahakoisesti. Kettu ja Kissa hymyilivät leveästi ja sanoivat, ”Kiitos, Pinokkio! Olet todellinen ystävä!” Majatalon isäntä vei Pinokkion pieneen huoneeseen nukkumaan. Pinokkio oli väsynyt, mutta hän ei saanut unta. Hän mietti kultapuita ja huomista. Hän mietti Kettua ja Kissaa. Yhtäkkiä, aamuyöllä, Pinokkio heräsi siihen, että oli aivan hiljaista. Hän nousi sängystä ja meni kurkistamaan Kettun ja Kissan huoneisiin. Ne olivat tyhjiä! Kettu ja Kissa olivat lähteneet! Ne olivat jättäneet hänet yksin ja ottaneet hänen viimeisen kultarahansa! Pinokkio oli aivan kauhuissaan. Hänet oli huijattu! Hän istuutui sängyn reunalle ja alkoi itkeä. Nyt hän oli todella yksin, ilman rahaa ja kaukana kotoa. Missä oli Gepetto? Miksi hän ei ollut kuunnellut Puheenjohtaja-Sirkkaa? Pinokkion seikkailut olivat saaneet todella ikävän käänteen. Mitä hänelle nyt tapahtuisi? Pysy kuulolla, niin saat tietää.

Sininen Haltijatar ja Pinokkion pitkä nenä

Pinokkio roikkui tammen oksalta, eikä tiennyt, mitä tehdä. Häntä pelotti, sillä metsä oli pimeä ja yksinäinen. Kaikki äänet tuntuivat paljon suuremmilta ja pelottavammilta yöllä. Kylmä tuuli puhalsi ja sai Pinokkion tärisemään. Hän toivoi niin kovasti, että joku tulisi auttamaan häntä. Voi, kunpa hän olisi kuunnellut Puheenjohtaja-Sirkkaa! Mutta sitten, aivan yhtäkkiä, ilmestyi jotain ihmeellistä. Metsän läpi leijaili upea, hohtava valo. Se oli kuin tuhansia pikkuruisia tähtiä, jotka tanssivat ilmassa. Valon keskellä näkyi kaunis nainen, jolla oli siniset hiukset ja pitkä, kimalteleva mekko. Hän näytti niin ystävälliseltä ja lempeältä. Se oli Sininen Haltijatar! Hänellä oli taikasauva kädessään, ja hän taputti sillä kevyesti oksaa, josta Pinokkio roikkui. Heti paikalla Pinokkio tunsi itsensä kevyeksi ja turvalliseksi. Hän putosi alas, mutta ei maahan, vaan suoraan Haltijattaren pehmeään syliin. Haltijatar kantoi Pinokkion pieneen, mutta erittäin kauniiseen taloonsa. Talon seinät olivat kuin hunajakakkuja ja katto kuin hienoa sokeria. Kaikki oli kuin sadusta! Hän asetti Pinokkion pehmeään sänkyyn ja antoi hänelle juotavaa. Pinokkio nukahti saman tien, sillä hän oli ollut niin väsynyt ja peloissaan. Kun Pinokkio heräsi, hän tunsi olonsa paljon paremmaksi. Hän oli pehmeässä sängyssä, ja huone oli valoisa ja lämmin. Haltijatar istui hänen vieressään ja hymyili ystävällisesti. "Hyvä Pinokkio", Haltijatar sanoi, "miksi sinä olit yksin metsässä? Ja miksi sinua roikotettiin tammen oksalta? Kerro minulle totuus." Pinokkio punastui. Hän ei halunnut kertoa Haltijattarelle, että oli karannut koulusta ja tehnyt tuhmuuksia. Hän päätti valehdella. "Minä... minä en tehnyt mitään pahaa, Haltijatar", Pinokkio sanoi. "Olin vain kävelemässä, ja sitten... sitten pahat rosvot hyökkäsivät kimppuuni ja hirttivät minut puuhun!" Samassa hetkessä, aivan Pinokkion silmien edessä, tapahtui jotain ihmeellistä. Hänen nenänsä kärki alkoi venyä! Se kasvoi pidemmäksi ja pidemmäksi, niin että se alkoi osua sängynlaitaan. Pinokkio oli aivan hämmästynyt! "Voi ei!" hän huudahti. Haltijatar katsoi häneen vakavana, mutta hänen silmissään pilkahti myös pieni hymy. "Miksi nenäni kasvaa?" Pinokkio kysyi. "Koska valehtelit, Pinokkio", Haltijatar vastasi. "Kun pieni poika valehtelee, hänen nenänsä kasvaa." Pinokkio oli nolostunut. Mutta hän ei silti oppinut. Hän päätti yrittää uudelleen. "Mutta en minä valehdellut! Minä sanoin vain totuuden!" hän väitti. Ja kas kummaa! Pinokkion nenä kasvoi entisestään! Se oli nyt niin pitkä, että se ulottui melkein huoneen toiselle puolelle. Pinokkio oli aivan paniikissa. Hän yritti ottaa nenästään kiinni, mutta se oli liian kaukana. Se heilui ja kolisi ja näytti oikeasti hassulta! "No niin, Pinokkio", Haltijatar sanoi, "oletko nyt valmis kertomaan minulle, mitä oikeasti tapahtui?" Pinokkio itki. "Olen pahoillani, Haltijatar", hän sanoi. "Minä karkasin koulusta. Ja sitten minä... minä tapasin Kettun ja Kissan, ja he lupasivat minulle kultaa, jos menisin heidän kanssaan. Minä en kuunnellut Puheenjohtaja-Sirkkaa. Ja sitten he varastivat rahani ja jättivät minut yksin metsään!" Pinokkio kertoi koko totuuden, ilman pienintäkään valhetta. Ja samassa hänen nenänsä alkoi kutistua. Se pieneni ja pieneni, kunnes se oli taas aivan normaalin kokoinen. Pinokkio oli helpottunut! "Muista, Pinokkio", Haltijatar sanoi, "valehteleminen ei kannata. Totuus tulee aina esiin, ja valheet tekevät sinusta vain surullisen ja nolostuneen. On paljon parempi kertoa aina totuus, vaikka se olisi vaikeaa." Pinokkio lupasi, että hän ei koskaan enää valehtelisi. Hän aikoi olla kiltti ja totella. Mutta oliko se todella niin helppoa? Ja mitä tapahtuisi seuraavaksi? Pysy kuulolla, niin saat tietää.

Ihmeiden pelto ja Lelumaa

Pinokkio oli luvannut Haltijattarelle tulla kunnolliseksi pojaksi. Hän aikoi olla kiltti ja totella. Mutta oliko se todella niin helppoa? Ei ihan. Kun Pinokkio lähti koulusta eräänä päivänä, hän tapasi jälleen vanhat tuttunsa, Kettu ja Kissa. Nämä kaksi olivat niin vekkuleita! Heillä oli aina jokin juoni mielessään. "Hei Pinokkio!" huusi Kettu, "Mitä sinä täällä teet? Näytät ihan surulliselta, vaikka sinun pitäisi olla iloinen!" Pinokkio selitti, että hän oli menossa kotiin Haltijattaren luo. "Kotiko?" nauroi Kissa, "Miksi mennä kotiin, kun voi tulla rikkaaksi? Me tiedämme paikan, jota kutsutaan Ihmeiden pelloksi. Siellä, jos istutat rahasi maahan, ne kasvavat valtavaksi puuksi, joka on täynnä kultarahoja!" Pinokkio ei ollut koskaan kuullut mitään niin ihmeellistä. Rikkauksia ilman työtä! "Kasvaako sieltä paljon rahaa?" kysyi Pinokkio, silmät pyöreinä. "Paljon! Paljon!" vakuutti Kettu. "Enemmän kuin voit koskaan laskea! Kymmenentuhatta, satatuhatta, miljoona kultarahaa!" Pinokkio ajatteli, miten onnellinen Gepetto olisi, jos hän toisi kotiin niin paljon rahaa. Ja Haltijatar! Hän saisi uusia mekkoja ja kaikkea hienoa. Hän unohti kokonaan lupauksensa. "Minä tulen mukaan!" hän huudahti, "Viekää minut sinne Ihmeiden pellolle!" Niin Pinokkio lähti taas Kettun ja Kissan matkaan. He kävelivät pitkän matkan, kunnes saapuivat syrjäiseen paikkaan. Siellä Kettu osoitti maata ja sanoi: "Tämä on se paikka, rakas Pinokkio. Tähän sinun pitää istuttaa kolikkosi." Pinokkio otti taskustaan ne neljä kultarahaa, jotka Haltijatar oli hänelle antanut. Hän kaivoi pienen kuopan maahan ja asetti kolikot varovasti sinne. Sitten hän peitti ne mullalla. "Nyt täytyy kastella ne!" huudahti Kissa. "Muuten ne eivät kasva!" Pinokkio kantoi vettä puronsuusta ja kasteli paikan huolellisesti. Hän unelmoi jo valtavasta kultapuiden metsästä. "Nyt sinun täytyy odottaa," sanoi Kettu, "mennä nukkumaan ja palata sitten muutaman tunnin kuluttua. Silloin puusi ovat jo suuria!" Pinokkio oli niin väsynyt, että hän nukahti melkein heti. Kun hän heräsi, aurinko oli jo korkealla taivaalla. Hän juoksi takaisin Ihmeiden pellolle, mutta siellä ei ollut mitään. Ei kultapuita, ei edes Kettua ja Kissaa. Hän alkoi kaivaa maata, mutta löysi vain tyhjän kuopan. Silloin läheisestä puusta laskeutui värikäs papukaija. "Krah! Krah! Pöljä nukke! Sait mitä ansaitsit! Ne vekkulit Kettu ja Kissa varastivat rahasi, kun nukuit!" Pinokkio oli niin surullinen. Hän oli taas antanut huijata itsensä. Hän itki ja itki. Haltijatar oli ollut oikeassa. Hänen piti olla varovaisempi. Mutta nyt mitä hän tekisi? Hänellä ei ollut rahaa, eikä hän tiennyt, minne mennä. Hän vaelteli pitkin teitä, kunnes näki mainoksia. Ne kertoivat ihmeellisestä paikasta, jossa kaikki oli sallittua! Ei kouluja, ei töitä, vain leikkiä ja hauskaa! Paikkaa kutsuttiin Lelumaaksi! "Lelumaa!" toisti Pinokkio. "Se kuulostaa aivan täydelliseltä! Sinne minä menen!" Ei aikaakaan, kun Pinokkio näki valtavan vaunun, jota veti tusinoittain aaseja. Vaunu oli täynnä lapsia, jotka nauroivat ja huusivat ilosta. Vaunujen ohjaksissa istui omituinen mies, jolla oli omituisen leveä hattu ja vielä omituisempi hymy. Hän oli Kärrymies. "Minne te olette menossa?" kysyi Pinokkio. "Lelumaahan!" huusivat lapset kuorossa. "Siellä on aina hauskaa! Ei läksyjä, ei kuri, ei vanhempia! Vain leikkiä aamusta iltaan!" Pinokkion silmät loistivat. "Minäkin haluan mukaan! Minäkin haluan Lelumaahan!" Kärrymies pysäytti vaunun ja katsoi Pinokkiota. "Tule vain kyytiin, pikku ystävä. Lelumaa on kaikkien laiskojen ja iloisten lasten paratiisi. Sinun ei tarvitse huolehtia mistään. Vain leikkiä, syödä makeisia ja nukkua, kun väsyttää." Pinokkio hyppäsi innokkaasti vaunuun. Hän istui lasten joukkoon ja alkoi heti leikkiä ja nauraa muiden mukana. Hän unohti taas kaikki lupauksensa ja varoituksensa. Lelumaa kuulosti liian hyvältä ollakseen totta. He matkasivat pitkään. Aurinko laski ja nousi, ja vaunu kulki jatkuvasti eteenpäin, kohti jotain uutta ja tuntematonta. Lapset vaunuissa olivat villejä ja riemukkaita. He heittivät toisilleen leikkaluja ja huusivat lauluja. Lopulta vaunut saapuivat portille, jonka yläpuolella luki suurin kirjaimin: LELUMAA. "Me olemme perillä!" huusivat lapset. Portin toisella puolella näkyi valtavia karkkipuita, makeisia virtaavia jokia ja taloja, jotka oli tehty leivoksista. Kaikkialla juoksi ja hyppi lapsia, jotka leikkivät ja nauroivat. Siellä oli karuselleja, keinukärryjä ja loputtomasti leluja. Pinokkio ei ollut koskaan nähnyt mitään niin ihmeellistä. Tämä oli unelmien paikka! Ei sääntöjä, ei velvollisuuksia, vain puhdasta iloa! Hän hyppäsi vaunusta ja liittyi heti muiden lasten joukkoon. Hän juoksi ympäriinsä, maisteli karkkeja, leikki muiden lasten kanssa. Aika kului nopeasti. Päivät ja yöt tuntuivat sulautuvan yhteen. Hän unohti Gepetton, Sinisen Haltijattaren, koulun ja kaikki hänen aikaisemmat seikkailunsa. Täällä oli niin hauskaa, ettei mitään muuta tarvittu! Mutta oliko kaikki todella niin täydellistä kuin miltä se näytti? Oliko Lelumaa todella paikka, jossa pystyi olemaan onnellinen ikuisesti, ilman huolia ja ilman vastuuta? Vai piilikö tässäkin iloisten naureskelujen ja loputtomien leikkien takana jokin salaisuus? Pinokkio saisi sen pian selville. Mutta millä hinnalla?

Aasinmuutos ja sirkus

Pinokkio ja Lampun sydän, hänen uusi ystävänsä, olivat viettäneet muutaman päivän Lelumaassa. Siellä ei tarvinnut käydä koulua, ei nukkua paljon, eikä ollut ketään, joka olisi käskenyt heitä tekemään mitään ikävää. Päivät kuluivat leikkien, herkutellen makeisilla ja nauttien loputtomista huveista. He juoksivat ympäriinsä, hyppivät ja nauroivat niin paljon, että heidän vatsansa olivat kipeinä. Lelumaa tuntui aluksi täydelliseltä paikalta kaikille lapsille, jotka eivät pitäneet säännöistä tai velvollisuuksista. Kuka olisi voinut kuvitella, että kaikki tämä ilo kätki sisälleen niin pimeän salaisuuden? Mutta sitten, eräänä aamuna, herätessään, Pinokkio tunsi jotain todella outoa. Hänen korvansa tuntuivat tavallista raskaammilta ja pidemmiltä, ja niitä kutitti aivan kamalasti. Hän raapi ja raapi, mutta kutina vain paheni. "Hei, Lampun sydän!" Pinokkio huudahti. "Minulla on tunne, että korvani ovat kasvaneet! Ne ovat kuin kaksi suurta lehteä päässäni!" Lampun sydän, joka oli juuri nousemassa sängystä, hieroi silmiään. Hän näytti hieman hämmentyneeltä. "Minun korvani ovat myös hieman oudot", hän sanoi. "Ja minua kutittaa hirveästi selästä! Ja tuntuu, että minun pitäisi koko ajan hirnua!" Pinokkio kiirehti katsomaan peiliin ja hämmästyi. Hän ei voinut uskoa silmiään! Hänen tutut puukorvansa olivat venyneet ja kasvaneet pitkiksi, karvaisiksi aasin korviksi! Ja hänen päänsä molemmilla puolilla oli nyt tupsu, aivan kuten oikeilla aaseilla. Pinokkiota pelotti. "Apua!" Pinokkio kiljaisi. "Minä muutan muotoani! Mitä tämä on? Tämä ei ole hauskaa!" Lampun sydän katsoi itseään ja huomasi saman. Hänen korvansa olivat jo niin pitkät, että melkein osuivat kattoon. Ja hänen suustaan alkoi kuulua outo ääni, "ii-aa, ii-aa!" Hän yritti puhua, mutta suustaan tuli vain aasin ääni. Paniikki valtasi heidät. Seuraavina tunteina muutos kiihtyi ja paheni. Pinokkion ja Lampun sydämen raajat pitenivät ja paksuuntuivat. Heidän ihoonsa kasvoi paksu, karhea karvapeite. Heidän sormiinsa ja varpaisiinsa ilmestyivät kovat kaviot, ja heidän selkärankaansa kasvoi pieni häntä. Pinokkio tunsi olevansa kuin vankina omassa kehossaan. Hän yritti huutaa apua, mutta suusta tuli vain surullinen "ii-aa!" Lopulta he seisoivat siinä, Pinokkio ja Lampun sydän, eivät enää iloisina, leikkimielisinä lapsina, vaan kahtena täysin muuttuneena, surullisena aasina. Heidän vanhat vaatteensa roikkuivat riekaleina heidän yllään. He olivat menettäneet puhekykynsä, ja he osasivat enää vain hirnua ja kiljua "ii-aa, ii-aa!" Heidän sydämensä olivat täynnä katumusta. Sitten, aivan kuin paha uni olisi tullut toteen, huoneeseen astui Lelumaan vaununkuljettaja, se sama iloinen mies, joka oli tuonut Pinokkion sinne. Hän katsoi heitä kylmästi ja tyytyväisenä. Hänen silmissään ei ollut enää iloa, vain ahneutta. "Kas niin, pojat", hän sanoi. "Tiesinhän minä, että teillä oli aasin korvat jo syntyessänne. Te olette olleet niin laiskoja ja tuhmia, että tämä on teidän ansaitsemanne kohtalo. Ja nyt, kun olette täysin aaseja, on aika myydä teidät." Pinokkio ymmärsi kaiken kauhean totuuden. Lelumaa ei ollutkaan ikuinen onnela, vaan kauhea ansa! Kaikki lapset, jotka tulivat sinne laiskuuttaan ja lukuinnon puutettaan pakoon, muuttuivat lopulta aaseiksi. Ja vaununkuljettaja, tuo iloinen mies, olikin todellisuudessa julma ihmiskauppias, joka myi heidät orjiksi. Pinokkio tunsi sydämessään syvää surua ja katumusta. Hän oli ollut niin tyhmä, niin itsepäinen! Pinokkio ja Lampun sydän vietiin markkinoille muiden aasien kanssa. Siellä heidät sidottiin ja asetettiin myyntiin huutokaupassa. Pinokkio näki ystävänsä Lampun sydämen myytävän ensin. Sitten oli hänen vuoronsa. Pinokkion osti sirkustirehtööri. Hän oli nähnyt Pinokkion silmissä jotain poikkeuksellista, jotain, joka sai aasin näyttämään älykkäämmältä kuin muut, vaikka hän oli nyt aasi. Sirkustirehtööri ajatteli, että Pinokkiosta voisi tulla hyvä sirkusaasi, joka vetäisi yleisöä puoleensa. Pinokkion uusi elämä sirkuksessa oli kovaa ja julmaa. Hän joutui harjoittelemaan päivät pitkät vaikeita temppuja ja hyppimään tulisten renkaiden läpi. Jos hän ei totellut, sirkustirehtööri tai hänen julmat apulaisensa ruoskivat häntä armotta. Ruoskan iskut polttivat hänen selkäänsä, ja hän tunsi itsensä täysin avuttomaksi. Pinokkio oli surullinen ja kaipasi Gepettoa ja Sinistä Haltijatarta. Hän muisti kaikki heidän varoituksensa ja katui katkerasti laiskuuttaan ja tuhmia tekojaan. "Ii-aa, ii-aa", hän itki öisin tallissaan. "Jospa voisin olla taas poika. Olen tehnyt niin paljon pahaa." Eräänä iltana, sirkusesityksen aikana, Pinokkion piti hypätä korkean renkaan läpi. Hän oli ollut koko päivän väsynyt, nälkäinen ja ruoskan iskuista kipeä. Hyppy epäonnistui, ja hän kaatui maahan loukaten jalkansa pahasti. Yleisö nauroi ja buuasi, mutta Pinokkion jalka oli murtunut. Hän ei pystynyt enää esiintymään. Sirkustirehtööri päätti, ettei hänellä ollut käyttöä vammautuneelle, vialliselle aasille. "Ei tästä aasista ole enää mihinkään", sirkustirehtööri mutisi. "Mutta sen nahasta saisi hyvän rummun." Hän myi Pinokkion miehelle, joka aikoi hukuttaa hänet mereen ja sitten nylkeä hänen nahkansa. Pinokkioa pelotti hirveästi. Hän oli aivan voimaton. Mies sitoi ison, painavan kiven Pinokkion kaulaan ja työnsi hänet syvään, kylmään mereen. Pinokkio vajosi, vajosi, syvemmälle ja syvemmälle veden pimeyteen. Kaikki oli ohi. Hän oli tehnyt niin paljon pahaa, ja nyt tämä oli hänen loppunsa. Vai oliko? Veden alla, jostain syystä, Pinokkion aasin muoto alkoi kadota. Kalat uiskentelivat hänen ohitseen, ja merenpohjan kasvit lepattivat. Pinokkio tunsi outoa keveyttä. Ja sitten, hän tunsi jälleen olevansa puinen nukke. Aasin nahka, joka oli peittänyt hänet, liukui pois kuin vanha puku, ja hän oli taas Pinokkio, puinen nukke. Mutta miten? Hän kellui ylöspäin kohti valoa. Vesi työnsi häntä ylöspäin. Kun hän pääsi pintaan, hän huomasi suuren kalan uivan aivan hänen vieressään. Se oli valtava, ja sillä oli jättimäinen suu. Pinokkio ei ehtinyt edes ajatella, kun kala haukotteli ja nielaisi hänet kokonaisena! Pinokkio putosi pimeään, limaisaan paikkaan. Kala uiskenteli rauhallisesti eteenpäin, ja Pinokkio oli nyt sen vatsassa. Hän tunsi itsensä taas niin yksinäiseksi ja surulliseksi. Miksi kaikki huonot asiat tuntuivat tapahtuvan hänelle? Eikö hän koskaan oppisi? Mutta sitten, pimeydessä, hän näki pienen valonpilkahduksen. Ja kuuli tutun äänen. "Onko täällä ketään?" ääni kysyi. "Minä olen eksyksissä tässä kalan vatsassa jo niin kauan." Pinokkio ei voinut uskoa korviaan. Se oli Gepetto! Hänen oma isänsä! Miten hän oli joutunut tänne? Pinokkio tunsi toivon kipinän syttyvän sydämessään. Ehkä kaikki ei ollutkaan menetetty. Ehkä hän voisi vielä päästä takaisin kotiin, Gepeton luokse. Mutta miten he pääsisivät ulos tästä jättiläiskalan vatsasta?

Kalan vatsassa ja jälleennäkeminen

Pinokkio tunsi toivon kipinän syttyvän sydämessään. Ehkä kaikki ei ollutkaan menetetty. Ehkä hän voisi vielä päästä takaisin kotiin, Gepeton luokse. Mutta miten he pääsisivät ulos tästä jättiläiskalan vatsasta? Pinokkio katseli ympärilleen pimeässä, limaisessa vatsassa. Ilma oli sakeaa ja haisi oudolta, kuin vanhalta merilevältä ja kalaöljyltä. ”Huhuu!” hän huusi, ja hänen äänensä kaikui ontosti. Ei vastausta. Sydän jomotti, mutta Pinokkio ei antanut periksi. Hän alkoi kulkea eteenpäin, tunnustellen tiensä märkien, pehmeiden seinien vieressä. Minne ikinä olikin menossa, sinne ainakin hän joutui menemään. Yhtäkkiä, kauempana näkyi heikko valonkajastus. Se oli pieni, keltainen pilkahdus, joka tanssi ja värisi pimeydessä. ”Valo!” Pinokkio huudahti, ja juoksi sitä kohti niin nopeasti kuin vain liukkaassa pohjassa pystyi. Mitä lähemmäksi hän pääsi, sitä kirkkaammaksi valo muuttui. Se ei ollutkaan taikavaloa, vaan pienen lyhdyn liekki. Ja lyhdyn vieressä, kukas siellä istuikaan? ”Gepetto!” Pinokkio kiljaisi riemusta. ”Isä Gepetto!” Ja siellähän hän oli! Vanha Gepetto istui pienen pöydän ääressä, joka oli tehty kalansuomusta ja luista. Hänellä oli yllään vaatteita, jotka olivat tosin hieman repeytyneet ja likaiset, mutta hän oli elossa! Gepeton silmät olivat väsyneet, mutta ne syttyivät ilosta, kun hän näki Pinokkion. ”Isä, sinäkin olet täällä! Mutta miten?” Pinokkio kysyi ihmeissään. Gepetto huokaisi. ”Voi, Pinokkio. Kun kuulin, että olit lähtenyt merelle, minä lähdin etsimään sinua. Rakensin pienen veneen ja lähdin perääsi. Mutta sitten, suuri jättiläiskala, tuo sama kala joka nielaisi sinutkin, se nielaisi minut ja veneeni yhtenä suupalana! Olen ollut täällä jo päiviä, melkein menettänyt toivoni.” Pinokkio katsoi ympärilleen. ”Mutta mitä sinä syöt? Ja miten sinulla on valo?” ”Kun jättiläiskala nielaisi veneeni, minä sain pelastettua siitä muutamia tavaroita”, Gepetto selitti. ”Tämä lyhtykin oli veneessä. Ja ruokaa... no, olen löytänyt kaikenlaista pientä syötävää kalansaaliista, jonka jättiläiskala on niellyt. Ei kovin herkullista, mutta pysyn hengissä.” Pinokkio tunsi sääliä vanhaa isäänsä kohtaan. Hän oli joutunut niin paljon kärsimään Pinokkion takia. Mutta nyt he olivat yhdessä! ”Meidän on päästävä täältä pois, isä!” Pinokkio sanoi päättäväisesti. Gepetto pudisti päätään. ”Miten? Olemme jättiläiskalan vatsassa. Se on kuin suuri, elävä vankila.” ”Minulla on ajatus!” Pinokkio huudahti. ”Muistan, että kun olin täällä ensimmäisen kerran, kala aivasti ja yskähteli. Ehkä jos saamme sen yskimään oikein kunnolla, se sylkee meidät ulos!” Gepetto mietti. ”Se voi olla vaarallista, Pinokkio. Mutta meillä ei ole paljon muita vaihtoehtoja.” ”Minun on yritettävä, isä”, Pinokkio sanoi. ”Muuten me olemme täällä ikuisesti.” Niin Pinokkio, pieni puupoika, lähti kohti jättiläiskalan kurkkua. Gepetto antoi hänelle lyhdyn, jotta hän näkisi tiensä. Pinokkio kulki hitaasti ja varovasti eteenpäin, syvemmälle kalamaiseen pimeyteen. Märkä ja limainen matka oli inhottava, mutta hän ajatteli Gepettoa ja sitä, miten tärkeää oli päästä kotiin. Kun Pinokkio pääsi tarpeeksi syvälle, hän löysi pehmeän, kutittavan kohdan. Hän alkoi sormillaan kutittaa sitä varovasti. Ei mitään. Sitten hän kutitti hieman voimakkaammin. Yhtäkkiä, jättiläiskala ähkäisi. Pinokkio jatkoi kutittamista, nyt yhä päättäväisemmin. ”Yski, kala, yski!” hän mutisi. Ja sitten se tapahtui. Koko kalavatsa alkoi täristä. Kuului valtava mörähdys, sitten toinen, ja sitten jättiläiskala alkoi yskiä! Se oli valtava, syvä yskäisy, joka tärisi koko Pinokkion ja Gepeton maailmassa. ”Nyt, isä!” Pinokkio huusi. Gepetto oli valmiina. He pitivät tiukasti kiinni toisistaan, ja sitten, valtavan yskäyksen voimasta, he lensivät ulos jättiläiskalan suusta! He syöksyivät suoraan viileään, suolaiseen meriveteen. Pinokkio, joka osasi uida, tarttui tiukasti Gepettoon. ”Oletko kunnossa, isä?” Pinokkio kysyi, yrittäen pitää Gepeton pään pinnalla. Gepetto yskähteli. ”Kyllä, Pinokkio, kyllä! Olemme vapaita! Mutta olen niin väsynyt. Minun on vaikea uida.” Pinokkio tiesi, mitä hänen oli tehtävä. Hän oli puuta ja kellui hyvin. ”Älä huoli, isä! Minä pidän sinusta kiinni. Sinä pidät minua, ja minä uin molempien puolesta!” Ja niin he alkoivat uida. Pinokkio veti ja työnsi, pienenä puupoikana vetäen vanhaa isäänsä kohti kaukana näkyvää rantaa. Aallot olivat suuria, ja aurinko alkoi laskea, maalaten taivaan oranssin ja violetin sävyillä. Se oli pitkä ja uuvuttava matka, mutta Pinokkio ei antanut periksi. Hän ajatteli Gepettoa, joka oli etsinnyt häntä niin epätoivoisesti. Hän ajatteli kaikkia seikkailujaan ja sitä, miten hän oli oppinut tärkeitä asioita. Lopulta, tuntien uinnin jälkeen, he tunsivat hiekan jalkojensa alla. He olivat päässeet takaisin maalle! Gepetto oli niin väsynyt, että hän kaatui hiekalle heti kun pääsivät rantaan. Pinokkio oli myös uupunut, mutta hän oli iloinen. He olivat turvassa. ”Meidän on löydettävä tie kotiin”, Pinokkio sanoi, vaikka hänen äänensä oli heikko. He alkoivat kävellä rantaa pitkin, etsien tietä takaisin Gepeton pieneen taloon. Matka oli pitkä ja pimeä. Gepetto oli niin uupunut, että Pinokkion oli melkein kannettava häntä osan matkaa. Pinokkio, pieni puupoika, joka oli ollut niin itsekäs ja ajattelematon, oli nyt vahva ja huolehtivainen. Kun he lopulta saapuivat Gepeton talolle, aurinko oli jo noussut. Talo näytti pieneltä ja kodikkaalta. Gepetto hymyili. ”Olemme kotona, Pinokkio. Olemme kotona.” Pinokkio tunsi sydämessään sellaisen lämmön, jota hän ei ollut koskaan ennen tuntenut. Koti oli paras paikka maailmassa, varsinkin kun hän oli siellä isänsä kanssa. Mutta he olivat niin väsyneitä. He avasivat oven ja astuivat sisään. Siellä, pienen pöydän ääressä, odotti tuttu hahmo. Se oli Pinokkion vanha ystävä, Puheenjohtaja-Sirkka! Sirkka katsoi heitä silmät pyöreinä. ”Voi Pinokkio, Gepetto! Oletteko te todella täällä? Olen odottanut teitä niin kauan!” Sirkka sirkutti iloisesti. Pinokkio hymyili väsyneesti. ”Kyllä, Sirkka. Me olemme kotona.” Gepetto, joka oli jo nukahtamassa seisaalleen, lysähti tuoliin. Pinokkio huolehti isästään ja sitten itsekin nukahti syvään uneen, tietäen, että hän oli vihdoin turvassa ja rakastettujen luona. Hän oli oppinut paljon seikkailuistaan, ja nyt hän toivoi vain olevansa hyvä poika Gepetolle.

Oikeaksi pojaksi

Aamuauringon ensisäteet hiipivät hellästi sisään Gepeton pienen talon ikkunasta. Ne tanssivat pöydällä, valaisivat seinillä riippuvia työkaluja ja lopulta laskeutuivat Pinokkion kasvoille. Pinokkio heräsi hitaasti, venytteli ja tunsi jotain erilaista. Hän ei ollut tottunut tähän tunteeseen. Yleensä puusta tehdyt raajat olivat jäykät ja kolisevat, mutta nyt ne tuntuivat pehmeiltä ja taipuisilta. Mikä ihme tämä oli? Hän nousi istumaan vuoteella, joka oli vain olkinyyttejä vanhassa korissa, ja katsoi käsiään. Ne eivät olleet enää puuta! Ei, ne olivat pienten pojan kädet, pehmeät ja vaaleanpunaiset. Sitten hän tunsi jalkojaan ja varpaitaan. Ne olivat myös oikeat, lihasta ja luusta! Pinokkio hätkähti. Hän kosketti nenäänsä. Se oli lyhyt, aivan kuten oikealla pojalla kuuluu ollakin, eikä suinkaan pitkä puinen nenä, joka oli kasvanut aina valehdellessa. Ja hänen suunsa, hän kokeili sitä sormella, se tuntui oikealta iholta, ei puulta. Hän hyppäsi ylös korista ja juoksi vanhan puupeilin eteen. Peilistä katsoi takaisin ei puunukke Pinokkio, vaan oikea, elävä poika, jolla oli ruskeat hiukset, uteliaat silmät ja iloinen, avoin hymy. Pinokkio ei voinut uskoa silmiään. Hän hyppeli ilosta, pyörähteli ympäri ja taputti käsiään. Hän oli todella muuttunut! Hän ei ollut enää puunukke, hän oli oikea poika! Pinokkio juoksi heti isä Gepeton luo, joka nukkui yhä syvään tuolissaan, väsyneenä edellisen päivän seikkailuista. Pinokkio tökki häntä varovasti. ”Isä, isä, herää! Katso minua!” Gepetto mutisi unissaan ja käänsi päätään. ”Hetkinen vielä, Pinokkio. Anna vanhan miehen nukkua.” ”Mutta isä, sinun täytyy nähdä! Minä olen muuttunut!” Pinokkio jatkoi, ääni täynnä riemua. Gepetto avasi hitaasti silmänsä. Hän hieroi niitä ja katsoi poikaansa. Hetken aikaa hän luuli yhä uneksivansa. Hän näki pienen pojan seisovan edessään, ei puunuken. Hän vilkaisi korin suuntaan, jossa Pinokkion puunuken pitäisi olla. Ja toden totta, siellä korissa makasi, nuken vaatteet yllään, tuttu puunukke, Pinokkio. Mutta edessään hänellä oli poika! ”Pinokkio?” Gepetto kuiskasi, melkein epäuskoisena. ”Onko se totta? Oletko sinä todella...?” Poika nyökkäsi innokkaasti. ”Kyllä, isä! Olen oikea poika! Oikea poika!” Gepetto nousi hitaasti tuolistaan ja kumartui halaamaan poikaansa tiukasti. Hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä, mutta ne olivat onnen kyyneleitä. Hän oli aina toivonut oikeaa poikaa, ja nyt hänen toiveensa oli toteutunut. Hän silitti Pinokkion hiuksia ja tunsi pehmeät hiukset kätensä alla. Se oli totta! Hänen Pinokkionsa oli muuttunut! Samassa hetkessä heidän edessään ilmestyi kaunis Sininen Haltijatar, joka oli aina ollut Pinokkion suojelija ja auttaja. Hän hymyili lämpimästi ja hänen silmänsä tuikkivat iloa. ”Pinokkio”, Haltijatar sanoi pehmeällä äänellä, ”olet osoittanut olevasi hyvä ja tottelevainen. Olet oppinut virheistäsi ja halunnut tulla paremmaksi. Olet auttanut isääsi ja ollut kiltti. Siksi toiveesi on toteutunut. Olet nyt oikea poika.” Pinokkio katsoi Haltijatarta kiitollisena. Hän muisti kaikki kerrat, kun Haltijatar oli auttanut häntä vaikeuksissa, vaikka hän oli ollut joskus kuriton ja itsepäinen. Hän oli todella kiitollinen siitä, että hänelle oli annettu toinen mahdollisuus. Elämä Gepeton kanssa oikeana poikana oli aivan erilaista kuin puunukkena. Pinokkio meni kouluun joka päivä, ja tällä kertaa hän todella halusi oppia. Hän luki ahkerasti ja teki läksynsä tunnollisesti. Hänellä oli uusia ystäviä, joiden kanssa hän leikki koulun jälkeen. Ennen hän oli joutunut ongelmiin niin usein, mutta nyt hän osasi käyttäytyä. Hän auttoi Gepettoa nikkarointitöissä ja oli aina valmis auttamaan kotitöissä. Heillä oli pieni puutarha, ja Pinokkio oppi istuttamaan siemeniä ja hoitamaan kasveja. Hän ei enää haaveillut seikkailuista, jotka veisivät hänet kauas kotoa. Hän oli löytänyt onnen aivan tavallisessa elämässä, rakastavan isän ja lämpimän kodin parissa. Joka ilta, ennen nukkumaanmenoa, Pinokkio katsoi vanhaa puunukkea, joka makasi yhä korissaan. Se oli muisto menneestä, kaikista kommelluksista ja oppimistaan läksyistä. Hän hymyili. Hän oli kulkenut pitkän matkan puunukesta, joka ei tiennyt paremmasta, oikeaksi pojaksi, joka ymmärsi ystävyyden, rakkauden ja vastuun merkityksen. Hän oli oppinut, että kaikkein tärkeintä ei ole se, mistä on tehty, vaan se, mitä on sisällään. Pinokkio oli löytänyt sydämensä, ja se oli täynnä hyvyyttä. Hän nukkui joka yö sikeästi, tietäen, että oli tehnyt parhaansa ja ollut hyvä poika. Ja niin, Pinokkio eli pitkän ja onnellisen elämän isä Gepeton kanssa, osoittaen, että kuka tahansa voi muuttua, jos vain tarpeeksi haluaa ja oppii virheistään. Se on se kaunein oppitunti kaikista.

Lopetus

Ja niin päättyy Pinokkion ihmeellinen matka, täynnä oppimisen iloa ja ystävyyden voimaa. Kiitos sinulle, rakas kuuntelija, että olit mukana tässä jännittävässä seikkailussa. Toivottavasti sinäkin löydät oman sisäisen Pinokkiosi ja uskallat lähteä uusiin, ihmeellisiin matkoihin! Ehkä voit itsekin keksiä uusia tarinoita? Muista kertoa Sonacastille, mitä pidit tästä. Sinun palautteesi on meille todella tärkeää! Pysy kuulolla, sillä uudet seikkailut odottavat jo nurkan takana.

Lisää tarinoita