SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Peter Panin Ikuinen Seikkailu

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Hei pienet kuulijat! Oletteko valmiina unohtumattomaan matkaan? Kuvitelkaa paikka, missä on aina kesä, ja unet lentävät korkealla taivaalla. Paikka, jossa keijut tanssivat salaa ja merirosvot etsivät aarteita. Siellä asuu poika, joka ei koskaan kasva isoksi. Hän rakastaa leikkiä ja uskoo, että kaikki on mahdollista. Tänään sukellamme tähän ihmeelliseen maailmaan, Mikä-mikä-maahan. Se on täynnä jännittäviä seikkailuja ja uusia ystäviä. Ottakaa mukava asento ja antakaa mielikuvituksenne lentää. Seikkailu alkaa nyt!

Darlingin perhe ja Peter Panin saapuminen

Kaukana, suuressa ja vilkkaassa kaupungissa nimeltä Lontoo, asui eräs ihana perhe nimeltä Darling. Heillä oli suloinen talo, jonka ympärillä kasvoi vehreä puutarha, ja siellä asui Äiti ja Isä Darling, ja heidän kolme kilttiä lastaan: vanhin oli Wendy, sitten tuli iloinen John, ja kaikkein pienin ja uneliaisin oli Michael. Mutta heillä oli myös aivan erityinen perheenjäsen, suuri ja pörröinen koira nimeltä Nana. Nana ei ollut vain lemmikki; hän oli perheen virallinen lastenhoitaja! Hän osasi hakea lasten pyjamat, auttaa heitä iltarukouksessa ja jopa varmistaa, että he saivat hammasharjansa suuhun. Illalla, kun aurinko alkoi laskea Lontoon yllä ja pienet tähdet tuikkivat esiin taivaalle, Darlingin lapset olivat sängyissään. Heidän makuuhuoneensa ikkuna oli aina raollaan, aivan pienesti, jotta raikas ilta-ilma ja ehkä, vain ehkä, hieman taikaa pääsisi sisään. Wendy, John ja Michael unelmoivat usein lentämisestä ja kaukaisista, salaperäisistä maista. He kertoivat toisilleen tarinoita keijuista, merirosvoista ja kadonneista pojista. He tiesivät syvällä sydämessään, että oli olemassa paikka, jonne ei tarvinnut kasvaa isoksi. Eräänä iltana, kun kaikki nukkuivat sikeästi ja Nana nukkui sikeästi matolla, tapahtui jotain aivan uskomatonta! Ikkunan läpi, melkein huomaamatta, lensi sisään pieni, iloinen valopallo. Se tanssi ympäri huonetta kuin kimaltava tähtipöly. Ja sen perässä? Lentäen tuli poika! Tämä ei ollut kuka tahansa poika. Hänellä oli vihreät vaatteet, kuin metsän peikko, ja hänen silmänsä loistivat ilkikurisuutta. Se oli Peter Pan! Hän oli tullut etsimään jotain hyvin tärkeää, mitä hän oli kadottanut. Hän etsi omaa varjoaan! Kuvitelkaa, hänen varjonsa oli irronnut hänestä, ja nyt se piileskeli leikkisästi lipaston laatikossa. Peter Pan oli hiukan surullinen ja hämmentynyt. Varjo ei meinannut millään kiinnittyä takaisin häneen. Hän nyki ja veti, mutta varjo vain luisui pois, kuin saippua kädestä. Pieni keiju, Helinä-keiju, joka oli tullut Peterin mukana, lensi ympäriinsä ja kilisi vihaisesti kuin pieni hopeakello. Hän yritti auttaa, mutta varjo ei totellut. Wendy heräsi keijun kilinään ja näki Peter Panin. Hän ei pelännyt, sillä olihan hän unelmoinut Peteristä monesti. "Hei, kuka sinä olet?" Wendy kysyi, hieroen unisia silmiään. Peter selitti hätääntyneenä varjostaan ja sen itsepäisyydestä. Wendy oli hyvin taitava ompelija, aivan kuin hänen Äitinsä, ja hänellä oli loistava idea! Hän otti pienen neulan ja langan pöydältä. "Minä voin ommella sen sinuun kiinni!" hän sanoi. Peter Pan katsoi häntä, hiukan epäluuloisesti, mutta samalla toiveikkaasti. Niinpä Wendy istui sängyssä ja ompeli Peter Panin varjon takaisin hänen jalkoihinsa. Se ei sattunut yhtään, ja Peter Pan oli niin onnellinen! Hän hyppi ja tanssi ympäri huonetta ja teki kuperkeikkoja, kun hänen varjonsa seurasi uskollisesti jokaista liikettä. Helinä-keiju iloitsi myös, kilisten iloisesti ja sirotellen pientä kimaltavaa pölyä. Peter oli niin kiitollinen Wendylle, että hän halusi tarjota jotain vastineeksi, jotain aivan ainutlaatuista. "Tule kanssani Mikä-mikä-maahan," hän kuiskasi Wendylle. "Siellä on seikkailuja, joista et ole koskaan edes unelmoinut! Löydät sieltä rohkeita merirosvoja, iloisia keijuja, viisaita intiaaneja ja hauskoja kadonneita poikia!" Wendy oli aivan innoissaan. Hän oli aina halunnut lentää ja nähdä maailmaa. John ja Michael heräsivät Peterin ja Wendyn puheeseen. Kun he näkivät Peter Panin ja kimaltelevan Helinä-keijun, heidän silmänsä levisivät suuriksi. Peter selitti, että he voisivat lentää Mikä-mikä-maahan. Mutta miten? Hehän eivät olleet lintuja! Helinä-keijulla oli taikapölyä! Hän lensi ympäriinsä ja sirotteli kimaltavaa, kultaista pölyä lasten päälle. Yhtäkkiä, aivan kuin taianomaisesti, he tunsivat kevyen, kutittavan tunteen ja heidän jalkansa nousivat ilmaan! He leijuivat! "Pitäkää kiinni toisistanne!" Peter huusi. "Ajatelkaa iloisia ajatuksia, ja lennätte!" Darlingin lapset sulkivat silmänsä ja ajattelivat kaikkia ihania asioita: syntymäpäiväkakkuja, uusia leluja, suklaakeksejä, ja leikkimistä ystävien kanssa lumisena päivänä. Ja kas kummaa, he alkoivat nousta korkeammalle ja korkeammalle! He lensivät ulos ikkunasta, Lontoon valojen ylle. Alle jäivät talojen punaiset katot, vanhat kirkot ja Thames-joki, joka kiemurteli kuin hopeanauha pimeässä yössä. Tuuli puhalsi hellästi heidän hiuksissaan, ja he tunsivat uskomattoman vapauden tunteen. Heidän sydämensä pakahtuivat ilosta. He olivat matkalla Mikä-mikä-maahan! Peter Pan edellä, sitten iloinen Helinä-keiju, ja perässä Darlingin lapset, jotka eivät olleet koskaan tunteneet mitään vastaavaa. Heidän seikkailunsa oli vasta alussa. Miten ihanaa olikaan lentää kohti uusia unelmia ja tuntemattomia maita, jonne vain mielikuvitus voi viedä! He eivät tienneet, mitä kaikkea heidän tiellään odotti... mutta he olivat valmiita.

Matka Mikä-mikä-maahan ja Kadonneet pojat

Peter Pan johdatti Wendyn, Johnin ja Michaelin läpi tähtien. He tuntuivat olevan niin korkealla, että pilvet tuntuivat pumpulisilta tyynyiltä jalkojen alla. Tuuli suhisi korvissa, ja heidän naurunsa kaikui avaruudessa, kun he kiidättivät toisiaan ympäri taivasta. Wendy näki alapuolellaan maailman pienenä ja kaukaisena, kuin lelumaisen kartan. John yritti osoittaa Michaelille tähtiä, jotka vilkkuivat ja tuikkivat kuin pienet timantit pimeässä samettipeitossa. Michael taas vain kikatti iloisesti, pitäen tiukasti kiinni Johnin kädestä, kun he syöksyivät ja nousivat ilman halki kuin kolme pientä lintua. Mihin he oikein olivat menossa? Peter Pan vain hymyili salaperäisesti ja osoitti eteenpäin, kohti pientä, kaukana horisontissa näkyvää valopistettä. Ja sitten, aivan yllättäen, heidän allaan alkoi ilmestyä jotain uskomatonta! Se ei ollut tavallinen maa, ei lainkaan. Siellä oli jylhiä vuoria, jotka kurkottivat pilviin, ja syviä, vihreitä metsiä, joissa näytti olevan kaikenlaisia salaisuuksia piilossa. Vesiputoukset kimaltelivat kuunvalossa kuin hopeiset nauhat, ja pienet, lumoavat lammet heijastivat taivaan tähtiä. Se oli Mikä-mikä-maa! Maa, jonne kaikki kadonneet asiat ja unohdetut unelmat kerääntyivät. Ilmassa leijui kukkien tuoksu, ja kaukaisuudesta kantautui iloinen meteli, aivan kuin joku olisi juhlinut. Peter Pan laskeutui metsän siimekseen, paikkaan, joka oli piilossa korkeiden puiden oksien alla. Siellä oli suuri, ontto puu, ja sen sisään johti salainen sisäänkäynti. Wendy, John ja Michael seurasivat Peteriä uteliaina. Mikä paikka tämä oli? Olivatko he tulleet perille? Kun he astuivat sisään, heidän eteensä avautui uskomaton näky! Se oli kuin suuri, viihtyisä olohuone maan alla, valaistuna pienten, loistavien toukkien ja kimaltelevien kivien avulla. Siellä oli riippumattoja, puukäsitöitä ja leluja kaikkialla. Ja mikä parasta, siellä oli paljon lapsia! Nämä olivat Kadonneet pojat! Peter Panin ystävät, jotka olivat joskus pudonneet vaunuistaan tai karanneet kotoa ja päätyneet Mikä-mikä-maahan. Heitä oli viisi tai kuusi, kaikki hieman nuorempia kuin John ja Wendy, mutta vanhempia kuin Michael. Heillä oli hauskoja vaatteita, jotka oli tehty lehdistä ja eläinten nahoista, ja heidän hiuksensa olivat pörröiset ja vapaat. Heti kun Kadonneet pojat huomasivat Peter Panin ja hänen uudet vieraansa, he hypähtelivät ylös ja alas riemuiten! 'Peter on täällä! Uusia tulokkaita!' he huusivat kuorossa. Ensiksi pojat olivat hieman ujostelevia ja tarkkailivat Wendyä ja hänen veljiään suurilla silmillä. He olivat nähneet Peter Panin tuovan ennenkin uusia poikia, mutta tyttöä ei koskaan! Peter Pan esitteli heidät ylpeänä: 'Tässä ovat Wendy, John ja Michael! He ovat tulleet tänne asumaan meidän kanssamme!' Kadonneet pojat tuijottivat Wendyä, Johnia ja Michaelia hetken, kunnes yksi heistä, jolla oli ketunnahkalakki, hyppäsi eteenpäin. 'Tervetuloa Mikä-mikä-maahan!' hän huudahti, ja muut seurasivat perässä. He alkoivat esitellä toisilleen puumajaa, jonka he olivat rakentaneet, ja salaisia käytäviä, jotka johtivat joka puolelle metsää. Wendy, John ja Michael eivät olleet koskaan nähneet mitään vastaavaa. Kadonneet pojat olivat täynnä energiaa ja leikkimielisyyttä. He juoksivat, hyppivät ja kiipeilivät kuin pienet apinat. He osasivat jäljitellä lintujen ääniä ja puhua eläinten kanssa! Pian Wendy huomasi, että he tarvitsivat äitiä. Joku, joka voisi pitää heidän asunnostaan huolta ja kertoa iltasatuja. Ja Peter Panin mielestä Wendy oli juuri oikea henkilö siihen tehtävään. Hän hymyili leveästi ja sanoi: 'Wendy, sinusta tulee meidän kaikkien äiti!' Wendy oli ensin hieman hämmentynyt, mutta sitten hänen silmänsä loistivat ilosta. Ajatelkaa, saada olla äiti kaikille näille villeille, hauskoille pojille! Hän tiesi, että tämä oli vasta alkua heidän seikkailulleen. Kadonneet pojat pyysivät heti Wendyä kertomaan tarinan. Ja niin Wendy istui alas keskelle pörröisiä poikia ja alkoi kertoa tarinoita heidän omasta kodistaan Lontoossa, lampun valossa, joka kimalteli kuin tähdet. Pojat kuuntelivat henkeään pidätellen, silmät pyöreinä ihastuksesta. Heillä ei ollut koskaan ollut ketään, joka olisi kertonut heille tarinoita tai laulanut heille lauluja. John ja Michael olivat myös innoissaan. He saivat uusia ystäviä, joiden kanssa he voisivat rakentaa majoja, etsiä aarteita ja tutkia Mikä-mikä-maan syvimpiä metsiä. Heidän ei tarvinnut mennä kouluun, eikä kukaan käskenyt heitä nukkumaan! Tosin, Peter Pan piti huolen, että he söivät kunnolla ja nukkuivat riittävästi, jotta jaksoivat seikkailla. Ja niin alkoi heidän elämänsä Mikä-mikä-maassa, täynnä leikkejä, naurua ja uusia löytöjä joka päivä. Mutta tiedättekö, kaikki eivät olleet iloisia heidän saapumisestaan. Joku varjojen kätköissä tarkkaili heitä, odottaen oikeaa hetkeä... Joku, joka ei pitänyt Peter Panista lainkaan.

Kapteeni Koukku ja Merirosvot

Ja tiedättekö, kuka se joku oli? Se oli Mikä-mikä-maan pelottavin ja hassuin merirosvo, Kapteeni Koukku! Hän ei ollut tavallinen merirosvo. Hänellä oli toisen käden paikalla kiiltävä, terävä koukku, joka kimalsi auringossa. Koukku, jolla hän uhkaili kaikkia! Kapteeni Koukku oli Peter Panin suurin vihollinen. Hän inhoisi Peteriä syvästi, koska Peter oli kerran eräässä miekkataistelussa vahingossa katkaissut Kapteeni Koukun käden. Ja sen jälkeen... sen jälkeen sen käden söi krokotiili! Kuvitelkaa, oikea, valtava krokotiili, joka rakasti Kapteeni Koukkua niin paljon, että halusi aina lisää! Mutta ei siinä vielä kaikki! Se krokotiili oli niin erikoinen, että se oli nielaissut myös kellon! Tik-tak, tik-tak! Joka kerta kun krokotiili lähestyi Kapteeni Koukkua, kuului sen vatsasta tasainen tikitys. Ja Kapteeni Koukku, voi sentään, hän pelkäsi sitä tikitystä yli kaiken! Se muistutti häntä siitä, että krokotiili oli aina lähellä, odottamassa uutta herkkupalaa. Yikes! Kapteeni Koukulla oli oma laiva, suuri, musta ja pelottava merirosvolaiva, nimeltään Jolly Roger. Sen purjeet olivat mustia kuin yö, ja sen kannella asui joukko Kapteeni Koukun merirosvoja. He olivat kaikki ronskia porukkaa, partoineen ja huiveineen. Siinä oli Smee, joka oli Kapteeni Koukun uskollisin, mutta vähän hupsu apuri. Smee yritti aina auttaa Koukkua, mutta usein vain sotki asioita entisestään. Koukku ja hänen miehistönsä viettivät päiviään yrittäen napata Peter Panin ja Kadonneet pojat. Heillä oli monenlaisia juonia ja ansoja, mutta Peter oli aina heitä ovelampi. Peter Panin vitsit ja kepposet saivat Kapteeni Koukun höyryämään raivosta. Hän kiristi hampaitaan ja huusi: 'Minä saan sinut, Peter Pan, minä saan sinut vielä!' Yhtenä aurinkoisena aamuna Peter, Kadonneet pojat, Wendy, John ja Michael olivat leikkimässä merenneitojen laguunilla. Vesi oli niin sinistä ja kirkasta, ja he nauroivat ja loiskivat vedessä. Yhtäkkiä, Wuf! Kaukaisuudesta kuului kumea ääni. Se oli Kapteeni Koukun merirosvolaiva, joka hiipi hiljaa lähemmäs. Merirosvot olivat löytäneet heidät! Peter huomasi heidät ensimmäisenä. 'Koukun kätyrit!' hän huusi. 'Älkää pelätkö, pojat! Me näytämme heille!' Merirosvot alkoivat soudella pienillä veneillä kohti laguunia, miekat ja tikarit kimaltelivat auringossa. Kapteeni Koukku seisoi oman veneensä keulassa, koukku pystyssä ja ilme uhkaava. 'Kiinni heistä!' Kapteeni Koukku karjui, hänen äänensä kaikui yli veden. Peter Pan oli nopea. Hän tiesi, mitä tehdä. 'Piiloon, kaikki!' hän käski. Wendy ja pojat sukelsivat merenneitojen luoliin, jotka olivat täynnä kauniita simpukoita ja kimaltavia kiviä. Kadonneet pojat piiloutuivat tiheisiin pensaikkoihin. Peter lensi suoraan Kapteeni Koukun veneen yläpuolelle. 'Täällä minä olen, vanha Koukku!' hän pilkkasi. 'Et voi saada minua kiinni!' Kapteeni Koukku kurotti koukullaan, mutta Peter väisti helposti. Merirosvot heittelivät verkkoja ja yrittivät saada Peterin kiinni, mutta Peter oli kuin tuuli, liian nopea ja ketterä. Sitten Peter sai loistavan idean. Hän muisti sen kellon tikityksen. 'Tik-tak, tik-tak!' hän huusi ääneen, matkien krokotiilin ääntä. Kapteeni Koukun silmät laajenivat kauhusta. Hän luuli, että krokotiili oli todella tulossa! 'Krokotiili!' hän kirkui. 'Pelastakaa minut!' Merirosvotkin alkoivat panikoida. He eivät halunneet tavata sitä nälkäistä krokotiilia. Kapteeni Koukku hyppäsi veteen, mikä oli hänelle suuri nöyryytys, ja kahasi paniikissa takaisin laivalleen. 'Takaisin laivaan, te idiootit!' hän huusi miehistölleen. 'Nopeammin, ennen kuin se syö meidät kaikki!' Krokotiilia ei tietenkään ollut missään, paitsi Kapteeni Koukun mielessä. Peter nauroi makeasti yläpuolella. Hän oli jälleen kerran voittanut Kapteeni Koukun pelkällä oveluudellaan. Wendy, John, Michael ja Kadonneet pojat tulivat piiloistaan ja hurrasivat Peterille. 'Hienoa, Peter!' he huusivat. 'Sinä sait heidät pakenemaan!' Laguuni oli jälleen turvallinen, ja he jatkoivat leikkejään, sydämet täynnä iloa. Kapteeni Koukku purjehti pois, vannoutuen palaavansa. Mutta Peter Pan tiesi, että niin kauan kuin hän oli Mikä-mikä-maassa, hän suojelisi ystäviään ja pitäisi Kapteeni Koukun kaukana. Hän oli Mikä-mikä-maan suojelija, poika, joka ei koskaan kasvanut aikuiseksi, ja jolla oli aina uusi seikkailu mielessään.

Lopputaistelu ja Kotiinpaluu

Peter Panin iloinen mieli ei kuitenkaan kestänyt ikuisesti, sillä Kapteeni Koukku oli sanansa mittainen mies – valitettavasti. Eräänä aamuna, kun aurinko alkoi vasta nousta ja värjätä taivaan oranssin ja violetin sävyillä, Mikä-mikä-maan ylle laskeutui uhkaava varjo. Koukun laiva, Musta Merta, ilmestyi horisonttiin, suurempana ja pelottavampana kuin koskaan. Sen mastossa liehui uhmakas merirosvolippu, ja kannelta kantautui karkeita lauluja, jotka rikkoivat aamun hiljaisuuden. Peter Pan ja Kadonneet pojat olivat juuri leikkimässä piilosta suurten, vihreiden saniaisten keskellä, kun Tinke-varpunen kiiti heidän luokseen, siivet sähisten ja pieni ääni täynnä hätää. "Koukku! Koukku tulee! Ja hänellä on mukanaan paljon merirosvoja!" Tinke huusi. Peterin silmät kapenivat, ja hänen suupielensä veti jäykkään virneeseen. Hän tiesi, että tämä ei ollut vain tavallinen leikki tai pieni kahakka. Tämä oli se hetki, jota he olivat jossain syvällä odottaneet. "Pojat," Peter sanoi, nostaen miekkansa kohti taivasta, "Nyt on aika näyttää, mistä puusta meidät on veistetty! Emme anna Koukun viedä Mikä-mikä-maata ja sen iloa!" Kadonneet pojat huusivat riemusta ja tarttuivat omiin keppeihinsä ja leikkimiekkoihinsa, jotka tuntuivat juuri nyt oikeilta aseilta. He olivat pieniä, mutta heidän sydämensä olivat täynnä rohkeutta ja seikkailunhalua. Myös Leena, Jukka ja Mikko valmistautuivat. Leena mietti nopeasti, miten he voisivat auttaa parhaiten, käyttäen kaikkea sitä nokkeluutta, mitä olivat oppineet Peteriltä. Merirosvot nousivat maihin laivoistaan, miekat kimallellen aamunvalossa. He olivat hurjia ja äänekkäitä, ja heidän johtajansa, Kapteeni Koukku, astui heidän edellään, ruma virne kasvoillaan ja koukku välähtäen. "Peter Pan! Näytä naamasi, sinä pikkupoika, tai me etsimme sinut esiin joka kolosta!" hän karjui, ääni kaikuen sademetsän puiden ja kallioiden lomassa. Ja Peter tuli. Hän leijaili alas korkeimmalta puulta, vihreä asu liehuen tuulessa, ja laskeutui Koukun eteen, katse täynnä päättäväisyyttä ja pientä ilkikurisuutta. "Koukku," Peter sanoi, "Mikä-mikä-maa ei ole sinun. Sinun paikkasi on poissa täältä, kaukana meidän iloistamme!" Alkoi hurja taistelu. Merirosvot ryntäsivät kohti Kadonneita poikia ja Darlingin lapsia. Mutta Kadonneet pojat olivat oppineet paljon Peteriltä. He olivat nopeita ja ketteriä kuin apinat, ja he tunsivat metsän jokaisen piilopaikan ja salaisen polun. He hyppivät puiden oksilla ja kätkeytyivät tiheisiin pensaisiin, tehden merirosvojen elämästä todella vaikeaa. Leena heitteli tarkasti kypsiä hedelmiä, jotka saivat raskaat merirosvot liukastumaan ja kaatumaan, ja Jukka ja Mikko huusivat niin kovaa ja sekoittivat merirosvojen päitä, että nämä eivät tienneet, mistä suunnasta hyökkäys tuli. Samalla Peter Pan ja Kapteeni Koukku ottivat mittaa toisistaan kaksintaistelussa. Koukun terävä miekka välähteli ja viuhui ilmassa, tavoitellen Peteriä, mutta Peter oli nopeampi ja väisti iskut vaivattomasti. Hän väisti, hyppäsi ja pyörähti uskomattoman ketterästi, ja hänen oma leikkimiekkansa osui ja kolisi Koukun miekkaa vasten, aiheuttaen kipinöitä. Taistelu oli hurja ja jännittävä, ja vaikutti siltä, ettei se päättyisi koskaan. Peter oli taitava, mutta Koukku oli ovela ja hänen voimansa oli suuri. Peter tiesi, että hänellä oli yksi salainen ase, joka toimisi aina – Koukun syvä ja ikiaikainen pelko krokotiilista. Yhtäkkiä, aivan kuten Peter oli toivonut, syvältä joesta kuului tuttu tik-tak-tik-tak ääni, joka kasvoi koko ajan voimakkaammaksi. Krokotiili, joka oli syönyt Koukun kellon, oli saapunut paikalle, houkuteltuna merirosvojen ja taistelun äänistä! Se lipui esiin varjoista, silmät tuikkien nälkäisesti ja suu auki. Koukun kasvot muuttuivat kalpeiksi kuin lumihanki. Hän unohti Peterin ja kaikki merirosvonsa ja alkoi perääntyä kauhun vallassa. "Apua! Se hirviö on täällä taas!" Koukku kiljui, pudottaen miekkansa ja juosten pakoon kohti rantaa niin nopeasti kuin vain jaloistaan pääsi. Merirosvot näkivät kapteeninsa pakenevan ja sekoittivat joukkonsa. He eivät halunneet jäädä krokotiilin tai Peter Panin käsiin, joten hekin pakenivat paniikissa takaisin laivaansa. Musta Merta nosti ankkurinsa nopeasti ja purjehti vielä nopeammin pois, jättäen Mikä-mikä-maan jälleen rauhalliseksi ja turvalliseksi. Peter Pan ja Kadonneet pojat juhlivat voittoaan, hyppien ja huutaen ilosta ja halaten toisiaan. Leena, Jukka ja Mikko tunsivat itsensä sankareiksi. Mutta juhlan keskellä Leena tunsi pienen ikävän pistoksen sydämessään. Hän kaipasi perhettään, äitiään ja isäänsä, ja tuttua kotia Lontoossa. Hän tiesi, että heidän oli tullut aika palata kotiin. "Peter," Leena sanoi, lähestyen Peteriä ja tarttuen hänen kädestään, "Meidän täytyy mennä kotiin. Äiti ja isä ovat varmaan jo todella huolissaan ja kaipaavat meitä." Peter katsoi Leenaa. Hän ymmärsi. Vaikka hän itse ei koskaan halunnut kasvaa aikuiseksi, hän tiesi, että lapsilla oli perhe, joka odotti heitä ja tarvitsi heitä. Hän halasi Leenaa, Jukkaa ja Mikkoa vuorollaan. "Tulen saattamaan teidät," hän lupasi, "Aivan kotinne ikkunalle asti." Niinpä Peter Pan, Leena, Jukka ja Mikko nousivat taivaalle. Tinke-varpunen lensi heidän ympärillään, sirotellen keijupölyä, joka sai heidät leijumaan ilman vaivannäköä. He lensivät kuunvalossa, Mikä-mikä-maan saaren yli, jättäen taakseen Kadonneiden poikien hyvästelyhuudot. He näkivät allaan merirosvolaivan pakenevan kaukaisuuteen ja hymyilivät toisilleen. Matka takaisin Lontooseen oli pitkä, mutta täynnä toivoa ja odotusta. He näkivät pilvien alla tuttuja maamerkkejä – korkeita rakennuksia ja vilkkaita katuja, jotka tuntuivat nyt niin tutuilta. Lopulta he saapuivat Darlingien talon ikkunalle. Peter Pan avasi varovasti ikkunan, ja Leena, Jukka ja Mikko hiipivät sisään omaan huoneeseensa. Kaikki oli aivan niin kuin he olivat sen jättäneet, mutta heidän sydämensä olivat täynnä uusia muistoja ja seikkailuja. He pujahtivat omiin sänkyihinsä, ja Peter Pan sulki ikkunan heidän perässään. Hän vilkutti heille hyvästit ja leijaili pois yöhön, takaisin Mikä-mikä-maahansa. Leena, Jukka ja Mikko nukahtivat hymyillen, unissaan vielä merirosvoja ja keijupölyä. He olivat palanneet kotiin, mutta he eivät koskaan unohtaisi Peter Pania ja Mikä-mikä-maan uskomattomia seikkailuja. Heidän elämänsä oli muuttunut ikuisesti. Ja jossain kaukana, Peter Pan jatkoi leikkejään, odottaen uusia seikkailuja ja ehkä uusia ystäviä.

Lopetus

Kiitos, että olit mukana tässä ihastuttavassa ja vauhdikkaassa seikkailussa Peter Panin ja hänen ystäviensä kanssa! Toivottavasti sinäkin löydät omia, aivan yhtä maagisia paikkoja mielikuvituksesi avulla. Muista, että tarinoita on loputtomasti, ja voit keksiä niitä itse vaikka joka ikinen päivä! Jos sinulla on ideoita tai haluat antaa palautetta, kerro Sonacastsille. Olemme aina iloisia kuulemaan sinusta. Nähdään taas seuraavalla kerralla!

Lisää tarinoita