SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Pentti Pupun tarina

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Muistatteko, kuinka Pekka Kani menetti takkinsa ja kenkänsä herra McGregorin vaarallisessa puutarhassa? No, älkää huoliko liikaa, sillä tänään tapaamme Pekan rohkean serkun, Pentti Pupun! Pentti on kekseliäs ja hänellä on mielessään uskomaton suunnitelma, joka vie heidät takaisin tuohon kiellettyyn paikkaan. He aikovat hiipiä sisään, etsiä Pekan kadonneet vaatteet ja ehkäpä jopa napata muutaman herkullisen sipulin. Mutta varokaa, puutarha on täynnä yllätyksiä! Valmistaudu jännittävään seikkailuun Pentti Pupun ja Pekka Kanin kanssa.

Pentti ja Pekka palaavat puutarhaan

Niinpä, eräänä aurinkoisena aamuna, kun herra McGregor oli poissa kotoa, Pentti ja hänen serkkunsa Pekka Kani aloittivat salaisen matkansa. Pentti oli pukeutunut vanhaan, hieman isoon ruskeaan takkiin ja lakin, jotka hänen isänsä oli kadottanut puutarhassa jo kauan sitten. Ne olivat täydellinen naamiaisasu seikkailuun! Pekka oli vielä ilman vaatteita, mutta hänellä oli suuri toivo löytää omat paitansa ja kenkänsä pian. He hiipivät äänettömästi pienen pusikon taakse, aivan puutarhan aidan kupeeseen, ja Pentti kurkisti varovasti puulautojen välistä. "Oletko valmis, Pekka?" Pentti kuiskasi, jännitys äänessään. Pekka nyökkäsi vauhdikkaasti, korvat pystyssä. "Tämä on jännittävämpää kuin tuhat mansikkaa yhdessä kerässä!" He pujottautuivat varovasti ja ketterästi pieneen rakoon aidan alla, juuri sieltä, mistä Pentti oli onnekkaasti karannut viime kerralla. Puutarha levittäytyi heidän eteensä valtavana ja täynnä houkuttelevia tuoksuja. Korkeat, vihreät kaalit, siististi rivissä kasvavat herneet ja ihanasti tuoksuvat yrtit kutsuivat heitä puoleensa. He olivat todellakin takaisin kielletyssä, mutta niin ihmeellisessä puutarhassa!

Vaatteiden etsintä ja sipulien löytyminen

Pentti ja Pekka olivat siis puutarhassa. Aivan ensimmäiseksi Pentti Pupu muisti, että hän oli jättänyt sinne vaatteensa viime kerralla! Miten hän olikaan voinut unohtaa ne? Hän tunsi olonsa kovin alastomaksi ja vähän kylmeksikin ilman pientä sinistä takkiaan ja kenkiään. ”Voi Pekka”, Pentti huokaisi, ”minun täytyy ehdottomasti löytää vaatteeni! Isäni oli niin vihainen, kun tulin kotiin ilman niitä. Ja minä tunnen itseni niin paljaaksi nyt.” Pekka Pupu, joka oli aina ollut hieman käytännöllisempi, katsoi ympärilleen. ”Muistatko, minne jätit ne, Pentti?” hän kysyi. Pentti mietti hetken. ”Hmm… luulen, että ne jäivät sinne suuren korin alle. Sinne minä pakotin itseni, kun se ilkeä kissa ja Pekan Isäpietari-setä tulivat!” hän muisti. Niinpä he lähtivät etsimään vaatteita. He hiipivät varovasti puutarhan käytäviä pitkin. Vihreät lehtikasat heiluivat heidän ympärillään, ja tuuli suhisi puiden oksissa. Jokainen askel oli täynnä jännitystä! Lopulta he saapuivat sinne, missä suuri, vanha kori oli kumollaan nurmikolla. Se oli samanlainen kori, jolla Pentti Pupu oli kerran peittänyt itsensä, kun oli piiloutunut puutarhurin kissalta. ”Tuolla!” Pekka huudahti. ”Näen jotain sinistä korin alla!” Ja totta tosiaan! Siellä ne olivat: Pentti Pupun pieni sininen takki ja kenkineen, vähän ryppyisinä ja kosteina, mutta täysin ehjinä! ”Hurraa!” Pentti hyppeli ilosta. ”Olen niin iloinen! Nyt minulla on taas lämmin!” Hän riisui oman takkinsa ja puki isänsä vanhat vaatteet ylleen. Pieni sininen takki oli vähän tiukka olkapäistä ja tuntui olleen kastunut, mutta Pentti oli vain onnellinen. Takissa oli vielä kauniit, kiiltävät messinkiset napit, jotka olivat kuin pieniä aarteita. Pekka Pupu auttoi häntä sitomaan kengännauhat, jotka olivat vähän mutaiset ja märät. Nyt kun Pentti oli pukeutunut, hän tunsi itsensä taas paljon rohkeammaksi. Hän ei ollut enää se pieni, paljas pupu, joka oli aiemmin paennut puutarhasta, vaan nyt hän oli Pentti Pupu, jolla oli päällään isänsä vanhat, vaikkakin märät, vaatteet. ”Mitä me nyt tekisimme?” kysyi Pekka, kun he olivat valmiit. ”Onko täällä mitään syötävää?” Pentti Pupulla välähti. ”Tiedätkö, Pekka, äiti on aina valittanut, että hänellä ei ole tarpeeksi sipuleita ruoanlaittoon. Täällä täytyy olla sipuleita!” hän sanoi. Niinpä he lähtivät etsimään sipuleita. He kulkivat rivien ja penkkien välistä, nuuskien ja katsellen joka puolelle. Kohta heidän nenäänsä leijaili tuttu, voimakas tuoksu! Se oli sipulin tuoksu! Ja siinä ne olivatkin: suuri penkki täynnä pyöreitä, kauniita sipuleita, jotka olivat juuri sopivan kokoisia poimittaviksi. Ne olivat vierekkäin rivissä, kuin pienet maanalaiset aarteet, jotka odottivat löytäjäänsä. ”Vau!” Pekka huudahti. ”Täällä on enemmän sipuleita kuin olen koskaan nähnyt!” Pentti Pupun silmät loistivat. ”Nämä olisivat täydellisiä äidin keittoihin ja patoihin! Äiti pitää niin paljon sipuleista, ja hän sanoo aina, että ne antavat ruoalle hyvän maun”, Pentti selitti. ”Voisimme viedä hänelle muutaman!” Pekka Pupu nyökkäsi innostuneesti. ”Erinomainen ajatus, Pentti! Kerätään muutama äidillesi. Se olisi hänelle ihana yllätys!” He alkoivat kerätä sipuleita. Se oli hauskaa puuhaa! He vetivät sipuleita varovasti maasta, ja multa rapisi niistä pois. Jokainen sipuli oli kuin pieni pallo, jonka he laittoivat varovasti kasaan. He valitsivat kaikkein suurimmat ja kauneimmat. Pentti piti yhdestä sipulista kiinni ja veti, ja se nousi maasta pienen pörinän kera. Pekka nauroi ja auttoi keräämään niitä lisää. Heillä oli jo melko iso kasa sipuleita, kun Pentti Pupu pysähtyi yhtäkkiä. Hän nosti nenänsä ilmaan ja nuuhkaisi. ”Hmm… kuulenko minä jotain? Vai kuvittelenko vain?” hän kysyi Pekalta. Pekka Pupu kuunteli myös tarkkaan. Tuuli humisi puiden latvoissa, ja linnut lauloivat, mutta sitten hänkin kuuli jotain. Se ei ollut tuulen suhinaa eikä lintujen laulua. Se oli pehmeää tassutusta, sellaista, joka kuului vain yhdelle eläimelle tässä puutarhassa. ”Pentti”, Pekka kuiskasi, ”minä luulen, että meillä on seuraa. Se on se… kissa!” Pentti Pupun sydän alkoi pompata nopeammin. Kissa! Se sama kissa, joka oli jaannut häntä viime kerralla. Se oli suuri, musta ja pelottava kissa, jolla oli kirkkaat vihreät silmät. He olivat juuri keskellä sipulinpoimintaa, kun heidän korviinsa kantautui entistä lähempää outo, syvä murina. Se ei ollut vihainen murina, vaan

Kissan kynsissä

outo, syvä murina. Pentti ja Pekka jäätyivät paikoilleen, kuin kaksi pientä patsasta. Heidän sydämensä hakkasi kuin rumpu. Minne piiloutua? Heidän silmänsä harhailivat paniikissa. Sitten Pentti huomasi, aivan heidän vieressään, nurinpäin käännetyn suuren pajukorin. Se oli vanha ja ruma, mutta juuri nyt se näytti maailman turvallisimmalta paikalta. "Koriin!" Pentti kuiskasi, vetäen Pekkaa hihasta. He syöksyivät korin alle, juuri kun musta, suuri kissa hyppäsi aidan yli. Kissa laskeutui äänettömästi, sen vihreät silmät kiiluivat pimeässä kuin kaksi smaragdia. Kissa nuuhki ilmaa. Se käveli hitaasti, hitaasti ympäri paikkaa, jossa Pentti ja Pekka olivat hetki sitten olleet. Korin alta he näkivät kissan isot tassut ja viikset, jotka värisivät jännityksestä. Kissa käveli sitten lähemmäs koria. Se ei ollut nähnyt heidän piiloutumistaan, mutta se aisti, että jotain oli vialla. Jotain pientä ja pupumaista oli juuri siellä. Se nuuhki korin reunoja. Sitten, se teki jotain todella pelottavaa. Kissa hyppäsi korin päälle ja istuutui! Se istui juuri siinä, missä Pentti ja Pekka olivat! Korin sisällä oli pimeää ja ahdasta. He olivat puristuksissa toisiaan vasten. Kissan paino sai korin notkumaan ja tuntumaan entistä pienemmältä. He kuulivat, kuinka kissan kynnet raapivat korin pajuja. Ja sitten he kuulivat sen. Kissan kova, syvä kehrääminen. Se tuntui tärisevän korin läpi, suoraan heidän pienten sydämiensä sisään. Kehräys oli kuin moottori, joka uhkasi pirstoa korin ja heidät sen mukana. Pekka oli niin peloissaan, että hän alkoi itkeä hiljaa. "Minä haluan kotiin, Pentti," hän nyyhkytti. "Minä en pidä tästä. Tämä kissa on liian iso." Pentti yritti olla rohkea. "Älä itke, Pekka. Me olemme turvassa täällä. Se ei voi nähdä meitä." Mutta Pentti itsekin oli peloissaan. Hänen vatsassaan vääntyili, ja hänen korvansa olivat painuneet litteiksi päätä vasten. Tunnit kuluivat. Aika matelee, kun on loukussa. Aurinko alkoi laskea, ja puutarhaan hiipi hämärä. Kissa istui edelleen korin päällä, kuin kivipatsas, välillä haukotellen ja venytellen, mutta ei koskaan poistuen paikaltaan. Pentti ja Pekka olivat nälkäisiä ja janoisia. Heidän jalat olivat puutuneet, ja heidän korvansa sattuivat kissan jatkuvasta kehräyksestä. Pentti yritti keksiä pakosuunnitelmaa. Hän kuiskasi Pekalle: "Mitä jos... mitä jos me yritämme hiipiä ulos tuosta pienestä raosta korin reunasta? Aivan, aivan hiljaa?" Pekka pudisti päätään. "Ei! Kissa näkee meidät! Se syö meidät!" hän kuiskasi takaisin. "Minä olen liian peloissani." Pentti tuijotti pimeyttä. He olivat pulassa, todella pulassa. Aivan kun heidän toivonsa alkoi hiipua, he kuulivat taas jotain. Ei murinaa, ei kehräystä. Vaan tuttua, määrätietoista askelta. Klop, klop, klop. Se ääni oli raskas ja tuttu. Pentti nosti päätään. Se oli... se oli hänen isänsä! Vanha-Pupu! Vanha-Pupu oli tullut etsimään heitä. Hänellä oli huolestunut ilme kasvoillaan. Hän käveli varoen puutarhassa, katsellen ympärilleen. Ja sitten hän näki. Kissan, joka istui pienen pajukorin päällä. Vanha-Pupu tiesi heti, mitä oli tapahtunut. Hän tiesi, että Pentti ja Pekka olivat siellä. Vanha-Pupu lähestyi hitaasti, kantaen mukanaan tukevaa kävelykeppiä. Kissa näki hänet. Se nosti päänsä ja muljautti vihreitä silmiään. Kissa oli edelleen päättäväinen pitämään saaliistaan kiinni. Mutta Vanha-Pupu oli kokenut ja ovela kani. Hän oli nähnyt monta kissa-parkaa elämässään. Hän nosti keppinsä. Kissa mutisi uhkaavasti. Vanha-Pupu ei kuitenkaan lyönyt kissaa. Sen sijaan hän kopautti kepillään äänekkäästi maahan, aivan kissan vieressä! Klop! Kissa säpsähti. Sen korvat kääntyivät kohti ääntä. Se katsoi Vanha-Pupua hetken hämmentyneenä. Tätä hetkeä Vanha-Pupu oli odottanut! Heti kun kissan huomio oli toisaalla, hän ojensi nopeasti käpälänsä ja nosti koko korin ilmaan! Whoosh! Kissa hypähti ylös, ymmärtämättä, mitä oli tapahtunut. Sen saalis oli poissa! Pentti ja Pekka kierähtivät ulos korin alta, suoraan Vanha-Pupun syliin. "Isä!" Pekka huudahti helpottuneena. "Pentti!" Pentti puristi isäänsä lujasti. He olivat niin onnellisia ja helpottuneita. Kissa, nyt raivostuneena ja hämmentyneenä, yritti hyökätä. Mutta Vanha-Pupu oli valpas. Hän käänsi nopeasti korin ympäri ja asetti sen kissan päälle! Nyt kissa oli loukussa korin sisällä! Se maukui vihaisesti ja raapi korin pajuja, mutta ulos se ei päässyt. Vanha-Pupu katsoi poikiaan. "Mitä minä olen sanonut puutarhasta, Pentti? Ja sinä, Pekka?" Hän ei ollut vihainen, mutta hän oli hyvin, hyvin vakava. "Tämä on vaarallinen paikka. Teidän on kuunneltava, kun teitä varoitetaan. Onneksi olin täällä." Hän huokaisi. "Mutta nyt on aika mennä kotiin. Ja nämä sipulit... ne on kannettava kotiin, vaikka ne ovatkin hankittu vähän vaarallisella tavalla." Pentti ja Pekka nyökkäsivät. He olivat oppineet läksynsä. Ainakin toivottavasti. He auttoivat isäänsä keräämään kaikki sipulit. Heidän pussinsa olivat täynnä. He olivat niin väsyneitä ja nälkäisiä, mutta heidän sydämensä olivat täynnä helpotusta ja kiitollisuutta. He kävelivät hiljaa kotiin päin, kun hämärä syveni ja tähdet alkoivat tuikkia. Puutarha näytti nyt paljon pelottavammalta kuin aamulla. He eivät enää kaivanneet sinne takaisin. Ainakaan tänään.

Pelastus ja takaisin kotiin

Pentti ja Pekka olivat piilossa korin alla, sydämet pomppivat kuin pienet pallot rinnassa. Suuri, pullea kissa istui ylpeänä korin päällä, sen silmät tiukasti kiinni. Se kehräsi kuin pieni moottori, tyytyväisenä saaliiseensa. Pentti kurkisti pienen raon läpi. Kissa ei nukkunut, se vain odotti. Heidän oli aivan pakko päästä pois! Mutta miten? Kissan hännänpää heilahti hitaasti edestakaisin, kuin sanoen: "Täältä ette minnekään pääse." Samaan aikaan, pupujen omassa pienessä kodissa, maan alla, Pentin isä, vanha herra Pupu, oli levoton. Aurinko oli jo aivan laskenut, ja taivaalla tuikkivat ensimmäiset tähdet. Pentti ei ollut vieläkään palannut. Eikä myöskään hänen serkkunsa Pekka. Vanha herra Pupu tiesi, kuinka utelias Pentti oli. Hän muisti, kuinka Pentin äiti oli kieltänyt Penttiä menemästä Mr. McGregorin puutarhaan. Mutta uteliaisuus, tiedättehän, se on usein vaikea asia pitää kurissa. Vanha herra Pupu huokaisi syvään. "Minun on pakko mennä etsimään heitä," hän mutisi itsekseen. Hän tiesi, että aika oli kortilla. Mr. McGregorin puutarha ei ollut leikkipaikka. Se oli vaarallinen paikka pienille pupuille. Hän tarttui vanhaan, muhkeaan takkiinsa ja lähti varovasti luolastaan ulos. Vanha herra Pupu hiipi hiljaa puutarhaan, tassut melkein äänettöminä ruohikossa. Hänellä oli mukanaan jotain hyvin erikoista, jotain jota hän oli kerännyt omasta pienestä kasvimaastaan. Suuri, vahvan hajuinen sipuli. Hän tiesi, että kissat eivät pitäneet sipulin hajusta. Hän oli kerran nähnyt kissan pakenevan kaukoputken läpi tuijotettuaan sipulia. Pian hän näki tutun korin ja sen päällä istuvan suuren kissan. Siinä he olivat! Pentti ja Pekka olivat siis loukussa. Vanha herra Pupu asteli varovaisesti lähemmäs. Hän piti sipulia tiukasti tassussaan. Kissa ei huomannut häntä heti, se oli niin keskittynyt vartioimaan saalistaan. Vanha herra Pupu kiipesi aivan korin viereen. Sitten hän alkoi hieroa sipulia edestakaisin korin rautalangassa, aivan kissan nenän alla. Vahva, pistävä sipulin haju levisi nopeasti ilmaan. Kissa haistoi sen. Se rypisti nenäänsä ja sen suuret silmät alkoivat vuotaa. Se yritti pyyhkäistä hajun pois tassullaan, mutta se oli liian voimakas. Kissa alkoi yskiä ja aivastaa. Atsii! Atsii! Sen aivastukset olivat niin voimakkaita, että se melkein putosi korin päältä. Se keikkui ja heilui, silmät kyynelissä, täysin sekaisin. Se ei enää pystynyt vartioimaan koria. Tämä oli Pentille ja Pekalle tilaisuus! Pentti ja Pekka, jotka olivat seuranneet tilannetta korin alta, ymmärsivät heti. "Nyt!" Pentti kuiskasi Pekalle. He syöksyivät ulos korin alta, nopeammin kuin kaksi perhosta. He juoksivat niin lujaa, että heidän pörröiset hännät vain vilahtivat. Kissa, joka oli edelleen aivastelukohtauksessa, ei ehtinyt tehdä mitään. Vanha herra Pupu taputti poikia olkapäille. "Hyvin tehty, pojat! Nyt meidän on mentävä hakemaan vaatteenne takaisin." He juoksivat yhdessä puutarhan poikki. He muistivat paikan, missä olivat jättäneet vaatteensa, ripustettuna pelättimen päälle. Pelätin seisoi keskellä porkkanamaata, Mr. McGregorin vanha takki päällään ja hattu vinossa. Pentin ja Pekan pienet siniset takit ja kengät roikkuivat siinä nauhat solmussa, aivan kuin nekin olisivat jääneet kiinni. Vanha herra Pupu oli paljon pidempi ja taitavampi kiipeilemään kuin Pentti ja Pekka. Hän nousi pelättimen selkään. Se oli vähän kiikkerä, mutta vanha herra Pupu oli vahva. Hän kurkotti ylös ja varovasti, yksi kerrallaan, irrotti Pentin ja Pekan takit ja kengät. Ne olivat vähän rypistyneet ja ehkä hieman likaiset, mutta ne olivat ehjät. Pentti ja Pekka pukeutuivat nopeasti. He vetivät takkinsa ylle ja sidoivat kengännauhansa. Olipa ihanaa olla taas vaatteiden kanssa! Heidän ei tarvinnut palella tai tuntea oloaan niin alastomaksi ja haavoittuvaiseksi. "Nyt, pojat," vanha herra Pupu sanoi, "suoraan kotiin. Ei enää Mr. McGregorin puutarhaan. Ei koskaan." Pentti ja Pekka nyökkäsivät vakavina. He olivat oppineet läksynsä. He olivat olleet todella, todella peloissaan. He olivat juosseet niin lujaa, että heidän pienet jalkansa olivat väsyneet. He seurasivat Pentin isää takaisin ulos puutarhasta, portin alta, ja pitkin tuttua polkua. Aurinko oli jo täysin laskenut, ja kuu valaisi heidän tietään. Kotimatka tuntui paljon pidemmältä kuin matka puutarhaan. He olivat nälkäisiä ja väsyneitä. Mutta he olivat yhdessä, ja he olivat turvassa. He tarrasivat toistensa käsiin ja Pentin isän tassuun, tuntien olonsa turvalliseksi ja rakastetuksi. Lopulta he saapuivat kotiin, pieneen luolaansa mäen rinteessä. Pentin äiti ja hänen siskonsa odottivat heitä huolissaan. Kun he näkivät Pentin ja Pekan, turvallisesti takaisin, he huokaisivat helpotuksesta. Pentin isä kertoi lyhyesti seikkailusta. Pentin äiti halasi poikiaan tiukasti. He saivat lämpimän illallisen ja menivät nukkumaan heti, väsyneinä mutta onnellisina. Heidän seikkailunsa oli päättynyt, ainakin tältä erää. Ehkä huomenna heillä olisi toisenlaisia, hieman rauhallisempia seikkailuja.

Lopetus

Ja niin Pentti Pupu ystävineen nukahti syvään uneen, uneksiessaan uusista, jännittävistä seikkailuista. Kiitos, kun kuuntelit ja olit mukana Pentti Pupun tarinassa tänään! Toivottavasti sinulla oli todella hauskaa meidän kanssamme. Jos sinulla on mielessäsi ideoita tai haluat antaa palautetta, pyydä aikuista kertomaan siitä Sonacastsille. Muistathan, että jokainen päivä on täynnä uusia, ihmeellisiä mahdollisuuksia ja voit itse keksiä oman mahtavan tarinasi. Nähdään taas seuraavassa seikkailussa!

Lisää tarinoita