SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Pikku lordi

30 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Mitä jos tavallinen poika New Yorkin kaduilta heräisi eräänä aamuna tietäen olevansa englantilainen lordi? Tämä on kertomus Cedric Errolista, pikku lordi Fauntleroysta. Tarina ystävyydestä, perheestä ja siitä, kuinka lapsen puhtaus voi sulattaa vanhan, kylmän sydämen. Liity mukaan matkalle, joka vie meidät Brooklynin vaatimattomista oloista Englannin mahtaviin kartanoihin, täynnä yllätyksiä ja lämpöä. Kuinka yksi pieni poika muutti kokonaisen suvun kohtalon?

New Yorkin poika

Cedric Errol asui äitinsä, jota hän kutsui aina "Rakkaaksi", kanssa vilkkaassa New Yorkissa, ihanassa Brooklynissa. Heidän kotinsa oli pieni, mutta täynnä lämpöä ja rakkautta. Cedric oli iloinen ja reipas poika, jonka nauru kaikui usein pitkin katua. Hänellä oli paljon ystäviä, ja hän leikki mielellään muiden lasten kanssa. Kaduilla oli aina jännittävää! Siellä näkyi hevoskärryjä, kuului myyjien huutoja ja lasten iloista pulinaa. Cedric oli aina valmis auttamaan ystäviään tai naapureitaan. Jos joku tarvitsi apua, Cedric oli ensimmäisenä paikalla. Kaikki pitivät Cedricistä, koska hän oli niin kohtelias ja ystävällinen. Hän muisti aina kiittää ja pyytää kauniisti. Hänen äitinsä oli opettanut hänelle, että tärkeintä elämässä ei ollut raha, vaan rakkaus ja ystävällisyys, jotka jaetaan muille. Cedricin paras ystävä oli Mr. Hobbs, vanha kauppias, jolla oli aina herkullisia karkkeja ja mielenkiintoisia tarinoita. Cedric ja Mr. Hobbs juttelivat usein pitkään kaupan edustalla. Cedricin päivät olivat täynnä aurinkoa, leikkejä ja uusia löytöjä. Hän ei kuitenkaan aavistanut, että pian hyvin erilainen elämä odotti häntä, kaukana Brooklynin tuttujen katujen vilinästä.

Salaperäinen kutsu

Aamuauringon ensisäteet tanssivat Brooklynin kaduilla, kun Cedric heräsi taas uuteen, jännittävään päivään. Hän hyppäsi sängystä kuin pieni jousi, valmiina seikkailuihin, joita jokainen päivä toi tullessaan. Ehkä tänään he rakentaisivat hiekkalinnoja tai etsisivät aarteita puiston puskista. Mutta tämä päivä oli erilainen. Tämä päivä toi mukanaan jotain, mikä muuttaisi Cedricin elämän ikiajoiksi. Hän ei vielä tiennyt sitä. Juuri kun Cedric oli aikeissa pujahtaa keittiöön aamiaiselle, kuului koputus. Se oli sellainen koputus, joka sai äidinkin yllättyneenä katsomaan. Ei iloinen ystävän koputus, ei tuttavan tuttu tapa. Vaan sellainen, vakava, jopa hieman salaperäinen koputus. Äiti avasi oven, ja kynnyksellä seisoi herrasmies. Hänellä oli tumma, siisti puku ja hän näytti hyvin tärkeältä. Hänen katseensa oli lempeä, mutta samalla hänellä oli sellainen ilme, kuin hänellä olisi kerrottavanaan jotain hyvin merkittävää. ”Hyvää huomenta, rouva Errol”, sanoi mies syvällä äänellään. ”Nimeni on herra Havisham, ja olen tullut Englannista. Minulla on asiaa teille ja nuorelle pojallenne.” Cedric kurkisti äidin hameen takaa. Englannista? Se kuulosti kaukaiselta, kuin seikkailukirjasta. Äiti pyysi herra Havishamin sisään, ja he istuutuvat pienen olohuoneen sohvalle. Cedric istahti lattialle äidin jalkojen juureen, korvat höröllä kuuntelemaan. Hänestä tuntui, että tässä oli jokin tarina alkamassa. Herra Havisham alkoi kertoa. Hän puhui Dorincourtin linnasta, vanhasta ja suuresta paikasta kaukana Englannissa. Hän puhui myös jaarlosta – rikkaasta, vanhasta herrasmiehestä, jolla oli paljon maita ja kartanoita. Cedric kuunteli ja yritti ymmärtää. Jaarlo? Linna? Sitten herra Havisham kääntyi Cedriciin ja sanoi: ”Nuori Cedric, teidän isoisänne on Dorincourtin jaarli. Ja hänen ainoa perillisensä, hänen seuraajansa, on teidän isänne poika. Se olette te, Cedric. Te olette lordi Fauntleroy.” Cedricin silmät pyöristyivät. Lordi? Fauntleroy? Hän ei ollut koskaan kuullutkaan sellaisesta. Olisiko se jokin uusi leikki? "Olenko minä ritari?" hän kysyi, ja yritti kuvitella itsensä kiiltävässä haarniskassa. Äiti oli kalpea. Hän oli kuunnellut herra Havishamia vakavana. Hän tiesi, mitä tämä tarkoitti. Cedricin isä oli ollut jaarlin poika, mutta jaarli ei ollut koskaan hyväksynyt äitiä. Hän oli ollut vihainen ja katkera, koska Cedricin isä oli mennyt naimisiin hänen äitinsä kanssa, tavallisen amerikkalaisen tytön kanssa. Nyt, kun isä oli poissa, jaarli halusi nähdä pojanpoikansa. Hän halusi, että Cedric tulisi Englantiin asumaan hänen kanssaan, ja oppisi olemaan tuleva jaarli. ”Jaarli on vanha ja sairas”, herra Havisham jatkoi. ”Hän haluaa tavata pojanpoikansa ennen kuin on liian myöhäistä. Ja hän haluaa, että lordi Fauntleroy kasvaa ja oppii elämään arvonsa mukaisesti.” Äiti katsoi Cedriciä. Tämä oli valtava muutos, valtava päätös. Hän ei ollut koskaan halunnut palata Englantiin. Jaarli oli ollut hänelle julma. Mutta tämä oli Cedricin tulevaisuus. Tämän asian tähden oli tehtävä se, mikä oli oikein. Se oli Cedricin perintö. ”Me tulemme”, äiti sanoi lopulta, ääni hieman murtuen. ”Me menemme Englantiin.” Cedric hyppäsi ilosta. ”Me menemme Englantiin! Jee!” Hän ei ymmärtänyt äidin surua, vain jännityksen edessä olevasta matkasta. Kuvitelkaa! Meri, suuri laiva, ja linna! Hän oli aina haaveillut ritarilinnoista. Ehkä linnassa olisi oikeita ritareita ja lohikäärmeitäkin! Ennen lähtöä Cedricillä oli yksi tärkeä tehtävä: sanoa hyvästit Mr. Hobbsille. Hän juoksi kaupalle, paukautti oven auki ja huusi: ”Mr. Hobbs! Arvaa mitä! Minusta tuli lordi! Ja me menemme Englantiin!” Mr. Hobbs laski leipänsä ja katsoi Cedriciä suurilla silmillään. ”Lordi, sanotko? Englantiin?” Cedric kertoi kaiken, ja Mr. Hobbs kuunteli. Hän oli ylpeä pojasta, mutta myös hieman surullinen, että hänen pieni ystävänsä lähtisi niin kauas. ”Muista minua siellä kaukana, pikku lordi”, Mr. Hobbs sanoi ja rutisti Cedricin kättä. ”Ole kiltti ja reilu, niin kuin aina.” Sitten alkoivat valmistelut. Äiti pakkasi heidän tavaransa, ja Cedric auttoi, miten osasi. Hänellä oli uusia, hienoja vaatteita, jotka tuntuivat aluksi vähän oudoilta. He kävivät satamassa katsomassa valtavaa laivaa, joka veisi heidät meren yli. Se oli niin suuri, että se tuntui kelluvalta kaupungilta. Cedric nukkui sen yön levottomasti, mielessään pyöriä linnoja, herrasmiehiä, ja ennen kaikkea, uusi seikkailu. Pian he nousisivat laivaan, jättäisivät Brooklynin taakseen ja purjehtisivat kohti tuntematonta maata, jossa odotti uusi nimi, uusi koti ja aivan uudenlainen elämä. Jaarlina, lordi Fauntleroyna. Merimatka oli alkamassa.

Dorincourtin linna

Merimatka oli pitkä, mutta täynnä ihmeitä. Meri kimmelsi sinisenä, ja delfiinit hypähdelivät aaltojen lomassa kuin iloiset tanssijat. Cedric seisoi usein laivan kannella, tuuli hulmusi hänen hiuksissaan, ja hän tunsi itsensä todelliseksi tutkimusmatkailijaksi. Hän leikki laivan keittiössä leipurin kanssa, oppi solmuja merimiehiltä, ja sai jopa nähdä valaan pärskähtävän veden pintaan. Äiti hymyili ja kertoi tarinoita Englannista, maasta, jonne he olivat matkalla. Maa, joka oli täynnä vanhoja linnoja ja vihreitä kumpuilevia kukkuloita.

Uusia ystäviä ja vanhoja tapoja

Laiva lipui hitaasti satamaan. Cedric seisoi äidin kädestä pitäen kannella ja katseli rantaa. Siellä odotti suuret mustat vaunut, joita veti neljä vahvaa hevosta. Vanhahahmoinen mies, jolla oli yllään hieno univormu, kumarsi syvään heidän tullessaan maihin. 'Tervetuloa Englantiin, pikku lordi', hän sanoi. Cedric katseli miestä uteliaana. 'Kiitos', hän vastasi ja hymyili. Hän oli heti ystävällinen kaikille. Matka linnaan oli pitkä ja täynnä uusia näkymiä. Cedric näki vihreitä, kumpuilevia kukkuloita, lammaslaumoja laitumilla, ja vanhoja, kivisiä taloja. Kaikki oli niin erilaista kuin New Yorkissa! Hän puristi äidin kättä. 'Katso, äiti! Onko tuo sammalta vai pehmeää vihreää mattoa?' hän kysyi nähdessään sammalpeitteisiä kiviä. Äiti nauroi. 'Sammalta, kultaseni. Täällä kaikki tuntuu olevan vanhempaa ja salaperäisempää.' Lopulta vaunut kääntyivät pitkälle, mutkittelevalle tielle, joka johti ylöspäin. Cedric haukkoi henkeään. Siinä se oli! Suuri, vanha Dorincourtin linna. Se näytti valtavalta, kuin jättiläisen kiviluolalta, jossa oli tornit, jotka koskettivat pilviä. Harmaat kiviseinät olivat peittyneet murattiin, ja pienet ikkunat katselivat ulos kuin uneliaat silmät. 'Onko tuo meidän koti?' Cedric kysyi. 'Kyllä, rakkaani', äiti vastasi. Vaunut pysähtyivät valtavan puuoven eteen. Ovi avautui raskaasti, ja heidät ohjattiin sisään. Sisällä oli hämärää ja hiljaista. Suuri sali avautui heidän eteensä, täynnä vanhoja tauluja ja kiiltäviä haarniskoja. Portaat nousivat ylös ja katosivat pimeyteen. Cedric tunsi pienen jännityksen vatsassaan. Ja sitten hän näki hänet. Vanha mies istui suuressa nojatuolissa takan edessä. Hän oli pukeutunut tummiin vaatteisiin, ja hänen kasvonsa olivat rypistyneet ja vakavat. Hän näytti aivan kuvalta, jonka äiti oli kertonut isoisästä. Tämä oli Dorincourtin jaarli, Cedricin isoisä. Cedric muisti äidin neuvon: 'Ole aina ystävällinen ja kohtelias.' Niinpä hän asteli suoraan vanhan miehen luo. 'Hyvää päivää, isoisä!' Cedric sanoi, ojentaen kätensä tervehdykseen, aivan kuten hän oli tehnyt herra Hobbin kanssa New Yorkissa. Jaarli katsoi häntä yllättyneenä, melkein pelästyneenä. Hän ei ollut tottunut moisiin tervehdyksiin. Jaarli oli tottunut, että ihmiset pelkäsivät häntä. Hän kurtisti kulmiaan. 'Jaa-a', jaarli mutisi, mutta hänen silmissään välähti jotain. Cedric ei antanut periksi. 'Olen Cedric. Äiti sanoi, että olet isoisäni. Olen hyvin iloinen, kun saan tavata sinut!' Cedric hyppäsi sohvalle ja istuutui isoisän viereen, aivan kuin tämä olisi ollut kuka tahansa ystävällinen aikuinen. Jaarli ei ollut koskaan tavannut sellaista lasta. Hän oli tottunut, että kaikki pelkäsivät häntä. Hän ei tiennyt mitä sanoa. Jaarli yritti pitää tiukkaa ilmettä, mutta Cedricin iloinen puheensorina täytti hiljaisen huoneen. Cedric kyseli linnasta ja isoisän elämästä, ja jaarli vastaili lyhyesti, mutta Cedricin siniset silmät ja avoin hymy tuntuivat murtavan hänen panssarinsa pala palalta. Pian heidän luokseen tuli herra Havisham, linnan hovimestari, pitkä ja jäykkä mies, jolla oli vakavat kasvot. 'Teetä, teidän armonne?' hän kysyi jaarilta. Sitten hän kääntyi Cedriciin. 'Hyvää iltaa, nuori lordi', hän sanoi, mutta Cedriciä ei haitannut muodollisuus. 'Hyvää iltaa, herra Havisham! Onko täällä keittiö, jossa on paljon keksejä?' Cedric kysyi. Herra Havisham oli hieman hämmentynyt. Kukaan ei ollut koskaan kysynyt häneltä kekseistä tällä tavalla. 'Toki, nuori lordi. Keittiö on suuri', hän vastasi hieman pehmeämmin. Cedric päätti heti, että herra Havisham oli ystävällinen mies, vaikka hän olikin niin vakava. Seuraavina päivinä Cedric tutustui linnaan ja sen asukkaisiin. Linna oli valtava. Siellä oli satoja huoneita, joista monet olivat lukittuja tai täynnä vanhoja, pölyisiä huonekaluja. Cedric löysi salaisia käytäviä, jotka johtivat yllättäviin paikkoihin, ja suuria kirjastoja täynnä kirjoja, joita hän ei osannut lukea. Hän kuvitteli jokaisen kirjan sisältävän oman, jännittävän tarinansa. Hän juoksi pitkin käytäviä, naurunsa kaikuessa vanhoista seinistä. Linnan henkilökunta oli aluksi pidättyväistä. He olivat tottuneet jaarliin, joka oli ankara ja harvoin hymyili. Mutta Cedricin aurinkoinen luonne ja ystävällinen käytös alkoivat pian muuttaa heitäkin. Hän tervehti kaikkia, kokista talonmieheen, ja kysyi heidän päivästään. Hän auttoi puutarhuria kukkien istutuksessa ja oppi tallimestarilta hevosten hoitoa. Hän oli niin erilainen kuin kukaan heistä oli koskaan nähnyt. Hän ei käyttäytynyt kuin

Odottamaton haaste

Cedricin iloinen mieli ja ystävällisyys alkoivat todella muuttaa linnaa. Hän tervehti jokaista palvelijaa nimeltä, kuunnellen heidän tarinoitaan ja auttaen aina kun pystyi. Kokki, rouva Pullervo, leipoi hänelle usein ylimääräisiä pikkuleipiä, tuoksuvia kanelipullia ja croissanteja, jotka sulivat suussa. Tallimestari, herra Hevonen, opetti hänet harjaamaan poneja niin, että niiden turkki kiilsi kuin silkki ja opetti hänelle jokaisen hevosen nimen ja lempipalan. Mutta Cedricin suosikkipaikka linnassa oli ehdottomasti valtava ruusutarha, joka levittäytyi linnan takana kuin värikäs, tuoksuva peitto. Hän vietti siellä usein tunteja, leikkien perhosten kanssa ja kuunnellen pöriseviä mehiläisiä.

Totuus paljastuu

Pikku lordi Cedricin päivät Dorincourtin linnassa olivat täynnä aurinkoa ja uusia seikkailuja. Joka aamu hän heräsi innokkaana, hyppäsi pehmeästä sängystään ja kurkisti ikkunasta ulos nähdäkseen, oliko ruusutarha jo herännyt. Perhoset leikittelivät kukkien yllä kuin pörröiset unelmat, ja mehiläiset surisivat tyytyväisinä keräten mettä. Cedric kuvitteli usein, että jokaisella kukalla oli oma tarinansa, jonka se kuiskasi tuulelle. Hänestä oli tullut linnan valopilkku, pieni aurinko, joka sulatti jopa vanhan kreivin jäisen sydämen. Kreivi harvoin moitti Cedriciä, vaan usein naureskeli pojankin hauskoille puheille ja katseli häntä ylpeänä, vaikka ei sitä aina näyttänytkään. Cedricin äiti, Rakas, oli myös onnellinen nähdessään poikansa viihtyvän ja tuovan iloa tähän suureen, mutta niin hiljaiseen linnaan. Mutta eräänä kauniina, kirkkaana aamuna, juuri kun Cedric oli aamiaisella syömässä hunajaleipää ja juomassa maitoa, jotain odottamatonta tapahtui. Palvelija tuli kiirehtien keittiöstä ja kuiskasi jotain kreivin korvaan. Kreivi rypisti kulmiaan ja näytti todella vihaiselta. Cedric ei ollut koskaan nähnyt häntä niin levottomana. ”Mitä on tapahtunut, isoisä?” Cedric kysyi, hänen pieni äänensä kaikui suuressa ruokasalissa. Kreivi huokaisi syvään ja katsoi Rakasta, joka näytti myös huolestuneelta. ”Tänne on saapunut... vieraita”, kreivi sanoi, ja hänen äänensä oli tavallista matalampi. ”Nämä vieraat väittävät jotain hyvin outoa.” Vain hetkeä myöhemmin, linnan suuret puuovet avautuivat narahtaen, ja sisään asteli nainen. Hänellä oli yllään kaunis, mutta hieman nuhruinen mekko, ja hänen kasvonsa olivat vakavat. Käsivarrestaan hän piti kiinni pienestä pojasta, joka oli suunnilleen Cedricin ikäinen. Poika näytti ujolta, ja hänen silmänsä harhailivat ympäri suurta salia. Cedric katsoi poikaa uteliaana. Hän ei ollut koskaan nähnyt muita lapsia linnassa! Olisiko hän saanut uuden leikkikaverin? Nainen asteli määrätietoisesti kreivin eteen. Hän kumarsi kevyesti ja alkoi sitten puhua, hänen äänensä oli kova ja kuulosti päättäväiseltä. ”Herra kreivi, olen rouva Tipton. Ja tämä on poikani, Leo. Me olemme tulleet vaatimaan sitä, mikä meille kuuluu.” Kreivi nosti kätensä ja sanoi, ”Rouva Tipton, en ymmärrä. Mikä teille kuuluu?” Nainen ojensi hänelle vanhan, kellastuneen paperin. ”Tässä on todiste! Minun poikani Leo on edesmenneen herra Beauchampin poika. Hän on vanhin poika, ja siten hän on Dorincourtin todellinen lordi, ei tämä poika!” Hän osoitti Cedriciä. Cedricin suuriin silmiin nousi hämmennys. Leo? Beauchamp? Mitä tämä tarkoitti? Hän ei ymmärtänyt kaikkia suuria sanoja, mutta hän ymmärsi, että nainen sanoi Leon olevan lordi hänen sijastaan. Rakas astui eteenpäin, hänen kasvonsa olivat valkoiset. ”Rouva Tipton, tämä on mahdotonta. Minun mieheni oli herra Beauchamp, ja Cedric on hänen ainoa poikansa.” Rouva Tipton pudisti päätään. ”Ei! Minun poikani on syntynyt ennen. Meillä on todisteet, jotka osoittavat, että herra Beauchamp oli naimisissa minun kanssani *ennen* teitä!” Linnassa vallitsi pitkä hiljaisuus. Vain kellon tikitys kuului. Kreivi istui syvällä tuolissaan, hänen kasvonsa olivat punaiset ja nyrkki puristui. Tämä oli hirveä uutinen! Jos rouva Tiptonin puheet pitivät paikkansa, silloin Cedric ei olisikaan seuraava kreivi. Koko hänen suunnitelmansa olisi pilalla! Hän ei ollut uskoa korviaan. Hän oli niin tottunut Cedriciin, niin kiintynyt tähän pieneen, iloiseen poikaan. Miten tällainen asia voisi olla totta? Cedric vilkaisi Leon suuntaan. Leo piti tiukasti kiinni äitinsä kädestä ja katseli lattiaa. Cedricin sydämessä sykkäsi pieni toivon kipinä. Ehkä tämä uusi poika tarvitsi ystävän? Hän käveli hitaasti, varovasti Leon luo. ”Hei”, Cedric sanoi, ja hänen äänensä oli ystävällinen ja kutsuva. ”Minä olen Cedric. Minä asun täällä. Mikä sinun nimesi on?” Leo nosti katseensa. Hänellä oli hieman surullisen näköiset silmät. ”Minä olen Leo”, hän kuiskasi. Rouva Tipton ja kreivi olivat niin syvällä kiistassaan, että he eivät heti huomanneet poikien juttelua. ”Haluatko nähdä ruusutarhan?” Cedric kysyi. ”Siellä on paljon perhosia ja pöriseviä mehiläisiä! Ja minulla on yksi poni, jonka nimi on Pikkumusta. Sen turkki kiiltää kuin silkki!” Leo nyökkäsi hitaasti. Pieni hymynpoikanen ilmestyi hänen huulilleen. Kreivi huomasi poikien puhelun ja katsoi heitä. Hän näki, kuinka Cedricin silmät loistivat ilosta, ja kuinka Leo alkoi jo hieman piristyä. Sydämessään kreivi tunsi kummallisen piston. Vaikka tämä uutinen oli kauhea, Cedricin ystävällisyys oli jotain, mitä ei voinut ottaa pois. ”Tämä asia täytyy selvittää”, kreivi sanoi, hänen äänensä kaikui. ”Meidän on kutsuttava asianajajat paikalle. Meidän on tutkittava tämä todiste tarkkaan.” Rakas nyökkäsi. Vaikka hän oli järkyttynyt, hän tiesi, että totuutta oli etsittävä. Cedric ei ymmärtänyt kaikkea, mutta hän tiesi, että jotain suurta oli tapahtumassa. Kuka olisi Dorincourtin Pikku lordi? Hän vai uusi ystävänsä Leo? Seuraavaksi oli edessä suuri selvitys, mutta Cedricillä oli jo uusi ystävä, ja se oli hänelle tärkeintä. Hän toivoi vain, että kaikki päättyisi hyvin ja että hän saisi pitää Leon leikkikaverinaan linnassa.

Lopetus

Kiitos, että olit mukana Pikku lordi Leon ja hänen ystäviensä jännittävässä seikkailussa! Toivottavasti sinulla oli hauskaa ja sait monia iloisia ajatuksia. Jos sinulla on ideoita tai palautetta tästä tarinasta, kerrothan Sonacastsille! Voit aina kuvitella lisää omia tarinoita tai etsiä uusia seikkailuja täältä. Muista, että mielikuvituksen maailma on rajaton ja täynnä ihmeitä. Nähdään taas seuraavan tarinan äärellä!

Lisää tarinoita