SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Papun hassut kohtaamiset metsässä

60 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Introduction

Oletko koskaan nähnyt pandan kompastelevan omaan nenäänsä tai nauravan niin, että bambutkin tärisevät? Tapaa Papu, Kiinan hauskin panda! Papu ei ehkä aina tiedä, mihin hän on menossa, mutta hän on aina valmis nauramaan, erityisesti itselleen. Tänään hän törmää jos jonkinlaisiin veikeisiin hahmoihin, jotka saavat hänet hihittämään ja pyörimään. Valmistaudu kuulemaan tarinoita, joissa Papu löytää uusia ystäviä mitä hauskimmissa ja odottamattomimmissa paikoissa. Tämän seikkailun aikana nauru on taattu!

Papu tapaa pörröisen ystävän

Ja niin Papu-panda kuljeskeli Kiinan syvässä, bambujen täyttämässä metsässä. Aurinko tanssi kultaisina läiskinä metsän pohjalla. Papu haukotteli isosti. Hän oli syönyt juuri valtavan aamiaisen bambunlehtiä ja tunsi olonsa mukavan uniseksi. Hänen pyöreä masunsa hytkyi jokaisella laiskalla askeleella. Yhtäkkiä, aivan Papun nenän edestä, hypähti esiin jotain pientä ja ruskeaa! Se oli niin nopea, että Papu räpytti silmiään. 'Hups!' sanoi Papu, joka oli melkein astunut pörröisen olennon päälle. 'Anteeksi, en nähnyt sinua!' Pieni olento pysähtyi ja tuijotti Papua suurilla, uteliailla silmillään. Se oli pika, jäniksen sukulainen, mutta paljon pienempi ja pyöreämpi, kuin pörröinen peruna. 'Minä olen Iivari!' pika piipitti kiireisesti. 'Ja sinä olet... suuri ja mustavalkoinen! Onko sinulla nälkä? Oletko eksynyt?' Papu hieroi päätään. 'Hmm, minä olen Papu. Ja minulla on aina vähän nälkä, vaikka söinkin juuri. Ja eksymistä... no, minä olen pikemminkin tutkimusmatkalla! Ja sinä, Iivari, olet todella nopea! Näytät kuin ruskealta tuulenpuuskalta!' Iivari hihitti. 'Niin minä olenkin! Minulla on aina kiire! Pitää etsiä parhaat marjat ja uusia ystäviä! Mutta sinä näytät aika hitaalta, Papu. Pärjäätkö sinä täällä metsässä?' Papu nyökkäsi hitaasti. 'Minä olen hidas, mutta olen hyvä halaamaan bambua ja löytämään parhaat lepohetket. Ja minä olen myös hyvä löytämään hauskoja asioita, vaikka en etsisikään niitä! Kuten sinut, Iivari!' Iivari hyppäsi innokkaasti ilmaan. 'Hienoa! Olen aina halunnut ison, pörröisen ystävän! Etsitään yhdessä hauskoja asioita! Ehkä löydämme kypsän marjapensaan! Tule, Papu, älä jää jälkeen!' Iivari pyörähti ja pinkaisi eteenpäin. Hänestä jäi vain pieni pörröinen ruskea viiva. Papu hytkyi naurusta ja yritti kömpiä Iivarin perään. Papun askeleet olivat paljon hitaampia kuin Iivarin pienet, ketterät hypyt. Hän tiesi, että päivästä tulisi täynnä yllätyksiä tämän uuden, nopean ystävän kanssa. Seuraavaksi Papu saattaisi jopa löytää jotain todella piilossa olevaa...

Bambupusikossa piileskelevä yllätys

Papu nyökytteli päätään. Hän todella oli hidas, mutta se ei haitannut häntä. Jokainen askel oli uusi mahdollisuus nähdä, haistaa ja kokea jotain ihmeellistä. Iivari oli ehkä kadonnut jonnekin, mutta Papu tiesi, että metsä oli täynnä ystäviä, joita ei ollut vielä tavannut. Metsän polku johdatti hänet nyt syvemmälle ja tiheämmälle alueelle. Papun silmät vilkkuivat, kun hän katseli ympärilleen. Täällä oli korkeita bambukasveja, niin korkeita, että niiden latvat tuntuivat koskettavan taivasta. Bambupuut olivat todella upeita. Ne olivat vihreitä ja kiiltäviä, ja niiden ohuet lehdet kahisivat kevyesti tuulessa. Papu kurkisti ylöspäin ja näki auringonsäteiden siivilöityvän bambujen lehtien läpi, luoden kauniita valopilkkuja maahan. Se näytti ihan siltä kuin metsä olisi koristeltu pienillä, tanssivilla timanteilla. Papu otti syvän henkäyksen. Ilma oli raikasta ja täynnä bambun makeaa tuoksua. "Mmm, herkullista!" Papu mutisi itsekseen. Hän rakasti bambua yli kaiken, ja täällä sitä oli yllin kyllin. Mutta jokin muu sai Papun uteliaaksi. Hän tunsi pienen, mutta selkeän värinän maanpinnassa. Sitten hän kuuli pienen, kimeän naurun. "Hihii!" Aivan kuin joku olisi kikattanut hänen takanaan. Papu kääntyi ympäri, mutta ei nähnyt mitään. Vain vihreitä bambun varsia, jotka heiluivat hiljaa tuulen mukana. Hän käveli muutaman askeleen eteenpäin, ja taas. "Hih!" Tällä kertaa nauru tuntui tulevan edestä, syvemmältä bambupusikosta. Papun uteliaisuus heräsi toden teolla. Hän tiesi, että metsä oli täynnä veikeitä asukkeja, mutta tämä tuntui erityisen salaperäiseltä. Papu päätti lähteä etsimään äänen lähdettä. Hän hiipi varovasti, iso runkonsa heiluen kevyesti bambujen lomassa. "Kuka siellä?" Papu kysyi pehmeällä äänellä. Vastaus oli vain hiljainen suhina ja pienenpieni "prrrrt" ääni, aivan kuin joku olisi puhaltanut ilmaa suustaan. Papu kurkisti yhden paksun bambun taakse. Ei mitään. Sitten hän kurkisti toisen taakse. Ei sieltäkään. Tämä oli kuin piilosilla olemista, mutta Papu ei nähnyt ketään. Hän hymyili. Hän rakasti piilosilla olemista, vaikka oli aina vähän huono piiloutumaan suuren kokonsa vuoksi. "Tämä on hauskaa", Papu ajatteli. Yhtäkkiä Papu näki jotain liikkuvan aivan jalkojensa juuressa. Se oli pieni, kirkkaan vihreä läikkä, joka katosi nopeasti bambulehtien sekaan. "Mitä se oli?" Papu kysyi ääneen ja kumartui lähemmäs. Hänen kuononsa hipaisi maata, ja hän nuuhkaisi. Ilmassa oli raikas, mutta hieman hassu tuoksu, kuin vastaleikatun ruohon ja mansikan sekoitus. Ja sitten hän kuuli taas sen kimeän naurun. "Hihihii!" Papu oli aivan varma, että se tuli tällä kertaa tuosta samasta vihreästä läikästä. Papu lähti varovasti seuraamaan vihreää läikkää. Se liikkui nopeasti, kuin pieni salamannopea varjo. Se vilahti bambujen varsien välistä, hypähti lehdeltä toiselle ja välillä jopa kiipesi ylös lyhyen bambunvarren päälle, vain kurkistaakseen sieltä Papua. Papu oli todella utelias. Hän yritti olla niin hiljaa kuin vain osasi, mutta hänen isot tassunsa osuivat välillä kuiviin bambunlehtiin, jotka rätisivät äänekkäästi. "Naps, naps!" Papu nauroi itse, kun hän yritti olla näkymätön. Se oli vaikeaa, kun oli mustavalkoinen ja melko suuri. Vihreä läikkä pysähtyi pienen sammalmättään viereen ja kurkisti sieltä Papua. Sen takaa paljastui pieni, pörröinen otus, jolla oli isot, kirkkaanvihreät silmät ja pitkä, tuuhea häntä. Sen turkki oli kuin se olisi tehty bambunlehdistä, se oli niin täydellisesti vihreä ja siinä oli pieniä ruskeita pilkkuja, jotka saivat sen sulautumaan täydellisesti ympäristöönsä. Otus oli pieni, ehkä Papun nenän kokoinen, ja se hymyili veikeästi. "Moi!" otus sanoi kimeällä äänellä ja heilautti häntäänsä. "Olen Vilkku-Vili! Ja sinä olet... Papu, eikö?" Papu oli aivan hämmästynyt. Otus tiesi hänen nimensä! "Mistä sinä tiesit?" Papu kysyi, hieman yllättyneenä. Vilkku-Vili kikatti. "No, täällä metsässä kaikki tuntevat Papu-pandan! Sinä olet se ystävällinen jättiläinen, joka rakastaa bambua ja... kadottaa aina Iivari-rotan", Vilkku-Vili sanoi ja silmäniskasi. Papu nauroi. "No niin kai sitten olen!" hän vastasi iloisesti. "Mutta mitä sinä teit täällä bambupusikossa? Piilottelitko minulta?" "Totta kai!" Vilkku-Vili sanoi ja hyppäsi sammalmättäältä Papun nenän päälle. "Minä rakastan piiloleikkejä! Olen täällä bambupusikossa piiloleikin mestari. Olen niin hyvä, että kukaan ei koskaan löydä minua. Paitsi nyt sinä, Papu! Sinulla on todella hyvät silmät, vaikka oletkin niin iso." Papu hytkyi naurusta. Vilkku-Vili oli niin pieni ja kevyt, että Papu tuskin tunsi sitä nenällään. "Mutta miksi sinä piilottelet?" Papu kysyi. "No, koska se on hauskaa! Ja koska minun turkkini auttaa minua sulautumaan niin hyvin. Katso!" Vilkku-Vili hyppäsi Papun nenältä viereiseen bambunvarteen. Heti kun se kosketti bambua, sen turkin vihreä väri muuttui hieman, ja sen ruskeat pilkut alkoivat muistuttaa bambun varren pieniä täpliä. Papu siristi silmiään. "Oho! Nyt en melkein edes näe sinua!" hän sanoi. Vilkku-Vili naurahti iloisesti. "Aivan! Olen kuin pieni, elävä lehti. Kukaan ei saa minua kiinni, jos en halua!" "Haluatko sinä sitten pelata piilosilla minun kanssani?" Papu kysyi toiveikkaasti. "Tai ehkä... ehkä voit opettaa minua piiloutumaan?" Vilkku-Vili putosi nauraen bambunvarrelta ja laskeutui Papun eteen. "Sinua, Papu? Piiloutumaan? No, se voisi olla hauska näky!" Vilkku-Vili sanoi ja pyörähti ympäri. "Okei! Mennään sitten! Minä lasken kymmeneen, ja sinä menet piiloon. Sitten minä etsin sinua. Älä huijaa!" Papu nyökytti innokkaasti. Tämä kuulosti hauskalta! Hän yritti etsiä hyvää piilopaikkaa. Mihin iso panda voisi piiloutua? Hän katseli ympärilleen. Korkeat bambut olivat kauniita, mutta ne olivat kaikki pystyssä. Ei mitään pensaita tai kiviä, joiden taakse voisi piiloutua. Papu mietti hetken. Sitten hän sai idean. Hän voisi yrittää sulautua bambujen sekaan! Hän voisi nousta pystyyn ja seisoa aivan bambunvarren vieressä. Ehkä hänen mustavalkoinen turkkinsa näyttäisi vain varjoilta? Vilkku-Vili alkoi laskea: "Yksi... kaksi... kolme..." Papu liikkui nopeasti, niin nopeasti kuin vain pystyi, ja asettui yhden paksun bambunvarren viereen. Hän nousi pystyyn kahdelle jalalleen ja halasi varren kylkeä. Hän yritti tehdä itsestään mahdollisimman kapean. "Neljä... viisi... kuusi..." Papu sulki silmänsä ja toivoi, että hän olisi näkymätön. "Seitsemän... kahdeksan... yhdeksän... kymmenen! Valmis!" Vilkku-Vili huusi. Papu kuuli pienen tepsutuksen ja sitten hiljaisuuden. Hän pidätti hengitystään. Oliko hän todella hyvä piilossa? Oliko Vilkku-Vili löytänyt hänet? Hän avasi varovasti toisen silmänsä. Ei mitään. Hän tunsi pienen ylpeyden piston. Ehkä hän olikin piiloleikin mestari, ainakin tänään! Hän kuvitteli, kuinka Vilkku-Vili etsisi ja etsisi, eikä löytäisi häntä. Yhtäkkiä Papu kuuli äänen aivan jalkojensa juuressa. "Hihihii! Löysin sinut, Papu!" Vilkku-Vili kikatti ja ilmestyi yhden Papun tassun vierestä. Se istui siinä ja nauroi niin, että sen pieni, tuuhea häntä heilui edestakaisin. "Et sinä mihinkään piiloutunut! Sinä seisoit siinä kuin suuri, mustavalkoinen bambunvarsi, mutta et kuitenkaan sulautunut joukkoon yhtään! Minä näin sinun ison, mustan kuonosi ja haistoin sinun ihanan bambun tuoksusi heti!" Papu pudisti päätään ja nauroi sydämellisesti. "No voi sentään! Minä yritin parhaani! Mutta minä en vain osaa piiloutua. Olen liian iso!" Vilkku-Vili hyppäsi taas Papun nenän päälle. "Ei se haittaa! Kaikki eivät voi olla piilomestareita. Mutta sinä osaat nauraa ja olet mukava! Se on tärkeämpää." Vilkku-Vili sanoi ja pörrötti Papun turkkia kuonon päältä. "Mutta koska sinä et osaa piiloutua, minä voin näyttää sinulle jotain salaista. Jotain, mitä vain piilomestarit ja niiden parhaat ystävät tietävät. Haluatko tulla mukaan?" Papu nyökytti innoissaan. "Todellakin! Minä haluan nähdä!" Vilkku-Vili hyppäsi Papun olkapäälle ja osoitti pienellä tassullaan syvemmälle bambumetsään. "Sieltä löytyy kaikkein mehukkaimmat bambunversot, ja myös paikka, missä aurinko paistaa aina lämpimästi! Se on minun salainen paikkani. Mennään!" Papu seurasi Vilkku-Viliä, joka ohjasi häntä kulkemaan paikoista, joista Papu ei olisi koskaan uskonut mahtuvansa. Vilkku-Vili oli nopea ja ketterä, ja Papun oli vaikea pysyä mukana, mutta hän ei välittänyt. Hän oli saanut uuden ystävän, ja hän oli löytämässä bambumetsän salaisuuksia. Mikäpä voisi olla hauskempaa? Papu hytkyi kävellessään, kun Vilkku-Vili kiipesi hänen selkäänsä ja alkoi rapsuttaa hänen korvansa takaa. Päivä oli täynnä yllätyksiä, ja Papu oli valmis seuraavaan seikkailuun. Ehkäpä seuraavaksi hän tapaisi jonkun, joka osaisi juosta vielä nopeammin kuin Iivari?

Hupaisa kilpajuoksu apinan kanssa

Papu käveli eteenpäin metsäpolkua pitkin, hänen mahansa hytkyen iloisesti edellisestä hauskasta hetkestä. Aurinko pilkisti puiden lehvästön läpi, luoden tanssivia valopilkkuja maahan. Hän mietti Iivarin nopeita jalkoja ja hymyili. Kukahan mahtaisi olla vieläkin nopeampi? hän mutisi itsekseen, ja juuri sillä hetkellä hän kuuli jotain. Rusahdus! Se ei ollut Iivari, ei, vaan jotain paljon korkeammalta. Hän katsoi ylös. Puun oksalla keikkui pieni, vilkas apina, jonka turkki oli kullanruskea ja silmät tuikkivat ilkikurisesti. Apinalla oli kädessään kypsä, keltainen banaani, josta se ahmi palaa suu napsuen. Se oli selvästi kiireinen syömässä, mutta sen katse harhaili Papuun. Hei siellä alhaalla! apina huusi, banaanimuruja lentäen sen suusta. Etkö ole koskaan nähnyt apinaa syömässä? Papu hätkähti. Hän ei ollut huomannut apinaa ollenkaan! Öh, hei, Papu vastasi hieman häkeltyneenä. Olen Papu-panda. En ole ennen nähnyt apinaa syömässä banaania näin nopeasti. Apina nauroi, sen pieni kroppa hytkyi oksalla. Minä olen Repu-apina, ja minä olen nopea kaikessa! Syömisessä, juoksemisessa, kiipeämisessä... Voisin vaikka haastaa sinut kisaan! Papu pyöritteli päätään. Minäkö kisaan? Olen panda, tiedätkös. En ole mikään juoksija. Olen enemmänkin sellainen, joka nauttii rauhallisesta kävelystä ja herkullisen bambun pureskelusta. Haaste on haaste! Repu hihkaisi, hyppien oksalta toiselle kuin kumipallo. Se oli niin täynnä energiaa, että Papu melkein tunsi sen tarttuvan itseensä. Entä jos katsottaisiin, kumpi pääsee tuon ison, muhkean tammen luo nopeammin? Se on vain tuolla edempänä, missä polku kaartuu. Papu mietti. Hän ei ollut koskaan juossut kilpaa, mutta ajatus kuulosti... hauskalta! Ja Repu oli niin täynnä elämää, ettei Papu voinut olla hymyilemättä. Miksi ei kokeilisi jotain uutta? No okei sitten, Papu sanoi. Mutta sinä olet paljon pienempi ja ketterämpi. Minun jalkani ovat vähän… noh, töppöset. Ei haittaa! Reilu peli! Repu huusi ja hyppäsi alas maahan, laskeutuen pehmeästi kuin höyhen. Se seisoi kahdella jalalla, heiluttaen käsiään innostuneesti. Yksi, kaksi, kolme... NYT! Papu lähti liikkeelle. Hänen möhkälemäinen vartalonsa hytkyi ja tärisi, kun hän yritti ottaa nopeita askelia. Hänen pörröiset tassunsa taputtivat maata, ja hän tunsi pienen ilmanpyörteen pyörähtävän korviensa ohi. Papu ei ollut mikään nopea. Hän oli enemmänkin sellainen, joka nautti hitaasta kävelystä ja bambun pureskelusta. Mutta nyt hän juoksi! Hän juoksi niin lujaa kuin osasi, ja se oli itse asiassa aika hauskaa, vaikka tuntui, että koko hänen kehonsa pomppi ylös ja alas kuin jättimäinen mustavalkoinen hyppykeppi. Repu-apina sen sijaan oli kuin tuulenhenkäys. Se sinkoili puiden oksilla, hyppien ja heiluen pitkistä, joustavista oksista toiseen. Välillä se juoksi maassa lyhyen matkan, sitten taas hyppäsi ylös puuhun ja jatkoi matkaa yläilmoissa, nopeammin kuin silmä ehti räpäyttää. Se irvisteli ja hihkaisi Papulle: Täällä tullaan, hidas Papu! Kutsun sinua etanaksi! Papu ähisi ja puhisi, mutta hän ei antanut periksi. Hän näki suuren tammen jo edessään. Se oli valtava puu, jonka oksat levittäytyivät kuin jättimäiset käsivarret. Papu keskittyi vain siihen. Oikea jalka, vasen jalka, oikea jalka, vasen jalka! Hän tunsi hien nousevan otsalleen, mutta myös iloisen vauhdin huumauksen. Vaikka Repu oli paljon edellä, Papu tunsi tekevänsä parhaansa, ja se oli tärkeintä. Yhtäkkiä, Repu-apina keksi jotain hauskaa. Se roikkui alas puiden oksasta, roikottaen itseään pää alaspäin. Hei Papu, kokeilepa tätä! Repu hihkaisi ja heilutti banaaninkuorta Papun edessä, aivan polun yläpuolella. Papu oli niin keskittynyt juoksuun, ettei hän ehtinyt väistää. Hän astui banaaninkuoren päälle! Vups! Papu liukastui hetkeksi, ja hänen tassunsa harpoivat ilmaa huvittavasti. Hän melkein kaatui, mutta onnistui pitämään tasapainonsa viime hetkellä, keikkuen ja heilahtaen kuin suuri mustavalkoinen hyyppeli, joka oli juuri oppinut uuden tanssiliikkeen. Repu nauroi niin, että melkein putosi oksalta. Hihihihih! Näytti aivan siltä kuin olisit tanssinut balettia, Papu! Repu kikatti, pitäen vatsastaan kiinni. Papu katsoi Repua vähän pahasti, mutta sitten hänkin alkoi nauraa. Olihan se ollut aika hauskaa. Hän jatkoi juoksuaan, hieman varovaisemmin tällä kertaa, varoen uusia banaaninkuoria. Repu tuli alas maahan ja juoksi hetken Papun vierellä. Se oli pieni ja nopea, ja Papu näytti sen vieressä jättimäiseltä. Olet kyllä aika hitaasti etenevä juna, Repu sanoi, mutta sen äänessä oli enemmänkin ihailua kuin ilkeyttä. Mutta sinulla on mahtava sitkeys! Et anna periksi, vaikka kuinka putoilisit! Juuri kun he olivat saapumassa suuren tammen luo, tapahtui jotain odottamatonta. Puun juurella istui vanha, viisas pöllö, jonka sulat olivat harmaat ja silmät sädehtivät tietämyksestä. Pöllö ei näyttänyt lainkaan yllättyneeltä nähdessään kaksi eläintä juoksemassa kilpaa. Se vain hymyili vienosti. Hoo hoo, mihin tällaisella kiireellä? Pöllö kysyi rauhallisesti, sen ääni oli kuin syksyinen tuulenhenkäys, lempeä ja viisas. Elämässä on monia asioita, joita kannattaa kokea rauhallisesti, askel kerrallaan. Eikö vain? Papu ja Repu pysähtyivät samanaikaisesti, hieman hengästyneinä. He olivat niin keskittyneitä kilpailuun, että olivat unohtaneet kaiken muun. He olivat ehtineet juuri tammen juurelle, mutta kumpikaan ei ollut oikeastaan edellä. He olivat päätyneet maaliin lähes samalla hetkellä. Repu-apina raaputti päätään. Mutta Pöllö, me juoksimme kilpaa! Pitää olla voittaja! Pöllö naurahti. Joskus, nuori apina, voitto on siinä, että nauttii matkasta ja löytää uuden ystävän. Katso ympärillesi. Näittekö kaikki ne kauniit kukat ja ne vilkkaat perhoset matkan varrella? Papu ja Repu katsoivat toisiinsa. No, eivät he olleet kiinnittäneet huomiota kukkiin tai perhosiin. He olivat vain juosseet! Papu-panda istahti tammen juurelle, puhisten hieman, ja Repu-apina hypähti sen viereen. Taidat olla oikeassa, Pöllö, Papu sanoi. En minäkään ehtinyt katsella maisemia, kun keskityin niin kovasti juoksuun. Repu nyökkäsi. Ja minä vain naureskelin Papun juoksulle, mutta en ajatellut, kuinka sitkeä hän oli! Hän ei antanut periksi, vaikka tiesi, että minä olen nopeampi! Repu ojensi Papulle käpälänsä ja taputti Papun pörröistä olkapäätä. Olet oikeastaan aika mahtava, Papu! En ole koskaan nähnyt pandan juoksevan niin lujaa! Papu hymyili leveästi. Ja sinä olet hauskin ja ketterin apina, jonka olen koskaan tavannut! Olitpas nopea, Repu! He olivat molemmat hengästyneitä, mutta heidän kasvoillaan oli iloiset ilmeet. He olivat kenties aloittaneet kilpailuna, mutta he olivatkin löytäneet uuden ystävän. Pöllö sulki hetkeksi silmänsä ja avasi ne sitten kirkkaina. Jokaisella on omat vahvuutensa, Papu ja Repu. Sinä Papu, olet vahva ja lempeä, ja sinä Repu, olet nopea ja leikkisä. Yhdessä te voitte oppia paljon toisiltanne. Papu mietti Pöllön sanoja. Se oli totta. Hän ei ehkä ollut metsän nopein, mutta hän oli sitkeä. Ja Repu oli osoittanut hänelle, kuinka hauskaa juokseminen ja leikkiminen saattoi olla. Tiedätkö, Repu, Papu sanoi. Minusta tuntuu, että meistä voisi tulla hyviä ystäviä. Ehkä voisit opettaa minulle, miten kiipeän vähän ketterämmin? Repu-apinan silmät loistivat. Toki! Mutta sinun täytyy ensin syödä paljon bambua, jotta saat voimaa! Ja ehkä voin näyttää sinulle muutamia hauskoja temppuja. Papu naurahti. Ajatus hänestä kiipeämässä puuhun ketterästi kuulosti aika hauskalta. Hänestä, isosta pandasta, puussa! Pöllö katsoi heitä tyytyväisenä. Niin se vain on, että ystävät tekevät jokaisesta seikkailusta entistäkin paremman. Ja metsä on täynnä seikkailuja, jos vain pitää silmänsä auki ja sydämensä avoinna. Papu oli iloinen. Ensin hän oli saanut uuden pörröisen ystävän, Vilkku-Vilin, ja nyt hänellä oli uusi, hupaisa Repu-apina, jonka kanssa voisi juosta kilpaa ja nauraa. Maailma tuntui entistäkin suuremmalta ja täynnä mahdollisuuksia. Hän saattoi jo kuvitella itsensä harjoittelemassa kiipeämistä Repun kanssa. Se olisi varmasti hauskaa katseltavaa. He istuivat hetken hiljaa tammen juurella, nauttien metsän rauhasta ja tuulen huminasta. Repu näytti Papulle, miten se osasi heittää banaaninkuoria hassusti ilmassa ja ottaa niitä kiinni. Papu puolestaan kertoi Repulle, miten hyvältä tuore bambu maistui, ja tarjosi tälle palan omastaan. Repu maistoi varovasti, rypisti sitten nenäänsä ja sylkäisi sen nopeasti ulos. Yök! Ei pahan makuista, mutta ei minun juttuni! Repu kikatti. Papu nauroi. Jokaisella oli omat herkkunsa. Auringonlasku alkoi jo värjätä taivaan oranssin ja violetin sävyillä, ja metsä alkoi muuttua iltaisemmaksi. Tähtien tuikkiessa puiden latvojen läpi, Papu tunsi olonsa todella onnelliseksi. Hän oli tavannut kaksi uutta ystävää tänään, ja kumpikaan heistä ei ollut ollenkaan samanlainen kuin hän. Ja juuri se teki siitä niin jännittävää. Papu nousi ylös ja venytteli. Huomenna on uusi päivä ja uusia seikkailuja, hän sanoi. Repu nyökkäsi innokkaasti. Ehdottomasti! Ehkäpä voin näyttää sinulle, miten päästään korkeimman puun latvaan! Papu mietti hetken. Korkeimman puun latvaan? Hänkö? Isolla, hytkyvällä vartalollaan? Se kuulosti... haasteelta. Ja samalla jotenkin uskomattoman hauskalta. Miten ihmeessä panda päätyisi puuhun? Se olisi varmasti tarina, joka kerrottaisiin vielä pitkään. Hän tunsi pienen jännityksen vatsassaan ja odotti jo malttamattomana seuraavaa päivää.

Miten Papu päätyi puuhun?

Aivan oikein. Miten Papu todellakin päätyisi sinne korkealle puun oksalle? Se oli asia, joka mietitytti Papua nukkumaan mennessä ja vielä aamullakin, kun aurinko kurkisti puiden lomasta ja värjäsi metsän kullanhohtoiseksi. Papu heräsi seuraavana aamuna paljon pirteämpänä kuin koskaan. Hän venytteli kaikki neljä pörröistä tassuaan niin pitkiksi kuin ne vain venyivät, haukotteli ison, hauskan haukotuksen, joka sai hänen suunsa näyttämään valtavalta mustalta luolalta, ja sitten hän hypähti ylös. Tänään olisi se päivä, jolloin hän selvittäisi sen suuren arvoituksen! Hän aikoi tänään kiivetä puuhun! Tai ainakin löytää jonkun, joka osaisi auttaa häntä siinä. Papun vatsa kurni nälästä, mutta vielä enemmän Papu halusi vastauksen tuohon suureen kysymykseen. Puuhun! hän huudahti, pieni intohimoiselta kuulostava ääni pörröisestä kurkusta. Hän päätti heti lähteä etsimään tapaa ja tapasi taas uusia ystäviä. Hän tallusteli metsän halki, nuuhkien tuoksuja ja kuunnellen pienten lintujen laulua. Hän näki pienen muurahaisen kantamassa monta kertaa itseään suurempaa lehteä, ja ison perhosen, jonka siivet olivat kuin värikkäitä taideteoksia. Kaikki oli niin kiinnostavaa, mutta Papun mielessä oli vain yksi asia: puu. Miten päästä puuhun? Papu yritti ensin hypätä. Hän otti vauhtia, pomppu, pomppu, pomppu, ja sitten HYPPY! Mutta eihän se mihinkään auttanut! Papu oli vähän liian pörröinen ja pyöreä lentääkseen, ja hän laskeutui pehmeästi takaisin maahan. Papu mietti, että ehkä hänen täytyisi olla vähän kevyempi. Hän pyörähti ympäri ja tuhahti. Seuraavaksi hän katseli pienen, ohuen puun runkoa. Se näytti niin helpolta kiivetä!

Salaperäinen laulu joen rannalla

Papu-panda katseli sitä ohutta puun runkoa. Se näytti niin houkuttelevalta! Hän otti muutaman askeleen taaksepäin, keräsi kaiken rohkeutensa ja yritti sitten hypätä. Mutta muistattehan, Papu ei ollut mikään mestari hyppimisessä. Hän ponnisti, mutta hänen pienet, pörröiset tassunsa vain liukastuivat kostealla sammalella. Huh-huh! Papu pyllähdytti maahan pehmeälle lehtipatjalle, ja pieni pölypilvi nousi ilmaan. Hän tuhahti taas, mutta tällä kertaa se oli enemmänkin naurahdus. "Taidan sittenkin jättää puuhun kiipeämisen ketterämmille ystäville", Papu mumisi itselleen. Hän taputti lantiotaan ja ravisteli turkistaan irtolehtiä. Mikä ihmeen pörinää? Papu kuunteli tarkkaan. Se ei ollut tuuli eikä mehiläinen. Se oli jotain uutta ja jännittävää. Ääni tuntui tulevan jostain läheltä, ehkäpä metsän syvyyksistä. Papun uteliaisuus heräsi heti. Hän unohti puun kiipeämisen ja alkoi tassutella ääntä kohti. Papu käveli varovasti, pörröiset korvansa höröllä. Hän kulki tiheän bambupuskan ohi, sitten pienten, kukkivien pensaiden välistä. Välillä hän astui sammalen peittämälle kivelle, välillä pehmeälle mullalle. Metsä tuoksui raikkaalta, ja ilmassa oli kevään tuoksu. Pieni perhonen lehahti ohi, ja Papu katseli sitä silmät suurina. Metsä oli täynnä ihmeitä. Mitä kauemmas Papu käveli, sitä selvemmäksi ääni muuttui. Se oli kaunis, mutta samalla vähän kummallinen. Se kuulosti laululta, mutta ei sellaiselta laululta, jota linnut laulaisivat. Siinä oli syviä ääniä ja sitten korkeita, heliseviä sävelmiä, jotka tuntuivat kutittelevan Papun korvia. Se oli kuin useampi ääni laulaisi yhtä aikaa, mutta kaikki kuului yhdestä paikasta. Papun sydän alkoi tykyttää innostuksesta. Hän oli jo aivan joen rannalla. Aurinko kimmelsi veden pinnalla, ja pienet kalat hyppivät silloin tällöin ilmaan. Papu kurkisti varovasti ison kiven takaa. Ja siellä, aivan veden rajassa, istui… ei kukaan! Papu hämmentyi. Miten se laulu sitten kuului? Hän siristi silmiään ja katsoi tarkemmin. Sitten hän huomasi sen. Pienellä, pyöreällä kivellä, aivan veden pinnassa, istui erikoinen otus. Se oli noin Papun nyrkin kokoinen, ja sen iho kimalteli sateenkaaren väreissä. Sen selässä oli pieni, pyöreä kilpi, joka oli koristeltu kauniilla kuvioilla. Ja sen kaulassa roikkui pieni, hopeinen kaulakoru, josta tuntuivat lähtevän kaikki ne kauniit äänet! Se oli laulava kilpikonna, nimeltään Kiki! Kiki-kilpikonna lauloi niin kauniisti, että Papun oli pakko istahtaa alas ja kuunnella. Kikin ääni oli kuin pieni orkesteri – välillä syvä ja möreä, sitten taas korkea ja helisevä. Se lauloi metsän salaisuuksista, joen virrasta ja puiden huminasta. Sen laulu kertoi myös vanhoista tarinoista, joita vain metsän vanhimmat asukkaat muistivat. Papu istui hiljaa ja kuunteli, hänen suunsa oli auki ihmetyksestä. Hän ei ollut koskaan kuullut mitään vastaavaa. Kiki-kilpikonna katseli välillä ympärilleen kirkkailla silmillään ja hymyili pienellä suullaan. Se tiesi, että sen laulu ilahdutti kaikkia, jotka sen kuulivat. Kun laulu päättyi, Papu taputti tassujaan innoissaan. Hän taputti niin kovaa, että pienen pieni kivensiru putosi jokeen. "Vau!" Papu huudahti. "Se oli aivan uskomatonta! Etkö sinä ole kilpikonna? Miten sinä voit laulaa noin kauniisti? Ja nuo kaikki äänet?" Kiki-kilpikonna käänsi pienen päänsä Papua kohti ja hymyili. Sen pienet silmät tuikkivat iloisesti. "Moi, Papu-panda! Olen Kiki", kilpikonna sanoi, sen ääni oli nyt tavallinen, mutta silti suloinen. "Ja kyllä, olen kilpikonna. Mutta en ihan tavallinen kilpikonna." Kiki osoitti kaulassaan roikkuvaa korua. "Tämä on Taikahelmikaulakoru. Se on periytynyt suvussamme jo tuhansia vuosia. Ja kun minä laulan, tämä kaulakoru vahvistaa ääntäni ja luo kaikki nämä upeat sävelmät. Se on minun lahjani metsälle." Papu oli aivan haltioissaan. "Taikahelmikaulakoru! Se on aivan ihmeellinen! Voitko laulaa uudestaan? Haluan kuulla sen vielä kerran!" Kiki nauroi heleästi. "Totta kai! Mutta ensin, Papu, kerro minulle, mitä sinä täällä joen rannalla teet? Oletko etsimässä jotain?" Papu mietti hetken. "No, en tiedä. Minä… minä vain kuljeskelin. Yritin kiivetä puuhun, mutta se ei onnistunut. Ja sitten kuulin laulusi ja tulin tänne. Se oli kaunein laulu, jonka olen koskaan kuullut!" Kiki nyökkäsi. "Metsä on täynnä seikkailuja, Papu. Joskus paras tapa löytää jotain uutta on antaa jalkojen viedä ja sydämen kuunnella. Ja joskus, kun etsit jotain, löydätkin jotain aivan muuta, ja se on vielä parempaa." Kiki alkoi taas laulaa. Tällä kertaa sen laulu oli hieman erilainen. Se kertoi ystävyydestä ja siitä, miten on tärkeää olla oma itsensä, vaikka ei olisikaan hyvä kiipeämään puuhun tai vaikka olisi pieni kilpikonna, joka laulaa kuin suuri orkesteri. Papu kuunteli tarkkaan ja tunsi lämpimän tunteen sydämessään. Hän ymmärsi, että Kiki oli oikeassa. Ei haitannut, ettei hän osannut kiivetä puuhun. Hän oli Papu, iso, pörröinen panda, joka tykkäsi bambusta ja kuunnella kauniita lauluja. Kun laulu päättyi, Papu kiitti Kikiä sydämensä pohjasta. "Kiitos, Kiki. Laulusi oli todella kaunis, ja se sai minut hymyilemään! Minun pitää nyt jatkaa matkaa, mutta toivottavasti tapaamme taas!" Kiki nyökkäsi hyvästiksi ja sukelsi sitten vaivattomasti veden alle. Pieniä kuplia nousi pintaan, ja Papu katseli, kuinka kilpikonna katosi. Papu tunsi olonsa kevyeksi ja iloiseksi. Hän oli löytänyt uuden ystävän ja kuullut aivan uskomattoman laulun. Ja hän oli oppinut jotain tärkeää itsestään. Hän jatkoi matkaansa joen rantaa pitkin, hyräillen Kikin laulua. Hän mietti, mitä seuraavia hassuja kohtaamisia metsä hänelle toisi. Hän oli valmis mihin tahansa!

Naurahtava lohikäärme-lisko?

Papu käveli edelleen joen rantaa pitkin, sen vesi kimmelsi iloisesti auringossa. Kikin laulu kaikui hänen sydämessään, tehden askeleistaan kevyet ja iloiset. Metsä oli täynnä ääniä: lintujen viserrystä, pienten ötököiden surinaa ja tuulen suhinaa korkeiden puiden latvoissa. Papu tunsi olonsa uteliaaksi ja jännittyneeksi. Mitäköhän seuraavaksi tapahtuisi? Aina metsässä oli jotakin uutta ja yllättävää! Hän oli valmis mihin tahansa!Vain hetkeä myöhemmin Papu kuuli omituisen äänen. Se ei ollut lintu, eikä se ollut tuuli. Se kuulosti hieman... naurulta? Mutta se oli syvä, käheä nauru, sellainen joka tuntuu tulevan suoraan maan alta, ja sitten se päättyi pieneen hihitykseen. Papu pysähtyi ja kuunteli tarkkaan. Nauru toistui, tällä kertaa hieman lähempää. Se oli niin erikoinen ääni, että Papun kulmakarvat nousivat ylöspäin ja hänen korvansa heilahtivat.

Papu-panda oppii hyppimään sammakon lailla

Papu kurkisti varovasti seuraavan pensaan taakse, sitten vielä toisen ja kolmannen. Hän hiipi hiljaa, tassut kevyinä pehmeällä metsäpohjalla. Mitä lähemmäksi hän pääsi, sitä kovemmin ääni kuului. Se oli edelleen se sama syvä, käheä nauru, mutta nyt siihen sekoittui myös iloista pulinaa. Papu tunsi kutkuttavaa jännitystä vatsassaan. Kuka siellä oli? Ja miksi hän nauraa niin hauskasti? Viimein Papu kurkisti viimeisen tiheän pensaan välistä. Ja mitä hän näkikään! Siellä, pienen lammen rannalla, istui valtavan suuri sammakko. Mutta ei mikä tahansa sammakko. Tämä sammakko oli kirkkaan smaragdinvihreä, ja sen silmät olivat kuin kaksi kiiltävää helmeä. Ja mikä hauskinta, sillä oli pieni, ryppyinen hattu päässään! Hattu oli tehty jostain punaisesta lehdestä ja se oli sidottu tiukasti sammakon pään ympärille ohuella heinäkorrella. Sammakko istui lootuslehden päällä ja naurahteli äänekkäästi, niin että sen vatsa hytkyi. Se oli se sama nauru, jonka Papu oli kuullut! Hei! Papu sanoi yllättyneenä. Sinäkö siinä naurat? Sammakko hypähti hieman ilmaan, kun se kuuli Papun äänen. Sen suuret silmät räpsähtivät auki, ja se katsoi Papua ihmeissään. Sammakon suusta pääsi pieni, pörisevä ääni, ja sitten se alkoi taas nauraa. Tällä kertaa nauru oli vielä syvempää ja pitempää, ja se päättyi pieneen köhähdykseen. Sammakko piteli etutassullaan hattuaan, ettei se vain lentäisi pois naurun voimasta. Anteeksi, että säikytin sinut, Papu sanoi hieman nolostuneena. Minä vain kuulin niin hauskaa naurua enkä voinut vastustaa, etteikö minun olisi pakko tulla katsomaan, kuka niin iloisesti nauraa. Sammakko pudisti päätään, ja hattu heilahti sen otsalla. Ei haittaa, ei haittaa lainkaan! sammakko sanoi iloisesti, ja sen ääni oli matala ja kumiseva, mutta silti ystävällinen. Olen Sulo, lammikon iloisin asukki. Ja minä nauran melkein aina. Elämä on niin täynnä hauskoja asioita, eikö vain? Papu istahti alas pehmeälle nurmelle ja tuijotti Suloa. Niin on, Papu vastasi, mutta harvoin kuulee kenenkään nauravan niin syvältä ja pitkään. Mikä sinua nyt niin kovasti naurattaa? Sulo katsoi Papua suurine silmineen, ja sen suupielet kääntyivät ylöspäin leveään virnistykseen. No, minua nauratti juuri se, kuinka hauskoja nuo perhoset ovat, kun ne yrittävät lentää tuulen mukana. Ne tekevät niin hassuja kuperkeikkoja ilmassa! Ja sitten minua nauratti se, että minun hatun nauha oli juuri irrota päästäni, ja sehän olisi ollut kamalaa, eikö vain? Ja sitten minua nauratti se, että sinä kurkistit sieltä pensaan takaa niin varovasti, melkein kuin olisit pelännyt löytäväsi jonkin hirviön! Sulo purskahti taas nauruun, ja sen vatsa hytkyi kuin hyytelö. Papu nauroi mukana. Sulo oli todella hauska sammakko. En minä pelännyt hirviötä, Papu sanoi, kun sai naurunsa hallintaan. Mutta sinä olet kyllä aika iso sammakko. Ja sinulla on hattu! Se on todella tyylikäs. Sulo oikaisi itsensä ylpeänä lootuslehden päällä. Kiitos, kiitos! Minä tein sen itse. Kaikki sanovat, että se tuo minulle onnea ja hyviä hyppyjä. Ja puhuessani hypyistä... Sulo katsoi Papua vilkkailla silmillään. Etkö ole koskaan miettinyt, kuinka hauskaa olisi hypätä? Papu kallisti päätään. Hypätä? No, minä kyllä kiipeän puihin ja rullaan mäkiä alas, mutta en minä oikein osaa hypätä. Pandat eivät yleensä hypi. Me olemme enemmän sellaisia kävelijöitä ja kiipeilijöitä. Sulo katsoi Papua hieman ihmeissään, sitten sen suupielet kääntyivät jälleen virnistykseen. Et osaa hypätä? Voi hyvänen aika! Sehän on aivan uskomatonta! Hypääminen on yksi parhaista asioista! Sillä pääsee paikasta toiseen nopeasti, ja se tuntuu niin vapaalta! Ja voit nähdä maailmaa aivan uudesta kulmasta! Haluaisitko oppia? Papu mietti hetken. Hypätä? Se kuulosti jännittävältä, vaikka vähän pelottavaltakin. Hän kuvitteli itsensä hyppäämässä korkealle ilmassa, mutta sitten hän kuvitteli myös itsensä kaatuvan ja kierivän monta kertaa ympäri. En tiedä, Papu sanoi epävarmasti. Minä olen aika painava ja kömpelö. En usko, että minusta olisi hyppääjäksi. Sulo naurahti taas, mutta tällä kertaa se oli ystävällinen ja kannustava nauru. Höpsistä! Ei se haittaa yhtään! Kaikki voivat oppia hyppäämään, jos vain harjoittelevat tarpeeksi. Minä voin opettaa sinua! Eikö olisi hauskaa, jos sinäkin osaisit hypätä sammakon lailla? Papu virnisti. Sammakon lailla? Se kuulostaa hauskalta! Mutta miten? Minulla ei ole pitkiä, vahvoja jalkoja kuten sinulla. Sulo hyppäsi lootuslehdeltä maahan pienellä pulahduksella. Ei hätää! Me aloitamme aivan perusteista. Ensin, sinun täytyy koukistaa polviasi. Aivan kuin olisit istumassa näkymättömälle tuolille. Mutta varo, ettei tuoli katoa alta! Sulo naurahti omalle vitsilleen. Papu yritti. Hän koukisti polviaan niin paljon kuin pystyi. Se tuntui hieman hassulta, kun hänen muhkea takapuolensa painui alas. Näinkö? hän kysyi. Aivan, aivan! Sulo sanoi innostuneena. Todella hyvin! Ja nyt, kun olet alhaalla, kuvittele, että sinulla on jouset jalkojesi alla. Jouset, jotka haluavat pompauttaa sinut ylös kohti taivasta! Ja sitten, työnnä jaloillasi maata voimakkaasti ja ponnista ylös! Yritä nostaa kätesi ylös samalla, aivan kuin haluaisit koskettaa pilviä! Papu hengitti syvään. Tämä oli varmasti hauskempaa kuin bambun syöminen. Hän koukisti polviaan, tunsi vatsassaan pienen kutinan ja sitten ponnisti! Papu nousi ehkä muutaman senttimetrin ilmaan. Hän heilautti käsiään ja sitten mätkähti takapuolilleen pehmeälle nurmelle. Hups! hän sanoi ja nauroi. Sulo räpytteli silmiään ja naurahti taas. Ei hätää, Papu! Se oli vasta ensimmäinen yritys! Mutta tiesitkö, että pääsit jo ilmaan? Se on jo puoli voittoa! Ja sinä teit sen omalla tyylilläsi! Se oli kuin pieni, pyöreä pomppu! Kuin pörröinen pallo, joka pomppaa! Todella hauskaa! Papu nousi ylös ja pudisteli itseään. Pyöreä pomppu, sanoitko? Minä yritän uudestaan! Hän koukisti polviaan entistä syvemmälle, keskitti kaikki voimansa jalkoihinsa ja ponnisti jälleen. Tällä kertaa Papu nousi hieman korkeammalle, ehkä jopa kymmenen senttimetriä ilmaan! Mutta kun hän tuli alas, hän ei osannut pitää tasapainoaan ja vierähti ympäri. Papu päätyi rullaten muutaman metrin päähän, kunnes osui pieneen mättääseen ja pysähtyi siihen hihittäen. Sulo taputti etutassuillaan. Erinomaista! Aivan erinomaista! Se oli jo melkein hyppy! Ja tuollainen rullaus perään, se on todella omaperäinen laskeutuminen! Oletko sinä muuten hyvä rullaamaan? Papu nousi ylös ja pyyhki lehteä turkistaan. Olen minä, Papu sanoi. Minä olen todella hyvä rullaamaan. Mutta nyt yritän hyppäämistä! Sulo nyökkäsi vakavana. Tarkkaile minua tarkasti. Kun minä hyppään, jalkani työntävät maata niin kuin jouset. Ja ennen kaikkea, minä katson aina eteenpäin, minne haluan mennä. Älä katso jalkoihisi! Katso eteenpäin, kohti päämäärääsi. Ja muista hengittää! Kun olet valmis ponnistamaan, vedä syvään henkeä, ja kun olet ilmassa, päästä se ulos! Se auttaa kehoa rentoutumaan ja pääsemään korkeammalle. Sulo näytti mallia. Se koukisti takajalkansa, veti syvään henkeä, katsoi eteenpäin ja hyppäsi! Sammakko lensi ilmassa kuin pieni vihreä pallo ja laskeutui pehmeästi muutaman metrin päähän. Sitten se kääntyi katsomaan Papua leveä virnistys kasvoillaan. Vau! Papu huudahti. Sinä hyppäät kuin höyhen! Minä en ikinä pysty tuohon. Totta kai pystyt! Sulo sanoi. Muista, harjoitus tekee mestarin. Ja tärkeintä on pitää hauskaa! Ei tarvitse olla täydellinen. Riittää, kun yrittää parhaansa. Ja nyt, kokeilepa. Koukista, katso eteenpäin, hengitä syvään ja ponnista! Papu sulki hetkeksi silmänsä ja kuvitteli itsensä hyppäämässä Sulon lailla. Hän näki mielessään, kuinka hänen tassunsa irtoaisivat maasta ja hän leijuisi hetken ilmassa. Sitten hän avasi silmänsä. Hän koukisti polviaan. Tällä kertaa hän muisti katsoa eteenpäin, kohti lammen toista puolta. Hän veti syvään henkeä, tunsi ilman täyttävän keuhkonsa ja sitten Ponnisti! Tällä kertaa se oli erilainen hyppy. Papu ei noussut kovin korkealle, mutta hän onnistui ponnistamaan eteenpäin. Hän lensi ehkä puoli metriä, ennen kuin hänen tassunsa koskettivat maata. Ja mikä parasta, hän pysyi pystyssä! Hän ei kaatunut eikä rullannut! Minä tein sen! Papu huudahti iloisena. Minä hypin! Minä todella hyppäsin! Sulo taputti riemukkaasti. Mahtavaa, Papu! Aivan loistavaa! Se oli täydellinen pörröhyppy! Olet syntynyt hyppääjäksi, ethän muuta voi sanoa! Papu oli niin innoissaan, että hän hyppäsi uudestaan. Ja taas! Jokaisella hypyllä hän tunsi olonsa varmemmaksi, vaikka hypyt olivatkin edelleen pieniä ja kömpelöitä verrattuna Sulon elegantteihin loikkiin. Mutta Papulle ne tuntuivat jättimäisiltä harppauksilta. Hän hyppi lammen rannalla edestakaisin, kokeillen eri tapoja, pieniä pomppuja ja vähän suurempia loikkia. Sulo seurasi häntä katseellaan ja naurahti aina, kun Papu teki jonkin erityisen hauskan ponnistuksen tai laskeutumisen. Muistatko, kun sanoit, ettet osaa hypätä? Sulo kysyi virnistäen. Ja nyt olet jo melkein kuin minä! Ehkä sinusta tulee vielä maailman paras hyppivä panda! Papu nauroi. En tiedä maailman parhaasta, mutta tämä on kyllä hauskaa! Kiitos, Sulo! Sinä olet paras opettaja!

Kuka varasti Papun bambun?

Papu nauroi. En tiedä maailman parhaasta, mutta tämä on kyllä hauskaa! Kiitos, Sulo! Sinä olet paras opettaja!Papu tunsi vatsassaan pientä kurnivaa ääntä. Kaikki se hyppiminen ja pomppiminen oli tehnyt hänet nälkäiseksi! Hän muisti, että oli kätkenyt erityisen herkullisen bambunvarren metsän tiheimpään kohtaan, pienen pensaan juureen. Se oli hänen 'iltapalabambunsa', jonka hän oli säästänyt juuri tällaisia iloisia hetkiä varten. Papu ajatteli, kuinka suloinen se bambu olisikaan nyt, täydellisenä pienenä palkintona onnistuneen hyppyharjoituksen jälkeen.Hän vilkutti vielä Sulolle hyvästit ja lähti tallustelemaan rauhallisesti kohti kätköpaikkaa. Papu nuuhki ilmaa ja antoi nenänsä johdattaa häntä. Voi sitä ihanaa bambun tuoksua, joka lupaili rouskuvaa herkkua! Pian hän näki pensaan, jonka oli valinnut kätköpaikaksi. Papu kumartui, kurotti tassuaan... mutta mitä ihmettä?Pensaan alta löytyi vain tyhjä paikka! Ei ainuttakaan vihreää vartta, ei edes pientä bambunpalasta. Papun pyöreät silmät laajenivat ihmetyksestä. Minne hänen herkullinen bambunsa oli kadonnut? Se oli ollut siinä, Papu oli täysin varma! Hän oli kätkenyt sen niin huolellisesti, että kukaan ei olisi voinut löytää sitä. Papun suu, joka oli juuri ollut valmiina rouskuttamaan, roikkui nyt vähän auki. Hän tunsi pienen, tyhjän tunteen vatsassaan – ei pelkästään nälästä, vaan myös hämmennyksestä.Hän pyörähti ympäri. Ehkä hän oli muistanut paikan väärin? Ei, ei voinut olla. Tämä oli se pensas, jonka lehdissä oli niin kauniita punertavia reunoja. Ja tämä oli se iso kivi, jonka vieressä hän oli levännyt aikaisemmin. Kaikki oli juuri niin kuin hän muisti, paitsi se kaikkein tärkein: bambu.Hän alkoi kävellä hitaasti ympäri pensaasta, nenä maata nuuhkien. Papu oli kuin pieni etsivä, joka oli kadonneen aarteen jäljillä. Hän etsi merkkejä, jälkiä, jotain, mikä paljastaisi bambun kohtalon. Löytäisikö hän pienen tassunjäljen? Ehkä pudonneen lehden, joka ei kuulunut tähän pensaaseen? Mitään ei näkynyt. Maa oli pehmeää sammalta ja pudonneita lehtiä, jotka eivät kertoneet mitään.Papu istui alas ja huokaisi. Mitä nyt? Miten hän saisi tietää, kuka tai mikä oli ottanut hänen bambunsa? Metsä oli täynnä elämää, mutta kuka olisi niin utelias, että kurkistaisi Papun salaiseen kätköpaikkaan?Juuri silloin Papu kuuli pienen rapinaäänen yläpuoleltaan. Hän nosti katseensa ja näki pienen, vilkkaan oravan, jonka nimi oli Osku. Osku kiiruhti ylös puunrunkoa, häntä pörröisenä tupsuna heiluen, ja sen posket olivat pullollaan pähkinöitä. Osku pysähtyi oksalle ja vilkaisi Papua kirkkailla silmillään.

Kimaltava luola ja sen asukas

Papu katsoi ylös Oskuun. Oskun posket olivat niin pulleat, että ne näyttivät räjähtävän pähkinöistä. Osku rouskutti tyytyväisenä yhtä pähkinää, sen pienet hampaat naksuivat hauskasti. Papu mietti, osaisikohan Osku kertoa, mistä löytyisi lisää herkullista bambua. Papu oli syönyt jo paljon, mutta pandat syövät aina. Se on vain luonnonlaki. Hei Osku! Papu sanoi ystävällisesti. Tiedätkö sinä, mistä voisin löytää lisää bambua? Vatsani kaipaa vielä pientä purtavaa, vaikka se on jo melkoisen täynnä. Osku lopetti pähkinänsä rouskuttamisen ja kallisti päätään. Sen tuuhea häntä nytkähti iloisesti. Osku pureskeli hetken, nielaisi sitten pähkinänpalat ja vilkaisi Papua. Se näytti miettivän syvällisesti. Sitten se nosti pienen tassunsa ja osoitti syvemmälle metsään, kohti pientä polkua, joka näytti melkein katoavan tiheän kasvillisuuden sekaan. Sieltä! Osku visersi korkealla äänellään. Mene siitä! Siellä on jotain todella kivaa! Ja ehkä jopa vähän bambua, jos olet onnekas! Osku sitten heitti ilmaan pienen, kimaltavan kivenmurikan, joka putosi Papun eteen. Se välkehti kauniisti auringossa, kuin pieni sateenkaari. Tämä on minun! Osku sanoi ja kiiruhti alas noutamaan sitä. Papu kumartui katsomaan kiveä. Se oli todella kaunis, täynnä pieniä, välkehtiviä hippusia. Papu poimi sen varovasti tassuunsa. Se tuntui viileältä ja sileältä. Papu hymyili Oskulle. Kiitos, Osku! Olenpa utelias näkemään, mitä sieltä löytyy! Osku nyökkäsi ja jatkoi pähkinän etsintää puunjuurelta. Papu lähti kulkemaan Oskun osoittamaa polkua pitkin. Polku oli aluksi kapea ja puiden oksat hipoivat Papun korvia. Hän sai varoa, ettei törmännyt niihin. Aurinko pilkisti lehtien lomasta ja piirsi hauskoja kuvioita maahan. Papu asteli varovasti eteenpäin, sen pehmeät tassut upposivat sammaleeseen. Mitä pidemmälle Papu kulki, sitä tiheämmäksi metsä muuttui. Puiden rungot olivat paksumpia ja lehdet tummempia. Ilma tuntui hieman kosteammalta ja viileämmältä. Papu nuuhki ilmaa. Hän tunsi viileän tuulenpuuskan, joka kantoi mukanaan raikkaan, kivisen tuoksun. Se oli vähän kuin sateen jälkeinen tuoksu, mutta myös jokin muu, salaperäinen aromi. Yhtäkkiä Papu huomasi jotain erikoista. Puiden välistä pilkisti pientä, välkehtivää valoa. Se näytti kuin sadalta pieneltä tähdeltä, jotka olivat tippuneet taivaalta ja jääneet kiinni puiden oksiin. Papu käveli lähemmäs, askel askeleelta, uteliaisuus johdatti häntä eteenpäin. Mitä ihmettä tämä voisi olla? Valo voimistui ja Papu huomasi edessään pienen aukon kiviseinässä. Se ei ollut suuri, vain juuri ja juuri Papun kokoinen, jos hän vähän puristi itseään. Ja tuo aukko! Se kimalteli! Aukon reunat olivat täynnä pieniä, välkehtiviä kristalleja, jotka heijastelivat auringonvaloa kauniisti. Ne olivat kuin tuhansia pieniä timantteja, jotka oli istutettu kiveen. Koko sisäänkäynti hehkui vaaleanpunaisten, sinisten ja vihreiden sävyjen kirjossa. Vau! Papu huudahti ääneen. Tämä on kuin taikaluola! Papu kurkisti varovasti sisään. Luolan suulta kantautui viileä, hieman kaiunnut ääni. Kimaltelevat seinät jatkuivat sisälle. Jokainen kivi näytti olevan päällystetty tuhansilla pienillä, kiiltävillä hiukkasilla. Papu otti pienen askeleen eteenpäin. Maa oli sileää ja kimaltavaa, kuin olisi kävellyt vastakiillotetulla lattialla. Papu ei ollut koskaan nähnyt mitään tällaista. Hän oli nähnyt paljon bambua, paljon puita ja paljon vettä, mutta ei koskaan kimaltavaa luolaa. Hän astui sisään ja pimeys ympäröi hänet hetkeksi, kunnes hänen silmänsä tottuivat hämärään. Luolan sisällä oli vielä kauniimpaa kuin ulkopuolella. Katto ja seinät olivat täynnä välkehtiviä kiteitä, jotka heijastelivat toisiaan ja saivat koko paikan loistamaan pehmeässä, unenomaisessa valossa. Vähän kuin olisi ollut valtavan jättiläisen korurasian sisällä. Papu käveli syvemmälle luolaan. Jokainen askel kaikui hiljaa, ja ääni kuulosti hauskasti. Papu kokeili sanoa jotain. Mömmö! hän sanoi. Ja luola vastasi: Mömmö-mömmö-mömmö! Papu nauroi. Se oli kuin luolalla olisi ollut oma salainen kieli. Papu jatkoi matkaansa, katse harhaillen kimaltavissa seinissä. Niissä oli kaikkia värejä: syvän sinistä, vaaleanpunaista, violettia ja jopa kultaista. Hän näki pieniä vesipisaroita, jotka tihkuivat jostain ja tippuivat alas kimaltaville kiville, luoden pienen, suloisen tiputuksen äänen. Ja sitten, luolan perällä, Papu näki jotain liikkuvan. Se oli pieni, arka hahmo, joka näytti olevan melkein kokonaan peittynyt kimaltaviin suomuihin. Se oli noin Papun pään kokoinen, mutta paljon litteämpi. Sen selässä oli pienenpieniä siipiä, jotka välkehtivät pehmeästi, vaikka se ei lentänyt. Se näytti ihan pieneltä lohikäärmeeltä, mutta paljon ystävällisemmältä ja uteliaammalta. Sen silmät olivat suuret ja pyöreät, ja ne hehkuivat samalla pehmeällä valolla kuin luolan seinät. Olento istui pienen, litteän kiven päällä ja näytti nuolevan jotain. Kun se huomasi Papun, se säikähti ja yritti piiloutua lähimmän, hieman suuremman kiteen taakse. Sen pieni pää vain pilkisti esiin. Hei! Papu sanoi lempeästi. Älä pelkää! Olen Papu, ystävällinen panda. Eksyin tänne etsiessäni bambua. Olento siristi silmiään ja tuli esiin piilostaan. Se oli todella kaunis. Sen jokainen suomu kimalteli eri värissä, kuin pieniä jalokiviä. Se liikkui sulavasti, kuin tanssija. Se oli Kide. Kide oli luolan vartija, joka huolehti kaikista kimaltavista aarteista. Kide oli hyvin, hyvin ujo, ja siksi se asui näin syvällä metsässä. Se oli kuullut puhetta muista eläimistä, mutta ei ollut koskaan tavannut sellaista, joka ei olisi pelännyt sen kimaltavaa ulkonäköä. H-hei, Kide vastasi hiljaisella, hieman narisevalla äänellä. Minä olen Kide. Asun täällä. Kukaan ei yleensä löydä tänne. Sinun kotisi on todella kaunis! Papu kehui, ja Kide punastui hieman. Sen suomut alkoivat hehkua vaaleanpunaisina. Kiitos, Kide kuiskasi. Pidän kimaltavista asioista. Kaikesta, mikä hohtaa ja välkehtii. Täällä on paljon sellaisia. Kide heilautti pientä häntäänsä, ja hännänpäässä oleva kristalli välähti kirkkaasti. Papu istuutui varovasti lattialle, ettei säikäyttäisi Kideä. Minäkin pidän kauniista asioista, Papu sanoi. Mutta eniten pidän bambusta. Oletko sinä nähnyt täällä bambua? Kide kallisti päätään. Bambua? Se on sellaista pitkää, vihreää... kasvia? Kide näytti hyvin epävarmalta. Se ei ollut koskaan syönyt bambua. Se söi pieniä, kimaltavia sieniä, jotka kasvoivat luolan kosteilla seinillä. Ne maistuivat sateenkaarelta ja tuoksuivat auringonpaisteelta. Juuri sellaista! Papu vahvisti. Se on todella herkullista. Kide pudisti päätään. En usko, että täällä kasvaa bambua. Mutta tiedän, missä on jotain muuta todella, todella hyvää! Haluatko nähdä minun aarteitani? Kide kysyi, sen silmät kimaltelivat jännityksestä. Papu nyökkäsi innokkaasti. Todellako? Olisi ihanaa nähdä! Kide liukui ketterästi pienen kiven takaa ja johdatti Papun syvemmälle luolan uumeniin, paikkaan, joka oli vieläkin salaperäisempi. Siellä oli pieni, matala allas, jonka vesi kimalteli sinisenä. Altaan pohjalla oli tuhansia pieniä, värikkäitä kiviä ja kristalleja. Ne hehkuivat niin kirkkaasti, että Papu joutui siristämään silmiään. Se oli kuin vedenalainen tähti-ilta. Nämä ovat minun keräykseni, Kide sanoi ylpeänä. Jokainen on erityinen. Tämä pieni sininen kivi on pudonnut meteoriitista! Ja tuo violetti on taikakristalli, joka hohtaa kuunvalossa. Kide osoitteli pienillä tassuillaan. Papu oli aivan haltioissaan. Ne ovat upeita, Kide! En ole koskaan nähnyt mitään tällaista. Papu oli niin innoissaan, että se melkein unohti nälkänsä. Kide pomppi innoissaan. Eikö olekin! Tämä on minun salainen paikka. Tänne kukaan ei koskaan tule. Kide ui pienessä altaassa hetken ja nosti sitten sienen, joka kimalteli vaaleanpunaisena. Haluatko maistaa? Nämä maistuvat todella hyvältä! Kide ojensi sienen Papulle. Papu katsoi sientä. Se näytti kauniilta, melkein kuin korulta. Mutta Papu oli oppinut, että kaunis ei aina tarkoittanut syötävää, etenkään pandalle. Kiitos Kide, Papu sanoi ystävällisesti. Mutta minä syön mieluummin bambua. Olen vähän nirso ruoan suhteen. Kide näytti hieman pettyneeltä, mutta ymmärsi. Ah, totta kai. Bambua. Minä muistan. Sitten Kide näytti Papulle luolan toisen salaisuuden. Luolan perällä oli pieni, huomaamaton halkeama seinässä. Kide puristi itsensä siitä läpi. Tule, Papu! se huusi sisältä. Täällä on todella kaunis näkymä! Papu puristi itsensä varovasti halkeamasta läpi. Toisella puolella avautui pieni, vehreä notkelma. Aurinko paistoi sinne lämpimästi, ja siellä kasvoi rehevää kasvillisuutta. Ja mitä Papun silmät näkivätkään! Siellä oli pieni bambupusikko, täynnä nuoria, mehukkaita bambunvarsia! Bambua! Papu huudahti iloisena. Kiitos, Kide! Olet paras ystävä! Papu halasi Kideä varovasti, ettei vahingoittanut sen kimaltavia suomuja. Kide nauroi hiljaisesti ja sen suomut hehkuivat onnellisena. Eipä kestä! Kide sanoi. Tiesin, että löydät jotain täältä. Tämä on minun piilopaikkani, mutta sinä saat tulla tänne aina, kun haluat. Etenkin jos löydät lisää kimaltavia kiviä! Papu söi tyytyväisenä bambua, mättää sitä suuhunsa suurella halulla. Se oli niin hyvää, niin raikasta ja mehukasta. Kide katseli Papun syömistä hymyillen. Oli niin mukavaa saada vieras, joka ei pelännyt sitä. Kun Papu oli syönyt kyllikseen, hän nousi ylös. Minun täytyy nyt jatkaa matkaa, Papu sanoi. Mutta tulen ehdottomasti takaisin. Lupaan tuoda sinulle jonkun kimaltavan yllätyksen, jos löydän sellaisen! Kide nyökkäsi ja antoi Papulle pienen, vihreän, kimaltavan kiven, jonka toisella puolella oli pieni sydämen muotoinen kuvio. Tämä on sinulle! Kide sanoi. Muistoksi meidän kohtaamisestamme. Se tuo onnea ja näyttää sinulle tien takaisin, jos eksyt. Papu kiitti Kideä lämpimästi ja sujautti kiven varovasti taskuunsa. Sitten hän vilkutti Kideelle hyvästit ja lähti kävelemään notkelmasta ulos, kohti uusia seikkailuja. Hän tunsi olonsa täydeksi ja onnelliseksi. Hän oli löytänyt uuden ystävän ja uuden bambupuskan. Mikä päivä! Metsä oli täynnä yllätyksiä, ja Papu oli valmis ottamaan ne vastaan.

Pöllön hassut tarinat ilta-auringossa

Papu oli aivan täpinöissään kaikista päivän seikkailuista. Aurinko alkoi jo laskea, ja taivas värjäytyi oranssin ja violetin sävyihin. Metsä alkoi kuulostaa erilaiselta illan tullen; pikkulinnut olivat hiljentyneet, mutta jostain kuului uusia ääniä. Papu käveli hitaasti, vatsa täynnä herkullista bambua, ja mietti, mitä kaikkea hän oli tänään nähnytkään. Apinoita, sammakoita, ja jopa pienen, kimaltavan liskon! Kun Papu käveli syvemmälle metsään, hän huomasi vanhan, majesteettisen puun, jonka oksat levittäytyivät laajalle kuin jättimäiset käsivarret. Yhdellä paksuimmista oksista istui suuri pöllö, silmät pyöreät ja tarkkaavaiset. Sen höyhenpuku oli kauniin ruskeankirjava, ja se näytti todella viisaalta. "Huuhuu", pöllö huhuili ystävällisesti, kallistaen päätään. "Mitäs pieni panda täällä ilta-aikaan puuhailee? Näytät siltä, että olet nähnyt vaikka mitä." Papu hymyili pöllölle. Hänestä oli hauskaa tavata taas uusi metsän asukki. "Hei pöllö! Olen Papu, ja olen nähnytkin paljon! Päivä on ollut täynnä yllätyksiä ja uusia ystäviä." Pöllö räpytteli silmiään ja katsoi Papua uteliaasti. "Niinkö? Minä olen Pöllö-Pekka, ja minä näen ja kuulen kaiken, mitä metsässä tapahtuu. Varsinkin iltaisin, kun muut eläimet käyvät nukkumaan, minä valvon ja pidän silmällä kaikkia metsän touhuja. Minulla on paljon tarinoita kerrottavana, jos sinua kiinnostaa kuunnella." Papu innostui heti. Tarinat olivat hänen mielestään parasta! "Voi kyllä! Rakastan tarinoita! Kerro, kerro!" Pöllö-Pekka nyökkäsi ja aloitti. Sen ääni oli matala ja rauhoittava, kuin sammaleen peittämä puro solisisi. "No niin, istuhan alas tai nojaa tuohon puunrunkoon, Papu-ystävä. Illan tullen on parasta istahtaa alas ja antaa mielikuvituksen lentää." Papu istahti mukavasti puun juurelle, selkä nojaten vanhaa runkoa vasten. Hän katsoi ylös pöllöön, joka alkoi kertoa. "Tämä tarina on eräästä pienestä, mutta kovin uteliaasta oravasta nimeltä Osku. Osku oli aina vauhdissa, juosten pitkin ja poikin puita, keräten käpyjä ja pähkinöitä. Eräänä päivänä Osku keksi, että hän haluaa olla ensimmäinen orava, joka kiipesi metsän korkeimpaan puuhun, Jättitammeen. Se oli valtava puu, jonka latva ylettyi lähes pilviin saakka." "Osku aloitti kiipeämisen jo aamutuimaan. Hän kiipeisi ja kiipeisi, tassut tottuivat jo karheaan kaarnaan. Keskipäivällä hän oli jo todella korkealla, ja maisemat olivat upeat! Hän näki koko metsän, jopa pienen lammen, jossa sammakot hyppivät. Mutta sitten tapahtui jotain hauskaa. Osku oli juuri aikeissa hypätä yhdeltä oksalta toiselle, kun hän huomasi jotain kimaltavaa roikkuvan oksan alapuolella." "Se oli hopeinen koru, joka oli pudonnut joltain metsässä kulkevalta ihmiseltä. Osku oli niin innoissaan löydöksestään, että hän unohti kokonaan, miksi oli kiivennyt puuhun. Hän tarttui koruun, mutta samalla hänen tasapainonsa horjui. Osku ei pudonnut, ei sentään! Sen sijaan hän sinkoutui ilmaan kuin kumipallo ja laskeutui suoraan alas, mutta ei maahan, vaan jäniksen porkkanamaalle!" Papu hihitti. "Porkkanamaalleko?" Pöllö-Pekka jatkoi, sen silmät tuikkivat. "Kyllä vain! Ja jänis, nimeltään Jopi, oli juuri ihastelemassa parasta porkkanaansa. Osku laskeutui suoraan Jopin päähän, ja molemmat yllättyivät niin, että Jopi päästi irti porkkanastaan. Porkkana lensi kaaressa ja osui suoraan nälkäisen ketun kuonoon, joka oli hiipinyt paikalle toivoen saavansa pienen välipalan. Kettu säikähti niin, että se juoksi pakoon hännän täristen, luullen porkkanan olevan jonkinlainen lentävä hyökkäys!" Papu naurahti ääneen. Ajatus pelokkaasta ketusta ja lentävästä porkkanasta oli todella hauska. "Voi miten hauskaa! Mitä Oskulle ja Jopille sitten kävi?" "No, Osku pyysi anteeksi Jopi-jänikseltä, ja Jopi, joka oli hieman hämmentynyt, mutta ei oikeastaan suuttunut, vain nauroi. Osku antoi hopeisen korun Jopille, ja heistä tuli hyvät ystävät. Osku unohti maailman korkeimman puun kiipeämisen siksi päiväksi, mutta seuraavana päivänä hän yritti uudelleen. Ja tällä kertaa ilman lentäviä porkkanoita tai ketun säikyttelyä!" Pöllö-Pekka lopetti ensimmäisen tarinansa. Papu taputti iloisena tassujaan. "Se oli tosi hyvä tarina! Onko sinulla lisää?" "Toki, tokihan minulla on", Pöllö-Pekka vastasi. "Kuuntelepa tätä. Tämä kertoo metsän iloisimmasta karhusta, joka tunnettiin nimellä Kalle. Kalle-karhu rakasti hunajaa yli kaiken. Hänellä oli tapana nuolla pikkusormensa puhtaaksi jokaisen hunaja-aterian jälkeen, ja usein hän nukahti hunajapurkki kädessä." "Eräänä kauniina kesäiltana Kalle oli etsinyt uutta hunajapesää. Hän haistoi makean tuoksun ja seurasi sitä syvemmälle metsään, kunnes löysi todella ison puun, josta hunajan tuoksu tuli. Puussa oli valtava mehiläispesä, aivan täynnä kultaista hunajaa. Kalle oli aivan innoissaan!" "Hän aloitti kiipeämisen, mutta Kalle oli aika iso ja kömpelö karhu. Hän kiipesi hitaasti ylöspäin, ja mehiläiset alkoivat jo pörrätä hänen ympärillään. Kalle ei välittänyt, hunajan tuoksu oli liian houkutteleva. Kun hän oli melkein pesän luona, tapahtui jotain odottamatonta. Yksi mehiläinen, joka oli ehkä hieman rohkeampi tai ärhäkämpi kuin muut, päätti antaa Kallelle opetuksen." "Tämä mehiläinen lenteli Kallen nenän edessä, pörräsi ja tanssi, kunnes Kalle yritti tavoittaa sitä tassullaan. Mutta Kalle oli niin keskittynyt mehiläiseen, että hän menetti otteensa puunrungosta! Hän alkoi luisua alas, ja mehiläiset pörräsivät yhä vain enemmän hänen ympärillään, kuin iloiset katsojat." Papu pidätti hengitystään. "Putoaako Kalle?" "Ei, ei sentään putoa!" Pöllö-Pekka virnisti. "Muistatko, kuinka Kalle oli iso ja kömpelö? No, kun hän luisui alas, hän törmäsi suoraan alapuolella olevaan joustavaan satoon, nimittäin trampoliiniin! Kyllä, metsässä oli trampoliini! Eräs pieni metsänpeikko oli jättänyt sen sinne harjoitellessaan volttihyppyjä." Papu purskahti nauruun. Karhu trampoliinilla! Se oli aivan uskomatonta. "Kalle pomppasi trampoliinilla ylös ja alas, ja joka kerta kun hän nousi ilmaan, hän haistoi yhä selvemmin sen herkullisen hunajan tuoksun. Hän ei kuitenkaan päässyt enää ylös pesälle. Kalle huomasi, että hänelle kävi kuin pomppulinna-karhulle. Hän pomppi ja pomppi niin kauan, että hän oli aivan hengästynyt. Lopulta hän laskeutui alas pehmeästi ja oli aivan pyörryksissä, mutta ainakin hänellä oli ollut elämänsä hauskin pomppukeikka!" "Ja mehiläiset?" Papu kysyi uteliaana. "Mehiläiset olivat niin hämmästyneitä ja huvittuneita, että ne antoivat Kallelle pienen purkin hunajaa anteeksipyynnöksi. Kalle oli iloinen, vaikka ei saanutkaan koko pesällistä. Hän oppi, että joskus hauskat yllätykset ovat parempia kuin pelkät herkut. Ja siitä lähtien, kun Kalle näkee trampoliinin, hän vain hymyilee ja muistaa sen hassun päivän, jolloin hänestä tuli pomppulinna-karhu." Papu nyökkäsi hyväksyvästi. "Se oli toinenkin tosi hauska tarina! Kerro vielä yksi, kerro vielä yksi!" Pöllö-Pekka katsoi laskevaa aurinkoa ja sitten takaisin Papuun. "No olkoon, viimeinen tarina tälle illalle, Papu-ystävä. Sen jälkeen sinun on aika etsiä mukava paikka nukkua, sillä huomenna on taas uusi päivä täynnä seikkailuja." "Tämä kertoo pienestä, mutta kovin fiksusta siilistä nimeltä Sulo. Sulo oli tunnettu metsässä siitä, että hän osasi ratkaista kaikki pulmat ja arvoitukset. Eräänä päivänä metsän läpi kulki pieni puro, ja sen yli oli putoamassa vanha puunrunko. Jos runko olisi kaatunut, se olisi tukkinut puron kokonaan. Kaikki metsän eläimet olivat huolissaan." "Ne yrittivät työntää runkoa takaisin paikalleen, mutta se oli liian painava. Ne yrittivät vetää sitä, mutta se ei liikkunut. Sulo-siili katseli touhua hetken ja mietti. Sitten hän sai idean. Hän pyysi kaikkia eläimiä keräämään mahdollisimman paljon kiviä ja asettamaan ne puron toiselle puolelle, juuri siihen kohtaan, mihin puunrunko kaatuisi." "Eläimet olivat ihmeissään. 'Miksi ihmeessä tekisimme niin, Sulo?' kysyi Kettu, joka muisti vieläkin lentävän porkkanan pelästyttämisen. 'Eikö se vain nopeuta puun kaatumista?'" "Sulo virnisti. 'Ei suinkaan. Luottakaa minuun.' Ja niin eläimet, hieman epäillen, keräsivät kiviä. Kun ne olivat keränneet suuren kasan kiviä, Sulo käski niiden varovasti nostaa puunrunkoa hieman ylöspäin. Ja kun ne tekivät niin, Sulo-siili kipaisi nopeasti ja asetti suuren, kiiltävän omenan kasan päälle, aivan puron reunalle." "Yhtäkkiä, kun puunrunkoa nostettiin, se liukui hieman ja alkoi kallistua. Se kaatui hitaasti kohti kivikasaa, mutta Sulo oli laskenut kaiken oikein! Puunrunko osui omenaan, ja omenasta, kuin joustavasta pallosta, tuli yllättävä apuri. Se kimposi ja työnsi puunrunkoa juuri sen verran, että runko pyörähti ja osui puron vastakkaiselle rannalle, poikittain, muodostaen täydellisen sillan!" Papu hämmästyi. "Omenasta silta?" "Aivan niin!" Pöllö-Pekka vastasi tyytyväisenä. "Omena oli toiminut kuin vipuvarsi, ja puunrunko oli nyt tukevasti paikoillaan, eikä se enää tukkisi puroa. Kaikki eläimet hurrasivat Sulo-siilille. He eivät olleet koskaan ajatelleet, että niin pienestä eläimestä ja niin tavallisesta omenasta voisi olla niin paljon apua. Metsä oli pelastettu, ja puro sai virrata vapaasti." "Sulo-siili vain hymyili ja söi omenansa, joka oli hoitanut tehtävänsä. Ja siitä lähtien, kun joku tarvitsi apua, he tiesivät kenen puoleen kääntyä. Sulo-siili oli metsän oma pulmanratkaisija, ja hänellä oli aina hassuja, mutta toimivia ratkaisuja kaikkiin ongelmiin." Papu taputti taas tassujaan. "Nuo olivat aivan ihania tarinoita, Pöllö-Pekka! Kiitos, että kerroit ne minulle. Ne saivat minut hyvälle tuulelle ja ajattelemaan, että metsässä tapahtuu niin paljon hauskoja asioita." Aurinko oli nyt melkein kokonaan laskenut, ja taivas oli muuttunut syvän siniseksi, täynnä pieniä, kimaltelevia tähtiä. Ilma oli viilentynyt, ja Papu tunsi olonsa hieman uneliaaksi. Pöllö-Pekka huhuili vielä kerran. "Ilta on jo pitkällä, Papu. Nyt on aika levätä ja uneksia uusista seikkailuista. Ehkä huomenna tapaat itsekin jonkun, joka tarvitsee sinun apuasi hassussa tilanteessa." Papu nousi pystyyn ja venytteli. Hän oli tavannut tänään niin monia uusia ystäviä ja nähnyt niin paljon ihmeellisiä asioita. Hän tiesi, että metsä oli todella täynnä yllätyksiä. Hän vilkutti Pöllö-Pekalle. "Kiitos, Pöllö-Pekka! Hyvää yötä!" "Hyvää yötä, Papu-panda", Pöllö-Pekka vastasi. "Hyvää yötä. Nuku hyvin." Papu käveli pienen matkan päästäkseen mukavaan paikkaan, jossa nukkua. Hän löysi tiheän bambupuskan, joka tarjosi hänelle täydellisen piilopaikan. Hän käpertyi siihen, tunsi olonsa turvalliseksi ja lämpimäksi. Pöllö-Pekan tarinat pyörivät vielä hänen mielessään, ja hän hymyili unissaan ajatellessaan Oskua, Kallea ja Suloa. Huomenna...

Outro

Huomenna Pupu saattaa törmätä vaikka mihin! Kiitos kun olit mukana Papun hassuilla seikkailuilla metsässä. Toivottavasti sinäkin keksit omia metsäseikkailuja tai hassuja tarinoita. Kuka tietää, mitä kaikkea maagista sinun omassa mielikuvituksessasi piilee! Muista kertoa Sonacastsille, jos sinulla on palautetta tai omia ideoita. Haluaisimme kuulla niitä! Nähdään taas pian ja kuullaan uusissa seikkailuissa. Lämmin kiitos ja heippa!

Lisää tarinoita