SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Pikku prinsessa

30 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Kuvittele maailma, jossa yhden hetken olet rakastettu prinsessa, ja seuraavassa kaikki katoaa. Miten säilyttäisit ystävällisyytesi ja mielikuvituksesi, kun elämä heittää sinut synkimpään kolkkaan? Tänään sukellamme rakastetun tarinan, Pikku prinsessan, syvyyksiin. Se on kertomus rohkeudesta, ystävyydestä ja siitä, miten sisäinen valo voi loistaa pimeimmässäkin koettelemuksessa. Liity mukaan Saran matkaan, tytön, joka opetti meille, että todellinen prinsessa ei tarvitse kruunua.

Saran saapuminen Minchin-sisarusten kouluun

Niinpä eräänä pilvisenä päivänä, suuri, kiiltävä vaunu pysähtyi rouva Minchinin tyttökoulun eteen Lontoossa. Vaunun sisältä asteli ulos pieni tyttö, jonka silmät olivat kuin kirkkaimmat tähdet ja hiukset kuin musta yö. Hänen nimensä oli Sara Crewe, ja hän oli tullut kaukaa Intiasta. Sara oli pukeutunut kauniisti, hienoon mekkoon, ja hänellä oli mukanaan leluja, jotka olivat kuin suoraan saduista. Rouva Minchin, koulun tiukka johtajatar, otti Saran vastaan leveällä hymyllä, sillä hän tiesi Saran isän olevan hyvin rikas. Minchin näki Sarassa vain paljon rahaa, mutta Sara itse näki maailman täynnä seikkailuja ja salaisuuksia. Hän oli tottunut saamaan kaiken, mutta hänen sydämensä oli täynnä ystävällisyyttä ja unelmia. Koulun pihalla odotti jo monia tyttöjä, jotka katselivat Saraa silmät pyöreinä. Oliko tämä pieni tyttö todella prinsessa, kuten huhuttiin? Sara hymyili heille lämpimästi, ja hänen mielessään alkoi jo kehittyä uusia tarinoita ja leikkejä. Vaikka koulu oli uusi ja ympäristö outo, Saralla oli mukanaan jotain paljon arvokkaampaa kuin kulta: hänen oma mielikuvituksensa. Se oli hänen salainen taikansa, jolla hän muutti kaiken harmaan ja tylsän kirkkaaksi ja jännittäväksi.

Prinssessan elämää ja ystävyys

Sara asettui nopeasti taloksi Minchin-sisarusten koulussa. Hän ei ollut ihan tavallinen oppilas, sillä hänen isänsä, Kapteeni Crewe, oli pyytänyt, että Sara saisi kaiken, mitä hän vain halusi. Ja niin Sara sai kauniin oman huoneen, jossa oli jopa pieni takka ja ihana pehmeä matto! Se oli kuin oma pieni linna keskellä koulua. Koulun muut tytöt olivat aluksi vähän ihmeissään Sarasta. Hänellä oli niin paljon kauniita mekkoja, ja hänen nukkeihinsa oli tehty hienoja vaatteita. Mutta Sara ei ollut ylpeä. Ei lainkaan! Hän oli aina ystävällinen ja valmis jakamaan tarinoitaan. Ja tarinoita Saralla riitti! Hän saattoi kertoa miltä tuntuu lentää avaruusaluksella kaukaiselle planeetalle, missä asui kimaltelevia yksisarvisia ja suuria, puhuvia puita. Tai kuinka hän oli tavannut pienen keijun salaisessa puutarhassa, joka osasi muuttaa kivet karkeiksi ja lehdet kultarahaksi. Koulun tyttöjä kiehtoi Saran mielikuvitus ja hänen ihmeelliset seikkailunsa. Erityisesti kaksi tyttöä ihastui Saraan. Ensimmäinen oli Ermengarde. Ermengarde oli vähän ujo ja usein surullinen, koska hänestä tuntui, ettei hän ollut kovin hyvä oppimaan. Kirjat tuntuivat aina vaikeilta, ja hän sotkeutui helposti omiin jalkoihinsa. Mutta Saran kanssa Ermengarde unohti kaiken surunsa. Sara osasi kertoa tarinoita niin elävästi, että Ermengarde saattoi melkein nähdä ne silmiensä edessä. "Kuvittele, Ermengarde", Sara saattoi kertoa, "että me emme ole tässä koulussa, vaan olemme itse asiassa kaksi salaista prinsessaa, jotka on lähetetty maan päälle opiskelemaan taikaa! Ja nämä koulukirjat ovat oikeasti vanhoja loitsukirjoja, jotka näyttävät tylsiltä, mutta kätkevät sisälleen suuria salaisuuksia!" Ermengarde naurahti ja hänen silmänsä kirkastuivat. Saran tarinat tekivät oppimisestakin paljon hauskempaa. Toinen ystävä oli pikkuruinen Lottie. Lottie oli koulun nuorin, ja hänellä oli tapana itkeä ja huutaa, jos jokin asia ei mennyt aivan hänen mielensä mukaan. Silloin hänestä tuli kuin pienen pieni myrsky, joka kiersi koulun käytävillä. Mutta kun Lottie alkoi itkeä, Sara tiesi aina, mitä tehdä. Hän otti Lottien syliinsä, silitti tämän hiuksia ja alkoi kertoa tarinaa. "Pieni tähdenlento putosi kerran alas taivaalta", Sara aloitti lempeästi, "ja se oli niin surullinen, kun se oli kaukana ystävistään, toisista tähdistä. Se itki pienen pieniä kimaltelevia kyyneleitä, jotka näyttivät aivan jalokiviltä." Lottie kuunteli, hänen nyyhkytyksensä hiljeni, ja pian hän nukahti Saran syliin. Sara oli kuin pieni taikuri, joka osasi muuttaa itkun hymyksi tarinoillaan. Sara ystävystyi myös erään toisen tytön kanssa, jota useimmat eivät huomanneet. Tämä oli Becky, koulun pikkuinen keittiöapulainen. Becky oli aina väsynyt ja hänen kätensä olivat pienistä töistä karheat. Hänellä oli harvoin aikaa leikkiä tai edes unelmoida. Mutta Sara näki Beckyn. Hän näki tytön, jolla oli samanlainen sydän kuin hänellä itsellään, vaikka heidän elämänsä olivatkin niin erilaiset. Joskus, kun muut tytöt olivat menneet nukkumaan, Sara salaa hiipi Beckyn luo keittiöön. Hän jakoi Beckyn kanssa pienen palan kakkua tai keksin, jonka oli saanut isältään. Ja mikä tärkeintä, hän jakoi tarinoitaan. "Kuvittele, Becky", Sara kuiskasi, "että me emme ole tässä keittiössä, vaan olemme salaperäisiä tutkimusmatkailijoita, jotka ovat löytäneet vanhan luolan ja nyt syömme aarteita sen uumenissa!" Becky naurahti hiljaa ja hänen silmänsä alkoivat jälleen tuikkia. Saran kanssa kaikki oli mahdollista. Neiti Minchin, koulun ankara johtajatar, seurasi Saran suosiota hieman epäillen. Ulospäin hän oli aina kohtelias Saralle, mutta sisimmässään hän ei pitänyt siitä, kuinka paljon huomiota Sara sai. Neiti Minchin mielestä koulun piti olla paikka, jossa jokainen oppilas oli samanlainen. Mutta Sara oli erilainen. Häntä kutsuttiin "pikku prinsessaksi", ja se nimi sopi hänelle. Hänellä oli prinsessan tapa pitää huolta muista, prinsessan mielikuvitus, joka loi kauneutta ympärilleen, ja prinsessan ystävällisyys, joka kosketti kaikkien sydämiä. Hänen elämänsä koulussa oli kuin jatkuva, jännittävä tarina, jonka pääosassa hän oli itse. Jokainen päivä oli uusi seikkailu, jota saattoi rikastaa mielikuvituksen taialla. Sara tiesi, että vaikka todellinen maailma saattoi olla joskus harmaa, hänen mielikuvituksensa oli värikäs valtakunta, joka oli aina hänen käytettävissään. Ja niin hän eli päiviään, levittäen iloa ja tarinoita ympärilleen, kuin pieni, valoisa auringonsäde.

Traaginen uutinen ja Saran kurjuus

Vaan elämä, rakkaat kuulijat, on kuin meren aallot. Joskus ne kuljettavat meitä lempeästi eteenpäin, toisinaan taas heittävät meidät yllättäen aallokkoon. Sara oli elänyt koulussa kuin unta, ympäröitynä kauneudella ja ystävillä, ja mikä tärkeintä, isänsä rakkaudella. Hän tiesi, että kaukana Intiassa hänen isänsä, kapteeni Crewe, ajatteli häntä joka päivä ja lähetti kirjeitä täynnä lämpöä ja hauskoja tarinoita. Sara oli ylpeä isästään, joka oli rohkea ja hyväsydäminen mies. Hänen elämänsä oli ollut täynnä iloa ja seikkailuja, jopa koulussa, ja hän uskoi, että niin se pysyisi ikuisesti. Mutta elämä, kuten tiedätte, voi yllättää meidät. Emme aina voi tietää, mitä seuraava aalto tuo tullessaan. Hän eli päiviään, levittäen iloa ja tarinoita ympärilleen, kuin pieni, valoisa auringonsäde. Hänellä oli kaikki, mitä pieni tyttö saattoi toivoa. Hänellä oli rakastava isä, mukava koti, ja lukemattomia tarinoita kerrottavana. Hän ajatteli, että hänen onnensa kestäisi ikuisesti. Mutta elämä, se voi joskus kääntyä ylösalaisin odottamatta. Ja niin kävi Sarallekin. Yhden ainoan päivän aikana kaikki muuttui. Se oli päivä, joka muutti hänen elämänsä perusteellisesti. Se oli päivä, joka opetti hänelle jotakin hyvin tärkeää elämästä, vaikka se olikin tuskallista. Ja se opetti hänelle, kuinka vahva hän todella oli, sisimmässään. Se oli päivä, jolloin hänen onnensa näytti loppuvan. Mutta loppuiko se todella? Tai muuttuiko se vain toisenlaiseksi? Se oli salaisuus, jonka hän saisi tietää vasta myöhemmin. Mutta se oli päivä, joka aloitti uuden luvun hänen elämässään. Se oli päivä, jolloin hänen lapsuutensa loppui ja jotain uutta alkoi. Mutta hän ei ollut yksin, sillä hänen mielikuvituksensa oli aina hänen kanssaan. Se oli hänen paras ystävänsä ja lohduttajansa, vaikka kaikki muu pettäisikin. Niin hän jatkoi leikkejään, opiskelujaan ja tarinoiden keksimistään, valoisana ja onnellisena, aivan kuten oli aina ollutkin. Hän ei osannut aavistaa, että pilvet olivat kerääntymässä hänen taivaalleen, valmiina peittämään auringon. Mutta hän oli pieni prinsessa, ja prinsessat ovat vahvoja. Ja he osaavat unelmoida, jopa pimeässä. Ja unelmista syntyy toivo. Ja toivosta syntyy uusi alku. Ja se oli jotain, mitä hän tarvitsisi paljon hyvin pian. Sillä elämä, se on kuin meren aallot, jotka vievät sinut välillä syvälle, mutta nostavat sinut sitten taas pintaan, jos vain jaksat uida. Ja Sara jaksaisi. Hän oli luja. Hän oli pieni prinsessa. Hän oli Sara. Ja hän oli vahva. Hän oli vahvempi kuin kukaan osasi aavistaa. Ei edes Miss Minchin, joka luuli tuntevansa hänet läpikotaisin, osannut aavistaa Saran todellista voimaa. Se kaikki alkaisi paljastua, hyvin pian. Hän oli tottunut saamaan kaiken, mitä hän halusi, mutta nyt hän joutuisi kokemaan, millaista on, kun ei saa mitään. Ja se olisi hänen suurin seikkailunsa tähän mennessä. Se olisi seikkailu, joka muuttaisi hänet ikuisesti. Mutta hän ei tiennyt tätä kaikkea vielä. Hän vain eli hetkessä, iloisena ja huolettomana, aivan kuten pienen prinsessan kuuluikin elää. Ja niin hän jatkoi, päivästä toiseen, tarinoiden ja mielikuvituksen siivillä, kohti tuntematonta tulevaisuutta. Hän oli valmis mihin tahansa. Hän luuli olevansa. Vaan elämä, se on yllätyksiä täynnä. Ja yksi niistä oli juuri ovella. Se odotti häntä, hiljaa, aivan nurkan takana. Ja se ei ollut mikään pieni yllätys, vaan suuri ja elämää mullistava sellainen. Ja se odotti häntä, kuten kuu odottaa auringonlaskua. Ja se odotti, että hän olisi valmis, vaikka hän ei sitä vielä tiennyt. Ja hän olisi valmis. Hän oli syntynyt olemaan valmis. Hän oli prinsessa. Hän oli Sara. Ja hän oli vahva. Ja niin me tiedämme, että kaikki oli hyvin, ainakin vielä hetken aikaa. Mutta sitten, tapahtui jotain. Ja se muutti kaiken. Hän oli elänyt elämäänsä ruusupensaassa, mutta nyt oli aika astua piikkien keskelle. Hän ei ollut yksin. Hän oli saanut paljon ystäviä koulussa, jotka rakastivat hänen tarinoitaan. Mutta olisivatko he hänen ystäviään vielä silloinkin, kun hänellä ei olisi enää mitään annettavaa? Se oli kysymys, johon hän saisi vastauksen hyvin pian. Ja se olisi tuskallinen vastaus. Mutta se oli myös vastaus, joka opetti hänelle, kuka todellinen ystävä on. Ja se oli tärkeä oppitunti. Ja hän oppisi sen. Hän oppisi sen kantapään kautta, niin kuin sanotaan. Ja hän olisi sen jälkeen viisaampi ja vahvempi kuin koskaan ennen. Mutta ensin, ensin hänen oli mentävä läpi myrskyn. Ja se myrsky oli juuri alkamassa. Sillä elämässä on, kuten tiedätte, ylä- ja alamäkiä. Ja Saran kohdalla oli juuri alkamassa alamäki. Mutta se ei ollut hänen tarinansa loppu. Ei, se oli vain alku. Se oli alku uudelle seikkailulle, joka oli paljon suurempi ja tärkeämpi kuin yksikään hänen tarinoistaan. Ja hän oli valmis siihen. Hän oli Sara, pieni prinsessa. Ja hän oli vahva. Hän oli luja kuin kivi. Ja hän kestäisi mitä tahansa. Hän kestäisi sen kaiken. Ja hän selviytyisi. Hän selviytyisi voittajana. Mutta ensin, tuli pimeys. Ja se oli syvää. Ja se oli kylmää. Ja se oli surullista. Mutta se ei kestäisi ikuisesti. Ei mikään kestä ikuisesti. Ei edes pimeys. Ja hän tiesi sen. Hän oli lukenut sen kirjoista. Ja hän uskoi siihen. Ja hän uskoi itseensä. Ja hän uskoi isäänsä. Ja hän uskoi toivoon. Ja se oli hänen suurin voimansa. Ja niin hän jatkoi, päivästä toiseen, tarinoiden ja mielikuvituksen siivillä, kohti tuntematonta tulevaisuutta. Hän oli valmis mihin tahansa. Hän luuli olevansa. Vaan elämä, se on yllätyksiä täynnä. Ja yksi niistä oli juuri ovella. Se odotti häntä, hiljaa, aivan nurkan takana. Ja se ei ollut mikään pieni yllätys, vaan suuri ja elämää mullistava sellainen. Ja se odotti häntä, kuten kuu odottaa auringonlaskua. Ja se odotti, että hän olisi valmis, vaikka hän ei sitä vielä tiennyt. Ja hän olisi valmis. Hän oli syntynyt olemaan valmis. Hän oli prinsessa. Hän oli Sara. Ja hän oli vahva.

Elämää orpona ja palvelijana

Mutta sitten, kaikki muuttui. Kuin taikasauvan kosketuksesta, mutta väärään suuntaan. Saran upea huone, täynnä leluja ja kauniita kirjoja, vaihtui yhdessä yössä pimeään ja kylmään ullakkohuoneeseen. Se oli pieni, pölyinen ja kurja. Siellä ei ollut leluja, ei kauniita kirjoja, ei edes lämmintä peittoa. Vain pieni patja lattialla ja ikkuna, josta näkyi vain kattoja. Saran untuvanpehmeät tyynyt olivat poissa. Ne olivat vaihtuneet ohuisiin, koviin tyynyihin. Hänen lämpimät mekkonsa olivat vaihtuneet vanhoihin, repeileviin vaatteisiin, jotka eivät pitäneet kylmää. Sara ei ollut enää Minchin-sisarusten koulun tärkein oppilas. Hän ei ollut enää rikkaan isän tytär. Hän oli nyt orpo, vailla ketään, ja Minchin-sisarusten orjuuttama palvelija. Koulun johtajatar, ilkeä neiti Minchin, oli sanonut sen niin selvästi: ”Sinulla ei ole enää mitään, Sara. Olet nyt veloissa minulle. Sinun täytyy tehdä töitä maksaaksesi asumisesi ja ruokasi!” Mutta Sara tiesi, että se oli epäreilua. Hän tiesi, että hänen isänsä oli ollut ystävällinen mies, joka olisi halunnut, että hänen tyttärensä olisi onnellinen. Saran päivät kuluivat raskaissa töissä. Hän heräsi ennen auringonnousua, kun muut tytöt vielä nukkuivat lämpimissä sängyissään. Hänen täytyi pestä lattioita, kantaa painavia hiilikoreja keittiöön, puhdistaa takkoja ja auttaa keittiöapulaisia ruoanlaitossa. Hänen pienet kätensä olivat aina likaiset ja usein kipeät. Hänen jalkansa väsyivät portaiden kiipeämisestä ylös ja alas, ylös ja alas. Ruokaa hän sai vain vähän, usein vain ylijääneitä leivänpaloja tai kylmää puuroa. Vatsa kurni nälästä usein, mutta Sara yritti olla ajattelematta sitä. Mutta Sara ei unohtanut, kuka hän oli. Hän muisti isänsä sanat: ”Olet prinsessa, vaikka asuisit kuinka pienessä mökissä.” Ja niin hän teki. Kun hän siivosi ullakkoa, hän teeskenteli, että se oli hänen salainen tornihuoneensa suuressa linnassa. Hän kuvitteli, että pölyiset ikkunat olivat linnoituksen ampuma-aukkoja, joista hän katseli valtakuntaansa. Kun hän kantoi hiilikoreja, hän kuvitteli olevansa vahva soturi tai kuningatar, joka kantaa aarteita linnansa kellariin. Hän keksi tarinoita kaikesta ympärillään. Harjasta tuli hänen sauva, luudasta hevonen. Pieni hiiri, joka asui seinän kolossa, oli hänen hovimiehensä tai ehkä jopa salainen lähetti toisesta valtakunnasta. Muut tytöt, erityisesti ilkeä Lavinia, nauttivat Saran kiusaamisesta. He nauroivat hänen vanhoille vaatteilleen ja kutsuivat häntä ”sisäköksi”. ”Nyt sinä tiedät paikkasi, Sara!” Lavinia saattoi ilkeästi sanoa, kun Sara pyyhki lattiaa hänen jalkojensa edestä. Mutta Sara ei antanut heidän satuttaa itseään. Hän nosti päänsä pystyyn ja muisti, että hänellä oli oma salainen maailmansa, johon he eivät päässeet. Heidän ilkeät sanansa olivat vain tyhjiä tuulenhenkäyksiä, jotka eivät voineet koskettaa hänen sisäistä prinsessaansa. Eräänä kylmänä iltana, kun Sara oli juuri pessyt viimeisen lautasen ja hänen sormensa olivat jäässä, hän kuuli nyyhkytyksiä keittiön nurkasta. Siellä istui Becky, pieni keittiöapulainen, joka oli vielä Saraakin köyhempi ja yksinäisempi. Becky oli aina nälkäinen ja pelokas. ”Mikä hätänä, Becky?” Sara kysyi, vaikka oli itsekin väsynyt. Becky nosti silmänsä, jotka olivat täynnä kyyneleitä. ”Minua palelee niin paljon, Sara. Ja vatsani on niin tyhjä.” Sara katsoi ympärilleen. Keittiö oli pimeä, ja kaikki olivat jo menneet nukkumaan. Hänellä ei ollut mitään annettavaa, ei ruokaa, ei lämpimiä vaatteita. Mutta hänellä oli jotain muuta. Hänellä oli tarinoita. ”Tule mukaani, Becky”, Sara kuiskasi. He hiipivät ylös ullakolle, Saran pieneen huoneeseen. Siellä, kylmän patjan päällä, Sara alkoi kertoa tarinaa. Hän kertoi prinsessasta, joka asui jäälinnassa, mutta jonka sydän oli täynnä lämpöä. Hän kertoi metsästä, jossa asui puhuvia eläimiä, ja tontuista, jotka auttoivat pulaan joutuneita. Hän kertoi seikkailuista kaukaisissa maissa, joissa aurinko paistoi aina ja kukat tuoksuivat makeasti. Becky unohti nälkänsä ja kylmyytensä. Hän kuunteli lumoutuneena, ja pian hänen silmiinsä ilmestyi pientä toivoa. Saran ääni oli kuin lämmin peitto, joka kietoutui Beckyn ympärille. Ja niin, päivä toisensa jälkeen, Sara eli kaksoiselämää. Ulospäin hän oli nöyrä ja työteliäs palvelija, joka teki kaikki käsketyt työt ilman valitusta. Mutta sisimmässään hän oli edelleen prinsessa, joka eli seikkailuissa, loi mielessään kauniita puutarhoja ja ystävystyi kuvitteellisten olentojen kanssa. Hänen mielikuvituksensa oli hänen salainen linnansa, hänen pakopaikkansa, ja se piti hänet vahvana. Se auttoi häntä kestämään kylmän, nälän ja ilkeät sanat. Sara tiesi, että vaikka hänen fyysinen maailmansa oli muuttunut, hänen sisäinen maailmansa oli vapaa ja kaunis. Hän oli edelleen prinsessa, syvällä sydämessään, eikä kukaan voinut ottaa sitä häneltä pois.

Salaperäinen hyväntekijä

Sara jatkoi elämäänsä ullakkohuoneessaan, joka oli usein kylmä ja pimeä. Vaikka hänen vatsansa kurni nälästä ja vaatteensa olivat ohuita, hänen mielikuvituksensa oli täynnä värejä ja lämpöä. Hän kuvitteli itsensä edelleen prinsessaksi, joka asui suuressa linnassa, ja tämä auttoi häntä jaksamaan. Hän teki koulussa kaikkea, mitä pyydettiin: kantoi vesiämpäreitä, siivosi luokkia ja auttoi keittiössä. Hän oli kuin pieni näkymätön apuri, jota harva kiitti. Eräänä päivänä, kun Sara oli kantamassa hiiliämpäreitä ylös ullakolle – se oli todella raskasta puuhaa pienelle tytölle – hän huomasi jotakin uutta. Koulun viereiseen, suureen taloon, joka oli ollut pitkään tyhjillään, muutti uusia ihmisiä! Sara oli utelias. Kuka mahtoi muuttaa niin suureen taloon? Hän ei ehtinyt nähdä heitä kunnolla, sillä hänellä oli aina kiire, mutta hän kuuli ääniä ja näki ikkunasta joskus valoa. Hän tiesi, että siellä asui nyt salaperäinen naapuri. Yhtenä iltana, kun tuuli ulvoi ikkunoiden takana ja lumi satoi hiljaa maahan, Saran ullakkohuone oli erityisen kylmä. Hänellä oli nälkä, ja hänen ohuet peittonsa eivät tuntuneet pitävän yhtään lämpöä. Hän koetti kuvitella olevansa lämpimässä, pehmeässä sängyssä, mutta sinä iltana se oli vaikeampaa kuin koskaan. Pienet kyyneleet vierivät hänen poskilleen, mutta hän pyyhki ne nopeasti. Prinsessat eivät itke, hän muistutti itseään. Tai jos itkevätkin, he itkevät salaa ja sitten jatkavat eteenpäin. Seuraavana aamuna, kun Sara heräsi, jotain oli toisin. Hänen huoneensa ei ollutkaan yhtä kylmä! Ja mikä ihmeellisintä, hänen sänkynsä vieressä oli kori! Pieni, sievä kori, joka ei ollut ollut siinä eilen illalla. Sara nousi varovasti, sydän pamppaillen uteliaisuudesta. Kori oli peitetty puhtaalla liinalla. Hän nosti liinan pois, ja hänen silmänsä pyöristyivät. Korissa oli ihanan tuoksuisia, lämpimiä pullia, voita, hilloa ja jopa pieni, pörröinen, lämmin huopa! "Voi sentään!" kuiskasi Sara. Kuka oli tehnyt tämän? Oliko se keiju? Olihan hänen huoneensa aivan katonrajassa, niin lähellä taivasta. Kenties jokin hyvä keiju oli kuullut hänen toiveensa. Hän otti yhden pullan, joka oli vielä lämmin, ja puraisi sitä. Maku oli niin herkullinen, niin lohduttava. Se oli paras pulla, jonka hän oli koskaan syönyt. Hän kietoi pörröisen huovan harteilleen, ja yhtäkkiä maailma tuntui paljon paremmalta paikalta. Siitä päivästä lähtien alkoi tapahtua ihmeellisiä asioita. Ei joka päivä, mutta silloin tällöin Sara löysi huoneestaan jotain pientä ja kaunista, tai jotain lämmittävää ja hyvää syötävää. Yhtenä aamuna ikkunanlaudalla oli pieni, punainen omena, joka kiilsi kuin jalokivi. Toisena päivänä sängyn jalkopäässä oli pieni, kaunis kirja, jonka kannessa oli kuvia kaukaisista maista. Ja usein, ihan silloin kun Saran vatsa kurni eniten, ilmestyi kori täynnä herkkuja. Sara yritti selvittää, kuka oli hänen salaperäinen hyväntekijänsä. Hän katsoi ulos ikkunasta, yrittäen nähdä jonkun hiipivän hänen huoneeseensa tai poistuvan sieltä. Hän ei koskaan nähnyt ketään. Yön hiljaisuudessa hän kuuli joskus pientä rapinaa tai kevyitä askelia, mutta kun hän nousi ylös katsomaan, kaikki oli hiljaa. Se oli kuin taikuutta. Hän kertoi parhaalle ystävälleen, pienelle palvelijatytölle Beckylle, joka nukkui myös ullakolla, mutta eri huoneessa. Becky oli ihmeissään ja uskoi, että se oli varmasti jokin hyvä haltija, joka tiesi Saran olevan oikeasti prinsessa. "Ehkä hän on nähnyt unia sinusta, Sara!" Becky sanoi silmät suurina. "Tai ehkä hän on sinun salainen vartijasi!" Sara hymyili. "Ehkä. Mutta toivoisin, että saisin kiittää häntä." Nämä salaperäiset lahjat eivät pelkästään täyttäneet Saran vatsaa tai lämmittäneet hänen ruumistaan. Ne tekivät jotain paljon tärkeämpää. Ne täyttivät hänen sydämensä toivolla. Ne muistuttivat häntä siitä, että maailmassa oli yhä hyvyyttä, yhä ihmisiä, jotka välittivät. Vaikka hänellä ei ollut isää, ei rahaa, eikä ystäviä koulun pihalla, joku siellä jossain ajatteli häntä. Eräänä iltana, kun Sara oli juuri nukahtamassa, hän kuuli pientä ääntä ulkoa. Hän nousi hiljaa ylös ja kurkisti ikkunasta. Vastapäisen talon ullakolla, joka oli aivan hänen huoneensa vieressä, hän näki pienen, tumman hahmon. Hahmo tuntui olevan matkalla ikkunan luo. Hahmon kädessä oli kori. Hahmo liikkui hiljaa, kuin varjo. Sara näki vain vilauksen. Se oli mies, jolla oli tummat kasvot ja silmät, jotka näyttivät tutkivan ympäristöä hyvin tarkkaan. Hänellä oli yllään kauniita, hieman vieraanoloisia vaatteita. Tämä mies oli intialainen herra, herra Carrisford, joka oli muuttanut juuri siihen taloon. Hän oli hyväsydäminen mies, joka oli ollut Saran isän hyvä ystävä Intiassa. Hän oli tullut etsimään Saran isän kadonnutta tytärtä, mutta hän ei ollut osannut kuvitellakaan, että tämä asuisi aivan hänen nenänsä alla, Minchin-sisarusten koulun kylmässä ullakkohuoneessa. Herra Carrisford oli sairas ja hänellä oli vaikeuksia nukkua. Hänen palvelijansa, Ram Dass, oli myös ystävällinen ja hiljainen mies, joka usein iltaisin liikkui talon katoilla, etsien pientä apinaansa, jonka hänellä oli lemmikkinä. Eräänä kylmänä iltana Ram Dass oli ollut katolla etsimässä pientä apinaansa, joka oli karannut. Hän oli sattumalta nähnyt Saran huoneen ikkunan ja kurkistanut sisään. Hän oli nähnyt pienen tytön nukkumassa kylmässä huoneessa, niin kalpeana ja nälkäisenä. Ram Dass oli liikuttunut Saran kurjasta kohtalosta. Hän oli ollut Intiassa, Saran isän ystävänä, ja hänellä oli ollut tapana huolehtia ihmisistä. Hän oli kertonut näkemästään herra Carrisfordille, joka oli heti ymmärtänyt tilanteen. Herra Carrisford halusi auttaa. Hän ei tiennyt, kuka tämä tyttö oli, mutta tiesi, että hänen oli autettava tätä pientä, yksinäistä lasta. Niinpä Ram Dass, joka oli mestari kiipeämään ja hiipimään, alkoi salaa viedä Saran huoneeseen lahjoja ja ruokaa. Hän teki sen joka kerta, kun Sara oli nukkumassa tai poissa huoneestaan. Hän teki sen niin hiljaa, ettei Sara koskaan kuullut häntä. Pieni apinakin joskus seurasi mukana, mutta oli aina niin hiljaa, ettei kukaan huomannut sitä. Ram Dass halusi tuoda pientä iloa ja lämpöä Saran elämään. Hän halusi antaa hänelle toivoa, vaikka kukaan muu ei sitä hänelle antanut. Saran elämä ei ollut helppoa, mutta nämä salaperäiset lahjat olivat kuin pieniä, kirkkaita tähtiä hänen pimeässä yössään. Ne antoivat hänelle voimaa jatkaa. Ne muistuttivat häntä siitä, että jossain oli joku, joka uskoi hyvyyteen ja taikuuteen, ihan kuten hän itsekin. Hän tiesi, että joku näkymätön ystävä oli hänen puolellaan. Ja se tunne, se oli arvokkaampaa kuin kaikki maailman kulta. Se oli kuin hänelle olisi lähetetty viesti kaukaisesta, salaisesta valtakunnasta. Viesti, joka sanoi: "Olet edelleen prinsessa."

Yllättäviä lahjoja ja toivoa

Eräänä iltana, kun ullakolla oli erityisen kylmä ja tuuli ujelsi ikkunanraoista kuin surullinen pöllö, Sara meni nukkumaan vatsa kuristen. Hänellä ei ollut ollut kunnon ruokaa moneen päivään, ja kylmä hiipi luihin ja ytimiin. Hän kurahti peittonsa alle, joka oli ohut kuin paperi, ja uneksi lämpimistä leivistä ja kuumasta kaakaosta. Hän sulki silmänsä ja kuvitteli olevansa kaukana, lämpimässä palatsissa, missä oli samettityynyjä ja tuoksuvia kukkia. Mutta sitten tapahtui jotakin ihmeellistä. Jotakin niin uskomatonta, että se tuntui suoraan satukirjasta. Kun aamu sarasti vaaleanpunaisena ja oranssina ullakon pienestä ikkunasta, Sara heräsi. Ensin hän luuli yhä uneksivansa. Hän hieroi silmiään. Hän siristi niitä. Hän näki jotain, mikä sai hänen pienen sydämensä hyppäämään ilosta. Ullakkohuoneen nurkassa, missä oli ollut vain kylmä takka, loimusi nyt iloinen, oranssinpunainen tuli! Se poksahteli ja rätisi iloisesti, täyttäen huoneen lämmöllä ja tanssivilla varjoilla. Ja mitä muuta? Pienen pöydän päällä, jonka Sara oli löytänyt ja siirtänyt sängyn viereen, oli... aamiainen! Ei mikä tahansa aamiainen, vaan herkullisin, mitä hän oli nähnyt pitkään aikaan. Siellä oli höyryävää puuroa, jossa oli pienen pieni nokare hilloa, pari lämmintä leipää, jotka tuoksuivat vastaleivotulta, ja jopa kupillinen kuumaa maitoa! Ja puuron vieressä, kuin salainen aarre, oli pieni, kirkkaanpunainen ruusu. Miten se oli ilmestynyt sinne? Kuka oli tuonut kaiken tämän? Sara katsoi ympärilleen. Ei ketään. Oliko se ollut jokin näkymätön haltija? Tai ehkä pienet, iloiset keijut olivat tanssineet sisään yön pimeydessä ja jättäneet lahjansa? Sara ei tiennyt, mutta hänellä oli niin nälkä, että hän unohti kysymykset hetkeksi. Hän istuutui pöydän ääreen ja söi hitaasti, nauttien jokaisesta suupalasta. Puuro oli lämmintä ja makeaa, leipä pehmeää ja maitoa samettista. Se oli kuin unelma olisi tullut todeksi. Ja kun hän oli syönyt, hän otti ruusun käteensä. Sen terälehdet olivat pehmeitä ja tuoksuvia. Se oli kauneinta, mitä hän oli nähnyt pitkään aikaan. Tämä ei kuitenkaan ollut ainoa kerta. Melkein joka päivä, tai ainakin joka toinen päivä, kun Sara palasi pitkän, väsyttävän päivän jälkeen likaisesta ja kylmästä keittiöstä ullakolle, häntä odotti jokin yllätys. Joskus se oli lämmin peitto, joka oli taiteltu huolellisesti hänen sänkynsä päälle. Toisinaan se oli pieni tyyny, niin pehmeä, että sen päälle oli ihana laskea päänsä. Eräänä päivänä hän löysi jopa uuden, kiiltävän kirjan, jossa oli kauniita kuvia! Kirja kertoi kaukaisista maista ja prinsessoista, aivan kuten Sara oli aina rakastanut. Kuka se salaperäinen ystävä oli? Sara pohti sitä usein. Hän ajatteli, että ehkä se oli taikuri, joka osasi muuttaa asioita. Tai ehkä se oli salainen prinsessa, joka eli jossain lähellä ja tiesi, miten vaikeaa Saran elämä oli. Hän katseli usein ikkunasta ulos, toivoen näkevänsä vilahduksen siitä, kuka nämä ihanat lahjat toi. Mutta hän ei koskaan nähnyt ketään. Vain naapuritalon ikkunasta pilkisti joskus ystävälliset silmät, mutta ne katosivat nopeasti. Sara päätti, että oli parasta olla esittämättä kysymyksiä. Hän tiesi, että joku halusi olla hänelle kiltti, ja se oli tärkeintä. Hän alkoi uskoa, että maailmassa oli sittenkin hyvyyttä, vaikka hänen elämänsä oli muuttunut niin vaikeaksi. Nämä pienet lahjat olivat kuin pieniä toivonsäteitä, jotka murtautuivat pimeyden läpi. Ne saivat hänet tuntemaan itsensä arvokkaaksi, rakastetuksi. Hän jopa jakoi joitakin lahjoistaan. Kun hän löysi pienen korin täynnä herkullisia leivonnaisia, hän piilotti osan niistä ja antoi ne seuraavana aamuna ystävälleen Beckylle. Becky oli hänkin talossa töissä, ja hänellä oli vielä vaikeampaa kuin Saralla. Beckyn silmät laajenivat ilosta, ja hän kuiskahti: "Sara, oletpa sinä kiltti! Nämä ovat kuin unesta!" Sara hymyili. Hän tunsi pienen, lämpimän tunteen rinnassaan. Nämä lahjat eivät olleet vain ruokaa tai lämpöä. Ne olivat viestejä siitä, että hän ei ollut yksin. Ne olivat muistutuksia siitä, että prinsessat eivät aina asu palatseissa. Joskus ne asuvat ullakolla, mutta heidän sydämensä on silti täynnä ystävällisyyttä ja toivoa. Ja niin, päivä päivältä, Saran ullakkohuone muuttui. Se ei ollut enää vain kylmä, pimeä paikka. Siitä tuli salainen linna, täynnä pieniä ihmeitä. Se oli paikka, missä taika saattoi tapahtua. Ja jokainen uusi lahja, jokainen pieni yllätys, sai Saran sydämen laulamaan. Hän tiesi, että hänen salainen ystävänsä oli siellä, jossain, ja se riitti. Se riitti antamaan hänelle voimaa jatkaa, uskomaan unelmiinsa ja muistamaan, että hän oli edelleen pikku prinsessa, odottamassa, että hänen satunsa jatkuisi. Hän ei tiennyt, että hänen salainen ystävänsä oli paljon lähempänä kuin hän osasi kuvitellakaan, ja että pian, hyvin pian, kaikki tulisi muuttumaan. Mutta se on toinen tarina, seuraava luku Saran elämässä.

Totuus paljastuu ja onnellinen loppu

Sara jatkoi elämäänsä ullakolla, mutta nyt hänen sydämessään asui pieni, lämmin toivonkipinä. Hän tiesi, ettei ollut yksin. Jokainen salaperäinen lahja, jokainen maukas ateria, joka ilmestyi hänen huoneeseensa, oli todiste siitä, että joku välitti. Vaikka päivät olivat yhä täynnä työtä ja nälkä kurni vatsassa, Sara jaksoi hymyillä. Hän kuvitteli, että hänen salainen ystävänsä oli ehkä jokin taikuri tai hyvä haltija, joka piiloutui varjoihin ja ilahdutti häntä. Hän jopa leikki mielessään ajatuksella, että ehkä joku hänen Intian elämästään oli lähettänyt hänelle salaisia viestejä ja lahjoja. Samaan aikaan, aivan Minchinin sisarusten koulun vieressä, asui vanha herrasmies nimeltä herra Carrisford. Hän oli ollut Saran isän, kapteeni Crewen, paras ystävä ja liikekumppani Intiassa. He olivat yhdessä tehneet suuren omaisuuden timanttikaivoksilla, ja kapteeni Crewe oli halunnut, että hänen rakas tyttärensä Sara saisi siitä osansa. Mutta sitten tapahtui jotain hyvin surullista. Kapteeni Crewe sairastui ja katosi. Herra Carrisford itse sairastui myös vakavasti, eikä hän voinut heti etsiä Saraa. Kun hän viimein toipui, hänen sydämensä oli täynnä huolta Saran kohtalosta. Herra Carrisford oli matkustanut Lontooseen, Minchinin koulun lähelle, koska tiesi Saran olleen siellä. Hänellä oli mukanaan uskollinen palvelijansa, ystävällinen Ram Dass, joka oli kotoisin Intiasta. He olivat yrittäneet löytää Saraa, mutta kukaan ei tuntunut tietävän hänestä mitään. Koulun johtajatar, neiti Minchin, oli sanonut, ettei siellä ollut enää sellaista tyttöä kuin Sara Crewe. Hän valehteli, koska halusi piilottaa sen, miten huonosti hän kohteli Saraa. Herra Carrisford oli syvästi pettynyt ja jatkoi etsintöjään toisista paikoista. Hän ei osannut kuvitellakaan, että etsitty tyttö oli koko ajan aivan hänen nenänsä alla, nälissään ja kylmissään ullakolla. Ram Dass, joka oli utelias ja tarkkaili kaikkea, oli kuitenkin huomannut jotain. Hän oli usein nähnyt pienen tytön ullakon ikkunassa, pienen ja kalpean tytön, joka katseli unelmoivana ulos. Hän oli myös kuullut tyttöjen puhuvan

Lopetus

Ja niin päättyy tämä tarina pienestä prinsessasta. Kiitos todella paljon, että olit mukana kuuntelemassa tätä seikkailua! Toivottavasti nautit. Voitko kuvitella, mitä pikkuruinen prinsessa teki seuraavaksi? Kenties hän löysi taikapuutarhan tai tapasi puhuvan oravan? Jos sinulla on ajatuksia tai omia tarinaideoita, kerro ihmeessä Sonacastille. Kuulisimme mielellämme sinusta! Muista, että jokainen voi olla oman tarinansa sankari. Nuku hyvin ja unelmoi suuria. Nähdään taas!

Lisää tarinoita