SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Pasta, jäätelö ja kadonneet sandaalit – seikkailu Italiassa

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Oletko valmis matkalle aurinkoiseen Italiaan? Kuvittele, että olet pieni Sulo, joka pakkaa reppuaan ja miettii, mitä kaikkea jännittävää siellä odottaa! Tämä ei ole mikä tahansa loma. Tällä kerralla suomalainen perhe kokee niin paljon hassuja hetkiä, että vatsalihakset joutuvat koetukselle. Kadonneita sandaaleita, sulavaa jäätelöä ja käsien heilutusta, joka saa kaikki nauramaan. Tule mukaan kuuntelemaan Sulon perheen unohtumattomasta seikkailusta!

Ensimmäinen pizzakokemus

Sulo, Siiri ja heidän vanhempansa olivat vihdoin perillä Italiassa! Aurinko paistoi lämpimästi ja ilmassa tuoksui jännittävältä – ehkä vähän pizzalta ja jäätelöltäkin! Ensimmäisenä iltana vatsat kurnivat kilpaa, sillä he tiesivät, että oli aika maistaa sitä kuuluisaa, aitoa italialaista pizzaa. – Saanko minä oman pizzan, ihan kokonaisen? Sulo kysyi silmät pyöreinä. Pieni ravintola oli täynnä iloista puheensorinaa. Sulo kurkisti keittiöön, jossa kokki heitteli pizzataikinaa ilmaan niin, että se melkein kosketti kattoa! Tilatessa isä yritti parhaansa mukaan puhua italiaa, mutta tuloksena oli pientä sekasotkua ja paljon naurua. Kun pizzat vihdoin saapuivat pöytään, Sulon ja Siirin leuat loksahtivat auki. Ne olivat valtavia! Ja ne tuoksuivat ihanalta, tomaatilta ja tuoreelta basilikalta. Sulo yritti syödä omaansa veitsellä ja haarukalla, mutta juusto venyi ja venyi, ja lopulta hänellä oli pizzatahnaa nenänpäässä! Koko perhe purskahti nauruun. Tämä oli paras ensimmäinen pizzakokemus ikinä!

Jäätelöseikkailu ja kadonneet sandaalit

Ahaa, pizzahan oli vasta alkua! Seuraavana aamuna aurinko paistoi kirkkaasti, ja Rooman kadut kutsuivat perhettä uusiin seikkailuihin. Sulo ja Siiri olivat aivan innoissaan. He olivat nähneet kuvia Colosseumista ja isosta suihkulähteestä, mutta ennen kaikkea... he olivat kuulleet jäätelöstä. Tai kuten Italiassa sanotaan, *gelatosta*! "Äiti, isi! Katso tuolla!" Siiri huudahti, kun he kääntyivät kadunkulmasta. Edessä avautui maailman värikkäin ja houkuttelevin näky: jäätelökioski, täynnä jäätelöä! Sitä oli niin paljon erilaisia makuja, että silmiä pyörrytti. Oli kirkkaanpunaista mansikkaa, keltaista sitruunaa, vaaleanpunaista vadelmaa, ja sitten vielä kaikki suklaat ja pähkinät ja... Sulo ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Tiskillä oli isoja, pyöreitä jäätelövuoria, jotka kimaltelivat ja kutsuivat syömään. "Minä haluan ehdottomasti suklaata!" Sulo julisti, mutta sitten hänen katseensa osui minttusuklaaseen, jossa oli pieniä, tummia sattumia. "Ei, ehkä sittenkin minttua... tai sitten tuota sinistä, mikä se on?" Siiri tuijotti vaaleanpunaista hattara-jäätelöä, joka näytti aivan unelta. "Minä haluan tuon prinsessajäätelön!" hän sanoi, osoittaen ujosti. Jäätelömyyjä, vanha herra viiksineen, hymyili heille lämpimästi. Hän puhui italiaa, ja vaikka perhe ei ymmärtänyt kaikkea, hymy ja kädet kertoivat kaiken. "Due gelati per i piccoli?" hän kysyi, mikä tarkoitti "kaksi jäätelöä pienille?". Äiti nyökkäsi ja Sulo yritti sanoa "suklaa" italiaksi, mutta siitä tulikin "cioccolato", joka kuulosti hassulta. Myyjä nauroi ja antoi Sulolle pienen lusikan maistaa. "Mmmm!" Sulo huudahti, hänen silmänsä pyöristyivät. Se oli taivaallista! Siiri sai prinsessajäätelönsä ja Sulo lopulta päätyi kahteen palloon: toinen suklaata ja toinen minttusuklaata. Ne olivat valtavan suuria! Jäätelö valui hieman pitkin vaatteita, mutta kukaan ei välittänyt. Aurinko lämmitti, ja jäätelö viilensi ihanasti. He istuivat pienen puiston penkillä ja nauttivat joka nuolaisusta. Mutta sitten tapahtui jotain. Kun he olivat melkein syöneet jäätelönsä, Sulo päätti, että hän haluaa tarkistaa, oliko hänen sandaalinsa kunnolla jalassa. Hän nosti jalkansa, mutta sandaalia ei ollutkaan! "Apua!" Sulo huudahti, "Minun sandaalini on kadonnut!" Koko perhe alkoi etsiä. Äiti kurkki penkin alle, isä katsoi roskakorin vierustaa. Siiri jopa kysyi ohi kävelevältä koiralta, oliko se nähnyt pientä, sinistä sandaalia. Koira vain haukahti ystävällisesti ja heilutti häntäänsä. "Vuh vuh! Ei näkynyt sandaalia täällä!" se ehkä sanoi omalla koirankielellään. He kävelivät takaisin jäätelökioskille, josko sandaali olisi jäänyt sinne. Myyjä katsoi heitä uteliaana. "Sandaali, sandaali!" Sulo toisti, heiluttaen jalkaansa. Myyjä näytti ymmärtävän, ja alkoi hänkin etsiä. Hän katsoi tiskille, alle, ja sitten hän osoitti jäätelökioskin edessä olevaan kukkapenkkiin. Siellä se oli! Sulon sininen sandaali oli juuri ja juuri näkyvissä, puoliksi piilossa ison, punaisen kukan alla. Sulo oli niin innoissaan, että juoksi hakemaan sen. Hän oli varmasti potkaissut sen pois, kun oli hypännyt katsomaan jäätelöitä. "Kiitos, kiitos!" Äiti sanoi jäätelömyyjälle, joka hymyili leveästi. Sulo puki sandaalinsa takaisin jalkaansa ja tunsi olonsa jälleen täydelliseksi. Mikä seikkailu! Jäätelö ja kadonnut sandaali! Hän naurahti. Italia oli täynnä yllätyksiä. Mutta nyt, kun sandaali oli löytynyt, minne seuraavaksi? Rooman kadut odottivat, täynnä tarinoita ja uusia seikkailuja. Ja kuka ties, ehkä uusia jäätelömaistiaisia! Mutta toivottavasti ilman kadonneita kenkiä seuraavalla kerralla.

Rooman ihmeet ja hassut eleet

Sandaalit jalassa ja sydämet täynnä seikkailunhalua, meidän pieni perheemme astui ulos hotellista Rooman vilkkaille kaduille. Voi millainen kaupunki se olikaan! Kaikkialla oli vanhoja, kauniita rakennuksia, joiden kivet tuntuivat kuiskaavan tarinoita menneiltä ajoilta. Aivan kuin jokaisella tiilellä olisi ollut oma salaisuutensa. Autoja hurisi ohi kuin pieniä, kiiltäviä kovakuoriaisia, ja ihmisiä kulki joka suuntaan kuin kiireisiä muurahaisia suuressa pesässä. Äidin kädessä oli kartta, joka näytti niin mutkikkaalta, että se olisi voinut olla jonkinlaisen aarteen salainen ohje, piirretty monimutkaisilla viivoilla ja pienillä kuvilla. Isä taas yritti muistaa, mihin suuntaan olimme menossa, mutta usein jouduimme vain nauramaan ja pyörimään ympäriinsä kuin pyörremyrskyt, kunnes löysimme itsemme taas jonkin uuden ja ihmeellisen edestä. 'Eksyminenkin on osa seikkailua!' isä virnisti aina, kun olimme kääntyneet kolmannen kerran väärään suuntaan. Hän sanoi, että Rooma on kuin suuri, vanha satukirja, josta voi aina löytää uuden sivun. Ja hän oli aivan oikeassa! Jokainen kulma paljasti jotain jännittävää. Se oli kuin aarteenetsintää ilman karttaa. Pikku-Liisa ja Kalle juoksivat etunenässä, yrittäen nähdä kaikki uudet asiat ensimmäisinä. Liisan mielestä kaikki puiden lehdetkin näyttivät erilaisilta. Kalle taas oli varma, että jokaisen oven takana asui joku vanha roomalainen kuningas. Ne olivat niin valtavia ja mahtipontisia, nämä vanhat rakennukset, että sai todella tuntea itsensä pieneksi. Melkein kuin hiiri jättiläisen talossa. Ja samalla niin ihmeelliseksi, että sai olla täällä. Meidän seikkailunhalumme vain kasvoi jokaisella askeleella. Sitten, yhtäkkiä, se oli edessämme. Ensimmäinen suuri ihme, jonka näimme, oli Colosseum! Se oli valtava, ihan valtava pyöreä rakennus, joka näytti siltä kuin jättiläiset olisivat rakentaneet sen leikkipalikoiden sijaan jättimäisistä kivistä. Kalle katsoi sitä suu auki ja sanoi, että se näytti isolta, vanhalta juustolta, jossa oli reikiä ja paljon kyyhkyjä. Se oli niin korkea, että pikku-Kallen kaula kipeytyi, kun hän yritti nähdä sen huipun, ja Liisakin näytti ihan pieneltä sen rinnalla. 'Vau! Onpa iso! Ja onpa vanha!' Kalle huudahti, ja hänen äänensä kaikui hauskasti rakennuksen vanhoilla, reikäisillä seinillä. Isä kertoi, että siellä oli joskus leijonia ja gladiaattoreita, jotka olivat taistelleet siellä tuhansia vuosia sitten, aivan kuin elokuvissa. Se tuntui niin uskomattomalta, että saatoin melkein kuvitella kuulevani yleisön huudon ja tuntea hiekan jalkojeni alla. Mietimme, oliko silloin ollut myös popcorn-kioskeja gladiaattoreiden esitysten aikana, mutta isä arveli, että ehkä ei, ja se oli vähän surullista. Olisipa kiva syödä poppareita Colosseumilla! Sitten äiti muistutti, että meillä on tänään jäätelöä luvassa. Colosseumin vieressä oli toinen ihme, vanha Forum Romanum. Se oli kuin suuri, hajonnut palapeli tai jättiläisten unohtama leikkikenttä, jossa oli pylväitä, raunioita ja vanhoja, harmaita kiviä joka paikassa. Tuntui, kuin olisimme kävelleet vanhassa, unohdetussa sadussa, missä keijut ja kuninkaat olivat joskus asuneet ja kävelleet samoja polkuja pitkin. Pieni-Liisa keksi, että kivet olivat nukkuvia jättiläisiä, jotka odottivat heräämistään, ja hän kuiskasi niille salaisuuksia. Me istuimme hetken vanhalla kivellä, joka oli ehkä joskus ollut istuimena Rooman keisarille, ja kuuntelimme tuulen huminaa, joka tuntui kertovan vanhoja tarinoita aivan korviimme. Aivan kuin tuuli itse olisi ollut vanha tarinankertoja, joka tiesi kaikki Rooman salaisuudet. Sitten oli aika lähteä etsimään jotakin kiiltävää ja taianomaista – Trevin suihkulähdettä! Sinne oli pitkä matka ja paljon ihmisiä, jotka kaikki halusivat nähdä sen. Kaduilla oli tungosta, mutta kun pääsimme perille, se oli aivan upea! Vesi kimalteli auringossa kuin tuhannet timantit ja siellä oli suuria, valkoisia patsaita, jotka näyttivät liikkuvan, aivan kuin ne olisivat heränneet henkiin. Sanotaan, että jos heität kolikon suihkulähteeseen, palaat takaisin Roomaan. Me kaikki heitimme kolikon, toivoen, että voisimme palata ja nähdä näitä ihmeitä uudestaan. Kalle heitti kolikon niin kovaa, että se roiskahti vedet äidin kasvoille ja hiuksiin! Äiti vain naurahti ja sanoi, että nyt ainakin palaamme takaisin. Onneksi Rooman aurinko kuivasi hänet nopeasti, ja me kaikki nauroimme iloisesti. Mutta Rooma ei ollut pelkästään vanhoja rakennuksia ja suihkulähteitä. Se oli myös täynnä hassuja eleitä! Italialaiset puhuvat todella paljon käsillään. He huitovat, heiluttavat ja osoittelevat, ja se näyttää tosi hauskalta ja vähän sekavalta, jos ei ymmärrä! Kun he kysyvät jotain, he saattavat pyörittää kättään ranteesta ja nostaa sen ylös, ikään kuin sanoen 'Mitä ihmettä?!'. Ja kun he sanovat, että jokin on hyvää tai herkullista, he nipistävät sormiaan yhteen ja suutelevat niitä suudelmalla, joka lentää ilmaan! Meidän perheemme yritti arvailla, mitä kaikki nämä eleet tarkoittivat. Isä yritti kerran tilata jäätelöä pelkillä eleillä, ja myyjä katsoi häntä vähän kummastuneena, pää kenossa. Isä heilutteli sormiaan ja kuvaili pyöreitä palloja ilmassa, yritti osoittaa eri värejä ja maisteli ilmassa. Myyjä tarjosi ensin pullaa, sitten palloa ja lopulta jopa pientä appelsiinia! Lopulta äiti pelasti tilanteen ja sanoi 'gelato!' Myyjä hymyili ja antoi meille kaikille suuret, herkulliset jäätelöt. Pikku-Liisa ja Kalle alkoivat itsekin käyttää eleitä. Kun he halusivat lisää juotavaa, he tekivät sormillaan pienen kupin ja näyttivät siltä kuin joisivat. Kun he eivät pitäneet jostain, he heilauttivat kättään poispäin. Se oli kuin oma salakieli, jota vain meidän perheemme ymmärsi – tai ainakin niin me luulimme! Kerran Kalle yritti pyörittää kättään kysyäkseen, missä vessa oli, ja eräs vanha rouva vain hymyili ja taputti häntä päähän, luullen Kallen ehkä olevan hieman pihalla tai vain tervehdyksen antava. Ja Liisa teki aina 'maistuisiko' -eleen, kun näki jonkun syövän pizzaa. Rooman päivämme kuluivat nopeasti ihmetellessä ja nauraessa. Söimme taas paljon herkullista ruokaa, tällä kertaa pientä ja pyöreää pizzaa, jossa oli vain tomaattikastiketta ja mozzarellaa. Se oli niin yksinkertaista, mutta niin hyvää! Ja tietenkin, jäätelöä! Monta kertaa päivässä. Isä sanoi, että täällä on niin paljon kävelyä, että kaikki jäätelöt polttavat energiaksi ja ovat vain hyväksi. Äiti nyökkäsi hyväksyvästi ja tilasi toisen annoksen. Illalla, kun kävelimme takaisin hotellille, Rooman kadut olivat valaistuja ja kauniita. Vanhat rakennukset näyttivät salaperäisiltä kuunvalossa. Pieni-Liisa ja Kalle nukkuivat rattaissa, mutta meidän vanhempien mielessä pyörivät kaikki ne tarinat ja elämykset, joita olimme päivän aikana kokeneet. Rooma oli todella taianomainen paikka, täynnä yllätyksiä ja hassuja hetkiä. Olimme nähneet vanhoja ihmeitä ja oppineet uuden, hauskan tavan puhua ilman sanoja. Ja tiesimme, että vaikka matka pian loppuisikin, nämä muistot jäisivät mieleen ikuisesti. Mitähän huominen toisi tullessaan? Ehkä lisää seikkailuja, ehkä vain matkan kohti kotia, mutta aina sydän täynnä iloa ja uusia kokemuksia.

Paluumatka ja muistojen aarreaitta

Aamulla, kun aurinko pilkisti Rooman taivaalta ja tanssi kultaisina säteinä hotellihuoneen ikkunasta sisään, pienet matkalaiset heräsivät hieman haikein mielin. Tänään oli se päivä, jolloin olisi aika sanoa hyvästit tälle ihanalle, vilkkaalle ja täynnä yllätyksiä olevalle maalle. Mutta vaikka kotimatka odottikin, niin sydämet olivat täynnä iloa ja seikkailun tuomaa lämpöä. Äiti ja Isi hymyilivät toisilleen, kun Vilma ja Veikko hieroivat unisia silmiään. ”Muistatteko tämän kaiken, rakkaat?” kysyi Äiti, samalla kun auttoi Veikkoa pakkaamaan pienen dinosauruslelun matkalaukkuun. ”Toki!” huudahti Veikko ja hypähti ylös sängystä. ”Kaikki tämä on nyt meidän mukanamme!” Viimeinen italialainen aamiainen maistui hieman erilaiselta. Croissantit olivat edelleen ihanan kuohkeita ja mehu makeaa, mutta jokaisessa suupalassa oli aavistus jäähyväisiä. Äiti pakkasi viimeiset puserot ja shortsit. Isillä oli vaikeuksia sulkea matkalaukkua, joka oli täyttynyt paitsi vaatteista, myös pienistä matkamuistoista: miniatyyri Colosseumeista, pienistä Trevin suihkulähteistä ja totta kai, muutamasta ylimääräisestä jäätelökupista, jotka Veikko oli piilottanut laukun pohjalle ”hätävaraksi”. ”Veikko-kulta, jäätelö sulaa aika nopeasti”, Isi naurahti. Veikko vain virnisti. ”Mutta ajatus siitä ei sula!” Hotellin ovella tuuli hyvästeli hiuksissa, ja taksin ikkunasta katseltiin, kuinka Rooman kadut pakenivat taakse. Vilma nojasi Isin olkapäähän ja sanoi: ”Isi, muistatko, kun se vanha setä opetti meille sen hassun eleen, jolla käskettiin pizzaa?” Isi nyökkäsi hymyillen. ”Toki, rakas. Ja miten meidän kävi sen ensimmäisen pizzan kanssa? Se oli jättimäinen!” Veikko pörrötti Isin hiuksia. ”Niin! Ja me söimme sen KOKONAAN! Käsillä! Ja meidän naamat olivat ihan tomaattikastikkeessa!” Koko perhe purskahti nauruun. Taksikuski katsoi heitä taustapeilistä ja hymyili. Italiassa naurua kuulee usein. Matkalla lentokentälle Vilma ja Veikko alkoivat muistella kaikkia seikkailujaan. ”Ja ne jäätelöt!” Veikko huudahti. ”Minun pistaasi-suklaajäätelöni! Se oli taianomaisen hyvää!” Vilma jatkoi: ”Ja minun mansikka-sitruunajäätelöni! Se oli kuin olisi syönyt kesäpäivää!” Äiti nyökkäsi. ”Ja muistatteko sen päivän, kun Vilman sandaalit katosivat?” Vilma rypisti kulmiaan: ”Mihin ne oikeasti katosivatkaan? Ne olivat siinä Trevin suihkulähteen reunalla, ja sitten... POOF! Ne olivat poissa!” Isi kertoi: ”Ja sitten löytyivätkin läheisen puiston penkin alta, kun pikkuinen lokki oli yrittänyt varastaa toisen sandaalin itselleen!” Veikko kikatti. ”Se oli kuin aarteenetsintää!” Lentokoneessa moottorien humina keinutti heitä uneen, mutta ennen sitä lapset kävivät läpi vielä kerran kaikki muistonsa. Ne eivät olleet vain kuvia tai tarinoita, vaan eläviä tunteita ja kokemuksia, jotka tuntuivat juuri oikeilta. Vilma kuvaili Colosseumin suuruutta ja tunnetta, kuinka pieni hän tunsi itsensä siellä seistessään. Veikko taas muisti Pantheonista, kuinka taivas näkyi suoraan katon reiästä, ja kuinka hauska oli yrittää kuiskata sieltä toiselle puolelle rakennusta. Ja tietysti he muistivat kaikki ne nauravat, hymyilevät kasvot, jotka olivat heitä Italiassa vastaanottaneet. Kun lentokone lopulta laskeutui Suomen maaperälle ja perhe käveli ulos lentokentän ovesta, vastassa oli tuttu, raikas ilma ja lempeä kesätuuli. Oma koti tuntui maailman parhaimmalta paikalta, mutta nyt siellä oli myös palanen Italiaa. Jokainen matkalaukku oli täynnä paitsi matkamuistoja, myös tarinoita ja upeita kokemuksia. Ne olivat Vilman ja Veikon henkilökohtainen aarreaitta, täynnä naurua, yllätyksiä ja herkullisia makuja. Illalla, kun lapset nukahtivat omiin sänkyihinsä, heidän unissaan leijui vielä kuva Trevin suihkulähteestä, josta he olivat heittäneet kolikot toivoen palaavansa sinne vielä joskus. Ja miksipä ei? Kenties seuraavalla kerralla he oppisivat uuden hassun eleen, löytäisivät uusia kadonneita tavaroita ja söisivät vieläkin enemmän jäätelöä! Tämä matka oli opettanut heille, että parhaat aarteet eivät ole kultaa tai hopeaa, vaan ne ovat yhteisiä muistoja, jotka lämmittävät sydäntä ikuisesti.

Lopetus

Kiitos, että olit mukana tässä jännittävässä seikkailussa Italian auringon alla! Toivottavasti nautit kadonneiden sandaalien etsinnästä, herkullisesta pastasta ja jäätelöstä. Jos sinulla on ideoita tai palautetta, kerro niistä Sonacastille! Ehkä sinäkin löydät oman kadonneen sandaalisi tai keksit uusia seikkailuja omassa mielikuvituksessasi. Muista, että jokainen päivä on uusi mahdollisuus tutkia ja oppia. Nähdään seuraavassa tarinassa!

Lisää tarinoita