SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Petteri Kaniinin tarina

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Oletko koskaan ollut niin utelias, että unohdit varoitukset? Tänään sukellamme Petteri Kaniinin tarinaan. Hän on pieni kani, jolla on valtava seikkailunhalu. Kuulet, miten Petteri livahtaa salaa herra McGregorin puutarhaan, vaikka äiti oli kieltänyt. Mitä jännittävää siellä tapahtuu? Ja onnistuuko Petteri pakenemaan takaisin kotiin? Liity mukaan kuulemaan tämä jännittävä tarina ja Petteri Kaniinin oppima tärkeä läksy!

Kaniiniperheen koti ja varoitus

Olipa kerran neljä pientä kania: Flopsy, Mopsy, Cottontail ja Petteri. He asuivat äitinsä kanssa suuren kuusen juurella, aivan metsän laidalla, ihanassa kolossaan. Eräänä kauniina aamuna Äiti Kaniini puki lapsilleen puhtaat takit ja sanoi sitten: "Nyt, rakkaat pienokaiseni, voitte mennä leikkimään pelloille tai polulle ja poimia vadelmia. Mutta, ette saa mennä herra McGregorin puutarhaan! Muistattehan, mitä isällenne tapahtui siellä? Hän päätyi suolaheinäpiirakaksi!" Äiti toisti varoituksen, koska oli tärkeää, että he muistaisivat sen. Petteri oli kuitenkin hieman tuhma ja kovin utelias kani. Hänen sisarensa, Flopsy, Mopsy ja Cottontail, olivat kilttejä ja kuuliaisia. He menivätkin heti poimimaan tuoreita, kypsiä karhunvatukoita pitkin polkua, niin kuin äiti oli käskenyt. Mutta Petteri, joka oli aina täynnä seikkailunhalua ja pikkupoikamaisia päähänpistoja, mietti vain herra McGregorin puutarhaa. Hänellä oli mielessään vain sen vihreät salaatinlehdet ja makeat, rapeat porkkanat. Varoituksista huolimatta, Petteri päätti livahtaa puutarhaan omin päin. Hän pujotti itsensä aidan alitse ja oli sisällä! Mitähän hänelle mahtaa tapahtua siellä? Se selviää aivan pian!

Petterin ilkikurinen retki

Ja niin siinä kävi. Petteri oli aidan toisella puolella, herra McGregorin puutarhan sisällä. Ensiksi hän sukelsi suoraan salaattipenkkiin. Oi, kuinka raikasta ja vihreää! Sitten hän maisteli pavunvarsia ja mutusteli retiisejä, jotka olivat niin meheviä ja napsahtelevia. Petteri unohti kaiken äidin varoitukset. Hän unohti sen, että herra McGregor ei pitänyt kaniineista. Hän unohti jopa sen, että vatsan pohjalla saattoi tulla ihan kipeä olo, jos söi liikaa kaikkea hyvää. Ja niin Petteri söi ja söi. Salaattia, papuja, retiisejä… kunnes hänen pieni vatsansa pullistui ja tuntui aivan täydeltä. Huh huh! Nyt oli parempi löytää jotain hieman kevyempää, ehkä vähän persiljaa? Persilja on aina ollut kaniinien suurta herkkua, ja Petteri kuvitteli, että se voisi auttaa hänen täyteen oloonsa. Hän loikki eteenpäin, etsien sitä vihreää, tuoksuvaa persiljaa. Mutta mitä Petteri näkikään? Suuren, ruskean puutarhurin, herra McGregorin, joka oli kyykistyneenä multaa kaivamassa! Herra McGregorin selkä oli käännettynä Petteriin päin. Petteri pysähtyi aivan paikoilleen, piiloutuen ison kaalinlehden taakse. Hänen sydämensä löi rumpua rinnassa. Pum-pum, pum-pum! Ei auttanut enää, että vatsa oli täynnä retiisejä, nyt Petteriä jännitti ihan hirveästi! Herra McGregorilla oli käsissään kuokka, ja hän oli juuri kääntymässä. Petteri tiesi, että hänen pitäisi paeta, ja nopeasti! Herra McGregor näki Petterin vilauksen kulman takaa. ”Voi sinua, tuhma kaniini!” hän huusi ja lähti heti Petterin perään. Herra McGregor heilutti kuokkaansa, ja Petteri juoksi niin lujaa kuin hänen pienet tassunsa kantoivat. Hän loikki yli kukkapenkkien, karkasi ohitse tomaattirivien ja yritti väistellä McGregorin pitkiä jalkoja. Voi ei! Petteri oli niin peloissaan, että hän kadotti molemmat kenkänsä puutarhan sipulipenkkiin. Toinen kenkä jäi kaalikasaan ja toinen jonnekin tomaattipensaiden väliin. Mutta Petteri ei voinut pysähtyä etsimään niitä! Hänen täytyi vain juosta, juosta ja juosta! Herra McGregor oli aivan hänen kintereillään. Petteri juoksi suoraan puutarhavajan luo. Siellä oli paljon ruukkuja ja muuta tavaraa. Hän näki yhden ison, vihreän kastelukannun. Se näytti ihan hyvältä piilopaikalta. Petteri pujahti kastelukannun alle. Siellä oli pimeää ja hieman kosteaa, mutta ainakin hetken hän oli turvassa. Petteri odotti ja odotti. Hän kuuli herra McGregorin askelten lähestyvän. Ne olivat niin raskaat ja kuulostivat uhkaavilta. Sitten askelia ei enää kuulunutkaan. Petteri uskoi, että vaara oli ohi. Hän oli aivan hiljaa, pidätti hengitystään. Mutta sitten herra McGregor tiesi, että Petteri oli siellä! Hän oli nähnyt kastelukannun heiluvan, kun Petteri pujahti sen alle. Herra McGregor käänsi kastelukannun ympäri, ja mitä siellä olikaan? Pelästynyt Petteri! Petteri loikkasi pystyyn ja pakeni niin nopeasti, että hän unohti takkinsa puutarhavajaan. Takki jäi roikkumaan koukkuun, ja herra McGregor poimi sen talteen. Voi sentään, nyt Petterillä ei ollut enää kenkiä eikä takkia! Hän oli ilman mitään, paljain tassuin ja turkki hulmuten. Petteri jatkoi juoksuaan. Hän yritti löytää tien ulos puutarhasta, mutta oli nyt täysin eksyksissä. Mihin suuntaan hän oli tullut? Missä se aita olikaan, jonka alta hän oli livahtanut sisään? Kaikki näytti samalta. Korkeat kukat ja vihreät pensaat tuntuivat sulkevan hänet sisäänsä. Hän juoksi sinne ja tänne, mutta ei löytänyt mitään tuttua. Herra McGregor jahtasi häntä yhä. ”Tämä on aivan hirveää!” Petteri ajatteli. Hän oli hätääntynyt, eikä tiennyt, mitä tehdä. Voisiko hän koskaan enää päästä takaisin kotiin? Hänen täytyi löytää ulospääsy, ennen kuin olisi liian myöhäistä. Mutta mihin Petteri menisi seuraavaksi? Ja miten hän ikinä pääsisi takaisin turvallisesti?

Vaarallinen piilopaikka ja onnenpotku

Petteri Kaniini, sydän pamppaillen, juoksi niin nopeasti kuin pienet jalat kantoivat. Hän oli aivan hukassa! Minne mennä? Minne piiloutua? Hän näki herra McGregorin lähestyvän, heiluttaen isoa haravaa. Voi ei! Petteri tunsi pienen, kylmän pisaran putoavan nenänsä päähän. Ei sade, vaan oma kyynel. Hän oli niin peloissaan ja menetti vauhdissaan toisenkin pienen kengän. Lopulta hän kompastui ja hänen kaunis sininen takkinsa jäi kiinni ruusupensaan piikkeihin. Petteri luikahti irti, mutta takki jäi. Voi, kuinka hän toivoi, ettei olisi koskaan tullut puutarhaan! Herra McGregor, saatuaan kiinni Petterin takin ja kengät, oli hieman hämmentynyt. Hän ripusti ne heti linnunpelättimelleen. Aivan kuin lintujen pelättimellä olisi ollut tarve tyylikkäälle asukokonaisuudelle! Petteri näki kauempaa, kuinka hänen takkinsa heilui tuulessa. Mikä nöyryytys! Nyt hän oli ilman takkia ja kenkiä, ja yhä pahemmassa pulassa. Mutta missä oli piilopaikka? Herra McGregor oli yhä lähellä. Petterin oli pakko löytää turvapaikka, ennen kuin olisi liian myöhäistä. Hän huomasi pienen, vanhan puutarhavajan oven raollaan. Sisään! hän ajatteli ja pujotti itsensä ahtaasta raosta sisään, toivoen löytävänsä turvapaikan. Mutta kuinka ollakaan, juuri kun hän oli päässyt sisään, herra McGregor avasi oven! Petteri piiloutui nopeasti ison, vihreän kastelukannun alle. Se oli täynnä kylmää vettä ja aivan liian ahdas! Hän vapisi kylmästä ja pelosta. Herra McGregor asteli sisään, katsellen ympärilleen. Hän etsi! Petteri pidätti henkeään, niin kovaa, että hänen pieni rintakehänsä tuntui räjähtävän. Herra McGregor alkoi siirrellä ruukkuja ja tarvikkeita. Hän tuli lähemmäs ja lähemmäs kastelukannua. Petteri ajatteli, että nyt se on menoa! Mutta sitten, aivan yllättäen, herra McGregor käänsi selkänsä ja lähti ulos. Hän ei ollut nähnyt Petteriä! Huh! Mikä helpotus! Petteri uskalsi vihdoin ryömiä ulos kastelukannusta. Hän oli aivan märkä ja viluinen. Nyt hänen piti päästä ulos tästä vajasta. Hän etsi ikkunaa, mutta kaikki oli liian korkealla. Voi harmi! Juuri silloin hän näki pienen, ruskean hiiren, joka oli saanut herkullisen herneen herra McGregorin taskusta. Petteri pyysi hiireltä apua. 'Anteeksi, pieni ystävä,' Petteri sanoi, 'osaatko kertoa minulle, miten pääsen ulos?' Hiiri vain pudisti päätään ja kiirehti tiehensä, liian kiireinen herneensä kanssa. Voi ei! Petteri oli taas yksin. Mutta yhtäkkiä oven avasi taas herra McGregor! Petteri hyppäsi säikähtäneenä ja juoksi suoraan ulos ovesta, joka oli nyt auki! Petteri juoksi suoraan ulos ovesta ja melkein suoraan herra McGregorin eteen! Voi kauhistus! Herra McGregor huomasi hänet heti ja alkoi juosta hänen perässään. Petteri spurttasi niin lujaa kuin vain pystyi, pusikoiden ja kukkien lomitse. Hän juoksi aidan viertä ja toivoi löytävänsä uloskäynnin. Mutta herra McGregor oli aivan hänen kintereillään! 'Kiinni saan sinut, pikku pörröhäntä!' herra McGregor mutisi. Petteri juoksi aina vain nopeammin, sydän jyskyttäen. Hän oli jo aivan uupunut, ja vatsa kurni nälästä. Lopulta Petteri näki vanhan, ruosteisen kottikärryn. Hän hyppäsi kärryyn ja piiloutui nopeasti vanhan pressun alle. Kottikärry oli aivan täynnä puutarhajätettä, mutta se oli ainakin piilossa. Petteri kuuli herra McGregorin askelten lähestyvän. Ne pysähtyivät aivan kottikärryn vieressä! Petteri pidätti taas henkeään. Oliko hän turvassa? Herra McGregor huokaisi syvään. Hän oli väsynyt juoksemaan pienen kaniinin perässä. Hän laski haravansa maahan ja alkoi nyppiä rikkaruohoja aivan kottikärryn vierestä. Petteri uskalsi juuri ja juuri kurkistaa pressun alta. Hän näki herra McGregorin suuren, puutarhahansikkailla peitetyn käden aivan nenänsä edessä! Voi ei! Jos herra McGregor olisi kurkistanut kärryyn, Petteri olisi jäänyt kiinni! Mutta herra McGregor ei katsonut. Hän jatkoi rikkaruohojen nyppimistä. Jonkin ajan kuluttua herra McGregor nousi ylös, nykäisi hattuaan alemmas ja käveli pois, ohi kottikärryn. Petteri odotti, kunnes herra McGregor oli aivan varmasti poissa näkyvistä. Sitten hän hiipi ulos piilopaikastaan. Hän oli onnekas, todella onnekas, ettei herra McGregor ollut löytänyt häntä. Mikä onnenpotku! Petteri vilkuili ympärilleen. Missä oli portti? Hän muisti nähneensä sen jossain puutarhan laidalla. Hän alkoi hiipiä varovasti eteenpäin, pitäen silmällä herra McGregoria. Hän kiemurteli pensaiden lomitse, ohi kukkivien ruusujen ja korkeiden auringonkukkien. Hän tunsi pienen toivon kipinän sydämessään. Sitten hän näki sen! Puutarhan portti! Se oli aivan edessäpäin. Mutta portin alla oli este: herra McGregorin puutarhatyökalut, haravat ja kuokat, olivat pinottuina aivan aukon eteen. Petteri yritti tunkea itsensä niiden välistä, mutta ei mahtunut. Ne olivat tiellä, kuin suuri, rautainen muuri. Juuri kun hän mietti, mitä tehdä, hän kuuli vaarallisen sähinän aivan vierestään! Se oli herra McGregorin suuri, musta kissa, joka tuijotti häntä vihaisesti. Nyt Petteri oli todella pulassa! Minne hän pakenisi seuraavaksi?

Kotiinpaluu ja äidin hoiva

Petteri säikähti niin, että hänen pieni sydämensä hakkasi kuin rumpu. Hän näki juuri ja juuri pienen kolon seinässä, aivan kissan tassun vieressä. Hän ei miettinyt kahta kertaa! Vuh! Hän syöksyi kolosta läpi, ja kissa jäi nuuhkimaan tyhjää ilmaa. Petteri oli niin pieni, että hän mahtui sinne, minne kissa ei. Mutta hän oli edelleen herra McGregorin puutarhassa! Ja pahinta oli, että hän oli unohtanut, mistä hän oli tullut sisään. Petteri ryntäsi niin kovaa kuin jalkojaan vain pääsi. Hän juoksi marjapensaiden lomitse, porkkanapenkkiä pitkin ja kaalikuvun alitse. Hän etsi epätoivoisesti porttia, josta oli tullut sisään. Mutta kaikki näytti nyt erilaiselta. Hän oli niin peloissaan, että hän melkein itki. Sitten hän näki jotain tuttua. Se oli se polku, jolla hän oli nähnyt herra McGregorin! Petteri ajatteli, että jos hän menisi sitä polkua takaisin, hän ehkä löytäisi portin. Mutta ei mennyt kauaa, kun hän törmäsi uudelleen herra McGregoriin! Tämä oli edelleen puutarhatöissä, heiluttaen kuokkaa! Petteri kääntyi ympäri ja pakeni taas henkensä edestä. Hän oli jo menettänyt toisen kenkänsä kurpitsapenkissä, kun hän yritti paeta nopeasti. Ja nyt hänen uusi sininen takkinsa, jossa oli kiiltäviä messinkinappeja, tarttui tiukasti marjaverkkoon. Hän rimpuili ja rimpuili, mutta takki ei irronnut. Lopulta hän joutui jättämään takkinsa siihen ja jatkamaan pakoa ilman sitäkin. Nyt hänellä ei ollut kenkiä eikä takkia! Voi, miten hänen äitinsä mahtaisi olla pettynyt! Petteri juoksi ja juoksi, kunnes hän oli aivan uupunut. Hänen jalkansa olivat kipeät ja vatsansa murisi nälkää. Hän etsi paikkaa, minne voisi piiloutua ja levätä hetken. Hän näki pienen työkaluvajan oven, joka oli raollaan. Varovasti hän hiipi sisään. Vaja oli pimeä ja pölyinen, mutta siellä oli turvallisempaa kuin ulkona herra McGregorin kanssa. Hän piiloutui suuren kastelukannun alle. Siellä hän istui hiljaa, täristen pelosta ja kylmästä. Hän kuuli herra McGregorin kulkevan vajan ohi, mutisten itsekseen. Petteri pidätti hengitystään. Olisiko tämä loppu? Jääkö hän vangiksi? Hän toivoi vain, että olisi kuunnellut äitiään ja pysynyt poissa puutarhasta. Nyt hänellä oli hirveän ikävä kotiin, ja hän kaipasi lämmintä, turvallista pesäänsä. Kun oli kulunut pitkä aika, ja Petteri oli melkein nukahtanut pelosta, hän kuuli pientä rapinaa. Pieni, vanha hiiri kurkisti esiin laudan alta. Hiirellä oli suu täynnä herneitä. Petteri kysyi, 'Hei, osaatko sinä kertoa, miten pääsen pois täältä puutarhasta?' Hiiri vain pudisti päätään ja ahmi herneitään. Se ei ymmärtänyt tai ei halunnut auttaa. Petteri alkoi olla todella epätoivoinen. Sitten hän näki jotain kiiltävää lattialla. Se oli vanha avain! Ei, se ei ollut avain, se oli ruuvimeisseli, mutta se näytti kiiltävältä. Petteri tutkiskeli vajan seinää ja huomasi pienen ikkunan, joka oli aivan liian korkealla. Mutta sitten hän huomasi oven takana raon. Siitä ei pääsisi ulos, mutta se johti johonkin muualle. Hän hiipi raon läpi ja löysi itsensä takaisin puutarhaan. Mutta tällä kertaa hän oli erilaisessa osassa puutarhaa. Hän näki kaukana seinässä tutun portin! Se oli se portti, josta hän oli livahtanut sisään! Voi, miten helpottunut Petteri olikaan! Hän juoksi niin nopeasti kuin pienet jalkansa häntä kantoivat. Hän pujahti portin ali – tietenkin – hän oli paljon pienempi kuin herra McGregor, eikä hän tarvinnut avainta. Ja sitten hän oli ulkona! Vihdoin vapaa! Petteri ryntäsi kotiin niin kovaa kuin ehti, edes katsomatta taakseen. Hän juoksi metsän halki, ojan yli ja peltojen poikki. Aurinko alkoi jo laskea, ja taivas värjäytyi oranssin ja violetin sävyihin. Hän oli likainen, märkä ja aivan poikki. Ja mikä pahinta, hänellä ei ollut kenkiä eikä takkia. Vatsa murisi yhä kovemmin, ja hän oli janoisempi kuin koskaan. Kun hän lopulta saapui kotiin, tuttuun, turvalliseen pesäänsä suuren kuusen juurella, hän oli niin väsynyt, ettei jaksanut edes puhua. Hänen äitinsä, rouva Kaniini, oli juuri valmistamassa illallista. Flopsy, Mopsy ja Puuhkapyrstö olivat jo pöydän ääressä, odottamassa lämmintä keittoa. Rouva Kaniini katsoi Petterin tilaa. 'Voi, Petteri!' hän huudahti, 'Mitä sinulle on tapahtunut? Missä ovat kenkäsi? Ja missä on uusi sininen takkisi?' Petteri oli niin väsynyt ja surullinen, ettei hän pystynyt vastaamaan. Hän vain istuutui alas ja nyyhkytti hiljaa. Hänen äitinsä ymmärsi heti, että jotain kauheaa oli tapahtunut. Hän ei kysellyt enempää. Sen sijaan hän otti Petterin syliinsä ja halasi häntä lujasti. 'Sinä olet aivan poikki, kultaseni,' rouva Kaniini sanoi. 'Tule, autan sinut sänkyyn. Tarvitset lämmintä kamomillateetä.' Ja niin hän teki. Hän riisui Petterin viimeisetkin märät vaatteet, puki hänet kuiviin ja auttoi hänet pehmeään sänkyyn. Hän valmisti hänelle ison kupillisen kamomillateetä ja antoi sen hänelle. Tee oli lämmintä ja rauhoittavaa, ja pian Petteri alkoi tuntea olonsa paremmaksi. Rouva Kaniini antoi Petteri Kaniinille nukkumaan mennessä yhden teelusikallisen kamomillateetä. Se oli hänen tapansa hoitaa pieniä kaninpoikasia, kun heillä oli huono olo tai he olivat joutuneet pulaan. Flopsy, Mopsy ja Puuhkapyrstö saivat taas hyvän illallisen, joka koostui leivästä ja maitoa sekä mustaherukoita, joita heillä oli ollut varastossa. Mutta Petteri joi vain teetä ja nukahti pian sänkyynsä, unen syleilyyn, uneksien seikkailuistaan puutarhassa ja äidin rakkaudesta. Hän oppi sinä päivänä tärkeän läksyn. Joskus on parasta kuunnella äitiä. Mutta se oli jo toinen tarina. Tärkeintä oli, että Petteri oli turvassa kotona, ja hänen äitinsä hoiva huolehti hänestä. Hän oli taas turvassa.

Lopetus

Kiitos, kun olit mukana kuuntelemassa Petteri Kaniinin seikkailua. Toivottavasti pidit tästä tarinasta! Ehkäpä voit itse kuvitella, mitä Petteri tekee seuraavaksi? Tai jopa keksiä oman, ihanan sadun täynnä hauskoja hahmoja ja taikuutta? Kerro Sonacastsille, jos sinulla on palautetta tai omia tarinaideoita. Kuulemme sinusta mielellämme! Nähdään taas seuraavassa jännittävässä seikkailussa. Mukavaa päivää sinulle!

Lisää tarinoita