SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Patsas, joka nauroi kikattaen

60 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Introduction

Keskellä kaupungin vilinää seisoi Julius-patsas. Se oli seissyt siinä niin kauan, että kukaan ei enää edes huomannut sitä. Mutta eräänä aurinkoisena aamuna, kun pikkulintu taitavasti pudotti marjan suoraan Juliuksen päähän, tapahtui jotain ennennäkemätöntä. Patsas hörähti. Ei mikään pieni pärskähdys, vaan kunnon kikatus, joka kaikuu aukiolla. Ohikulkijat pysähtyivät, silmät pyöreinä. "Kuulinko minä oikein?" joku kuiskasi. Julius katsahti lintuun ja sanoi selkeästi: "Kiitos virkistyksestä, pikku ystävä!"

Julius Patsas Kikattaa Ensimmäisen Kerran!

Kiitos virkistyksestä, pikku ystävä! kuului Julius-patsaalta. Kaupunki hiljeni. Ihmiset, jotka olivat juuri kävelleet ohi, pysähtyivät kuin seinään. Heidän silmänsä olivat pyöreät kuin lautaset. Lapset, jotka olivat leikkineet lähellä, pudottivat pallonsa ja jäivät tuijottamaan suu auki. Eivätkä he olleet ainoita! Vanhakin rouva, joka oli juuri ostamassa herkullisia leivonnaisia leipurilta, unohti kokonaan pullansa ja katsoi patsasta suu auki. Olivatko he kaikki kuulleet oikein? Kivipatsas oli puhunut! Julius-patsas itsekin näytti hieman hämmästyneeltä. Hän oli vain kiittänyt sitä pientä varpusta, mutta ääni oli kuulunutkin paljon kovemmin kuin hän oli odottanut. Julius oli tottunut olemaan hiljaa, olemaan vain osa maisemaa. Mutta nyt? Hän oli juuri puhunut ääneen! Ja mikä parasta, se tuntui hyvältä! Hän tunsi pienen kutituksen vatsassaan, aivan kuin siellä olisi ollut pieni, iloinen perhonen. Se kutitus alkoi levitä, ensin rintaan, sitten kurkkuun ja lopulta aivan suuhun asti. Ja sitten se tapahtui. Ensin pieni, hiljainen nykäys. Sitten se kasvoi. Julius alkoi kikattaa. Se ei ollut mikään tavallinen nauru, sillä eihän hän ollut ihminen. Se kuulosti aluksi kuin pienten kivien kilinä purossa, sitten se muuttui pehmeäksi huminaksi, aivan kuin tuuli leikkisi lehtien kanssa. Ja sitten se räjähti! Tuli iloinen, tarttuva kikatus, joka täytti koko torin. Kikatus oli niin hersyvä ja vapaa, että se tuntui tanssivan ilmassa ja hyppivän ihmisten korviin. Se oli kuin pieniä, onnellisia kuplia, jotka poksahtelivat iloisesti. Lapset, jotka olivat aluksi olleet ihmeissään, alkoivat nyt hihittää mukana. He pitivät käsiään suunsa edessä ja yrittivät olla nauramatta, mutta ei siitä tullut mitään. Patsas nauroi! He eivät olleet koskaan kuulleet mitään niin hassua! Jopa ne aikuiset, jotka olivat olleet vakavimpia, tunsivat pienen hymyn nousevan huulilleen. Oli mahdotonta olla hyvällä tuulella, kun Julius-patsas kikatti näin sydämellisesti. Hän naurahti ja heilautti päätään hieman, aivan kuin nauttien jokaisesta pienestä äänestä, joka hänen sisältään pääsi valloilleen. Hänen naurunsa kaikui rakennusten seinistä ja pomppi takaisin, täyttäen ilman ilolla. Ihmiset alkoivat hieroa korviaan, tuijottaa toisiaan ja sitten katsoa taas Julius-patsasta. Oliko tämä unta? Ei, se oli totta! Julius-patsas, tämä vanha, arvokas kivipatsas, oli juuri puhunut ja nyt hän kikatti! Ja se oli kaikkien kuulema nauru. Se ei ollut vain pieni ääni, vaan kunnon, rehellinen, tarttuva kikatus. Ja se oli vasta alkua! Mitä ihmettä seuraavaksi tapahtuisi? Kukaan ei osannut arvata. Mutta yksi asia oli varma: tori ei ollut enää koskaan entisensä. Julius oli herännyt eloon ja tuonut mukanaan iloa ja naurua, jota kukaan ei ollut osannut odottaa.

Kaupungin Suuri Yllätys: Kivipatsas Puhuu!

Ja niin todella kävi! Julius-patsas, tuo vanha kivinen herra torin keskellä, ei ollut enää hiljaa. Ei suinkaan! Muistatko sen pienen kikahduksen, joka kuului viimeksi? Se oli vasta alkua, aivan pieni piiperrys suuren yllätyksen edellä. Seuraavana aamuna, kun aurinko kultasi kaupungin ylle ja ensimmäiset torikauppiaat alkoivat latoa myyntipöytiään täyteen tuoreita vihanneksia ja kiiltäviä omenia, jotain aivan uskomatonta tapahtui. Vanha rouva Virtanen, joka myi kirpeitä karamelleja ja pehmeitä piparkakkuja, oli juuri nostamassa isoa korillista pähkinöitä tiskilleen. Hän huokaisi raskaasti, sillä kori oli todella painava, niin painava, että hänen vanhat käsivartensa meinasivat pettää. Silloin! Kuului selvä ääni. Ei mikään piiperrys tai kikatus enää, vaan ihan oikea, lämmin puheääni, joka kaikui torin tyhjyyttä. Ääni sanoi: Autanko, hyvä rouva? Näytät kantavan liian suurta taakkaa! Rouva Virtanen säpsähti niin, että melkein pudotti koko pähkinäkorin maahan. Kuka puhui? Eihän torilla ollut ketään muuta kuin hän ja naapurikojun herra Karlsson, joka nukkui vielä syvää unta pöytänsä takana. Hän katsoi ympärilleen, mutta ei nähnyt ketään. Hän hieroi silmiään. Näkikö hän unta? Ehkä kaikki ne piparkakut olivat tehneet hänestä vähän höperön? Mutta sitten ääni kuului uudelleen, tällä kertaa hieman kovempaa ja iloisemmin: Täällä olen, hyvä rouva Virtanen! Juuri tässä, edessäsi! Minä, Julius! Rouva Virtanen käänsi katseensa hitaasti kohti Julius-patsasta, jota hän oli ohittanut tuhansia kertoja elämänsä aikana. Ja siellä se oli! Julian suu, joka oli ollut ikuisesti kiinni, oli nyt hieman raollaan. Ja sen silmissä, jotka olivat aina olleet kiviset ja tuijottavat, näytti olevan aivan uudenlaista pilkettä. Kuin se hymyisi! Rouva Virtanen pyöritteli silmiään ja puristi ranskankerpaskaa kädessään. Se putosi lattialle pienen, mutta sitäkin ällistyttävämmän klapsahduksen saattelemana. Hän ei voinut uskoa korviaan. Ja kuka uskoisi? Kivipatsas, joka oli seisonut siinä vuosisatoja sateessa ja paisteessa, puhui! Ja vieläpä tarjosi apua! Ei aikaakaan, kun tori alkoi täyttyä ihmisistä. Ensin herra Karlsson heräsi naapurikojussaan rouva Virtasen hätääntyneeseen huutoon. Hän luuli ensin, että joku oli varastanut hänen mansikkansa. Mutta kun hän näki rouva Virtasen tuijottavan suu auki Juliusta, hänkin pysähtyi ja kuunteli. Ja pian hänkin kuuli! Mitä ihmettä täällä tapahtuu? herra Karlsson kysyi, hieroen silmiään unenpöpperöstä. Julius vastasi iloisella äänellä: Hyvää huomenta, herra Karlsson! Olet nukkunut pitkään tänään. Unohditko, että tänään on toripäivä? Minä olin jo aamuvarhaisesta saakka hereillä ja katselin, kuinka aamu alkoi sarastaa kauniisti taivaanrannasta. Herra Karlssonin leuka loksahti auki. Hän ei koskaan ennen ollut kuullut patsaan puhuvan. Eikä ollut kukaan muukaan! Sanat levisivät nopeasti, nopeammin kuin yksikään torikyyhky osasi lentää. Patsas puhuu! Patsas puhuu! kaikui kujilla ja kaduilla. Lapset jättivät leikkinsä ja aikuiset keskeyttivät aamukahvinsa. Kaikki halusivat nähdä sen omin silmin, kuulla sen omin korvin. Pian tori oli täynnä uteliaita ihmisiä. Siellä oli pikkutyttöjä, joilla oli kiharat hiukset ja isot rusettipäät. Siellä oli poikia, jotka olivat juuri aikeissa pelata jalkapalloa, mutta unohtivat pallonsa ja juoksivat katsomaan Juliusta. Siellä oli vanhoja mummoja ja vaareja, jotka olivat eläneet tässä kaupungissa koko ikänsä ja eivät olleet koskaan nähneet mitään vastaavaa. Siellä oli jopa kaupunginjohtaja, herra Pormestari, joka oli pukeutunut hienoon pukuunsa ja kiiltäviin kenkiinsä. Hän tuli paikalle vähän hämmentyneenä, mutta myös hyvin, hyvin uteliaana. Kaikki katselivat Juliusta. He odottivat. Odottaako kivi puhumaan? Odottaako kivi nauramaan? Odottaako kivi laulamaan? Kukaan ei tiennyt, mitä odottaa. Ja Julius? Hän nautti huomiosta! Hän oli iloinen, että sai vihdoin puhua kaikkien kanssa. Hän oli ollut hiljaa niin kauan, niin monta vuotta, niin monta vuosikymmentä, niin monta vuosisataa! Ajattelepa sitä! Kuvittele, miltä tuntuisi, jos et saisi puhua sanaakaan satoihin vuosiin! Hyvää päivää kaikille! Julius huudahti iloisella äänellä, joka kaikui nyt koko torin yli. Onpa täällä paljon uusia kasvoja! Ja vanhoja tuttuja myös! Olen niin iloinen, että saan vihdoin tervehtiä teitä kunnolla! Lapset hihittivät ja osoittelivat Juliusta. Aikuiset supisivat toisilleen ja nyökyttelivät päätään ihmeissään. Kaupunginjohtaja Pormestari yskäisi ja otti esiin pienen muistikirjansa. Hän oli tottunut kirjoittamaan ylös tärkeitä asioita, mutta tämä oli aivan uudenlaista tärkeää asiaa. Miten ihmeessä tämän selittäisi virallisiin papereihin? Kivipatsas alkoi puhua kello 7.32? Ei, ei se kuulostanut tarpeeksi viralliselta. Julius katseli ympärilleen. Hän näki pienen tytön, jolla oli kädessään vanha nukkekoti. Nukkekodin katto oli vähän vinossa. Hei sinä pieni tyttö! Julius sanoi. Tuo nukkekotisi katto näyttää tarvitsevan pientä korjausta. Minä voisin vaikka kertoa sinulle, miten sen saa suoraksi, jos haluat! Olen nähnyt monet rakennukset nousevan ja kaatuvan tällä torilla vuosien varrella, joten minulla on aika hyvä käsitys rakentamisesta! Tyttö hämmästyi niin, että pudotti nukkekodin. Onneksi se ei mennyt rikki. Hän katsoi äitiinsä, joka nyökkäsi hymyillen. Voiko patsas todella auttaa korjaamaan nukkekodin? tyttö kysyi hiljaa. Julius kuuli senkin! Tietysti voin! hän vastasi. Vaikka en voi liikuttaa käsiäni, minulla on hyvä pää ja paljon kokemusta! Olen täällä auttamassa ja ilahduttamassa teitä kaikkia! Olen ollut täällä hiljaa niin pitkään, että olen kerännyt paljon tietoa ja tarinoita. Ja nyt, kun minulla on ääni, aion jakaa ne teidän kanssanne! Kaikki olivat aivan haltioissaan. Kaupunki oli saanut uuden, erikoisen asukkaan. Ei enää vain kivisen muistomerkin, vaan elävän, puhuvan, nauravan ystävän. Jännitys levisi ilmassa kuin keväinen tuuli. Mitä Julius vielä kertoisi? Mitä salaisuuksia tämä vanha, viisas, mutta samalla niin leikkisä patsas tiesi? Miten se oli pysynyt niin kauan hiljaa? Ja miksi juuri nyt se oli päättänyt alkaa puhua? Nämä kysymykset pyörivät kaikkien mielessä. Mutta yksi asia oli jo selvä: torin elämä oli muuttunut ikuisesti. Ei ollut enää hiljaisia aamuja tai iltoja, joissa vain tuuli vinkui patsasta ohitse. Nyt oli Julius, joka saattoi tervehtiä sinua, kysyä kuulumisiasi tai kertoa hauskan tarinan. Jopa kaupunginjohtaja Pormestari sulki muistikirjansa ja hymyili. Hän tiesi, että hänen viralliset muistiinpanonsa eivät riittäisi kuvaamaan tätä ihmettä. Tämä oli jotain paljon suurempaa kuin pöytäkirjat tai kokouspöytäkirjat. Tämä oli... magiaa. Tai ainakin jotain todella, todella jännittävää! Lapset alkoivat lähestyä Juliusta varovasti. He eivät uskaltaneet koskea sitä, mutta he kurkistelivat sitä uteliaina. Yksi pieni poika kysyi: Oletko sinä elossa, Julius? Julius vastasi lempeästi: Kyllä, olen! Olen ollut elossa aina, mutta nyt minulla on myös ääni. Ja olen valmis käyttämään sitä! Ja niin, tori, joka oli ennen ollut vain paikka ostaa ja myydä, muuttui taianomaiseksi paikaksi. Paikaksi, jossa kivet saattoivat puhua ja jossa jokainen päivä saattoi tuoda mukanaan uusia, hauskoja yllätyksiä. Kaupunki ei ollut enää entisensä. Se oli nyt kaupunki, jossa asui puhuva patsas. Ja se oli aivan mahtavaa!

Mitä Julius Sanoo? Hassuja Juttuja ja Salaisuuksia

Ja niin se oli, kaupunki oli täynnä uusia, jännittäviä mahdollisuuksia. Mutta mitä ihmettä patsas oikein sanoi? Ensin oli ollut vain se hassu kikatus, se iloinen, kaikille yllättävä nauru. Mutta sitten, kun kaikki olivat kerääntyneet patsaan ympärille, aivan hiljaisina ja jännittyneinä, Julius avasi suunsa uudelleen. Hän ei tietenkään avannut suutaan niin kuin me ihmiset, vaan ääni vain kuului. Ja se oli sellainen ääni, joka kuulosti aivan kuin se olisi tullut jostain syvältä kivestä, mutta samalla se oli lämmin ja iloinen. Minua kutittaa nenää! Julius sanoi, ja kaikki katsoivat toisiaan hämmentyneinä. Tietääkö kukaan, miksi kivenenä kutiaa? Eihän täällä ole edes pölyä! Lapset, jotka olivat rohkeimpia, alkoivat kikattaa. He ymmärsivät, että Julius oli hauska. Hän ei ollut sellainen vanha, tiukka patsas, joka vain seisoi ja katsoi vakavana. Ei suinkaan! Julius oli ilmeisesti hauskin patsas, mitä maailmassa oli koskaan nähty. Pian ihmiset alkoivat kysellä Juliukselta kaikenlaista. Julius, mitä sinä näet koko päivän? kysyi pieni tyttö nimeltä Aino, jolla oli kaksi pitkää lettiä ja punainen mekko. Julius mietti hetken, ja sitten kuului sellainen ääni, joka kuulosti siltä kuin joku olisi pöräyttänyt pienen pilven. Se oli Julian tapa hmm-miä. Voi, Aino-kulta, Julius sanoi, minä näen niin paljon! Näen esimerkiksi sen, että naapurin kissa Misse yrittää joka aamu kiipeillä leipurin ikkunalautaa pitkin haistelemaan tuoreita pullia. Mutta se ei koskaan ylety! Sen pienet tassut luistavat aina, ja sitten se vain istahtaa alas ja huokaisee syvään. Lapset nauroivat niin, että heidän mahansa kipeytyivät. He kuvittelivat mielessään Missen yrittämässä kiipeämistä ja sitten pettyneenä istumassa. Entäpä salaisuuksia? kysyi pikkupoika nimeltä Otso. Tiedätkö sinä mitään salaisuuksia? Otso oli varma, että patsas, joka näki kaiken, tiesi myös kaikki kaupungin salaisuudet. Julius kikatti. Se oli se sama helisevä nauru kuin ensimmäisellä kerralla. Salaisuuksia? No, toki minä tiedän! Esimerkiksi sen, että puiston orava, jolla on niin pörröinen häntä, unohti viime syksynä kerran pähkinänsä minun hattuni alle. Hän etsi sitä joka paikasta, hyppi puusta puuhun ja kurkisti jokaiseen koloon, mutta ei löytänyt! Sitten hän huomasi sen vasta keväällä, kun pähkinä oli jo itänyt ja siinä oli pieni vihreä alku! Tämäkin tarina oli niin hauska, että kaikki purskahtivat nauruun. Orava, joka unohti pähkinänsä patsaan hatun alle! Mikä hassu otus! Julius jatkoi juttelua. Hän kertoi, että taivaalla kulkevat pilvet olivat itse asiassa pehmeitä lampaita, jotka harhailivat etsien parasta ruohoa syötäväksi. Ja että joskus, aivan hiljaisina öinä, hän kuuli tähtien laulavan pieniä kehtolauluja kuulle. Ja tiedättekö mitä? Julius jatkoi, olen huomannut, että ne keltaiset kukat tuolla puiston reunassa tanssivat aina iloisimmin, kun sataa. Ne heiluvat ja pyörähtelevät kuin pienet ballerinat, aivan kuin sadevesi olisi parasta musiikkia tanssimiseen! Kaikki alkoivat katsella kukkia uudella tavalla. Eivät ne olleetkaan vain kukkia. Ne olivat tanssivia ballerinoja sateella! Eräänä päivänä eräs vanha herra, herra Kukkamaa, joka oli tunnettu siitä, että hän aina unohti, mihin oli jättänyt silmälasinsa, kysyi Juliukselta: Julius, sinä näet kaiken. Etkö näkisi minun silmälasejani? Olen etsinyt niitä koko aamun! Julius kikatti. Hmm-m. Näen, näen. Ne ovat siinä sinun päässäsi, herra Kukkamaa! Aivan siinä sinun hattusi alla, minne olet ne tietenkin unohtanut! Herra Kukkamaa tarttui hattuunsa, ja totta tosiaan, siellähän silmälasit olivat! Hän nauroi itsekin niin paljon, että hänen oli pakko istua alas puiston penkille. Julius osasi kertoa myös hauskoja tarinoita kaupungin historiasta, mutta ei tylsästi. Hän kertoi esimerkiksi siitä, kuinka kaupungin ensimmäinen pormestari, Pormestari Pulmu, oli ollut niin ihastunut pulliin, että hän oli kerran yrittänyt pitää puheen suu täynnä vaniljapullaa, ja kaikki olivat vain kuulleet mmm-mm-mmm sen sijaan, että olisivat kuulleet tärkeitä päätöksiä. Tai siitä, kuinka kaupungin vanhin leipuri oli aikanaan vahingossa leiponut leipään norsun muotoisen reiän, koska oli nukahtanut leipoessaan ja tippunut taikinan päälle nenällään, ja leipä oli sitten myyty ennätysnopeasti, koska kaikki halusivat nähdä norsunenän leivässä. Lapset rakastivat näitä tarinoita. Ne saivat heidät tuntemaan, että kaupunki oli täynnä taikaa ja hauskoja salaisuuksia, joita vain Julius tiesi. Julius myös usein kysyi hassuja kysymyksiä. Jos kaksi perhosta tanssii auringonpaisteessa, kumpi on hauskempi, se joka pyörähtää vasemmalle vai se joka pyörähtää oikealle? hän kysyi eräänä päivänä. Lapset jäivät miettimään. Eihän siihen ollut oikeaa vastausta, mutta se oli hauska kysymys! Ja tiedättekö, miksi linnut laulavat niin kauniisti aamuisin? Julius jatkoi. Se johtuu siitä, että ne harjoittelevat laulujaan koko yön unissaan! Ja joskus ne laulavat niin kummallisia unilauluja, että nauraa hekotan täällä itsekseni, vaikka kukaan ei kuule. Hän kertoi myös, että joskus illalla, kun kaikki olivat menneet nukkumaan, hän näki pieniä menninkäisiä, jotka tulivat puistoon leikkimään piilosta kukkien ja pensaiden takana. Heillä oli pienet lyhdyt, ja heidän naurunsa oli niin hiljaista, että sitä kuuli vain, jos oli aivan hiljaa ja kuunteli tarkkaan. Totta kai, kukaan ei ollut koskaan nähnyt näitä menninkäisiä, paitsi Julius. Ja se teki tarinoista entistäkin jännittävämpiä. Julius oli kuin elävä kirja täynnä tarinoita ja arvoituksia. Hän ei antanut koskaan tylsää vastausta. Joskus hän vastasi kysymykseen toisella kysymyksellä, joka sai ihmiset miettimään ja hymyilemään. Esimerkiksi, kun joku kysyi, miksi taivas on sininen, Julius saattoi vastata: Hmm, entä jos taivas onkin vain valtava peili, ja se heijastaa meren väriä? Tai ehkä se on vain pöllön untuvaa, joka on pudonnut alas? Mitä sinä luulet? Tällaiset vastaukset saivat lapset innostumaan ja keksimään omia selityksiään. Se oli kuin leikki, jossa jokainen sai olla seikkailija ja löytöretkeilijä omassa mielessään. Julius myös antoi joskus pieniä ennustuksia, jotka olivat aina hauskoja ja hyvänmielisiä. Huomenna, hän saattoi sanoa, näen, että joku kadottaa hansikkaansa ja löytää sen sitten postilaatikosta! Ja seuraavana päivänä, totta tosiaan, joku löysi hansikkaansa postilaatikosta, minne se oli pudonnut, kun hän oli etsinyt kirjeitä. Tai: Tänään, joku syö niin monta mansikkaa, että hänen nenänsä muuttuu vähäksi aikaa punaiseksi! Ja illalla joku pikkupoika katsoi peiliin ja nauroi, kun hänen nenänsä oli todella aavistuksen punertava mansikoiden syömisestä. Nämä eivät olleet mitään ihmeellisiä ennustuksia, vaan pikemminkin hauskoja, pieniä huomioita, jotka tekivät jokaisesta päivästä vähän taianomaisemman ja yllätyksellisemmän. Kaupunki oli aivan haltioissaan Juliuksesta. Lapset juoksivat hänen luokseen heti koulun jälkeen, ja aikuisetkin pysähtyivät kuuntelemaan hänen juttujaan matkalla töihin tai kauppaan. Jokainen halusi kuulla, mitä hassua tai viisasta Juliuksella oli sanottavanaan. Hän oli muuttunut kylmästä kivipatsaasta kaupungin lämpimäksi ja rakastetuksi ystäväksi. Hänen äänensä, se lempeä ja kikattava ääni, oli täyttänyt kaupungin kadut ilolla ja naurulla. Kukaan ei enää voinut kuvitella elämää ilman Juliusta. Hän oli kuin suuri, hymyilevä salaisuuksien kertoja, joka tiesi kaiken, mutta kertoi kaiken aina iloisesti ja hyväntahtoisesti. Hän oli todella kaupungin oma, ainutlaatuinen aarre. Ja jokainen päivä oli uusi mahdollisuus kuulla uusia hassuja juttuja tai löytää uusia pieniä salaisuuksia Julian suusta. Aivan kuin kaupunki olisi herännyt eloon aivan uudella tavalla, täynnä odotusta ja iloa. Kuka olisi arvannut, että patsas voisi olla näin eläväinen ja täynnä tarinoita? Ei kukaan, ennen Juliusta. Tässä oli siis joitakin niistä hassuista jutuista ja salaisuuksista, joita Julius kertoi. Ja tämä oli vasta alkua! Kaupungin lapset, ja myös aikuiset, tiesivät, että Juliuksella oli vielä paljon, paljon enemmän kerrottavaa. Paljon enemmän nauruja ja paljon enemmän arvoituksia. Ja he olivat valmiina kuuntelemaan. Aivan valmiina.

Pieni Varpunen ja Julius: Ystävyys Alkaa

...Hän ei ollut sellainen vanha, tylsä patsas, joka vain seisoi paikallaan ja oli hiljaa. Ei suinkaan! Julius oli hauska, ja hänellä oli paljon kysyttävää. Ja mikä parasta, hän oli aivan uudenlainen ystävä kaikille kaupungin lapsille. Kuka olisi uskonut, että kivipatsas voisi olla näin eloisa ja täynnä tarinoita? Mutta juuri niin Julius oli. Hän oli elävä todiste siitä, että jopa vanhimmatkin asiat voivat yllättää meidät, kunhan vain annamme niille tilaisuuden. Ja kaikki tämä alkoi yhdestä pienestä, rohkeasta teosta. Muistattehan sen aivan ensimmäisen kerran, kun Julius hörähti? Se oli silloin, kun pieni, nokkela varpunen pudotti marjan suoraan hänen kivipäähänsä. Se oli se hetki, se aivan erityinen, taianomainen hetki, jolloin kaikki alkoi. Se oli se hetki, jolloin pieni varpunen ja suuri kivipatsas aloittivat aivan uskomattoman ystävyyden. Kukaan ei olisi osannut kuvitella, että näin erilaiset olennot voisivat löytää toisistaan parhaan ystävän. Mutta elämässä, ja varsinkin tarinoissa, kaikki on mahdollista! Tämä pieni varpunen ei ollut mikä tahansa varpunen. Ei suinkaan! Se oli Vili, kaupungin uteliain ja rohkein pikkulintu. Vilillä oli kirkkaat, tarkkaavaiset silmät, jotka eivät jättäneet mitään huomaamatta. Sen pieni sydän oli täynnä seikkailunhalua ja sen sielu pursui uteliaisuutta. Vili oli nähnyt Juliuksen seisovan siinä monta, monta vuotta, aina samassa paikassa, aina samassa asennossa. Vili oli lentänyt ohi tuhansia kertoja, rakentanut pesiä lähistön puihin ja syönyt murusia torin lattialta. Se oli nähnyt kaikki vuodenajat vaihtuvat Juliuksen ympärillä: kuinka lumi peitti hänen kiviset olkapäänsä talvella, kuinka kevään ensimmäiset kukat puhkesivat hänen juurellaan, kuinka kesän aurinko lämmitti hänen kasvojaan ja kuinka syksyn lehdet tanssivat hänen ympärillään. Mutta koskaan, ei koskaan, se ollut kuullut Juliuksen sanovan sanaakaan. Ei edes pientä huokausta, ei pientä yskäisyä, ei mitään. Vain hiljaisuutta. Niinpä, sinä aurinkoisena aamuna, kun Vili lensi ohi suussaan kirkkaanpunainen marja – aivan erityisen herkullinen marja, jonka se oli löytänyt kauempaa puutarhasta – se päätti tehdä jotain pientä ja jekkuilevaa. Ehkä se ajatteli, että pieni yllätys piristäisi hieman tätä vanhaa kivistä herraa, joka näytti aina niin vakavalta. Ehkä se halusi nähdä, olisiko patsaassa edes pientä elonmerkkiä. Ja niin se pudotti marjan, aivan tarkasti, suoraan Juliuksen kivisen päälakeen. Plumps! Pieni, pehmeä tömähdys, joka tuskin kuului. Ja mitä sitten tapahtui? Julius hörähti! Se oli kuin pieni kupliva lähde olisi alkanut pulputa syvältä kivestä. Se oli kuin pieni iloinen pieru olisi päässyt ulos. Se oli naurua, aivan aitoa, iloista kikattelua, joka alkoi hitaasti ja kasvoi sitten suuremmaksi, kaikuen aukiolla. Vili oli lentänyt jo hieman kauemmas, mutta kun se kuuli sen äänen, se pysähtyi ilmassa, räpytti pieniä siipiään ja käänsi päänsä. Oliko se totta? Oliko se todella kuullut sen? Ja sitten Julius puhui!

Miksi Julius Nauroi? Hauska Tarina Paljastuu

...suuri kivipatsas, Julius, kohtasivat aivan odottamatta. Se oli kuin pieni taianomainen kipinä olisi lentänyt ilmassa ja osunut suoraan Juliuksen sydämeen, tai no, kivisydämeen, jos sellainen patsaalla voi olla! Mutta mikä oikein sai Juliuksen, tämän vankan ja arvokkaan kivipatsaan, kikattamaan kuin pieni poika? Se on aivan ihana ja hauska tarina, ja nyt on juuri oikea hetki paljastaa se.

Kikattavan Patsaan Innoittama Leikki

Niin, arvaattekos mitä? Se pieni, hassu kikatus, joka karautti Juliuksen kivisydämestä, ei ollutkaan mikään pieni ja ohimenevä juttu. Ei suinkaan! Se oli kuin taikasauvan kosketus, joka herätti koko kaupungin. Ja erityisesti se herätti kaupungin lapset aivan uudenlaiseen eloon ja innostukseen. Ennen Julius oli ollut vain patsas, osa maisemaa, johon ei kiinnitetty sen kummempaa huomiota. Hän oli seissyt siinä niin pitkään, että hänen kivipintansa oli peittynyt sammaleen ja pienten halkeamien verhoihin, merkkinä pitkästä, hiljaisesta elämästä. Mutta nyt hän oli jotain aivan muuta! Hän oli Julius, kikattava patsas, joka osasi puhua, ja jolla oli yllättäviä juttuja mielessään ja hauskoja huomioita jaettavaksi.Kun Juliuksen tarina alkoi levitä suusta suuhun, ensin kuiskauksina, sitten iloisina huudahduksina ja lopulta jo pienten lasten riemukkaina huutoina, lapset olivat tietenkin kaikkein innoissaan. Kuvitelkaa nyt! Patsas, joka nauraa ja puhuu! Se oli aivan uskomatonta, ja paljon jännittävämpää kuin yksikään sarjakuva tai tietokonepeli. He kerääntyivät torille joka päivä heti koulun jälkeen, heittivät reppunsa maahan ja juoksivat suoraan Juliuksen luo. Viikonloppuisin he olivat paikalla jo aamusta, heti aamiaisen jälkeen, toivoen kuulevansa Juliuksen hassuja juttuja tai ehkäpä jopa uuden, kutittavan kikahduksen. Ja he keksivät aivan uudenlaisen leikin, joka oli saanut inspiraationsa juuri Juliuksen iloisesta ja arvoituksellisesta luonteesta. He kutsuivat sitä Kikatusleikiksi.Kikatusleikki oli yksinkertainen, mutta samalla aivan valtavan hauska ja kekseliäs. Lapset istuivat tai seisoivat Juliuksen ympärillä, joskus ihan lähellä, niin että he melkein koskettivat hänen kylmää kiveä, joskus vähän kauempana, jotta kaikki näkivät ja kuulivat. He kertoivat hänelle vitsejä, mutta ei mitä tahansa vitsejä. Ei mitään hienoja, aikuismaisia vitsejä, joiden pointea lapset eivät aina ymmärtäneet, vaan sellaisia hassuja juttuja, joita lapset keksivät itse tai jotka he olivat kuulleet kavereiltaan. He yrittivät kilpaa saada Juliuksen nauramaan. Pieni Kalle saattoi kysyä:

Julius Auttaa! Kadonneen Lelun Salaisuus

iloista huudahduksina, alkoi myös tapahtua jotain uutta ja jännittävää. Julius ei ollut enää vain patsas, joka joskus kikatti; hän oli nyt kaupungin oma, ainutlaatuinen apuri ja ystävä. Ja juuri näinä aikoina, kun ihmiset olivat tottuneet Juliuksen puheisiin ja hänen ystävälliseen olemukseensa, tapahtui jotain, mikä todella osoitti, kuinka tärkeä ja viisas Julius oli kaupunkilaisille, etenkin pienimmille asukkaille. Kaupunki oli täynnä elämää, ja lasten iloiset leikit kaikuivat torilla aamusta iltaan. Aurinko lämmitti vanhoja kivetyksiä, ja torikauppiaiden kojuilta levisi vastaleivottujen pullien ja tuoreiden hedelmien tuoksu. Keskellä tätä vilinää ja iloa, eräänä kauniina iltapäivänä, kun aurinko alkoi jo laskea puiden taakse ja värjätä taivaan uskomattoman kauniilla oranssin ja violetin sävyillä, pieni tyttö nimeltä Liisa istui Juliuksen jalustan juurella. Hän ei leikkinyt, eikä nauranut muiden lasten tavoin. Sen sijaan hänen pienet hartiansa nykivät surusta, ja silloin tällöin pieni, sydäntäsärkevä nyyhkäys karkasi hänen huuliltaan. Liisan silmät olivat punaiset ja turvonneet, ja hänen poskillaan kiilsivät kyyneleet, jotka olivat valuneet jo pitkään. Hän oli menettänyt jotain hyvin, hyvin tärkeää. Hän oli menettänyt Nallensa. Nalle ei ollut mikä tahansa lelu. Nalle oli ollut Liisan paras ystävä siitä lähtien, kun Liisa oli ollut vasta pieni vauva, ja Nalle oli mahtunut hänen kainaloonsa täydellisesti. Nalle oli kulkenut mukana kaikkialla: päiväkodissa, mummolassa, kauppareissuilla, ja tietysti tällä samalla torilla lukemattomia kertoja, aina turvallisesti Liisan pienten käsien puristuksessa tai repussa piilossa. Nallella oli ollut kulunut nenä, joka oli pussattu monta kertaa, ja toinen korva oli hieman lerpattanut, koska Liisa oli kerran vahingossa repäissyt sen hieman liian innokkaassa leikissä. Mutta juuri nämä pienet virheet, nämä Nallen erityispiirteet, tekivät siitä täydellisen ja korvaamattoman Liisalle. Nyt Nalle oli poissa. Liisa oli etsinyt Nallea kaikkialta, mistä vain keksi: kotona sängyn alta, leikkihuoneen lelulaatikosta, jopa keittiön kaapeista. Mutta Nallea ei löytynyt mistään. Lopulta, surun murtamana ja viimeisessä toivossaan, Liisa oli tullut Juliuksen luo. Hän oli kuullut vanhemmiltaan ja ystäviltään, että Julius-patsas oli ihmeellinen. Se osasi puhua ja oli aina ystävällinen ja auttavainen. Ehkä, ehkä Julius voisi auttaa häntä löytämään Nallen.

Eväsretki Julian Kanssa: Tarinoita ja Nauraa

värjätä taivaan uskomattoman kauniilla oranssin ja violetin sävyillä. Se oli ollut päivä täynnä jännitystä ja iloa, ja kaikki olivat kiitollisia Juliuksen avusta. Mutta lasten mielissä kypsyi jo uusi, aivan ihana ajatus. Miten he voisivat viettää vieläkin enemmän aikaa tämän hassun, puhuvan patsaan kanssa? Seuraavana aamuna, kun aurinko jälleen nousi ja kultasi kaupungin katot, pieni Maija heräsi unestaan suurta seikkailua mielessään. Hän juoksi ystäviensä luo ja kuiskasi: ”Mitä jos meillä olisi eväsretki Juliuksen kanssa?” Kaikki lasten silmät kirkastuivat. Eväsretki kivipatsaan kanssa? Se kuulosti aivan uskomattoman hauskalta! Lapset alkoivat heti puuhata. Jokainen toi kotoaan jotain pientä ja herkullista. Siellä oli omenalohkoja, jotka kimaltelivat auringossa, ja pieniä voileipiä, joissa oli kauniita kuvioita. Oli myös mehua ja keksejä, ja joku oli tuonut jopa pienen korin täynnä mansikoita. He levittivät värikkäitä vilttiä Juliuksen ympärille, aivan kuin hän olisi heidän suurin ja tärkein vieraansa. ”Mutta mitä Julius syö?” kysyi pikku Antti huolissaan. Julius hörähti. ”Minä syön tarinoita ja naurua, ystävät rakkaat! Ne ovat minun parasta evästäni”, hän vastasi lämpimästi. Ja niin he istuivat, pieni joukko lapsia ja yksi suuri, puhuva patsas, keskellä kaupungin vilinää, mutta aivan omassa rauhallisessa eväsretkikuplassaan. Aurinko paistoi lämpimästi, ja linnut lauloivat iloista sävelmäänsä. Lapset söivät eväitään ja kertoivat toisilleen päivän kuulumisia. Julius kuunteli tarkasti, ja välillä hän kommentoi jotain hauskaa tai esitti kysymyksen, joka sai kaikki nauramaan. ”Tiesittekö”, Julius aloitti yhtäkkiä, ”että tällä samalla paikalla, missä te nyt istutte, oli joskus aivan valtava puutarha? Siellä kasvoi korkeita puita, jotka ulottuivat melkein pilviin asti, ja kukkia, jotka tuoksuivat niin makeasti, että perhoset lennähtelivät paikalle kaukaa meren takaa.” Lasten silmät laajenivat ihastuksesta. He kuuntelivat Juliuksen tarinoita kuin lumottuina. Patsas kertoi tarinoita vanhoista kauppiaista, jotka olivat myyneet täällä eksoottisia mausteita ja kankaita, ja ritareista, jotka olivat ratsastaneet torin poikki kiiltävissä haarniskoissaan. Hän kertoi jopa tarinan salaperäisestä kissasta, joka osasi puhua ja joka oli auttanut kaupunkilaisia löytämään kadonneita aarteita. Jokaisen tarinan jälkeen Julius nauroi. Hänen naurunsa oli erilaista kuin kenenkään muun nauru. Se oli sellaista syvää, kivestä kumpuavaa kikattelua, joka täytti ilman ilolla. Lapset nauroivat mukana, ja heidän iloiset äänet sekoittuivat torin muihin ääniin. He tunsivat, että Julius oli heidän salainen ystävänsä, heidän oma tarinankertojansa. Hän näki ja tiesi asioita, joita kukaan muu ei tiennyt, koska hän oli seissyt siinä niin pitkään, nähnyt niin paljon. ”Kerran”, Julius aloitti taas, ja lapset kerääntyivät lähemmäs, ”tänne lenteli pieni lohikäärme. Ei mikään paha lohikäärme, vaan sellainen, joka rakasti suklaata yli kaiken. Se yritti varastaa leipurin kaikki suklaaleivokset, mutta sitten se huomasi, että leipurilla oli paljon parempaa: mansikkakakkua! Ja niin se lohikäärme söi itsensä aivan pyöreäksi ja nukahti tänne aukiolle, aivan minun jalkojeni juureen. Minun piti varoittaa ohikulkijoita, etteivät he kompastuisi siihen!” Lapset nauroivat niin, että heidän vatsansa kipeytyivät. Ajatus suklaata rakastavasta lohikäärmeestä oli aivan hulvaton. Julius oli mestari kertomaan tarinoita, jotka olivat puoliksi totta ja puoliksi hänen omaa mielikuvitustaan. Tai ehkä ne olivat kaikki totta, mutta vain Julius muisti ne! Hän kertoi myös, kuinka hauskaa oli ollut katsella, kun joku oli yrittänyt tasapainoilla yksipyöräisellä polkupyörällä ja kaatunut suoraan vesilätäkköön. ”Hän nousi ylös, täysin märkä, mutta nauroi silti!” Julius kertoi ja kikatti itsekin. ”Se oli todella iloinen mies, joka osasi ottaa elämän pienet kommelluksetkin huumorilla! Ja kerran, aivan tähän viereen, tuli vanha taikuri, joka osasi muuttaa kiviä kukiksi. Kuvitelkaa, jos minusta olisi tullut kukkakimppu!” Julius hörähti taas, ja lapset kuvittelivat mielessään kukkakimpuksi muuttuneen Juliuksen ja nauroivat makeasti. ”Mutta onneksi”, Julius jatkoi, ”hän unohti taikasauvansa ja lähti etsimään sitä, joten minä sain pysyä patsaana. Vaikka olisihan se ollut hauskaa olla kukkakimppu edes yhden päivän!” hän lisäsi leikillään. Lapset oppivat Juliukselta, että elämässä oli paljon hauskoja ja yllättäviä hetkiä, jos vain osasi katsoa ja kuunnella. He oppivat myös, että ystävyys voi löytyä mitä odottamattomimmista paikoista, jopa vanhasta kivipatsaasta. Eväsretki Juliuksen kanssa oli paljon enemmän kuin vain ruokailu ulkona. Se oli matka menneisyyteen, matka mielikuvituksen maailmaan ja ennen kaikkea matka ystävyyteen. Jokainen hetki Juliuksen kanssa oli täynnä taikaa, ja lapset tiesivät, että he olivat onnekkaita saadessaan tuntea tällaisen ainutlaatuisen ystävän. Kun aurinko alkoi taas laskea ja värjätä taivaan kauniilla sävyillä, eväsretki oli tullut päätökseensä. Lasten oli aika lähteä kotiin, mutta heidän mielensä olivat täynnä iloisia muistoja ja Juliuksen hauskoja tarinoita. He halasivat Juliusta, niin hyvin kuin pystyivät halata suurta kivipatsasta, ja lupasivat tulla taas huomenna. Julius hymyili, sellaisella kivipatsaan hymyllä, joka kuitenkin tuntui lämpimältä ja aidolta. ”Hyvää yötä, pienet ystävät”, hän sanoi. ”Nähdään huomenna, uusia tarinoita varten.” Lapset vilkuttivat ja lähtivät kotia kohti, sydämet täynnä lämpöä. He tiesivät, että vaikka Julius oli patsas, hän oli heidän paras ystävänsä. Ja kun kaupunki hiljeni illan tullen, Julius jäi seisomaan sinne, aivan kuten aina, mutta nyt hänellä oli mielessään paljon enemmän tarinoita ja paljon enemmän rakkautta. Hän oli valmis seuraavaan päivään, ja kenties, aivan pian, hän olisi valmis nukahtamaan ja kuulemaan oman iltasatunsa...

Kun Patsas Nukahtaa: Julian Iltasatu

Lapset olivat todella innoissaan eväsretkestä Juliuksen kanssa! Jokainen oli tuonut kotoaan jotain pientä ja herkullista. Siellä oli omenalohkoja, jotka kimaltelivat auringossa, ja pieniä voileipiä, joissa oli juustoa ja kurkkua, ja jopa muutama mummon leipoma piparkakku. He levittivät värikkään viltin Juliuksen kivijalan eteen, aivan siihen, missä kaupungin tori levittäytyi, mutta nyt se oli hiljaisempi ja rauhallisempi iltapäivän auringossa. Maija asetti oman pienen korinsa varovasti maahan ja sanoi iloisesti: "Meillä on paljon herkkuja, Julius!" Pikku-Olli nyökkäsi ja lisäsi: "Ja kaikki on jaettavaksi!" Julius-patsas hymähti – tai ainakin se kuulosti hymähdykseltä, kun hänen syvä, mutta lempeä äänensä kantautui kivestä. "Voi kuinka ihanaa! Eväsretki on juuri sitä, mitä kivipatsas tarvitsee pitkän päivän jälkeen." Lapset kikattivat. He tiesivät, ettei Julius oikeasti syönyt, mutta he halusivat jakaa ilonsa ja herkkunsa hänen kanssaan. He kertoivat Juliukselle päivän seikkailuistaan, pienten perhosten ja mehiläisten lentelyistä kukkien ympärillä, ja siitä, miten he olivat auttaneet torikauppiaita järjestämään heidän tavaroitaan. Julius kuunteli tarkkaavaisesti, ja välillä hän kysyi hauskoja kysymyksiä. "Onko perhosilla todella niin värikkäät siivet kuin sanotaan? Minä näen maailman vain tästä yhdestä paikasta, enkä pääse katsomaan niitä läheltä." Lapset kuvasivat perhosten siipiä, kukkien tuoksuja ja kesäpäivän lämpöä niin elävästi, että Julius melkein tunsi ne. He söivät eväitään, ja aurinko alkoi jo laskea taivaanrantaan, maalaten pilvet oranssin, vaaleanpunaisen ja violetin sävyillä. Ilma alkoi viilentyä, ja pitkät varjot venyivät pitkin toria. Lapset alkoivat haukotella, ja heidän silmänsä muuttuivat unisiksi. Eväsretki oli ollut hauska, mutta nyt oli aika rauhoittua. "Julius," Maija sanoi pehmeästi, "olisiko sinulla jokin iltasatu kerrottavana? Jokin, joka auttaa meitä nukahtamaan?" Julius hiljeni hetkeksi, ja sitten hänen äänensä kuului taas, nyt entistäkin lempeämpänä ja uneliaampana. "Iltasatu? Totta kai. Minä tiedän monta tarinaa. Olenhan seissyt tässä niin kauan, että olen kuullut ja nähnyt paljon." Lapset asettuivat mukavasti viltilleen, aivan Juliuksen juurelle, ja kääriytyivät tiukasti pieniin peittoihinsa. He olivat valmiita kuulemaan. "Olipa kerran, hyvin, hyvin kauan sitten," Julius aloitti, ja hänen äänensä oli kuin pehmeä tuulenhenkäys, joka kertoi salaisuuksia, "pieni, harmaa kivi. Se oli aivan tavallinen kivi, ei mikään kiiltävä jalokivi eikä mikään suuri vuorenlohkare. Se makasi metsän siimeksessä, pienen puron rannalla, ja haaveili. Se haaveili siitä, että se voisi joskus nähdä maailmaa, nähdä enemmän kuin vain pienen metsäpolun ja puron solinan. Se kuunteli lintujen laulua ja puiden huminaa, ja se kuvitteli, miltä tuntuisi lentää korkealla taivaalla tai uida syvällä joessa. Eräänä päivänä paikalle tuli pieni tyttö, jolla oli kirkkaat silmät ja utelias mieli. Hän poimi pienen harmaan kiven maasta ja ihmetteli sen sileää pintaa. Tyttö laittoi kiven taskuunsa ja vei sen kotiin. Kotona hän asetti kiven ikkunalaudalle, josta kivi näki koko puutarhan. Se näki perhoset ja mehiläiset, se näki kukkien avautuvan ja sulkeutuvan, ja se näki auringon nousevan ja laskevan. Kivi oli onnellinen. Se oli nähnyt palasen maailmaa, aivan kuten oli toivonut. Mutta tyttö ei tyytynyt pelkästään siihen. Hän otti kiven mukaansa kaikkialle. Kivi matkusti tytön taskussa kouluun, se kävi mukana leikkipuistossa ja se jopa vieraili meren rannalla, missä se kuuli aaltojen kohinan ja tunsi suolaisen tuulen. Kivi näki niin paljon, paljon enemmän kuin se oli koskaan osannut unelmoida. Ja joka ilta, kun tyttö meni nukkumaan, hän piti pientä kiveä kädessään ja kuiskasi sille hyvän yön toivotuksen. Kivi tunsi olonsa turvalliseksi ja rakastetuksi. Ja niin, tuo pieni harmaa kivi nukkui tyytyväisenä tytön kädessä, tietäen, että se oli nähnyt maailmaa ja kokenut seikkailuja. Se tiesi, että se oli ollut osa jotain suurta ja kaunista. Ja se nukkui, kunnes aurinko nousi jälleen ja uusi päivä alkoi, täynnä uusia mahdollisuuksia ja uusia tarinoita." Julius lopetti tarinansa, ja hänen äänensä vaimeni lähes kuiskaukseksi. Lapset olivat hiljaa, lumoutuneina tarinasta. Heidän silmänsä olivat jo lähes kiinni, ja heidän hengityksensä tasaista. "Se oli kaunis tarina, Julius," Maija kuiskasi. "Kiitos." Julius ei vastannut heti. Hän oli hiljaa, aivan kuin hänkin olisi vaipunut omiin uniinsa. Lapset ymmärsivät, että Julius oli nyt nukahtanut. Hän oli kertonut heille iltasadun, ja nyt oli hänen oma vuoronsa levätä. He nousivat varovasti ylös, keräsivät viltit ja tyhjät eväskorit. He kävelivät hiljaa pois, jotta eivät herättäisi nukkuvaa patsasta. Torilla oli nyt täysin hiljaista, vain pieni tuulenhenkäys liikkui puiden lehdissä. Kuu ja tähdet valaisivat Juliuksen kivipintaa, ja hän näytti todella nukkuvan. Hänen kasvoillaan oli rauhallinen ilme. Lapset tiesivät, että vaikka Julius oli hiljaa, hän oli silti siinä, vartioimassa kaupunkia ja unelmoimassa omia kiviuniaan. He kuiskasivat vielä kerran "hyvää yötä, Julius" ennen kuin heidän pienen pienet jalkansa kantoivat heidät kotiin, omiin lämpimiin sänkyihinsä. Ja kun lapset olivat jo nukkumassa, Julius-patsas seisoi siinä, aivan niin kuin aina ennenkin, mutta nyt hänellä oli sydämessään, tai no, kivisydämessään, lämmin tunne ja paljon kauniita unia. Hän unelmoi varmasti siitä pienestä kivestä, joka matkusti maailmalla, ja kaikista niistä seikkailuista, joita se oli kokenut. Ja ehkäpä hän unelmoi myös huomisesta, ja siitä, mitä uusia tarinoita ja seikkailuja uusi päivä toisi tullessaan, sekä kaikista niistä lapsista, jotka olivat niin rakkaita hänelle. Hän oli valmiina uuteen päivään, kunhan vain sai ensin nukkua rauhallisen yöunen. Mutta ennen kuin Julius vaipui syvään uneen, hänellä oli vielä yksi pieni, salainen toivotus.

Julian Salainen Hyvän Yön Toivotus

Voi kuinka ihanaa! Eväsretki on juuri sitä, mitä kivipatsas tarvitsee pitkän päivän päätteeksi, Julius sanoi, ja hänen äänensä kaikui lämpimästi torin yli. Lapset kikattivat iloisesti, kun he alkoivat jakaa herkkujaan. Maija ojensi Juliukselle pienen palan omenaa. Tässä, Julius! Omena on terveellistä ja hyvää! Julius ei tietenkään voinut syödä omenaa, mutta hän katsoi sitä hymyillen. Kiitos, Maija. Ajatus on tärkein. Minulle on jo suuri herkku nähdä teidän iloiset kasvonne ja kuulla naurunne. Pikku-Olli tarjosi Juliukselle piparkakunpalan. Minun mummuni leipoi nämä, ne ovat parhaita koko maailmassa! Julius tuoksutti piparkakkua syvään. Oi, mikä ihana tuoksu! Se tuo mieleeni kaukaisia muistoja ajoilta, jolloin kaupunki oli vielä nuori ja piparkakut tuoksuivat samanlaisilta jokaisessa kodissa jouluisin. Lapset istuivat hiljaa kuunnellen, heidän silmänsä pyöreänä ihmeestä. Miten patsas saattoi muistaa niin vanhoja asioita? Aurinko alkoi pikkuhiljaa laskea, ja taivas värjäytyi hennon oranssin ja vaaleanpunaisen sävyihin. Torin vilinä oli vähitellen laantunut, ja jäljellä oli enää lasten iloinen puheensorina ja Juliuksen lempeä ääni. Viltillä istuessa lapset tunsivat olonsa turvalliseksi ja onnelliseksi. He olivat löytäneet aivan erityisen ystävän, joka oli paljon enemmän kuin vain patsas. Julius, pieni Elina kysyi, katsellen ylöspäin kohti patsaan kasvoja, kerrotko meille vielä yhden tarinan ennen kuin on aika mennä kotiin? Muut lapset nyökkäilivät innokkaasti. He tiesivät, että Juliuksella oli loputtomasti tarinoita kerrottavanaan, tarinoita menneiltä ajoilta, tarinoita kaupungin salaisuuksista ja jopa tarinoita kaukaisista maista, joissa hän oli joskus kuvitellut matkustavansa. Julius katsahti ylös taivaalle, jossa ensimmäiset tähdet alkoivat jo tuikkia. Tietysti, rakkaat ystävät, hän sanoi, ja hänen äänensä oli nyt entistäkin pehmeämpi ja uneliaampi. Mutta tänään en kerrokaan tavallista tarinaa. Tänään kerron teille jotain aivan erityistä, jotain, mitä kutsun Julian Salaiseksi Hyvän Yön Toivotukseksi. Lapset hiljenivät täysin. Heidän odotuksensa oli käsin kosketeltavaa. He kietoutuivat lähemmäs toisiaan viltillä, valmiina kuulemaan Juliuksen salaisuuden. Kivipatsaana minä seison tässä paikallani päivästä toiseen, vuodesta toiseen, Julius aloitti. Näen auringon nousevan ja laskevan, kuun ja tähdet kiertävän taivaalla. Näen vuodenajat vaihtuvat, puut vihertyvät keväällä ja pudottavat lehtensä syksyllä. Näen ihmisten tulevan ja menevän, nauravan ja itkevän, leikkivän ja työskentelevän. Ja jokaisena iltana, kun kaupunki hiljenee ja ihmiset vetäytyvät koteihinsa, minä teen pienen, salaisen toivotuksen. Toivotuksen, jonka vain minä ja nyt te, rakkaat ystäväni, tiedämme. Julius piti pienen tauon, ja lapset pidättivät hengitystään. Toivon, että jokainen päivä toisi uuden ilon, uuden löydön ja uuden ystävyyden. Toivon, että jokainen lapsi nukkuisi yönsä rauhallisesti ja näkisi kauniita unia. Toivon, että jokainen aikuinen muistaisi joskus pysähtyä ja ihmetellä maailman kauneutta, aivan kuten te teette nyt. Ja mikä tärkeintä, Julius jatkoi, hänen äänensä täynnä lämpöä, toivon, että jokainen meistä muistaisi olla ystävällinen toisilleen. Pieni ystävällinen ele, kuten se, kun pikkuvarpunen pudotti sen marjan päälleni tai kun te jaoitte eväskorinne kanssani, voi muuttaa koko päivän, jopa koko elämän. Se voi herättää uneliaan patsaan eloon! hän sanoi ja hörähti jälleen, tämä kerta lempeästi ja hilpeästi. Lapset naurahtivat iloisesti. He ymmärsivät, mitä Julius tarkoitti. Heidän oma ystävyytensä Juliuksen kanssa oli alkanut juuri pienestä eleestä, ja se oli muuttanut koko heidän kaupunkinsa. Jokaisena iltana, kun tähdet syttyvät ja kuu valvoo, ajattelen teitä kaikkia, Julius jatkoi, hänen äänensä vaimeni entisestään, melkein kuiskaukseksi. Ajattelen teidän naurua, teidän uteliaisuutta ja teidän sydämienne puhtautta. Ja toivon, että tekin muistatte joskus katsoa ylös taivaalle ja tehdä oman salaisen hyvän yön toivotuksenne. Toivokaa jotain kaunista, jotain hyvää, jotain, mikä tekee teidän sydämestänne iloisen. Ja muistakaa, että jopa vanha, kivinen patsas voi oppia uusia asioita ja löytää uusia iloja, kunhan vain pitää sydämensä avoinna. Lapset tunsivat lämpimän tunteen leviävän rinnassaan. Juliuksen sanat olivat kuin pehmeä peitto, joka kietoutui heidän ympärilleen. He olivat kiitollisia tästä erityisestä hetkestä. Nyt on aika pienten lasten mennä kotiin ja nukkumaan, Julius sanoi, ja hänen äänensä oli nyt melkein vain lempeä huokaus. Minäkin aion levätä. Jokainen patsas tarvitsee lepoa, jotta se voi olla taas virkeä ja valmis uusiin seikkailuihin huomenna. Lapset nousivat ylös viltiltään, keräsivät eväskorinsa ja vilkuttivat Juliukselle. Hyvää yötä, Julius! he huusivat pienillä äänillään. Nähdään huomenna! Julius ei vastannut ääneen, mutta lapset olivat varmoja, että he näkivät hänen kivikasvoillaan pienen, lempeän hymyn. Hän näytti todella nukahtavan, hänen silmänsä sulkeutuivat hitaasti, ja hän vaipui takaisin siihen hiljaisuuteen, joka oli ollut hänen ystävänsä niin kauan. Mutta nyt se ei ollut enää sama hiljaisuus. Se oli hiljaisuus, joka oli täynnä muistoja, naurua ja odotusta. Se oli hiljaisuus, joka kätki sisäänsä lupauksen uusista tarinoista ja uusista seikkailuista. Lapset kävelivät kotiin käsikkäin, heidän mielensä täynnä Juliuksen sanoja. He katsoivat ylös taivaalle ja näkivät tähdet tuikkimassa. Jokainen heistä teki oman salaisen hyvän yön toivotuksensa, aivan kuten Julius oli heille opettanut. He toivoivat kauniita unia, iloisia päiviä ja ennen kaikkea, että Julius olisi siinä odottamassa heitä huomenna, valmiina jakamaan uusia tarinoita ja nauruja. Kaupunki nukkui, ja Julius-patsas nukkui myös, mutta hänen sydämessään, tai ainakin kivisydämessään, oli lämmin, iloinen tunne. Hän oli löytänyt ystäviä, ja se oli patsaalle suurin mahdollinen aarre. Hän tiesi, että huomenna olisi uusi päivä, täynnä uusia mahdollisuuksia ja uusia hetkiä, jotka jaettaisiin hänen pienten ystäviensä kanssa. Julian Salainen Hyvän Yön Toivotus oli levinnyt lasten sydämiin, ja se jäisi sinne lämmittämään heitä pitkään. He tietäisivät aina, että jopa vanha kivipatsas voi opettaa meille tärkeimmät asiat elämässä: ystävyyden, ystävällisyyden ja sen, että jokainen päivä on mahdollisuus johonkin uuteen ja ihmeelliseen. Ja niin, kun kuu nousi korkealle taivaalle ja valaisi hiljaisen torin, Julius-patsas seisoi siinä, valmiina uneksimaan ja odottamaan uutta aamua. Hänen salainen hyvän yön toivotuksensa kaikuisi lasten mielissä pitkään, pitkään, ja heidän unensa olisivat täynnä lentäviä varpusia, nauravia patsaita ja seikkailuja, joita vain mielikuvitus voi luoda. Tämä oli vain yksi luku Juliuksen ja kaupungin lasten yhteisessä tarinassa, mutta se oli erityisen kaunis luku, täynnä lämpöä ja ystävyyttä. Ja se opetti, että joskus tärkeimmät sanat lausutaan hiljaisuudessa, ja kauneimmat toivotukset ovat niitä, jotka tulevat suoraan sydämestä. Lapset olivat nähneet, kuinka patsas voi herätä eloon ja puhua, ja he olivat oppineet, että ystävyys ei tunne rajoja. Ei iän, ei koon, eikä edes materiaalin suhteen. Julius oli heidän ystävänsä, ja se oli tärkeintä. He palasivat kotiin hymyillen, sydämensä täynnä iloa ja odotusta seuraavaa päivää kohtaan. He tiesivät, että torilla odottaisi heitä patsas, joka osasi nauraa ja kertoa salaisia hyvän yön toivotuksia.

Outro

...jokaisessa kodissa. Ja ehkä jokaisella patsaallakin on oma salaisuutensa! Toivottavasti nautitte tästä tarinasta Julius-patsaasta, joka opetti meille, että yllätyksiä löytyy kaikkialta. Muistakaa pitää mielenne avoinna ja etsiä iloa arjesta, sillä se voi piillä aivan odottamattomissa paikoissa. Kiitos kun olit mukanamme tässä hauskassa seikkailussa! Jos sinulla on omia ajatuksia tai palautetta, voit lähettää ne meille Sonacastsille. Kuulemisiin seuraavassa jaksossa!

Lisää tarinoita