SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Pikku naisia

30 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Mieti maailmaa, jossa unelmat ovat suuria, mutta mahdollisuudet pieniä. Maailmaa, jossa sisaruuden side on vahvempi kuin yksikään myrsky. Vuonna 1868 Louisa May Alcott antoi meille tarinan, joka on koskettanut sukupolvia. Tarinan neljästä sisaresta, jotka etsivät paikkaansa ja onneaan Yhdysvaltain sisällissodan varjossa. He ovat Meg, Jo, Beth ja Amy March. Heidän elämänsä täynnä iloa, surua, rakkautta ja kasvua odottaa meitä. Tänään sukellamme tähän ajattomaan klassikkoon.

Marchin siskokset esittäytyvät

Marchin perheen vanhin tytär, kaunis ja haaveileva Meg, toivoi perheelleen varakasta ja eleganttia elämää. Hän kantoi ison sisaren vastuuta hellästi, unelmoiden omasta kodista ja perheestä. Hänen jälkeensä tuli Josephine, lempinimeltään Jo. Jo oli perheen villi sydän, joka vihasi hienostelua ja rakasti kirjoittamista enemmän kuin mitään muuta. Hän haaveili kirjailijan urasta, uhmakkaana ja syvästi uskollisena. Kolmas sisar, Elizabeth eli Beth, oli arin ja hiljaisin. Hän oli perheen rauhoittava sielu, rakasti kotiaan ja soitti pianoa kauniisti. Beth oli epäitsekäs ja lempeä, löytäen onnensa pienistä, tutuista asioista. Ja sitten oli Amy, perheen kuopus. Amy oli taiteellinen ja kaunis, joskin hieman turhamainen ja kiinnostunut sosiaalisesta asemasta. Hän rakasti piirtämistä ja haaveili hienostuneesta elämästä. Nämä neljä sisarta, niin erilaisia ja silti niin lujasti toisiinsa sidottuja, olivat Marchin perheen sydän ja sielu.

Megin ja Jon unelmat

Vaikka Amy oli perheen kuopus ja hieman turhamainen, hän, kuten kaikki sisarensa, kantoi sydämessään omia suuria haaveita ja toiveita. Jokaisella Marchin tytöllä oli oma polkunsa, oma sisäinen maailmansa, joka odotti tutkimista ja toteuttamista. Ja näistä unelmista, jotka ohjasivat heidän askeleitaan köyhyyden ja vaikeuksien keskellä, syntyi tarina, joka on koskettanut sukupolvia. Vanhempi sisaruksista, Margaret, kutsumanimeltään Meg, oli jo astumassa aikuisuuden kynnykselle. Hän oli kahdenkymmenen vanha, ja hänen kauniit, pyöreät kasvonsa kuvastivat hellää sydäntä ja lempeää luonnetta. Meg toimi usein toisena äitinä nuoremmille sisarilleen, kantaen harteillaan vastuuta, joka usein unohtui Jon, Bethin ja Amyn villimpien leikkien keskellä. Hän oli perheen kaunein, ja hänen haaveensa olivat klassisen romanttiset: hän unelmoi kauniista kodista, omasta perheestä, rakastavasta aviomiehestä ja turvallisesta elämästä, kaukana köyhyyden tuomista huolista. Hän kaipasi hienostunutta elämää, kauniita vaatteita, tanssiaisia ja arvokkaita tapaamisia. Meg työskenteli opettajana varakkaassa Kingin perheessä, mikä antoi hänelle kurkistuksen maailmaan, jota hän syvästi tavoitteli. Siellä hän näki kaiken, mitä hän toivoi itselleen: kauniita huonekaluja, silkkiä ja pitsiä, laadukkaita kirjoja ja keskusteluja, joissa ei puhuttu rahahuolista. Nämä kokemukset vahvistivat hänen unelmiaan, mutta toivat mukanaan myös katkeransuloisen ristiriidan. Kun hän palasi vaatimattomaan kotiinsa, Kingin perheen ylellisyys tuntui entistäkin kauemmalta ja tavoittamattomammalta. Hän saattoi unelmoida pitkiä aikoja, kuvitella itsensä elegantiksi rouvaksi, joka emännöi hienoja illallisia ja kasvattaa lapsiaan rakkaudessa ja yltäkylläisyydessä. Meg ei ollut niinkään kunnianhimoinen, vaan pikemminkin haaveilija, joka toivoi elämältä pehmeyttä ja kauneutta. Hän uskoi rakkauteen, siihen että se voisi nostaa hänet yhteiskunnallisessa asemassa, tai ainakin tarjota hänelle sen vakaan ja turvallisen tulevaisuuden, jota hän niin kipeästi kaipasi. Hänen sydämessään asui kuitenkin myös pelko – pelko siitä, ettei hän koskaan saisi kokea sitä onnellista loppua, jota monet romaanit lupasivat. Hän tiesi, että kauniit unelmat vaativat usein uhrauksia, ja hän oli valmis tekemään niitä perheensä puolesta, vaikka se tarkoittaisi omien toiveidensa lykkäämistä. Sitten oli Jo. Josephine, toiselta nimeltään Jo, oli perheen toiseksi vanhin ja ehdottomasti räväkin ja epäsovinaisin. Kaksikymmenvuotias Jo oli pitkä ja laiha, ja hänen ruskeat hiuksensa olivat usein levällään, kuin hän olisi juuri rynnännyt ulos tuulenpuuskasta. Jo inhosi kaikkea perinteistä ja naisellista. Hän ei sietänyt korsetteja tai tanssiaisia, ja pukujuhlien sijaan hän olisi mieluummin lukenut kirjaa tai kirjoittanut omia tarinoitaan perheen vanhalla, natisevalla ullakolla. Hän oli luonnostaan poikamainen, kovaääninen ja suorapuheinen, ja hän haaveili suuresta ja jännittävästä elämästä, joka poikkesi täysin siitä, mitä tuon ajan naisilta odotettiin. Jon suurin intohimo oli kirjoittaminen. Hänellä oli mielikuvituksellinen mieli ja ehtymätön tarinavarasto. Hän piirsi tarinoita paperille, täytti vihkoja ja haaveili päivästä, jolloin hänen nimensä ilmestyisi kirjan kanteen. Hän halusi olla kirjailija, menestyvä ja itsenäinen, eikä hän aikonut antaa yhteiskunnan rajoitteiden tai naisten rooliin liittyvien odotusten estää itseään. Hän halusi seikkailla maailmalla, nähdä uusia paikkoja, kokea elämää ja sitten kirjoittaa siitä kaiken. Kirjoittaminen oli Jon pakopaikka, hänen tapansa käsitellä tunteitaan ja unelmiaan, ja samalla se oli hänen suurin toivonsa paremmasta tulevaisuudesta. Hänellä oli terävä äly ja sarkastinen huumorintaju, mutta myös tulinen luonne, joka sai hänet usein vaikeuksiin. Jo usein tunsi itsensä ulkopuoliseksi, erilaiseksi kuin muut tytöt. Hän halusi olla hyödyllinen, ansaita rahaa ja tukea perhettään, eikä hän pelännyt tarttua mihin tahansa työhön, vaikka se olisi ollut fyysisesti vaativaa tai epämiellyttävää. Hänen suurimmat unelmansa eivät liittyneet avioliittoon tai perheen perustamiseen, vaan luovaan vapauteen ja henkiseen rikkauteen. Hän halusi olla oma itsensä, rikkoa rajoja ja osoittaa, että nainenkin voi olla itsenäinen ja menestyvä taiteilija. Hän saattoi olla temperamenttinen ja jopa hieman kömpelö, mutta hänen sydämensä oli puhdasta kultaa, ja hän rakasti perhettään yli kaiken, erityisesti pientä Bethiä, jonka herkkyys oli Jon voimakkaan luonteen vastakohta. Jon unelmat olivat suuria ja meluisia, täynnä seikkailua ja itsensä toteuttamista. Ne olivat unelmia, jotka uhmasivat oman aikansa odotuksia ja jotka lopulta veisivät hänet polulle, joka oli täynnä haasteita mutta myös suuria voittoja.

Bethin ja Amyn toiveet

Jon suurten unelmien vastakohtana, perheen neljästä siskosta kolmanneksi vanhin, Beth, eli hyvin toisenlaisessa maailmassa. Hän oli Marchin sisaruksista se hiljaisin, se arka ja vähään tyytyväinen. Beth ei haaveillut seikkailuista tai suurista urista; hänen maailmansa mahtui heidän kotiinsa, sen tuttuihin nurkkiin ja rakkaiden ihmisten ympärille. Hänen unelmansa olivat kuin pehmeitä, hiljaisia melodioita, jotka soivat vain hänen omassa sydämessään, harvoin ylittäen hänen huulensa. Hänelle riitti, että sai olla. Hänelle riitti, että sai kokea. Hänelle riitti, että sai rakastaa ja tulla rakastetuksi. Se oli kaikkein tärkeintä. Se oli hänen koko maailmansa, ja hän vartioi sitä hellästi. Bethin sielu oli täynnä puhdasta hyvyyttä ja pyyteetöntä rakkautta, joka heijastui kaikkeen, mitä hän teki. Hän oli perheen sydän, joka piti kaikkia yhdessä. Bethin suurin intohimo oli musiikki. Hän saattoi istua tuntikausia vanhan, kuluneen pianon ääressä. Se oli perheen ainoa arvokas esine, mutta sen äänet olivat usein epävireisiä ja äänekkäimmätkin nuotit tuntuivat kaipaavan jotain syvempää viritystä. Siitä huolimatta, Bethin käsissä nuo nuotit muuttuivat joksikin kauniiksi, lohduttavaksi. Hän soitti perheelleen, vanhemmilleen ja sisaruksilleen, ja jokainen sävel oli täynnä rakkautta ja omistautumista. Hän ei halunnut esiintyä suuren yleisön edessä; hänen yleisönsä oli hänen perheensä, ja heidän hymynsä oli hänelle suurin palkinto. Hän koki syvää iloa voidessaan tuottaa heille mielihyvää, lohtua tai jopa vain hetkellisen pakopaikan arjen huolista musiikkinsa kautta. Hänelle ei ollut väliä, soittiko hän monimutkaisia kappaleita vai yksinkertaisia sävelmiä, kunhan vain sai jakaa sen kauneuden, jonka musiikki toi hänen elämäänsä. Bethin unelma ei ollut loistaa kirkkaasti, vaan olla lämmin valo, joka valaisi hänen läheistensä elämää. Hän halusi hoivata ja auttaa, pitää huolta ja luoda kotiin rauhaa ja harmoniaa. Hän oli perheen pieni hoitaja, aina valmis pitelemään kättä, kuuntelemaan hiljaa tai auttamaan arkisissa askareissa. Hänen herkkyytensä teki hänestä hauraan ulospäin, mutta samalla se antoi hänelle ainutlaatuisen kyvyn tuntea ja ymmärtää toisia syvällisesti. Bethin toive oli, että kaikki olisivat onnellisia, ja hän oli valmis uhraamaan oman mukavuutensa tämän puolesta. Hän ei koskaan pyytänyt mitään itselleen, mutta antoi aina kaikkensa. Joskus hän saattoi tuntua melkein näkymättömältä, mutta hänen läsnäolonsa oli kuin hiljainen, lämmin peitto, joka kietoi perheenjäsenet turvallisuuteen. Hänen salainen haaveensa oli ehkä saada uusi piano, jonka äänet soisivat kirkkaina ja puhtaina, helisten kuin pienet vesipisarat kevätaamuna. Mutta hän ei olisi koskaan edes uskaltanut toivoa sellaista ääneen. Se olisi tuntunut liian itsekkäältä. Hänelle riitti, että hän sai soittaa, luoda kauneutta perheensä iloksi, ja nähdä heidän silmissään sen rauhan, jonka musiikki toi. Hän oli sielultaan todellinen taiteilija, joka ilmaisi itseään sävelillä, ei sanoilla. Ja hänen suurimpana pelkonansa oli menettää tämä kotinsa, tämä turvasatama, jossa hän sai olla oma itsensä, turvassa maailman melulta ja vaatimuksilta. Hänen unelmansa olivat pieniä, mutta syviä, yhtä tärkeitä ja merkityksellisiä kuin Jon suuret visiot, vaikka ne eivät koskaan kantaneetkaan häntä kauas kotoa. Sitten oli vielä perheen kuopus, nuorin Marchin sisaruksista, Amy. Hän oli luonteeltaan hyvin erilainen kuin Beth, ja myös hänen unelmansa olivat kaukana sisartensa toiveista. Amy oli kauneuden, hienostuneisuuden ja taiteen palvoja. Hänellä oli terävä silmä muodoille ja väreille, ja hän unelmoi tulevansa suureksi taiteilijaksi. Ei kuitenkaan siten kuin Jo, joka kirjoitti tarinoita pöytälaatikkoon, vaan siten kuin maailmalla tunnetut mestarit, joiden teoksia ihmiset ihailevat gallerioissa. Amy halusi maalata, piirtää ja luoda jotain pysyvää, jotain, joka jättäisi hänen jälkensä historiaan, jotain, joka saisi ihmiset pysähtymään ja ihmettelemään. Hän oli tietoinen ulkonäöstään ja pukeutumisestaan, ja hänellä oli synnynnäinen kyky kantaa itsensä elegantisti, vaikka heidän perheensä varallisuus ei sitä aina sallinutkaan. Hän saattoi olla joskus hieman turhamainen ja itsepäinen, pieni diiva, mutta hänen sydämensä oli täynnä kunnianhimoa ja halua kehittyä. Amy tiesi, että taiteilijan polku oli haastava, vaatien paitsi lahjakkuutta myös valtavasti työtä ja omistautumista, mutta hän oli valmis tekemään töitä unelmiensa eteen. Hän harjoitteli piirtämistä ja maalaamista, pyrkien täydellisyyteen jokaisessa vedossa, kopioiden tunnettujen mestareiden teoksia opetellakseen tekniikkaa. Hän vietti tuntikausia huoneessaan, sivellin kädessään, ja hänen visionsa olivat aina täynnä kirkkaita värejä ja hienostuneita yksityiskohtia. Hän unelmoi pääsevänsä Pariisiin, taiteen ja muodin pääkaupunkiin, nähdäkseen Louvre-museon ja opiskellakseen suurten mestareiden jalanjäljillä. Ajatus siitä, että hän voisi kävellä saman kadun varsilla kuin ne suuret taiteilijat, joita hän ihaili, täytti hänet innostuksella. Hän ei ainoastaan halunnut nähdä kauneutta, vaan myös luoda sitä itse, kenties jopa ylittää idolinsa. Amylle oli tärkeää myös sosiaalinen asema ja arvostus. Hän halusi olla todellinen lady, hallita etiketin ja keskustella sivistyneesti. Hän uskoi, että taide ja hienostuneisuus kulkivat käsi kädessä. Hän saattoi moittia sisaruksiaan heidän karkeista tavoistaan tai epäsiististä ulkonäöstään, sillä hän halusi, että he kaikki edustaisivat parastaan. Ja vaikka hän saattoi vaikuttaa joskus pinnalliselta, vaatien hienoja hanskoja tai valittaen puutteesta, hänen sisimmässään paloi vahva halu todistaa itsensä ja saavuttaa jotain merkittävää. Hän halusi, että häntä arvostettaisiin, ei vain kauneutensa vuoksi, vaan myös taitojensa ja älykkyytensä vuoksi. Hän toivoi, että hänen taiteensa voisi tuoda hänelle myös taloudellista riippumattomuutta ja mahdollisuuden elää elämää, joka oli täynnä kauneutta ja inspiraatiota. Hänen unelmansa olivat täynnä värejä, eleganttia muotoa ja menestyksen kiiltoa, jotka odottivat häntä siinä suuressa maailmassa, jonka hän tunsi olevan hänen kutsumuksensa. Ja hän oli valmis tekemään mitä tahansa saavuttaakseen ne.

Laurie ja ystävyys

Samalla kun Marchin siskokset syventyivät omiin unelmiinsa ja arjen askareisiinsa, elämään oli hiipimässä uusi, merkittävä hahmo, joka mullistaisi heidän maailmansa monella tapaa. Läheisessä, suuressa kartanossa asui isoisänsä kanssa nuori Theodore Laurence, tuttavallisemmin Laurie. Hän oli Jo'n ikäinen orpo, jolla oli rahaa, mutta joka oli silti tavattoman yksinäinen juhlallisessa, hiljaisessa kodissaan. Hän oli usein katsellut Marchin vilkasta ja meluisaa taloutta naapurista ja salaa kaivannut sitä lämpöä ja iloa, jota hänen omasta elämästään puuttui. Eräänä iltana, kun Jo oli jäänyt yksin kotiin muiden lähtiessä juhliin, hän huomasi Lauriella olevan kuumetta. Jo, aina rohkea ja auttavainen, päätti murtaa jäät. Hän vei Laurielle lohduttavaa puuroa ja viihdytti häntä jutuillaan ja lueskelullaan. Siitä illasta alkoi ystävyys, joka muuttaisi kaikkien siskosten elämän. Laurie toi mukanaan paitsi jännitystä ja uusia kokemuksia, myös ulkopuolisen maailman tuulia heidän suojattuun arkiympäristöönsä. Hän oli poika, jolla oli kultainen sydän, mutta myös ripaus ilkikurisuutta ja valtava tarve kuulua jonnekin. Marchin talosta hän löysi sen, mitä oli etsinyt – perheen. Laurien ja Jon välille syntyi erityinen, syvä side. He olivat sielunkumppaneita, jotka ymmärsivät toisiaan miltei sanattomasti. Heidän yhteiset seikkailunsa, salaiset klubinsa ja pitkät keskustelunsa olivat täynnä iloa ja vapauden tunnetta. He saattoivat puhua mistä tahansa, kirjoista, unelmista, tulevaisuudesta – jopa niistä villeimmistä ajatuksista, joita kukaan muu ei olisi ymmärtänyt. Laurie oli Jon miessydän, hänen paras ystävänsä ja uskottunsa. Heidän ystävyytensä oli voimakas ja ehdoton, rakennettu molemminpuoliselle kunnioitukselle ja syvälle kiintymykselle, ja se antoi molemmille valtavasti voimaa ja tukea kasvun vuosina. Laurie toi Marchin perheen elämään luksusta ja leikkiä, jota heidän vaatimattomaan elämäänsä ei muuten olisi kuulunut. Hänellä oli varallisuutta, ja hän rakasti jakaa sitä ystäviensä kanssa. Hän järjesti tanssiaisia, tarjosi teatterilippuja ja yllätti heitä usein herkullisilla lahjoilla. Nämä hetket olivat siskoksille kuin ikkunoita toiseen maailmaan, maailmaan, jossa huolet olivat kevyempiä ja elämä täynnä enemmän mahdollisuuksia. Vaikka varallisuus ei ollutkaan Marchien elämän keskiössä, Lauriesta tuli heille tärkeä muistutus siitä, että iloa ja kauneutta saattoi löytää monista lähteistä, kunhan sydän pysyi avoimena ja arvot kohdallaan. Marchin talosta tuli Lauriella turvasatama. Vaikka hänen isoisänsä rakasti pojanpoikaansa, oli vanha herra Laurence tiukka ja perinteinen, eikä osannut ilmaista tunteitaan kovin helposti. Hän kuitenkin huomasi Marchin perheen lämmön ja ilon myönteisen vaikutuksen Laurieen. Isoisä alkoi itsekin vähitellen pehmentyä ja jopa ystävystyä Bethin kanssa, jonka musiikillinen lahjakkuus ja ujo luonne liikuttivat häntä syvästi. Bethin soittamat pianokappaleet tuntuivat avaavan vanhan miehen sydämen ja muistuttivat häntä omasta nuoruudestaan. Laurie oli kuitenkin enemmän kuin vain seikkailukumppani tai taloudellinen avustaja. Hän oli peili, joka heijasti siskosten omia toiveita ja pelkoja. Hän haastoi Jo'n poikamaisen luonteen, kannusti Amya taiteellisissa pyrkimyksissään ja toi uudenlaista iloa Megiin. Bethin kanssa hänellä oli hiljainen, kunnioittava ymmärrys, joka perustui yhteiseen herkkyyteen ja taiteiden rakkauteen. Heidän ystävyytensä syveni jokaisen jaetun salaisuuden, jokaisen naurunpurskahduksen ja jokaisen vaikean hetken myötä. Laurie oli ulkopuolinen, joka oli hyväksytty täysin perheenjäseneksi, ja tämä hyväksyntä oli hänelle korvaamatonta. Heidän nuoruutensa oli täynnä spontaaneja retkiä, improvisoituja näytelmiä ja syvällisiä keskusteluja tähtikirkkaina iltoina. Laurie oli usein mukana Marchien pienissä onnettomuuksissa ja suurissa juhlissa, todistamassa heidän kasvuaan ja muutoksiaan. Hän oli läsnä, kun siskokset oppivat elämän kovia läksyjä, kokivat ensirakkauden kaihoja ja käsittelivät pettymyksiä. Hän oli se, joka pystyi usein keventämään tunnelmaa pilke silmäkulmassa ja tarjoamaan lohdutusta silloin, kun sitä eniten tarvittiin. Heidän ystävyytensä oli kuin ankkuri myrskyisällä merellä, vakaa ja luotettava. Mutta jokaisessa ystävyydessä oli omat haasteensa. Vaikka Laurie oli perheenjäsen, hän oli myös rikas nuori mies, jolla oli omat odotuksensa ja unelmansa. Nämä unelmat saattoivat toisinaan risteillä siskosten, erityisesti Jon, unelmien kanssa. Hän ei ollut vain Jon paras ystävä, vaan alkoi kantaa myös syvempiä tunteita tätä kohtaan. Tämä mutkisti heidän suhdettaan ja loi uudenlaista jännitettä heidän välilleen. Miten tämä ystävyys kestäisi, kun tunteet syvenisivät ja odotukset kasvaisivat? Se oli kysymys, johon aika antaisi vastauksen, ja joka muovaisi heitä kaikkia uudella tavalla.

Koettelemukset ja selviytyminen

Laurie'n orastavat tunteet olivat vasta hetken ajan saaneet huomiota, kun elämän realiteetit iskivät Marchin perheeseen täydellä voimalla. Sota, joka oli aiemmin tuntunut etäiseltä uhalta, kaukaiselta uutiselta sanomalehdessä, alkoi nyt heittää synkän varjon suoraan heidän kotinsa ylle. Isä March oli jo liittynyt Unionin armeijaan saarnaajana, valmiina palvelemaan maataan. Jokainen kirje rintamalta oli elämänlanka, joka sitoi heidät toisiinsa, mutta samalla myös kipeä muistutus vaarasta, joka vaani heidän rakkaitaan. He lukivat niitä ahmien, etsien rivien välistä merkkejä isän voinnista, toivoen aina parasta, mutta peläten pahinta. Yhteisökin oli muuttunut. Naiset kokoontuivat ompeluseuroihin tekemään vaatteita sotilaille, ja lapset leikkivät vakavammin, ymmärtäen, että jotain suurta ja pelottavaa oli tekeillä. Marchien talo, joka oli ollut aina täynnä naurua ja elämää, tuntui nyt usein hiljaisemmalta, ikään kuin se pidättelisi henkeään. Sydämet olivat täynnä huolta. Eräänä hyisenä, harmaana talvipäivänä, juuri kun lumi alkoi peittää Concordia valkoiseen vaippaansa, saapui sähke. Sen sanat olivat lyhyitä, kireitä ja säälimättömiä, mutta niiden paino mursi ilman huoneessa. Isä oli sairastunut vakavasti. Marmee, perheen vankka perusta ja heidän turvasatamansa, ei empinyt hetkeäkään. Hän valmistautui heti matkaan Washingtoniin hoitamaan miestään. Naiset tiesivät, että sota-ajan matka oli vaarallinen ja epävarma, mutta rakkaus ja velvollisuus ajoivat Marmeeta. Hän jätti tytöilleen vastuun kodista ja toisistaan, mutta ennen kaikkea hän jätti heille rakkauden ja uskon, jotka auttaisivat heitä jaksamaan.

Kasvukivut ja ensirakkaudet

Marmeen lähdettyä Washingtoniin sairaan isänsä luo, Marchin talo tuntui tyhjältä ja hiljaiselta, vaikka kaikki siskot olivat edelleen siellä. Äidin poissaolo loi varjon, joka pakotti tytöt kantamaan suuremman vastuun kuin koskaan ennen. Heidän oli opittava seisomaan omilla jaloillaan, paikkaamaan Marmeen jättämän aukon arjen pyörityksessä ja ennen kaikkea toisissaan. Se oli koetusten aikaa, joka paljasti heidän luonteensa syvyydet ja pakotti heidät kasvamaan – usein tuskallisten kokemusten kautta. Meg, vanhimpana, tunsi paineen harteillaan voimakkaimmin. Hän pyrki pitämään kotia kunnossa ja hoitamaan velvollisuuksiaan, mutta haaveet ylellisemmästä elämästä ja kauniista vaatteista kummitelivat mielessä. Hän oli aina ollut hieman turhamainen, ja nyt, ilman äidin lempeää ohjausta, ne puolet uhkasivat päästä valloilleen. Hän saattoi sortua hetkittäin kaipaamaan sellaista elämää, jota hänellä ei ollut varaa elää. Onneksi John Brooke, herra Laurencen uskollinen kotiopettaja, oli yhä useammin talon vieraana. Hänen lempeä ja vakaa läsnäolonsa tarjosi Megille lohtua ja turvaa. Johnin ihailu ei ollut perustunut ulkoiseen kauneuteen tai varallisuuteen, vaan Megin sydämen hyvyyteen ja ahkeruuteen. Heidän välilleen alkoi kehittyä syvä, aito ymmärrys, joka uhkasi muuttua joksikin paljon suuremmaksi. Jo puolestaan kamppaili sisäisten demoniensa kanssa. Hänen kiivas luonteensa, joka oli aina ollut haaste, tuntui nyt entistä vaikeammalta hallita ilman Marmeen rauhoittavaa vaikutusta. Hän yritti parhaansa mukaan hoitaa taloutta ja pitää huolta siskoistaan, mutta sortui usein äkäilyyn ja kärsimättömyyteen. Jo kaipasi isänsä ja äitinsä tukea ja neuvoja, mutta oli toisaalta päättäväinen todistamaan olevansa vahva ja itsenäinen. Hän jatkoi vimmaisesti kirjoittamista, unelmoiden suuresta kirjailijan urasta, joka toisi perheelle mainetta ja ehkä vähän varallisuuttakin. Laurie oli yhä hänen paras ystävänsä, mutta heidän välisensä suhde alkoi muuttua. Laurie oli kasvanut nuoreksi mieheksi, ja hänen katseensa Jo’hun oli alkanut kantaa uudenlaista syvyyttä, jota Jo ei halunnut tai ehkä osannutkaan tunnistaa. Amy, nuorimpana, oli edelleen viehättynyt seurapiirien loisteesta ja hienoista tavoista. Hän yritti parhaansa mukaan omaksua hienostuneita käytösmalleja, mutta nuoruuden itsepäisyys ja turhamaisuus nostivat yhä päätään. Hän kaipasi äitiä, joka osasi asettaa rajat ja antaa neuvoja niin elämässä kuin taiteessakin. Samaan aikaan Beth, perheen hiljainen sydän, kamppaili omien haasteidensa kanssa. Hän oli aina ollut heikko ja herkkä, mutta nyt hänen terveytensä alkoi reistailla vakavammin. Hänen rakkaus ja omistautumisensa köyhien hummelien perheelle koitui hänelle lopulta kohtalokkaaksi. Beth sairastui tulirokkoon, jonka hän oli saanut auttaessaan heitä. Se oli sairaus, joka oli jo vaatinut Hummelien vauvan hengen. Bethin sairaus iski perheeseen kuin salama kirkkaalta taivaalta. Hauras Beth vajosi korkeaan kuumeeseen, ja koko talo täyttyi pelosta. Lääkäri ei antanut paljoakaan toivoa, ja siskot joutuivat kohtaamaan sen karun todellisuuden, että heidän rakas Bethinsä saattoi olla kuolemassa. Laurie oli heidän tukenaan, juoksi apua hakemaan ja yritti lohduttaa ahdistuneita tyttöjä. Jo oli täysin murtunut. Hän syytti itseään siitä, ettei ollut huolehtinut Bethistä paremmin, vaikka Marmee oli aina kieltänyt häntä menemästä Hummeliin. Hän tunsi itsensä avuttomaksi ja epätoivoiseksi, ymmärtäen kuinka riippuvainen hän oli ollut äitinsä vahvuudesta. Bethin sänky ääressä, odottaessaan Marmeen paluuta, Jo oppi enemmän kärsivällisyydestä ja epäitsekkyydestä kuin koskaan ennen. Hän hoiti Bethiä uhrautuvasti, peläten pahinta. Samaan aikaan Marchin talossa kaikki oli mullin mallin. Jo ja Meg hoitivat Bethiä vuorotellen, kun taas Amy lähetettiin turvaan tätinsä luo, jotta hän ei sairastuisi. Koko perhe odotti ahdistuneena Marmeen paluuta. Lopulta Marmee saapui, hänen kasvonsa väsymyksestä uupuneina mutta täynnä päättäväisyyttä ja rakkautta. Hänen läsnäolonsa toi mukanaan toivon ja lohdun, jota tytöt olivat niin kipeästi kaivanneet. Marmee otti heti ohjat käsiinsä, ja hänen hoivansa ja lempeä kosketuksensa alkoivat hiljalleen kantaa hedelmää. Bethin kuume laski, ja vaara alkoi väistyä. Tämä kokemus vahvisti Marchin perheen siteitä entisestään. Se muistutti heitä siitä, kuinka kallisarvoista elämä ja perheen rakkaus olivat. Vaikka Beth toipui, hänen terveytensä ei koskaan palannut täysin entiselleen. Se jätti jäljen, joka muistutti heitä jatkuvasti hauraudesta ja kiitollisuudesta. Näinä koettelevina aikoina Megin ja John Brooken suhde syveni entisestään. John oli ollut korvaamaton tuki Bethin sairauden aikana, ja hänen huomaavaisuutensa ja vankkumaton luonteensa valloittivat Megin sydämen. Eräänä päivänä, kun kaikki oli jälleen hieman rauhallisempaa, John pyysi Megin kättä. Se oli yksinkertainen, mutta syvällinen hetki. Vaikka perheellä ei ollut varallisuutta, ja Megin oli aloitettava nöyrästä kodista, hän tiesi, että Johnin rakkaus oli todellista. Hän suostui, ja tämä ensimmäinen kihlaus toi Marchin perheeseen uutta iloa ja jännitystä. Koko perhe oli onnellinen Megin puolesta, ja jopa Jo, joka oli aina ollut hieman vastahakoinen ajatukselle siskojensa naimisiinmenosta, iloitsi Megin onnesta. Jo ja Laurie jatkoivat seikkailujaan, mutta Laurencen nuoren herran tunteet Jo’ta kohtaan olivat selvästi syventyneet ystävyydestä. Hän yritti usein ilmaista niitä epäsuorasti, pienillä eleillä ja katseilla, mutta Jo oli liian uppoutunut omiin haaveisiinsa ja vapaudenkaipuuseen nähdäkseen tai halutakseen nähdä ne. Jo arvosti Laurencen ystävyyttä yli kaiken, eikä hän halunnut menettää sitä romanttisten suhteiden monimutkaisuuteen. Hän uskoi, että he olivat liian erilaisia, kaksi tulista luonnetta, jotka eivät voisi elää rauhassa yhdessä. Heidän välillään oli kuitenkin kiistaton yhteys, sielujen sukulaisuus, joka teki heistä erottamattomia, vaikka heidän tulevaisuutensa poluista olikin jo aistittavissa poikkeamia. Nämä kasvukivut ja ensirakkaudet muokkasivat heistä kaikkia parempia, vahvempia ja kypsiä nuoria naisia, valmiina kohtaamaan tulevaisuuden haasteet.

Muutoksia ja jäähyväisiä

Marchin sisarusten elämiin alkoi piirtyä uusia kuvioita, ja ensimmäisenä niistä oli Megin avioliitto. Meg ja John Brooke solmivat vihdoin liiton, jonka perustana oli syvä ja vakaa rakkaus, muttei kuitenkaan suuri romantiikka, jota kirjallisuus usein maalaa. Heille riitti yhteinen arki ja toisen kunnioittaminen. Heidän kotinsa oli vaatimaton, mutta täynnä lämpöä ja keskinäistä ymmärrystä. Meg opetteli perheenemännän taitoja, joskus virheitä tehden, mutta aina Johnin kärsivällisen tuen turvin. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun perheestä poistui yksi jäsen, ja vaikka ilo oli suuri, ilmassa leijui myös haikeutta. Marmee tunsi äidillistä ylpeyttä ja pientä surua, kun hänen ensimmäinen lintunsa lensi pesästä. Sisaruksille Megin avioliitto oli konkreettinen todiste siitä, että heidän lapsuutensa oli vähitellen jäämässä taakse. Maailma oli avautumassa, ja jokaiselle oli oma polkunsa. Samaan aikaan Jo, joka oli aina ollut perheen tulisielu ja vapaa sielu, koki kasvavaa levottomuutta Concordissa. Hänen kirjailijanuransa ei ollut edennyt toivotulla tavalla, ja Laurie oli kosinut häntä, vain tullakseen torjutuksi. Vaikka Jo rakasti Laurieta syvästi ystävänä, hän tunsi, ettei heidän luonteensa sopineet avioliittoon. Hän pelkäsi menettävänsä vapautensa ja oman tiensä, jos solmisi avioliiton niin pian. Hänen vastauksensa Laurelle oli rehellinen, mutta särki molempien sydämet hetkeksi.

Uudet alut

Jo lähti New Yorkiin, etsimään uusia kokemuksia ja kehittämään kirjailijan taitojaan. Siellä hän tapasi professori Bhaerin, saksalaisen älyköksi, joka näki Jon todellisen potentiaalin ja kannusti häntä kirjoittamaan sydämestään. Heidän ystävyytensä syveni, ja Jo alkoi löytää uudenlaista onnea ja tarkoitusta, erilaista kuin hän oli koskaan kuvitellut. Samalla Laurie matkusti Eurooppaan, yrittäen toipua pettymyksestään. Siellä hän kohtasi Amyn, joka oli myös etsimässä omaa paikkaansa maailmassa. Heidän suhteensa alkoi kukoistaa.

Lopetus

Ja niin, heidän tarinansa jatkuu, kuten monien muidenkin tarinat, jotka odottavat kerrottaessa. Kiitos, että olit mukana tässä matkassa 'Pikku naisten' maailmaan. Toivomme, että tämä tarina herätti sinussa tunteita ja ajatuksia. Jos sinulla on palautetta, kerro se meille Sonacasts-kanavillamme. Haluaisimme kuulla mielipiteesi. Kenties tämä inspiroi sinua etsimään lisää upeita tarinoita tai jopa luomaan oman? Muista, jokaisella on tarina jaettavanaan. Lämmin kiitos ja sydämellisesti tervetuloa takaisin.

Lisää tarinoita