SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Petteri Kaniinin tarina

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Tiedättekö, joskus pienet puput ovat kovin, kovin uteliaita. Ja joskus he unohtavat, mitä äiti on heille kertonut. Tänään kuulemme tarinan pienestä Petteri Kaniinista, joka oli juuri sellainen. Hän rakasti seikkailuja, mutta yksi seikkailu johti hänet jännittävään ja vähän pelottavaan paikkaan. Valmistaudu sukeltamaan Petteri Kaniinin maailmaan, jossa jokainen porkkana voi olla vaarallinen, ja jokaisen pensaan takana saattaa piillä yllätys. Tervetuloa kuulemaan Petteri Kaniinin tarinaa!

Äidin varoitus ja Petterin uteliaisuus

Niinpä, yhtenä kauniina, aurinkoisena aamuna, kun päivä lupasi monia seikkailuja, vanha rouva Kaniini kutsui neljä pientä karvaista lastaan luokseen. Nämä olivat Flopsy, Mopsy, Puuhäntä ja tietysti pikku Petteri. Rouva Kaniini katsoi heitä vakavasti ja sanoi: ”Lapsukaiseni rakkaat, voitte mennä pelloille tai kulkea pitkin polkuja, mutta yksi paikka on ehdottomasti kielletty: herra McGregorin puutarha. Muistattehan, isänne joutui siellä valitettavasti todella ikävään onnettomuuteen, ja herra McGregor teki hänestä, no, piirakan.” Hän silitti lastensa päitä ja jatkoi: ”Juokaa teetä ja olkaa kilttejä. Minä lähden nyt kauppaan ostamaan leipää ja pähkinöitä.” Niin rouva Kaniini otti kori ja sateenvarjonsa ja lähti torille. Flopsy, Mopsy ja Puuhäntä, jotka olivat aina esimerkillisiä ja tottelevaisia kaniineja, menivät suoraan alas metsän polkua keräämään herkullisia vadelmia. Mutta Petteri, oi, Petteri! Hän oli aina hieman tuhmempi kuin sisaruksensa, ja hänen mielensä oli täynnä uteliaisuutta. Hän odotti vain äidin katoavan näkyvistä, ja sitten hän pujahti oikopäätä herra McGregorin puutarhan narisevan portin alta. Hän unohti kaikki äidin varoitukset, ja hänen silmänsä kiiluivat jännityksestä – hän oli valmis tutustumaan kaikkeen kiellettyyn, vaikka se olisi kuinka vaarallista!

Vaarallinen puutarha

Heti kun Petteri oli pujahtanut narisevan puutarhaportin ali, hänen pienet jalkansa tepsuttelivat innosta. Vihreät lehdet huojuivat lempeästi tuulessa, ja ilmassa leijui ihana, makea tuoksu. Tämä ei ollut mikään tavallinen metsä! Täällä kasvoi kaikenlaisia herkkuja, jotka olivat paljon jännittävämpiä kuin papanat ja apilat. Petteri ei aikaillut. Ensin hän rouskutti muutaman mehukkaan salaatinlehden. Ne maistuivat paljon paremmilta kuin äidin kotona tarjoamat! Sitten hän siirtyi papujen pariin. Nam, mitkä pavut! Petteri rouskutti ja mutusteli, kunnes hänen pörröinen vatsansa alkoi jo täyttyä. Mutta uteliaisuus veti häntä eteenpäin. Mitä muuta tästä ihmeellisestä, kielletystä paikasta löytyisi?

Pakomatka ja hätäensiapu

Petteri hiipi eteenpäin, ohittaen rivi toisensa jälkeen vihreitä papuja. Hän kurkisti kaalinlehtien alle ja vilkaisi punaposkisia retiisejä. Vatsassa tuntui jo mukavalta, mutta silmät olivat täynnä seikkailunhalua. Miten paljon kaikkea jännittävää täällä olikaan! Hän näki korkeita tomaattipensaiden rivejä ja kurpitsan valtavia, pyöreitä muotoja, jotka piilottelivat maan rajassa. Petteri ei ollut koskaan nähnyt niin suurta puutarhaa! Hän unohti äitinsä varoitukset kokonaan. Yhtäkkiä, siellä, keskellä sipulipenkkiä, Petteri näki jotakin, mikä sai hänen sydämensä muljahtamaan. Vanha herra McGregor oli kumartuneena kitkemässä rikkaruohoja! Hän oli selin Petteriin päin, mutta Petteri tiesi heti, että hänen olisi pitänyt pysyä piilossa. Vanhan herra McGregorin silmät olivat terävät, ja hän ei pitänyt lainkaan pienistä jäniksistä puutarhassaan. Petteri yritti hiippailla pois, ihan hiljaa, varpaillaan. Mutta sitten, hän kompastui! Kolahdus! Herra McGregor kääntyi ympäri, ja hänen ilmeensä oli – no, ei todellakaan ystävällinen. "Hei sinä siinä! Petteri Kaniini!" Herra McGregor huusi ja hyppäsi pystyyn. Hänellä oli kädessään harava, ja hän alkoi heiluttaa sitä uhkaavasti. Petteri ryntäsi pakoon niin nopeasti kuin pienet jäniksen jalat kantoivat. Hän juoksi pitkin kapeita polkuja, kaalinlehdistä ohi, porkkanapenkin riviä pitkin. "Apua! Apua!" Petteri ajatteli, kun herra McGregor oli aivan hänen kintereillään. Haravan varjo tuntui hipovan hänen pörröistä häntäänsä. Juostessaan hän menetti ensimmäisen kenkänsä kaalipenkkiin. Sitten hän menetti toisen kenkänsä perunapenkkiin. Voi Petteri! Nyt hän juoksi ilman kenkiä, sukkasillaan puutarhan multaisilla poluilla. Ja mikä pahinta, hänen ihana sininen takkinsa, jossa oli messinkinapit, jäi kiinni pensasaitaan, kun hän yritti ahtautua siitä läpi. Herra McGregor nappasi takin! Nyt hänellä oli kaksi kenkää ja takki todisteena Petterin tunkeilusta! Petteri juoksi ja juoksi, kunnes hän saapui puutarhavajan luo. Oven vieressä oli suuri, vihreä kastelukannu, joka oli puolillaan vettä. "Täydellinen piilopaikka!" Petteri ajatteli ja hyppäsi pää edellä kannuun. Hän oli aivan märkä ja oli vaikea hengittää. Pian hän kuuli herra McGregorin raskaat askeleet. Herra McGregor tunsi Petterin olevan jossain lähellä. Hän näki märän paikan lattialla ja tuli aivan kastelukannun viereen. "Hmh, missä lienee?" hän mumisi itsekseen. Sitten, herra McGregor tarttui kastelukannuun ja käänsi sen ylösalaisin! Voi ei! Petteri putosi ulos kannusta ja juoksi taas karkuun, vesi roiskui hänen perässään. Hän ehti puutarhavajan sisälle ja hyppäsi isoon, tyhjään kottikärryyn. Hän koetti olla aivan hiljaa. Herra McGregor tuli sisään ja alkoi etsiä. Hän käänteli ruukkua ja siirteli tavaroita. Petteri pidätti hengitystään. Mutta sitten, Petteri aivasti! "Aivan! Nyt minulla on sinut!" herra McGregor huudahti. Hän ryntäsi kottikärryjen luo mukanaan suuri siivilä, jolla hän yritti peittää Petterin. Petteri kuitenkin hyppäsi kottikärrystä pois ja pujotti herra McGregorin jalkojen välistä. Vain vaivoin hän vältti siivilän. Petteri juoksi suoraan vajan ikkunaa kohti. Ikkuna oli raollaan. Hän hyppäsi ulos, aivan kuin pieni ruskea jousi! Hän laskeutui pensaiden keskelle ja alkoi juosta taas, tällä kertaa ilman takkia ja kenkiä, kastuneena ja hengästyneenä. Hän löysi lopulta portin, jonka alta hän oli alun perin hiipinyt sisään. Se oli tiukka paikka, mutta Petteri ahtautui siitä läpi ja oli vihdoin turvassa! Hän oli päässyt pakoon herra McGregorin puutarhasta! Mutta mikä pakomatka se aikaan olikaan ollut! Petteri juoksi niin lujaa kuin pääsi, kunnes hän saapui omalle pihalleen ja pujahti pesänsä ovesta sisään. Hän oli aivan puhki. Hän makasi siinä, raskaasti hengittäen ja yskien. Hänen pörröinen turkkinsa oli märkä ja likainen, ja hänellä oli kylmä. Vatsa oli kipeä kaikista niistä papuista, jotka hän oli ahmisut, ja sydän tykytti edelleen hurjasti pelosta. Petterin pikkuveljet ja -sisaret, Pörröhäntä, Lätäkkö ja Pyllerö, olivat jo syömässä iltapuuroa äitinsä kanssa. He katsoivat Petteriä, kun tämä kömpi sisään. Petteri näytti todella kurjalta. Hänellä ei ollut takkia, ei kenkiä, ja hänen korvansa roikkuivat. Äiti Kaniini huomasi Petterin heti. "Petteri! Missä sinun takkisi ja kenkäsi ovat? Ja miksi sinä olet noin märkä ja likainen?" hän kysyi huolestuneena. Petteri ei jaksanut vastata. Hän vain makasi maassa ja vapisi. Äiti Kaniini ymmärsi heti, että Petterillä oli ollut vaikeuksia. Hän ei torunut Petteriä vielä, sillä hän näki, että poika oli todella huonossa kunnossa. Hän nosti Petterin varovasti syliinsä. "Voi, Petteri-poikani", hän sanoi. "Sinun täytyy olla todella uupunut ja ehkä jopa sairas. Onneksi äidillä on tähän hyvä lääke." Hän vei Petterin pieneen makuusoppeen ja peitteli hänet lämpimään huopaan. Äiti Kaniini alkoi heti valmistaa Petterille erityistä yrttiteetä. Se oli kamalan makuista, mutta tiesi, että se auttaisi. Seuraavassa osassa kuulemme, mitä äiti Kaniinin lääketee Petteriin vaikutti ja pääseekö hän takaisin jaloilleen.

Kotiinpaluu ja lääketee

Äiti Kaniini kantoi höyryävän kupin Petterin sängyn viereen. Se tuoksui… no, ei ihan piparkakulta, eikä metsämansikaltakaan. Se oli vahvaa, yrttistä ja hieman kitkerää, kuin olisi juonut kokonaisen pellon lääkekasveja. Petteri kurtisti nenäänsä jo pelkästä tuoksusta. Hänen vatsassaan kiersi yhä ikävästi, ja hänen päänsä oli kevyt ja sumuinen pelottavien kokemusten jälkeen. "Nyt, rakas Petteri", sanoi Äiti Kaniini, silittäen poikansa otsaa. "Tämä on sinun erityinen lääketeesi. Sinun täytyy juoda kaikki, jotta vatsasi paranee ja voimasi palaavat." Petteri nielaisi. Hän ei pitänyt yrtin mausta lainkaan. Se oli kamalaa! Paljon kamalampaa kuin kertaakaan maistamansa kaali. Mutta hän tiesi, ettei äiti vitsailisi tällaisten asioiden kanssa, ja hänen puutarhaseikkailunsa oli todellakin jättänyt hänet hyvin kipeäksi. Joten Petteri otti pienen kulauksen, sitten toisen, ja viimein hän sai juotua koko kupillisen. Uuh! Se oli rankkaa, ja hänen silmänsä valuivat vettä teen pistävästä mausta. Äiti Kaniini taputti Petterin päätä. "Hyvä poika. Nyt lepää. Huomenna olet jo paljon parempi, ja pääset taas jaloillesi." Hän suukotti Petterin otsaa ja sammutti pienen lyhdyn, jättäen huoneen lempeään iltahämärään. Petteri nukkui levottomasti sinä yönä. Vatsa murisi ja ähisi, ja hän näki unia herra McGregorista ja valtavista kaalipeitoista, jotka jahdasivat häntä ympäri puutarhaa. Hän pyöriskeli ja kääntyili unissaan, toivoen, että ikävä tunne katoaisi nopeasti ja hän voisi taas herätä terveenä. Hänen pieni pupun sydämensä hakkasi yhä hieman nopeammin, kun hän muisteli pelottavia hetkiä kasvihuoneessa. Samaan aikaan, keittiön pöydän ääressä, Petterin sisarukset Flopsy, Mopsy ja Puuhäntä nauttivat ihanaa ilta-ateriaa: lämmintä maitoa, tuoretta, pehmeää leipää ja maukkaita mustikoita, jotka Äiti Kaniini oli poiminut metsästä. Heillä oli ollut hauska päivä kerätessään kukkia ja laulaen pieniä lauluja Äiti Kaniinin kanssa, ja nyt he olivat nälkäisiä. He nakersivat leipää ja siemailivat maitoa, tyytyväisinä ja rauhallisina omassa pienessä kodissaan. He eivät voineet tietää, mitä vaarallisia seikkailuja Petteri oli kokenut tai kuinka kamalalta se lääketee maistui. He olivat olleet kilttejä ja noudattaneet äidin ohjeita, ja nyt heillä oli täysi vatsa ja hyvät unet edessään. Kun aamu sarasti, ja ensimmäiset auringonsäteet pilkistivät pupunkolon ikkunasta, Petteri avasi hitaasti silmänsä. Hän tunsi olonsa hieman paremmaksi. Vatsa ei enää möyrinyt niin pahasti, mutta hän oli silti väsynyt ja heikko, ja hänen turkkinsa tuntui yhä märältä ja takkuiselta. Hän nousi istumaan sängyn laidalle, ja tunsi jalkansa heikoiksi. "Huh", hän huokaisi. "Onneksi olen kotona." Äiti Kaniini tuli sisään toisen kupin kanssa. "Huomenta, rakas Petteri. Kuinka voit tänä aamuna?" Petteri huokaisi. "Paremmin, äiti, mutta olen yhä hyvin väsynyt. Ja vatsakin vielä vähän kipuilee." "Se on ymmärrettävää, kulta", sanoi Äiti Kaniini. "Mutta älä huoli, tämä toinen kupillinen lääketeetä auttaa sinua vahvistumaan entisestään. Se poistaa kaikki pahat asiat vatsastasi." Voi ei, ajatteli Petteri. Toinen kupillinen! Hän toivoi, että se maistuisi edes hieman paremmalta kuin edellinen, mutta se oli aivan yhtä pahaa. Hän siemaili teen hitaasti, yrittäen unohtaa sen maun ja ajatella jotain mukavaa, kuten Äiti Kaniinin porkkanakakkua. Hän ajatteli kaikkia ihania mustikoita ja leipää, joita Flopsy, Mopsy ja Puuhäntä olivat syöneet ilman mitään seuraamuksia, ja se sai hänet tuntemaan olonsa entistäkin kurjemmaksi ja hieman kateelliseksi. Äiti Kaniini toi Petterille pienen palan paahtoleipää aamiaiseksi, mutta Petteri ei jaksanut syödä kuin pienen murusen. Hänen seikkailunsa herra McGregorin puutarhassa oli todella vienyt hänestä kaikki voimat ja ruokahalun. Hänestä tuntui, että hän oli ollut siellä ikuisuuden, pakoillen ja peläten. Koko sen päivän Petteri pysyi sängyssä. Äiti Kaniini antoi hänelle lisää yrttejä ja herkullista vihanneskeittoa, ja kertoi hänelle tarinoita, kunnes Petteri nukahti uudelleen. Muut sisarukset leikkivät ulkona ja nauttivat auringonpaisteesta, poimien kukkia ja harjoitellen hyppyjä, mutta Petteri pysyi sisällä ja toipui. Hänellä oli paljon aikaa miettiä kaikkea, mitä oli tapahtunut. Hän mietti, kuinka lähellä hän oli ollut kiinni jäämistä, ja kuinka paljon hän oli pelännyt. Ja hän mietti, kuinka paljon hän ikävöi leikkiä ulkona muiden kanssa. Hän ei enää halunnut rikkoa äidin sääntöjä. Illalla, kun aurinko laski, ja pupunkoloon hiipi hämärä, Petteri tunsi olonsa jo paljon pirteämmäksi. Hän nousi varovasti sängystä ja käveli olohuoneeseen, jossa Äiti Kaniini oli sytyttänyt pienen tulen takkaan. Äiti Kaniini hymyili hänelle. "Katso vain, Petteri! Olet jo melkein oma itsesi. Lääketee auttoi, eikö vain?" Petteri nyökkäsi, hieman häpeillen. "Auttoi se, äiti. Mutta toivon, etten enää koskaan tarvitsisi sitä." Hän oli oppinut todella tärkeän läksyn. Herra McGregorin puutarha oli täynnä houkuttelevia herkkuja, mutta se oli myös täynnä suuria vaaroja ja pelottavia hetkiä. Ja paras paikka pienelle pupulle oli aina oma turvallinen koti äidin ja sisarusten kanssa, jossa oli lämmintä ja turvallista. Seuraavassa ja viimeisessä osassa kuulemme, mitä Petteri lopulta oppi seikkailuistaan ja millaisia lupauksia hän teki Äiti Kaniinille.

Lopetus

Ja niin Petteri Kaniini oppi tärkeän läksyn. Kiitos, että kuuntelit hänen seikkailunsa loppuun asti ja olit mukana Petterin matkassa! Toivottavasti nautit tarinasta ja ehkäpä se antaa sinullekin inspiraation keksiä pian oman jännittävän seikkailusi. Maailma on täynnä ihmeitä, kunhan vain uskallat katsoa ja kuunnella. Kerro Sonacastsille, jos sinulla on palautetta tai toiveita uusista, hauskoista tarinoista. Nähdään taas pian! Muista aina olla utelias ja lempeä.

Lisää tarinoita