SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Pieni Luistelija, Suuri Unelma

60 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Introduction

Hei kaikki pienet unelmoijat! Oletteko valmiina seikkailuun? Tänään minulla on teille ihana tarina pojasta, jolla oli suuri, suuri unelma. Se ei ollut mikä tahansa unelma, vaan unelma jääkiekosta ja luistelemisesta. Mutta arvatkaa mitä? Alussa luistimet tuntuivat hänestä tosi vierailta ja vaikeilta. Miten hän mahtaisi oppia luistelemaan? Pysykää kuulolla, niin saatte tietää, kuinka Eetu löysi taianomaisen tien kohti unelmaansa. Lähdetään yhdessä matkaan!

Pieni Eetu ja Jääkiekkounelma

Pieni Eetu oli viisivuotias poika, jolla oli suuri, suuri unelma. Se ei ollut unelma uusista leluista tai karkkipussista, ei. Eetun unelma oli nopea ja kiiltävä, se liukui jäällä ja kuului kaukaselta. Eetu rakasti jääkiekkoa yli kaiken. Hän katsoi televisiosta jokaisen pelin, silmät pyöreinä. Hän ihaili pelaajia, jotka liukuivat jäällä kuin tuulenhenkäys, maila kädessä ja kiekko lapikkaan edessä. 'Vau!' hän usein huudahti, kun maila napsahti ja kiekko sujahti maaliin. Eetu leikki usein pihalla jääkiekkoa. Joskus hän käytti keppiä mailana ja männynkäpyä kiekkona. Hän huusi omaa nimeään kuviteltujen yleisöjen edessä: 'Eetu syöttää, Eetu laukoo! MAALI!' Mutta tiesittekö, että Eetun jalat eivät olleet tottuneet luistimiin? Juuri niin! Ne samat luistimet, joista jo kuulimme, tuntuivat hänestä tosi vierailta. Joka kerta kun hän yritti niitä jalkaan, hän tunsi olevansa kuin vähän heittelehtivä hyytelö. Jalat menivät ristiin ja rastiin, ja kaatuminen oli usein paljon helpompaa kuin pystyssä pysyminen. Se oli Eetun suurin huoli. Miten hän voisi koskaan olla jääkiekkoilija, jos hän ei osannut edes kunnolla luistella? Mutta Eetu ei antanut periksi. Hän tiesi sydämessään, että hänestä tulisi vielä joskus taitava luistelija ja kova jääkiekkoilija. Hän unelmoi pukevansa ylleen oman pelipaidan, jossa oli iso numero selässä, ja liitävänsä pitkin jäätä, niin nopeasti, että tuuli suhisi korvissa. Hän näki mielessään, kuinka hän syöttäisi kaverilleen ja sitten ampuisi kiekon maaliin, ihan kuin hänen idolinsa. Unelma oli suuri, ja Eetulla oli paljon opittavaa. Mutta mistä aloittaa, kun luistimet tuntuivat elävän omaa elämäänsä? Kuinka pieni poika voisi kesyttää jäisen kentän ja ne kaksi metalliterää? Seuraavaksi kuulemme, kuinka Eetu kohtasi ensimmäisen haasteensa, ja kuinka luistimet tuntuivatkin olevan todella, todella itsepäisiä.

Luistimet, Jotka Eivät Kuunnelleet

Eetu oli aivan innoissaan, kun isä viimein toi ne kotiin. Ne olivat mustat luistimet, joissa oli kiiltävät terät ja pörröiset, paksut nauhat. Ne tuoksuivat aivan uudelta nahalta ja jännitykseltä. "Vau!" Eetu huudahti, kun hän piti niitä käsissään. Ne tuntuivat painavilta, mutta samalla niin jännittäviltä. Isä oli auttanut häntä pukemaan ne jalkaan monta kertaa, harjoitellessa olohuoneen pehmeällä matolla. Siinä oli helppo kuvitella liukuvansa nopeasti. Mutta matto ja jää... ne olivat kaksi aivan eri asiaa. Aivan eri maailmaa. Sitten koitti se suuri päivä. Eetu ja isä menivät metsän takana olevalle pienelle lammelle, joka oli jäätynyt niin paksuksi, että sen päällä saattoi tanssia ilman huolen häivää. Lammen reunaa kiersi tiheä kuusimetsä, ja puiden oksilla nukkui valkoinen, pörröinen hanki. Jää oli kuin suuri, sileä peili, heijastaen taivaan syvää sinistä ja puiden korkeita latvoja ylösalaisin. Eetu seisoi jäällä, isän vahvasta kädestä tiukasti kiinni pitäen. Hänellä oli uusi, paksu sininen talvihaalari ja raidallinen villapipo, joka kutitti vähän korvia mukavasti. Hänen sydämensä pomppi rinnassa kuin pieni, utelias jänis, joka oli nähnyt jotain uutta ja jännittävää. "Yritä nyt liukua, Eetu", isä sanoi lempeästi, hymyillen kannustavasti. Eetu yritti. Hän nosti varovasti toisen jalan, sitten toisen. Mutta luistimet... ne eivät totelleet! Ei sitten yhtään! Toinen luistin lähti omille teilleen oikealle kuin pikkukarkulainen, toinen taas innokkaasti vasemmalle. Eetu horjahti heti. "Hupsista!" hän hihkaisi, kun isä tuki häntä nopeasti pystyssä. Luistimet tuntuivat pyörähtävän ja sätkivän Eetun jalkojen alla, ihan kuin niillä olisi ollut oma, oikukas tahto. Ne olivat kuin kaksi pientä, villiä ponia, jotka eivät millään halunneet kulkea samaan suuntaan tai edes kuunnella pientä ohjastajaansa. Toinen halusi mennä ruohikolle, toinen järveen! Eetu yritti uudelleen, tällä kertaa päättäväisemmin. "Nyt me kävelemme eteenpäin, luistimet!" hän kuiskasi niille, ikään kuin luistimet olisivat pieniä, eläviä olentoja. Mutta luistimet vain heilahtelivat arvaamattomasti. Ne saivat Eetun jalat ristiin, ja sitten poikki kuin risut. Eetu kaatui pamahtaen takamukselleen lumihankeen. "Ouch!" hän tokaisi, kun pehmeää lunta lensi pienenä pilvenä ilmaan. Onneksi hänen paksut talvihaalari ja toppahousut pehmensivät kaatumisen niin, ettei se sattunut paljoakaan. Isä auttoi hänet ylös, pyyhki lempeästi lumet haalarista ja hymyili edelleen. "Ei se haittaa, Eetu-poika. Harjoitus tekee mestarin, muista se." Mutta Eetu oli jo hieman turhautunut. Nämä luistimet! Ne olivat uskomattoman itsepäisiä. Toinen luistin, se oikeanpuoleinen, tuntui aina haluavan kääntyä kuin karkulainen jyrkästi vasemmalle. Ja vasen luistin taas kiersi mielellään oikealle päin, aivan kuin ne olisivat leikkineet piilosta toistensa kanssa hänen jalkojensa alla. Ne olivat kuin kaksi pientä, ilkikurista peikkoa, jotka iloitsivat siitä, että saivat Eetun horjumaan. Eetu yritti epätoivoisesti kävellä eteenpäin, mutta luistimet saivat hänet astelemaan kuin kummallisena sirkuspellenä. Ne liukuivat yllättäen sivuttain, sitten takaperin, vaikka Eetu yritti kovasti, kovasti mennä eteenpäin. Hänen yrityksensä tuntuivat valahtavan suoraan ohi luistinten terien. "Miksi te ette kuuntele minua?" Eetu huokaisi luistimille. Hän tuijotti niitä tarkasti, aivan kuin ne olisivat voineet vastata hänelle. Luistimet vain kimaltelivat jäällä, heijastaen auringonvaloa, aivan kuin ne olisivat naureskelleet hänelle salaa. Isä näki Eetun mietteliään ja hieman surullisen ilmeen. "Mitä mietit, Eetu, rakas?" hän kysyi. "Nämä luistimet ovat todella, todella itsepäisiä, isä," Eetu vastasi. "Ne eivät halua mennä sinne minne minä haluan. Ne tekevät aivan omiaan!" Isä otti Eetun molemmista käsistä kiinni ja liukui hitaasti, varovaisesti eteenpäin. Eetu roikkui isän käsissä tiukasti, kuin pieni apina oksalla. Vähitellen, hyvin hitaasti, Eetu alkoi tuntea pientä tasapainoa jalkojensa alla. Hän ei kaatunut, kun isä veti häntä. "Hei, tämä tuntuu jo paljon, paljon paremmalta!" hän huudahti iloisesti. Mutta heti kun isä päästi irti, luistimet taas karkasivat. Toinen liukui toiseen suuntaan kuin nuoli, toinen toiseen, ja Eetun jalat sinkoilivat hallitsemattomasti. Plumps! Eetu istui taas pehmeässä lumikasassa, posket punaisena. Eetu katsoi luistimiaan, jotka olivat nyt lumessa. Ne olivat niin kauniit, niin kiiltävät, mustat ja uudet, mutta niin uskomattoman vaikeat hallita. Hän oli kuvitellut liukuvansa ympäri lampea kuin tuuli, tekevänsä hienoja piruetteja ja syöttävänsä jääkiekkoa maaliin. Mutta todellisuus oli paljon hankalampaa. Oliko hän liian pieni tähän suureen unelmaan? Oliko hän liian kömpelö? Ei, Eetu päätti. Ei hän voinut luovuttaa. Luistimet saivat olla itsepäisiä, mutta hän oli vielä itsepäisempi. Hän puhuisi niille. Hän näyttäisi niille, kuka täällä oli pomo – tai ainakin kuka halusi olla. "Kuules nyt, mustat kaverit," Eetu sanoi luistimille, aivan kuin ne olisivat olleet hänen parhaita ystäviään. "Minä haluan luistella. Minä haluan pelata jääkiekkoa, ja se on minun suuri unelmani. Ja minä tarvitsen teidän apuanne. Voitteko edes yrittää pysyä yhdessä? Edes pienen hetken?" Hän jopa taputti toista luistinta, aivan kuin lohduttaisi sitä. Luistimet eivät tietenkään vastanneet, mutta Eetu tunsi, että ehkä, vain ehkä, ne ymmärsivät hänen sydämensä toiveen. Ehkä ne tunsivat hänen pienen kätensä lämmön. Aurinko alkoi laskea hitaasti puiden paksujen oksien taakse, maalaten taivaan oranssin ja punaisen sävyillä, kuin jättimäinen maalaus. Ilma viileni, ja Eetun nenänpää alkoi punoittaa pakkasesta. Metsästä kuului pöllön huhuilua, kuin se olisi antanut salaperäisen viestin. Isä oli sytyttänyt pienen nuotion lammen rantaan, ja sen savu nousi suoraan ylöspäin kohti ensimmäisiä iltatähtiä. Eetu istui nuotion ääressä, söi eväsleipää ja katseli lumoavaa jäätä. Se näytti niin houkuttelevalta, niin sileältä ja kutsuvalta. Mutta hän tiesi, että sen alla odotti vielä monta taistelua. Eetu mietti, mitä hän voisi tehdä. Kuinka hän saisi luistimet tottelemaan? Olisiko joku, joka voisi auttaa? Joku, joka tunsi luistinten salaisuudet ja jään taian? Hän oli kuullut tarinoita vanhasta Pöllö-Pekasta, joka asui syvällä metsässä ja tiesi kaiken. Ehkä hänellä olisi vastaus. Eetu päätti, että seuraavalla kerralla hän kysyisi neuvoa Pöllö-Pekalta. Mutta ensin, hän yritti vielä kerran. Hän nousi varovasti, isän kädestä kiinni pitäen. Ja tällä kertaa, hän yritti vain seisoa. Ja pysyä pystyssä. Se oli jo jotain. Luistimet tuntuivat edelleen vähän villiltä, mutta Eetu ei antanut periksi. Hänellä oli unelma, ja se oli isompi kuin kaksi itsepäistä luistinta. Mutta mitä Pöllö-Pekka oikein neuvoisi Eetua, ja kuuntelisivatko luistimet viisasta pöllöä paremmin kuin pientä poikaa? Se selviää seuraavassa osassa.

Pöllö-Pekan Viisaat Neuvot

Eetu oli päättänyt, että nyt riitti! Luistimet eivät voineet olla aina niin vallattomia ja itsepäisiä. Hänen mielessään kaikui mummon vanha, viisas sanonta: "Kun elämä tuntuu solmussa, kun jokin asia ei millään onnistu, kysy Pöllö-Pekalta. Hänellä on vastaus jokaiseen kiperään pulmaan, kunhan vain osaa kuunnella." Ja niinpä Eetu, reppu selässään ja pieni toivon kipinä sydämessään, lähti matkaan, kohti metsän syvintä osaa, missä vanha, mahtava tammi kohoili ylväänä Pöllö-Pekan kotina. Metsä oli sinä aamuna uskomattoman kaunis. Paksu lumipeite peitti kaiken, ja jokainen oksa, jokainen kuusen neulanen oli saanut ylleen valkoisen, pörröisen peiton. Vain lumen narskahdus Eetun pienten jalkojen alla rikkoi hiljaisuuden. Aurinko pilkisti juuri ja juuri puiden latvojen takaa, maalaillen pitkiä varjoja ja saaden hangen kimaltelemaan tuhansin pienin, tanssivin timantein. Ilma oli raikas ja kirpeä, ja Eetun posket punoittivat jännityksestä. Lopulta, pienen kävelymatkan jälkeen, hän saapui valtavan, iäkkään tammen luo. Tammen runko oli niin leveä, ettei Eetu olisi millään ylettänyt halaamaan sitä, ja sen oksat olivat paksuja ja haaraisia, kuin jättiläisen ikivanhat kädet, jotka kurkottelivat taivaalle. Niiden keskellä, mukavasti koverrettuna, oli Pöllö-Pekan kodikas onkalo. Siitä tuoksui mummolan juuri leivotuilta piparkakuilta, kuivilta lehdiltä ja vanhoilta, paljon luetuilta kirjoilta. Se oli paikka, jossa ajan virta tuntui hidastuvan. Eetu koputti varovasti, melkein ujosti, puun runkoa. Hän odotti, sydän hieman pomppien. Hetken kuluttua, onkalon pimeästä suusta pilkisti suuret, pyöreät, keltaiset silmät. Ne olivat Pöllö-Pekan silmät, täynnä syvää, melkein loputonta viisautta ja ystävällisyyttä. Ne katsoivat Eetua lämpimästi. "Tule vain sisään, pieni Eetu", Pöllö-Pekka huhuili matalalla, mutta lempeällä äänellä, joka oli kuin metsän humina. "Olen aavistanut tulosi. Tunnen, kun metsän pienillä asukeilla on huolia." Eetu kömpi sisään onkaloon. Se oli vieläkin suurempi kuin miltä ulkoa näytti, täynnä pehmeitä sammalia, kuivia syksyn lehtiä ja kaikenlaisia kiiltäviä esineitä – kiviä, marjoja, simpukoita ja pieniä helmiä – joita Pöllö-Pekka oli vuosien varrella kerännyt ja järjestellyt kauniisti. Pöllö-Pekka itse istui mukavasti oksalla, kääntäen suurta päätään niin, että hän näki Eetun molemmin silmin, yhdellä kerrallaan. "Pöllö-Pekka", Eetu aloitti, "Minulla on niin suuri huoli, että se tuntuu raskaalta rinnassani. Minä unelmoin jääkiekosta, tiedäthän? Mutta luistimeni... ne ovat niin villejä! Ne eivät tottele minua ollenkaan. Kaadun ja kompastun koko ajan, enkä opi luistelemaan, vaikka kuinka yritän. Tuntuu kuin ne olisivat minua vastaan." Hän katseli kenkiään, jotka olivat lattialla, ikään kuin luistimet olisivat siinäkin hetkessä yrittäneet karata Eetun jaloista. Pöllö-Pekka kuunteli tarkasti, ei keskeyttänyt kertaakaan. Hän nyökkäsi hitaasti, ja hänen suuret silmänsä tuijottivat Eetua syvän mietteliäästi. Sitten hän siristi silmiään ja alkoi puhua matalalla, rauhoittavalla äänellä. "Ymmärrän, Eetu. Ymmärrän oikein hyvin tunteesi", Pöllö-Pekka sanoi. "Luistimet, kuten kaikki hyvät työkalut ja parhaat ystävät, vaativat ymmärrystä ja kunnioitusta. Ne eivät ole vain rautaa ja nahkaa, tiedäthän." Pöllö-Pekka piti pienen tauon antaakseen Eetun sulatella sanojaan. Eetu kallisti päätään uteliaana. "Eivät ole? Mitä ne sitten ovat?" "Ne ovat kuin pieniä, rohkeita hevosia", Pöllö-Pekka selitti. "Villinä ne juoksevat minne haluavat, ne potkivat ja pukittelevat, mutta kun ne tuntevat luottamusta ja ystävyyttä, ne kantavat sinua minne tahansa. Ne haluavat tanssia kanssasi jäällä, Eetu. Ne haluavat olla osa unelmaasi. Mutta ensin sinun on opeteltava puhumaan niiden kanssa, ei äänellä vaan sydämelläsi." "Puhumaan luistimille?" Eetu kysyi. "Mutta miten se tapahtuu? Luistimillahan ei ole korvia!" "Ei sanoilla, Eetu", Pöllö-Pekka naurahti. "Ei äänekkäällä puheella, jota ihmiset ymmärtävät. Vaan sydämelläsi, liikkeelläsi ja laulullasi." Pöllö-Pekka puhdisti kurkkuaan ja alkoi sitten hyräillä hiljaisella, kauniilla äänellä. Se oli kuin tuulen suhinaa puiden latvoissa, kuin jäätä, joka narisee pakkasessa ja kuin metsän hiljainen, ikiaikainen laulu. Se oli niin rauhoittava sävelmä, että Eetun jännitys alkoi helpottaa. "Kun olet jäällä", Pöllö-Pekka neuvoi, "hyräile tätä samaa laulua mielessäsi. Tunne sen rytmi jaloissasi. Anna sen virrata ajatuksistasi alas jalkoihisi ja sieltä luistimiisi. Kuvittele, että luistimet ovat osa sinua, kuin omat jalanjatkeesi. Ne eivät ole erillisiä, eivät villejä – ne ovat sinun ystäviäsi. Ne ovat kuin siivet jaloissasi." "Ja vielä yksi asia, pieni luistelija", Pöllö-Pekka jatkoi. "Katso aina eteenpäin, Eetu. Älä tuijota jalkoihisi. Jalat seuraavat sinne, minne katseesi vie. Jos katseesi on maassa, saatat kaatua. Jos katseesi on horisontissa, kohti unelmaasi, luistimesi vievät sinne. Ja muista, jokainen kaatuminen on vain tapa oppia, miten nousta ylös uudestaan entistä vahvempana! Se ei ole epäonnistuminen, vaan osa oppimista." Hän ojensi Eetulle pienen, kiiltävän, hopeanhohtoisen höyhenen. "Tämä on taikahöyhen tasapainoon. Pidä sitä taskussasi, tai vaikka luistimen nauhassa. Se ei tee työtä puolestasi, mutta se muistuttaa sinua siitä, että sinussa on jo kaikki, mitä tarvitset tasapainon löytämiseen. Luota itseesi ja luota luistimiisi. Ne haluavat auttaa sinua." Eetu piti höyhentä kädessään. Se oli pehmeä ja kevyt, mutta tuntui täynnä Pöllö-Pekan viisautta. Se kimalteli kuin pieni toivon tähti. "Kiitos, Pöllö-Pekka", Eetu sanoi. "Minä olen aina luullut, että luistimia pitää *käskeä* ja *hallita*. En ole ajatellut, että niitä voisi *ystävystää* ja *kuunnella*." "Juuri niin", Pöllö-Pekka hymyili. "Todellinen menestys ei tule käskyillä, vaan ymmärryksellä, luottamuksella ja yhteistyöllä. Nyt mene, pieni Eetu. Mene ja tanssi jään kanssa! Näytä luistimillesi, kuinka paljon niistä välität!" Eetu lähti Pöllö-Pekan onkalosta, sydän täynnä uutta toivoa ja hieman kevyempi askel. Hän palasi jäätyneelle lammelle, höyhen tiukasti kämmenessään. Lumi oli edelleen hiljainen, ja Eetun mielessä kaikui Pöllö-Pekan hyräily. Hän istui alas ja veti luistimet jalkaan. Tällä kertaa hän ei rynninyt niitä jalkaansa, ei pakottanut, vaan silitti niiden pintaa ja kuvitteli Pöllö-Pekan sanat. "Ystäviä... ei pelkkiä luistimia. Siivet jaloissasi." Sitten Eetu nousi varovasti pystyyn. Hän muisti katsoa eteenpäin, kohti lammen toista rantaa, ei jalkoihinsa. Hän alkoi hyräillä Pöllö-Pekan opettamaa laulua mielessään – hiljainen, rytmikäs sävelmä, joka tuntui virtaavan hänen jalkoihinsa ja sieltä luistimiin. Aluksi luistimet tuntuivat edelleen arvaamattomilta, aivan kuin ne olisivat miettineet, mitä Eetu nyt taas keksii, mutta Eetu jatkoi hyräilyä. Hän kuvitteli luistimet osaksi itseään, kuin ne olisivat hänen omat, pidemmät jalkansa, jotka koskettivat jäätä kevyesti ja sulavasti. Ja sitten... tapahtui jotain. Pieni nykäys. Ei kaatumista, ei kompastumista, vaan pieni, melkein huomaamaton nykäys, joka tuntui erilaiselta. Eetu tunsi, miten luistimet liikkuivat hieman pehmeämmin, hieman yhteistyöhaluisemmin. Se oli aivan kuin ne olisivat kuunnelleet ja vastanneet hänen lauluunsa. Hän otti uuden askeleen. Ja sitten toisen. Ne eivät olleet vielä täydellisiä luisteluaskelia, eivät sulavia kaaria, mutta ne olivat vakaampia kuin koskaan aikaisemmin. Ja mikä tärkeintä, Eetu tunsi jotain aivan uutta: yhteyden. Hän tunsi, että luistimet eivät enää olleet *häntä vastaan*, vaan *hänen kanssaan*, tanssimassa jäällä. Hyräily jatkui, ja jokaisen pienen askeleen myötä Eetun sydän täyttyi ilolla ja toivolla. Pöllö-Pekan viisaat neuvot olivat alkaneet kantaa hedelmää. Luistimet eivät ehkä olleet vielä täysin kesytettyjä, mutta nyt ne olivat ystävällisempiä, ja Eetu tiesi, että tämä oli vasta alkua. Hän oli löytänyt uuden tavan lähestyä unelmaansa, ei voimalla, vaan ymmärryksellä ja ystävyydellä. Jää odotti, ja Eetulla oli nyt paitsi luistimet, myös uusi salaisuus niiden ystäväksi tulemiseen ja tanssimiseen.

Lumottu Jää ja Ensimmäiset Askeleet

Aamuaurinko kurkisti puiden lomasta, ja metsä kylpi kultaisessa valossa. Eetu nousi reippaana sängystä, sillä tänään oli se päivä! Tänään hän menisi taas jäälle, mutta tällä kertaa Pöllö-Pekan viisaat neuvot sydämessään. Hän ei aikonut taistella luistimia vastaan, vaan ystävystyä niiden kanssa. Hän puki lämpimät vaatteet ylleen, huivi kaulaan ja pipo päähän. Luistimet odottivat jo eteisessä, ihan kuin nekin olisivat malttamattomia. Kun Eetu saapui jääkentälle, se näytti vieläkin kauniimmalta kuin eilen. Jää oli peilikirkas, ja sen pinnalla tanssivat auringonsäteet loihtivat tuhansia pieniä kimaltelevia pisteitä. Se oli kuin satukirjasta revitty sivu, lumottu paikka, jossa kaikki oli mahdollista. Eetu istahti penkille ja alkoi kiinnittää luistimia jalkaansa. Hän muisti Pöllö-Pekan sanat: ”Puhu luistimille. Ne ovat kuin ystäviä, jotka haluavat auttaa sinua.” Eetu silitti toista luistimensa kärkeä. ”Hei, sinä vasen luistin”, hän kuiskasi. ”Minä olen Eetu. Minä tiedän, että olet vähän ujo, ja minäkin olen. Mutta me voimme oppia yhdessä, eikö vain?” Hän solmi nauhat huolellisesti, ei liian kireälle, eikä liian löysälle, juuri sopivasti. Sitten hän teki saman oikealle luistimelleen. ”Ja sinä oikea luistin, sinä olet vahva ja rohkea. Yhdessä me olemme vielä vahvempia.” Hän tunsi pienen, toiveikkaan läikähdyksen sydämessään. Eetu nousi ylös ja käveli varovasti jään reunalle. Jään kylmyys levisi saappaiden läpi, mutta se ei tuntunut enää niin pelottavalta. Hän astui jäälle, toinen jalka kerrallaan. Huoj, huoj! Hän horjahti heti, mutta tällä kertaa hän ei lannistunut. ”Ei haittaa, ystäväni”, hän sanoi luistimilleen. ”Me harjoittelemme.” Hän yritti uudelleen. Tällä kertaa hän muisti Pitkäkorva-Pupun neuvon: ”Mieti, että olet puu. Vahva puu, jolla on syvät juuret.” Hän seisoi vähän leveämmin, selkä suorana, katse eteenpäin. Hän otti pienen askeleen. Ja toisen. Ja vielä yhden! Luistimet tuntuivat yhä oudoilta ja liukkailta, mutta nyt ne eivät olleet enää vihollisia. Ne olivat vain uusia kavereita, jotka tarvitsivat hieman ohjausta. Eetu kuvitteli, että hänen luistimensa olivat kaksi pientä, hopeista kalaa, jotka halusivat uida jäällä. Ne olivat nopeita ja ketteriä, kunhan vain Eetu osasi näyttää niille suuntaa. Hän työnsi oikealla jalallaan hieman, sitten vasemmalla. Hups! Hän heilahti. Mutta hän pysyi pystyssä! Se oli pieni voitto, mutta Eetun mielestä se tuntui yhtä suurelta kuin kokonaisen vuoren valloitus. Hän nauroi ääneen. Jää nauroi takaisin, hentoina kaikuna puiden lomasta. Joka kerta kun hän yritti, hän muisti Pöllö-Pekan neuvon: ”Kuuntele luistimiasi. Ne kertovat sinulle, mitä ne tarvitsevat.” Eetu alkoi kuunnella. Hän kuunteli, miten luistimet tuntuivat jalkojen alla, miten ne lipuivat ja miten ne yrittivät tasapainoilla. Hän tunsi pienen paineen jalkapohjissaan, pienen nykäyksen sääressään. Hän tajusi, että luistimet eivät tehneet tätä tahallaan vaikeaksi. Ne vain odottivat, että Eetu oppisi niiden kielen. Hän oppi jännittämään vähän jalkojaan, mutta ei liikaa. Hän oppi nojaamaan vähän eteenpäin, mutta ei kaatumaan. Ensimmäiset askeleet muuttuivat pian pieniksi liuvuiksi. Ensin vain muutaman senttimetrin, sitten puoli metriä, ja lopulta hän pystyi liukumaan muutaman metrin matkan ilman, että horjahti! Se oli kuin taikaa! Jää todellakin tuntui lumotulta, ja Eetu oli sen taikuri. Tuuli puhalsi kevyesti hänen hiuksiaan, ja hän tunsi olevansa osa tätä talvista ihmettä. Luistimista oli tullut hänen ystäviään, jotka kantoivat häntä kevyesti jään yli. Tämä oli vasta alkua, mutta Eetu tiesi, että nyt hänellä oli salaisuus, miten saada luistimet tanssimaan. Ja hän oli valmis oppimaan lisää.

Kettu-Kasperin Karkea Vinkki

Eetu heräsi seuraavana aamuna jo ennen aurinkoa. Aurinko ei ollut vielä noussut, mutta Eetun sisällä paistoi jo kirkas luisteluvalo. Hän ei malttanut odottaa pääsevänsä takaisin Lumotulle Jäälle. Aamupalakin maistui jotenkin erilaiselta, kuin siinä olisi ollut aivan uudenlaista taikaa. Jokainen lusikallinen puuroa antoi hänelle energiaa seikkailla ja oppia lisää. Äkkiä Eetu oli jo pukeutunut lämpimään toppahaalariinsa ja kipitti ulos, luistimet tiukasti kainalossa. Pakkanen nipisteli poskia, mutta se tuntui vain virkistävältä ja kutsulta uusiin seikkailuihin.

Jääpuikon Taikavoima

Eetu kipitti ulos, posket punaisina pakkasesta, mutta hymy korvissa. Lumi narskui kenkien alla, ja ilma oli niin raikas, että se tuntui tanssivan nenänpäässä. Hänellä oli luistimet tiukasti kainalossa, valmiina uusiin seikkailuihin. Matalalla paistava aurinko värjäsi lumihangen punertavaksi, ja jäätyneiden puiden oksat kimaltelivat kuin tuhannet timantit. Eetu suuntasi suoraan tutulle metsälammelle, joka oli nyt sileä, peilikirkas jäätikkö. Hän istuutui pölkyn päälle, avasi luistinkassin ja alkoi pujottaa luistimia jalkoihinsa. Luistinten nauhojen sitominen oli aina oma taiteenlajinsa, mutta Eetu harjoitteli sitä ahkerasti. Kun nauhat oli sidottu tiukasti ja solmut varmistettu, Eetu nousi varovasti pystyyn. Hän otti muutaman askeleen jäällä, tuntien terien pienen narskunan pinnalla. Yhtäkkiä Eetun katse osui johonkin aivan erityiseen. Vanhan kuusen oksalla, joka kurkotti melkein jääpinnan tasolle, roikkui kimalteleva, pitkä jääpuikko. Se oli upeampi kuin mikään jääpuikko, jonka Eetu oli koskaan nähnyt. Sen sisällä näytti olevan pieniä, jäätyneitä ilmakuplia, jotka heijastivat auringonvaloa sateenkaaren väreissä. Eetu luisteli varovasti kuusen luokse ja kurkotti ottamaan jääpuikkoa. Se oli kylmä ja sileä, mutta kun hän piti sitä kädessään, se ei sulanutkaan samalla tavalla kuin tavalliset jääpalat. Sen sijaan se tuntui antavan hänelle pienen, viileän voiman puristuksen. Eetu tuijotti jääpuikkoa ja mietti, olisiko siinä jotain taikaa. Ehkä tämä olikin jääpuikkojen kuningatar, ajatteli Eetu. "Hei, Pöllö-Pekka!" Eetu huusi, kun huomasi tutun hahmon istuvan lähipuun oksalla. "Katso mitä löysin!" Pöllö-Pekka lennähti lähemmäksi ja istahti Eetun viereen pölkyn päälle. "Aivan erityinen jääpuikko todellakin", Pöllö-Pekka sanoi, tutkien jääpuikkoa suurilla silmillään. "Jääpuikkojen sielun heijastus, sanotaan. Ne kätkevät sisäänsä talven hiljaisuuden ja jään voiman." "Voiman?" Eetu kysyi. "Millaista voimaa?" "Voimaa luistella vapaasti, Eetu", Pöllö-Pekka vastasi. "Se auttaa sinua kuuntelemaan jäätä ja tuntemaan sen rytmin." Eetu puristi jääpuikkoa tiukemmin. Ajatus, että jääpuikko voisi auttaa häntä, täytti hänen mielensä ilolla ja jännityksellä. Hän halusi kokeilla sitä heti! Eetu luisteli takaisin lammen keskelle, jääpuikko tiukasti oikeassa kädessään. Hän sulki silmänsä hetkeksi ja hengitti syvään. Tunsin jääpuikon kylmyyden ja samalla sen antaman luottamuksen. Sitten hän avasi silmänsä ja työnsi jalkojaan. Ja kappas vain! Ensimmäinen liuku oli tasaisempi kuin koskaan. Eetu ei huojunutkaan niin paljoa. Jääpuikko kädessä tuntui kuin se opastaisi häntä. Liike tuntui luonnollisemmalta, kevyemmältä. Hän liukui, ja jalka seurasi perässä, liukui ja toinen jalka seurasi. Yhtäkkiä luisteleminen ei ollutkaan niin vaikeaa. Se oli kuin jääpuikko olisi kuiskannut hänelle salaisuuksia siitä, miten pysyä pystyssä. Eetu teki pienen kaarrokseen, ja onnistui! Kaarros ei ollut täydellinen ympyrä, mutta se oli selvä kaarros, ei mikään horjahtelu. Hän tunsi olonsa yhä varmemmaksi. Hän yritti toista kaarrosta, sitten kolmannen. Hän luisteli ympäri lammen jäätä, tuntien ilon kuplivan sisällään. Jääpuikko kimalteli hänen kädessään, ja Eetu uskoi vakaasti, että se oli auttanut häntä. "Katso, Kettu-Kasperi!" Eetu huusi, kun näki Kettu-Kasperin hiippailevan jääreunaa pitkin. "Minä luistelen!" Kettu-Kasperi pysähtyi ja tuijotti Eetua silmät pyöreinä. "Mitä ihmettä?" Kettu-Kasperi mumisi itsekseen. "Hän ei horju enää niin paljon! Onko tuo poika syönyt jotain taikametsämarjoja?" Pöllö-Pekka puisti päätään. "Ei marjoja, Kettu-Kasperi. Vain luottamusta ja jään taikaa, jonka jääpuikko auttaa löytämään." Eetu luisteli ympäri ja ympäri, tunsi tuulen suhisevan korvissaan ja ilon täyttävän sydämensä. Hän teki pieniä mutkia, kokeili jopa peruutusluistelua muutaman lyhyen askeleen ajan. Se oli uskomatonta! Joka kerta, kun hän katsoi jääpuikkoa, se näytti kimaltelevan kirkkaammin, kuin se kannustaisi häntä. Hän ei enää kaatunutkaan niin usein, ja jos kaatui, hän nousi heti takaisin ylös ja jatkoi. Kettu-Kasperi oli edelleen ällistynyt. "Minä taisin olla väärässä", Kettu-Kasperi myönsi. "Tuosta pojasta tulee vielä oikea jääpeikon mestari." Pöllö-Pekka nyökkäsi. "Luottamuksella ja harjoittelulla kaikki on mahdollista. Ja joskus pieni taianomainen apuri voi antaa juuri sen pienen lisäpotkun, jota tarvitaan." Eetu luisteli kunnes aurinko alkoi laskea ja värjäsi taivaan violetin ja oranssin sävyihin. Hänen poskensa olivat punaiset ja jalat vähän väsyneet, mutta hänen sydämensä oli täynnä onnea. Hän piti yhä jääpuikkoa kädessään, ja se tuntui nyt melkein lämpimältä. Hän tiesi, että se oli ollut hänen salainen avunsa, hänen taikapuikkonsa, joka oli auttanut häntä löytämään luistelun ilon. Kun Eetu lähti jäältä, hän laittoi jääpuikon varovasti luistinkassiinsa. Hän halusi säilyttää sen, muistaa tämän päivän. Hän käveli kotiin, jalat tottuivat yhä paremmin luistinten tunteeseen. Kotona häntä odotti lämmin iltapala ja ehkä vielä yksi unelma uudesta päivästä jäällä. Hän tiesi, että jääpuikon taika ei ollut vain puikossa itsessään, vaan myös siinä uskossa ja rohkeudessa, jonka se oli antanut hänelle. Hän oli valmis seuraavaan seikkailuun. Hän tiesi, että seuraavana päivänä jäällä odottaisi uusia taitoja ja ehkä uusia ystäviäkin.

Harjoittelua Tähtien Alla

Eetu heräsi seuraavana aamuna jo ennen auringonnousua. Hän tunsi vatsassaan pientä kutitusta, sellaista mukavaa, innostunutta kutitusta, joka kertoo että edessä on jotain jännittävää. Jääpuikon taika todella virkisti häntä, ja hän näki sen kimmeltävän ikkunalaudallaan, muistuttamassa häntä rohkeudesta. Ei hän enää pelännyt luistimia, ei edes sitä liukasta jäätä. Päinvastoin, hän odotti sitä, aivan kuin vanhaa ystävää. Aamiaisen jälkeen Eetu puki nopeasti lämpimät vaatteensa, pakkasi pienen eväspussin reppuunsa ja suuntasi taas metsän läpi kohti lampea. Aurinko oli jo noussut, ja sen säteet tanssivat puiden latvoissa, maalatessa metsän kultaisen ja punaisen sävyillä. Hän ajatteli, että tämä päivä olisi erilainen, parempi, ja hän oli valmis oppimaan. Kun Eetu saapui lammen jäälle, se oli vielä melko hiljainen. Muutama lumihiutale leijaili taivaalta, kuin pieniä, tanssivia enkeleitä. Eetu veti luistimet jalkoihinsa ja astui jäälle. Hän kokeili ensin varovasti, sitten rohkeammin, liu'uttamalla toista jalkaa edestakaisin. Ei kaatumisia, ei hätää! Hän tunsi kuinka jääpuikon antama itsevarmuus oli todella syvällä hänessä. Hän tunsi sen jokaisessa solussaan. Hän harjoitteli koko päivän, pysähtymisiä, käännöksiä, ja jopa yritti hieman tasapainotella yhdellä jalalla. Aika kului kuin siivillä, ja ennen kuin Eetu huomasikaan, aurinko alkoi laskea. Taivas muuttui oranssin, violetin ja vaaleanpunaisen sävyiseksi, kuin valtava taideteos. Eetu ei halunnut lähteä. Hän halusi harjoitella vielä lisää. Niinpä Eetu päätti jäädä. Hän oli syönyt eväänsä jo aiemmin, ja nyt, kun pimeys hiipi esiin ja tähdet alkoivat ilmestyä yksi toisensa jälkeen taivaalle, hän tunsi olonsa todella erityiseksi. Järven ympärillä olevat puut heittivät pitkiä varjoja jäälle, ja kaikki oli hiljaista, paitsi Eetun luistimien vieno raapiminen ja hänen oma hengityksensä. Tähtien alla luisteleminen oli aivan erilaista. Se oli rauhallisempaa, taianomaisempaa. Tuntui kuin tähdet katsoisivat häntä, ikään kuin ne olisivat pieniä, kaukaisia ystäviä, jotka kannustivat häntä eteenpäin. Jokainen luistelunveto tuntui kevyemmältä, ja jokainen liuku pitemmältä. Mikä ihana tunne! Hän harjoitteli tasapainoa, nosti toista jalkaa ilmaan ja yritti pysyä pystyssä. Välillä hän horjahti, välillä kaatui pehmeään lumipeitteeseen jään reunalla, mutta hän ei lannistunut. Hän nousi aina ylös, hymy huulillaan. Hän tiesi, että jokainen kaatuminen teki hänestä vahvemman. Yhtäkkiä, kuusimetsän reunasta pilkisti esiin pehmeäkarvainen Kettu-Kasper. Kasper oli hiljaa ja tarkkaili Eetua suurilla, uteliailla silmillään. Sitten, pöllähti toinenkin vieras, Pöllö-Pekka, joka istui tukevasti kuusen oksalla ja nyökkäsi Eetulle. Pekka oli ylpeä Eetun sitkeydestä. Kettu-Kasper liukui lähemmäs ja tuuppasi nenällään jäälle pudonneen pienen kävyn. Ikään kuin hän olisi sanonut: ”Tässä, yritä tuuppia tätä!” Eetu ymmärsi heti. Hän kumartui, poimi kävyn ja asetti sen jään pintaan. Sitten hän yritti kevyesti tökkiä sitä luistimellaan eteenpäin. Se oli vaikeaa! Käpy pyöri ja karkasi, mutta Eetu ei antanut periksi. Hän yritti uudelleen ja uudelleen. Kettu-Kasper seurasi tarkasti, heiluttaen tuuheaa häntäänsä. Välillä käpy karkasi lähelle Kettua, ja Kasper tuuppasi sen takaisin Eetulle, kuin he olisivat pelanneet pientä peliä. Eetu nauroi iloisesti. Hän ei ollut koskaan aiemmin harjoitellut jääkiekkoa, mutta nyt, tähtien alla, ystäviensä kanssa, se tuntui luonnolliselta. Hän tunsi, kuinka hänen kehonsa alkoi tottua luistimien painoon ja jään liukkauteen. Jokainen pieni onnistuminen toi valtavan ilon. Pöllö-Pekka huhuili oksaltaan, ikään kuin antaen ohjeita. ”Huu-huu! Katso eteenpäin, pieni luistelija! Tunne jää!” Eetu ymmärsi. Hän nosti katseensa kävystä ja katsoi eteenpäin, kohti tähtitaivasta. Hän tunsi jään luistimien alla, sen kylmän, sileän pinnan. Yhtäkkiä luistelu tuntui paljon helpommalta. Hän liukui sulavammin, ja käpy pysyi paremmin hallinnassa. Hän sai jopa tehtyä pienen ympyrän kävyllä, aivan kuin hän olisi ohjannut sitä pienellä, näkymättömällä kepillä. Tämä oli mahtavaa! Eetu tajusi, että oppiminen ei ollut vain sitä, että piti tehdä asioita oikein, vaan myös sitä, että piti tuntea ja ymmärtää ympäröivä maailma. Jää ei ollut enää vain liukas pinta; se oli hänen ystävänsä, joka kantoi häntä eteenpäin. Pienen tauon jälkeen, Eetu kaivoi repustaan termospullon, jossa oli vielä hieman lämmintä mehua. Hän istui kuusen juurelle ja joi mehuaan, samalla kun Kettu-Kasper nuoli lumen pinnalta jäätyneitä vesipisaroita. Pöllö-Pekka lenteli oksalta toiselle, kuin vartioiden heidän rauhallista hetkeään. Eetu mietti, kuinka paljon hän oli oppinut vain yhdessä päivässä, ja erityisesti yhden illan aikana. Hän osasi nyt liukua varmemmin, pysähtyä paremmin, ja jopa hallita pientä käpyä luistimellaan. Nämä olivat kaikki uusia taitoja, ja hän oli ylpeä itsestään. Hän tunsi olevansa todellinen jääkiekkoilija, vaikka olikin vielä pieni. Kun kuunvalo alkoi valaista metsää kirkkaammin ja tähdet tuikkivat vielä kirkkaammin, Eetu tajusi, että oli aika lähteä kotiin. Hän kiitti Kettu-Kasperia ja Pöllö-Pekkaa avusta ja seurasta. Eläimet nyökkäilivät hyvästiksi, ja Kettu-Kasper vilkutti hännällään. Eetu riisui luistimensa, pakkasi ne reppuunsa ja lähti kävelemään takaisin kotiin, sydän täynnä iloa ja uusia unelmia. Hän tiesi, että nämä harjoitukset tähtien alla olivat tehneet hänestä paljon vahvemman ja taitavamman. Hän näki jo mielessään seuraavat harjoitukset, seuraavat onnistumiset, ja ehkä jopa sen päivän, kun hän luistelisi oikealla jääkiekkokaukalolla, maila kädessä ja kiekko hallinnassa. Tämä oli vasta alkua.

Pieni Peli Metsän Eläimiä Vastaan

Eetu heräsi seuraavana aamuna varhain, aivan kuin joku olisi kutittanut häntä nenästä, mutta se olikin vain hänen oman mielensä kutitus. Hän ei ollut nukkunut kovin hyvin, sillä hänen mielessään pyörivät vielä eilisen illan luisteluharjoitukset, ne taianomaiset hetket tähtien alla. Jokainen kierre, jokainen jarrutus ja jokainen mailankäsittely oli palanut hänen verkkokalvoilleen. Jalat tuntuivat kevyiltä, ja hän tunsi itsensä ketterämmäksi kuin koskaan. ”Minä osaan!” hän kuiskasi peitolleen, iloinen hymy huulillaan. ”Minä todella osaan!” Hän hyppäsi ylös sängystä, pukeutui nopeasti lämpimiin vaatteisiinsa ja nappasi reppunsa, jossa luistimet ja Pöllö-Pekan antama maila odottivat uskollisesti. Aamuaurinko siivilöityi puiden lomasta, maalaten metsän kultaisilla sävyillä, ja kaikki näytti kimaltavan. Jokainen jäinen oksa, jokainen lumikide loisti kuin pieni timantti. Eetu juoksi tutulle, salaiselle paikalleen, jäätyneelle lammelle, joka nyt tuntui hänen omalta, henkilökohtaiselta jäähalliltaan. Jää oli aivan yhtä sileä ja kutsuva kuin eilenkin, aivan kuin se olisi odottanut häntä. Mutta tänään Eetu ei ollutkaan yksin. Lammen reunalla, aivan jään tuntumassa, odotti joukko metsän eläimiä. Siellä oli Kettu-Kasperi, jonka pörröinen, oranssi häntä oli jo hieman märkä jään kosketuksesta. Jänis-Joonas nipsutteli nenäänsä hermostuneesti, mutta uteliaasti, ja Pöllö-Pekka istui korkealla vanhan kuusen oksalla, tarkkaillen kaikkea viisailla ja valppailla silmillään. Jopa Karhu-Kalle, joka yleensä nukkui näihin aikoihin talviuntaan tai ainakin torkkui syvästi luolassaan, oli herännyt ja katseli kiinnostuneena, venytellen jättimäisiä käpäliään. ”Hei kaikki!” Eetu huudahti, hänen äänensä kaikui iloisesti yli hiljaisen metsän. ”Minä osaan luistella! Ja minulla on maila! Tulkaa katsomaan!” Kettu-Kasperi naukaisi, hänen silmänsä tuikkivat uteliaisuudesta. ”Luistella? Mitä se oikein on? Me osaamme juosta kovaa, hypätä korkealle ja kiipeillä ketterästi, mutta luistelu... se on meille aivan uutta!” ”Se on kuin tanssia jäällä, mutta paljon nopeammin ja hauskempaa!” Eetu selitti innokkaasti. ”Minä voin näyttää teille! Entä jos me pelaisimme pienen pelin? Minä vastaan te!” Jänis-Joonas hypähti korkealle, hänen pitkät korvansa heiluivat. ”Pelin? Millaisen pelin? Onko siinä porkkanoita?” Eetu mietti hetken, hänen katseensa harhaili jäällä. Heillä ei tietenkään ollut oikeaa jääkiekkokiekkoa, mutta metsässä oli paljon muutakin, mitä voisi käyttää. Hänen silmänsä osui maassa lojuvaan, täydellisen pyöreään käpyyn. ”Tuolla! Tuo käpy on meidän kiekkona! Minä luistelen ja yritän saada kävyn lammikon toiseen päähän, sinne, missä tuo iso kivi on. Ja te yritätte estää minua! Mutta ei saa tönäistä tai purra!” Pöllö-Pekka kvaakaisi hyväksyvästi. ”Kuulostaa mielenkiintoiselta. Minä voin olla tuomari ja pitää huolen, että kaikki noudattavat sääntöjä. Ei sorkkimista, ei huijaamista!” Hän asettui mukavammin oksalleen, valmiina seuraamaan peliä tarkasti. Eetu sitoi luistimet jalkoihinsa tottunein liikkein, nauhat solmien tiukasti, ja tarttui mailaan. Hän asetti kävyn varovasti keskelle jäätä. ”Valmiina? Peli alkaa, kun sanon 'NYT'!” hän huudahti, hänen sydämensä tykytti innostuksesta. Eläimet levittäytyivät jäälle, jokainen omalla tavallaan. Kettu-Kasperi oli valmiina hyppäämään ja loikkaamaan, Jänis-Joonas kyykistyi matalaksi, valmiina jäniksen pomppuun, ja jopa Karhu-Kalle näytti yllättävän ketterältä raskaasta olemuksestaan huolimatta. Hän oli asettunut tukevasti lammen poikki, kuin elävä muuri. ”NYT!” Eetu huusi, ja peli alkoi! Eetu syöksyi liikkeelle, kuin pieni tuulenhenkäys jään pinnalla. Luistimet suhisivat jään pinnalla, ja käpy liukui mailan edessä kuin tanssien. Hän ohjasi käpyä taitavasti, yrittäen pujotella eläinten välistä. Kettu-Kasperi oli uskomattoman nopea. Hän juoksi ja loikki jään poikki, yrittäen katkaista Eetun reitin, mutta Eetu pyörähti nopeasti ympäri, jättäen ketun taakseen, juuri kun tämä luuli saavansa kävyn kiinni! Sitten vastaan tuli Jänis-Joonas, joka hyppeli ketterästi edestakaisin, edestakaisin, yrittäen hypätä kävyn päälle ja tukkia Eetun reitin. Eetu väisti nopeasti, juuri kun Joonas oli iskemässä tassunsa jäähän. ”Hui! Lähellä oli! Mutta minä olen nopeampi!” Eetu naurahti, ylpeänä taidoistaan. Karhu-Kalle oli hitaampi, mutta valtava! Hän istui keskellä jäätä kuin elävä muuri, jonka ohi oli lähes mahdotonta päästä. Eetu joutui miettimään strategiaa. Hän luisteli nopeasti reunaa pitkin, houkutteli Kallen kääntymään, ja sitten syöksyi ohi toiselta puolelta! Kalle pyörähti hitaasti, mörähtäen huvittuneena, mutta tyytyväisenä, että Eetu oli niin kekseliäs. Eläimet eivät antaneet periksi. Ne olivat oppivaisia ja ovelia vastustajia. Kettu-Kasperi oppi nopeasti Eetun liikkeet ja alkoi ennakoida niitä. Hän yritti saartaa Eetun yhdessä Jänis-Joonaksen kanssa, juuri niin kuin oikeat jääkiekkoilijat tekisivät. Eetu joutui käyttämään kaiken oppimansa luistelutaidon, väistämään ja harhauttamaan, jopa teeskentelemään väsymystä houkutellakseen heidät lähemmäksi. Se oli paljon hauskempaa kuin yksin harjoittelu! Tämä oli oikeaa peliä, oikeilla vastustajilla! Välillä käpy karkasi mailasta, ja silloin eläimet yrittivät viedä sen pois. Jänis-Joonas nappasi kävyn suuhunsa ja juoksi karkuun pienillä, nopeilla pompuilla, kunnes Eetu luisteli hänen peräänsä ja sai kävyn takaisin. Karhu-Kalle yritti lakaista kävyn jättimäisellä tassullaan kauas, mutta Eetu oli jo oppinut ennakoimaan hänen hitaat, mutta voimakkaat liikkeensä. Pöllö-Pekka oksalla antoi välillä neuvoja: ”Eetu, käytä reunoja! Kettu, kavenna tilaa!” Eetu luisteli edestakaisin, maila ja käpy kuin liimattuna toisiinsa. Hän pyörähti kuin pyörre, teki äkkijarrutuksia niin, että jäästä pölisi lunta, ja kiihdytti vauhtia salamannopeasti. Eläimet olivat ihmeissään hänen taidoistaan. Heidän silmänsä olivat suuret ja ihastuksesta pyöreät. Hän tunsi olevansa todellinen jääkiekkoilija, juuri sellainen kuin unelmissaan! Ei mikään pieni poika, vaan taitava pelaaja, jolla oli uskomaton vauhti ja ketteryys. Peli jatkui pitkään. Aurinko nousi korkeammalle, ja metsän äänet heräsivät eloon. Käpy lensi, luistimet suhisivat ja eläinten tassut tömisyivät jäätä vasten. Jokainen kerta, kun Eetu pääsi lammen toiseen päähän kävyn kanssa, eläimet hurrasivat iloisesti. Ja jokainen kerta, kun eläimet onnistuivat viemään kävyn, Eetu taputti heille reilusti ja kannusti. Se oli hauska ja reilu peli, jossa kaikki olivat voittajia. Lopulta Pöllö-Pekka kvaakaisi. ”Peli seis! Nyt riittää! Aivan mahtavaa suoritusta kaikilta! Kaikki ovat ansainneet tauon ja pienen palkinnon.” Eetu pysähtyi jään keskelle, hengästyneenä mutta onnellisena. Hän oli hikoillut, mutta hänen sydämensä täytti ilo ja kiitollisuus. ”Kiitos! Tämä oli paras peli ikinä! Kiitos, kun pelasitte kanssani!” Kettu-Kasperi huohotti, hänen turkkinsa oli hieman sekaisin, mutta silmät tuikkivat tyytyväisyyttä. ”Sinä olet uskomaton luistelija, Eetu! Et meinaa saada kiinni, vaikka kuinka yritän!” Jänis-Joonas nyökkäsi, hänen korvansa olivat vielä pystyssä innostuksesta. ”Niin taitava! Emme koskaan pärjänneet sinulle, mutta se oli tosi hauskaa!” Karhu-Kalle mörähti tyytyväisenä, hieroen valtavaa tassuaan. ”Hauskaa oli! Ja nälkä tuli!” Eetu katsoi ystäviään, jotka olivat yhä jään reunalla. Hän oli harjoitellut niin paljon yksin tähtien alla, mutta tämä peli oli antanut hänelle jotain aivan uutta. Yhteisen ilon, naurun ja ystävyyden. Hän ymmärsi, että unelmien tavoittelu oli hienoa, mutta niiden jakaminen toisten kanssa teki niistä vieläkin hienompia ja merkityksellisempiä. Hän ei ollut enää vain pikkupoika, joka luisteli yksin tähtien alla. Hän oli jääkiekkoilija, jolla oli oma joukkue – metsän eläimet, jotka kannustivat häntä ja pelasivat hänen kanssaan. Ja tämä oli vasta alkua hänen matkallaan kohti vielä suurempia unelmia ja jännittäviä seikkailuja.

Yllätysvieras Jäähallilla

Eetu nukkui sikeästi sinä yönä, unelmissaan kiiltävä jää ja iloisesti kirmailevat metsän eläimet. Aamulla, aamiaispöydässä, hän kertoi vanhemmilleen suuresta seikkailustaan metsän jäällä. Hän kuvaili, kuinka Pöllö-Pekka oli opettanut hänelle tasapainoa ohuella oksalla seisoen, kuinka Kettu-Kasperi oli näyttänyt salamannopeita käännöksiä jäällä ja kuinka Orava-Olli oli ollut uskomattoman hyvä maalivahti, vaikka olikin pieni ja pörröinen, torjuen kaikki Eetun laukaukset nenällään. Vanhemmat kuuntelivat nauraen ja hieman yllättyneinä, mutta he näkivät Eetun silmissä sen saman kirkkaan kipinän, joka oli syttynyt hänen sydämessään jo ensimmäisen, horjuvan luistelukerran jälkeen. "Tiedätkö, Eetu," äiti sanoi, kun Eetu oli lopettanut tarinansa. "Täällä lähellä on itse asiassa ihan oikea jäähalli. Se on paikka, missä oikeat jääkiekkoilijat harjoittelevat ja pelaavat pelejä. Siellä on usein yleisöäkin!" Eetun silmät laajenivat. "Oikea jäähalli? Sielläkö on samankaltaista jäätä kuin meidän metsässä? Vai vieläkin parempaa?" "Ehkä jopa vähän parempaa," isä naurahti. "Se on aina täydellisen sileää ja puhdasta. Ei tarvitse pelätä, että kompastuisi puunjuureen, sulaisi kasaan auringossa tai uppoaisi lumeen. Siellä on ammattilaisia, jotka pitävät huolta jäästä." Eetu oli niin innoissaan, ettei malttanut syödä loppuun aamiaistaan. Hän juoksi heti ulos metsään etsimään rakkaat ystävänsä. "Hei kaikki! Minulla on uskomattomia uutisia!" hän huusi, niin kovaa kuin vain pystyi. Kettu-Kasperi ilmestyi pensaiden takaa, korvat pystyssä ja häntä iloisesti huiskien. "Uutisia? Onko meillä uusi peli tiedossa? Vai kenties uusi harjoituskuvio?" "Parempaa!" Eetu sanoi, tuskin pystyen hillitsemään innostustaan. "Vanhempani kertoivat oikeasta jäähallista! Haluaisitteko tulla katsomaan sitä kanssani? Se on kuulemma valtavan suuri ja jää on aina täydellistä!" Eläimet alkoivat kuhista ja supista. Jäähalli kuulosti jännittävältä ja hieman pelottavaltakin. Ovatko he todella tervetulleita niin hienoon paikkaan? Se oli aivan erilaista kuin heidän oma salainen metsäjäänsä. Pöllö-Pekka laskeutui oksalta. "Rohkeus on kaiken alku, pieni ystävä. Ja uteliaisuus vie meitä eteenpäin. Mennään katsomaan, miltä oikea jäähalli näyttää." Niinpä Eetu, luistimet reppussaan ja kypärä tiukasti päässä, ja hänen eläinystävänsä lähtivät kohti kaupungin laitaa, missä jäähalli sijaitsi. He kulkivat varovasti pensaiden ja puiden takana, kun he lähestyivät suurta, harmaata ja hieman kolhon näköistä rakennusta. Se näytti valtavalta ja vaikuttavalta, aivan kuin jokin taianomainen linnoitus. Lasioveista he näkivät vilauksen kirkkaista valoista ja sinertävästä, täydellisen sileästä jäästä. Voi miten houkuttelevaa! "Vau!" Orava-Olli kuiskasi, hänen pienet silmänsä pyöreinä. "Tuolla on paljon enemmän jäätä kuin meidän lammenpätkällä! Ja se on niin sileää, että voisi vaikka peilata itseään siitä!" Kettu-Kasperi ravisteli häntäänsä. "Ja siellä näyttää olevan paljon ihmisiä! Pääsemmeköhän me sisään? Mitä jos ne eivät tykkää meistä?" Eetu, keräten rohkeutta, astui varovasti sisään ovesta. Ilma sisällä oli kylmää ja raikasta, ja se tuoksui jäälle ja puhtaalle. Se oli aivan kuin jokin toinen maailma, mutta samalla niin kutsuva. Kentän laidalla istui vanha mies, jolla oli yllään paksu punainen takki ja pipo. Hän näytti ystävälliseltä, vaikka hänen kasvonsa olivatkin uurteiset ja parrakkaat. Hänen silmänsä tuikkivat hyväntahtoisesti, kun hän katsoi Eetua. Hän oli jäähallin vartiomies, ja hän oli nähnyt kaikenlaisia luistelijoita ja unelmia vuosikymmenten varrella. "Hei pieni poika," vartija sanoi, hänen äänensä oli syvä ja ystävällinen, kuin vanhan ystävän tervehdys. "Oletko tullut katsomaan hienoa luistelua?" Eetu nyökkäsi ujosti. "Kyllä. Minä olen Eetu. Ja nämä ovat ystäviäni." Hän viittasi varovasti puskaan, josta Kettu-Kasperi, Pöllö-Pekka ja Orava-Olli kurkistelivat, jännittyneinä ja uteliaina. Vartija naurahti hiljaa. "Näen. Sinulla onpa mielenkiintoinen joukkue. Harjoitteletteko tekin jääkiekkoa?" Eetu nyökkäsi innokkaasti. "Kyllä! Metsässä. Mutta tämä näyttää paljon hienommalta! Meillä on ollut jo monia pelejä!" Yhtäkkiä, aivan kuin taikuudesta, jäälle astui mies. Hän oli pukeutunut täyteen jääkiekkovarustukseen, ja hänen luistelunsa oli niin sulavaa ja nopeaa, että se sai Eetun haukkomaan henkeään. Mies liukui ympäri kenttää uskomattomalla taidolla, laukoi kiekkoja maaliin sellaisella voimalla, että ne vain suhisivat ilmassa, ja kääntyi terävästi kuin tanssija. Hän oli kuin myrskytuuli jäällä, mutta samalla niin kevyt ja hallittu, että se näytti vaivattomalta. "Kuka tuo on?" Eetu kuiskasi vartijalle, hänen silmänsä suurina kuin lautaset. Hän ei ollut koskaan nähnyt kenenkään luistelevan niin taitavasti. Vartija hymyili. "Se on Juho Jääkarhu. Hän on yksi Suomen parhaista jääkiekkoilijoista. Hän on täällä harjoittelemassa, kun hänellä on vapaapäivä peleistä. Hän haluaa aina pysyä kunnossa!" Juho Jääkarhu! Eetu oli kuullut hänestä! Hän oli sankari, jonka kuvia Eetu oli nähnyt urheilulehdissä ja televisiosta. Ja nyt hän oli tässä, aivan Eetun edessä! Se oli kuin unelma olisi tullut todeksi, paljon kirkkaampi kuin mikään, mitä hän oli koskaan osannut kuvitella. Juho Jääkarhu teki vielä yhden salamannopean käännöksen ja liukui sitten aivan Eetun ja vartijan luo. Hän otti kypäränsä pois, ja hänen kasvonsa olivat hikeä tihkuvat, mutta hänen silmänsä olivat täynnä iloa ja ystävällisyyttä. Hänen hymynsä oli tarttuva. "Hei siellä!" Juho sanoi, hänen äänensä oli syvä ja rento, mutta täynnä energiaa. "Mitäs pieni kaveri täällä touhuaa? Onko tämä sinun ensimmäinen kertasi jäähallilla?" Vartija selitti Juholle Eetun ja hänen metsän eläinystäviensä tarinan. Hän kertoi, kuinka Eetu oli harjoitellut metsän jäällä Pöllö-Pekan, Kettu-Kasperin ja Orava-Ollin kanssa. Juho kuunteli tarkkaavaisesti, ja hänen kasvoilleen levisi leveä hymy. "Metsän eläinten kanssa harjoittelua, vai?" Juho kysyi Eetulta. "Kuulostaa aika siistiltä ja aika ainutlaatuiselta. Mikä on parasta, mitä he ovat opettaneet sinulle?" Eetu tunsi ujoutensa kaikkoavan, kun Juho Jääkarhu katsoi häntä niin ystävällisesti ja kiinnostuneesti. "Pöllö-Pekka opetti tasapainoa, se on tosi vaikeaa! Ja Kettu-Kasperi on niin nopea, että minun on pakko yrittää olla vieläkin nopeampi! Ja Orava-Olli on maalivahtina mahtava!" Juho naurahti. "Kuulostaa todella hyvältä. Jääkiekossa tasapaino ja nopeus ovat kaikki kaikessa. Ja tietenkin, hauskanpito. Ilman sitä ei jaksa harjoitella." Hän loi silmäyksen Eetun luistimiin. Hän kumartui hieman lähemmäksi Eetua. "Haluaisitko sinä joskus luistella täällä, tällä oikealla, hienolla jäällä? Ehkä jopa minun kanssani?" Eetun sydän hypähti niin korkealle, että hän luuli sen lentävän ulos rinnastaan. Luistella Juho Jääkarhun kanssa? Oikealla jäähallilla? Se oli jotain, mitä hän ei olisi koskaan uskaltanut unelmoida edes villeimmissä mielikuvituksissaan. "Minä... minä haluaisin!" Eetu sanoi, hänen äänensä oli tuskin kuultavissa innostuksesta. "Todellakin!" "Hyvä on," Juho vastasi, hänen silmänsä tuikkivat iloisesti. "Mitä jos tulisit tänne huomenna, tähän aikaan? Minulla on vapaapäivä, ja voisin opettaa sinulle muutaman uuden niksin. Ja ehkäpä voisit esitellä minulle nämä taitavat metsän eläinystäväsi? Haluaisin tavata heidät!" Juho Jääkarhu katsoi puskaan, missä eläimet olivat edelleen piilossa, mutta nyt he vilkuttelivat innostuneesti. Eläimet vilkuttelivat varovasti, ja Kettu-Kasperi jopa näytti nopean tassukäännöksen ja pyörähdyksen ilmassa. Juho nauroi iloisesti. Eetu oli täysin mykistynyt. Hän ei voinut uskoa korviaan. Hän oli tavannut sankarinsa, ja hänen sankarinsa oli kutsunut hänet luistelemaan! Tämä oli paljon suurempaa kuin mikään, mitä hän oli kuvitellut metsän jäällä. Se oli kuin portti aukeaisi johonkin aivan uuteen ja uskomattomaan. "Kiitos! Kiitos, Juho Jääkarhu!" Eetu sanoi, hänen äänensä täynnä iloa ja kiitollisuutta. Hän tunsi olonsa maailman onnellisimmaksi pojaksi. "Ei kestä, pieni luistelija," Juho sanoi ja silitti Eetun hiuksia. "Muista harjoitella, ja hauskanpito on tärkeintä. Mutta nyt minun täytyy lähteä. Nähdään huomenna täällä jäähallilla!" Juho luisteli pois ja jätti Eetun seisomaan jäähallin reunalle, sydän jyskyttäen innosta. Seuraava päivä tuntui olevan valovuosien päässä. Vartija nyökkäsi Eetulle. "Näitkö? Joskus unelmat toteutuvat yllättäen, kun niitä vähiten odottaa. Ja sinulla on selvästi sitä jotain, joka saa ihmiset kiinnostumaan. Taikavoimaa!" Eetu hymyili leveästi. Hän juoksi ulos jäähallista, eläinystävät tiukasti kintereillään, melkein kompastuen omiin jalkoihinsa. Hän kertoi heille kaiken, mitä Juho Jääkarhu oli sanonut. He olivat kaikki aivan innoissaan ja hyppelivät ilosta. "Me näemme hänet taas huomenna!" Orava-Olli viserteli, pyörien pientä riemutanssia. "Ja minä voin näyttää hänelle, miten nopeasti voin kääntyä ja karata!" Kettu-Kasperi kehui, heiluttaen häntäänsä ylpeänä. Pöllö-Pekka vain nyökkäsi viisaasti. "Unelmat kasvavat. Ja niin kasvaa myös rohkeus. Tämä on vain uuden suuren seikkailun alku." Eetu tiesi, että tämä oli vasta alkua. Hän oli jo luistellut metsän jäällä, oppinut eläinystäviltään ja nyt tapaaminen oikean jääkiekkosankarin kanssa tuntui valtavalta askeleelta eteenpäin. Huomenna olisi uusi päivä ja uusi seikkailu jäähallilla. Ja kuka ties, mitä kaikkea muuta vielä tapahtuisi hänen matkallaan kohti suurta unelmaa. Kenties jopa suuri luistelujuhla odotti häntä tulevaisuudessa!

Suuri Luistelujuhla

Aamuauringon ensisäteet kutittivat Eetun nenää. Hän heräsi hymy huulillaan, sillä eilinen päivä oli ollut täynnä ihmeitä. Tapaaminen kuuluisan jääkiekkoilijan Joonas Jääkarhun kanssa oli saanut hänen pienen sydämensä sykkimään jännityksestä. Ja se lupaus... se lupaus suuresta luistelujuhlasta! Voiko se todella tapahtua? Eetu hyppäsi ylös sängystä, puki nopeasti ja juoksi keittiöön. "Äiti, isä!" hän huudahti, "Tänäänkö se juhla on?" Vanhemmat nauroivat lempeästi. "No, meillä on sinulle yllätys, Eetu", äiti sanoi salaperäisesti. Isä ojensi Eetulle kauniin kirjekuoren, jossa oli kimaltavaa hopeaa. Eetu avasi sen varovasti. Sisällä oli kutsu! Se oli pieni, mutta tyylikäs kortti, jossa luki isolla ja selkeästi: "Suuri Luistelujuhla – Kaikki ovat tervetulleita! Erityisesti rohkeat luistelijat ja unelmoijat." Kutsuja oli Joonas Jääkarhu itse! Eetu tuuletti! Hänen oli kerrottava tämä heti ystävilleen. Hän riensi ulos ja juoksi metsään, missä Pöllö-Pekka istui tutussa oksassaan ja Kettu-Kasperi teroitteli kynsiään puun juurella. "Kuulkaa! Kuulkaa!" Eetu huohotti, "Joonas Jääkarhu järjestää luistelujuhlan! Meidät kaikki on kutsuttu!" Pöllö-Pekka räpytti suuria silmiään. "Sepä on upeaa, Eetu! Tiesinhän minä, että sinun unelmasi vie sinut pitkälle." Kettu-Kasperi nyökkäsi hyväksyvästi. "Nyt päästään näyttämään, mihin meidän metsän luistelijat pystyvät!" hän kehui. Päivä kului kuin siivillä. Eetu harjoitteli vielä muutaman kerran metsälammen jäällä, jotta askeleet olisivat varmat. Hän pyörähteli ja liukui, muisti Kettu-Kasperin vinkin "Ole kuin vesi" ja Pöllö-Pekan neuvon "Katso eteenpäin, älä jalkoihin". Jääpuikon taikavoima tuntui yhä hänen luistimissaan, antaen lisää rohkeutta ja tasapainoa. Illan tullen kaikki olivat valmiina. Eetu puki ylleen lämpimimmät vaatteensa ja luistimet, jotka eivät enää tuntuneetkaan vierailta, vaan olivat kuin osa häntä. Hän käveli vanhempiensa kanssa kohti kaupungin jäähallia. Jo kaukaa kuului iloista musiikkia ja lasten naurua. Jäähallin edessä oli värikkäitä ilmapalloja ja valoja kimalteli joka puolella. Se oli kuin satumaa! Sisällä hallissa oli valtavasti ihmisiä. Jää oli kirkas ja kiiltävä, ja sen reunalla seisoivat tutut hahmot – Joonas Jääkarhu hymyilevin kasvoin ja useita muita jääkiekkopelaajia, joita Eetu oli ihaillut televisiosta. Myös Eetun eläinystävät olivat hiipineet paikalle ja tirkistelivät hallin ikkunoista, naamioituneina niin, etteivät ihmiset heitä tunnistaneet. Pöllö-Pekka istui korkealla palkissa ja Kettu-Kasperi kurkisti lumikasasta. Joonas Jääkarhu tarttui mikrofoniin. "Tervetuloa, kaikki ystävät ja luistelun rakastajat, tähän suureen luistelujuhlaan!" Hän sanoi, ja hänen äänensä kaikui iloisesti. "Tämän juhlan idea syntyi, kun tapasin erään pienen, mutta sitäkin rohkeamman luistelijan. Hän osoitti minulle, että unelmat voivat toteutua, jos vain uskaltaa yrittää. Eetu!" Joonas Jääkarhu huusi, ja osoitti kättään kohti Eetua. Eetu punastui, mutta samalla tunsi ylpeyttä. Hän luisteli jään keskelle. Joonas Jääkarhu laski kätensä Eetun olkapäälle. "Eetu on meille kaikille esimerkki. Hän oppi luistelemaan metsän eläinten opastuksella ja ei koskaan luovuttanut. Nyt haluan, että kaikki rohkeat luistelijat nousevat jäälle ja näyttävät, mitä he ovat oppineet!" Jää täyttyi lapsista. Joku pyörähteli, toinen liukui varovasti, kolmas nauroi kaatuessaan ja nousi heti ylös. Eetu luisteli joukon mukana. Hän näytti Pöllö-Pekan opettaman kauniin kaarreluistelun ja Kettu-Kasperin näyttämän nopean jalkatyön. Hän tunsi luistinten alla jään kylmyyden ja vapauden tunteen. Se oli taianomaista! Yhtäkkiä Joonas Jääkarhu ilmoitti pienen kilpailun. "Kuka tekee upeimman pyörähdyksen?" hän kysyi. Moni lapsi yritti, ja jokainen oli hieno omalla tavallaan. Kun oli Eetun vuoro, hän otti vauhtia, muisti vanhan Jääpuikon taian ja pyörähti niin kauniisti, että kaikki huusivat ihastuksesta. Hän ei ollut koskaan ennen tehnyt sitä niin täydellisesti! Juhla jatkui iloisena. Oli kuumaa kaakaota ja piparkakkuja. Eetu istui hetken jäädyttämässä luistimiaan ja katseli ympärilleen. Hän näki iloisia kasvoja, uusia ystäviä ja tuttuja vanhempia. Tämä oli se suuri luistelujuhla, josta hän oli unelmoinut! Mutta se oli paljon enemmän kuin vain juhla. Se oli todiste siitä, että kaikki se kova työ, kaikki ne kaatumiset ja kaikki ne hetket, jolloin hän olisi melkein luovuttanut, olivat olleet sen arvoisia. Hän mietti, kuinka outoa oli, että kaikki alkoi niin pienestä. Pieni poika, joka ei osannut luistella. Pieni unelma, joka tuntui valtavalta. Ja nyt hän oli täällä, keskellä suurta luistelujuhlaa, juhlimassa ystävien ja sankarien kanssa. Hän oli oppinut, että unelman tavoittelu ei ollut aina helppoa, mutta se oli aina palkitsevaa. Ja mikä parasta, se yhdisti ihmisiä. Eetu tunsi pienen sysäyksen selässään. Se oli Pöllö-Pekka, joka oli tullut lähemmäs ja heilautti siipeään. "Hyvin tehty, pieni luistelija", Pöllö-Pekka sanoi, "Unelmat ovat kuin siipiä – ne kantavat meidät korkealle." Kettu-Kasperi tupsahti esiin lumikasasta ja virnisti. "Muista, Eetu, jää on kuin elämä – joskus liukasta, mutta aina hauskaa, jos osaa pysyä pystyssä!" Eetu nauroi. Hän tiesi, että tämä ei ollut loppu, vaan uuden, jännittävän matkan alku. Hänellä oli yhä paljon opittavaa, paljon luisteltavaa ja paljon unelmia tavoiteltavana. Mutta nyt hän tiesi, että hänellä oli ystäviä, jotka auttaisivat häntä. Ja mikä parasta, hän tiesi, että hänellä oli itsessään rohkeus ja sitkeys saavuttaa mitä tahansa. Yöllä, kun Eetu nukkui sängyssään, hänen makuuhuoneensa ikkunasta tulvi kuunvalo. Luistimet seisoivat siististi seinää vasten, valmiina uusiin seikkailuihin. Jääpuikko kimalteli pöydällä. Eetun kasvoilla oli hymy. Hän tiesi, että tämä oli vain yksi luku hänen suuressa tarinassaan. Ja hän odotti jo innolla, mitä seuraava luku toisi tullessaan. Ehkäpä hän jonain päivänä olisi se jääkiekkosankari, joka inspiroi muita pieniä unelmoijia. Kaikki oli mahdollista.

Outro

Ja niin päättyi Pienen Luistelijan, Suuren Unelman tarina tällä kertaa. Kiitos paljon, kun olit mukana tässä taianomaisessa seikkailussa! Toivottavasti nautit jokaisesta hetkestä. Muistathan, että sinunkin mielikuvituksessasi kaikki on mahdollista, aivan kuten Pikku Luistelijalla. Olisi ihanaa kuulla sinusta! Kerro Sonacastsille, jos sinulla on palautetta tai omia unelmia. Ehkä sinun unelmasi on seuraava suuri seikkailu! Nähdään taas pian, ystäväni.

Lisää tarinoita