SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Peukaloinen

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Oletko koskaan miettinyt, miltä tuntuisi olla niin pieni, että voisit tanssia kukan terälehdellä tai nukkua pähkinänkuoressa? Tänään sukellamme taianomaiseen maailmaan, jossa unelmat voivat toteutua mitä odottamattomimmilla tavoilla. Kuulet tarinan pikkuruisesta tytöstä, joka syntyi kukan sisään. Hänen matkansa on täynnä seikkailuja, vaaroja ja ystävyyttä. Valmistaudu kuulemaan Peukaloisen tarina, joka opettaa meille rohkeudesta ja siitä, että jokainen meistä on ainutlaatuinen ja arvokas, olipa kuinka pieni tahansa.

Peukaloisen synty ja sammakot

Niinpä eräs ystävällinen nainen halusi kovasti pienen lapsen. Hän sai noidalta taikaohran jyvän. Kun nainen istutti sen multaan, siitä kasvoi upea kukka. Se oli kuin tulppaani, mutta sen terälehdet olivat tiukasti kiinni. Nainen kosketti terälehtiä, ja ne avautuivat hitaasti. Ja mitä hän näkikään? Kukkaruukun keskellä, vihreän emiön päällä, istui pieni, suloinen tyttö! Hän oli niin pikkuruinen, että peukalonpää oli häntä isompi, ja siksi häntä kutsuttiin Peukaloiseksi. Peukaloinen nukkui yönsä kauniissa kiillotetussa pähkinänkuoressa, joka oli hänen sänkynsä. Mutta eräänä yönä, kun hän nukkui sikeästi, suuri, ruma rupisammakko hiipi sisään avoimesta ikkunasta. Sammakolla oli leveä, märkä suu ja se katseli Peukaloista ahneesti. Rupisammakko mutisi: ”Tämä olisi täydellinen vaimo pojalleni!” Se nappasi pienen Peukaloisen pähkinänkuorineen ja hyppäsi ulos ikkunasta, suoraan pimeään jokeen. Voi sentään, miten kauhistunut Peukaloinen olikaan! Hän itki pientä kyyneltä, kun sammakko ui kohti poikansa kotia, pienen lammikon keskelle.

Kalat, perhonen ja sarvikuono

Peukaloinen itki hiljaa, kun rupisammakko ui eteenpäin, sen suuret silmät muljahtelivat vedessä. Pieni tyttö tunsi sydämensä lyövän lujaa rinnassaan. Miten hän ikinä pääsisi takaisin kotiin, äidin luo? Sammakko ui lopulta pienen lammikon keskelle, jossa kasvoi suuria lumpeenlehtiä. Siellä, yhden lumpeenlehden päällä, odotti sammakon ruma poika, aivan yhtä rupinen ja limainen kuin isänsäkin. Poika näytti Peukaloista katsoessaan iloiselta. ”Kvak! Kvak! Tässä on sinulle vaimo!” rupisammakko sanoi ylpeänä pojalleen. Se nosti Peukaloisen pähkinänkuorestaan ja asetti hänet vihreän lumpeenlehden päälle. Peukaloinen oli niin pieni, että lehti tuntui hänestä valtavalta saarelta. ”Pysy siinä, pikku rouva”, sammakko murahti. ”Haen sinulle pian uuden kodin.” Sitten se ui takaisin kohti jokea, jättäen Peukaloisen yksin valtavan lehden keskelle. Peukaloinen istui siinä, vapisi kylmästä ja pelosta. Hän katsoi ympärilleen. Vesi oli mustaa ja syvää. Pieni tyttö alkoi itkeä uudelleen, mutta tällä kertaa hänen kyyneleensä valuivat hiljaa veteen. Mutta aivan lumpeenlehden alapuolella asui kaloja. Ne olivat tottuneet kuulemaan sammakoiden ääntä, mutta tämä ääni oli erilainen. Se oli niin pieni, niin surullinen. Ne uivat lähemmäs ja näkivät pienen, kauniin tytön istumassa lehdellä. Kalat olivat hyvän sydämisiä. Ne ymmärsivät heti, että tämä pieni olento oli vaarassa ja että sammakot olivat tehneet hänelle pahaa. Sammakot olivat sitoneet pähkinänkuoren, jossa Peukaloinen oli ollut, kiinni lumpeenlehteen ohuella langanpätkällä, jotta tyttö ei pääsisi karkuun. Nyt kalat tiesivät, mitä tehdä! Ne kerääntyivät yhteen ja alkoivat pureskella lankaa. Pieniä, teräviä hampaitaan käyttäen ne nakersivat ja nakersivat, kunnes lanka vihdoin katkesi! Voi, mikä helpotus! Lumpeenlehti alkoi hiljalleen lipua virran mukana. Peukaloinen ei tiennyt, mitä oli tapahtunut, mutta hän tunsi, kuinka lehti liikkui. Hän katsoi veteen ja näki kalojen vilkuttavan hänelle evillään. Pieni Peukaloinen hymyili heille takaisin ja heilautti kättään. Nyt hän ajelehti vapaana, lumpeenlehti oli hänen pieni laivansa. Se kuljetti häntä pitkin jokea. Hän näki kauniita kukkia rannoilla ja kuuli lintujen laulavan. Aurinko paistoi lämpimästi. Mutta vaikka kaikki oli kaunista, Peukaloinen oli yhä yksin. Hän oli niin pieni ja maailma oli niin suuri. Yhtäkkiä ilmassa lensi kaunis, sininen perhonen. Se näki Peukaloisen lumpeenlehdellä ja lehahti lähemmäs. Perhonen oli ihastunut pienen tytön kauneuteen. ”Hei, pikku tyttö!” perhonen huusi iloisesti. ”Mitä teet yksin täällä?” Peukaloinen kertoi perhoselle kaiken – sammakoista, pelosta ja yksinäisyydestä. Perhonen oli hyvin pahoillaan. ”Minä voin auttaa sinua!” se sanoi. Se lenteli edestakaisin ja sitoi oman vyönsä Peukaloisen lumpeenlehteen. Sitten se alkoi vetää lehteä eteenpäin, ohjaten sitä poispäin sammakkojen lammikosta. Miten iloinen Peukaloinen olikaan! Hän tunsi, että hänellä oli ystävä. Mutta sitten tapahtui jotain odottamatonta. Suuri, pörröinen sarvikuono lensi paikalle. Se näki Peukaloisen ja sen sydän hypähti. ”Voi, mikä kaunis tyttö!” se mutisi itselleen. Sarvikuono lensi lähemmäs ja nappasi Peukaloisen kiinni vyötäröstä! Voi ei! Se irrotti Peukaloisen perhosesta ja lumpeenlehdestä ja lensi tytön kanssa ylös, ylös, korkealle, kohti puun oksia. Perhonen jäi yksin, surullisena ja hämmentyneenä jokeen. Sarvikuono laskeutui suuren puun korkeimmalle oksalle, missä kasvoi tuoksuvia lehtiä. ”Tässä on sinun uusi kotisi, pikku kaunis”, sarvikuono sanoi Peukaloiselle. ”Sinusta tulee minun vaimoni!” Peukaloinen oli jälleen kauhuissaan. Sarvikuono kutsui paikalle ystäviään, muita sarvikuonoja, näyttääkseen heille uuden löytönsä. ”Eikö hän olekin kaunis?” sarvikuono kysyi ylpeänä. Mutta muut sarvikuonot eivät olleet samaa mieltä. Ne katsoivat Peukaloista nenäänsä pitkin. ”Voi sentään, miten hän onkin ruma!” yksi sanoi. ”Hänellä on vain kaksi jalkaa, eikä ollenkaan tuntosarvia! Hän ei ole lainkaan meidän kaltaisemme!” toinen mutisi. Ne olivat kaikki sitä mieltä, että Peukaloinen oli aivan liian erilainen ja ehdottomasti ruma. Pieni Peukaloinen kuunteli heidän puhettaan ja alkoi itkeä. Hän oli niin surullinen. Miksi kukaan ei pitänyt hänestä? Aluksi sarvikuono, joka oli hänet napannut, oli yrittänyt puolustella Peukaloista. ”Mutta hänellä on niin kauniit silmät!” se sanoi. Mutta kun kaikki muut pilkkasivat, sarvikuonokin alkoi epäillä. Lopulta sarvikuono kyllästyi siihen, että sen ystävät nauroivat Peukaloiselle. Se ajatteli, että ehkä he olivat oikeassa. Peukaloinen oli sittenkin aika erikoinen. Niinpä sarvikuono kantoi Peukaloisen takaisin alas puusta ja jätti hänet yksin suurelle päivänkakkaralle keskelle metsää. ”Minä en voi pitää sinua”, sarvikuono sanoi. ”Olet aivan liian erilainen.” Peukaloinen oli jälleen yksin. Maailma tuntui entistäkin suuremmalta ja kylmemmältä. Hän istui päivänkakkaralla, pienenä ja eksyneenä. Mitä hän nyt tekisi? Miten hän selviytyisi tässä valtavassa, tuntemattomassa metsässä, täysin yksin?

Peltomyyrä ja myyrä

Peukaloinen oli aivan murtunut. Pieni, pieni tyttö keskellä suurta, kylmää metsää. Syksyn tuulet puhalsivat jo kovaa, ja lehdet tanssivat maahan kultaisena sateena. Peukaloisella oli nälkä ja vilu. Hän yritti kietoa ohuen päivänkakkaransa terälehtiä tiukemmin ympärilleen, mutta se ei paljon lämmittänyt. Hän ikävöi omaa pientä sänkyään ja kaunista liljankukkaansa. Miten hän pystyisi koskaan löytämään takaisin kotiin? Juuri kun Peukaloinen oli vaipumassa epätoivoon, maanalaisesta käytävästä kurkisti esiin pieni, ruskea kuono. Se oli peltomyyrä! Peltomyyrällä oli pehmeä, kiiltävä turkki ja ystävälliset, pörröiset posket. Se siristi silmiään ja haisteli ilmaa. Sitten se näki Peukaloisen, pienen tytön päivänkakkaranlehtien alla. "Voi, voi sentään!" sanoi peltomyyrä. "Mitä sinä täällä yksin teet, pieni nyytti? Eikö sinulla ole kotia? Syksy jo tulee, ja talvi on pian ovella. Sinä palellut tuonne! Tule, tule kanssani kotiini, saat lämmintä ruokaa ja pehmeän sängyn." Peukaloinen oli niin helpottunut, että hän meinasi itkeä. Hän nyökkäsi nopeasti ja kiipesi varovasti peltomyyrän selkään. Peltomyyrä oli todella kiltti! Se kantoi Peukaloisen pienen, maanalaisen käytävän kautta omaan kotiinsa. Peltomyyrän koti oli lämmin ja viihtyisä. Siellä oli paljon kuivia heiniä sänkynä ja ruokaa varastoituna talven varalle: viljaa, pähkinöitä ja marjoja. Peukaloinen ei ollut syönyt niin hyvää ruokaa pitkään aikaan. Peltomyyrä piti Peukaloisesta kovasti. Peukaloinen oli niin suloinen ja osasi kertoa kauniita tarinoita. Hän auttoi myös siivoamaan ja järjestelemään peltomyyrän kotia. Niin kului päiviä ja viikkoja. Peukaloisella oli turvallinen olo, mutta samalla hän kaipasi auringonpaistetta ja kukkien tuoksua. Peltomyyrän koti oli aina maan alla, pimeässä. Eräänä päivänä peltomyyrä sanoi: "Minulla on täällä mainio naapuri. Se on vanha myyrä, ja hän on todella rikas. Hänellä on suuri talo ja paljon ruokaa varastossa. Hän ei pidä auringosta, koska se tekee hänen silmänsä kipeiksi, mutta hän on erinomainen kumppani." Pian vanha myyrä tulikin käymään. Hän oli todella vanha ja sokea, ja hän käveli hitaasti, kompuroiden. Hänellä oli samettinen, musta turkki ja suuret käpälät, joilla hän kaivoi maata. Hän haisteli ilmaa ja kysyi: "Kuka täällä on? Haistan jotain uutta." Peltomyyrä esitteli Peukaloisen. Myyrä haisteli Peukaloisen varovasti ja sanoi: "Hän on sievä. Hyvä, hyvä." Myyrä kehui omaa rikkauttaan ja sitä, kuinka monta käytävää hän oli kaivanut. Hän sanoi, että hän vihasi aurinkoa ja kukkia. "Ne ovat liian kirkkaita ja hyödyttömiä!" hän mutisi. "Maan alla on paljon parempi olla, pimeässä ja turvassa." Peltomyyrä nyökytteli innokkaasti. "Eikö olekin hyvä onni, Peukaloinen? Tuo myyrä on mainio herra. Sinun pitäisi mennä naimisiin hänen kanssaan!" Peukaloisen sydän hypähti kurkkuun. Naimisiin? Myyrän kanssa? Se oli kauhea ajatus! Hän ei pitänyt myyrästä yhtään. Hän oli niin iso ja kömpelö, ja hän puhui vain pimeydestä ja varastoista. Hän ei osannut kuvitellakaan elämää pimeässä, ilman aurinkoa ja kukkia. Peukaloinen yritti hymyillä, mutta hänen silmänsä kostuivat. Eräänä päivänä myyrä näytti heille uuden käytävän, jonka hän oli kaivanut. "Tässä on käytävä, joka johtaa kauemmas," hän sanoi. "Mutta älkää pelätkö, se ei johda ulos. Minä tukin sen nopeasti, kun aurinko alkaa paistaa. Siellä on kuollut lintu, kaatunut alas ja jäätynyt." Myyrä ja peltomyyrä eivät paljon välittäneet linnusta. Heidän mielestään kuollut lintu oli vain este. Mutta Peukaloinen oli surullinen. Hän hiipi myöhemmin yksin käytävään katsomaan lintua. Se oli suuri, kaunis pääskynen, jonka siivet olivat taiteltu tiukasti sen ympärille. Peukaloinen tunsi sääliä. "Voi, rakas lintu," hän kuiskasi, "sinä olit niin vapaa ja lauloit niin kauniisti." Hän peitti linnun pienellä sammalpalalla, jotta se pysyisi lämpimänä. Hän ei halunnut, että myyrä ja peltomyyrä huomaisivat hänen tekevän niin. Seuraavina päivinä Peukaloinen kävi salaa pääskysen luona. Hän kantoi sinne pieniä kukkia ja heiniä pehmikkeeksi. Hän kuiskasi sille kauniita sanoja ja toivoi, että se voisi herätä. Hän huomasi, että pääskynen ei ollutkaan aivan kuollut. Sen sydän löi hyvin, hyvin heikosti. Peukaloinen hoiti pääskystä parhaansa mukaan, toivoen sen toipuvan. Samaan aikaan myyrä jatkoi kosintayrityksiään. "Nyt on aika suunnitella häät, Peukaloinen," peltomyyrä sanoi iloisesti. "Olette mainio pari! Myyrällä on kaikki, mitä tarvitset: lämmin koti ja runsaasti ruokaa. Elämäsi on turvattua." Peukaloinen nyökkäsi, mutta hänen sydämensä tuntui raskaalta kuin kivi. Hän ei voisi koskaan olla onnellinen pimeässä, myyrän rinnalla. Hänen ainoa toivonsa oli tuo pieni, sairas pääskynen.

Pääskysen matkassa kukkamaahan

Peukaloinen tiesi, että hänen oli toimittava salaa. Jos peltomyyrä tai myyrä saisi tietää hänen hoitavan pääskystä, he olisivat varmasti vihaisia. Niinpä Peukaloinen hiipi joka yö pääskysen luo. Hän kantoi sille pisaroita vettä pienessä lehdenpalasessa, aivan kuin se olisi ollut pieni kuppi. Hän toi sille myös pähkinänmurusia ja siemeniä, joita hän oli säästänyt omasta vähäisestä ruuastaan. Peukaloinen silitti pääskysen pörröisiä höyheniä, lauloi sille hiljaa omia, itse keksimiään lauluja ja kertoi sille haaveistaan lentää taas kerran auringonpaisteeseen. Hän toivoi koko sydämestään, että pääskynen paranisi.

Lopetus

Ja niin Peukaloinen jatkoi matkaansa, toivoen pääskysen pian parantuvan. Toivottavasti sinäkin nautit tästä pienestä seikkailusta kanssamme! Kiitos kun kuuntelit. Me Sonacastilla toivoisimme kuulevamme sinusta, jos sinulla on toiveita tai palautetta tarinoistamme. Muista, että maailma on täynnä ihmeitä, ja voit itsekin keksiä mitä jännittävimpiä seikkailuja. Anna mielikuvituksesi lentää! Kuka tietää, millaisia omia tarinoita sinä luot? Ehkä löydät uusia ystäviä tai ratkaiset arvoituksia. Nähdään taas seuraavan kerran, kun kutsumme sinut uuteen satumaailmaan. Mukavaa ja satumaista päivää!

Lisää tarinoita