SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Peikon Sukkahousut

60 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Introduction

Kuvittelepa, että tapaat peikon. Hattupäisen, ehkä hieman nuhruisen, mutta erittäin iloisen peikon. Mutta oletko koskaan nähnyt peikolla sukkahousuja? Todennäköisesti et! Tässä tarinassa tapaamme Pölhö-peikon, joka päätti eräänä sateisena tiistaiaamuna kokeilla jotain aivan uutta. Hän löysi vanhat, kirjavat sukkahousut ja päätti, että ne olisivat täydelliset hänen seikkailuihinsa. Mutta peikon sukkahousujen kanssa seikkailut voivat mennä hieman pieleen. Mitenkähän Pölhölle kävi?

Pölhö-peikon kummallinen ajatus

Pölhö-peikko oli, kuten nimikin jo vihjaa, hieman omalaatuinen. Hän ei ollut pahansuopa, ei suinkaan. Pölhö oli vain… pölhö. Hän asui metsän syvimmässä onkalossa, jonka katosta roikkui sammalta ja lattiassa kasvoi jännittäviä, valoisia sieniä. Pölhön päivään kuului pähkinöiden keräämistä, puunrunkojen kaatamista pikku kiviä heittelemällä ja joskus virtojen patoamista. Hänellä oli valtava nenä, suuret, karvaiset kädet ja jalat. Ja tietysti ne hänen tavalliset, hieman kuluneet peikkohousunsa. Ne olivat ruskeat, kuten melkein kaikki peikkojen vaatteet. Eräänä aamuna, kun aurinko pilkisti puiden lomasta ja kastepisarat kimaltelivat lehdillä, Pölhö heräsi kummalliseen tunteeseen. Hän istui kalliolla ja tuijotti varpaitaan, jotka olivat täynnä likaa ja sammalta. Ne näyttivät… niin tavallisilta. Niin peikkomaisilta. ”Hmm”, Pölhö mutisi ja raapi karvaista päätään. ”Kaikilla peikoilla on aina samat vanhat ruskeat housut ja paljaat varpaat. Ei minulla ole koskaan mitään uutta tai jännittävää päälläni. Eihän näin voi jatkua!” Hän oli löytänyt ne kirjavat sukkahousut sattumalta edellisenä päivänä metsäpolun varresta. Ne olivat todennäköisesti pudonneet joltain ihmislapselta. Sukkahousut olivat raidalliset, täynnä sateenkaaren värejä: punaista, sinistä, keltaista ja vihreää. Ne olivat niin erilaiset kuin mitkään vaatteet, joita Pölhö oli koskaan nähnyt. ”Miksi peikot eivät koskaan käytä sukkahousuja?” hän mietti ääneen. Peikon ääni oli matala ja kumiseva, ja se sai lähistöllä olevat linnut sirkuttamaan hermostuneesti. ”Ne ovat kevyet, lämpimät ja niin… värikkäät! Ajatelkaapa, kuinka hienolta näyttäisin, kun juoksisin niiden kanssa pitkin metsää. Tai kun kiipeäisin puihin!” Pölhön mielikuvitus alkoi laukata. Hän näki itsensä tanssimassa metsäaukealla, sukkahousut hulmuten tuulessa kuin värikäs lippu. Hän näki itsensä kurkistelemassa puskien takaa, sukkahousujen raidat sekoittuen kukkien väreihin. Eihän kukaan edes huomaisi häntä! Ja mikä parasta, hänen jalkansa olisivat lämpimät ja pehmeät. Tämä ajatus ei ollut mikään pieni, ohimenevä tuuma. Ei, tämä oli suuri, mullistava ajatus Pölhön peikkomaisessa päässä. Hän oli päättänyt. Hän kokeilisi sitä. Tänään. Hän kaivoi sukkahousut esiin ja levitti ne kalliolle. Ne olivat todellakin pienet, ainakin Pölhön jalkoihin verrattuna. Peikon jalat olivat paksut ja jäntevät, täynnä karvoja ja pieniä kivenmuruja. Miten ihmeessä nämä ohuet, venyvät kangaspalaset mahtuisivat hänen jalkoihinsa? Ajatus nauratti Pölhöä niin, että hänen vatsansa hytkyi. Se oli kummallinen, mutta samalla niin kutkuttava ajatus. ”No, joskus on pakko kokeilla, vaikka pelottaisi tai naurattaisi”, Pölhö sanoi itselleen päättäväisesti. ”Eihän sitä muuten koskaan tiedä, mitä kaikkea hauskaa maailmasta löytyy!” Hän nosti sukkahousut ilmaan ja katseli niitä tarkkaan. Ne näyttivät haurailta, mutta myös sitkeiltä. Oliko Pölhö-peikko todella aikeissa pukea ylleen jotakin niin… epäpeikkomaisen? Kyllä vain. Seuraavaksi hän alkaisi etsiä ratkaisua siihen, miten ihmeessä ne mahtuisivat hänen jalkaansa. Ja siitä seikkailu vasta alkaisi!

Sukkahousujen metsästys alkaa!

Pölhö-peikko oli päättänyt, että nyt riitti. Jos sukkahousut olisivat niin mahtavia kuin hän oli kuullut, niin sellaiset olisi saatava! Mutta mistä ihmeestä niitä löytäisi? Pölhö ei ollut koskaan nähnyt yhdenkään peikon käyttävän sukkahousuja. Ei edes vanhin peikko, Isoisä Jyrisevä, ollut koskaan pukenut sellaista ylleen. Ja Isoisä Jyrisevä oli nähnyt vaikka mitä! Hän oli nähnyt jopa sen, kun muurahaiset kantoivat kolme kertaa itseään suuremman leivänmurun pesäänsä – ja se oli vasta ollut näky! Pölhö raapi päätään. Hänen peikonpäänsä oli jo valmiiksi vähän pölyinen ja karvainen, mutta tämä ajatus sai sen tuntumaan entistäkin sekaisemmalta. Missä sukkahousut kasvoivat? Vai tekikö joku ne? Oliko metsässä joku salainen sukkahousujen puu, josta roikkui pitkiä, joustavia varsia, valmiina poimittavaksi? Pölhö hypähti ylös ja alkoi kulkea edestakaisin mökkinsä edustalla, jalkansa tömähdellen pehmeään sammalikkoon. ”Hmm, hmm, hmm,” Pölhö mutisi itsekseen, niin että hänen viiksensä värähtelivät. ”Jos ne ovat vaatteita, niin eihän niitä voi tietenkään puusta poimia. Tai no, ehkäpä ne ovat sellaisia erikoisia vaatepuita, joita vain ihmiset tuntevat? Mutta kun minä en ole koskaan nähnyt yhtään vaatepuuta metsässäni! Olen nähnyt omenapuita ja luumupuita, jopa mustikkapensaita, mutta ei koskaan vaatepuita!” Pölhö päätti aloittaa etsinnät läheltä. Hän kurkisti ensin oman mökkinsä nurkkiin. Ehkä joku oli unohtanut sukkahousut sinne? Hän raapi peikkomaisia varpaitaan, jotka olivat aina hieman mutaiset ja sammaleiset. Mökissä oli kuitenkin vain vanhoja sammalmättäitä, muutama rapiseva syksyn lehti ja yksi yksinäinen kastemato, joka vinkkasi hänelle iloisesti ennen kuin luikersi takaisin koloonsa. Ei sukkahousuja. Ei edes pientä langanpätkää, joka olisi muistuttanut sukkahousuja. Seuraavaksi Pölhö päätti tutkia metsää tarkemmin. Hän alkoi kävellä polkua pitkin, silmät tarkkana jokaiseen pensaan alle ja kivikon koloon. Peikon askeleet olivat yleensä raskaita ja jytiseviä, niin että maa tärisi hieman, mutta nyt Pölhö asteli varovaisesti, melkein hiipien, kuin etsisi pientä kadonnutta nuppineulaa valtavasta heinäsuovasta. Hän kumartui kurkistamaan suurten kuusten juurille, raotti risukasoja ja jopa työnsi päänsä vanhaan, onttoon puunrunkoon, toivoen löytävänsä jonkinlaisen kätkön. Ontosta rungosta löytyi vain pölyä ja muutama hämähäkinseitti, joka kutitteli Pölhön nenää. ”Voi, voi, voi,” Pölhö huokaili, kun hän veti päänsä pois puunrungosta. ”Täälläkään ei näy mitään. Ei edes pientä palaa sukkahousun kangasta. Eikö kukaan ole koskaan hukannut sukkahousuja metsään? Ovatko ne muka niin arvokkaita, ettei kukaan koskaan hukkaa niitä?” Pölhö jatkoi matkaansa syvemmälle metsään. Hän kulki ohi vanhojen koivujen, joiden valkoiset rungot kiilsivät auringossa kuin hopeiset pylväät. Pölhö pysähtyi ja taputti yhtä koivua. ”Hei, Koivupuu! Oletko nähnyt sukkahousuja? Sellaisia pitkiä ja joustavia, joissa on kaksi reikää jaloille ja yksi vyötärölle? Kenties ne ovat jääneet kiinni oksillesi?” Koivupuu vain heilutti lehtiään tuulessa ja Pölhö mietti, oliko se vastaus. Kenties koivupuu ei tiennyt. Tai ehkä se tiesi, mutta ei vain osannut puhua peikkoa. Hän näki pienen, punaisen sienen kurkistavan sammalikosta, kuin pikkuruinen hattu. Pölhö kumartui sen luo, niin että hänen nenänsä melkein hipaisi sienen lakkia. ”Anteeksi, Sienipieni, oletko sattunut näkemään sukkahousuja? Ehkä ne ovat piilossa jonkin kiven alla, tai oletko itse nähnyt niitä lentävän tuulessa?” Sieni vain oli hiljaa, paitsi pienen, hiljaisen

Oravan nauru ja tiukka kysymys

Pölhö odotti. Sieni ei sanonut mitään. Ei edes pientä puhinaa tai suhinaa. Se vain seisoi siinä, pienenä ja punaisena, kuin olisi ollut liian kiire kasvaa isoksi vastatakseen Pölhön tärkeään kysymykseen. Pölhö oikaisi selkänsä, vähän pettyneenä. Hän raapi karvaista leukaansa ja mietti, miltä seuraavalta metsän asukilta voisi kysyä. Mitä jos sukkahousuja ei löytyisikään helposti? Oliko hän aloittanut aivan mahdottoman tehtävän? Pölhö huokaisi syvään ja alkoi katsella ympärilleen. Ehkä joku toinen, hieman liikkuvaisempi otus osaisi auttaa häntä. Hän vilkaisi korkeita mäntyjä ja kuusia, joiden oksat huojuivat vienosti tuulessa. Niiden lomassa saattaisi asua joku, joka oli nähnyt maailmaa enemmän. Juuri sillä hetkellä, jostain ylhäältä, kuului kova, kimakka nauru. Hihihihii! Nauru oli niin helisevä, että Pölhön korvat tuntuivat kutiavan. Hän katsoi ylös puuhun ja näki vilahduksen tuuhean hännän päästä. Sitten oksalle hypähti pikkuinen, ketterä orava. Se istui siinä, suurien, mustien silmien tuijottaessa Pölhöä, ja sen suu oli vieläkin hieman auki naurusta. Orava piteli pienissä etukäpälissään suurta, ruskeaa tammenterhoa, joka tuntui melkein yhtä suurelta kuin oravan oma pää. Se pyöritteli terhoa edestakaisin, mutta sen katse pysyi tiukasti Pölhössä. ”Hihihihii, voi hyvät hyssykät sentään!” orava kikatti. Sen pienet käpälät puristivat tammenterhoa niin tiukasti, että Pölhö melkein kuuli pienen naksahduksen. ”Sukkahousuja! Peikko ja sukkahousut! Enpä olekaan kuullut mitään niin hassua pitkään, pitkään aikaan! Metsä kaikuu vieläkin sinun kyselystäsi, Pölhö!” Pölhö tunsi, kuinka hänen poskilleen nousi lämmin punainen väri. Peikoilla ei yleensä ollut tapana punastella, mutta oravan nauru oli niin ilkeän iloista ja sen ilkikurinen katse tuntui tunkeutuvan suoraan Pölhön pään sisään. Hän tunsi itsensä yhtäkkiä jollain tavalla paljaaksi ja naurunalaiseksi, vaikka hänellä oli yllään vanha, tuttu tunikansa. ”Mitä siinä on niin hauskaa?” Pölhö mumisi, yrittäen kuulostaa tavallista uhmakkaammalta, vaikka hänen äänessään olikin pieni värinä. Hän nosti leukansa ylöspäin ja yritti näyttää niin itsevarmana kuin vain peikko voi näyttää. ”Kyllä peikotkin saavat haluta sukkahousuja, jos he haluavat! Eivät ne ole vain ihmisten juttuja!” Orava kietoi tuuhean häntänsä ympärilleen ja pyöritteli tammenterhoa käpälissään. Se sai sen näyttämään entistäkin tärkeämmältä. ”Toki, totta kai! Kaikkihan saavat haluta mitä haluavat. Mutta sinä, Pölhö-peikko, sinä sukkahousuissa? Se on kyllä sellainen näky, että varmasti kaikki metsän asukit kokoontuisivat ihmettelemään! Minä kyllä haluaisin nähdä sen! Mutta, mitä ihmettä sinä niillä tekisit? Eivätkö ne olisi aika hankalat sinun vahvoille peikon jaloillesi?” Pölhö kohautti hartioitaan. Hän ei ollut oikeastaan ajatellut sitä niin tarkkaan. Hän oli vain ajatellut, että sukkahousut olisivat mukavat ja lämpimät ja ehkä vähän erilaiset. Ne erottaisivat hänet muista peikoista, jotka kaikki pukeutuivat vanhoihin, risaisiin tunikoihin ja housuihin, jotka olivat ehkä hieman liian lyhyitä tai liian pitkiä. ”No, kai ne olisivat… mukavat”, Pölhö yritti selittää, ja hänen äänensä muuttui epävarmemmaksi. ”Ja lämpimät. Ja ehkä niissä voisi olla vaikka kivoja kuvioita! Tiedätkö, sellaisia kukkasia tai… tai salamoita! Tai vaikka pieniä tähdenlentoja! Ne olisivat varmasti todella, todella hienot.” Orava kallisti päätään toiselle puolelle. Sen silmät olivat edelleen täynnä ilkikurista tuiketta, mutta samalla ne olivat myös hyvin tarkkaavaiset. ”Kukkasia ja salamoita. Kuulostaa jännittävältä, Pölhö. Todella jännittävältä. Mutta kerro minulle, oikeasti, ihan rehellisesti. Miksi sinä tarvitset sukkahousuja? Peikoillahan on yleensä aika karvaiset jalat, eikö niin? Ne ovat jo valmiiksi lämpimät ja pehmeät. Ja teillä on niin vahvat jalat, että kiipeätte vuorilla ja juoksette metsässä. Eivätkö sukkahousut vain menisi rikki heti, jos vain kerran hyppäisit kalliolta toiselle? Tai miltä ne näyttäisivät, kun juoksisit kilpaa jäniksen kanssa metsäpolulla?” Tämä olikin tiukka kysymys. Pölhö ei ollut todellakaan ajatellut asiaa näin. Hän oli niin keskittynyt sukkahousujen löytämiseen, ettei ollut pysähtynyt miettimään, miksi hän niitä tarvitsi. Orava oli oikeassa. Hänen omat jalkansa olivat jo tarpeeksi karvaiset ja lämpimät, ja ne tuntuivat mukavilta. Ja entä ne kuvioinnit? Niiden allehan ne karvat jäisivät piiloon. Ei niitä kukaan näkisi! Kukaan ei näkisi niitä hienoja salamoita tai kukkasia, jos hänen omat karvaiset jalkansa olisivat tiellä. Pölhön mielen valtasivat monet ajatukset. Hän alkoi tuntea pienen, kutittavan tunteen vatsassaan. Ehkäpä orava oli oikeassa. Ehkä sukkahousut eivät olleetkaan niin hyvä idea, tai ainakaan ne eivät olleet vastaus siihen, mitä hän oikeasti etsi. Mutta miksi sitten hän oli halunnut niitä niin kovasti? Mikä oli se todellinen syy? Hän muisti, miten oli tuntenut itsensä erilaiseksi muista peikoista. Miten hän oli halunnut jotain, mikä saisi hänet erottumaan. Joku kaunis ja erikoinen asia. Mutta olivatko sukkahousut sitä? Vai oliko se vain jokin, minkä hän oli keksinyt, koska hän ei ollut osannut ajatella mitään muuta tapaa olla erityinen? Pölhö huokaisi. Se oli syvä huokaus, joka tuntui tulevan hänen varpaistaan asti ja leviävän koko hänen ruumiiseensa. Hän katsoi oravaa, joka edelleen odotti vastausta, tammenterho käpälissään, silmät tarkkaavaisina ja uteliaina. ”En… en tiedä”, Pölhö sanoi lopulta, ääni vaimeana. ”En ole ajatellut sitä niin perusteellisesti. Minä vain… halusin ne. Minusta ne näyttivät niin kivoilta. Ja kaikki muut peikot ovat niin… samanlaisia. Minä vain halusin olla erilainen. Halusin, että joku huomaisi minut ja ajattelisi, että olen erityinen.” Orava nyökkäsi hitaasti. Sen nauru oli kadonnut, ja sen ilme oli nyt vakavampi, mutta samalla hyvin ystävällinen. ”Ahaa”, se sanoi. ”Eli sinä haluat olla erilainen. Ymmärrän. Se on hyvä halu, Pölhö. Jokainen haluaa olla ainutlaatuinen omalla tavallaan. Mutta onko sukkahousuissa se, mikä tekee sinusta erilaisen? Vai voisiko se erilaisuus tulla jostain muualta? Onko se jotain, minkä voi ostaa tai pukea ylle, vai onko se jotain, mikä on jo sinussa itsessäsi?” Pölhö istuutui sammaleelle. Oravan sanat saivat hänet tuntemaan olonsa hieman hämmentyneeksi, mutta samalla ne saivat hänet myös ajattelemaan. Hän oli aina ajatellut, että hän oli vain tavallinen, hieman hömelö peikko, joka tykkäsi kerätä kiiltäviä kiviä ja haistella kukkia. Ei mitään erityistä. Hän ei ollut koskaan ajatellut, että erilaisuus voisi tulla muualta kuin jostain, minkä voisi pukea päälle. Hän oli aina ajatellut, että ulkoiset asiat tekivät ihmisistä tai peikoista erilaisia. Uusi hattu, kiiltävä vyö, tai vaikka ne sukkahousut, joita hän nyt niin kovasti etsi. Orava hyppäsi alas oksalta ja laskeutui suoraan Pölhön eteen. Se seisoi takajaloillaan, pieni nenä nuuhkien ilmaa, ja sen silmät olivat täynnä viisautta. ”Minusta tuntuu, Pölhö-peikko, että sinun pitäisi miettiä syvemmälle. Sukkahousut voivat olla lämpimät tai värikkäät, mutta ne eivät muuta sinua sisältäpäin. Sinä olet jo Pölhö-peikko. Ainutlaatuinen sellainen. Kukaan muu peikko ei ole täsmälleen samanlainen kuin sinä. Miksi et etsisi sitä erilaisuutta, joka on jo sinussa? Mikä tekee sinusta juuri sinun?” Pölhö istuutui sammaleelle. Oravan sanat saivat hänet tuntemaan olonsa hieman hämmentyneeksi, mutta samalla ne saivat hänet myös ajattelemaan. Hän oli aina ajatellut, että hän oli vain tavallinen, hieman hömelö peikko, joka tykkäsi kerätä kiiltäviä kiviä ja haistella kukkia. Ei mitään erityistä. ”Miten… miten sitä etsitään?” Pölhö kysyi hiljaa, katsellen sammalikkoa jalkojensa edessä. ”Sitä sisäistä erilaisuutta?” Orava istahti Pölhön viereen, risti pienet etukäpälänsä ja pureskeli tammenterhoaan. ”No, siihen ei ole helppoa vastausta, Pölhö. Mutta se alkaa usein siitä, että mietit, mistä pidät eniten. Mitä osaat tehdä hyvin? Mikä saa sinut iloiseksi? Ja mikä saa sinut tuntemaan itsesi… sinuksi? Mikä tekee sinusta onnellisen ilman, että sinun tarvitsee hankkia mitään uutta?” Pölhö katsoi ympärilleen. Metsä oli täynnä ääniä ja hajuja. Hän rakasti tätä metsää. Hän rakasti kävellä sen polkuja, nuuskia mullan tuoksua sateen jälkeen ja kuunnella lintujen laulua puiden latvoissa. Hän rakasti myös auttaa ystäviään, vaikka joskus hänen auttamisyrityksensä saattoivatkin mennä hieman pieleen tai aiheuttaa pientä sekasotkua. Mutta hänellä oli hyvä sydän, sen hän tiesi. Ja hän oli aina valmis seikkailuun, ja hän naurahti usein makeasti, kun hän näki jotain hauskaa. Oravan sanat olivat saaneet hänet unohtamaan sukkahousujen etsinnän hetkeksi. Hän istui siinä, miettien kaikkea, mitä orava oli sanonut. Oravan tiukka kysymys oli todellakin pysäyttänyt Pölhön ajatukset ja saanut hänet miettimään syvemmin kuin koskaan ennen. Ehkä sukkahousut eivät olleetkaan vastaus. Ehkä vastaus oli jossain ihan muualla. Mutta missä? Ja mitä hän nyt tekisi? Hylkäisikö hän sukkahousuhaaveensa kokonaan? Vai jatkaisiko etsintöjä, mutta tällä kertaa hieman eri ajatuksin ja uudenlaisten kysymysten kanssa? Pölhö nousi ylös. Hänen mielessään oli vieläkin suuri kysymysmerkki. Hän kiitti oravaa neuvoista ja jatkoi matkaansa. Vaikka hän ei ollut löytänyt sukkahousuja, hän oli löytänyt jotain muuta: uuden ajatuksen ja uuden kysymyksen, joka pyöri hänen päässään. Se oli ehkä jopa tärkeämpi kysymys kuin sukkahousut. Hän tiesi, että hänen oli puhuttava jonkun kanssa, joka oli vielä oravaakin viisaampi. Jonkun, joka oli nähnyt paljon maailmaa ja kokenut monia asioita. Ehkä joku vanhempi ja kokeneempi metsän asukas voisi auttaa häntä löytämään vastauksia näihin uusiin, kiperiin kysymyksiin, jotka nyt valtasivat hänen mielensä.

Karhun kaino salaisuus

Pölhö-peikko mietti ja mietti. Kuka oli vanhin? Kuka oli kokenein? Kuka oli nähnyt eniten maailmaa ja kuullut monia tarinoita? Kuka osaisi vastata hänen mieltään painaviin kysymyksiin, jotka orava oli herättänyt? Yksi nimi nousi esiin hänen karvaisessa päässään, ja se oli suuri, vakaa Karhu. Karhu asui syvällä metsässä, vanhojen kuusien keskellä, ja hänellä oli maine viisaana, joskin hieman uneliaana metsän asukkina. Jos joku tiesi jotain metsän salaisuuksista, se oli varmasti Karhu.Niinpä Pölhö päätti lähteä Karhun luo. Hän tallusteli metsän poikki, varpaitaan nostellen ja pieniä puroja hyppien yli. Aurinko pilkisteli puiden latvojen lomasta ja piirsi hauskoja kuvioita metsänpohjalle. Pölhö näki matkallaan ketun hiipivän pensaiden lomassa ja jäniksen vilistävän pakoon. Metsä oli täynnä elämää, mutta Pölhön mielessä pyörivät vain sukkahousut ja oravan tiukka kysymys.Lopulta Pölhö saapui Karhun pesän luo. Se oli valtava kivenkolo, jonka edustalla kasvoi sammalta ja muutama villikukka. Pölhö vähän jännitti. Karhu oli niin iso! Entä jos Karhu oli vihainen tai vain halusi nukkua? Hän keräsi kuitenkin rohkeutensa ja koputti varovasti kivenkolon seinään. Kop kop.Ei vastausta.Pölhö koputti uudelleen, vähän kovempaa. Kop kop kop.Silloin kivenkolosta kuului syvä, matala murina. ”Kuka siellä metelöi minun päiväunillani?” Karhu puoliunessa mutisi. Hän työnsi suuren, karvaisen päänsä ulos. Hänen silmänsä olivat vielä hieman unenpöpperöiset, mutta Pölhö näki niissä heti vanhaa viisautta.”Anteeksi, Karhu-setä”, Pölhö sanoi kohteliaasti, ”minulla on tärkeä kysymys. Minun täytyy puhua kanssasi.”Karhu haukotteli suu auki niin leveäksi, että Pölhö näki sen pohjalle asti. ”Hmmph. Tärkeä kysymys, sanot. Tule sisään, Pölhö, jos sinulla on jotain niin kiireellistä, ettet voi odottaa iltaan saakka.”Pölhö astui Karhun pesään. Se oli yllättävän viihtyisä, vaikka hieman hämärä. Siellä tuoksui kuivilta lehdiltä ja vähän hunajalta. Karhu möyhensi itselleen mukavan paikan sammalpedille ja katsoi Pölhöä uteliaasti.”No, kerroppa nyt, Pölhö-peikko, mikä painaa mieltäsi?” Karhu kysyi, ja hänen äänensä oli nyt ystävällisempi.Pölhö keräsi rohkeutta ja alkoi kertoa. ”Minä haluaisin kokeilla sukkahousuja. Tiedätkö, sellaisia kauniita, värikkäitä, joita ihmiset käyttävät. Mutta sitten orava kysyi minulta, miksi haluan olla kuin muut. Miksi en ole tyytyväinen omaan itseeni ja siihen, että olen Pölhö-peikko? Ja se jäi vaivaamaan minua. Miksi ihmeessä peikot eivät koskaan käytä sukkahousuja? Ja onko väärin haluta kokeilla jotain uutta, vaikka se olisi erilaista?”Karhu kuunteli tarkasti, nyökytellen silloin tällöin päätään. Hän raapi partaansa ja katsoi Pölhöä pitkään. ”Hmm. Mielenkiintoisia kysymyksiä, Pölhö. Orava on viisas eläin, ja hän osaa esittää oikeita kysymyksiä. Mutta tiedätkö, jokaisella meistä on joskus salaisuuksia tai asioita, joita emme kehtaa kertoa muille. Pelkäämme, että meitä pidetään kummallisina.”Pölhö kumartui eteenpäin uteliaana. ”Salaisuuksia? Sinullakin, Karhu-setä? Olet niin iso ja vahva!”Karhu hymähti ja katsoi ympärilleen varmistaakseen, ettei kukaan ollut salakuuntelemassa. ”Toki. Jopa minulla on salaisuus. Tiedäthän, minä olen Karhu. Minun pitäisi olla muriseva ja vahva, nukkua talviunet ja syödä marjoja. Ja sitä minä teenkin. Mutta…” Karhu hiljensi ääntään entisestään, niin että Pölhön oli lähes kuultava vaivauduttua mutinaa. ”…kun kukaan ei näe, kun olen yksin täällä pesässäni, minulla on tapana pukea silmilleni pieni, silkkisen pehmeä unimaski. Se on kauniin vaaleanpunainen, ja siinä on kirjailtuja kukkia. Se tuntuu niin mukavalta iholla, ja saan paremmin nukuttua. Mutta ajattelepa, jos muut Karhut tietäisivät! He nauraisivat minulle! Siksi se on minun kaino salaisuuteni.”Pölhö tuijotti Karhua suu auki. Vaaleanpunainen unimaski kirjailtuine kukkineen? Suurella, mahtavalla Karhulla? Se oli niin hauska ja yllättävä salaisuus! Mutta samalla Pölhö ymmärsi. Karhukin halusi kokeilla jotain, joka teki hänet onnelliseksi, vaikka se ei olisikaan ollut sitä, mitä kaikki Karhut yleensä tekevät.”Mutta eihän siinä ole mitään pahaa, Karhu-setä!” Pölhö sanoi lopulta. ”Se kuulostaa mukavalta! Miksi muiden pitäisi nauraa?”Karhu kohautti hartioitaan. ”Niin, sitäpä minäkin mietin. Mutta joskus on vaikeaa olla erilainen tai haluta jotain, mitä muut eivät ymmärrä. Siksi se on salaisuus. Se on minun oma tapani olla minä. Ja sinulla, Pölhö, on oma tapasi olla sinä. Sinun kysymyksesi sukkahousuista kertoo, että haluat kokeilla jotain uutta. Eikä siinä ole mitään väärää, jos se tekee sinut iloiseksi.”Karhu taputti Pölhöä olalle. ”Mutta jos haluat todellisen vastauksen siihen, miksi peikot eivät käytä sukkahousuja, sinun on kysyttävä vielä minua vanhemmalta ja viisaammalta. Jonkun, joka on todella nähnyt monta, monta vuodenaikaa. Minä tiedän oman kainon salaisuuteni, mutta peikkojen ikiaikaisia tapoja tuntee parhaiten vain yksi.”Pölhö katsoi Karhua ja tunsi olonsa heti paljon paremmaksi. Hän ei ollut yksin outojen toiveidensa kanssa. Karhun salaisuus oli auttanut häntä ymmärtämään, että jokaisella on omat erityiset mieltymyksensä. ”Kuka se on, Karhu-setä?” Pölhö kysyi innokkaasti.Karhu kumartui lähemmäs ja kuiskasi: ”Metsän vanhin puu. Se on nähnyt kaiken. Se tuntee kaikki metsän tarinat ja salaisuudet.”Pölhö-peikko kiitti Karhua ja lähti pesästä ulos. Hän tunsi uutta toivoa ja hieman kevyemmän mielen. Vanhin puu. Se oli seuraava etappi hänen sukkahoususeikkailussaan. Ehkä sieltä löytyisi vastaus sekä sukkahousuihin että siihen, mikä tekee Pölhöstä juuri Pölhön.

Metsän vanhin puu kertoo totuuden

Pölhö tallusteli eteenpäin, syvemmälle metsän syleilyyn. Jokainen askel tuntui vievän häntä lähemmäs suurta vastausta. Hän katseli ympärilleen. Tässä metsässä oli nähty monia vuosisatoja, ehkä tuhansiakin. Täällä oli kuiskattu salaisuuksia, naurettu iloisia nauruja, ja itketty pikkuisia kyyneliäkin. Pölhö tunsi olevansa osa jotakin suurta ja ikivanhaa. Sammal tuntui pehmeältä hänen varpaidensa alla, ja korkeiden puiden latvat kurottivat kohti taivasta, melkein kuin ne olisivat yrittäneet kertoa tarinoita pilville. Aurinko siivilöityi puiden lomasta, luoden maahan kauniita valopilkkuja, jotka tanssivat Pölhön edessä kuin pienet keijut. Hän seurasi niitä, ja jokainen askel tuntui johtavan häntä eteenpäin, kohti hänen kohtaloaan.Lopulta Pölhö saapui suurelle aukealle, joka oli kuin metsän oma, salainen valtakunta. Aukean keskellä seisoi mahtava, jopa hieman pelottavan näköinen puu. Sen runko oli valtava, ja kuori oli täynnä syviä uurteita, jotka kertoivat tuhansista vuosista, sadepisaroista ja auringonpaisteesta. Oksat olivat niin paksuja, että niillä olisi voinut pitää kokonaisen juhlan. Lehdet olivat tummanvihreitä ja kiiltäviä, ja ne suhisivat hiljaa tuulessa, aivan kuin puu olisi jo kuiskannut vanhoja tarinoita. Pölhö oli katsellut monia puita elämässään, mutta tämä oli erilainen. Tässä puussa oli jotakin, mikä huokui ikivanhaa viisautta ja rauhaa. Se oli juuri sellainen puu, jolta hän odotti vastauksia.Pölhö haukkasi henkeä. Hän lähestyi puuta kunnioittavasti, ikään kuin se olisi ollut joku tärkeä kuningas tai kuningatar. "Hyvä vanha puu", Pölhö aloitti, ääni hieman värähtäen jännityksestä. "Sinä olet nähnyt maailman muuttuvan, metsän kasvavan ja pienet olennot syntyvän ja kuolevan. Sinä olet nähnyt kaiken. Minulla olisi sinulle kaksi suurta kysymystä, jotka ovat vaivanneet mieltäni."Puu ei vastannut heti. Sen lehdet vain suhisivat lempeästi, ja yksi pieni, ruskea lehti irrottautui oksastaan ja leijaili hiljaa maahan Pölhön jalkojen juureen. Se tuntui merkiltä. "Kysy vain, pieni peikko", puu vastasi matalalla, lempeällä äänellä, joka tuntui tulevan suoraan maan syvyyksistä, puiden juurista. Sen ääni oli kuin tuulen huminaa ja sammalen pehmeyttä yhdessä. "Minä olen kuullut monta kysymystä, ja toivottavasti minulla on sinulle vastaus."Pölhö keräsi rohkeutensa. "Ensimmäinen kysymykseni on tämä: Miksi peikot eivät koskaan, koskaan käytä sukkahousuja? Olen nähnyt ihmisten lapsilla niitä, ja ne näyttävät niin lämpimiltä ja mukavilta. Miksi me emme?"Puu suhisi taas, ja tällä kertaa Pölhö saattoi kuulla siinä pienen, iloisen naurun. "Ah, sukkahousut! Se on ikivanha tarina, pieni Pölhö, ja melko hauska sellainen", puu vastasi. "Katsoppa, peikot ovat luotu metsää varten. Meidän nahkamme on paksua ja kestävää, se on tottunut puskien raapimiseen, kivien kulumiseen ja märkiin sammaliin. Sukkahousut? Ne olisivat metsässä heti rikki! Yksi kiipeily puussa, yksi rymistely pensaikossa, ja sukkahousut olisivat täynnä reikiä ja lankoja roikkuisi joka puolella.""Kuvitteleppa, Pölhö, miltä näyttäisi peikko, jolla olisi rikkinäiset, risaiset sukkahousut roikkumassa joka suuntaan! Eihän se olisi enää lainkaan niin majesteettinen tai salaperäinen kuin peikon kuuluu olla", puu jatkoi, ja sen äänessä oli hilpeyttä. "Ja ajattelepa peikkojen jalkoja. Meidän varpaamme ovat usein hieman töppöjalkaisia ja karvaisia, tottuneet tuntemaan maan ja antamaan hyvän pidon. Sukkahousut puristaisivat niitä ikävästi ja tekisivät kävelystä vaikeaa. Ne eivät olisi mukavat ollenkaan.""Lisäksi, pieni Pölhö, peikot rakastavat vapautta. Me juoksemme, hypimme, kiipeilemme ja sukellamme puroissa. Sukkahousut olisivat kuin kahleet, ne rajoittaisivat meidän luonnollista liikettämme. Me tarvitsemme jalkojemme tuntuvan vapaalta, jotta voimme olla nopeita ja ketteriä, kun etsimme marjoja tai leikimme kavereiden kanssa."Pölhö nyökkäsi hitaasti. Hän ei ollut koskaan ajatellut asiaa näin. Oikeastaan, sukkahousut kuulostivatkin aika hankalilta metsässä. Miten hän olisi voinut kiipeillä mielipuuhunsa, jos joku kangas olisi puristanut hänen jalkojaan? Tai miten hän olisi voinut juosta kilpaa oravien kanssa, jos ne olisivat uhanneet revetä jokaisella hypyllä? Se oli totta, peikkojen elämä oli täynnä seikkailuja, joihin sukkahousut eivät todellakaan sopineet."Nyt ymmärrän paremmin", Pölhö sanoi. "Se kuulostaa paljon järkevämmältä kuin olin kuvitellut.""Hyvä niin", puu sanoi. "Mutta sinulla oli toinenkin kysymys, eikö niin?"Pölhö muisti toisen kysymyksensä. Se oli vieläkin tärkeämpi hänelle. "Kyllä, oli", Pölhö vastasi. "Olen miettinyt, mikä tekee minusta juuri minut. Kaikilla kavereillani tuntuu olevan jokin erityinen taito tai juttu. Orava on nopea, karhu on vahva ja osaa kalastaa niin taitavasti. Mutta minä... minä olen vain Pölhö. Mikä tekee minusta ainutlaatuisen?"Puu oli hiljaa hetken, pidempään kuin edellisen kerran. Sen lehdissä suhina voimistui, melkein kuin tuuli olisi keskustellut puun kanssa. Sitten puu huokaisi syvään, ja sen ääni muuttui entistäkin lempeämmäksi ja viisaammaksi. "Pieni Pölhö", puu aloitti. "Se on kaikkein tärkein kysymys, jonka ihminen tai peikko voi koskaan kysyä itseltään. Ja vastaus on usein paljon lähempänä kuin arvaat.""Muista, että sinun ei tarvitse olla nopein tai vahvin tai taitavin kalastaja ollaksesi ainutlaatuinen. Jokainen olento, jokainen kasvi, jokainen kivi tässä metsässä on ainutlaatuinen omalla tavallaan. Eivät kaksi lehteäkään ole täysin samanlaisia, vaikka ne kasvaisivat samalla oksalla.""Sinä olet Pölhö-peikko", puu jatkoi. "Sinulla on oma erityinen tapasi nähdä maailma. Sinä olet utelias ja haluat oppia uutta. Sinä olet rohkea, koska uskalsit tulla tänne asti kysymään minulta kysymyksiä, vaikka olit hieman peloissasi.""Ja mikä tärkeintä", puu sanoi, ja sen ääni tuntui lämpimältä ja lohdulliselta, "sinä olet kiltti. Sinä välität ystävistäsi ja haluat heidän parastaan. Sinä olet miettinyt, miten voisit olla parempi, miten voisit löytää paikkasi. Se on jo itsessään suuri ainutlaatuinen ominaisuus. Moni ei osaa edes ajatella näin syvällisesti."Pölhö tunsi, kuinka lämmin tunne levisi hänen rinnassaan. Kiltti? Utelias? Rohkea? Hän ei ollut koskaan ajatellut itseään niin. Hän oli aina vain ajatellut, ettei hänellä ollut mitään erityistä, koska hän ei ollut nopea kuten Orava tai vahva kuten Karhu. Mutta puun sanat saivat hänet näkemään asiat uudella tavalla. Ehkä hänen ainutlaatuisuutensa ei ollutkaan jotain, minkä pystyi näyttämään suurella eleellä, vaan jotain, mikä eli hänen sisällään."Mutta", Pölhö mutisi, "miten minä löydän sen? Miten minä tiedän, mikä se erityinen taitoni tai juttuni on?"Puu suhisi jälleen, ja sen oksat heilahtelivat lempeästi. "Sitä ei voi aina etsiä. Joskus se vain löytyy, kun vähiten odotat. Joskus se on jo ollut siinä koko ajan, mutta et ole vain huomannut sitä. Jatka olemista Pölhö-peikko, sellaisena kuin olet. Ole ystävällinen, ole utelias, ole rohkea. Ja sitten, aivan yllättäen, se saattaa paljastua sinulle, millainen erityinen lahja sinussa asuu."Pölhö seisoi hetken hiljaa, sulatellen puun sanoja. Hän tunsi olonsa paljon paremmaksi kuin aiemmin. Sukkahousut eivät olleetkaan hänelle. Ja hänellä oli oma, ainutlaatuinen paikkansa maailmassa. Hän ei ehkä ollut vielä löytänyt sitä taitoaan, mutta hänellä oli toivoa ja uutta ymmärrystä. Hän kiitti vanhaa puuta nöyrästi ja lähti kävelemään takaisin metsän polkua pitkin.

Peikon ensikokeilut sukkahousuilla

Pölhö-peikko tassutteli takaisin kohti omaa koloaan metsän uumenissa. Vanhan puun sanat kaikusivat hänen mielessään, kuin pehmoinen metsävirta. Sukkahousut eivät olleet hänelle. Mutta silti, hänen pienessä peikon sydämessään kyti vielä yksi ajatus, pieni, utelias kipinä. Mitä jos hän vain kokeilisi? Eihän siitä mitään haittaa olisi, vain yhden kerran. Hän oli kuljettanut niitä hassuja, pitkiä, vaaleanpunaisia pötkylöitä kainalossaan koko matkan. Ne tuntuivat oudoilta, mutta jotenkin houkuttelevilta. Ehkä vanha puu oli totta, mutta Pölhö halusi nähdä sen omin silmin. Peikot ovat tunnettuja siitä, että he ovat uteliaita, joskus jopa niin uteliaita, että unohtavat varovaisuuden. Ja Pölhö oli ehkä metsän uteliain peikko. Hän päätti, että kokeileminen oli ainoa tapa ymmärtää asiaa täysin. Pölhö mutisi itsekseen, ”Vain kerran, vain ihan pikkuisen. Eihän kukaan ole näkemässä. Tämä on minun oma pieni salaisuuteni.” Hän virnisti salaa ja suuntasi kotikolonsa suulle. Kun Pölhö lopulta pääsi omaan kolisevaan kotikoloonsa, hän laski sukkahousut varovasti sammalmättäälle. Ne levittäytyivät siihen pitkänä, vaaleanpunaisena möykkynä. Pölhö raapi takaraivoaan. Miten nämä oikein puetaan? Hän ei ollut koskaan nähnyt kenenkään laittavan tällaista päälleen. Sitä paitsi, peikot eivät yleensä pukeudu. Heillä on vain reikäinen, sammaleesta tehty paita ja ehkä joku villi karvaturkki talvella. Sukkahousut olivat jotain aivan uutta ja ihmeellistä. Ne näyttivät niin ohuilta ja sileiltä, kuin hämähäkinseitti, mutta vaaleanpunaisena. Pölhö tarttui sukkahousujen vyötäröön, joka oli kuminauhaa, ja venytti sitä. Se napsahti takaisin sormille. Au! Pölhö hätkähti. ”Nämä ovatkin aika tiukat!” Hän yritti pujottaa toisen jalkansa sukkahousujen sisään. Peikon jalka oli pullea ja vankka, tottunut tallaamaan sammaleella ja hyppimään kivikossa. Sukkahousujen reikä oli pieni, paljon pienempi kuin Pölhön jalka. Hän työnsi ja työnsi, ähisi ja puhisi. ”Ugh! Tämä on hankalaa!” Lopulta, pitkän kamppailun jälkeen, hän sai yhden jalkansa pujotettua sisään. Sukkahousut olivat kiristyneet nilkan ympärille, ja hänen varpaansa tuntuivat aivan puristuksissa. Se oli outo tunne. Peikkojen varpaat olivat tottuneet olemaan vapaina ja tuulettumaan. Mutta sitten tuli se toinen jalka. Pölhö yritti pujottaa sitäkin samaan jalkaan. Hän oli niin tottunut siihen, että hänen molemmat jalat olivat samassa housunlahkeessa – tai yleensä ilman housunlahkeita. ”Ei, ei, ei”, hän mutisi. ”Tämä ei tunnu oikealta.” Hän veti toisen jalan ulos ja yritti uudelleen. Tällä kertaa hän löysi sen toisen reiän. Voitto! Tai ainakin melkein. Nyt molemmat jalat olivat sukkahousujen sisällä. Mutta ne olivat vääntyneet ja kiertyneet hänen jaloissaan, kuin pienet makkara-paketit. Pölhön pulleat sääret tuntuivat aivan puristuksissa. Sitten piti vetää sukkahousuja ylöspäin. Peikon vatsa oli, kuten useimmilla peikoilla, hieman pyöreä, sillä peikot tykkäsivät syödä marjoja ja sieniä. Sukkahousujen vyötärö yritti nousta ylöspäin, mutta se venyi ja venyi ja venyi, kunnes Pölhö luuli, että se menisi poikki. Hän kiskoi ja veti, ähisi ja puhisi. Pölhön naama muuttui punaiseksi ponnistelusta. Vihdoin, pitkän taistelun jälkeen, sukkahousut olivat päällä. Ne olivat kireät, aivan liian kireät! Ne tuntuivat kuin toinen iho, mutta huonossa mielessä. Ne puristivat vatsaa, kiristivät reisiä ja tuntuivat oudolta varpaiden välissä. Pölhö yritti ottaa askeleen. Hän nosti toisen jalkansa, mutta sukkahousut olivat niin tiukat, että hän ei saanut sitä kunnolla ylös. Hän otti toisen askeleen, ja sukkahousut tuntuivat liukuvan ja hankaavan. Pölhön normaalisti nopea ja ketterä kävely muuttui hassuksi horjumiseksi. Hän yritii kävellä ympäri koloaan. Hän kompasteli omiin jalkoihinsa, tai ehkä sukkahousuihin. Hän horjahteli ja heilui kuin tuulessa. Hän yritti ottaa ison askeleen, mutta sukkahousut estivät sen. Ne olivat kuin näkymätön este, joka piti häntä paikoillaan. Pölhö yritti hypätä, niin kuin peikot usein hyppivät ilosta tai vain huvikseen. Hän ponnisti ylös, mutta sukkahousut pitivät kiinni hänen jaloistaan, eivätkä antaneet hänen nousta kunnolla ilmaan. Hän pomppasi vain muutaman sentin, ja laskeutui sitten takaisin maahan pienellä läimähdyksellä. Hän kokeili vielä toisen kerran, ja tulos oli sama. Ei iloista, kevyttä hyppyä, vain pieni, vaivalloinen nykäisy. Pölhö tunsi olonsa aivan jäykäksi ja kömpelöksi. Hän ei voinut liikkua vapaasti, hän ei voinut hypätä, hän ei voinut edes venytellä kunnolla. Ne vaaleanpunaiset sukkahousut tuntuivat vangitsevan hänet. Hän yritti raapia vatsaansa, mutta sukkahousujen kangas oli niin tiukkaa, että hän ei päässyt kunnolla käsiksi ihoonsa. Sitten ne alkoivat kutittaa! Koko ajan! Pölhö ähki ja väänsi kasvojaan. Tämä ei ollut mukavaa. Tämä ei ollut hauskaa. Tämä ei ollut peikkomaisen vapaata. Vanha puu oli ollut oikeassa. Sukkahousut eivät olleet peikoille. Ne olivat ehkä hienot ja kauniit jollekin toiselle, jollekin ohuemmalle tai notkeammalle olennolle. Mutta Pölhö-peikolle ne olivat pelkkä rääkkäys. Hän huokaisi syvään. Kaikki vaiva ja toivo, jonka hän oli sukkahousuihin asettanut, tuntuivat nyt turhilta. Ne eivät tehneet hänestä erityisempää, ne tekivät hänestä vain epämukavan ja kömpelön. Pölhö tunsi pienen pettymyksen piston, mutta se vaihtui pian hilpeään nauruun. Hän näytti varmaan aivan hassulta tässä vaaleanpunaisessa puristuksessa! Hän yritti kuvitella itsensä juoksemassa metsässä, hyppimässä kivien yli tai kiipeilemässä puissa näissä sukkahousuissa. Se oli mahdotonta! Ne olisivat revenneet heti, tai hän olisi kompastellut joka askeleella. Sukkahousujen riisuminen oli melkein yhtä vaikeaa kuin niiden pukeminen. Hän veti ja kiskoi, kunnes ne vihdoin liukuivat pois hänen jaloistaan. Vapauden tunne oli valtava! Pölhö venytteli jalkojaan ja hyppäsi muutaman iloisen hypyn. Ah, mikä helpotus! Nyt hän saattoi taas juosta ja hyppiä niin kuin peikon kuuluu. Pölhö katsoi sukkahousuja, jotka makasivat mytyssä sammalmättäällä. Ne eivät olleet tehneet hänestä onnellista. Ne eivät olleet tuoneet hänelle sitä erityistä taitoa, jota hän oli etsinyt. Mutta ne olivat opettaneet hänelle jotain tärkeää. Hän oli oppinut, että kaikkien ei tarvitse olla samanlaisia. Ja ettei kaikkien asioiden tarvitse sopia kaikille. Hän oli Pölhö-peikko, ja se riitti. Sukkahousut eivät olleet osa hänen tarinaansa. Mutta mitä hän niille nyt tekisi? Hän ei voinut jättää niitä tähän. Ehkä hän voisi antaa ne jollekin, joka todella tarvitsisi niitä? Jonkun, jolle ne todella sopisivat. Pölhön mielessä alkoi jo pyöriä uusi, jännittävä ajatus. Mitä jos hän löytäisi sukkahousuille uuden kodin?

Hupsista, mikä kommellus!

Pölhö-peikko mietti. Hänellä oli nyt sylissään ne oudot, joustavat sukkahousut, joita kukaan ei tuntunut kaipaavan, ja jotka tuntuivat aivan liian oudoilta ja kömpelöiltä peikon omiin karvaisiin jalkoihin. Mutta jos hän kerran oli ne jo löytänyt, eikö niille pitäisi löytää jokin tarkoitus? Eikö joku metsässä voisi iloita tällaisesta harvinaisesta aarteesta? Pölhö päätti ryhtyä toimeen. Hänellä oli mielessään pieni, iloinen lintu, joka asui suuressa kuusessa joen rannalla. Ehkä linnulla olisi käyttöä tällaisille pehmeille ja lämpimille kankaille pesänsä vuoraukseksi? Pölhö hiipi hiljaa pitkin metsän polkua, sukkahousut tiukasti käärittynä tassujensa väliin. Hän saapui suuren kuusen alle ja kurkisti ylöspäin. Siellä, oksalla, istui pikkuvarpunen, joka lauloi iloisesti aamulauluaan. Hei, pikkuvarpunen! Pölhö huusi varovasti, etteivät sukkahousut vain tipahtaisi. Lintu säikähti hieman, mutta nähtyään Pölhön ystävälliset silmät, se rauhoittui. Mitä asiaa, Pölhö? se visersi. Minulla olisi sinulle jotain. Jotain pehmeää ja lämmintä, ehkä pesän vuoraukseksi? Pölhö ehdotti ja levitti sukkahousuja varovasti maahan. Pikkuvarpunen lensi alas ja tutki outoa kangasta uteliaasti. Se nokki sitä hieman, pyöritti päätään ja visersi sitten: Mutta Pölhö, eihän tämä ole kuin kaksi pitkää putkea! Miten minä muka saisin tästä pesän? Minun pesäni on pyöreä ja lämmin, ja tässä on vain reikiä! Pölhö raapaisi päätään. Toki, linnunpesä oli pyöreä. Ja sukkahousut olivat kyllä hyvin pitkät ja putkimaiset. Ei oikein sopinut. Niin joo, Pölhö mutisi pettyneenä. Olet oikeassa. Ei ehkä sittenkään paras pesänvuorausmateriaali. Pikkuvarpunen lennähti takaisin oksalleen ja jatkoi lauluaan, hieman hämmentyneenä Pölhön kummallisesta tarjouksesta. Pölhö jatkoi matkaansa, sukkahousut edelleen tiukasti kiedottuna hänen ympärilleen. Kenelle nämä sitten sopisivat? Ehkä joku, jolla oli paljon jalkoja? Hämähäkki! Hämähäkillä oli monta jalkaa! Ja ne olivat usein kylmissään aamukasteessa. Pölhön silmät loistivat uuden idean edessä. Hän muisti vanhan, viisaan hämähäkin, joka kutoi kauniita verkkoja suuren kivenkolon suulle. Pölhö käveli kivenkololle ja kurkisti sisään. Siellä istui Hämähäkki-vanhus, joka kutoi kärsivällisesti uutta verkkoa. Hyvää päivää, Hämähäkki-vanhus! Pölhö sanoi iloisesti. Hämähäkki-vanhus nosti yhden silmän ja nyökkäsi. Mitä, poika? hän kysyi. Minulla olisi sinulle jotain! Jotain, joka pitäisi kaikki kahdeksan jalkaasi lämpiminä näin kylminä aamuina! Pölhö esitteli innoissaan sukkahousuja. Hämähäkki-vanhus katsoi niitä pitkään ja tarkkaan. Hmm, hän sanoi. Näyttävät kiinnostavilta. Ja lämpimiltä. Mutta miten minä muka pukisin ne jalkaani? Minulla on kahdeksan jalkaa, ja tuossahan on vain kaksi reikää. Mitä minä tekisin kuudelle muulle jalalle? Hämähäkki-vanhus pyöritti pitkiä jalkojaan mietteliäänä. Pölhö tunsi, kuinka korvat punoittivat. Taas sama ongelma. Kaksi reikää. Ei kahdeksan. Tai edes kaksi reikää ja kaksi muuta reikää, joista voisi tulla jalkoja. Niin, totta, Pölhö sanoi. Ehkä ne eivät sittenkään sovi sinulle. Hämähäkki-vanhus hymyili ystävällisesti. Kiitos kuitenkin, Pölhö, ajatuksesta. Mutta minun jalkani ovat tottuneet olemaan paljaana. Ja verkko pitää minut tarpeeksi kiireisenä. Pölhö jatkoi matkaansa, sukkahousut edelleen sylissään. Hän alkoi tuntea pientä epätoivoa. Kukaan ei tuntunut tarvitsevan näitä. Ne olivat niin omituiset. Ne olivat niin... sukkahousut. Kuka oikeasti käytti tällaisia? Hän kulki ohi pienen lammikon. Lammen rannalla istui Sammakko-Sampo, joka harjoitteli hyppimistä. Hyp, hypp, hyp! Sammakko-Sampo hyppäsi veteen, pulahti ja nousi sitten ylös, ravistaen vihreää vartaloaan. Pölhölle välähti! Sammakko-Sampo oli aina niin vilkas, ja sen jalat saattoivat olla kylmissään vedessä. Ja sillä oli vain kaksi jalkaa! Sampo, Sampo! Pölhö huusi. Sammakko-Sampo käänsi suuret silmänsä Pölhön puoleen. Mitäs Pölhö? se sanoi kumartuen syvään. Minulla olisi sinulle täydellinen asu! Jotain, joka pitää sinut lämpimänä vedessä ja auttaa sinua hyppimään entistäkin korkeammalle! Pölhö esitteli sukkahousuja ylpeänä. Sammakko-Sampo katsoi niitä epäluuloisena. Asu? Mutta minähän olen jo ihan täydellinen tällaisena. Ja minun ihoni hengittää parhaiten ilman mitään ylimääräistä. Mutta Pölhö oli innostunut. Ei, ei, kokeile! Ne ovat niin joustavat! Hän otti toisen sukkahousujen lahkeista ja yritti ujuttaa sitä Sammakko-Sampon jalan ympärille. Sammakko-Sampo rimpuili vastaan, sen pienet, kosteat jalat liukastuivat silkkaa kangasta vasten. Hupsista! Pölhö huudahti, kun Sammakko-Sampo liukastui ja holjahti ympäri. Se putosi selälleen lammen rantaan, pienet jalat heiluen ilmassa. Auta! Minä olen jumissa! Sammakko-Sampo kurnutti. Pölhö sai lopulta kammettua Sammakko-Sampon takaisin oikein päin. Sammakko-Sampo ravisteli itseään raivokkaasti ja katsoi Pölhöä syyttävästi. En minä halua mitään sukkahousuja, Pölhö! Ne ovat vaarallisia! Pölhö tunsi olonsa todella surulliseksi. Hän oli vain yrittänyt auttaa, mutta kaikki tuntui menevän pieleen. Hänellä oli nyt myös yksi hiekkaa ja mutaa täynnä oleva sukkahousunlahje, joka oli ollut Sammakko-Sampon kimpussa. Peikon mieli oli maassa. Ehkä näille sukkahousuille ei ollutkaan paikkaa metsässä. Ehkä ne olivat vain... hupsista, mikä kommellus. Hän istui alas vanhan kannon päälle, sukkahousut löysästi sylissään. Ne tuntuivat nyt entistäkin oudommilta. Ne olivat niin pehmeät, mutta niin turhat. Kukaan ei tuntunut niitä tarvitsevan. Miksi hän oli edes halunnut niitä itse? Ne olivat olleet vain iso sotku ja pettymys. Pölhö huokaisi syvään. Hän oli yrittänyt parhaansa, mutta ehkä kaikki ideat eivät vain olleet hyviä. Hän katsoi surullisena sukkahousuja. Niissä oli nyt likaa ja risuja. Ne eivät olleet enää niin kauniit kuin aluksi. Mutta hän ei halunnut heittää niitä poiskaan. Se tuntui väärältä, sillä hän oli nähnyt niin paljon vaivaa niiden etsimisessä ja löytämisessä. Yhtäkkiä Pölhö kuuli pienen, iloisen tirskahduksen. Hän nosti katseensa ja näki ketunpennun, joka oli hiipinyt hänen lähelleen. Ketunpentu oli utelias ja leikkisä. Se kurkisti Pölhöä pensaan takaa, sen silmät kiiltelivät ovelasti. Mikä tuo on? ketunpentu kysyi ja osoitti sukkahousuja pienellä tassullaan. Pölhö huokaisi. Nämä ovat sukkahousut. Kukaan ei halua niitä. Ketunpentu astui lähemmäs ja alkoi nuuskia sukkahousuja. Se työnsi kuononsa toiseen lahkeeseen ja veti sen esiin. Sitten se yritti pureskella kangasta, mutta se oli liian joustavaa. Yhtäkkiä ketunpentu nappasi toisesta lahkeesta ja alkoi vetää. Pölhö piti kiinni toisesta päästä. Hei, mitä sinä teet? Pölhö kysyi, mutta ketunpentu ei kuunnellut. Se veti ja veti, ja Pölhö veti takaisin. Sitten ketunpentu päästi irti, ja Pölhö holjahti taaksepäin, kaatuen pyllylleen. Sukkahousut lennähtivät ilmaan ja laskeutuivat ketunpennun pään päälle, kuin hassu hattu. Ketunpentu räpytteli silmiään, sitten se alkoi pyörittää päätään. Sukkahousut pyörivät ja tanssivat sen pään ympärillä, kuin värikäs myrsky. Ketunpentu alkoi haukkua iloisesti ja heiluttaa häntäänsä. Se juoksi ympäri kantoa, sukkahousut heiluen sen pään päällä. Se oli niin hauska näky, että Pölhö unohti murheensa ja alkoi nauraa. Hän nauroi niin paljon, että hänen vatsaansa alkoi sattua. Ne ovat... ne ovat hattuna! Pölhö kikatti. Ketunpentu jatkoi leikkiään, hyppien ja ryntäillen, sukkahousut hassusti sen pään päällä. Se ei tuntunut välittävän siitä, että ne eivät olleet tarkoitettu hatuksi. Se vain nautti hassusta leikistä. Pölhö katsoi ketunpentua. Ehkä sukkahousuilla ei ollutkaan sellaista

Peikkojen vanha viisaus

Pölhö katsoi ketunpentua. Sen iloinen leikki sai Pölhön mietteliääksi. Sukkahousut olivat ketunpennun päässä kuin hassu hattu, ja se hyppi ja loikki, nauttien täysin siemauksin. Ketunpentu ei tuntunut välittävän siitä, että ne eivät olleet tarkoitettu hatuksi tai että ne eivät olleet edes sen omia. Se vain nautti hassusta leikistä. Pölhö pohti, mitä hän oli juuri kokenut. Hän oli yrittänyt pukea sukkahousuja jalkaansa, ja ne olivat tiellä, kiristivät ja menivät rikki. Orava oli nauranut, karhu oli ollut nolo, ja vanhin puu oli kertonut kummallisen tarinan ihmisten jalkineista. Hänellä oli nyt monenlaisia kokemuksia sukkahousuista, mutta ei vieläkään vastausta kaikkein tärkeimpään kysymykseensä: miksi peikot eivät KOSKAAN käytä sukkahousuja? Onko se jokin salaisuus? Jokin vanha laki? Hän tarvitsi todellista, vanhaa viisautta. Jotakuta, joka oli elänyt tarpeeksi kauan ja nähnyt tarpeeksi paljon tietääkseen vastauksen. Hän muisti vanhimman peikon, Isoäiti Poudan. Isoäiti Pouta asui syvällä metsässä, vanhassa luolassa, jossa oli sammalta ja kiviä. Hänen sanottiin tietävän kaiken peikkojen historiasta ja tavoista. Hän tiesi varmasti syyn! Pölhö tunsi uuden toivon kipinän ja päätti lähteä matkaan saman tien. Hänellä oli vihdoin suunta, ja se tuntui hyvältä. Pölhö asteli määrätietoisesti eteenpäin, kohti metsän syvintä osaa. Aurinko siivilöityi puiden lomasta, heittäen tanssivia pilkkuja polulle. Metsän äänet tuntuivat kuiskailevan salaisuuksia: lintujen laulua, tuulen huminaa puiden latvoissa, pienten eläinten rapinaa pensaikoissa. Pölhö kulki ohi korkeiden kuusien, joiden oksat ulottuivat ylös taivasta kohti, ja isojen kivien, jotka olivat peittyneet paksuun, vihreään sammaleeseen. Hän kuvitteli jo mielessään, kuinka Isoäiti Pouta istuisi luolassaan, ehkä keittäen yrttiteetä tai kutoen paksua sammalpeittoa. Pölhö jännitti hieman, sillä Isoäiti Pouta oli tunnettu suorasukaisuudestaan, mutta myös suuresta sydämestään. Hän oli aina rehellinen ja jakoi viisauttaan mielellään, jos vain osasi kysyä oikein ja kuunnella tarkasti. Matka kesti hetken, ja pian Pölhö saapui vanhan, jylhän kallion luo. Kallion juurella oli pieni, sammalpeitteinen aukko – Isoäiti Poudan luola. Aukosta leijaili ulos lämmin, puun savun ja yrttien tuoksu. Pölhö koputti varovasti luolan suulle. Peikoilla ei ollut tapana koputtaa, mutta Pölhö halusi olla erityisen kohtelias. Hän vain rapsutti kiveä hellästi, juuri ja juuri kuuluvasti.

Pölhön oma, ainutlaatuinen taito

Pölhön pieni rapsutus kaikui luolan syvyyksiin. Hetken oli aivan hiljaista, niin hiljaista, että Pölhö kuuli oman sydämensä jytkeen. Sitten kuului hitaiden askeleiden töminää, ja vähitellen luolan suulle ilmestyi vanha peikko. Hän oli paljon, paljon vanhempi kuin Pölhö, ja hänen partansa oli niin pitkä, että se melkein kosketti maata. Hänen silmänsä olivat kirkkaat ja ystävälliset, ja niissä pilkahti tuhannen tarinan viisaus.

Ystävyyden lämmin lohtu

Vanha peikko kumartui hieman, niin että hänen pitkä partansa hipaisi luolan lattiaa. Hänen silmänsä tuikkivat lämpimästi. Niin, vanha peikko sanoi hitaasti, ääni kuin sammalmätäs, olen kuullut sinun etsivän jotain, Pölhö-poika. Sukkahousuja, sanovat huhut. Pölhö punoitti. Hän yritti selittää, miten hän ajatteli sukkahousujen tekevän hänestä upeamman, mutta sanat takertuivat kurkkuun. Hän katseli vanhan peikon ystävällisiä kasvoja ja tunsi itsensä yhtäkkiä kovin, kovin pieneksi. Ja olen kuullut myös, vanha peikko jatkoi, että olet yrittänyt kovasti. Olet puhunut Oravan kanssa, ja Karhun, ja jopa metsän vanhimman puun kanssa. Ja olet kokenut monenlaisia kommelluksia niiden sukkahousujen kanssa, eikö totta? Pölhö nyökkäsi nopeasti. Ne olivat hankalat, vanha peikko. Ne eivät vain pysyneet päällä. Ja ne puristivat ja hiersivät ja... Ja silti, vanha peikko keskeytti lempeästi, olet löytänyt jotain paljon tärkeämpää, eikö olekin? Olen nähnyt, kuinka Orava nauroi vatsa kippurassa sinun yllättävälle tanssillesi, kun yritit päästä eroon niistä sukkahousuista. Ja kuinka Karhu hymyili, kun autoit häntä löytämään kadonneen hunajapurkin, vaikka olitkin aivan sekaisin jalkojesi kanssa. Pölhö katsoi vanhaa peikkoa silmiin. Mistä sinä tiesit? hän kuiskasi. Vanha peikko naurahti hiljaa. Metsä puhuu, Pölhö. Ja minä kuuntelen. Mutta ennen kaikkea, olen nähnyt sinun ainutlaatuisen lahjasi. Sen, jota kukaan muu ei osaa. Muistatko sen pienen sillan, jonka rakensit eilen puroon, jotta sammakot pääsisivät yli ilman, että kastuisivat? Ne solmut, jotka teit, olivat uskomattomia! Vaikka ne näyttivätkin hieman hassuilta, ne olivat vahvoja ja pitivät. Pölhö rypisti kulmiaan. Hän oli todella unohtanut sen pienen sillan. Hän oli ollut niin keskittynyt sukkahousuihin, että ei ollut edes tajunnut tehneensä jotain hyvää. Ja entä se kerta, kun autat Oravaa löytämään sen pähkinävaraston, jonka hän oli unohtanut? vanha peikko jatkoi. Sinä vain kompastuit sen päälle, mutta Orava oli niin onnellinen! Sinulla on taito löytää asioita, Pölhö, ja taito tehdä hyvää, vaikka et aina itse huomaisikaan sitä. Pölhö hymyili ujosti. Hän ei ollut koskaan ajatellut itseään taitavana. Hän oli aina ollut se, joka sotki asioita. Sukkahousut, vanha peikko sanoi, ovat vain kangasta. Ne eivät tee kenestäkään parempaa tai upeampaa. Todellinen upeus tulee sisältä. Se tulee ystävällisyydestäsi, huumorintajustasi, tavastasi nähdä maailma hieman eri tavalla kuin muut. Vanha peikko istuutui kivelle Pölhön viereen. Luola oli lämmin ja tuntui turvalliselta. Me peikot emme käytä sukkahousuja, Pölhö, koska meidän oma nahkamme on meille paras. Se on kestävä, se suojaa meitä, ja se on osa sitä, keitä olemme. Me emme tarvitse mitään ylimääräistä. Meillä on omat tapamme, omat taitomme, ja ennen kaikkea, meillä on toisemme. Pölhö ajatteli Oravan naureskelua, Karhun lempeää hymyä ja metsän vanhimman puun viisaita sanoja. Hän ajatteli kaikkia kertoja, kun hänen ystävänsä olivat auttaneet häntä, jopa silloin kun hän oli ollut aivan hukassa sukkahousujensa kanssa. Mutta mitä jos joku nauraa minulle, kun minulla ei ole sukkahousuja? Pölhö kysyi, ääni pienempänä kuin koskaan. Vanha peikko taputti Pölhöä olkapäälle. Ne, jotka nauravat sinulle siksi, että olet oma itsesi, eivät ole sinun todellisia ystäviäsi. Todelliset ystävät pitävät sinusta juuri sellaisena kuin olet. He nauravat kanssasi, eivät sinulle. He auttavat sinua, kun tarvitset apua, ja iloitsevat kanssasi, kun löydät sen kadonneen hunajapurkin tai rakennat sen hassun pienen sillan. Katsos, Pölhö, vanha peikko jatkoi, sinun matkasi sukkahousujen etsimisessä opetti sinulle jotain paljon tärkeämpää kuin pelkät vaatteet. Se opetti sinulle, että sinulla on jo kaikki, mitä tarvitset. Sinulla on hyvä sydän, olet kekseliäs, ja sinulla on taitoja, joita et edes huomannut. Ja sinulla on ystäviä. Ystävyys on kuin lämmin peitto kylmänä yönä, se lohduttaa ja pitää sinut turvassa. Se on paljon arvokkaampaa kuin mitkään kankaasta tehdyt sukkahousut. Pölhö nosti katseensa. Hän tunsi olonsa kevyemmäksi, melkein kuin hän olisi lentänyt. Kaikki se puristus ja hiertäminen ja hämmennys sukkahousujen kanssa oli kadonnut. Tilalle oli tullut lämmin, mukava tunne. Hän ei enää halunnut sukkahousuja. Hän halusi olla Pölhö, sellaisena kuin hän oli. Minä ymmärrän, Pölhö sanoi. Olen minä, Pölhö. Ja minulla on ystäviä. Vanha peikko nyökkäsi hymyillen. Juuri niin. Ja tiedäthän, Pölhö, sinun seikkailusi opetti myös meille jotain. Se muistutti meitä siitä, kuinka tärkeää on tukea toisiamme ja nauttia toistemme ainutlaatuisuudesta. Me kaikki olemme erilaisia, ja juuri se tekee metsästä niin ihanan paikan. Pölhö nauroi, tällä kertaa iloisella, heleällä naurulla, joka täytti luolan. Se oli nauru, joka tuli suoraan sydämestä, ilman mitään piilossa olevia epäilyksiä. Hän katsoi vanhaa peikkoa, joka oli nyt noussut seisomaan. Kiitos, vanha peikko, Pölhö sanoi. Kiitos, että autoit minua ymmärtämään. Vanha peikko kumartui jälleen hieman. Ei kiitos tarvita, Pölhö. Muista vain, että olet aina tarpeeksi hyvä juuri sellaisena kuin olet. Ja että ystävyys on aina paras asu, jonka voit pukea päällesi. Peikko kääntyi ja lähti hitaasti kävelemään takaisin syvemmälle luolaan, hänen askeleensa vaimenivat vähitellen. Pölhö jäi istumaan kivelle, miettien kaikkea, mitä oli kuullut. Hän tunsi lämpimän tunteen leviävän rinnassaan. Se oli ystävyyden lohtu, joka karkotti kaikki epäilykset ja teki olon hyväksi. Hän katsoi omia karvaisia jalkojaan. Ne näyttivät nyt oikein hyviltä ilman sukkahousuja. Itse asiassa, ne näyttivät aivan täydellisiltä. Hän oli peikko. Ja hän oli Pölhö. Ja se oli aivan tarpeeksi.

Outro

Ja se oli aivan tarpeeksi. Kiitos kun kuuntelit Peikon Sukkahousujen hassua seikkailua! Toivottavasti nauroit ja hymyilit matkalla. Jos sinulla on palautetta tai omia villejä tarinaideoita, kerro niistä Sonacastsille! Me rakastamme kuulla! Ehkä sinäkin voit keksiä oman aivan uskomattoman tarinan jostakin arkipäivän esineestä? Muista, että seikkailuja on kaikkialla, ihan nurkan takana. Pidä hauskaa ja nähdään taas seuraavissa kommelluksissa! Heippa!

Lisää tarinoita