SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Pieni merenneito

30 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Syvällä sinisessä meressä, missä auringonvalo tuskin yltää, elää maailma täynnä lumoa ja salaisuuksia. Kuvittele nuori olento, joka kaipaa enemmän kuin mitä hänen vedenalainen kotinsa voi tarjota. Hän unelmoi tuntemattomasta, pinnan yläpuolisesta maailmasta, jonka vain kerran on nähnyt. Mutta mitä tapahtuu, kun kaipuu muuttuu epätoivoiseksi toiveeksi, joka vaatii hirvittävän hinnan? Tänään sukellamme Hans Christian Andersenin ajattomaan satuun Pienestä merenneidosta.

Merenneidon elämä

Syvällä, syvällä meren pinnan alla, missä vesi oli kirkkaampaa kuin taivaan sininen ja hiekka hienompaa kuin kultajauhe, asui vedenalainen kansa. Heidän kuninkaansa oli vanha merikuningas, jolla oli kuusi kaunista tytärtä, kaikki merenneitoja. Jokaisella oli oma puutarhansa, jonne he istuttivat mitä upeimpia kasveja ja kukkia. Mutta nuorin prinsessa, pienin ja kaunein kaikista, rakasti eniten punaista kukkaa, joka näytti aivan auringolta. Hän oli niin utelias ja niin täynnä unelmia! Meren kuningatar oli kuollut kauan sitten, ja vanha merenneitojen isoäiti piti huolta prinsessoista. Isoäiti oli viisas ja tiesi kaikenlaisista asioista, niin vedenalaisesta kuin yläpuolisestakin maailmasta. Illalla hän usein kertoi tarinoita ihmisistä, laivoista ja taivaasta, mikä sai pienen merenneidon sydämen sykkimään jännityksestä. Hän kyseli aina lisää ja toivoi sitä päivää, kun hänkin pääsisi näkemään maailman pinnan yläpuolella. Merenneidoilla oli tapana, että kun he täyttivät viisitoista vuotta, he saivat nousta pintaan ja nähdä ihmisten maailman. Ensin vanhin sisar, sitten toinen, ja niin edelleen. Pieni merenneito odotti omaa vuoroaan, laskien päiviä, kunnes hänkin saisi katsella merta ja taivasta.

Ensimmäinen pintakäynti

Ja sitten, vihdoin, koitti se kauan odotettu päivä! Pieni merenneito täytti viisitoista vuotta. Merenalainen valtakunta juhli, ja kaikki kalat ja merenelävät tuntuivat olevan iloisia hänen puolestaan. Mutta kaikkein iloisin oli tietenkin pieni merenneito itse. Hänen sydämensä löi kuin pieni rumpu, niin paljon hän odotti pääsyä pintaan. Hänen isoäitinsä, viisas ja vanha merenneito, muistutti häntä: ”Muista, rakas lapsi, että siellä ylhäällä on toisenlainen maailma. On kauniita asioita, mutta myös outoja. Ole varovainen ja nauti jokaisesta hetkestä.” Pieni merenneito nyökkäsi innoissaan. Hän halusi nähdä kaiken! Hän nousi ylös, yhä ylemmäs ja ylemmäs, ohittaen merikasveja, jotka tanssivat virran mukana, ja ohittaen kaloja, jotka vilistivät ohi uteliaasti. Vesi alkoi muuttua valoisammaksi, ja pieni merenneito tunsi auringon lämmön jo poskillaan, vaikka oli vielä veden alla. Sitten, hänen päänsä läpäisi veden pinnan! Voi, mikä näky! Taivas oli valtavan suuri, sininen peitto, jossa leijaili valkoisia, pörröisiä pilviä. Aurinko paistoi kirkkaana ja kultaisena, ja sen säteet kimaltelivat vedessä tuhansina pieninä timantteina. Pieni merenneito ei ollut koskaan nähnyt mitään niin kaunista. Hän hengitti syvään, ja meren raikas tuoksu täytti hänen keuhkonsa. Se oli erilaista kuin vedenalainen ilma, se oli... vapaampaa. Hän katseli ympärilleen. Meri oli laaja ja avoin, ja aallot keinuttivat häntä lempeästi edestakaisin. Hän näki kaukana jotain suurta ja tummaa. Mikä se oli? Hän ujutti itseään lähemmäs ja huomasi, että se oli valtava laiva, joka seilasi aaltojen päällä. Se oli tehty puusta ja siinä oli korkeat mastot, joihin oli kiinnitetty suuria purjeita, jotka napsahtelivat tuulessa. Laivalla oli paljon ihmisiä. Pieni merenneito ei ollut koskaan nähnyt ihmisiä niin läheltä. He olivat niin erilaisia kuin merenelävät! Heillä oli jalat ja he kävelivät tasaisella pinnalla. Heillä oli kauniita vaatteita ja he puhuivat äänekkäästi ja nauravat. Hän kuuli heidän musiikkinsa, joka oli iloista ja rytmikästä, ja näki heidän tanssivan. Hän piiloutui varovasti aallonharjan taakse, jotta he eivät näkisi häntä. Vaikka hän oli utelias, hän oli myös vähän ujo. Hän katseli erityisesti yhtä nuorta miestä, joka seisoi laivan kannella. Hänellä oli tummat hiukset ja ystävälliset silmät. Hän oli prinssi, niin kuin isoäiti oli kertonut! Hän näytti niin vahvalta ja komealta, kun hän katseli ulapalle. Pieni merenneito tunsi jotain uutta ja ihmeellistä rinnassaan. Se oli lämmintä ja mukavaa, ja sai hänen sydämensä tykyttämään vieläkin nopeammin. Laiva jatkoi matkaansa, ja aurinko alkoi laskea. Taivas maalattiin upeilla väreillä: oranssilla, punaisella ja violetilla. Se oli kuin taianomainen maalaus. Merenneito seurasi laivaa, kunnes pimeys alkoi ympäröidä häntä. Yö pimeni, mutta laivalla oli vielä valoja ja juhlat jatkuivat. Hän näki tähtien syttyvän taivaalle, kuin pienet timantit mustalla sametilla. Se oli niin kaunista, niin erilaista kuin mitään, mitä hän oli koskaan kokenut merenpohjassa. Hän vietti koko illan laivan läheisyydessä, kuunnellen musiikkia ja katsellen prinssiä. Hän toivoi, että tämä hetki ei päättyisi koskaan. Hän tunsi uudenlaista onnellisuutta, mutta myös pienen pistoksen surua, koska hän tiesi, että hänen oli palattava kotiin. Merenneitojen ja ihmisten maailmat olivat niin erilaisia. Kun aamu alkoi sarastaa ja laiva purjehti kauemmas, pieni merenneito tiesi, että oli aika palata takaisin syvyyksiin. Hän sukelsi hitaasti takaisin kotiin, mutta hänen mielensä oli täynnä kuvia ja ääniä pinnan yläpuolelta. Hän ei ollut enää sama pieni merenneito. Hän oli nähnyt maailman, joka kutsui häntä, ja hän tiesi, että hän halusi kokea sen uudelleen. Prinssin kuva piirtyi hänen mieleensä, ja hän tiesi, että hänellä oli nyt uusi unelma, jota tavoitella. Hän tiesi, että hän palaisi.

Prinssin pelastaminen

Niinpä Pieni merenneito ei voinut pysyä pitkään syvällä merenpohjassa. Hänen mielensä vaelsi yhä ylemmäs, kohti aaltojen pintaa, kohti sitä salaperäistä maailmaa, jossa oli niin paljon nähtävää ja koettavaa. Hän ei unohtanut näkemäänsä prinssiä. Prinssi oli kuin satuolento, ja Pieni merenneito haaveili hänestä päivät pitkät. Hän halusi nähdä prinssin uudelleen, jopa vain hetken ajan, ja toivoa, että tämä olisi yhtä iloinen ja ystävällinen kuin hän muisti. Niinpä hän usein, kun kukaan ei huomannut, nousi pinnan tuntumaan ja kurkisti ylös merestä. Hän katsoi rantaa, maita ja kaupunkeja, ja toivoi, että prinssi saattaisi olla jossain lähistöllä. Meren aallot lauloivat hänelle hiljaisia lauluja, ja tuuli kuiskasi tarinoita kaukaisista maista. Pieni merenneito tunsi olonsa yksinäiseksi ja samalla täynnä toivoa. Hän unelmoi ja toivoi. Hän toivoi, että joku päivä hän voisi olla osa sitä maailmaa. Eräänä iltana, kun aurinko oli jo laskenut ja taivas muuttui tummanharmaaksi, merelle nousi suuri, pelottava myrsky. Tuuli alkoi ulvoa kuin nälkäinen susi, ja aallot nousivat valtaviksi, kuin jättiläisten kädet, jotka yrittivät tavoittaa pilviä. Ukkonen jylisi ja salamat välähtelivät kirkkaina valoina pimeässä yössä. Pieni merenneito oli noussut pintaan katselemaan, miten ihmiset elivät, kun hän näki kauhistuttavan näyn. Kaukana, merten tyrskyissä, keikkui suuri laiva. Se oli juuri se kaunis laiva, jonka hän oli nähnyt aiemmin! Laivan valot välähtelivät, ja sitten, valtavan rysähdyksen saattelemana, se hajosi kappaleiksi! Se murtui kahtia, kuin lelu, jonka joku olisi heittänyt alas korkealta. Ihmiset huusivat ja taistelivat aaltoja vastaan. Pieni merenneito tunsi pientä pelon pistettä sydämessään, mutta hän ei voinut vain katsoa. Hän tiesi, että hänen oli autettava. Myrskyn keskellä, aaltojen lyödessä ja tuulen huutaessa, hän näki nuoren miehen putoavan myrskyisään veteen. Se oli prinssi! Hän tunnisti prinssin heti, vaikka myrsky teki kaikkensa peittääkseen kaiken. Pieni merenneito tiesi heti, mitä hänen oli tehtävä. Hän sukelsi nopeasti, nopeammin kuin koskaan ennen, läpi myrskyävien aaltojen, kohti apua tarvitsevaa prinssiä. Hän ui hurjasti, väistellen laivan kappaleita ja teräviä puunpaloja, jotka lensivät pitkin merta. Hän tavoitti prinssin juuri silloin, kun tämä oli vajoamassa syvyyksiin. Prinssi oli melkein tajuton, mutta Pieni merenneito sai tartuttua häneen kiinni. Hän nosti prinssin pintaan ja alkoi uida rantaa kohti. Se oli pitkä ja vaikea matka. Aallot yrittivät vetää heitä takaisin syvyyksiin, ja tuuli työnsi heitä poispäin rannasta. Mutta Pieni merenneito oli vahva ja päättäväinen. Hän ei luovuttanut. Hän uitti prinssiä tuntikausia, kunnes aamunkoitto alkoi juuri ja myrsky laantui. Viimein, väsyneenä mutta onnellisena, hän saavutti rannan. Hän jätti prinssin varovasti pehmeälle hiekalle, kauniin temppelin juureen. Hän varmisti, että prinssi oli turvallisessa paikassa, suojassa vedeltä ja viimalta. Hän kuuli kaukaa ihmisten ääniä, jotka olivat tulossa. Hän tiesi, että prinssi olisi turvassa ja joku löytäisi hänet pian. Pieni merenneito katsoi prinssiä vielä kerran, ja hänen sydämensä täyttyi sekä ilolla että syvällä surulla. Hän oli pelastanut tämän, mutta he kuuluivat eri maailmoihin. Hän ei voinut jäädä, sillä hänellä ei ollut jalkoja, eikä hän olisi voinut selittää, kuka hän oli tai mistä hän tuli. Hän oli vain salainen auttaja, josta prinssi ei koskaan saisi tietää. Kun hän näki ensimmäisten ihmisten lähestyvän rantaa, Pieni merenneito sukelsi takaisin syvälle mereen. Hän ui kotiin, takaisin merenalaisiin valtakuntiin, sydämessään salaisuus ja uusi, syvä tunne. Hän oli tehnyt jotain valtavan tärkeää, mutta se oli myös tehnyt hänen olonsa entistäkin kaipuun täyttämäksi. Hän oli nähnyt rakkauden ja menetyksen, ja hän tiesi, että hänen elämänsä oli nyt muuttunut ikuisesti.

Merinoidan luona

Pieni merenneito ei saanut prinssiä mielestään. Hän ui yhä uudelleen pintaan, toivoen näkevänsä tuon ihanan miehen uudestaan. Päivät kuluivat, ja hän kiersi ympäri sitä kohtaa, missä prinssi oli haaksirikkoutunut, katsoi kohti rantaa, mutta prinssiä ei näkynyt. Hänen sydämensä oli täynnä kaipuuta. Hän kertoi isosiskoilleen, mitä oli tapahtunut, ja he ymmärsivät hänen tunteensa. He olivat nähneet prinssin, kun olivat käyneet pinnalla, ja he tiesivät, kuinka kaunis hän oli. "Voi, sisko", siskot huokailivat. "Miten toivoisitkaan, että voisit olla hänen luonaan!" "Niin toivoisin! Mutta ihmisillä on jalat, ja minulla on pyrstö. Ja he elävät niin lyhyen ajan, vain muutaman kymmenen vuotta. Me sen sijaan elämme satoja vuosia, mutta kun me kuolemme, me muutumme merivaahdoksi emmekä saa sielua." Isoäiti oli kertonut heille, että ihmisillä oli kuolematon sielu, joka eläisi ikuisesti, vaikka heidän ruumiinsa kuolisi. Tämä oli jotain, mitä merenneidot kaipasivat syvästi. Pieni merenneito halusi sielun. Hän halusi elää ikuisesti rakkaansa kanssa. Ajatus kuolemattomasta sielusta ja prinssin rakkaudesta täytti hänen mielensä. Hän kysyi isoäidiltään, oliko mitään tapaa, jolla merenneito voisi saada kuolemattoman sielun. Isoäiti huokaisi. "Kyllä, pieni kultaseni, on yksi tapa. Jos ihminen rakastaisi sinua niin paljon, että hän rakastaisi sinua enemmän kuin omaa isäänsä tai äitiänsä, ja jos hän ottaisi sinut vaimokseen, silloin osa hänen sielustaan siirtyisi sinuun, ja sinäkin saisit kuolemattoman sielun. Mutta se on vaikeaa, hyvin vaikeaa. Ihmiset eivät ymmärrä meitä, ja me emme voi mennä heidän luokseen." Pieni merenneito tiesi, että oli vain yksi olento meressä, joka ehkä voisi auttaa. Merenoita. Hän oli pelottava, mutta huhujen mukaan hänellä oli valtava voima. Siskot olivat varoittaneet häntä noidasta, mutta Pieni merenneito oli valmis ottamaan riskin. Eräänä päivänä Pieni merenneito päätti mennä tapaamaan merenoitaa. Hän jätti kotinsa ja ystävänsä ja lähti uimaan kohti meren pimeintä ja syvintä kohtaa, missä auringonvalo ei koskaan päässyt. Vesi muuttui sakeammaksi ja kylmemmäksi. Ohittaessaan outoja, pimeässä hohtavia kasveja ja kalojen luurankoja, hän tunsi pienen pelon hiipivän sydämeensä. Hän näki suuria, mustia polyyppeja, joiden lonkerot heiluivat vedessä kuin aavemaiset kädet. Kaikki oli niin erilaista kuin hänen kotonaan, missä oli valoa ja kauniita koralleja. Lopulta hän saapui merenoidan asuinpaikkaan. Se oli rakennettu tummista, hylätyistä luista ja oli täynnä outoja, limaisia olioita. Merenoita itse oli vanha ja hirveä. Hänen ryppyiset kasvonsa olivat täynnä syyläisiä karvoja, ja hänen silmänsä olivat kuin kaksi mustaa helmeä. Hänellä oli pitkät, liukkaat mustat hiukset, ja hän istui valtaistuimella, joka oli tehty valaan luista. "No, pikku kalaliha", merenoita sanoi käheällä äänellään. "Tiedän jo, mitä haluat. Olet tullut tänne, koska haluat jalat ja haluat päästä ihmisten maailmaan, eikö niin? Ja sinun mielessäsi on prinssi." Pieni merenneito nyökkäsi. "Kyllä", hän vastasi, hänen äänensä oli tuskin kuultavissa. "Haluan prinssin rakkauden ja kuolemattoman sielun." Merenoita nauroi. "Ha ha haa! Se on kallis hinta, pieni merenneito, hyvin kallis. Mutta minä voin auttaa sinua. Annan sinulle juoman, joka muuttaa pyrstösi jaloiksi." "Mutta sinun täytyy tietää, että jokainen askel, jonka otat, tuntuu kuin kävelisit terävien veitsien päällä. Se on valtavan kivuliasta." Pieni merenneito nyökkäsi. "Olen valmis kestämään sen." "Eikä siinä kaikki", merenoita jatkoi. "Kun olet saanut jalat, et voi enää koskaan palata mereen. Et voi enää koskaan olla merenneito. Ja mikä tärkeintä: minä otan sinun kauniin äänesi." Pieni merenneito haukkoi henkeä. Hänen äänensä! Se oli hänen kaunein lahjansa, laulu, joka saattoi hurmata kenet tahansa. "Kyllä, sinun kaunis äänesi", merenoita sanoi. "Se tulee olemaan minun palkkioni. Minä leikkaan kielesi irti ja otan sen, ja sinä olet mykkä. Et voi enää koskaan laulaa. Ja jos prinssi ei rakastu sinuun ja mene naimisiin kanssasi, ja jos hän nai jonkun toisen, silloin sinä aamuna, kun hän menee naimisiin, sinä muutut merivaahdoksi. Sinä kuolet, ja sinusta ei jää mitään jäljelle." Pieni merenneito tunsi kylmää pelkoa. Mutta kun hän ajatteli prinssin hymyä ja sitä, kuinka hän halusi sielun, hän tiesi, että hänen oli pakko tehdä se. "Teen sen", hän sanoi. "Olen valmis." Merenoita virnisti. "Hyvä on, pieni merenneito. Silloin se on sovittu." Hän alkoi kerätä outoja aineksia, puristaa niitä merilevistä ja sekoittaa niitä kuplivassa padassa. Pieni merenneito katseli, kun noita loihtui mustan, kihisevän juoman. Juoma hohti pimeässä kuin syvänmeren salaisuus. "Tässä", merenoita sanoi ja ojensi hänelle pienen, täytetyn pullon. "Kun olet rannalla, juo tämä. Silloin pyrstösi jakaantuu kahdeksi, ja sinä saat jalat. Mutta muista lupauksemme, pieni merenneito. Muista hinta." Pieni merenneito otti pullon ja tunsi sen kylmyyden kämmenellään. Hän oli tehnyt päätöksensä. Hän oli valmis antamaan kaikkensa prinssin rakkauden ja kuolemattoman sielun puolesta. Hän vilkaisi viimeisen kerran merenoidan synkkää asuinpaikkaa ja lähti uimaan ylöspäin, kohti valoa, kohti uutta elämää, mutta samalla kohti tuntematonta kohtaloa. Hän piti pulloa tiukasti kädessään. Se oli hänen toivonsa, mutta myös hänen pelkonsa.

Ihmismaailmassa

Merenneito nousi yhä lähemmäs ja lähemmäs pintaa. Aurinko paistoi kirkkaasti, ja meren aallot kimaltelivat kutsuvasti. Hän puristi pulloa, ja hänen sydämensä tykytti nopeammin kuin koskaan ennen. Nyt oli hetki. Hän avasi pullon varovasti ja joi kaiken sen sisällön. Heti kun nestettä valui hänen kurkustaan alas, hirveä, polttava kipu pyyhkäisi hänen lävitseen. Se tuntui kuin tuhannet terävät miekat olisivat iskenyt häneen, jakaen hänet kahtia. Jokainen hermo hänen kehossaan huusi tuskaa. Hän olisi halunnut huutaa, mutta hänen äänensä oli poissa. Kurkkuunsa jäi vain hiljainen sihahdus. Kipu kasvoi ja kasvoi, ja hän tunsi joka solunsa muuttuvan. Hänen kaunis, turkoosi pyrstönsä, jolla hän oli niin vapaasti uinut meren syvyyksissä, jakautui, ja sen tilalle ilmestyi kaksi ohutta, heikkoa jalkaa. Jokainen askel meren pohjassa oli ollut vaivatonta, mutta nyt hän tunsi jalkojensa olevan painavat ja vieraat. Kipu oli niin kovaa, että hän pyörtyi, vajoten tiedottomana hiekalle, kun aallot huuhdottivat häntä rantaan. Kun hän heräsi, hän makasi pehmeällä hiekalla, aivan rannalla. Aurinko lämmitti hänen kasvojaan. Meri lauloi tuttua lauluaan hänen korvissaan, mutta kaikki oli erilaista. Hän yritti nousta, mutta hänen jalkansa tärisivät. Joka kerta kun hän yritti astua, tuntui kuin terävät veitset olisivat lävistäneet hänet. Hän puri huultaan ja yritti olla itkemättä. Mutta hän oli ihmismaailmassa! Hän oli päässyt rannalle! Ei kauaa, kun hän näki hahmon lähestyvän. Se oli Prinssi! Hän oli tullut kävelemään rannalle, kuten usein teki, ja hänen katseensa osui tähän outoon, kauniiseen tyttöön, joka makasi hiekalla. Prinssi oli huolissaan ja kiiruhti avuksi. Hän näki tytön, jonka iho oli kalpea ja hiukset märkänä kasvoilla. Hän oli niin kaunis, mutta niin hiljainen ja avuttoman oloinen. Prinssi yritti puhua hänelle, kysyä kuka hän oli ja mistä hän tuli, mutta merenneito ei voinut vastata. Vain kyyneleitä valui hänen suurista, sinisistä silmistään, jotka olivat täynnä selittämätöntä surua. Hän pystyi vain osoittamaan hitaasti ja epätoivoisesti merta, mutta Prinssi ei ymmärtänyt hänen eleitään. Prinssi ajatteli, että tyttö oli joutunut kauheaan haaksirikkoon ja oli menettänyt muistinsa tai ehkä jopa puhekykynsä shokin vuoksi. Hän tunsi heti suurta sääliä ja halua auttaa tätä mysteeristä tyttöä. Prinssi vei hänet ystävällisesti linnaansa. Siellä hänet puettiin kauniisiin vaatteisiin ja hänelle annettiin pehmeä sänky. Hän ei ollut koskaan nähnyt niin monia värejä, niin monia upeita kankaita. Kaikki oli niin erilaista kuin meren syvyyksissä. Ruoka tuoksui herkulliselta, mutta hän pystyi vain maistelemaan sitä varovasti. Jokainen uusi kokemus oli sekä ihmeellinen että pelottava. Linnan arki alkoi. Merenneito oppi kävelemään, vaikka jokainen askel tuotti tuskaa. Hän hymyili kivusta huolimatta ja oppi tanssimaan. Hän tanssi niin kevyesti ja kauniisti, että kaikki ihailevat häntä. Vaikka hän tunsi teräviä veitsiä jaloissaan joka kerta, kun hän kosketti maata, hän tanssi hymy huulillaan, Prinssin katseen alla. Hän oli niin onnellinen, kun Prinssi hymyili hänelle. Prinssi oli ystävällinen ja rakasti häntä kuin sisarta. Hän antoi merenneidolle kauniita lahjoja ja vei hänet mukaan seikkailuihin. He ratsastivat yhdessä metsän halki, nauroivat ja katselivat tähtiä yötaivaalla. Prinssi rakasti kuunnella musiikkia ja jakaa tarinoita. Hän puhui usein siitä tytöstä, joka oli pelastanut hänet merestä. Prinssi uskoi, että joku toinen tyttö oli pelastanut hänet, se tyttö, jonka hän oli nähnyt rannalla herätessään. Hän ei tiennyt, että se oli ollut merenneito itse. Merenneito kuunteli Prinssin tarinoita ja toivoi, että voisi kertoa hänelle totuuden. Mutta hänen äänensä oli poissa. Hän ei voinut selittää. Se oli hänen salaisuutensa, hänen raskain taakkansa. Merenneito vietti päivät Prinssin rinnalla. Hän oppi kaiken ihmisten tavoista, heidän juhlissaan ja iloissaan. Hän näki maailman, joka oli täynnä kauneutta ja ihmeitä, mutta myös surua ja odotusta. Hän rakasti Prinssiä yhä syvemmin jokaisena päivänä. Hän istui usein yksin ikkunan ääressä ja katsoi merta. Hän kaipasi perhettään ja sisariaan, jotka olivat tottuneet leikkimään hänen kanssaan meren pohjassa. Hän muisti merinoidan varoituksen: jos Prinssi rakastuu toiseen, hän muuttuu meren vaahdoksi. Merenneito yritti olla paras ystävä Prinssille, toivoen, että ystävyys muuttuisi joksikin syvemmäksi. Hän seurasi Prinssiä kaikkialle, tanssi hänen kanssaan, luki hänen vieressään ja kuunteli hänen tarinoitaan tarkkaavaisesti. Hän yritti viestittää silmillään, hymyillään ja eleillään sen suuren rakkauden, jota hän tunsi. Mutta Prinssi näki hänessä vain kauniin ja arvoituksellisen tytön, joka oli tullut ei mistään ja jolla oli surulliset silmät. Hän sääli tyttöä ja tunsi suurta kiintymystä, mutta ei sitä rakkautta, jota merenneito kaipasi. Eräänä päivänä Prinssi kertoi hänelle aikovansa matkustaa naapurivaltakuntaan etsimään itselleen morsianta. Hänen vanhempansa olivat pitkään toivoneet hänen menevän naimisiin ja perustavan perheen, ja Prinssi toivoi löytävänsä sen tytön, jonka hän uskoi pelastaneen hänet vuosia sitten. Hän oli kuullut, että naapurivaltakunnan Prinsessa oli sanoin kuvaamattoman kaunis ja ystävällinen, ja ehkäpä hän olisi se oikea. Merenneidon sydän särkyi kuullessaan nämä sanat. Kipu jaloissa tuntui nyt jopa pahemmalta kuin ennen, aivan kuin merinoidan veitset olisivat iskeneet suoraan hänen sieluunsa ja murskanneet hänen toivonsa. Hän tiesi, että jos Prinssi löytäisi sen "oikean" tytön ja menisi naimisiin hänen kanssaan, hänen kohtalonsa olisi sinetöity ikuisiksi ajoiksi. Hän muuttuisi meren vaahdoksi aamunkoitteessa, katoaisi olemattomiin. Merenneito oli aivan hiljaa. Hän ei voinut huutaa vastalauseitaan, ei selittää, että hän itse oli se, joka oli pelastanut Prinssin. Hän ei voinut kertoa Prinssille, että hän oli antanut äänensä, kauniin pyrstönsä ja jopa sielunsa mahdollisuuden vuoksi olla hänen kanssaan. Hän vain katsoi Prinssiä suurilla, surullisilla silmillä, jotka olivat täynnä murtunutta toivoa, ja nyökkäsi hitaasti. Toivo hiipui hänen sydämestään kuin kynttilä pimeässä tuulessa. Hän seurasi Prinssiä laivaan, kun tämä lähti matkalleen. Merenneito seisoi kannella ja katsoi, kuinka tuttu meri avautui heidän edessään, mutta nyt se tuntui vieraalta ja uhkaavalta. Jokainen aalto tuntui kuiskivan hänen nimeään, kutsuen häntä takaisin, muistuttaen hänen valtavasta uhrauksestaan ja lähestyvästä, vääjäämättömästä kohtalostaan. Hän toivoi epätoivoisesti, että Prinssi muistaisi hänet, että jokin ihme tapahtuisi, joka muuttaisi kaiken. Mutta Prinssi näytti vain jännittyneeltä ja toiveikkaalta tulevasta matkastaan, tietämättömänä merenneidon tuskasta. Merenneito tunsi olonsa yksinäisemmäksi kuin koskaan. Hän oli ihmisten maailmassa, mutta ei kuulunut siihen. Ja meri, hänen kotinsa, oli nyt kaukana ja saavuttamaton. Mitä tapahtuisi seuraavaksi? Hän saattoi vain odottaa, sydän raskaana kuin lyijy.

Toivo hiipuu

Ja niin pieni merenneito eli nyt palatsissa, ihmisten keskellä. Jokainen askel oli tuskaa, aivan kuin hän olisi kävellyt terävillä veitsenterillä. Mutta hän ei koskaan valittanut. Hän hymyili urheasti, vaikka hänen jalkansa olivat kipeät ja hänen sydämensä itki. Prinssi oli kiltti hänelle. Hän kutsui merenneitoa "löytölapsekseen" ja "rakkaaksi pikkusiskokseen". Merenneito nukkui prinssin oven ulkopuolella samettityynyllä, ja kun prinssi nukkui, hän usein hiipi katsomaan prinssin kasvoja, niin rakkaita ja uneliaita. Hän toivoi niin kovasti, että prinssi oppisi rakastamaan häntä, jotta hän saisi kuolemattoman sielun. Hän muisti merinoidan varoituksen: "Ellet saa prinssin rakkautta, muutut meren vaahdoksi!"

Kohtalokas hääpäivä

Merenneito kulki prinssin rinnalla, tanssi ja nauroi, ja yritti parhaansa mukaan olla iloinen ja leikkisä. Hän toivoi, että prinssi oppisi rakastamaan häntä. Hän halusi niin kovasti saada kuolemattoman sielun, jonka prinssin rakkaus hänelle toisi. Mutta päivät kuluivat, ja vaikka prinssi piti merenneidosta kovasti, hän näki tämän vain hauskana, pienenä siskonaan. Prinssi kutsui häntä usein ”löytölapsekseen” ja ”rakkaaksi pikkusiskokseen”. Se oli kauniisti sanottu, mutta ei sitä rakkautta, jota merenneito kaipasi. Hän muisti merinoidan varoituksen: ”Ellet saa prinssin rakkautta, muutut meren vaahdoksi!” Tämä ajatus sai hänen sydämensä tykyttämään pelosta. Hänellä oli enää vähän aikaa. Hänelle oli annettu kolme sataa päivää. Moni niistä oli jo kulunut. Aika tikitti armottomasti. Mutta hän ei luovuttanut. Hän uskoi edelleen rakkauden voimaan. Hän toivoi, että prinssi joku päivä näkisi hänet enemmän kuin siskona. Eräänä päivänä, kun merenneito ja prinssi kävelivät puutarhassa, kuningas ja kuningatar tulivat heidän luokseen. He kertoivat prinssille, että hänen olisi aika mennä naimisiin. He olivat löytäneet hänelle kauniin prinsessan kaukaisesta valtakunnasta. Tämä prinsessa oli nuori ja kiltti, ja kuningasperhe uskoi, että hän olisi täydellinen vaimo prinssille. Prinssi ei ollut innoissaan. Hän haaveili yhä tytöstä, joka oli pelastanut hänet. Hän kuvaili tytön kauniita silmiä ja pitkiä hiuksia. Merenneito kuunteli, ja tiesi, ettei prinssi voisi koskaan ymmärtää, että hän, pieni merenneito, oli se tyttö. Hän ei voinut kertoa sitä, koska hänellä ei ollut ääntä. Prinssi lupasi kuitenkin matkustaa tapaamaan tätä prinsessaa. Laiva purjehti kohti kaukaisia rantoja, ja merenneito seurasi mukana. Hänen sydämessään kasvoi suuri pelko. Mitä jos prinssi rakastuisi tähän toiseen prinsessaan? Mitä silloin tapahtuisi hänelle? Hän muisteli merinoidan sanoja ja tunsi kylmän väristyksen. Kun prinssi näki kaukaisen valtakunnan prinsessan, hän yllättyi. Tämä prinsessa oli kaunis, ja hänellä oli samat kauniit, tummat silmät kuin tytöllä, joka oli ollut hänen mielessään unissaan. Tämä prinsessa oli ollut lähellä temppeliä juuri sinä aamuna, kun prinssi oli huuhtoutunut rantaan. ”Sinä pelastit minut!” prinssi huudahti. ”Sinä olit siellä! Sinä et tiennyt, kuinka paljon olet merkinnyt minulle! Olen etsinyt sinua kaikkialta, ja nyt olen vihdoin löytänyt sinut!” Merenneidon sydän pysähtyi. Prinssi oli täysin varma, että tämä oli hänen pelastajansa. Hän ei nähnyt totuutta merenneidon silmissä, hän ei kuullut totuutta, koska merenneito ei voinut puhua. Ja niin päätettiin, että prinssi ja tämä uusi prinsessa menisivät naimisiin. Suuria häävalmisteluja alettiin tehdä. Koko kuningaskunta oli täynnä iloa ja juhlahumua. Laivat koristeltiin värikkäillä viireillä ja kukilla. Kokit valmistivat herkullisia ruokia, ja muusikot harjoittelivat iloisia sävelmiä. Kaikki olivat onnellisia, paitsi pieni merenneito. Hän käveli hiljaa, hänen sydämensä täynnä tuskaa, joka oli niin raskas, että se tuntui kiveltä hänen rinnassaan. Hän hymyili prinssille ja toiselle prinsessalle, mutta hänen sisällään kaikki itki. Hän tiesi, että hänen unelmansa oli särkymässä. Koitti hääpäivä. Aurinko nousi kirkkaana meren ylle. Laiva purjehti avomerelle, täynnä iloa ja naurua. Merenneito seurasi prinssiä, tanssi ja hymyili, vaikka hänen sydämensä särkyi joka askeleella. Hän näki prinssin katsovan uutta morsiantaan silmät täynnä rakkautta, sellaista rakkautta, jota hän oli niin hartaasti toivonut itselleen. Hän muisti merinoidan sanat:

Lopetus

Ja näin päättyy tarinamme pienestä merenneidosta. Kiitos, että olit mukanamme tässä matkassa vedenalaiseen maailmaan ja sen ihmeisiin. Toivottavasti seikkailu oli mieluinen! Muistathan, että maailma on täynnä ihmeellisiä tarinoita, jotka vain odottavat löytäjäänsä. Ehkä sinäkin voit keksiä oman, taianomaisen kertomuksesi! Kerrothan Sonacastsille, jos sinulla on toiveita tai palautetta. Seuraavaan kertaan, kun sukellamme yhdessä uusien, jännittävien hetkien pariin. Lämpimät terveiset ja paljon unelmia!

Lisää tarinoita