SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Piian Pitaleivän Taikauuni

60 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Introduction

Olipa kerran pieni leipuri nimeltä Piia, jonka unelmana oli leipoa maailman parhaita pitaleipiä. Hänen leipomonsa tuoksui aina lämpimältä leivältä ja makeilta unelmilta. Mutta Piian paistopisteessä piili salaisuus, josta kukaan ei tiennyt. Uuni, joka oli ikivanha ja täynnä mystisiä merkkejä, saattoi olla paljon enemmän kuin pelkkä uuni. Eräänä sateisena iltana, kun kaikki muut olivat jo nukkumassa, Piia kuuli uunista outoa kurnutusta. Mitä ihmettä siellä tapahtui? Oli aika selvittää paistopisteen piilevä taika.

Piian uusi, salaperäinen paistopiste

Piian sydän hypähti pienesti. Kurnutus! Oliko joku eläin eksynyt paistopisteen sisälle? Ääni kuulosti ihan sammakolta. Sammakko uunissa? Se oli mahdotonta! Uteliaisuus veti Piiaa vastustamattomasti. Hän hiipi ulos peiton alta, jalat koskettivat viileää lattiaa. Kuunvalo siivilöityi ikkunoista, maalaten keittiöön pitkiä varjoja. Jokainen narahdus kuulosti suuremmalta pimeässä. Piia käveli tiptoe-varpaillaan, ettei herättäisi ketään. Hänen katseensa oli naulittuna vanhaan uuniin, joka seisoi nurkassa kuin salaperäinen jätti. Uunin tumma rauta heijasti himmeästi kuunvaloa. Kurnutus kuului taas, kovempaa ja lähempää. Klonk, klonk! Se tuntui tulevan suoraan uunin sisältä. Piia nielaisi. Olisiko siellä hauska yllätys? Vai jotain ihan muuta? Jännitys kutitti hänen vatsanpohjaansa. Hän ojensi kätensä ja tunsi vanhan metallisen oven viileän pinnan. Sitten Piia veti syvään henkeä, keräsi rohkeutensa ja avasi uunin luukun hitaasti. Narahdus! Uunin sisällä ei ollutkaan hiiliä tai tuhkaa, vaan… pehmeä, lämmin, oranssinpunainen hehku. Se valaisi uunin sisuksen lempeästi, ja ilma täyttyi vastaleivotun leivän tuoksulla. Mutta missä oli sammakko? Uunin takaseinässä, missä yleensä oli tiiltä, näkyi nyt pieni, pyöreä aukko. Se oli kuin miniatyyriovi, josta pilkisti lisää oranssia valoa. Ja juuri siitä aukosta kuului se mystinen kurnutus! Klonk, klonk, klonk! Se ei kuulostanut enää pelkältä sammakolta. Siinä oli jokin… melodinen sävel, kuin pienen kellon soitto. Piia työnsi päänsä varovasti lähemmäs ja yritti kurkistaa. Aukko oli liian pieni, eikä hän nähnyt sen läpi. Hän tunsi lämpimän ilmavirtauksen ja kuulikin selvemmin erikoisen äänen. Se ei ollut pelkkä kurnutus, vaan pikemminkin… laulu! Pieni, hiljainen, mutta iloinen laulu, joka täytti Piian mielen ihmeellisellä tunteella. Mikä tämä uusi paistopiste oikein oli? Ja kuka lauloi uunin sisällä? Piialla oli nyt enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Hän tiesi, että hänen oli pakko selvittää arvoitus.

Pöllö-Pekan viisas vinkki

Piia seisoi paistopisteen keskellä, suu auki ja silmät pyöreänä. Kuka lauloi uunin sisällä? Ja miten uusi, vanha paistopiste oli ilmestynyt sinne kuin taikaiskusta? Piialla oli nyt niin monta kysymystä, että hänen pieni päänsä tuntui pursuavan. Hän tarvitsi apua. Mutta keneltä? Hän mietti ja mietti, mietti ja mietti. Yhtäkkiä hänen mieleensä muistui. Metsän vanhin ja viisain asukki, Pöllö-Pekka! Pekka asui vanhassa, korkeassa tammessa metsän laidalla ja tiesi kaiken. Hän oli nähnyt niin monta kesää ja talvea, niin monta auringonnousua ja -laskua. Jos joku tiesi, mitä ihmeellisen uunin kanssa pitäisi tehdä, se oli varmasti Pöllö-Pekka. Piia päätti heti lähteä tapaamaan ystäväänsä. Hän sujautti jalkaansa mukavat kengät ja nappasi pienen eväskorin mukaansa, jos vaikka Pöllö-Pekalla olisi nälkä. Ulkona aurinko paistoi kirkkaana ja linnut lauloivat iloisesti. Ilmassa tuoksui metsän raikkaus ja pienet kukkaset nyökkäilivät polun varrella. Piia käveli kevein askelin, hänen mielensä jo vähän kevyempänä, kun hänellä oli suunnitelma. Polku johti hänet syvemmälle metsään. Hän kuuli puiden huminan ja purojen solinan. Jokainen askel tuntui vievän häntä lähemmäs vastausta. Kun hän lopulta saapui vanhan tammen luo, Pöllö-Pekka istui tutulla oksalla, silmät puoliksi kiinni, ehkä torkkuen tai sitten vain syvissä ajatuksissa. Pekan höyhenet olivat pehmeän ruskeat ja hänen silmänsä olivat suuret ja keltaiset, täynnä vanhaa viisautta. ”Pekka, hei Pekka!” Piia huikkasi varovasti, ettei herättäisi Pöllö-Pekkaa liian jyrkästi. Pekka avasi silmänsä hitaasti ja katsahti alas Piiaan. Hän siristi silmiään ja heilautti päätään. ”Huu-uu, kuka siellä? Onko Pikku-Piia asialla? Mikä sinua nyt mietityttää?” Pekan ääni oli syvä ja rauhallinen, kuin metsän itse kuiskaus. Piia kertoi Pöllö-Pekalle kaiken. Hän kuvaili, miten oli löytänyt vanhan, unohdetun paistopisteen ja miten se oli yhtäkkiä ilmestynyt kuin tyhjästä. Hän kertoi siitä, miten paistopiste oli ollut aluksi hiljainen, mutta sitten uunin sisältä oli alkanut kuulua outoa laulua. ”Se kuulosti niin kauniilta, Pekka, mutta myös niin salaperäiseltä! En ymmärrä, mikä siinä uunissa on vialla tai onko siinä edes mitään vialla. Ehkä se on taikaa? Mutta mitä taikaa?” Piia kysyi. Pöllö-Pekka kuunteli tarkkaan, kääntäen päätään puolelta toiselle ja nyökytellen silloin tällöin. Hän sulki silmänsä hetkeksi, ikään kuin keskittyisi muistoihinsa. Sitten hän avasi ne taas, kirkkaina ja viisaina. ”Huu-uu, Piia”, Pöllö-Pekka sanoi. ”Kuulen tarinasi ja se kuulostaa todellakin erikoiselta. Mutta ei ihmeelliseltä! Olen elänyt täällä kauan, kauan ja nähnyt monenlaisia ihmeitä. Muistan kuulleeni vanhoilta pöllöiltä tarinoita tällaisista paikoista. Metsässä on paikkoja, jotka odottavat oikeaa aikaa ja oikeaa ihmistä herätäkseen eloon.” ”Paistopisteesi ei ole mikä tahansa paistopiste, Piia”, Pekka jatkoi. ”Se on Taikauuni. Ja taikauunit ovat hyvin, hyvin herkkiä. Ne reagoivat tunteisiin ja ajatuksiin. Ne eivät vain paista leipää, vaan ne myös aistivat leipurin mielen. Jos leipuri on surullinen, leivästä tulee apeaa. Jos leipuri on vihainen, leivästä tulee kovaa. Mutta jos leipuri on iloinen, täynnä toivoa ja rakkautta, silloin leipäkin saa ihanan maun ja taianomaisen voiman.” Piia kuunteli suu auki. Taikauuni! Se kuulosti uskomattomalta. ”Mutta mikä laulu?” Piia kysyi. ”Kuka laulaa uunin sisällä?” Pöllö-Pekka hymyili salaperäisesti. ”Huu-uu-uu. Se laulu, Piia, se on uunin oma laulu. Se on merkki siitä, että uuni on heräämässä. Se on kutsulaulu. Se kutsuu sinua. Se kutsuu sinua leipomaan sille.” ”Mutta miten minä voin leipoa sille, jos en edes tiedä, mitä se haluaa?” Piia huokasi. ”Yritin jo! Mutta se vain lauloi lisää, kun tulin takaisin. Mitä minun pitäisi tehdä?” Pöllö-Pekka sulki taas silmänsä, tällä kertaa pidemmäksi aikaa. Piia odotti kärsivällisesti. Hän tiesi, että Pöllö-Pekan viisaus vaati joskus aikaa. Lopulta Pekka avasi silmänsä ja katsoi Piiaa suoraan. ”Tässä tulee viisas vinkkini, Piia. Vanhat taikauunit, varsinkin ne vähän lumotut, rakastavat iloa ja kepeyttä. Ne heräävät eloon, kun niille lauletaan tai kun leipuri itse on oikein iloinen ja sydämellinen. Mutta kuunnellessani sinun tarinaasi, Piia, tuli mieleeni eräs asia. Jotkut taikauunit tarvitsevat ihan pienen, salaisen ainesosan, jota ei löydy mistään kaupasta. Ne etsivät leipurista itsestään jotain erityistä. Ne etsivät… hymyä ja laulua!” ”Hymyä ja laulua?” Piia toisti hämmentyneenä. ”Miten hymy ja laulu voivat olla ainesosia?” ”Ne eivät ole ainesosia taikinaan, Piia, vaan ainesosia tunnelmaan”, Pekka selitti lempeästi. ”Kun alat leipoa, laita ensin suuri, iloinen hymy kasvoillesi. Sitten ala hyräillä tai laulaa lempeästi. Ei tarvitse olla täydellinen laulaja, riittää kun laulat sydämestäsi. Uuni kuulee sen. Se tuntee ilosi ja innostuksesi. Sillä tavalla uuni saa sen salaisen ainesosan, jota se tarvitsee herätäkseen täysin eloon ja jakaakseen taikavoimansa.” ”Ja yksi asia vielä”, Pekka lisäsi nostaen siipeään varoittavasti. ”Taikinataikina, jonka teet, sen pitää olla täynnä iloa ja rakkautta. Älä mieti murheita tai huolia. Kuvittele, miltä haluat leivän maistuvan, miten se lohduttaa ja ilahduttaa syöjiään. Jokainen vaivaamasi liike, jokainen lisätty pisara vettä, niiden pitää olla täynnä hyviä ajatuksia. Uuni on herkkä. Se tuntee kaiken.” Piia tunsi pienen toivon kipinän syttyvän sisällään. Tämä oli erilainen neuvo kuin mikään, mitä hän oli koskaan kuullut. Se kuulosti juuri sellaiselta salaiselta taikuudelta, jota hän oli etsinyt. ”Kiitos, Pöllö-Pekka”, Piia sanoi iloisesti. ”Kiitos viisaasta vinkistäsi! Minä menen heti kokeilemaan!” ”Muista vain”, Pekka huusi Piian perään, kun tämä jo kääntyi takaisin kohti polkua. ”Sydämen ilo on paras mauste!” Piia vilkutti Pöllö-Pekalle ja kiiruhti takaisin paistopistettä kohti. Hänen askeleensa olivat taas keveitä, jopa hypähteleviä. Nyt hän tiesi, mitä tehdä. Hän aikoi leipoa Taikauunille maailman iloisimman leivän. Hän aikoi laulaa sille ja antaa sille koko sydämensä lämmön. Hän tunsi jo pienen, salaperäisen odotuksen kuplivan vatsassaan. Mitähän tapahtuisi, kun hän yhdistäisi ilon ja laulun taikinan valmistukseen? Hän ei malttanut odottaa! Hän näki jo itsensä hymyilemässä uunille ja laulamassa, kun hän alkaisi sekoittaa aineksia. Hän saapui takaisin paistopisteelle, jossa uuni näytti odottavan häntä hiljaa, mutta valmiina. Piian suupieliin kohosi jo pieni hymy. Hän katsoi uunia uudella tavalla. Se ei ollutkaan enää vain vanha, pölyinen uuni. Se oli Taikauuni, joka odotti hänen lauluaan ja hänen iloaan. Hän oli valmis. Hän oli valmis leipomaan hymyillen ja laulaen. Piia käveli työtason luo ja alkoi etsiä puhtaita kulhoja ja kauhoja. Hän tiesi, että hänen ensimmäinen tehtävänsä oli valmistaa taikina. Mutta ei mitä tahansa taikinaa. Vaan taikina, joka oli täynnä iloa, toivoa ja laulua. Hän avasi jauhopusseja ja kaatoi jauhoja suureen puukulhoon. Sitten hän lisäsi vettä ja hiivaa. Jokaisen liikkeen hän teki hymyillen, ajatellen Pöllö-Pekan sanoja. Hän tunsi jo pienen odotuksen sykkivän sormenpäissään. Mitäköhän tapahtuisi seuraavaksi?

Taikinan kummallinen kuplinta

Piia otti syvän henkäyksen. Nyt oli aika sekoittaa. Hän sujautti kätensä kulhoon, ja sormet upposivat pehmeään, lämpimään massaan. Taikina tuntui aluksi hieman tahmealta, mutta Piia pyöritteli sitä kärsivällisesti. Hän puristeli ja vaivasi, aivan kuten Pöllö-Pekka oli neuvonut. Jokainen vaivaus liike tuntui tuovan taikinaan lisää elämää. Se alkoi muuttua sileämmäksi ja joustavammaksi. Se tuoksui jo nyt niin ihanalta, hieman makealta ja raikkaalta. Piia nauroi hiljaa, kun taikina tarttui hänen sormiinsa kuin pieni, leikkisä otus. Hän jatkoi vaivaamista, kuvitellen, kuinka pienet hiivasolut heräsivät eloon ja alkoivat työskennellä ahkerasti. Taikina muuttui yhä kimmoisammaksi ja vähemmän tahmeaksi Piian käsissä. Se tuntui elävältä ja energiseltä, aivan kuin se olisi valmis uuteen seikkailuun. Piian kasvoille levisi leveä hymy. Tämä oli hauskaa! Ja mielenkiintoista. Hän ei ollut koskaan ennen kokenut tällaista taikinan kanssa työskennellessään. Tässä paikassa oli todella jotain erilaista. Hän muisti Pöllö-Pekan vinkit ja teki kaiken juuri niin kuin oli neuvottu, suurella sydämellä ja ripauksella uteliaisuutta. Hän tiesi, että kärsivällisyys oli tärkeintä nyt.Kun taikina oli sopivan pehmeää ja kimmoisaa, Piia muotoili siitä kauniin pallon. Hän asetti pallon puhtaaseen kulhoon, peitti sen kostealla liinalla ja siirsi sen sitten lämpimään paikkaan, aivan kuten isoäiti oli aina tehnyt. Nyt oli odottamisen aika.

Yllätysvieraat uunissa

Piia istui pienellä jakkaralla ja katseli kulhoa, jossa taikina lepäsi. Aika tuntui kuluvan hitaasti, niin hitaasti, kun odotti jotain ihanaa tapahtuvan. Hän siristi silmiään ja kuvitteli jo mielessään, miltä nuo pitaleivät maistuisivat. Mielessään hän haistoi jo tuoreen leivän tuoksun, joka leijailisi ympäri paistopistettä. Hän muisti Pöllö-Pekan sanat: "Ole kärsivällinen, Piia. Hyvät asiat vaativat aikaa." Ja Piia yritti olla kärsivällinen, todella yritti. Mutta vatsassa kurniva nälkä ja uteliaisuus saivat hänet hieman levottomaksi. Hän kävi kurkistamassa kulhoon muutaman kerran, mutta taikina näytti nukkuvan syvää unta liinan alla. "Hmm", Piia mietti, "ehkä se tarvitsee pienen kannustuksen." Hän päätti laulaa sille hiljaa pienen laulun, jonka isoäiti oli aina laulanut leipoessaan. "Nouse, nouse, taikina, suureksi ja kauniiksi. Lämpö hellii sinua, leipä sieltä syntyy. Aivan kun Piia oli laulanut laulun loppuun, kulhon vieressä oleva vanha kiviuuni alkoi hehkua. Se ei ollut tavallista hehkua, vaan pehmeää, kultaista valoa, joka tanssi uunin luukun raoista. Piia keskeytti laulunsa ja katsoi hämmästyneenä. Uuni, jonka luukku oli ollut tiukasti kiinni ja jonka Piia oli juuri tarkistanut olevan kylmä, tuntui nyt elävän omaa elämäänsä. Valo voimistui ja alkoi sitten aaltoilla, aivan kuin merenpinta tuulen tuiverruksessa. Sitten uunin sisältä kuului hiljainen, iloinen napsahtelu, aivan kuin joku olisi paukauttanut pieniä ilmapalloja. Piia nousi varovasti ja käveli lähemmäs. Hän kurkisti varovasti uunin luukun raosta ja näki jotain uskomatonta. Uunin pimeässä sisustassa ei ollutkaan tyhjää tilaa tai vanhoja hiiliä. Sen sijaan siellä hohti pieniä, kirkkaita pisteitä, jotka liikkuivat edestakaisin. Ne olivat kuin tuhannet pienet tähdet, jotka olivat eksyneet uunin sisään. Piian suu loksahti auki. Tähdet alkoivat sitten koota itseään. Ne pyörivät ja tanssivat, muodostaen outoja kuvioita ja sitten – hupsista! – niistä alkoi erottua pieniä hahmoja. Ne olivat niin pieniä, ettei Piia ensin saanut selvää, mitä ne olivat. Ne olivat vain vilahduksia, varjoja ja valopilkkuja, jotka liikkuivat nopeasti kuin perhoset. Sitten yksi hahmoista tuli lähemmäs uunin luukkua. Se oli pieni, pyöreä ja vihreä. Sillä oli suuret, uteliaat silmät, jotka räpsyivät nopeasti. Sen selässä oli pienet, läpikuultavat siivet, jotka surisivat hiljaa kuin kolibri. Se näytti ihan pieneltä, hymyilevältä hyönteiseltä, mutta se ei ollut perhonen eikä mehiläinen. Se oli jotain aivan muuta. Sen pienet kädet heiluttivat iloisesti ja sen suusta kuului hiljainen, iloinen piippaus. "Pii-pii!" se sanoi, aivan kuin se olisi tervehtinyt Piiaa. Sen perässä tuli toinen, sitten kolmas ja neljäs. Niitä oli monia! Ne olivat kaikki samanlaisia, pieniä vihreitä otuksia, joilla oli siivet ja iloiset äänet. Ne olivat kuin pieniä, eläviä smaragdeja, jotka olivat heränneet henkiin uunin uumenissa. Piia katseli niitä silmät pyöreinä. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Nämä eivät olleet taikinan kuplia, nämä olivat eläviä olentoja! Hän avasi uunin luukun varovasti, jotta pienet olennot eivät pelästyisi. Samassa ne alkoivat lentää ulos, suhisevat siivet ilmassa. Ne lentelivät ympäri paistopistettä, tutkivat joka nurkkaa uteliaasti. Ne laskeutuivat hyllyille, tuoleille ja jopa Piian olkapäälle. Yksi niistä istui Piian nenänpäähän ja kutitti sitä pienillä jaloillaan. Piia kikatti. "Ketä te olette?" hän kysyi hiljaa, ettei pelästyttäisi niitä. Pienet olennot vastasivat iloisilla piippauksillaan, mutta Piia ei ymmärtänyt niiden kieltä. Sitten Piia huomasi jotain todella ihmeellistä. Kun pienet olennot lensivät taikinakulhon yli, taikina alkoi todella kuplia ja nousta nopeammin. Se pullistui ja paisui, aivan kuin se olisi ollut onnellinen nähdessään uudet vieraat. Pienet vihreät olennot laskeutuivat taikinan reunoille ja alkoivat tanssia sen päällä, niiden pienet jalat tömisyttelivät taikinan pintaa hiljaa. Jokainen tömäytys sai taikinan nousemaan vieläkin enemmän. Ne olivat siis taikinan ystäviä! Ehkä ne olivatkin Taika-uunin vartijoita tai Taikinanhenkiä, jotka olivat tulleet auttamaan Piiaa. Niiden energia ja ilo tuntuivat tarttuvan myös taikinaan, antaen sille uutta elämää. Pienet olennot, joita Piia päätti kutsua "Taikapiippareiksi", lentelivät sitten taas Piian ympärille. Yksi niistä laskeutui hänen kämmenelleen. Se oli uskomattoman kevyt ja sen iho tuntui pehmeältä, kuin sametti. Se katsoi Piiaa suurilla silmillään ja piippasi hiljaa. Piia ojensi toisen kätensä ja kutsui toista Taikapiipparia. Pian hänen molemmat kämmenensä olivat täynnä näitä pieniä, vihreitä ystäviä. Ne tuntuivat luottavan Piiaan, aivan kuin he olisivat tunteneet hänet jo pitkään. Piia hymyili. Yksinäinen paistopiste ei ollutkaan enää niin yksinäinen. Hänellä oli nyt apureita, pieniä taianomaisia ystäviä, jotka auttoivat taikinaa nousemaan. Taikina oli nyt noussut kauniisti, kupliva ja ilmava. Se oli valmis seuraavaan vaiheeseen. Taikapiipparit lensivät takaisin uuniin, mutta eivät menneetkään kokonaan sisälle. Ne jäivät uunin suuaukolle, istuen rivissä kuin pienet vartijat, niiden siivet lepäsivät ja silmät tuikkivat uteliaina. Ne odottivat, mitä Piia tekisi seuraavaksi. Piia ymmärsi, että nyt oli aika muotoilla taikinasta pitaleipiä. Hänen sydämensä sykähti ilosta. Tämä ei ollut tavallista leipomista, tämä oli taikaa! Hän otti taikinakulhon käsiinsä ja tunsi sen kevyen, kuplivan rakenteen. Hän tunsi myös pienten Taikapiippareiden kannustavan katseen. Miten vanha Pöllö-Pekka olikaan ollut oikeassa! Tämä paistopiste oli todella salaperäinen. Ja miten ihanaa olikaan saada yllätysvieraiksi näin suloisia ja avuliaita olentoja. Piia tiesi, että hänen leipänsä tulisivat olemaan aivan erityisiä. Ne eivät olisi vain hyvänmakuisia, vaan niissä olisi mukana myös pienten Taikapiippareiden ilo ja Taika-uunin salaisuus. Hän alkoi ottaa varovasti palasia taikinasta ja asetella niitä työpöydälle. Hän muotoili ne lempeästi pyöreiksi pitaleiviksi, juuri sellaisiksi kuin isoäiti oli aina opettanut. Jokainen leipä tuntui jo täynnä odotusta ja pientä taikaa.

Maaginen maistiainen

Piia asetti huolellisesti ensimmäiset pyöreät pitaleivät Taika-uunin lämpimään syliin. Hän oli jo aivan varma, että uuni tuntui jotenkin erilaiselta kuin tavalliset uunit. Se ei ollut vain lämmin, se tuntui kuin elävältä, kuin se olisi odottanut juuri näitä leipiä. Kun Piia sulki uunin luukun, uuni alkoi hehkua! Ei kirkkaasti ja häikäisevästi, vaan pehmeällä, kullankeltaisella valolla, joka tanssi seinillä ja katossa. Se oli kuin auringonlasku, joka oli piilotettu uunin sisälle. Taikapiipparit alkoivat sirkuttaa innokkaammin kuin koskaan, pienet siivet väpättäen. Ne tanssivat ilmassa uunin ympärillä, kuin juhlisivat jotakin suurta ja ihmeellistä, joka oli juuri alkamassa. Piia hymyili. Hän tiesi, että Taikapiipparit olivat oikeassa. Tässä uunissa oli todellakin jotain aivan erityistä tekeillä. Aika tuntui venyvän ja kutistuvan samanaikaisesti. Vaikka Piia tiesi, että pitaleivät paistuivat yleensä nopeasti, hänestä tuntui, että jokainen sekunti oli täynnä jännitystä ja odotusta. Ja sitten, aivan yhtäkkiä, ilmassa alkoi leijailla tuoksu. Mutta se ei ollut tavallisen leivän tuoksu, ei sittenkään. Tämä tuoksu oli kuin se olisi tullut jostakin kaukaa, satumaasta. Se tuoksui vastaleivotun leivän lämmölle, mutta myös kesäaamun raikkaudelle, kukkien makeudelle ja ehkä jopa pienelle ripaukselle sateenkaarta. Se oli tuoksu, joka sai Piian vatsan kurnimaan iloisesti ja sai hänet sulkemaan silmänsä, kuvittelemaan kaikki maailman kauniit asiat. "Voi sentään!" Piia huokaisi, kun tuoksu täytti koko paistopisteen ja tuntui kiertyvän jopa ulos avoimesta ovesta. "Tämä on aivan ihmeellistä!" Taikapiipparit sirkuttivat hymyillen. "Pii-pii! Taikaa, taikaa!" ne kiljuivat pienillä äänillään. Piia avasi Taika-uunin luukun varovasti. Ja siellä ne olivat! Pyöreät pitaleivät olivat nousseet kauniisti ja saaneet täydellisen, kullanruskean värin. Ne eivät olleet palaneita tai liian vaaleita, vaan juuri oikeanlaisia. Niiden pinnalle oli ilmestynyt pieniä, kuplivia pisteitä, jotka kertoivat kuinka pehmeitä ja kuohkeita ne olisivatkaan sisältä. Ja ne tuntuivat hehkuvan myös sisältäpäin, kuin niihin olisi vangittu pientä auringonvaloa. Piia nosti leivät varovasti uunista ja asetti ne puhtaalle puulaudalle jäähtymään. Niiden lämpö tuntui ihanalta hänen käsissään. Hän odotti hetken, mutta maltti oli koetuksella. Kuinka hän voisi odottaa, kun tuoksu oli niin kutsuva ja leivät näyttivät niin houkuttelevilta? Ja Taikapiipparitkin pomppivat laudalla leipien ympärillä, näyttäen siltä, että ne olivat aivan yhtä innoissaan kuin Piia itse. "Pii-pii! Maista, maista!" ne vaativat, ikään kuin olisivat lukeneet Piian ajatukset. Piia nyökkäsi. "Täytyyhän minun!" hän sanoi, ja valitsi yhden leivän. Se oli vielä lämmin, ja sen pehmeä kuori tuntui ihanalta sormissa. Hän repäisi varovasti pienen palasen leivästä. Pieni höyrypilvi nousi ilmaan, tuoden mukanaan vielä voimakkaamman, maagisen tuoksun. Hän vei palasen suuhunsa. Ja sitten se tapahtui. Ensinnäkin, maku oli aivan uskomaton. Se oli pehmeä ja täyteläinen, mutta samalla kevyt ja ilmava. Se oli juuri oikeanlainen yhdistelmä suolaista ja makeaa, jotain tuttua ja jotain aivan uutta. Piia tunsi pienen ilon pirskahtavan sisällään, aivan kuin pienet, kultaiset kuplat olisivat nousseet hänen vatsastaan rintaan ja kurkkuun. Hän tunsi hymyn leviävän kasvoilleen, ja se oli leveämpi kuin koskaan aikaisemmin. Mutta maku teki muutakin kuin vain maistui hyvältä. Kun Piia söi leipää, hänen mielessään alkoi pyöriä kauniita kuvia. Hän näki mielessään, kuinka pienet Taikapiipparit tanssivat iloisesti kukkakedolla, kuinka aurinko paistoi lämpimästi ja kuinka kaikki kukat avautuivat kauniiksi ja värikkäiksi. Hän näki mielessään ison, vanhan tammen, jonka oksilla istui viisas Pöllö-Pekka, silmät tuikkien. Piia tunsi pienen, iloisen kutituksen vatsassaan ja varpaissaan, aivan kuin hänkin olisi halunnut lähteä tanssimaan Taikapiippareiden kanssa. "Vau!" Piia kuiskasi, suu täynnä leipää ja mieli täynnä ihanaa taikaa. "Tämä on uskomatonta! Se on kuin... kuin taikaa!" Taikapiipparit nauroivat helkkyen ja kiisivät Piian olkapäälle. "Se on Taika-uunin taikaa!" ne sirkuttivat kuorossa. "Ja meidän iloamme! Meidän ilomme elää leivässä!" Piia söi loppuun pienen palasen ja otti heti toisenkin. Jokainen suupala oli uusi seikkailu. Se ei ollut vain syömistä, se oli kokemus. Se oli kuin pieni matka satumaahan, joka oli piilotettu tavallisen pitaleivän sisälle. Piia tunsi itsensä energiseksi ja iloiseksi, ja jopa hänen ajatuksensa tuntuivat kirkkaammilta ja kevyemmiltä. Hän tunsi uskomattoman hyvää oloa, kuin kaikki olisi mahdollista. Hän katsoi pöydällä olevia muita pitaleipiä. Ne olivat kaikki yhtä kauniita ja hehkuvia. Hän ymmärsi silloin, että hänellä oli käsissään jotain aivan ainutlaatuista. Nämä eivät olleet vain leipiä, joita hän myisi paistopisteessään. Nämä olivat ilon ja taian lähettiläitä. Nämä leivät voisivat tuoda hymyn kenen tahansa kasvoille, jotka niitä maistaisivat. "Minun täytyy jakaa tätä taikaa!" Piia sanoi ääneen, hänen sydämensä täynnä lämpöä ja innostusta. Hän tiesi, että hänen isoäitinsä olisi ylpeä. Ei vain siitä, että Piia oli oppinut leipomaan pitaleipiä, vaan siitä, että hän oli löytänyt ja vapauttanut niiden sisällä piilevän taian. Taikapiipparit olivat selvästi samaa mieltä. Ne lensivät ympäriinsä iloisesti, välillä tökkien hellästi Piian poskea pienillä nokillaan. Ne tuntuivat sanovan: "Joo, joo! Jaa, jaa! Maailma tarvitsee taikaleipää!" Piia alkoi miettiä, kuinka hän voisi kertoa ihmisille näiden leipien taikuudesta. Hän ei voinut vain sanoa: "Nämä leivät tekevät sinut iloiseksi ja näet satukuvia mielessäsi!" Ihmiset eivät ehkä uskoisi. Mutta sitten hän mietti, että ehkä heidän ei tarvinnutkaan uskoa etukäteen. Ehkä heidän tarvitsi vain maistaa. Ja taika tekisi loput. Piia tunsi pienen kutituksen sormissaan. Hän halusi leipoa lisää, heti. Hän halusi täyttää koko paistopisteensä näillä upeilla, taianomaisilla pitaleivillä. Hän näki jo mielessään, kuinka lapset ja aikuiset tulisivat hänen luokseen ja maistaisivat hänen leipiään. Hän kuvitteli heidän iloiset ilmeensä ja leveät hymynsä, kun taika leviäisi heidän sisälleen. Tämä oli Piian uusi tehtävä, ja hän oli siihen valmis. Hän oli löytänyt taikaa vanhasta paistopisteestä, ja nyt hän jakaisi sitä koko maailmalle, yksi herkullinen pitaleipä kerrallaan. Taika-uunin paistamat leivät olivat paljon enemmän kuin vain ruokaa. Ne olivat toivoa, iloa ja pientä seikkailua jokaisessa suupalassa. Piia otti syvään henkeä ja katsoi Taika-uunia. Se hehkui edelleen pehmeästi, kuin olisi sanonut: "Tervetuloa seikkailuun, Piia." Hän alkoi jo miettiä, miten seuraavat leivät maistuisivat. Millaista taikaa niistä löytyisi? Joka tapauksessa, hän oli valmis ottamaan selvää.

Leivän salainen laulu

Piia oli utelias ja innostunut. Edellisen taikaleivän maku oli vielä suussaan, ja sydän hypähteli ilosta. Hän halusi tietää lisää tästä uunista ja sen ihmeellisistä kyvyistä. Mikä oli seuraava taika, jonka hän löytäisi? Piia ei malttanut odottaa! Hän sujautti esiliinansa päälle, harjasi jauhot työtasolta ja valmistautui uuteen leivontakierrokseen. Tällä kertaa hän otti esille kaikki parhaat raaka-aineensa: pehmeimmät jauhot, joita hän oli koskaan käyttänyt, hiiva, joka kupli eloisasti, ripauksen suolaa ja tilkkasen puhdasta vettä. Hän sekoitti ne kulhoon erityisen varovasti, melkein kuin hän olisi kuiskannut taikinaan salaisuuksia. "Tästä tulee erityisen hyvä, eikö vain?" hän mutisi taikinalle, ja se tuntui vastaavan pienellä, tyytyväisellä pullahduksella. Piia vaivasi taikinaa pitkään ja hartaasti. Hän muisti Pöllö-Pekan sanat ystävyydestä ja yhteistyöstä. Ehkä taikinakin piti siitä, että sitä vaivattiin rakkaudella. Hän tunsi taikinan muuttuvan joustavaksi ja silkkisen pehmeäksi hänen käsissään. Se oli lämmin ja eloisa, kuin pieni, nukkuva eläin. Kun taikina oli valmis, Piia asetti sen öljytylle alustalle, peitti sen puhtaalla liinalla ja antoi sen levätä lämpimässä paikassa. Aurinko paistoi paistopisteen ikkunasta sisään ja lämmitti pientä tilaa. Piia istui pienen pöydän ääressä ja odotti. Hän kuunteli hiljaisuutta, joka tuntui täyttyvän odotuksesta. Mitä tapahtuisi seuraavaksi? Kasvaisiko taikina ennennäkemättömän suureksi? Muuttaisiko se väriä? Piia antoi mielikuvituksensa laukata vapaana. Jonkin ajan kuluttua taikina oli kohonnut kauniisti, kaksinkertaiseksi kokoonsa. Se oli täydellisen kuohkeaa ja ilmavaa. Piia hymyili tyytyväisenä. Hän otti taikinasta palasia ja muotoili niistä pyöreitä, litteitä pitaleipiä. Hän asetteli ne varovasti uunin pellille, katsellen samalla sitä vanhaa, taianomaista uunia. Uuni näytti edelleen yhtä tavalliselta kuin aina, mutta Piia tiesi, että sen sisällä asui uskomaton salaisuus. Kun Piia sujautti pellin uuniin, hän tunsi pienen, mutta selvän värähdyksen. Se ei ollut aivan tavallista lämpöä, vaan jotain paljon syvempää. Ovi sulkeutui, ja Piia jäi odottamaan. Aika tuntui kuluvan hitaasti. Piia kuljeskeli ympäri paistopistettä, siivosi työvälineitä ja järjesti jauhosäkkejä. Sitten, aivan yllättäen, hän kuuli jotain. Se oli hyvin hiljainen ääni aluksi, niin hiljainen, että Piia luuli kuvittelevansa sen. Se oli kuin vaimea humina, tai ehkä tuulen suhina. Mutta paistopisteessä ei ollut tuulta, ja kaikki ikkunat olivat kiinni. Piia pysähtyi ja kuunteli tarkemmin. Ääni voimistui hieman. Se oli kuin pehmeä kuorolaulu, joka tuli jostain kaukaa, mutta samalla aivan läheltä. Hän kurkisti ympärilleen. Mistä ääni tuli? Eihän paistopisteessä ollut muita ihmisiä, ei edes radio ollut päällä. Hän käveli hitaasti kohti uunia. Mitä lähemmäksi hän meni, sitä selvemmäksi ääni muuttui. Se ei ollut enää huminaa, vaan selkeämpää, melodista laulua. Aivan kuin siinä olisi ollut sanoja, vaikka Piia ei saanut niistä selvää. Laulu oli iloista ja kevyttä, täynnä lämpöä ja onnea. Se sai Piian varpaat naputtamaan lattiaan ja suupielet kääntymään hymyyn. Piia laski korvansa varovasti uunin kylmää metalliovea vasten. Laulu kuului nyt täysin selvästi! Se tuli uunin sisältä, suoraan paistuvista pitaleivistä. Leivät lauloivat! Ne lauloivat, kun ne muuttuivat kullankeltaisiksi ja kohosivat täydellisiksi. Tämä oli kaikkein uskomattomin asia, mitä Piia oli koskaan nähnyt tai kuullut. Leivät lauloivat! Hän painoi korvansa tiukemmin oveen ja yritti kuunnella sanoja. Se oli kuin leipien oma, salainen kieli. Laulu kertoi jauhojen matkasta pellolta myllyyn, auringon lämmöstä, joka oli kypsyttänyt vehnän, ja veden raikkaudesta, joka oli juoksuttanut pellon läpi. Se kertoi hiivan pienistä kuplista, jotka saivat taikinan kohoamaan, ja Piian lempeistä käsistä, jotka olivat vaivanneet ne muotoonsa. Jokainen sana, tai ainakin jokainen nuotti, tuntui kertovan tarinaa. Laulu kertoi myös siitä, miten mukavaa oli olla lämpimässä uunissa, kasvaa ja muuttua herkulliseksi. Se kertoi ilosta, jonka leivät toisivat syöjilleen, ja ystävyydestä, joka voisi syntyä jaetuista hetkistä. Piia sulki silmänsä ja antoi laulun viedä mukanaan. Hän tunsi lämpimän aallon leviävän rinnassaan. Se ei ollut pelkästään uunin lämpöä, vaan leipien laulun tuomaa lämpöä. Se oli kuin pieni, maaginen konsertti, joka oli tarkoitettu vain hänelle. Piia nauroi hiljaa, ja kyyneleet kiiltoivat hänen silmissään. Tämä oli niin kaunista. Hän kuvitteli pieniä, pyöreitä pitaleipiä tanssimassa uunin sisällä, kääntymässä ja pyörimässä, kun ne lauloivat iloista lauluaan. Ne eivät olleet enää vain taikinaa, eivätkä vain ruokaa. Ne olivat eläviä, laulavia olentoja, jotka kertoivat tarinaansa. Jokainen leipä oli oma pieni laulajansa, ja yhdessä ne muodostivat upean kuoron. Piia tiesi, että tämä oli se taika, josta Pöllö-Pekka oli puhunut. Se ei ollut pelkästään ruoanlaittoa, vaan jotain paljon syvempää. Se oli yhteyttä, iloa ja elämää. Leipien laulu oli todiste siitä, että pienissäkin asioissa voi olla suurta taikaa, jos vain osaa kuunnella. Kun laulu alkoi vähitellen hiljentyä, Piia avasi silmänsä. Uunista kantautui nyt tuttu, herkullinen tuoksu. Leivät olivat valmiita. Hän veti pellin varovasti ulos, ja siinä ne olivat: täydellisen kullankeltaisia, kauniisti kohonneita pitaleipiä. Ne tuntuivat pulleilta ja pehmeiltä, ja niistä huokui sama lämpö ja ilo, jonka hän oli kuullut niiden laulussa. Mutta nyt leivät olivat hiljaa. Ne olivat laulaneet laulunsa, ja nyt ne lepäsivät, valmiina jakamaan ilonsa maailman kanssa. Piia tiesi, että vaikka laulu oli loppunut, sen sanoma eli yhä leipien sisällä. Jokainen puraisu olisi kuin pieni osa siitä salaisesta laulusta. Hän asetteli leivät siististi tarjottimelle ja ihaili niitä. Ne eivät olleet pelkästään herkullisia leipiä. Ne olivat taikaleipiä, jotka olivat laulaneet hänelle salaisen laulun. Piia tunsi itsensä onnelliseksi ja etuoikeutetuksi. Hän oli löytänyt jotain aivan erityistä. Hän mietti, uskoisiko kukaan häntä, jos hän kertoisi, että leivät lauloivat uunissa. Todennäköisesti ei. Mutta Piialle se oli totta. Ja mikä tärkeintä, hän oli kuullut sen omin korvin. Se oli hänen oma salaisuutensa, tai ehkä jaettu salaisuus leipien kanssa. Piia otti yhden lämpimän pitaleivän käteensä. Se tuntui elävältä ja lämpimältä. Hän mietti, mitä Pöllö-Pekka sanoisi tästä. Ehkä hän tietäisi jo leipien salaisesta laulusta. Ehkä se oli syy, miksi hän oli sanonut, että leivänteko oli taikuutta. Piia halusi jakaa tämän ilon, tämän laulun tunteen, kaikkien kanssa. Hän tiesi, että jokaisessa tästä uunista tulevassa leivässä olisi nyt mukana pieni palanen leipien omaa, iloista laulua. Se tekisi niistä entistäkin maukkaampia ja erityisempiä. Piia hymyili. Hän oli valmis seuraavaan seikkailuun, ja hän tiesi, että taikauunilla oli vielä paljon salaisuuksia paljastettavanaan.

Pieni apuri, sammakko Sulo

Piia hymyili. Hän oli valmis seuraavaan seikkailuun, ja hän tiesi, että taikauunilla oli vielä paljon salaisuuksia paljastettavanaan. Hänellä oli jo monta ajatusta päässään siitä, millaisia uusia makuja ja iloisia leipiä hän halusi seuraavaksi luoda. Leipomossa tuoksui edelleen vastaleivottu pitaleipä ja vanha puu, ja auringon säteet maalasivat kuvioita lattialle. Piia alkoi puuhata uuden taikinan kimpussa. Hän otti esiin ison kulhon, jauhoja, vettä ja hiivaa. Nämä olivat perusaineet, mutta Piia tiesi, että taikauuninsa kanssa hän tarvitsi aina jotain pientä, ylimääräistä. Kenties ripauksen uteliaisuutta tai kenties hiukan hymyä. Kun hän sekoitti aineksia, kuului pieni, vaimea kurnaus. Se ei ollut ihmisen ääni, eikä se ollut tuttu Pöllö-Pekan viisas huhuilu. Se oli jotain pienempää, lähempää. Piia nosti katseensa ja katseli ympärilleen. Tuo ääni toistui, nyt hieman kovempana. Kurnaus. Se tuntui tulevan jostain pöydän alta, aivan läheltä. Piia kumartui varovasti ja kurkisti. Siellä, pöydän jalan vieressä, istui pieni, vihreä sammakko. Sen silmät olivat suuret ja pyöreät, ja se katsoi Piiaa hieman ujosti, mutta myös valtavan uteliaasti. Hei vain! Piia kuiskasi. Hän oli tottunut kaikenlaisiin yllätyksiin taikauuninsa ansiosta, joten puhuva sammakko ei oikeastaan yllättänyt häntä enää kovin paljon. Mitä sinä täällä teet, pieni ystävä? Sammakko hypähti pienen loikan eteenpäin ja kurnautti uudelleen. Minä... minä olen Sulo, se sanoi, ja sen ääni oli yllättävän selkeä, vaikka hieman nariseva. Ja minä tulin tänne, koska minä... minä haistan jotain aivan uskomattoman ihanaa! Tällaista tuoksua en ole koskaan ennen elämässäni haistanut! Sulo pyöräytti silmiään innostuneena. Se tuoksuu... se tuoksuu lämpimältä, pehmeältä ja vähän laulavalta! Piia hymyili leveästi. Niin, täällä on leivottu juuri taikapitaleipää. Se laulaa iloisia lauluja, hän selitti. Oletko sinä nälkäinen, Sulo? Sulo nyökkäsi niin vimmatusti, että sen silmät melkein tippuivat päästä. Todella nälkäinen! Ja utelias! Ja tiedätkö, minulla on sellainen erityinen nenä. Voin haistaa asioita, joita muut eivät haista. Ja tämä leipomo... se on täynnä sellaista ihanaa... pörisevää taikaa! Sulo loikkasi lähemmäs taikinakulhoa ja kurkisti sisään. Vau! Mikä taikina! Se tuntuu jo nyt pehmeältä ja uneliaalta. Ja se kuplii! Piia nauroi. Se on vasta alkua. Mutta sinulla onko sinulla ihan oikeasti taikanenä? Aivan totta! Sulo vastasi ja pullisti hieman rintaansa. Voin tunnistaa, onko taikinassa oikeanlaista iloa tai onnea. Joskus taikina voi olla hieman surullinen tai väsynyt, ja silloin se tarvitsee jotain pientä piristystä. Minä osaan sen tunnistaa! Piia tuumi hetken. Hän oli juuri yrittänyt keksiä uudenlaisen pitaleivän reseptin, sellaisen, joka toisi erityistä unelmien taikaa. Mutta jokin siinä oli jäänyt puuttumaan. Ehkä Sulo voisi auttaa. Minä yritän juuri tehdä unelmien pitaleipää, Piia sanoi Sulolle. Sen pitäisi saada ihmiset näkemään kauniita unia ja heräämään pirteinä. Olen lisännyt hunajaa ja vähän laventelia, mutta tuntuu, että jotain puuttuu. Sulo hypähti taikinan reunan yli ja sukelsi varovasti, vain pieni kärkensä koskettaen taikinaa. Hän sulki silmänsä ja haisteli syvään. Pieni vihreä sammakko oli niin keskittynyt, että sen nenälihas värisi. Sitten Sulo nyökkäsi. Hmmmm... kyllä, hunajaa ja laventelia. Ne ovat hyviä. Ne tuovat unta ja rauhaa. Mutta... ne ovat vähän... yksinäisiä. Ne tarvitsevat kaverin! Jonkun, joka saa ne hymyilemään! Piia mietti. Mitä sinä tarkoitat, Sulo? Mikä voisi saada unelmien taikinan hymyilemään? Sulo avasi silmänsä ja katsoi Piiaa vakavasti. Tarvitaan ripaus toivoa! Ja pieni, pieni hippunen seikkailunhalua! Ja ehkä... ehkä muutama unelmankukka, jos sellaisia olisi saatavilla? Piia räpytteli silmiään. Unelmankukkia? En tiedä, mistä voisin sellaisia löytää. Sulo loikkasi pöydälle ja osoitti varpaallaan Piian ikkunalaudalla olevaa pientä, pölyistä kukkaruukkua. Siinä kasvoi pieni, vihreä verso, jota Piia ei ollut koskaan huomannut. Se näytti aivan tavalliselta ruohonkorselta. Tuolla! Tuo on unelmankukka! Se ei ole vielä avannut terälehtiään, mutta sen sisällä on jo miljoonia unelmia valmiina kukkimaan! Piia katsoi ruukkua, sitten Suloa. Oliko se totta? Voiko tuo pieni verso olla unelmankukka? Hän luotti Suloon. Hän otti pienen saksen ja leikkasi varovasti pienen pätkän versosta. Se tuoksui heti aivan erilaiselta kuin tavallinen ruoho. Se tuoksui... kevyeltä, toiveikkaalta ja vähän kuin iloiselta salaisuudelta. Hän murskasi pienen pätkän taikinaan. Nyt! Sulo huudahti, ja sen silmät loistivat. Lisää vielä kaksi pisaraa sitä kaikkein iloisinta ajatusta, minkä voit löytää sydämestäsi! Piia sulki silmänsä ja ajatteli parasta asiaa, mitä hänelle oli koskaan tapahtunut: sen hetken, kun hän löysi taikauunin ja tajusi, että hänen leipomonsa voisi tuoda iloa maailmaan. Hän kuvitteli sen ilon ja valon kulkeutuvan sormiensa kautta taikinaan. Ja kun hän avasi silmänsä, taikina kulhossa näytti... kirkkaammalta. Se kupli vieläkin iloisemmin, ja sen pinnalla näkyi pieniä, kimaltelevia pisteitä, aivan kuin pienen pieniä tähtiä. Juuri näin! Sulo hihkaisi. Nyt se on täydellinen! Tämä taikina tulee leipomaan unelmia, jotka ovat täynnä toivoa ja seikkailunhalua! Piia oli hämmästynyt. Sulo oli todellinen taika-apuri! Hän alkoi muotoilla taikinasta pieniä pitaleipiä ja asetti ne varovasti taikauunin lämpimään syliin. Uuni lämpeni ja lauloi jo tuttua, kaunista lauluaan. Piia vilkaisi Suloa. Pieni sammakko istui tyytyväisenä pöydän reunalla, katseli uunia ja haisteli ilmaa. Sulo, Piia sanoi, sinä olet aivan uskomaton! Sinä sait tämän taikinan heräämään eloon tavalla, jota en olisi osannut kuvitellakaan. Mitä jos sinä jäisit tänne? Olisitko sinä minun virallinen... taikinan maistiainen ja auttaja? Sulo hypähti ilosta! Vau! Oikeastiko? Minä saisin asua täällä, missä kaikki tuoksuu niin ihanalta ja missä on niin paljon taikaa? Minä auttaisin sinua mielelläni joka päivä! Voisin varmistaa, että jokaisessa taikinassa on juuri oikea määrä iloa ja seikkailua! Sulo pyörähti pienen onnenloikan. Ja minä saisin maistaa pientä palasta jokaista uutta leipää! Piia nauroi. Tietysti! Ja minä voisin opettaa sinulle kaiken, mitä tiedän leipomisesta. Sulo oli onnensa kukkuloilla. Hänellä oli nyt paikka, missä hän tunsi olonsa tärkeäksi ja missä hänen erityinen taikanenänsä oli hyödyllinen. Hän loikkasi lähemmäs Piiaa ja sanoi: Kiitos, Piia! Olen niin onnellinen! Minä lupaan olla paras apuri, minkä tämä leipomo on koskaan nähnyt! Kun uunista alkoi tulla unelmien pitaleipien hurmaava tuoksu, Piia tiesi, että hänen leipomonsa oli saanut uuden, arvokkaan jäsenen. Sammakko Sulo oli tullut jäädäkseen, ja hän oli tuonut mukanaan uudenlaisen taian. Piia tunsi olonsa lämpimäksi ja iloiseksi. Hän tiesi, että nyt, Sulon avulla, he voisivat yhdessä luoda vieläkin ihmeellisempia ja taianomaisempia leipiä. Leipomossa oli jälleen uusi, kutkuttava odotus. Mitä seuraava leivontaseikkailu toisikaan tullessaan?

Taikaleivän tanssi

Piia hymyili Sulolle ja Sulo kujersi vastaukseksi, hänen pienet silmänsä tuikkivat innosta. Oli aika! Oli aika leipoa jotain ihan uutta, jotain erityisen taianomaista, jotain, joka saisi kaikki hyppimään ilosta. Piia otti esiin ison puisen kulhon, sen saman, jossa kaikki hänen taikinansa olivat aina heränneet eloon. Hän kaivoi kaapista taikajauhoja, niitä samoja, jotka olivat tehneet jokaisesta leivästä niin ainutlaatuisen ja herkullisen. Sulo istuutui leivontapöydän reunalle, pienen jakkaran päällä, ja hänen suuret, pyöreät silmänsä seurasivat jokaista Piian liikettä tarkkaavaisesti ja haltioituneena. Hän heilutti vähän varpaitaan innosta, odottaen malttamattomana seuraavaa taikahetkeä.Mitähäme tänään teemme, Sulo? Piia kysyi lempeästi, samalla kun mittasi jauhoja kulhoon. Sulo hypähti pienen jakkaransa päällä ja osoitti etusormellaan kohti vanhaa, kulunutta reseptikirjaa, joka makasi pöydällä auki. Siinä oli värikäs kuva pyöreästä, hymyilevästä pitaleivästä. Ai pitaleipää, vai? Piia naurahti lämpimästi. Hyvä idea, Sulo! Pitaleipä on todella ihanaa ja monipuolista. Mutta tehdäänkö siitä tänään taikaleipää, sellaista, joka saa sydämen laulamaan? Sulo nyökkäsi tarmokkaasti, niin että hänen pieni päänsä melkein pomppasi, ja Piian sydän täyttyi ilosta. Hän rakasti Sulon kekseliäisyyttä ja sitä, kuinka innokas tämä oli aina kokeilemaan uutta.Piia lisäsi kulhoon lämmintä vettä, pienen murun hiivaa ja pienen, hohtavan ripauksen sokeria, joka tuntui jo itsessään sisältävän taikaa. Sulo kurkisti kulhon reunan yli ja näki, kuinka pieniä, eloisia kuplia alkoi nousta veden pinnalle. Puh-puh-puh, Sulo sanoi hiljaa, kuin jäljitellen kuplien iloista ääntä. Piia sekoitti ainekset huolellisesti ja alkoi sitten lisätä vähän kerrallaan lisää taikajauhoja. Taikina alkoi muodostua, aluksi tahmeaksi ja sitten kiinteämmäksi ja elastisemmaksi. Piia alkoi vaivata sitä isolla puulastalla, tunnustellen sen muuttuvaa koostumusta.Mutta sitten tapahtui jotain aivan kummallista. Kun Piia painoi taikinaa lastalla, se ei vain levännyt paikoillaan. Ei suinkaan! Taikina alkoi väpättää ja täristä pienenä, elävänä palleroina kulhossa. Piia yritti painaa sitä uudelleen, mutta taikina kimmahti takaisin, melkein kuin se olisi tehnyt pienen hypyn. Voi, mikä taikinapallero! Piia ihmetteli iloisesti, hänen silmänsä levisivät yllätyksestä. Sulo kurottautui lähemmäksi ja kosketti taikinaa varovasti pienellä etusormellaan. Taikina värisi hänen sormensa alla, kuin se olisi kutitellut sitä.Se on ihan kuin sillä olisi oma tahto! Piia sanoi, siirtäessään taikinan leivontapöydälle, joka oli ripoteltu kevyesti jauhoilla. Heti kun taikina kosketti puupintaa, se alkoi liikkua. Se ei valunut hitaasti, eikä se venynyt. Ei, se alkoi pomppia! Pieniä, kevyitä pomppuja, aivan kuin joku olisi naputellut sitä pöydän alta. Pomp-pomp-pomp! Taikina hyppäsi ylös ja alas, edestakaisin. Piia ja Sulo katsoivat toisiaan suurin, hämmästynein silmin. Tämä oli jotain aivan uutta, jopa taikaleipomon standardeilla.Se haluaa tanssia! Sulo vislasi iloisesti, hyppien pienen jakkaransa päällä niin, että se keinahteli. Ja totta tosiaan, taikina pyöri ja kääntyi. Se teki pienen piruetin pöydän keskellä, ja sitten se venytti itseään, kuin se valmistautuisi suurempaan tanssiin. Piia naurahti ääneen. Mikä ihana yllätys! Hän päätti mennä taikinan leikkiin mukaan. Hän alkoi hyräillä iloista, kevyttä sävelmää, sellaista, joka sai jalat vipattamaan ja mielen kepeäksi.Ja kas vain, taikina tuntui kuuntelevan! Sen pomput muuttuivat rytmikkäämmiksi, ja se alkoi liikkua Piian laulun tahdissa. Se heilui puolelta toiselle, teki pienen nyökkäyksen ja sitten pyörähti ympäri. Se oli kuin pieni tanssija, joka oli juuri löytänyt musiikin. Nyt meillä on tanssiva taikina! Piia hihkaisi riemuiten. Sulo taputti pieniä käsiään ja hypähti pöydälle. Hän alkoi tanssia taikinan kanssa, pomppien vieressä, yrittäen matkia sen keveitä ja hauskoja liikkeitä, kujertaen ilosta.Taikina oli todella eloisa. Välillä se pyrki karkuun pöydän reunalta, melkein kuin se olisi halunnut lähteä omille teilleen. Mutta Piia ja Sulo saivat sen aina kiinni ja takaisin tanssilattialle hellästi ohjaten. Piia paineli sitä hellästi, ja taikina tuntui vastaavan paineluun pyörähtämällä tai venyttämällä. Se oli kuin leikkisä kaveri, joka rakasti tanssimista ja huomiota. Piia muotoili taikinan pitaleipien kokoisiksi palloiksi. Jokainen pallo pyöri ja tanssi Piian käsien välissä, kuin olisi ollut liian onnellinen pysyäkseen paikoillaan.Sulo auttoi Piiaa taputtelemaan pallot litteiksi, pieniksi pyöreiksi pitaleiviksi. Kun Piia oli saanut yhden pitaleivän muotoon, se ei malttanut odottaa! Se alkoi heti väpättää ja pyöriä kevyesti. Piia joutui pitämään sitä tiukasti, mutta hellästi, ettei se pomppaisi takaisin palloksi tai lentäisi pois pöydältä. He hymyilivät toisilleen, heidän leipomonsa täynnä iloista naurua ja taikinan pomppimisen ääntä. Pomp-pomp-pomp ja pi-ruetti-pyöräys! Taikina oli täynnä elämäniloa.Kun kaikki pitaleivät oli muotoiltu, oli aika viedä ne taikauuniin, joka odotti lämpimänä ja kutsuvana. Piia avasi uunin luukun, ja sieltä tulvahti lämmintä ja kutsuvaa valoa. Jokainen pitaleipä tuntui jo odottavan pääsyä uunin lämpöön ja sitä, että sen tanssi voisi jatkua. Piia asetti ne varovasti kuumalle pellille. Heti kun ensimmäinen pitaleipä osui pellille, se hyppäsi hieman, aivan kuin se olisi jännittänyt tulevaa tanssia.Uunin sisällä taika jatkui entistäkin voimakkaampana. Piia ja Sulo kurkistivat lasiluukun läpi. Leivät alkoivat kohota ja täyttyä ilmalla, pyöristyen ja pullistuen, tanssien hiljaa uunin lämmössä. Ne tanssivat omaa pientä, äänetöntä tanssiaan, muuttuen vähitellen kauniin kullanruskeiksi ja keveiksi. Ja kun ne olivat valmiita, ne näyttivät niin kevyiltä ja ilmavilta, kuin ne olisivat valmiina lentoon ja uusille seikkailuille. Piia otti leivät uunista varovasti. Ne olivat täydellisiä!Jokainen pitaleipä oli kaunis ja hieman kupera, aivan kuin pieni ilmapalloleipä. Kun Piia nosti ensimmäisen leivän tarjoiluvadille, se tuntui kevyeltä ja pehmeältä, melkein painottomalta. Se oli kuin se olisi täynnä iloa ja tanssin taikaa. Ja mikä tuoksu! Koko leipomo täyttyi vastaleivotun leivän ihanalla aromilla, joka houkutteli varmasti kaikki lähistön asukkaat Piian luokse. Se tuoksui kodilta, lämmöltä ja iloiselta taialta.Ne ovat ihania! Sulo kujersi iloisena, hipaisten yhtä leipää varovasti pienellä sormellaan. Leipä tuntui hienostuneesti väpättävän hänen kosketuksestaan, kuin se olisi kiitellyt häntä. Ne olivat todellisia taikaleipiä, leipiä, jotka olivat oppineet tanssimaan Piian ja Sulon kanssa. Piia tiesi, että nämä leivät toisivat iloa ja keveyttä jokaiselle, joka niistä maistaisi. Ne eivät olisikaan vain täyttäviä, vaan ne toisivat mukanaan pienen iloisen tanssin tunteen ja hymyn huulille.Piia ja Sulo katsoivat toisiaan. Heidän yhteinen leipomisseikkailunsa oli ollut täynnä yllätyksiä ja iloa. He olivat luoneet jotain ainutlaatuista, jotain, mikä voisi saada ihmiset hymyilemään ja ehkä jopa tanssimaan spontaanisti. Piia tiesi, että tämä oli vasta alkua heidän yhteisille, taianomaisille leivontaretkilleen ja ystävyydelleen. Ja leipomon ilmassa tuntui edelleen kepeä tanssin taika, valmiina seuraavaan seikkailuun.

Ystävyyden resepti

Piia ja Sulo katselivat toisiaan, ilo paistoi heidän silmistään. Heidän viimeisin leivontaseikkailunsa oli ollut todella hauska, ja heidän juuri luomansa leipä oli tanssinut kuin pieni balettitanssija. Piia tiesi, että tämä oli vasta alkua heidän monille yhteisille retkilleen leivonnan ja taikuuden maailmassa. Ja mikä tärkeintä, se oli vasta alkua heidän upealle ystävyydelleen. Sulo, Piia sanoi hiljaa, olet ollut paras leipuriapulainen, mitä kukaan voisi ikinä toivoa. Sulo hypähti pienen iloloikan pöydällä. Kvaak! Ja sinä, Piia, olet maailman paras leipuri ja ystävä! Olen oppinut niin paljon sinulta! Piia hymyili. Sulo oli todella oppinut paljon. Se osasi nyt sekoittaa taikinaa pienillä etutassuillaan, tarkistaa, oliko uuni tarpeeksi lämmin ja jopa laulaa hassuja leipälauluja, jotka saivat taikinan kohoamaan nopeammin. Sulo oli myös opettanut Piialle paljon, esimerkiksi sen, miten tärkeää on olla kärsivällinen ja kuinka jokaisella, pienelläkin auttajalla, on oma tärkeä tehtävänsä. Tiedätkö, Sulo, Piia jatkoi, minusta tuntuu, että meidän pitaleipämme taika ei tule vain vanhasta uunista tai taianomaisista ainesosista. Minusta se tulee jostakin muusta. Sulo kallisti päätään. Kvaak? Mistä sitten, Piia? Se tulee meidän ystävyydestämme, Piia vastasi lämpimästi. Kun me leivomme yhdessä, nauramme, autamme toisiamme ja jaamme ilon, se kaikki menee siihen taikinaan. Ja sitten siitä tulee erityisen hyvää ja onnellista leipää. Sulo mietti hetken, sen suuret silmät välkkyivät. Niinpä! Minäkin tunnen sen! Kun meillä on hauskaa, leipäkin tuntuu hauskemmalta! Ja se tanssii! Aivan! Piia nyökkäsi. Ystävyys on kuin salainen ainesosa, joka tekee kaikesta parempaa. Se on kuin suola, mutta ei suola, vaan iloa ja ymmärrystä. Se on kuin hiiva, mutta ei hiiva, vaan yhteistä puuhastelua, joka saa kaiken kasvamaan ja kohoamaan! Sulo katseli heidän leipomoaan. Seinillä roikkui kauniita patalappuja, ja pöydillä oli jauhoa sinne tänne, kuin pieniä lumihiutaleita. Uuni hehkui edelleen lämpimänä ja kutsui heitä uusiin seikkailuihin. Mutta tänään he olivat pysähtyneet miettimään. Miettimään sitä, mikä teki heidän leipomostaan ja heidän leivistään niin erikoisia. Mitä sinä ajattelet ystävyydestä, Sulo? Piia kysyi uteliaana. Sulo istahti pienelle jakkaralle, jonka Piia oli sille tehnyt. Ystävyys on sitä, että saa leipoa yhdessä, vaikka toinen on ihminen ja toinen sammakko. Ystävyys on sitä, että toinen auttaa, kun toinen ei ylety. Ystävyys on sitä, että saa laulaa hassuja lauluja, ja toinen nauraa mukana. Niin se on, Piia myöntyi. Ja ystävyys on sitä, että voi luottaa toiseen. Että tietää, että toinen on aina siellä, jos tarvitsee apua tai haluaa jakaa iloisen hetken. Kuten silloin, kun taikina meinasi karata kulhosta! Sulo kikatti muistaessaan sen. Kvaak, se oli hauskaa! Melkein kuin pieni taikinahirviö! Juuri niin! Piia naurahti. Ystävyydessä on tilaa myös pienille kommelluksille ja niiden muistelemiselle ilolla. He istuivat hetken hiljaa, nauttien toistensa seurasta. Leipomo oli täynnä lämpöä ja hiljaista onnea. Piia tunsi pientä kutitusta sydämessään. Se oli iloa, jota ystävyys toi mukanaan. Minusta tuntuu, että meillä on tähän ystävyyteen ihan oma resepti, Piia sanoi sitten. Aivan kuin taikaleipäänkin. Minkälainen resepti? Sulo kysyi, hypäten takaisin pöydälle ja katsellen Piiaa suurilla, uteliailla silmillään. No, otetaan ensin ripaus hauskaa ja naurua, Piia aloitti kuvitteellisen reseptin. Sitten lisätään reilusti auttamishalua. Esimerkiksi sinun auttaminen minua taikinan kanssa, ja minun auttaminen sinua, jos et ylety johonkin. Sitten mukaan tulee iso kauhallinen luottamusta. Sitä, että voi kertoa toiselle kaiken, ja toinen kuuntelee. Ja sitten? Sulo kysyi innokkaana. Sitten laitetaan seokseen paljon ymmärtämystä. Sitä, että vaikka olemme erilaisia, kunnioitamme ja pidämme toisistamme juuri sellaisina kuin olemme. Ja lopuksi, aivan lopuksi, sekoitetaan mukaan suuri määrä yhteisiä seikkailuja ja hetkiä. Ne ovat niitä, jotka saavat ystävyyden kohoamaan ja maistumaan parhaimmalta! Piia selitti. Sulo taputti pienillä käsillään. Kvaak, se on paras resepti ikinä! Ja tiedätkö mitä? Minun mielestäni meidän reseptiimme kuuluu myös pieni ripaus sammakkolauluja ja ihmisnaurua! Piia nyökkäsi hymyillen. Aivan totta, Sulo! Juuri niin! Heidän reseptinsä oli täydellinen, ja se oli heidän oma. Se oli ainutlaatuinen ja täynnä heidän yhteistä taikaansa. Piia, Sulo sanoi yhtäkkiä, minusta tuntuu, että tämän ystävyyden reseptin avulla voisimme tehdä jotain todella erityistä. Jotain, mikä toisi iloa vielä useammille. Mitä sinä tarkoitat, Sulo? Piia kysyi. Hänen mielensä oli jo täynnä uusia ideoita. No, jos meidän ystävyytemme tekee pitaleivistä niin taianomaisia, niin entä jos jakaisimme niitä? Jotta myös muut saisivat maistaa pientä palasta ystävyyden taikaa? Sulo ehdotti, sen vihreät silmät säteilivät innostuksesta. Piia tuijotti Suloa hetken, sitten hänen kasvoilleen levisi laaja hymy. Sulo, sinä olet nero! Aivan mahtava idea! Voimme leipoa ystävyyden pitaleipiä ja jakaa niitä kaikille, jotka tarvitsevat pienen muistutuksen siitä, miten ihanaa on olla ystäviä! Tämä ajatus täytti Piian sydämen lämmöllä. Se oli kuin auringonsäde, joka valaisi koko leipomon. Ei ollutkaan kyse vain herkullisten leipien leipomisesta, vaan myös ilon ja ystävyyden jakamisesta. Ja heidän oma ystävyytensä oli tästä kaikesta paras esimerkki. Mutta miten me sen teemme? Sulo kysyi, jo valmiina uuteen seikkailuun. Minä voin auttaa kaikenlaisessa järjestelyssä! Voin kantaa pieniä leipäkoreja ja kertoa kaikille, että nämä ovat ystävyyden pitaleipiä! Piia naurahti. Aivan totta, Sulo! Meidän täytyy suunnitella kaikki tarkasti. Mutta ensin, meidän pitää leipoa vielä lisää noita tanssivia pitaleipiä. Sillä jos jaamme niitä, meillä on oltava tarpeeksi, eikö niin? Sulo nyökkäsi päättäväisesti. Kvaak! Paljon, paljon leipiä! Paljon ystävyyttä! Heidän leipomonsa täyttyi taas iloisesta puheensorinasta. Piia ja Sulo tunsivat, että he olivat löytäneet jotain todella arvokasta. Ei vain vanhan paistopisteen taikaa, vaan syvän ja iloisen ystävyyden, joka teki jokaisesta päivästä seikkailun. Ja heidän ystävyytensä resepti oli jotain, mitä he vaalisivat ikuisesti. Se oli resepti, joka teki maailmasta hieman paremman ja herkullisemman paikan. Ja he olivat valmiina jakamaan sen kaikkien kanssa, leipä kerrallaan. Piia otti esiin uuden pussillisen jauhoja ja Sulo kiipesi taas taikinakulhon reunalle. He olivat valmiit. Valmiina leipomaan ystävyyden ja tanssin täyttämiä pitaleipiä, jotka toisivat hymyn ja iloa jokaisen maistajan kasvoille. Heidän yhteinen seikkailunsa oli saanut uuden, ihanan käänteen. Ja he tiesivät, että seuraava päivä toisi mukanaan suuren juhlan, täynnä iloa ja jaettuja leipiä.

Iloinen pitaleipäjuhla

Seuraava päivä valkeni kirkkaana ja aurinkoisena. Piia heräsi perhosia vatsassaan. Tänään oli se päivä! Suuren pitaleipäjuhlan päivä. Hän hypähti nopeasti ylös sängystä, hänen jalkansa tuskin koskettivat lattiaa. Pieni paistopiste oli jo täynnä hiljaista odotusta. Pöllö-Pekka oli juuri asettelemassa tuoreita metsämarjoja suurelle, vihreälle lehdelle, niin tarkasti ja huolellisesti. Sammakko-Sulo, aina ahkera apulainen, pyyhki pieniä puisia pöytiä kostealla sammalrätillä. Kaiken piti olla täydellistä heidän erityisiä vieraitaan varten. Piia hymyili. Hän oli niin innoissaan.

Outro

Kiitos paljon, kun olit mukana Piian ja hänen taikauuninsa matkassa! Toivottavasti nautit seikkailusta ja kaikista herkullisista pitaleivistä. Kenties sinunkin keittiössäsi piilee pientä taikaa, joka odottaa löytäjäänsä? Muista, että voit aina keksiä omia tarinoitasi ja paistaa mielikuvituksen leipomuksia! Jos sinulla on palautetta, kerro se Sonacastsille. Nähdään taas pian uusien ihmeiden ja iloisten hetkien parissa. Moikka kaikille!

Lisää tarinoita