SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Pinokkion seikkailut

30 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Mitä jos puupalikka heräisi henkiin ja alkaisi unelmoida? Tervetuloa kuulemaan tarinaa pienestä puunukesta, jonka suurin toive oli tulla oikeaksi pojaksi. Matkalla kohti tätä unelmaa Pinokkio kohtaa lumoavia hahmoja ja vaarallisia seikkailuja. Hän oppii rehellisyyden, rohkeuden ja ystävyyden tärkeyden. Liity mukaan tähän ikimuistoiseen matkaan, jossa jokainen valinta vie Pinokkiota lähemmäs tai kauemmas unelmaansa.

Puupalikka herää eloon

Kaukana, pienessä kylässä asui vanha, ystävällinen puuseppä nimeltä Gepetto. Hänellä oli tapana veistellä kauniita esineitä puusta. Eräänä päivänä Gepetto löysi aivan erityisen puupalikan. Se ei ollut aivan tavallinen, sillä kun hän aikoi aloittaa veistämisen, kuului pieni, hassu ääni. ”Älä satuta minua!” se sanoi! Gepetto hieroi silmiään. Oliko hän kuullut oikein? Puupalikka puhui! Hän päätti, että tästä palikasta hän veistäisi jotain todella erikoista – pienen nuken. Gepetto alkoi veistää varovasti, ja pian palikasta alkoi erottua kasvot. Mutta heti kun hän teki nuken silmät, ne räpyttelivät! Sitten suu aukesi ja alkoi nauraa! ”Hihihii!” kajahti iloisesti. Gepetto oli aivan ihmeissään! Nuken kädet ja jalat alkoivat myös liikkua itsekseen. Gepetto tiesi heti, että tästä ei tulisi mikä tahansa puunukke. Hän antoi sille nimen, joka tuntui juuri oikealta: Pinokkio. Pieni, elävä puunukke oli syntynyt, ja Gepetto tunsi sydämessään suurta iloa.

Pinokkion ensimmäiset seikkailut

Gepetto oli niin onnellinen Pinokkiosta! Hän halusi, että hänen pienellä puunukellaan olisi kaikki tarpeellinen. Ensin Gepetto teki Pinokkiolle pienet vaatteet. Ne olivat niin söpöt! Hän teki Pinokkiolle paperihatun, joka näytti aivan oikealta, sitten takin, joka oli tehty kauniista kukallisesta paperista, ja lopuksi kengät, jotka oli veistetty puun kuoresta. Voi, kuinka Pinokkio näytti nyt suloiselta! Mutta heti kun Pinokkio sai vaatteensa päälleen, hän alkoi näyttää, millainen ilkikurinen poika hän oikeasti oli. Hän oli tuskin ehtinyt pukeutua, kun hän jo juoksi ulos ovesta ja karkasi. "Pinokkio! Tule takaisin!" huusi Gepetto, mutta Pinokkio vain juoksi yhä lujempaa. Pieni puunukke oli ketterä ja nopea, ja Gepetto, joka oli jo vanha mies, ei millään jaksanut pysyä hänen perässään. Pinokkio juoksi suoraan kylänraitille. Ihmiset katsoivat häntä ihmeissään – kuka oli tuo puusta veistetty, juokseva poika? Pinokkio näki kaksi poliisia, jotka seisoivat ja juttelivat. Hän juoksi suoraan heidän välistään ja sai heidän kypäränsä törmäämään toisiinsa! Poliisit olivat aivan ymmällään. Sitten Pinokkio jatkoi matkaansa ja alkoi kiusata ohikulkijoita, juosta heidän jalkojensa lomaan ja temppuilla. Hän ei osannut olla hetkeäkään paikoillaan! Kun Gepetto viimein saavutti Pinokkion, hän oli aivan hengästynyt ja vähän vihainenkin. Hän tarttui Pinokkiota kauluksesta ja sanoi: "Sinä tuhma puunukke! Miksi karkasit? Nyt joudun viemään sinut kotiin ja antamaan sinulle pienen selkäsaunan!" Yksi poliiseista, joka oli juuri nähnyt Pinokkion touhut, tuli paikalle ja kysyi: "Mitä täällä tapahtuu?" Gepetto selitti, että Pinokkio oli hänen nukkeensa ja oli karannut. Mutta poliisi, joka näki Gepetton olevan vihainen ja Pinokkion itkevän, luuli, että Gepetto oli se, joka oli ilkeä. "Ei saa kohdella pientä lasta noin!" sanoi poliisi. Niinpä poliisi vei Gepetton vankilaan! Pinokkio jäi yksin. Pinokkio oli nyt yksin kotona. Aluksi hän oli iloinen, kun Gepetto oli poissa. Hän ajatteli: "Nyt voin tehdä mitä haluan!" Mutta pian hän alkoi tuntea olonsa yksinäiseksi ja ehkä vähän pelokkaaksikin. Silloin hän kuuli pienen äänen. "Sir... sir... sir..." Se oli vanha puhuva sirkka, joka oli asunut Gepetton talossa jo yli sata vuotta. Sirkka sanoi: "Pinokkio, kuuntele minua. Sinun pitää olla kiltti ja totella isääsi. Jos et ole kiltti, tulet katumaan sitä." Pinokkio, joka oli tottunut tekemään vain sitä, mitä itse halusi, ei pitänyt sirkan sanoista. "Mitä sinä tiedät?" hän kysyi töykeästi. "Minä teen, mitä minä haluan! En halua mennä kouluun enkä tehdä töitä! Haluan vain leikkiä ja pitää hauskaa!" Sirkka huokaisi. "Kaikki, jotka eivät tee töitä, joutuvat ennen pitkää katumaan. Ne, jotka ovat laiskoja, päätyvät usein sairaalaan tai vankilaan." Pinokkio oli vihainen. Hän otti vasaran pöydältä ja heilautti sitä kohti sirkkaa! Pieni sirkka ei ehtinyt hypätä pois tieltä. Näin Pinokkio tappoi puhuvan sirkan. Hän ei ymmärtänyt, kuinka väärin oli toimia niin. Nyt Pinokkio oli todella yksin. Ja sitten hän alkoi tuntea nälkää. Voi, kuinka hänen vatsansa kurnikin! Hän etsi kaappeja, mutta niissä ei ollut mitään syötävää. Gepetto oli köyhä mies. Pinokkio löysi yhden munan. "Ahaa!" hän ajatteli. "Teen itselleni munakkaan!" Hän laittoi paistinpannun tulelle ja rikkoi munan. Mutta mitä ihmettä! Munankuoresta ei tullutkaan keltuaista ja valkuaista, vaan sieltä hyppäsi ulos pieni, keltainen tipu! Tipu sanoi: "Kiitos, että vapautit minut, Pinokkio!" ja lennähti sitten ulos ikkunasta. Pinokkio oli entistäkin nälkäisempi. "Minun on pakko saada syötävää!" hän päätti. Hän lähti ulos pimeään yöhön ja käveli kylään. Hän kolkutti muutaman talon oveen, mutta kukaan ei avannut. Lopulta hän löysi vanhan miehen talon, joka avasi oven. "Anteeksi, herra", Pinokkio sanoi, "olisiko teillä antaa minulle pala leipää?" Vanha mies ei ollut iloinen, että häntä herätettiin yöllä. Hän sanoi: "Pala leipääkö? Sinä kerjäläinen! Tässä sinulle!" Ja hän heitti Pinokkion päälle vesisaavin! Pinokkio oli aivan läpimärkä ja paleli. Pinokkio palasi kotiin, itkien ja väristen. Hän oli niin nälkäinen ja kylmissään. Hän sytytti nuotion takkaan lämmittääkseen itseään. Hän nukahti nuotion ääreen, ja kun hän heräsi, voi ei! Hänen pienet puujalkansa olivat palaneet aivan karrelle! Hän ei voinut liikkua! Kun Gepetto vihdoin pääsi vankilasta ja palasi kotiin, hän löysi Pinokkion itkemästä ja ilman jalkoja. Gepetto oli surullinen nähdessään, mitä hänen rakkaalle Pinokkiolleen oli tapahtunut. "Voi, Pinokkio, Pinokkio!" hän huokasi. Mutta Gepetto ei ollut vihainen. Hän oli vain huolissaan. Hän istui alas ja alkoi heti veistää Pinokkiolle uudet jalat. Hän veisti niitä pieteetillä, huolellisesti ja rakkaudella. Kesti kauan, mutta lopulta Pinokkiolla oli aivan uudet, kiiltävät ja ehjät jalat! Pinokkio oli niin onnellinen! Hän halasi Gepettoa ja sanoi: "Kiitos, isä! Kiitos! Lupaan, että tästä lähtien olen kiltti poika! Lupaan, että menen kouluun ja opiskelen ahkerasti! Lupaan, että autan sinua ja teen töitä! En enää karkaa enkä tee tuhmuuksia!" Gepetto hymyili ja silitti Pinokkion päätä. "Hyvä, poikani. Uskon sinua. Ja nyt, jotta voit mennä kouluun, minun täytyy ostaa sinulle aakkoskirja." Voi, mutta Gepettolla ei ollut rahaa! Hänellä oli vain yksi vanha takki, joka oli ainoa lämmin vaate, mitä hänellä oli. Mutta Gepetto ei epäröinyt hetkeäkään. Hän myi takkinsa ja osti Pinokkiolle kauniin aakkoskirjan. Pinokkio oli liikuttunut Gepetton uhrauksesta. Hän oli päättänyt, että hänestä tulisi kunnon poika. Hän menisi kouluun, oppisi lukemaan ja kirjoittamaan, ja tekisi Gepetton ylpeäksi. Pinokkio käveli ylpeänä uudet jalkansa ja aakkoskirja kädessään kohti koulua. Hän ei vielä tiennyt, kuinka monta seikkailua häntä oli vielä edessä.

Kissan ja Ketun ansa

Pinokkio, pienenä ja puhtaana, käveli reippaasti kohti koulua. Hänellä oli aivan uusi aakkoskirja kainalossaan ja sydämessään suuri toive. Hän halusi oppia lukemaan, laskemaan ja tulemaan kunnon pojaksi. Maailma oli täynnä jännittäviä asioita, ja Pinokkio kuvitteli jo, kuinka hän kertoisi Gepetto-isälleen kaikki, mitä hän oli oppinut. Mutta kuten usein käy, kun on jotain tärkeää mielessään, matkan varrella voi tulla vastaan yllättäviä esteitä. Aurinko paistoi, ja linnut lauloivat, kun Pinokkio käveli hiekkatietä pitkin. Yhtäkkiä, pienen mutkan takaa, hänen eteensä ilmestyi kaksi outoa kulkijaa. Toinen oli kissa, joka käveli pystyssä kahdella jalalla, ihan kuin ihminen. Se oli pukeutunut hienosti, hattu päässään ja silmälasit nenällään, vaikka sen silmät näyttivät olevan aivan kunnossa. Toinen oli kettu, hoikka ja ovela, jolla oli punainen turkki ja ketterät jalat. Kettu tukeutui kepiin ja ontui hieman, kuin se olisi ollut haavoittunut. Molemmat katsoivat Pinokkiota hymyillen. "Hyvää huomenta, pikku poika!" sanoi Kettu, ääni kuin hunaja. "Minne olet menossa näin varhain, ja aivan yksin?" Pinokkio pysähtyi. Hän ei ollut koskaan nähnyt puhuvia eläimiä, mutta jostain syystä nämä kaksi tuntuivat... hieman omituisilta. "Minä olen menossa kouluun", Pinokkio vastasi reippaasti, "opiskelemaan, jotta minusta tulisi viisas." Kissa nauroi kimeästi ja peitti suunsa tassullaan, kuin se yrittäisi pidättää nauruaan. "Kouluun?" Kettu toisti, "Voi sentään, kuinka tylsää! Miksi tuhlata kallista aikaa opiskeluun, kun voi tulla rikkaaksi paljon helpommin?" Pinokkio katsahti heihin uteliaana. "Rikkaaksi? Miten niin?" "Meillä on sinulle salaisuus", Kettu kuiskasi, "aivan ihmeellinen paikka, jota kutsutaan Ihmemaiden pelloksi." "Aivan!" Kissa lisäsi. "Siellä, jos istutat kultakolikon, se kasvaa yön yli puuksi, joka on täynnä uusia kultakolikoita!" Pinokkion silmät pyöristyivät. Kultakolikoita puussa? Se kuulosti paljon jännittävämmältä kuin aakkoskirja. "Oikeastiko?" hän kysyi, ääni hieman epäilevä, mutta samalla toiveikas. "Totta kai!" Kettu vastasi heti. "Minä ja ystäväni olemme sen itse nähneet. Eikö totta, Kissa?" Kissa nyökkäsi innokkaasti. "Kyllä, kyllä! Puita täynnä kultakolikoita! Miksi mennä kouluun, kun voit olla rikas jo huomenna?" Pinokkio mietti. Gepetto oli tehnyt kovasti töitä ostamalla hänelle kirjan ja takin. Hän oli luvannut olla kunnollinen poika. Mutta ajatus kultakolikoista, jotka vain kasvoivat puissa... se oli niin houkutteleva! Hän voisi tuoda Gepetolle valtavasti rahaa, ja Gepetto olisi niin ylpeä! Hän ei enää olisi köyhä puunukke. "Mutta... mutta minun pitäisi mennä kouluun", Pinokkio sanoi, yrittäen muistaa lupauksensa. Kettu huokaisi. "Voi, pikku Pinokkio! Älä ole niin naiivi. Koulu on vain paikka, jossa nuoria poikia pidetään poissa hauskasta. Rikkaus on avain onneen!" Kissa tarttui Pinokkion käteen. "Tule mukaamme, ystävä! Näytämme sinulle tien. Me tiedämme parhaat paikat, parhaat pellot!" Pinokkio oli pieni ja naiivi. Hän ei ollut tottunut näkemään pahaa ihmisissä tai eläimissä. Hän ajatteli, että Kettu ja Kissa olivat hänen ystäviään, jotka halusivat vain hänen parastaan. Niinpä, Pinokkio käänsi selkänsä koulutielle. Hän antoi Ketun ja Kissan viedä hänet mukaansa, unelmoiden kultakolikoista, jotka odottivat häntä Ihmemaiden pellolla. He kävelivät pitkään, kunnes aurinko alkoi laskea. Kettu ja Kissa valittivat väsymystään ja nälkäänsä, ja he ehdottivat, että he pysähtyisivät yöksi läheiseen majataloon, joka tunnettiin nimellä "Punaisen Ravun Majatalo". "Täällä saamme levätä ja syödä vatsamme täyteen", Kettu sanoi, hymyillen ilkeästi. Majatalossa Kettu ja Kissa tilasivat valtavan aterian: paistettua kanaa, kalaa, leipää ja viiniä. Pinokkio, joka oli tottunut syömään vähän, tyytyi pieneen annokseen pähkinöitä ja palaan leipää. Hän katseli Kettua ja Kissaa, jotka ahmivat ruokaa valtavalla vauhdilla, ja hänelle tuli hieman kummallinen olo. Miksi he söivät niin paljon, ja miksi he olivat niin kiireisiä? Kun Pinokkio nukahti väsyneenä, Kettu ja Kissa herättivät majatalon isännän. He kuiskasivat tälle jotain korvaan, maksoivat oman osuutensa salaa ja hiipivät sitten ulos majatalosta, jättäen Pinokkion yksin ja uinahdellen sängyssään. Aamulla Pinokkio heräsi pirteänä ja valmiina jatkamaan matkaa kultapuiden luo. Hän etsi Kettua ja Kissaa, mutta heitä ei näkynyt missään. Hän kysyi majatalon isännältä: "Missä ystäväni ovat?" Isäntä katsoi häntä. "Ystäväsi? He lähtivät jo kauan sitten. Ja he jättivät laskun sinun maksettavaksesi, pikku ystäväni." Pinokkio ei voinut uskoa korviaan. Hän oli niin vihainen! Hän oli menettänyt aamiaisensa, ja nyt hänellä ei ollut rahaa maksaa aterioitaan. Hän oli tullut huijatuksi! Hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin lähteä majatalosta, nälkäisenä ja pettyneenä. Hän jatkoi matkaansa, mutta hänen mielessään ei ollut enää kultapuita. Vain viha ja suru. Yhtäkkiä, pimeä metsäntiellä, hän näki kaksi varjoa lähestyvän. Ne olivat mustiin viittoihin pukeutuneita hahmoja, joiden kasvot olivat peitetty. Heillä oli kädessään pitkät veitset, jotka kimaltelivat kuunvalossa. "Rahat tai henki!" toinen hahmoista karjaisi, ääni karkeana ja pelottavana. Pinokkio ymmärsi heti, että nämä olivat ne samat Kettu ja Kissa, jotka olivat huijanneet häntä! Hän tiesi, että hänen ainoa mahdollisuutensa oli paeta. Hän kääntyi ja lähti juoksemaan niin lujaa kuin hänen puujalkansa kantoivat. Hän juoksi metsän läpi, oksien raapiessa hänen pintansa, puiden juurien kompastellessa hänen jalkoihinsa. Hän juoksi, sydän hakaten rinnassaan, pakoon näitä pahoja rosvoja. Kettu ja Kissa, nyt naamioituneina ryöstäjiksi, jahtasivat häntä. He olivat nopeita, mutta Pinokkio oli ketterä ja peloissaan. Hän hyppäsi kivien yli, pujotteli puiden välistä ja tunsi, kuinka pimeys ympäröi häntä. Hän ei tiennyt minne mennä, hänellä ei ollut ketään auttamassa. Hän oli aivan yksin pimeässä metsässä, ja takanaan kuului yhä jahtaajien askelten ääni. Hän mietti Gepettoa, kuinka hän oli pettänyt hänet. Kuinka hän oli uskonut Kettua ja Kissaa koulun sijaan. Nyt hän oli vaarassa, ja kaikki oli hänen omaa syytään. Hän toivoi, että Gepetto olisi ollut siinä, suojelemassa häntä. Mutta Gepetto ei ollut, ja Pinokkion oli selvittävä yksin. Hän juoksi ja juoksi, kunnes näki edessään jotain... jotain, joka ehkä voisi pelastaa hänet. Mutta mitä se oli, ja ehtisikö hän sinne ajoissa?

Hyvä Haltijatar ja rehellisyyden opetus

Pinokkio juoksi, pienet puujalat laukkasivat niin lujaa kuin vain jaksoivat. Hänen paitaansa ja poskiinsa tarttui risuja ja lehtiä. Kettu ja Kissa olivat aivan hänen kintereillään, niiden askeleet kajahtelivat pimeässä metsässä uhkaavasti. Pinokkio oli todella peloissaan, ja hänen pieni puusydämensä sykkii kuin rumpu. Hän ryntäsi eteenpäin, silmät täynnä kyyneliä, toivoen löytävänsä jonkin turvapaikan. Yhtäkkiä, puiden lomasta välähti jotain. Pieni, kaunis valkoinen talo, kuin sokerista tehty! Sen ikkunoista hohti lempeä, kultainen valo, joka kutsui häntä puoleensa kuin lämmin syli. "Apua!" Pinokkio huusi heikolla äänellä, kun hän kurotti pientä ovea kohti. Hän koputti, koputti uudelleen, ja sitten vielä kerran, mutta kukaan ei vastannut. Kettu ja Kissa olivat jo aivan hänen takanaan. Pinokkio tunsi niiden kuuman hengityksen niskassaan, ja kylmä hiki nousi hänen otsalleen. Silloin, aivan kuin taikaiskusta, talon yläkerran ikkunaan ilmestyi kaunis tyttö. Hänellä oli siniset hiukset, jotka olivat niin siniset, että ne näyttivät kuin taivaalta revityiltä, ja ne valuivat hänen olkapäilleen kuin vesiputous. Tytön kasvot olivat kalpeat kuin kuunvalo, ja hänellä oli surulliset, suuret silmät. Hän sanoi hiljaa, melkein kuiskaten: "Kukaan ei asu tässä talossa. Kaikki ovat kuolleet." Pinokkio oli aivan ymmällään. Miten niin kaikki olivat kuolleet? Mutta Kettu ja Kissa olivat jo kiipeämässä puuta ylös, kohti häntä! Pinokkio yritti paeta, mutta hänen voimansa olivat jo aivan lopussa. Sitten hän tunsi, kuinka Kissa ja Kettu nappasivat hänet kiinni. He sitoivat Pinokkion köysillä kiinni puuhun ja aikoivat ripustaa hänet oksalle. Pinokkio huusi ja itki, ja pyysi apua sydämensä pohjasta. Sitten hän näki jotain ihmeellistä. Sinishiuksinen tyttö ilmestyi uudelleen, ja tällä kertaa hän ei ollutkaan enää tavallinen tyttö. Hän oli Hyvä Haltijatar! Hän iski kämmeniään yhteen, ja paikalle lehahti suuri lintu, jonka valtavat siivet leikkasivat ilmaa. Lintu vapautti Pinokkion Ketun ja Kissan kynsistä. Nämä pelkäsivät lintua niin paljon, että ne juoksivat pakoon, häviten metsän syvyyksiin. Haltijatar vei Pinokkion varovasti sisään taloon. Se oli täynnä kauniita esineitä ja tuoksui hyvälle, kuin vastaleivotulle pullalle. "Oletko sinä nälkäinen, Pinokkio?" Haltijatar kysyi lempeästi, samalla kun pyyhki Pinokkion kyyneleitä. Pinokkio nyökkäsi voimakkaasti. Hän oli niin nälkäinen, että hänen vatsansa kurni ja tuntui aivan tyhjältä! Haltijatar tarjosi hänelle herkullisen aterian: valkoista leipää, makeaa suklaata ja meheviä viinirypäleitä. Pinokkio söi kaiken silmänräpäyksessä, unohtaen hetkeksi kaikki murheensa. Kun hän oli syönyt, Haltijatar kysyi häneltä: "Kerro minulle, Pinokkio, miksi sinä jouduit sellaiseen pulaan? Ja missä ovat ne kultarahat, jotka Gepetto antoi sinulle?" Pinokkio arveli, että jos hän kertoisi totta, Haltijatar suuttuisi hänelle Gepetolle aiheuttamastaan harmista. Niinpä hän päätti valehdella. "Minä… minä kadotin ne rahat. Ne putosivat taskustani matkalla tänne, enkä löytänyt niitä enää." Heti kun Pinokkio sanoi nuo sanat, hänen nenänsä alkoi kasvaa! Se piteni ja piteni, niinkuin puun oksa, ja sen kärkeen ilmestyi pieni, vihreä omenanpalanen. Pinokkio oli aivan ihmeissään ja kosketti nenäänsä, joka nyt heilui edestakaisin kuin puukepin päässä. "Mitä tälle tapahtui?" hän kysyi pelästyneenä, ääni tärisi. Haltijatar hymyili surullisesti. "Nenäsi kasvoi, koska sinä valehtelit, Pinokkio. Valheet ovat ikäviä juttuja, ja niiden takia nenä kasvaa. Ne ovat kuin pieniä siemeniä, jotka kylvävät itäessään lisää pahoja asioita." Pinokkio yritti peittää nenänsä kädellä, mutta se oli jo niin pitkä, että se ulottui melkein ovelle saakka. Hän oli todella nolostunut ja surullinen. "Minä… minä olen pahoillani," Pinokkio sanoi hiljaa, kyynel vierähti poskelle. "Minä… minä en kadottanut rahoja. Kettu ja Kissa huijasivat minut antamaan ne heille. He sanoivat, että voin istuttaa ne maahan ja saada niistä puun, joka kasvattaa lisää kultarahoja." Kun Pinokkio kertoi koko totuuden, hänen nenänsä alkoi kutistua takaisin. Se lyheni ja lyheni, kunnes se oli taas aivan tavallinen, pieni puunokka. "Katso!" Pinokkio huudahti iloisesti, hieroen nenäänsä. Haltijatar taputti häntä olkapäälle. "Muista, Pinokkio. On aina parempi kertoa totuus, vaikka se tuntuisi kuinka vaikealta. Valheet tuovat vain surua ja hankaluuksia. Ne saavat sinun nenäsi kasvamaan, ja mikä tärkeämpää, ne satuttavat toisten ihmisten tunteita." Pinokkio nyökkäsi. Hän lupasi itselleen ja Haltijattarelle, ettei enää koskaan valehtelisi. Haltijatar tarjosi hänelle mukavan sängyn ja lämpimän peiton. Pinokkio nukahti nopeasti, haaveillen Gepetosta ja uusista seikkailuista. Mutta oliko hän todella oppinut läksynsä? Se jää nähtäväksi.

Pinokkio ja nukkenäyttämö

Pinokkio heräsi seuraavana aamuna virkeänä ja levollisena. Hän oli nukkunut sikeästi ja nähnyt unia Gepetosta, joka odotti häntä kotona. Hetken Pinokkio tunsi olonsa iloiseksi ja kevyeksi. Hän oli ollut kiltti ja kuuliainen, aivan kuten Hyvä Haltijatar oli toivonut. Mutta sitten... alkoi pieni, tuttu levottomuus kutitella hänen sisällään. Haltijattaren talossa oli niin rauhallista ja hiljaista. Pinokkio katseli ikkunasta ulos. Aurinko paistoi, ja linnut lauloivat. Hän kaipasi jotain uutta, jotain jännittävää! Ei haitannut, vaikka hän oli luvannut olla kunnolla. Seikkailut kutsuivat, ja Pinokkion jalkoja alkoi vipattaa. Hän hiipi hiljaa ulos ovesta, lupasi itselleen palata pian, ja lähti tutkimaan maailmaa. Hän käveli pitkin kylän katuja, ja pian hänen korviinsa kantautui iloinen melu. Se oli musiikkia! Ja naurua! Ja sellaista kovaäänistä huutoa, jota Pinokkio rakasti. Hän juoksi ääntä kohti, ja pian hän näki suuren, värikkään teltan. Teltan edessä oli juliste, jossa luki isolla kirjaimilla: "SUURI NUKKENÄYTTÄMÖ! TULE NÄKEMÄÄN IHMEELLISET NUKET!" Pinokkion silmät pyöristyivät. Nukketeatteri! Hän oli itse puunukke, ja nyt hän näkisi muita nukkeja esiintymässä! Hän unohti hetkeksi Gepeton, Hyvän Haltijattaren ja kaikki lupauksensa. Hänellä ei ollut rahaa lippuun, mutta Pinokkio oli kekseliäs. Hän livahti sisään aivan teltan reunasta, pujottautuen ihmisten jalkojen välistä. Sisällä oli täynnä ihmisiä! Lapset nauroivat ja huusivat innoissaan. Kirkkaat valot valaisivat pientä lavaa, jossa puiset nuket tanssivat ja lauloivat. Pinokkio oli aivan haltioissaan! Hän näki Harlekiinin hyppivän ja Pulcinellan pelleilevän. Ne olivat aivan kuin eläviä! Pinokkio ei malttanut pysyä paikallaan. Hän halusi olla osa sitä kaikkea. Yhtäkkiä, aivan kesken esityksen, Pinokkio ei enää kestänyt. Hän hyppäsi lavalle! Yleisö haukkoi henkeään. Osa nauroi, osa oli hämmentynyt. Harlekiini ja Pulcinella lopettivat tanssimisen ja tuijottivat Pinokkiota. "Hei kaverit!" Pinokkio huusi iloisesti. "Minäkin olen nukke! Saanko esiintyä kanssanne?" Harlekiini ja Pulcinella tunsivat Pinokkion. Heidän mielestään oli hauskaa, että oikea puunukke oli hypännyt lavalle! He alkoivat taputtaa Pinokkiolle ja kannustaa häntä. Mutta sitten verhojen takaa astui esiin SUURI NUKKEMESTARI. Hän oli valtava mies, jolla oli pitkä, musta parta, joka ulottui melkein maahan asti. Hänen kasvonsa olivat rypistyneet ja hänellä oli hyvin vihainen ilme. "MITÄ TÄÄLLÄ TAPAHTUU?!" Nukkemestari mörehti. Hänen äänensä sai teltan värisemään. "Kuka on tämä tunkeilija? KUKA USKALTAA KESKEYTTÄÄ NUKKENÄYTTÄMÖNI?!" Pinokkion iloinen mieli katosi saman tien. Hän tunsi pienen pelon nipistävän rinnassaan. Harlekiini ja Pulcinella pelkäsivät myös. He tiesivät, että Nukkemestari oli tiukka. "Minä..." Pinokkio mutisi. "Minä vain... halusin esiintyä." Nukkemestari tuijotti häntä. "Sinä! Sinä puunukke! Sinä tuhosit esitykseni! Minä aion laittaa sinut takan tuleen! Sitten saat hyvää lämmikettä illaksi!" Pinokkion silmät pyöristyivät kauhusta. Takkaan? Tuleen? Ei, ei! Hän ei halunnut palaa! Kyyneleet alkoivat valua hänen poskilleen, ja hän nyyhkytti äänekkäästi. "Ei! Voi kiltti! Älä tee sitä!" Pinokkio aneli. "Minulla on isä, Gepetto! Hän odottaa minua! Minun on palattava kotiin!" Hän kertoi Nukkemestarille Gepeton vanhuudesta ja siitä, miten yksinäinen Gepetto oli. Hän kertoi myös siitä, miten hän oli yrittänyt olla kiltti ja miten hän oli luvannut Haltijattarelle oppia läksynsä. Nukkemestari kuunteli. Hän katseli Pinokkion kyyneleitä ja kuuli hänen nyyhkytyksensä. Vaikka hän näytti ulospäin kovalle ja pelottavalle, hänen sydämensä oli pehmeä. Hän ei ollut koskaan nähnyt nukkea itkevän niin aidosti. Ja ajatus Gepetosta, vanhasta puusepästä, joka odotti poikaansa, kosketti hänen mieltään. "Hmph," Nukkemestari sanoi, yrittäen kuulostaa yhä tiukalta. "No, no. Ehkä en sittenkään laita sinua takkaan." Pinokkio nosti katseensa toiveikkaana. "Mutta!" Nukkemestari jatkoi. "Sinun on opittava olemaan kuuliainen! Et voi vain hypätä lavalle kesken esityksen!" Hän katsoi Pinokkiota pitkään. Sitten hän kaivoi taskustaan kolme kaunista, kiiltävää kultarahaa. "Tässä," Nukkemestari sanoi, ojentaen kolikot Pinokkiolle. "Nämä ovat sinulle. Vie ne isällesi Gepetolle. Kerro hänelle, että olet kunnossa, ja että saat näillä ostettua hänelle ruokaa ja uuden takin." Pinokkio ei voinut uskoa silmiään! Kultarahoja! Ne kiilsivät niin kauniisti hänen kädessään. "Kiitos! Kiitos paljon!" Pinokkio huusi iloisesti. Hän halasi Nukkemestarin isoa sormea. Nukkemestari jopa hymyili hieman. Pinokkio piti tiukasti kiinni kultarahoistaan. Nyt hän voisi auttaa Gepettoa! Hän voisi ostaa hänelle lämmintä ruokaa ja ehkä jopa uuden takin. Se oli paljon parempi kuin jäädä esiintymään nukkenäyttämöön. Hänen sydämensä sykkii ilosta ja toivosta. Nukkemestari saattoi Pinokkion ulos teltasta. Pinokkio vilkutti Harlekiinille ja Pulcinellalle. He vilkuttivat takaisin, iloisina siitä, että Pinokkio oli selvinnyt ilman, että Nukkemestari oli suuttunut liikaa. Pinokkio alkoi kävellä kohti kotia, kohti Gepettoa. Hän piti kultarahoja puristuksessaan, aivan kuin ne olisivat maailman arvokkaimpia aarteita. Hän kuvitteli Gepeton iloista ilmettä, kun hän näkisi kultarahat. Pinokkio oli taas oppinut jotain. Vaikka hän oli aluksi ollut tuhma ja hypännyt lavalle, hänen rehellisyytensä ja kyyneleensä olivat saaneet aikaan hyvää. Ja nyt hänellä oli mahdollisuus auttaa isäänsä. Mutta tiesittekö, mitä tapahtui seuraavaksi? Pinokkion matkalla kotiin piili vielä monia yllätyksiä ja vaaroja...

Lavernan maassa ja aasiksi muuttuminen

Pinokkio oli nyt päättänyt olla kunnollinen ja rehellinen poika. Hän oli luvannut Hyvälle Haltijattarelle, että hän menisi suoraan kotiin isänsä luo ja aloittaisi uuden, kiltin elämän. Hän kävelikin iloisena tietä pitkin, kuvitellen, kuinka isä Geppetto ilahtuisi nähdessään hänet. Mutta Pinokkio oli vielä nuori ja utelias. Ja kuten tiedätte, maailma on täynnä kaikenlaisia houkutuksia. Eräänä päivänä, kun Pinokkio käveli polkua pitkin, hän tapasi joukon toisia poikia. Nämä pojat eivät näyttäneet kovin kiltiltä. Heillä oli sotkuiset vaatteet ja he nauroivat äänekkäästi. "Hei sinä siellä!" huusi yksi pojista. "Minne olet matkalla niin kiireisenä?" Pinokkio pysähtyi. "Olen menossa kotiin", hän vastasi ylpeänä. "Isäni odottaa minua." Toinen pojista virnisti. "Kotiin? Eikö olekin tylsää mennä kotiin? Eikö olisi paljon hauskempaa, jos voisit mennä paikkaan, jossa ei tarvitse koskaan käydä koulua, ei tarvitse tehdä läksyjä, eikä kukaan koskaan käske sinua tekemään mitään?" Pinokkion silmät pyöristyivät. "Sellainen paikka... Onko sellaista olemassa?" hän kysyi. "Totta kai!" vastasi poika. "Se on Lelujen maa! Sinne pääsevät vain kaikkein onnekkaimmat lapset. Siellä vain leikitään ja pidetään hauskaa aamusta iltaan! Ei opiskelua, ei sääntöjä, ei vanhempia sanomassa mitä tehdä!" Pinokkio epäröi. Hän muisti lupauksensa, mutta ajatus Lelujen maasta kuulosti niin ihanalta. Ei läksyjä! Ei koulua! Vain leikkiä! "Mutta... onko se varmasti hyvä asia?" hän mietti ääneen. Pojat nauroivat. "Hyvä asia? Se on PARAS asia! Tule mukaan! Lähdemme juuri nyt! Iso vaunu on tulossa hakemaan meidät!" Ja totta tosiaan, samassa horisontista ilmestyi valtava, värikäs vaunu. Sitä veti kaksitoista aasia, ja vaunun päällä istui iloinen, pyöreäherra, joka hymyili leveästi. Vaunu oli täynnä lapsia, jotka nauroivat ja huusivat riemusta. Pinokkion sydän hakkasi. Koti ja isä jäivät hänen mielestään. "Minä tulen mukaan!" hän huusi ja juoksi vaunun luo. Hän hyppäsi vaunun kyytiin toisten lasten joukkoon. Vaunu lähti liikkeelle vauhdilla, ja pian Pinokkio oli matkalla kohti tätä maagista Lelujen maata. Hän nauroi ja huusi muiden mukana, unohtaen kaikki murheet ja lupaukset. Kun he saapuivat Lelujen maahan, Pinokkio ei meinannut uskoa silmiään. Kaikkialla oli karkkipuita, suklaalähteitä ja valtavia leikkikenttiä. Ei ollut kouluja, ei kirjoja, vain pelejä ja leluja joka nurkassa. Lapset juoksivat vapaana, söivät makeisia ja leikkivät päivät pitkät. Pinokkio liittyi iloisesti mukaan. Hän pelasi palloa, söi niin paljon karkkia kuin jaksoi ja juoksi ympäriinsä muiden lasten kanssa. Päivät kuluivat nopeasti, ja hän nautti joka hetkestä. Hän ei ajatellut kotia, ei isää, ei Hyvää Haltijatarta. Hän ajatteli vain leikkiä. Viikon, tai ehkä kahden viikon kuluttua, Pinokkio alkoi kuitenkin tuntea olonsa vähän oudoksi. Yhtenä aamuna, kun hän heräsi, hänen korviinsa sattui. Hän kosketti niitä, ja huomasi, että ne olivat paljon pidemmät kuin ennen. Itse asiassa, ne tuntuivat aivan... aasin korvilta! Hän katsoi peiliin ja näki, että hänen omat pienet korvansa olivat muuttuneet valtaviksi, harmaiksi aasin korviksi! "Apua!" Pinokkio kiljaisi. "Mitä minulle tapahtuu?" Hän juoksi ulos ja huomasi, että muutkin lapset olivat muuttuneet. Yhdellä oli jo pitkä häntä, toinen ähki ja hirnui kuin aasi. Kaikki olivat saaneet aasin korvat ja hännän, ja he olivat pikkuhiljaa muuttumassa oikeiksi aaseiksi! Se iloinen, pyöreäherra, joka oli ajanut vaunua, käveli lasten luo ja nauroi ilkeästi. "Tervetuloa, pienet laiskurit! Olette viettäneet täällä elämänne hauskimman ajan, eikö niin? Mutta nyt on aika maksaa lasku!" Hän selitti, että tämä Lelujen maa oli oikeasti Lavertamisen maa, ja kaikki lapset, jotka tulivat sinne ja viettivät aikansa leikkien ja koulusta lintsaillen, muuttuivat lopulta aaseiksi. Ja kun he olivat aaseja, heidät myytiin eteenpäin työhön! Pinokkio tunsi valtavan surun ja pelon. Hänen hieno puinen ruumiinsa alkoi muuttua karvaiseksi ja harmaaksi. Hänen kädet ja jalat paksunivat, ja hän tunsi halun syödä ruohoa. Hänen suustaan alkoi kuulua "ii-haa, ii-haa" ääniä, jotka olivat kuin oikean aasin ääntä. Pinokkio muuttui kokonaan aasiksi. Hän makasi maassa, hänen silmistään valuivat kyyneleet, ja hän toivoi, että olisi kuunnellut Hyvää Haltijatarta ja mennyt suoraan kotiin. Nyt hän oli vanki, aasi, ja hänet aiottiin myydä pois. Yhdessä muiden aasiksi muuttuneiden lasten kanssa Pinokkio pakotettiin kuljetuslaivaan. Laiva lähti purjehtimaan kohti tuntematonta, ja Pinokkio tunsi, että hänen elämänsä oli ohi. Hän oli tehnyt pahan valinnan, ja nyt hän maksoi siitä kovan hinnan. Mutta oliko tämä loppu hänen seikkailuilleen? Ei tietenkään. Elämässä on aina yllätyksiä, niin hyviä kuin huonoja.

Valaan vatsassa ja pelastus

Ei, se ei ollut loppu. Pinokkion seikkailut jatkuivat, ja niistä tuli ehkä kaikkein jännittävimpiä tähän mennessä. Muistattehan, Pinokkio oli muuttunut pieneksi aasiksi Lavernan maassa, koska hän ei ollut kuunnellut hyviä neuvoja ja oli lähtenyt sellaisten kavereiden mukaan, jotka eivät halunneet hänelle hyvää. Hän joutui tekemään töitä, ja se oli todella surullista. Aasi-Pinokkio raahasi raskaita vesiastioita päivät pitkät, ja hänen jalkansa olivat kipeät ja sydämensä raskas. Eräänä päivänä, kun hän oli vetämässä vettä, hän horjahti. Klops! Pinokkio putosi kaivoon! Vesi oli kylmää ja pimeää. Maanviljelijä, jolle Pinokkio kuului, luuli, että aasi oli hukkunut. Hän ajatteli jo, että voisi sentään myydä aasin nahan. Mutta juuri silloin tapahtui jotain taianomaista! Hyvä Haltijatar, joka oli aina pitänyt huolta Pinokkiosta – vaikka tämä olikin ollut joskus tuhma – ilmestyi paikalle. Hänellä oli yllään kaunis, hohtava mekko, ja hän hymyili lempeästi. Hän näki Pinokkion suuren katumuksen ja halun olla parempi. Haltijatar kosketti Pinokkiota taikasauvallaan, ja POKS! Aasi-nahka putosi pois, ja sen alta paljastui taas tuttu puinen Pinokkio! Hän oli niin onnellinen! Hän hyppi ja pomppi kaivosta ylös ja kiitti Haltijatarta sydämensä pohjasta. Hän lupasi, ettei enää koskaan olisi tuhma tai uskoisi pahoja kavereita. Mutta sitten Pinokkio muisti isänsä, Geppetton. Missä hän oli? Pinokkion sydämeen tuli kova ikävä. Hän halusi löytää isänsä heti. Haltijatar kertoi, että Geppetto oli lähtenyt etsimään Pinokkiota merelle. Hän oli rakentanut pienen veneen ja lähtenyt merta vasten, uhmaten myrskyä ja aaltoja. Pinokkio tiesi, että hänen oli löydettävä isänsä. Hän juoksi rannalle niin nopeasti kuin pysty. Rannalla tuuli suhisi ja aallot pauhasivat. Pinokkio näki pienen pisteen kaukana horisontissa – se oli isän vene! Mutta sitten valtava aalto nousi, suurempi kuin mikään, mitä Pinokkio oli koskaan nähnyt. Se nousi taivaaseen asti ja rysäytti alas! Kun vesi laskeutui, vene oli poissa. Pinokkio huusi isänsä nimeä, mutta kukaan ei vastannut. Hän oli kauhuissaan. Hän pelkäsi, että isä oli hukkunut. Pinokkio ei kuitenkaan luovuttanut. Hän ajatteli, että hänen täytyy löytää isä, keinolla millä hyvänsä. Hän hyppäsi itse meren kuohuihin ja alkoi uida. Hän oli puinen nukke, joten hän kellui hyvin, mutta aallot olivat voimakkaita ja meri oli pelottava. Yhtäkkiä, Pinokkio näki jotain valtavaa. Se oli _hirvittävä jättiläiskala_! Se oli niin suuri, että se näytti vuorelta, joka ui. Sen suu oli valtava, ja siinä oli teräviä hampaita kuin metsässä puiden oksia. Jättiläiskalan silmät olivat kuin kaksi suurta lamppua pimeässä. Jättiläiskala avasi valtavan kitansa, ja Pinokkio tunsi vetoa. Vesi pyörteili, ja Pinokkio imeytyi syvälle sen kitaan! Kaikki pimeni. Hän tunsi putoavansa ja liukuvan jonnekin märkään ja pimeään paikkaan. Tämä oli jännittävää, mutta myös vähän pelottavaa. Minne hän oli joutunut? Hän laskeutui pehmeälle, limaiselle pinnalle. Ympärillä oli pimeää ja haisi kalalle. Pinokkio oli joutunut jättiläiskalan vatsaan! Hän oli ensin kauhuissaan, mutta sitten hän kuuli jotain. Pientä yskintää ja narinan ääntä. Pinokkio rohkaistui ja alkoi kulkea ääntä kohti. Hän haroi käsillään pimeässä ja kompasteli. Sitten hän näki pienen valonsäteen! Hän kiiruhti kohti valoa, ja mitä hän näkikään! Siellä, keskellä jättiläiskalan vatsaa, oli pieni tulitikkuaski, josta heikko valo hohti. Ja sen valossa, kuka siellä istui? Isä Geppetto! Hän oli laiha ja kalpea, mutta hän oli elossa! Hän oli asettunut asumaan jättiläiskalan vatsaan, ja hänellä oli jopa pieni nuotio ja muutamia ruuan rippeitä, jotka hän oli löytänyt kalan vatsasta.

Lopetus

Ja niin Pinokkio ja Geppetto löysivät toisensa taas, valmiina uusiin päiviin! Kiitos, että olit mukana tällä jännittävällä matkalla ja kuuntelit Pinokkion seikkailuja loppuun asti. Toivottavasti tarinamme johdatti sinut mielikuvituksen maailmaan. Muista, että voit itsekin keksiä upeita tarinoita ja seikkailuja! Kerro Sonacastille, jos sinulla on palautetta, ajatuksia tai omia seikkailuideoita. Nähdään taas seuraavassa tarinassa, ja siihen asti, paljon iloa ja mielikuvitusta elämääsi!

Lisää tarinoita