SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Peukaloisen retket villihanhien kanssa

30 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Mitä tapahtuisi, jos voisit lentää villihanhien kanssa halki taivaan, nähdä koko maan lintuperspektiivistä? Tässä tarinassa kuriton poika Nils Holgersson kutistuu tontun taian voimasta pieneksi. Yhtäkkiä hän löytää itsensä valkoisen Martin-hanhen selästä, matkalla kohti tuntematonta suurten villihanhien parven mukana. Liity mukaan tähän uskomattomaan seikkailuun, jossa Nils oppii luonnosta, ystävyydestä ja siitä, mitä todella tarkoittaa olla hyvä ihminen.

Peukaloisen kuriton alku

Nils Holgersson oli poika, joka asui suuressa maalaistalossa Skånessa. Hän ei pitänyt talon töistä eikä eläimistä, jotka asuivat pihapiirissä. Päinvastoin, Nils kiusasi usein hanhia, kanoja ja jopa navetan vanhaa lehmää. Hän oli todellinen vintiö. Eräänä kauniina keväisenä sunnuntaina, kun kaikki talonväki oli lähtenyt kirkkoon, Nils jäi kotiin. Hän makasi mukavasti sohvalla ja luki kirjaa, kun yhtäkkiä hänen eteensä ilmestyi pieni tonttu! Tonttu oli vanha ja ryppyinen, ja hänellä oli päässään kirkkaanpunainen lakki. Nils ajatteli, että tonttu olisi hauska pyydystää leluksi. Hän hyppäsi yllättäen tontun perään ja sai tämän kiinni! Mutta tonttu ei ollut iloinen. Tonttu oli todella vihainen, ja sen silmät välähtivät. "Paha poika", tonttu sanoi ja taikoi Nilsin pieneksi, niin pieneksi, että hän oli tuskin suurempi kuin peukalo. Nils oli kauhuissaan! Kaikki ympärillä näytti valtavalta ja pelottavalta. Hanhet, jotka olivat juuri lentämässä kohti pohjoista, näyttivät nyt valtavilta lentäviltä vuorilta. Yksi niistä, Martin-niminen valkoinen hanhi, oli erityisen uhkarohkea ja päätti lähteä villihanhien mukaan. Nils, nyt pieni peukaloinen, yritti estää Martinia, mutta putosikin sen selkään! Ja niin alkoi hänen suuri ja yllättävä seikkailunsa.

Matka villihanhien kanssa alkaa

Nils puristi Martin-hanhen selän höyheniä niin kovaa kuin pystyi. Maa näytti alta pienenevän ja pienenevän, kun he nousivat korkeammalle ja korkeammalle siniselle taivaalle. Puut olivat kuin vihreitä nappeja, talot pienen pieniä laatikoita, ja joet kiemurtelivat hopeanauhoina. Tuuli suhisi korvissa, ja Martinin siivet löivät rytmikkäästi ilmassa. "Minä lennän! Minä oikeasti lennän!" Nils ajatteli, vaikka pelko ja ihmetykset sekoittuivatkin hänen mielessään. Kaikki oli niin erilaista ylhäältä katsottuna. Hän ei ollut koskaan aiemmin nähnyt maailmaa näin. Aurinko paistoi lämpimästi, ja pilvet tuntuivat olevan niin lähellä, että niitä olisi voinut melkein koskettaa. Ne olivat pehmeitä ja valkoisia kuin lampaanvillat. Muut villihanhet lensivät tiiviissä V-muodostelmassa, Martin niiden mukana. Edessä lensi suuri, vanha hanhi, jonka höyhenet olivat kuin harmaata samettia ja silmät niin viisaat. Tämä oli Akka Kebnekaiselta, villihanhien johtaja. Hän oli nähnyt monia kevään ja syksyn matkoja, ja hän tiesi reitin pohjoiseen paremmin kuin kukaan muu. Nils koetti kurkistaa eteenpäin, mutta tuuli pöyhi hänen hiuksiaan ja teki silmistä vetiset. Hän mietti, mitä äiti ja isä mahtoivat ajatella. Eivät he varmaankaan tienneet, missä heidän poikansa oli. Ja miten hän ikinä pääsisi takaisin kotiin? Hän oli pienen pieni, eikä hänellä ollut aavistustakaan, mihin he olivat matkalla. Martin tunsi pienen pojan tärinän selässään. Vaikka Martin oli ollut tuhma hanhi, joka oli halunnut villihanhien matkaan, hän oli myös hyväsydäminen. "Älä pelkää, Nils," Martin sanoi matalalla äänellä, joka tuntui tärisevän hänen selkänsä läpi. "Me viemme sinut pohjoiseen. Akka on viisas, hän tietää, mitä tehdä." Nils nyökkäsi, vaikka hän ei oikein uskonut, että kukaan osaisi auttaa häntä. Hän halusi vain takaisin kotiin, omaan pihaansa ja omaan kokoonsa. Mutta miten hän kertoisi sen Martinille tai Akalle? He olivat hanhia, eivät ihmisiä. Ja hän oli nyt niin pieni, että hänen oma äänensäkin tuntui katoavan tuulen suhinaan. Ensimmäinen päivä kului lentäen. He lensivät metsien, järvien ja pienten kylien yli. Välillä hanhet laskeutuivat hetkeksi levähtämään jonnekin lammen rannalle tai pellon laidalle. Silloin Nils pääsi pois Martinin selästä ja venytteli pieniä jäseniään. Hän näki, miten muut hanhet söivät ruohoa ja pienen pieniä siemeniä. Nilsille ei oikein maistunut mikään. "Oletko nälkäinen, Nils?" kysyi Akka, kun hän huomasi pojan istuvan surullisena kivellä. "Täällä on hyvää ruohoa, tai ehkä vähän marjoja tuolta pusikosta?" Nils pudisti päätään. "Minä haluaisin vain kotiin," hän sanoi, ja hänen äänessään oli pieni itkunpoikanen. Akka katsoi häntä viisailla silmillään. "Et voi palata kotiin nyt, pieni ihminen," Akka vastasi. "Me olemme jo liian kaukana etelässä. Ja sinä olet... no, et aivan oikean kokoinen ihmiseksi. Jonkun täytyy auttaa sinua takaisin entisellesi. Mutta ensin sinun on tultava meidän mukanamme pohjoiseen. Ehkä sieltä löytyy joku, joka osaa tai tietää miten auttaa." Nilsin mielestä tämä oli hirveää. Matkustaa pohjoiseen, pienenä peukaloisena, hanhien kanssa! Mutta mitä muuta hän olisi voinut tehdä? Hän oli yksin, ja hanhet tuntuivat olevan hänen ainoat ystävänsä tällä hetkellä. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja päätti, että hän selviäisi tästä. Ehkä tämä olikin suuri seikkailu, josta hän voisi kertoa äidille ja isälle, kun hän joskus pääsisi kotiin. He nousivat taas ilmaan, ja Nils kiipesi Martinin selkään. Tällä kertaa hän ei tuntenut enää niin suurta pelkoa, vaan enemmänkin jännitystä. Mitä kaikkea hän mahtaisikaan nähdä tällä matkalla? Millaisia paikkoja heidän ylitseen lentäisivät? Ja millaisia eläimiä hän tapaisi? Päivä alkoi kääntyä illaksi. Aurinko laski hitaasti ja maalasi taivaan upeilla oranssin ja punaisen sävyillä. Se oli kauniimpi auringonlasku kuin Nils oli koskaan nähnyt omasta pihastaan. Hän näki, miten hanhet lentävät kohti yhä pimenevää taivaanrantaa, ja tunsi pientä lämpöä sydämessään. Vaikka kaikki oli outoa ja pelottavaa, oli myös jotain kaunista ja jännittävää. Yöllä he laskeutuivat pieneen metsälampareeseen, joka oli täynnä vesikasveja ja sammakkojen kurnutusta. Hanhet asettuivat nukkumaan, päät siipien alla. Nils löysi itselleen suojaisen paikan ison juuren alta, jossa hän käpertyi nukkumaan. Hän kuunteli tuulen huminaa ja kaukaisia ääniä metsästä. Maailma oli nyt paljon suurempi ja täynnä uusia ääniä, hajuja ja tuntemuksia. Hän oli osa jotain suurta. Ensimmäinen päivä villihanhien kanssa oli ohi. Nils tiesi, että edessä oli vielä pitkä matka ja paljon seikkailuja. Hän sulki silmänsä, kuvitellen jo seuraavan päivän lentoretkiä ja uusia maisemia. Kuka olisi uskonut, että pienen pojan elämä voisi muuttua näin yhdessä hetkessä?

Uusia ystäviä ja vaaroja

Aamuaurinko lämmitti Nilsin kasvoja, kun hän heräsi seuraavana aamuna. Hän hieraisi silmiään ja katsoi ympärilleen. Villihanhiparvi oli jo herännyt. Ne puhdistelivat höyheniään ja levittivät siipiään, valmiina uuteen päivään ja uusiin seikkailuihin. Nils tunsi pienen, kutittavan tunteen vatsassaan – jännitystä! Hän oli niin pieni, mutta osa jotain niin suurta. Hän yritti venytellä, mutta se oli vaikeaa, kun oli peukaloisen kokoinen. Hän oli unessa lentänyt kaukaisia maita ja kohdannut hurjia seikkailuja, ja nyt todellisuus tuntui yhtä ihmeelliseltä. Hän odotti innolla, mitä tämä päivä toisi tullessaan. Hän oli unohtanut vanhan, kurittoman Nilsin ja tunsi olevansa uusi, seikkailunhaluinen Nils Peukaloinen.

Seikkailuja Skånessa

Nils heräsi auringonpaisteeseen. Miten ihana ja lämmin aamu! Hän huomasi, että Akka oli jo herännyt ja katseli ympärilleen tarkkaavaisena. Muutkin villihanhet olivat hiljalleen nousemassa levostaan. Nils venytteli pieniä jäseniään ja tunsi olonsa ihmeellisen kevyeksi. Hän oli unohtanut vanhan kurittomuutensa ja oli nyt valmis uusiin seikkailuihin! Pian Akka antoi merkin, ja koko hanhiparvi nousi ilmaan kohti uusia maisemia. Nilsin sydän pamppaili rinnassa. Hän roikkui hanhen selässä tiukasti, mutta samalla hän katseli alas vilisevää maata. Peltojen ruudut levittäytyivät silmänkantamattomiin, ja joet näyttivät hopeisista nauhoilta, jotka kiemurtelivat vihreän verkon läpi. Puut olivat kuin miniatyyrimetsiä. Pian he saapuivat paikkaan, jossa kaikki oli paljon vihreämpää ja rehevämpää kuin kotona. Tämä oli Skåne! Skåne oli kuin suuri, vihreä matto, jossa oli kauniita kukkia, pieniä puroja ja viihtyisiä maatiloja. Ilma tuoksui tuoreelta mullalta ja kukkivilta pelloilta. Nils ei ollut koskaan nähnyt mitään tällaista. Hänestä tuntui kuin hän olisi astunut suoraan satukirjan sivuille, joissa kaikki oli mahdollista. Akka johti parven suurelle, avoimelle pellolle, jossa oli paljon mehukasta ruohoa syötäväksi. Nils hypähti alas Akka-hanhen selästä ja lähti tutkimaan. Hän oli niin pieni, että jokainen ruohonkorre oli hänelle kuin korkea puu, joiden seassa hän saattoi juosta ja leikkiä. Hän löysi pienen, kiiltävän kuoriaisen, joka käveli hitaasti ohi, sen kuoret heijastelivat auringonvaloa.

Kohti pohjoista

Nils ihmetteli kuoriaista hetken, mutta sitten Akka-hanhi kujersi. Oli aika levätä, syödä ja sitten jatkaa matkaa. Hän tunsi pienen nälän ja kurkisti ympärilleen. Tuore ruoho maistui ihmeellisen hyvältä, kun sitä oli saanut itse etsiä ja nyhtää maasta. Pian koko hanhiparvi oli syönyt vatsansa täyteen ja levännyt hetken. Auringonsäteet alkoivat venyä pitkiksi varjoiksi pellon poikki, ja taivas värjäytyi oranssin ja punaisen sävyihin. "Nyt, lapset, on aika jatkaa matkaa," Akka-hanhi sanoi matalalla äänellään. "Pohjoinen kutsuu, ja meillä on vielä pitkä taival edessämme." Nils kiipesi tuttuun tapaan Akka-hanhen selkään, pitäen tiukasti kiinni hänen niskahöyhenistään. Ilma oli viilentynyt hieman, ja tuuli tuntui kasvoilla lempeältä. Akka-hanhi otti vauhtia ja nousi ilmaan. Toiset hanhet seurasivat perässä, muodostaen tutun V-kirjaimen taivaalle. Niiden siipien humina täytti ilman ja tuntui Nilsistä kuin tutulta laululta, joka kertoi vapaudesta ja seikkailusta. He lensivät yhä kauemmas, ylöspäin kohti taivaanrantaa. Pellot pienenivät heidän allaan ja muuttuivat lopulta vihreiksi ja ruskeiksi tilkuiksi. Sitten niiden tilalle tuli suuria, tummia metsiä, jotka näyttivät loputtomilta. Puut olivat niin tiheässä, että niiden sekaan ei nähnyt, mutta Nils tiesi, että siellä asui monenlaisia eläimiä: karhuja, kettuja, jäniksiä ja pöllöjä, jotka odottivat iltaa päästäkseen saalistamaan. "Minne me oikein olemme menossa, Akka?" Nils kysyi, ääni tuskin kuului tuulen huminasta. "Kohti pohjoista, pikku ystävä," Akka vastasi, hänen äänensä oli lempeä mutta päättäväinen. "Kohti Lappia, missä aurinko ei laske kesällä ollenkaan ja missä on tuhansia puhtaita järviä ja tuntureita." Nils yritti kuvitella paikkaa, jossa aurinko ei koskaan laske. Se oli niin erilaista kuin hänen kotinsa, missä aurinko aina nousi ja laski säännöllisesti. Matkan varrella he lensivät yli sinisten järvien, jotka kimaltelivat auringonlaskun valossa kuin tuhannet pienet timantit. Järvien rannoilla saattoi nähdä pieniä mökkejä ja kyliä, joissa savupiipuista nousi savua, ja Nils mietti, mitä kaikkea niissäkin taloissa tapahtui. Olisiko niissäkin lapsia, jotka odottivat iltasatua? Välillä heidän täytyi lentää korkeiden vuorten yli, joiden huiput olivat vielä lumen peitossa, vaikka oli jo kevät. Vuorten yli lentäminen oli raskaampaa, ja Nils tunsi Akka-hanhen siipien lyövän voimakkaammin. Hän näki alhaalla pieniä, vuolaana virtaavia jokia, jotka mutkittelivat vuorten välissä kuin hopeanauhat. Ylhäältä katsottuna kaikki näytti niin rauhalliselta ja pienenpieneltä. Yhtenä iltana he laskeutuivat suurelle, tyynelle järvelle. Vesi oli niin kirkasta, että pohjassa näkyi kiviä ja vesikasveja. Akka-hanhi ja muut hanhet uivat tyytyväisinä, puhdistaen höyheniään ja etsien syötävää. Nils istui Akka-hanhen selässä, ja Akka liukui veden pinnalla. "Täällä on kaunista, Akka," Nils huokaisi. "Mutta eikö sinua väsytä tämä kaikki lentäminen?" "Ei, pikkuinen," Akka vastasi. "Tämä on elämääni. Tämä on sitä, mitä minun kuuluu tehdä. Ja tiedänhän, pitkä matka tuntuu lyhyemmältä, kun on hyvä seura ja kauniita maisemia." Nils hymyili. Hän oli oppinut matkan aikana jo paljon. Hän oli oppinut olemaan pelkäämättä korkeutta ja luottamaan Akka-hanhen vankkaan selkään. Hän oli myös oppinut, että maailma oli paljon suurempi ja ihmeellisempi kuin hän oli koskaan kuvitellut. Ei vain hänen kotitilansa ja sen pellot, vaan kokonainen maa, täynnä metsiä, järviä ja vuoria. Ja kaikkein parasta oli, että hänellä oli uusia ystäviä. Seuraavana aamuna matka jatkui. Auringonnousu värjäsi taivaan pastellinsävyillä, ja ilma oli raikas ja puhdas. Hanhiparvi nousi jälleen ilmaan, ja Nils katseli, kuinka he jättivät järven taakseen. He lensivät kohti pientä, punertavaa pistettä taivaanrannassa. Se oli majakka, Akka selitti, ja se tarkoitti, että he olivat lähestymässä merta. Meri! Nils ei ollut koskaan nähnyt merta. Hän oli kuullut siitä tarinoita, mutta ei ollut osannut kuvitella sitä. Miltä se näyttäisi? Olisiko se vain suuri järvi? Akka kertoi, että meri oli valtava, paljon suurempi kuin mikään järvi, ja sen vesi oli suolaista. Siellä asui kaikenlaisia olentoja, suuria kaloja ja jopa hylkeitä. Kun he lähestyivät rannikkoa, Nils saattoi nähdä pienten saarten täplittävän merta. Ne olivat kuin vihreitä lauttoja sinisellä matolla. Akka ohjasi parven lentämään rannikkoa pitkin, jotta Nils ja muut nuoremmat hanhet pääsivät näkemään maisemia paremmin. Rannalla oli suuria, sileitä kiviä ja pieniä hiekkarantapoukamia. Yhtäkkiä Akka-hanhi varoitti. "Pysykää yhdessä! Täällä saattaa olla merikotkia!" Nils tunsi pienen jännityksen vatsassaan. Merikotkat olivat isoja ja mahtavia lintuja, joilla oli terävät kynnet ja nokka. Hanhet tiivistivät parvea ja lensivät nopeammin. Onneksi he eivät nähneet yhtään merikotkaa tällä kertaa, mutta Nils ymmärsi, että matka ei ollut pelkkää kauneutta ja lepoa. Oli myös vaaroja, joista Akka-hanhi huolehti tarkasti. He jatkoivat matkaa kohti pohjoista, päivä toisensa jälkeen. Jokainen päivä toi uusia maisemia ja uusia kokemuksia. Nils näki jokia, jotka virtasivat kohisten alas vuorilta, ja laajoja soita, joissa kasvoi outoja kasveja. Hän näki poroja, jotka laidunsivat rauhallisesti, ja välillä myös pieniä, vaaleatukkaisia lapsia, jotka heiluttivat heille alhaalta. Yksi iltapäivä, kun aurinko oli korkeimmillaan, he ylittivät suuren joen. Se oli leveä ja virtoi voimakkaana, mutta sen toisella puolella näkyi jotain erilaista. Maisema alkoi muuttua karummaksi, ja puut olivat pienempiä ja harvemmassa. Ilma tuntui vieläkin raikkaammalta ja puhtaammalta. "Olemme saapuneet Lappiin," Akka-hanhi ilmoitti. "Tämä on nyt pohjoinen. Täällä koetellaan meidän sitkeyttämme, mutta täällä on myös sellaista kauneutta, jota ette ole missään muualla nähneet." Nilsin silmät pyöristyivät. He olivat siis perillä! Vai olivatko? Akka-hanhi selitti, että Lappi oli valtava alue, ja heidän varsinainen määränpäänsä oli vielä hieman kauempana, syvemmällä erämaassa. Mutta nyt he olivat jo hyvin lähellä sitä paikkaa, jossa hanhien kesäkoti sijaitsi. Tuuli tarttui Nilsin vaatteisiin ja pörrötti hänen hiuksiaan. Hän tunsi olonsa pieneksi ja merkityksettömäksi tässä valtavassa, villissä luonnossa, mutta samalla hän tunsi itsensä osaksi jotain suurta ja ihmeellistä. Hän oli matkustanut tuhansia kilometrejä, nähnyt paikkoja, joista ei ollut koskaan edes kuullut, ja kokenut seikkailuja, joista hän kertoisi koko loppuelämänsä. Akka-hanhen vahva selkä tuntui turvalliselta ja luotettavalta. Hän katsoi eteenpäin, kohti pohjoista. Vaikka hän oli pieni ja usein hieman kuriton, hän oli nyt oppinut kunnioittamaan luontoa ja sen voimaa. Hän odotti jo innolla, mitä uusia seikkailuja ja yllätyksiä Lappi heille toisi. Matka oli ollut pitkä, mutta jokainen päivä oli ollut uusi oppitunti ja uusi seikkailu. Hanhet lensivät vakaasti eteenpäin, kohti tuntureita ja yöttömän yön aurinkoa. Matka jatkuu.

Opetuksia ja koetuksia

Nilsin silmät olivat pyöreät kuin lautaset, kun he vihdoin laskeutuivat Lapin lumoaviin maisemiin. Täällä puut olivat pienempiä ja harvempia kuin etelässä, ja kukkuloita peitti vaaleanvihreä sammal ja jäkälä. Ilma oli raikas ja puhdas, ja aurinko paistoi taivaalla, vaikka kello oli jo paljon. Yötön yö oli todella ihmeellinen kokemus! Nils ei ollut koskaan nähnyt sellaista! Mutta tämä kaunis maa oli myös täynnä haasteita pikkuruiselle pojalle. Maaperä oli paikoin kivinen ja epätasainen, ja hyttyset olivat, toisin kuin etelässä, valtavan suuria ja ahnaita. Akka tiesi kuitenkin aina parhaat paikat, missä levätä ja missä oli parasta syötävää. Se tunsi Lapin kuin omat siipensä. Akka johti joukkoaan suurella viisaudella ja kokemuksella. Se opetti Nilsille, miten tunnistaa syötävät marjat ja juuret – kuten herkulliset hillat ja puolukat – miten välttää vaarallisia paikkoja, ja miten lukea luonnon merkkejä. "Nils-poika", Akka sanoi eräänä päivänä, "tässä maassa on opittava kuuntelemaan. Tuuli kertoo sään muutoksista ennen kuin pilvet ehtivät peittää taivaan. Purojen solina paljastaa vesilähteet, ja puiden latvat osoittavat, missä on paras suoja myrskyä vastaan. Kaikki on yhteydessä toisiinsa, ja meidän on kunnioitettava sitä." Nils kuunteli tarkkaan, kertaakaan keskeyttämättä. Hän oli oppinut matkan varrella paljon, mutta Lappi tuntui nostavan oppimiskäyrän aivan uudelle tasolle. Hän ei ollut enää se sama vallaton poika, joka heitti kiviä hanhiin. Nyt hän oli pikemminkin hanhien pieni ystävä ja utelias oppipoika. Eräänä aurinkoisena päivänä, kun he olivat levossa syöden makeita variksenmarjoja sammaleen keskellä, heidän luokseen tuli yllättävä vieras. Se oli nuori poro, joka oli selvästi eksynyt laumastaan. Poro oli selvästi peloissaan ja yksin, sen suuret silmät katsoivat heitä hätääntyneinä. Nilsin sydän muljahti, kun hän näki eläimen surulliset silmät. Hanhet olivat aluksi varovaisia ja kerääntyivät tiiviiseen ryhmään, mutta Akka astui esiin. "Älä pelkää, ystävä", se sanoi porolle rauhallisesti ja lempeästi. "Me emme tee pahaa. Oletko eksyksissä, vai onko sinulla jokin muu murhe?" Poro nyökkäsi hiljaa, sen pehmeä turpa värisi. Nils muisti, kuinka yksinäinen hän oli ollut matkan alussa ja kuinka kovasti hän oli kaivannut apua. Hän tunsi suurta myötätuntoa tätä eksynyttä olentoa kohtaan. "Me voimme auttaa sinua löytämään tiesi takaisin laumaasi", Nils ehdotti, "jos vain osaat kertoa, mistä tulit tai mihin olet menossa." Akka ja hanhet neuvottelivat hetken matalilla äänillä, ja sitten Akka antoi Nilsille tärkeän tehtävän. "Nils, sinä olet pieni ja ketterä. Voisitko juosta tuon korkeimman kukkulan laelle ja katsoa, näkyykö sieltä muita poroja? Ja tarkkaile samalla tuulen suuntaa. Porot yleensä liikkuvat vastatuuleen löytääkseen ravintoa ja välttääkseen saalistajia." Nils oli innoissaan päästessään auttamaan. Hän kipusi nopeasti ylös sammalta ja kiviä pitkin ja tähysti sitten tarkasti ympärilleen. Siellä! Kaukana, melkein horisontissa, hän näki pienen lauman poroja! Hän huusi alas Akalle, niin kovaa kuin vain pienestä kurkustaan sai. Pian he olivat kaikki opastamassa pientä poroa takaisin perheensä luo. Kun poro juoksi iloisena oman laumansa luo, Nils tunsi lämmön leviävän rinnassaan. Hän oli oppinut jotain todella tärkeää: auttaminen teki onnelliseksi, paljon onnellisemmaksi kuin kepposten tekeminen. Se oli paljon palkitsevampaa. Mutta Lappi ei ollut aina pelkkää idylliä ja onnellisia kohtaamisia. Eräänä iltana, kun hanhet olivat asettuneet nukkumaan suojaisaan paikkaan pienen puron varrelle, heidän leiriinsä hiipi kettu. Kettu oli nälkäinen ja ovela, ja sen silmät kiiluivat pimeässä kuin pienet hiilet. Akka oli kuitenkin aina valppaana ja sen terävä katse havaitsi vaaran ensin. "Varoitus! Kettu!" Akka huusi ja levitti valtavat siipensä suojellakseen pienempiä hanhia ja Nilsiä. Nils heräsi säpsähtäen. Hän näki ketun hiipivän lähemmäs, askel askeleelta. Mitä hän voisi tehdä? Hän oli niin pieni, tuskin kämmenen kokoinen! Yhtäkkiä hän muisti vanhan sanonnan: "Pieni mutta pippurinen." Hän alkoi huutaa ja heiluttaa käsiään, juoksi ketun edestakaisin ja yritti saada sen huomion pois hanhista. Kettu oli täysin yllättynyt. Se ei ollut koskaan odottanut niin pientä, mutta niin äänekästä ja rohkeaa vastustajaa. Nils juoksi ympäriinsä, teki suuria ympyröitä, ja onnistui jopa heittämään pienen kivensirun ketun nenän eteen. Se ei sattunut, mutta se säikäytti ketun. Kettu tuijotti pikkuruista poikaa hämmentyneenä ja suu auki. Se mietti, mikä ihmeen otus tämä oli, joka uskalsi uhmata sitä. Ketun mielestä oli parempi etsiä helpompi saalis. Se kääntyi ja loikki nopeasti metsän suojiin, katoamalla pimeyteen. Hanhet hengittivät helpotuksesta. Akka katsoi Nilsiä. "Nils-poika", se sanoi, "olitpa rohkea. Et ajatellut itseäsi, vaan suojelit ystäviäsi. Olet oppinut paljon." Nils tunsi suurta ylpeyttä. Hän oli pelännyt, mutta silti tehnyt sen, mikä oli oikein. Se oli uusi ja ihana tunne. Aika kului Lapissa, ja vaikka seikkailuja riitti, Nils alkoi myös tuntea pientä ikävää. Hän kaipasi perhettään, kotiaan ja vanhaa elämäänsä. Eräänä iltana hän istui Akkan vieressä ja katseli horisonttiin, jossa aurinko tanssi laskematta taivaanrannassa. "Akka", Nils sanoi, "luuletko, että minä koskaan palaan kotiin? Enkö minä koskaan palaa ennalleeni?" Akka katsoi häntä lempeästi. "Nils-poika, jokainen matka muuttaa meitä. Et ehkä ole ennalleen, mutta olet jotain parempaa. Olet oppinut ymmärtämään maailmaa ja ystäviäsi uudella tavalla. Olet kasvanut. Se on arvokkaampaa kuin mikään." Akkan sanat lohduttivat Nilsiä. Hän ymmärsi, että vaikka koti-ikävä oli kipeää, tämä matka oli välttämätön. Hän oli löytämässä itsestään uusia puolia, jotka tekivät hänestä paremman. Vaikka Lappi oli ollut täynnä ihmeitä ja oppitunteja, kesä alkoi pikkuhiljaa kääntyä syksyyn. Päivät alkoivat lyhentyä, ja yöllä saattoi jo tuntea viileyden purevan. Oli aika valmistautua paluumatkaan. Hanhet kokoontuivat usein ja keskustelivat reiteistä ja pysähdyspaikoista. Nils oli nyt osa tätä yhteisöä, ja hän kuunteli tarkkaan ja teki jopa omia ehdotuksiaan. Hän tiesi, että edessä oli vielä pitkä ja haastava matka takaisin etelään, mutta hän ei enää pelännyt. Hänellä oli ystäviä, ja hän oli oppinut selviytymään monenlaisista koetuksista. Hän odotti jo innolla, mitä uusia näkyjä ja kokemuksia paluumatka toisi. Hän tunsi olevansa valmiimpi kuin koskaan kohtaamaan sen, mitä edessä oli.

Paluumatka ja toivon pilkahdus

Kun pohjoisen tuulet alkoivat viiletä ja taivaanrantaan ilmestyi ensimmäisiä harmaita pilviä, villihanhiparvi valmistautui paluumatkaansa. Ne kääntyivät kohti etelää, kohti tuttua Skånea, missä lämpimät pellot odottivat. Nils tunsi sydämessään pienen, jännittävän tykytyksen. Hän oli niin tottunut pohjoisen karuun kauneuteen ja kesän loputtomiin päiviin, että ajatus kotiinpaluusta tuntui melkein vieraalta. Mutta samalla hän odotti sitä kovasti. Hän oli kasvanut ja muuttunut niin paljon tämän matkan aikana. Se entinen, tuhma pikkupoika oli enää vain himmeä muisto. Nyt hän oli Peukaloinen, villihanhien ystävä ja tärkeä osa parvea. Matka etelään oli erilainen kuin matka pohjoiseen. Ilma oli raikkaampaa, ja puiden lehdet hehkuivat punaisen ja keltaisen sävyissä, kuin joku olisi maalannut ne suurella sudilla. Maasto oli tutumman näköistä, kun he lensivät Ruotsin halki, pienten kylien ja loputtomien metsien yli. Mutta myös haasteita riitti. Syksyn sateet ja tuulet tekivät lentämisestä raskaampaa, ja ruokaa oli välillä vaikeampi löytää. Hanhien täytyi olla tarkkana, ja Akka Kekko johdatti parvea taitavasti myrskyjen läpi ja turvallisiin levähdyspaikkoihin. Nils ei ollut enää avuton pikkuinen. Hän osasi etsiä marjoja ja juuria, jotka auttoivat hanhia selviämään. Hän varoitti parvea vaaroista, jotka piiloutuivat metsän siimeksessä – ovelista ketuista tai nopeista haukoista. Hän oli oppinut lukemaan luonnon merkkejä ja ymmärsi eläinten kieltä paremmin kuin koskaan. Eräänä iltana, kun he olivat levossa syksyisen pellon laidalla, Nils katseli hanhien nukkuvaa parvea. Sydämessään hän tunsi kiitollisuutta. Nämä olivat hänen ystäviään, hänen perheensä tällä uskomattomalla matkalla. Ilman heitä hän ei olisi koskaan nähnyt maailmaa näin. Mutta mitä lähemmäs heidän vanha kotimaakuntansa Skåne tuli, sitä enemmän Nilsin mieleen hiipi ajatuksia kotoa. Hän muisti äidin leipomuksen tuoksun, isän työkalujen kalinan ja oman pienen sänkynsä. Oliko kaikki ennallaan? Muistiko kukaan häntä enää? Ja mikä tärkeintä, voisiko hän koskaan palata entiseen kokoonsa? Akka Kekko huomasi Nilsin syventyneen mietteisiinsä.

Lopetus

Ja niin päättyy Peukaloisen ja villihanhien tarina tällä kertaa. Kiitos, että olit mukana tässä jännittävässä seikkailussa! Toivottavasti nautit Nilsin matkasta ja tutustuit uusiin ystäviin. Muistathan, että maailma on täynnä ihmeitä ja jokainen päivä voi olla uusi seikkailu, aivan kuten Nilsillekin. Jos sinulla on palautetta tai omia tarinaideoita, kerrothan Sonacastille! Nähdään taas uusien seikkailujen parissa!

Lisää tarinoita