SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Pinokkio Puusta tehty poika

22 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Hei lapset! Oletteko valmiita kuulemaan ihanan tarinan? Tarinan pienestä pojanerosta, joka ei ollutkaan ihan tavallinen. Ei, ei suinkaan! Hän oli tehty puusta! Voitteko kuvitella? Puinen poika, jolla oli sielu ja suuri unelma. Hänen nimensä oli Pinokkio, ja hän oli puuseppä Gepetton rakas luomus. Pinokkio halusi olla ihan oikea poika, mutta matkalla tähän unelmaan oli monia hauskoja, jännittäviä ja joskus jopa vähän pelottavia seikkailuja. Tässä Pinokkion tarinassa opimme tärkeitä asioita ystävyydestä, rehellisyydestä ja siitä, mikä tekee meistä todella erityisiä. Lähdemme nyt yhdessä tälle matkalle!

Pinokkion synty ja Gepetton unelma

Kaukana, pienessä, vanhassa talossa asui kiltti ja hieman yksinäinen puuseppä nimeltä Gepetto. Hän oli taitava käsistään ja hänen työpajansa oli täynnä kaikenlaisia puuesineitä: siellä oli jykeviä tuoleja, kauniisti hiottuja pöytiä, pieniä, puusta veistettyjä leluja ja koristeita, jotka kertoivat tarinoita. Ilmassa leijui aina tuoreen puun ja sahanpurun tuoksu, joka oli Gepetton mielestä maailman paras haju. Mutta vaikka Gepetton elämä oli täynnä tätä ihanaa tuoksua ja ahkeraa työtä, hän tunsi usein illalla olonsa kovin yksinäiseksi. Kun aurinko laski ja kaikki oli hiljaista, Gepetto istui takkatulen ääressä, katsoi tanssivia liekkejä ja haaveili. Hän haaveili omasta lapsesta, pienestä pojasta, joka täyttäisi hänen talonsa naurulla, leikeillä ja ilolla. Hän halusi jonkun, jonka kanssa jakaa päivänsä, kertoa tarinoita, opettaa puunveiston saloja ja joka olisi hänen oma, pieni perheensä. Tämä unelma oli hänen sydämessään syvällä, suurempi ja kirkkaampi kuin mikään muu tähti yötaivaalla. Hän toivoi sitä niin kovasti, että se tuntui melkein todelta.Eräänä kauniina, aurinkoisena aamuna Gepetto sai käsiinsä todella, todella erikoisen puupölkyn. Se ei ollut ihan tavallinen puu, ei lainkaan! Se oli sileä, vaalea ja siinä tuntui olevan pientä taikaa. Kun Gepetto kosketti sitä, hänestä tuntui kuin puu olisi värissyt hänen kädessään, ihan kuin sillä olisi ollut oma pieni sydän.

Rehellisyyden kokeet ja Kiertotiet

Gepetto oli niin, niin innoissaan! Hän oli juuri löytänyt maailman erikoisimman puupölkyn. Se värähteli hänen käsissään, ihan kuin sillä olisi ollut pieni sydän. Gepetto istahti työpöytänsä ääreen ja otti esiin taltat ja veitset. Hän päätti veistää tästä taikapölkystä pienen puisen pojan, aivan sellaisen kuin hän oli aina unelmoinut. Poika, jolla olisi silmät, suu, kädet ja jalat. Poika, joka voisi leikkiä ja nauraa Gepetton kanssa. Kun Gepetto alkoi veistää, tapahtui jotain todella ihmeellistä. Ensin pojan silmät avautuivat ja ne katsoivat Gepettoa! Sitten sen suu alkoi hymyillä, ja se sanoi: "Hei, isä!" Gepetto oli niin hämmästynyt, että melkein pudotti työkalunsa. Puupoju puhui! Se oli elossa! Gepetto antoi pojalle nimen Pinokkio. Pinokkio oli utelias ja vähän tuhma heti alusta alkaen. Heti kun Gepetto oli saanut sen jalat valmiiksi, Pinokkio hyppäsi pöydältä alas ja alkoi juoksennella ympäri työpajaa. Voi sitä vilinää ja vilskeä! Pinokkio juoksi tuolien alta, hyppäsi pöytien yli ja nauroi iloisesti. Gepetto yritti saada sitä kiinni, mutta Pinokkio oli liian nopea. Se jopa napautti Gepetton nenää ja karkasi sitten ovesta ulos! "Pinokkio, odota!" Gepetto huusi, mutta Pinokkio oli jo kadonnut. Se oli ensimmäinen kerta, kun Pinokkio lähti seikkailemaan ihan itsekseen, ja se oli vähän pelottavaa Gepetton mielestä. Onneksi Pinokkio löydettiin pian ja tuotiin takaisin kotiin. Gepetto halasi puupoikaansa tiukasti ja lupasi pitää siitä parempaa huolta. Gepetto ajatteli, että Pinokkion olisi hyvä oppia asioita ja nähdä maailmaa oikein. "Sinun täytyy mennä kouluun, rakas Pinokkioni", Gepetto sanoi. "Siellä opit lukemaan ja kirjoittamaan, ja sinusta tulee viisas poika." Mutta Pinokkiolla ei ollut koulukirjaa, eikä Gepettolla ollut rahaa sen ostamiseen. Gepetto oli hyvin köyhä. Hänellä oli vain yksi vanha, lämmin takki, joka suojasi häntä kylmällä säällä. Niinpä Gepetto teki suuren päätöksen. Hän myi takkinsa ja osti Pinokkiolle kauniin, uuden aapisen. "Tässä, Pinokkio", hän sanoi, ojentaen kirjan. "Muista, tämä kirja on hyvin tärkeä. Pidä siitä hyvää huolta ja mene suoraan kouluun." Pinokkio lupasi: "Kyllä, isä! Minä menen kouluun ja opiskelen ahkerasti! Minusta tulee paras oppilas!" Seuraavana aamuna Pinokkio lähti kohti koulua, aapisensa kainalossaan. Aurinko paistoi, ja Pinokkio lauleli iloisesti. Hän oli niin jännittynyt koulusta! Hän kuvitteli, kuinka hän oppisi kaikkia ihania asioita. Mutta sitten, aivan yhtäkkiä, hän kuuli musiikkia. Tutta-dut-dut! Pieni torvi soitti iloista sävelmää! Pinokkio unohti heti koulun ja aapisen. Musiikki kuului suuresta teltasta, ja teltan edessä oli suuri kyltti: "Suuri Nukketeatteri! Tänään esitys!" Pinokkio ei ollut koskaan nähnyt nukketeatteria. Uteliaisuus kasvoi hänen sisällään. Voisiko hän vain kurkistaa? Vain pienen hetken? "Koulu voi odottaa", Pinokkio ajatteli. "Minun on pakko nähdä tämä nukketeatteri!" Mutta hänellä ei ollut rahaa lippuun. Hänellä oli vain se tärkeä aapinen. Pinokkio mietti hetken, sitten hän teki päätöksen. Hän myi aapisen vanhalle miehelle muutamasta kolikosta ja osti lipun nukketeatteriin. Aapinen, jonka Gepetto oli ostanut myymällä ainoan lämpimän takkinsa... se oli nyt poissa. Sisällä nukketeatterissa oli täynnä elämää ja värejä! Lavan edessä lapset nauroivat ja taputtivat käsiään. Pinokkio tunsi heti kuuluvansa joukkoon. Hän hyppäsi jopa lavalle ja alkoi tanssia ja laulaa muiden nukkejen kanssa! Yleisö rakasti häntä! Hänestä tuntui niin hyvältä olla lavalla, olla osa esitystä. Mutta sitten esiin astui nukketeatterin johtaja, suuri ja pelottava mies nimeltä Tulensyöjä. Hänellä oli pitkä musta parta ja hän näytti hyvin tiukalta. Pinokkio pelästyi! Hän luuli, että Tulensyöjä olisi vihainen, kun hän oli hypännyt lavalle ilman lupaa. Ja Tulensyöjä olikin aluksi vihainen. Hän aikoi käyttää Pinokkiota polttopuuna iltaruoan valmistukseen! Pinokkio itki ja aneli armoa. Onneksi Tulensyöjä olikin sydämeltään kiltti. Hän näki Pinokkion pelon ja päätti, ettei voi satuttaa pientä puupoikaa. Tulensyöjä antoi Pinokkiolle viisi kultakolikkoa ja käski hänen mennä kotiin. "Ole hyvä poika, Pinokkio", hän sanoi. "Ja mene suoraan kotiin Gepetton luo." Pinokkio oli iloinen ja helpottunut. Hänellä oli nyt viisi kiiltävää kultakolikkoa! Hän lähti nukketeatterista ja alkoi kävellä kohti kotia. Matkalla hän tapasi kaksi uutta tuttavuutta: viekkaan Ketun ja silmänlumeisen Kissan. Kettu oli punaturkkinen ja puhui makeasti, ja Kissa käveli kepin kanssa, vaikka ei oikeasti ollutkaan vammainen. "Hei, pieni poika!" Kettu sanoi, hymyillen. "Minne olet menossa noin suuren omaisuuden kanssa?" Kissa nyökkäsi samaa mieltä, vaikka se ei puhunutkaan paljoa, vain maukui silloin tällöin. Pinokkio näytti heille ylpeänä kultakolikkonsa. "Minulla on viisi kultakolikkoa!" hän sanoi. "Sain ne Tulensyöjältä!" Kettu ja Kissa katselivat toisiaan. "Voi Pinokkio", Kettu sanoi. "Sinä olet hyvin onnekas. Mutta tiedätkö, miten voit muuttaa nuo viisi kolikkoa tuhansiksi kolikoiksi?" Pinokkio oli heti kiinnostunut. Tuhansiksi kolikoiksi? Se kuulosti uskomattomalta! "Tule kanssamme Ihmeiden Pellolle", Kettu jatkoi. "Se on taianomainen paikka. Sinne kun istutat yhden kultakolikon, siitä kasvaa yön aikana kokonainen puu täynnä kultakolikoita!" Kissa nauroi hiljaa ja nyökkäsi. "Kyllä, kyllä", Kissa maukui. "Kulta kasvaa puissa!" Pinokkio oli vähän hölmö ja uskoi kaiken, mitä Kettu ja Kissa sanoivat. Hän ei muistanut Gepetton neuvoja, eikä hän ajatellut, miksi kaksi vierasta eläintä haluaisivat auttaa häntä niin paljon. Hän ajatteli vain kaikkia niitä kultakolikoita, joita hänellä olisi! Hän voisi ostaa Gepettolle paljon ruokaa ja vaatteita! Hän voisi jopa rakentaa uuden työpajan! "Ihmeiden Pellolle!" Pinokkio huusi. "Minä tulen mukaasi!" Kettu ja Kissa hymyilivät leveästi. Heidän suunnitelmansa toimi. Pinokkio oli taas kerran lähtenyt omille teilleen, ja tällä kertaa se saattoi johtaa paljon suurempiin ongelmiin kuin vain nukketeatteriin. Hän ei tiennyt, että Kettu ja Kissa olivat todellisuudessa kaksi suurta huijaria, jotka halusivat vain viedä hänen kultakolikkonsa. Ja Pinokkion oli opittava kantapään kautta, että kaikki, mikä kuulosti liian hyvältä ollakseen totta, yleensä olikin sitä.

Valheiden seuraukset ja Sinisen haltiattaren apu

Kettu ja Kissa hymyilivät viekkaasti. ”Oi Pinokkio,” sanoi Kettu, ”sinulla on onnea, ettet tuhlannut kultakolikkojasi turhuuksiin. Meillä on sinulle paljon parempi suunnitelma!” Kissa nyökkäsi ja kehräsi.Pinokkio katsoi heitä uteliaana. ”Parempi suunnitelma?” Hän oli unohtanut kaiken Gepetosta ja koulusta. Nyt hän oli kiinnostunut vain uusista seikkailuista ja siitä, miten hän saisi vielä enemmän rahaa. ”Kerrohan!” Kettu selitti, että oli olemassa ihmeellinen paikka nimeltä ”Ihmeiden Pelto”. Siellä, jos hautasi kultakolikkonsa maahan ja kasteli ne, ne kasvaisivat valtavaksi puuksi, joka oli täynnä vielä enemmän kultakolikoita. Ajattele, miten monta markkaa! Pinokkion silmät pyöristyivät. ”Oikeastiko? Kasvaisivatko ne?” Hän ei ollut koskaan kuullut mitään niin uskomatonta. Kettu ja Kissa vakuuttelivat häntä, että se oli aivan totta. Heidän mielestään Pinokkion piti vain antaa kolikot heille, jotta he voisivat ”auttaa” häntä istuttamaan ne oikein.Pinokkio luotti heihin täysin. Hän antoi heille kolikot, ja he johdattivat hänet syvälle metsään, paikkaan, joka näytti aivan tavalliselta pellolta. ”Tässä se on!” sanoi Kissa. ”Kaiva vain!”Pinokkio kaivoi pienen kuopan, asetti kolikot varovasti maahan ja peitti ne mullalla. Sitten hän kaatoi niiden päälle vettä, aivan kuten Kettu ja Kissa olivat neuvoneet. Kettu ja Kissa katselivat vierestä, teeskennellen, että he auttoivat Pinokkiota. ”Nyt sinun täytyy vain odottaa,” sanoi Kettu. ”Menkäämme syömään ja tulemme takaisin muutaman tunnin kuluttua. Silloin puu on jo kasvanut korkeaksi!”Pinokkio oli niin innoissaan, että hänen sisällään melkein kutitti. Hän kuvitteli jo suuren kultakolikkopuun, josta hän voisi kerätä niin paljon rahaa, että hän voisi ostaa koko maailman herkut. Hän meni Kissan ja Ketun kanssa pieneen majataloon ja söi vatsansa täyteen. Kun Pinokkio oli syönyt, Kettu ja Kissa sanoivat menevänsä ulos ”tarkistamaan puuta”. Pinokkio jäi yksin odottamaan. Hän odotti ja odotti. Tunnit kuluivat. Auringonvalo alkoi hiipua, ja varjot pitenivät. Kettua ja Kissaa ei näkynyt missään. Pinokkio alkoi tuntea pienen pistoksen vatsassaan. Ei nälästä, vaan pelosta. Hän palasi pellolle juosten, sydän pamppaillen. Hän kaivoi innoissaan paikkaa, johon oli kultakolikkonsa haudannut. Mutta mitä? Mitään ei ollut siellä! Ei puuta, ei kolikkoja, ei edes pientä kultahippua. Pelkkää savea ja multaa.Pinokkio tajusi kauhuissaan, että hänet oli huijattu. Kettu ja Kissa olivat varastaneet hänen rahansa! Hän romahti maahan ja itki katkerasti. Hän oli menettänyt kaikki rahansa ja mikä pahinta, hän oli luottanut väärin. Hän oli yksin ja kaukana Gepetton kodista. Pinokkio tunsi olonsa todella surulliseksi ja yksinäiseksi. Hän oli tehnyt pahoja valintoja, ja nyt hän maksoi niistä. Pimeys laskeutui metsään. Pinokkio vaelsi sinne tänne, ilman suuntaa, nälkäisenä ja viluisena. Hän toivoi, että Gepetto olisi täällä. Hän toivoi, että hän olisi mennyt kouluun. Hän toivoi, että hän ei olisi koskaan tavannut Kettua ja Kissaa. Lopulta hän näki pienen valon pilkottavan puiden lomasta. Hän keräsi viimeiset voimansa ja käveli valoa kohti.Se oli pieni, sievä mökki. Pinokkio koputti varovasti oveen. Ovi avautui, ja sen takaa ilmestyi kaunis nainen, jolla oli siniset hiukset ja pitkä sininen mekko. Hän näytti niin ystävälliseltä ja rauhalliselta. Tämä oli Sininen haltijatar.Haltijatar katsoi Pinokkiota. ”Miksi olet täällä yksin, Pinokkio? Eikö sinun pitäisi olla koulussa tai kotona isäsi luona?”Pinokkio oli häkeltynyt. Miten haltijatar tiesi hänen nimensä? Hän tunsi olonsa kiusalliseksi ja pelokkaaksi, koska oli tehnyt niin paljon pahaa. Hän päätti valehdella. ”Ei, ei, hyva haltijatar,” hän aloitti. ”Minä olin matkalla kotiin, mutta eksyin. Isäni, Gepetto, on hyvin sairas, ja minä olin matkalla apteekkiin hakemaan hänelle lääkettä.” Valheiden virta alkoi. Pinokkio puhui nopeasti, yrittäen peittää totuutta. ”En ole mennyt kouluun, koska isäni tarvitsee minua. Enkä ole tehnyt mitään tuhmuuksia. En todellakaan!”Haltijatar katsoi häntä lempeästi, mutta Pinokkion nenä alkoi yhtäkkiä pidentyä. Ensin se kasvoi vain vähän, sitten se kasvoi pidemmäksi, ja pidemmäksi, kunnes se oli jo niin pitkä, että se melkein kosketti mökin seinää! Pinokkio tarttui nenäänsä kauhuissaan. ”Mitä tapahtuu?!” hän huudahti. ”Nenäni kasvaa!”Sininen haltijatar hymyili. ”Nenäsi kasvaa, Pinokkio, koska olet valehdellut. Valheet ovat kuin pieniä siemeniä, jotka kasvattavat nenääsi aina, kun kerrot epätotuuden. Mitä suurempi valhe, sitä pidempi nenä.” Pinokkio tunsi poskiensa punastuvan. Hän oli niin häpeissään. ”Mutta... minä en valehdellut!” hän yritti vielä sanoa, mutta hänen nenänsä kasvoi taas hieman pidemmäksi.Haltijatar pudisti päätään. ”Valehtelu ei koskaan kannata, Pinokkio. Totuus tulee aina lopulta ilmi. Se on kuin auringonvalo, joka paljastaa kaiken piilossa olevan.”Pinokkio alkoi itkeä. ”Olen pahoillani! Minä todella olen! Olen ollut tuhma poika. Menin nukketeatteriin, en mennyt kouluun, ja sitten Kettu ja Kissa varastivat kaikki kolikkoni! Minä valehtelin sinulle, koska pelkäsin ja häpesin.” Haltijatar katsoi häntä pitkään ja lempeästi. ”Hyvä, Pinokkio, että kerrot totuuden. Anteeksianto on mahdollista, mutta sinun on opittava virheistäsi. Lupaatko, ettet enää koskaan valehtele ja että yrität olla rehellinen ja kiltti poika?”Pinokkio nyökkäsi vimmatusti. ”Lupaan! Lupaan, lupaan!”Sininen haltijatar kosketti Pinokkion nenää, ja se kutistui takaisin normaaliksi. Pinokkio huokaisi helpotuksesta. ”Kiitos, kiitos, hyvä haltijatar!”Haltijatar tarjosi hänelle kulhollisen lämmintä keittoa ja paikan nukkua mökissään. ”Huomenna autan sinua löytämään Gepetton,” hän sanoi. ”Mutta muista, että todellinen poika ei valehtele. Todellinen poika on rehellinen ja kuuliainen.”Pinokkio söi keiton ja nukahti sikeästi, unen täyttäen hänet syyllisyydellä mutta myös toivolla. Hän tiesi, että hänen oli muututtava. Hän halusi olla todellinen poika. Ja nyt hänellä oli uusi mahdollisuus, kiitos Sinisen haltijattaren. Mutta tiesikö hän, kuinka vaikeaa olisi muuttaa vanhoja tapojaan? Se selviäisi pian…

Todellinen poika ja opitut läksyt

Sinisen haltijattaren antama uusi mahdollisuus oli totta, mutta Pinokkion täytyi itse tehdä työ. Ei riittänyt, että vain toivoi olevansa kiltti, täytyi myös olla kiltti ihan oikeilla teoilla, joka päivä. Nyt Pinokkion sydämessä asui pieni toivon kipinä. Hän halusi niin kovasti muuttua! Ensimmäinen koetus ei antanut odottaa itseään. Eräänä kauniina aamuna, kun Pinokkion oli määrä mennä kouluun – ja hänellä oli reppu selässä ja kirjat kainalossa – hän kuuli kujalta iloisia huutoja.

Lopetus

Ja niin päättyy meidän tarinamme tällä kertaa Pinokkiosta, puusta tehdystä pojasta. Kiitos, että kuuntelit ja olit mukana hänen seikkailuissaan! Toivottavasti sinäkin innostuit keksimään omia ihmeellisiä tarinoita. Ehkä sinun puusta tekemäsi poika kohtaa lohikäärmeen tai löytää salaisen aarteen? Muista kertoa Sonacastsille, jos sinulla on toiveita tai palautetta tästä jaksosta tai tulevista tarinoista. Nähdään taas seuraavassa seikkailussa! Hei hei!

Lisää tarinoita