SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Pieni tulitikkutyttö

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Oletko koskaan ollut niin kylmissäsi, että varpaat ja sormet tuntuvat muuttuvan jääpuikoiksi? Tänä iltana, pimeässä ja hyytävässä jouluyössä, pieni tyttö kulki kaduilla. Hänellä oli vain yksi toivo – laatikollinen tulitikkuja. Mutta mitä tapahtuu, kun tulitikun liekki ei vain lämmitä, vaan näyttääkin ihmeellisiä asioita? Tule mukaan tarinaan tytöstä, jonka pienet tulitikut sytyttivät toivon ja unelmien maailman. Kuulemme, kuinka pieni liekki voi valaista koko elämän.

Kylmä jouluilta

Oli jouluaaton ilta, hyvinkin kylmä sellainen. Lumihiutaleet tanssivat ilmassa ja putoilivat hiljaa maahan, peittäen kaiken valkoiseen, kimaltelevaan peittoon. Ihmiset kiiruhtivat koteihinsa, paketit kainalossa ja hymyt huulilla. Mutta pikkutyttömme, tuo tulitikkutyttö, oli ulkona, yksin. Hänellä ei ollut kenkiä, vain pienet varpaat, jotka olivat jo aivan punaiset kylmyydestä. Tuuli vinkui ja tarttui hänen ohueen mekkoonsa, yrittäen viedä sen mukanaan. Ikkunoista loisti lämmin valo, ja tuoksui herkuilta – niin monissa kodeissa oli ilo ja juhlan tuntu. Mutta tulitikkutyttö tiesi, ettei hän uskaltanut mennä kotiin, ellei hän saisi myytyä yhtäkään tulitikkuaan. Mitä hän tekisi?

Ensimmäiset ihmeet

Hän päätti sytyttää yhden tulitikun. Ehkä se toisi edes pienen hetken lämpöä. Raapaisu! Pieni, oranssi liekki syttyi hehkuen. Se ei ollutkaan pelkkä liekki. Tulitikkutytön silmien edessä ilmestyi ihastuttava, suuri ja lämmin rautatakkauuni! Uunin luukku oli auki, ja sieltä tulvi niin ihanan pehmeää lämpöä, että tytön varpaatkin tuntuivat lämpenevän. Oi, miten ihana tunne! Hän ojensi pienet kätensä kohti lämpöä, mutta sitten... liekki sammui. Uuni katosi, ja jäljelle jäi vain kylmä, pimeä seinä. Tyttö oli taas jäässä, mutta se pieni lämmön hetki oli ollut niin kaunis. Hän sytytti toisen tikun. Voi, mikä näky! Nyt hänen edessään oli täyteen katettu pöytä! Siellä oli paistettua hanhea, omenia ja luumuja, ja kaikki höyrysivät kutsuvasti. Keskellä oli jopa herkullinen kakku, jonka päällä tanssivat kynttilät. Tyttö tarttui veitseen ja haarukkaan – hän halusi niin kovasti maistaa! Mutta myös tämä liekki sammui. Lämmin ruoka ja kynttilät katosivat kuin taikaiskusta, ja tyttö oli jälleen yksin. Hän mietti, oliko hän kuvitellut kaiken. Mutta kylmä ja nälkä olivat niin todellisia. Hän sytytti kolmannen tulitikun. Ja nyt, mikä ihana joulu! Hänen ympärilleen ilmestyi kaunein joulukuusi, mitä hän oli ikinä nähnyt! Siinä oli tuhansia pienenpieniä kynttilöitä ja kirkkaita koristeita, jotka kimmelsivät kuin tähdet.

Isoäidin lämpö ja ohjaava tähti

Pieni tulitikkutyttö huokaisi. Mikä ihana, valoisa joulukuusi! Sen kynttilät tanssivat ja koristeet kimaltelivat kuin tuhannet pienet tähdet. Hetken hän unohti pakkasen ja nälän. Hän tunsi olonsa lämpimäksi ja turvalliseksi aivan kuin olisi ollut kotona, peiton alla. Hän olisi halunnut koskettaa kuusen pehmeitä havuja ja hypistellä sen kimaltavia palloja. Mutta sitten, aivan liian nopeasti, tulitikku sammui. Ja niin, kaikki katosi. Joulukuusi, kynttilät, kaikki ne kauniit lelut. Jälleen kerran tyttö oli pimeässä, kylmässä kadunkulmassa. Mutta hänellä oli vielä yksi tulitikku jäljellä! Vain yksi! Hän ei halunnut enää nähdä kylmää, pimeää katua. Hän halusi nähdä jotain kaunista, jotain lohdullista. Hän sytytti viimeisen tulitikun, ja sen pieni liekki valaisi jälleen pimeyden. Tällä kertaa, tulen hohteessa alkoi tapahtua jotain vieläkin ihmeellisempää. Ensin hän näki lämpimän takan hehkuvan tulen, sitten herkullisen joulupöydän, ja nyt… nyt liekin keskeltä ilmestyi maailman kaunein hymy. Se oli hänen isoäitinsä! Se oli hänen rakas, lämmin isoäitinsä, joka oli ollut hänen paras ystävänsä. Isoäidin silmät olivat täynnä rakkautta ja hänen kasvonsa loistivat pehmeästi, aivan kuin kuunvalo. "Isoäiti!" tyttö kuiskasi, hänen sydämensä täynnä iloa. "Sinä olet täällä!" Isoäiti ojensi kätensä pienelle tytölle. Hän ei ollut kylmä ja kaukainen, kuten muut ihmiset kadulla. Ei, hän oli lämmin ja lohdullinen. "Tule, rakas lapseni," isoäiti sanoi, hänen äänensä oli kuin pehmeä laulu. "Ei sinun tarvitse olla enää yksin." Tyttö tarttui isoäidin käteen. Oi, miten lämmin isoäidin käsi olikaan! Hän tunsi kuinka isoäidin rakkaus virtasi häneen, lämmittäen hänet varpaista päälakeen. Kaikki kylmyys ja pelko katosivat. Hän tunsi olonsa turvalliseksi ja rakastetuksi. Hän unohti kaiken muun. Sitten tulitikku sammui. Mutta tällä kertaa, isoäiti ei kadonnut! Hän oli edelleen siinä, pitäen tiukasti tytön kädestä. Yhtäkkiä, taivaalle ilmestyi kirkas, säteilevä tähti. Se oli suurempi ja kirkkaampi kuin mikään muu tähti, jonka tyttö oli koskaan nähnyt. Se tuikki lempeästi ja näytti ohjaavan heitä eteenpäin. "Katso, isoäiti!" tyttö sanoi, osoittaen tähteä. "Mikä ihana tähti!" Isoäiti hymyili. "Se on meidän oma ohjaava tähtemme, kultaseni. Se näyttää meille tien uuteen kotiin, jossa sinun ei tarvitse enää palella tai olla nälkäinen. Kotiin, jossa on aina lämmintä ja paljon ystäviä." He lähtivät kävelemään yhdessä, isoäidin lämpimän käden puristaessa tytön pientä kättä. Tähti johdatti heitä eteenpäin, sen valo tanssi lumisella maalla. Tyttö vilkaisi taakseen. Kylmä, pimeä katu näytti nyt kaukaiselta ja merkityksettömältä. Hän ei tuntenut enää surua tai yksinäisyyttä. Hänellä oli isoäiti, ja heillä oli ohjaava tähti. He kävelivät eteenpäin, ja jokaisella askeleella tyttö tunsi sydämessään uudenlaista toivoa. Hän ei ollut koskaan aiemmin kävellyt näin kevyesti. Isoäidin seurassa jopa kylmä talviyö tuntui lämpimältä. Hän jopa kuvitteli kuulevansa tähden laulavan hiljaista tuutulaulua heille. Kohta he olisivat perillä. Kohta kaikki olisi hyvin. He kävelivät kohti tähteä, kohti uutta alkua ja onnellista kotia, josta isoäiti oli puhunut. Ja matkan varrella, isoäiti kertoi pienelle tytölle jännittäviä tarinoita tähdistä ja taianomaisista paikoista. Tyttö kuunteli lumoutuneena, unohtaen kaikki murheensa. Hän tiesi, että tämä oli vasta hänen uuden, onnellisen elämänsä alku.

Uusi koti ja onnellinen loppu

Pienen tytön ja isoäidin matka jatkui pehmeällä, hopeisella polulla, joka kiemurteli metsän läpi. Metsän puut eivät olleetkaan tavallisia puita, vaan niiden oksilla kimalteli satoja pieniä valoja, kuin pienet keijut olisivat ripustaneet sinne timantteja. Tyttö tarttui tiukemmin isoäidin käteen, ja hänen silmänsä olivat täynnä ihmetystä. Ilmassa leijaili vieno, makea tuoksu, kuin vastaleivottu piparkakku ja kesäyön mesi. Pienen tytön nälkä ei ollut enää kylmää ja kipeää, vaan iloista odotusta jostakin uudesta ja herkullisesta. Isoäiti hymyili. ”Katso, kultaseni”, hän sanoi, ”tuolla edessäpäin, se on meidän uusi kotimme.” Ja siellähän se oli! Pieni, mutta lämminhenkinen mökki, jonka ikkunoista hohti kutsuva, keltainen valo. Mökin seinät olivat kuin hunajakennosta tehtyjä, ja katto oli peitetty sammaleella, jossa kasvoi pieniä, kimaltelevia kukkia. Mökin edessä oli pieni puutarha, jossa kasvoi jättimäisiä, valoisia marjoja – jotka olivat varmasti ihanan makuisia! Ovenpieleen nojasi hymyilevä pöllö, joka tuuditti pientä kettua sylissään. Pöllö katsoi heitä suurilla, viisailla silmillään ja nyökkäsi tervehdykseksi. ”Tervetuloa kotiin, pieni tulitikkutyttö”, pöllö huhuili, ja sen ääni oli kuin syksyinen tuuli, lempeä ja rauhoittava. Kun he astuivat sisään, pientä tyttöä vastaan lehahti lämpö ja ilo. Sisällä ei ollut kylmää ja tyhjää, vaan siellä paloi iloinen takkatuli, joka rätisi ja poksahteli. Pehmeät matot peittivät lattian, ja ikkunoilla roikkui värikkäitä verhoja, joissa oli kuvia nauravista auringoista ja leikkivistä tähdistä. Suurella pöydällä oli kulhollinen höyryävää puuroa, jonka päällä oli niitä samoja kimaltelevia marjoja, joita puutarhassa kasvoi. Ja mikä parasta, siellä oli muita lapsia! He olivat samanikäisiä kuin pieni tyttö, ja he leikkivät iloisesti puisten lelujen ja pehmeiden nallukoiden kanssa. Yksi pikkupoika rakensi korkeaa tornia puupalikoista, kun taas toinen tyttö luki kuva-kirjaa pehmoleluilleen. Isoäiti silitti tytön hiuksia. ”Tämä on paikka, jossa olet turvassa, rakas lapseni. Täällä sinun ei tarvitse koskaan palella eikä nähdä nälkää. Täällä sinulla on ystäviä ja leluja. Täällä sinulla on koti ja perhe.” Pieni tyttö katsoi isoäitiä, ja hänen silmissään kimmelsivät kyyneleet – mutta ne olivat ilon kyyneleitä. Hän halasi isoäitiä tiukasti, ja tunsi sydämessään lämpöä, jota hän ei ollut koskaan ennen tuntenut. Se oli paljon lämpimämpää kuin mikään tulitikun liekki. Se oli rakkautta. Hän liittyi muiden lasten seuraan. Ensin hän oli vähän ujo, mutta pian hän löysi yhteisen kielen. Hän leikki pitkään, rakensi hiekasta linnoja ja keksi satuja. Hän söi herkullista puuroa ja joi lämmintä maitoa. Illalla, kun isoäiti luki hänelle tarinaa unen partaalla, pieni tulitikkutyttö tunsi olonsa onnelliseksi ja rakastetuksi. Hän nukkui pehmeässä sängyssä, ja näki unia kimaltelevista tähdistä ja nauravista kukista. Ensimmäistä kertaa elämässään, hän nukkui ilman pelkoa tai kylmää. Hän tiesi, että hänen uusi elämänsä oli vasta alkanut, ja se oli täynnä taikaa ja iloa. Hän ei ollut enää pieni tulitikkutyttö, vaan vain onnellinen lapsi. Ja tämä onnellisuus oli ikuista. Joka aamu hän heräsi auringonpaisteeseen, joka tanssi iloisesti huoneen ikkunoista sisään. Kylmän sijaan hän tunsi pehmeän peiton lämmön ja kuuli jo muiden lasten iloisia ääniä. Aamiainen oli joka kerta pieni juhla: herkullisia hunajaisia lettuja ja puutarhan kimaltelevia marjoja, jotka maistuivat aivan taivaallisilta. Päivisin hän tutustui mökin ympärillä olevaan taianomaiseen metsään. Hän löysi pienen puron, jossa uiskenteli helmiäisvärisiä kaloja, ja puita, joiden oksilla kasvoi laulavia kukkia. Pöllöystävä, jolla oli aina uusia tarinoita, opetti hänelle metsän salaisuuksia, ja ketunpoikanen kutsui häntä leikkeihin. He nauroivat ja juoksivat pitkin pehmeitä sammalpolkuja, vapaana ja iloisena, nauttien jokaisesta hetkestä. Illalla, kun tähdet syttyivät taivaalle kuin tuhannet pienet lamput, isoäiti kertoi heille tarinoita. Ne olivat tarinoita ystävyydestä, rohkeudesta ja siitä, kuinka jokainen lapsi ansaitsee oman valonsa. Pieni tyttö nukahti hymy huulillaan, tietäen, että hän oli löytänyt paikkansa maailmassa. Hänen sydämensä oli täynnä kiitollisuutta ja uutta, syvää rakkautta. Hän ei enää tarvinnut tulitikkuja tuomaan pientä lämmön hetkeä, sillä hänen elämänsä oli nyt täynnä pysyvää, loistavaa lämpöä. Jokainen päivä oli uusi seikkailu, uusi mahdollisuus oppia ja kasvaa. Hän oli löytänyt perheen, ystävät ja kodin, jossa rakkaus ja onnellisuus eivät koskaan loppuneet. Ja niin, pieni tulitikkutyttö eli elämänsä täynnä iloa ja taikaa, muuttuen jokaisena päivänä hieman enemmän juuri sellaiseksi onnelliseksi lapseksi, joksi hänen oli aina tarkoitettu.

Lopetus

Kiitos, että kuuntelit Pienen tulitikkutytön tarinan loppuun saakka. Toivottavasti se sai sinut hymyilemään! Kerrothan Sonacastille, jos sinulla on toiveita tai palautetta, mitä pidit. Muista, että jokaisessa päivässä on oma taikansa ja uusi seikkailu odottamassa. Ehkä sinäkin voit keksiä oman tarinasi? Tai piirtää pienen tulitikkutytön maailman! Nähdään taas seuraavassa seikkailussa. Lämmin kiitos kaikille!

Lisää tarinoita