SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Pähkinänsärkijä ja Hiirikuningas

20 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Tänään sukellamme taianomaiseen jouluyöhön, missä vanhat lelut heräävät eloon ja joululahjat kätkevät sisäänsä uskomattomia seikkailuja. Oletko koskaan miettinyt, mitä tapahtuu, kun kaikki ovat nukkumassa? Liity Marian ja hänen veljensä Fritzin seuraan, kun he kokevat joulun ihmeellisimmän yön. Tulemme tapaamaan erikoisen pähkinänsärkijän, urhean sotajoukon ja ehkä jopa hiirikuninkaan! Valmistaudu kuulemaan tarina, joka vie sinut lumiseen ihmemaahan ja karkkien täyttämään valtakuntaan. Tämä on Pähkinänsärkijä ja Hiirikuningas.

Jouluaaton taika ja Drosselmeyerin lahja

Oli jouluaatto. Lunta satoi hiljaa maahan, ja koti oli täynnä lämpimän kanelin ja raikkaan kuusen tuoksua. Takassa rätisi iloisesti tuli, ja jokaisessa nurkassa oli juhlan tuntua. Maria ja Fritz istuivat jännittyneinä olohuoneessa, odottaen lahjojen jakamista. Heidän silmänsä tuikkivat kuin pienet tähdet joulukuusen oksilla. Sitten oveen koputettiin, ja sisään astui heidän kummisetänsä, salaperäinen Drosselmeyer. Hänellä oli silmälappu ja aina pieni salaperäinen hymy huulillaan. Drosselmeyer ei tuonut vain lahjoja, vaan myös taianomaista tunnelmaa. Tänä iltana hänellä oli mukanaan jotain aivan erityistä, jotain mikä muuttaisi Marian tavallisen jouluyön unohtumattomaksi seikkailuksi. Hänellä oli Marian ison lahjapaketin kätkettynä salaisuus.

Pähkinänsärkijän lumous ja Fritzin kolttoset

Marie avasi lahjapaketin, ja sieltä paljastui jotain aivan ihanaa! Se oli kaunis, puinen sotilas, jolla oli yllään kirkkaanpunainen univormu, mustat saappaat ja pieni miekka vyöllä. Sen kasvoilla oli lempeä hymy, ja sillä oli vahva, hauska leuka. Se oli pähkinänsärkijä! Marie ihastui siihen heti. Hän tunsi, että Pähkinänsärkijä oli enemmän kuin pelkkä lelu; se oli kuin ystävä, joka odotti seikkailua. Hän piti sitä sylissään, kuvitellen Pähkinänsärkijän tarinoita ja salaisuuksia. Mutta sitten paikalle pyrähti Marian pikkuveli, Fritz. Fritz oli aina täynnä vauhtia ja vähän utelias. Hän halusi heti kokeilla uutta, jännittävää lelua. 'Anna minulle Pähkinänsärkijä!' hän huudahti, yrittäen napata sen Marian kädestä. Marie yritti varoittaa, ettei se ollut pähkinöiden särkemiseen, mutta Fritz ei kuunnellut. Fritz nappasi Pähkinänsärkijän ja asetti sen suuhun suuren, kovan pähkinän. Hän väänsi ja käänsi niin kovasti, että kuului räsähdys! Pähkinänsärkijän alaleuka napsahti irti ja roikkui surullisesti! Marian sydän särkyi. Hänen kaunis uusi ystävänsä oli rikki! Kyyneleet vierivät hänen poskilleen, kun hän otti rikkinäisen Pähkinänsärkijän syliinsä. Hän silitti varovasti sen puista päätä ja lupasi hoitaa sen kuntoon. Hän kietoi Pähkinänsärkijän paitansa helmaan ja keinutti sitä hellästi, kuin pientä, haavoittunutta olentoa.

Keskiyön taistelu alkaa

Maria piti Pähkinänsärkijää tiukasti sylissään. Talo oli hiljainen, mutta vain hetken. Yhtäkkiä, vanha isoisän kello alkoi lyödä keskiyötä. Dong! Dong! Dong! Joka kerta kun kello löi, tapahtui jotain kummallista. Mitä oikein tapahtui? Marian silmät pyöristyivät ihmeestä. Joulukuusi, joka oli ollut niin suuri jo aikaisemmin, alkoi kasvaa entisestään! Sen oksat ulottuivat nyt kattoon asti, ja sen koristukset – pienet tähdet, punaiset pallot ja kimaltelevat ketjut – näyttivät säihkyvän kirkkaammin kuin koskaan. Huone täyttyi varjoilla, jotka tanssivat seinillä, ja Maria tunsi, kuinka taika hiipi kaikkialle ympärilleen. Ja sitten, hän näki jotain vieläkin uskomattomampaa. Leikkikalut! Hänen rakkaat leikkikalunsa, jotka olivat makaaneet liikkumattomina, alkoivat herätä eloon. Pieni tinasotilaiden armeija, joka oli seisonut pystyssä hyllyllä, nousi suoraan asentoon, ja niiden puukiväärit näyttivät hehkuvan heikolla valolla. Nuket ja pehmoeläimet hieroivat silmiään ja katselivat ympärilleen hämmentyneinä. Mutta taianomainen keskiyö toi mukanaan myös jotain pelottavaa. Marian korviin kantautui vaimea rapina. Se kasvoi ja kasvoi, kuin satojen pienten tassujen ääni. Ja sitten, lattialautojen alta, pimeistä koloista, alkoi ryömiä esiin hiiriä. Ei tavallisia pieniä hiiriä, vaan suuria, uhkaavan näköisiä jyrsijöitä, joilla oli terävät hampaat ja ilkeät silmät. Niiden johtaja oli kaikkein pelottavin. Se oli Hiirikuningas! Sillä oli seitsemän päätä, jotka kaikki tuijottivat Mariaa ja Pähkinänsärkijää. Hiirikuningas, jonka päissä kimalteli pienet kultaiset kruunut, kurnutti uhkaavasti, ja sen hiiriarmeija levittäytyi olohuoneen lattialle. Maria kietoi Pähkinänsärkijän tiukemmin syliinsä. Hän pelkäsi, mutta samalla hän tunsi, että hänen oli suojeltava ystäväänsä. Ja sitten, ihme tapahtui! Pähkinänsärkijä, joka oli ollut rikki ja hiljaa, alkoi elää Marian käsivarsilla. Sen puinen suu aukesi hieman, ja se sanoi vaimeasti: 'Älä pelkää, Maria. Me taistelemme heitä vastaan!' Ja aivan kuin Pähkinänsärkijän sanat olisivat olleet merkki, leikkikalut lähtivät liikkeelle. Tinat sotilaat muodostivat rivin, tanssivatukut ottivat asennon, ja jopa pienet nallekarhut näyttivät valmiilta puolustautumaan. Keskiyön taistelu oli alkanut. Hyvät leikkikalut vastassa paha Hiirikuningas ja sen armeija. Mitä seuraavaksi tapahtuisi? Kuka voittaisi tämän uskomattoman kamppailun Marian olohuoneessa? Maria piti Pähkinänsärkijää tiukasti sylissään. Talo oli hiljainen, mutta vain hetken. Yhtäkkiä, vanha isoisän kello alkoi lyödä keskiyötä. Dong! Dong! Dong! Joka kerta kun kello löi, tapahtui jotain kummallista. Mitä oikein tapahtui? Marian silmät pyöristyivät ihmeestä. Joulukuusi, joka oli ollut niin suuri jo aikaisemmin, alkoi kasvaa entisestään! Sen oksat ulottuivat nyt kattoon asti, ja sen koristukset – pienet tähdet, punaiset pallot ja kimaltelevat ketjut – näyttivät säihkyvän kirkkaammin kuin koskaan. Huone täyttyi varjoilla, jotka tanssivat seinillä, ja Maria tunsi, kuinka taika hiipi kaikkialle ympärilleen. Ja sitten, hän näki jotain vieläkin uskomattomampaa. Leikkikalut! Hänen rakkaat leikkikalunsa, jotka olivat makaanneet liikkumattomina, alkoivat herätä eloon. Pieni tinasotilaiden armeija, joka oli seisonut pystyssä hyllyllä, nousi suoraan asentoon, ja niiden puukiväärit näyttivät hehkuvan heikolla valolla. Nuket ja pehmoeläimet hieroivat silmiään ja katselivat ympärilleen hämmentyneinä. Mutta taianomainen keskiyö toi mukanaan myös jotain pelottavaa. Marian korviin kantautui vaimea rapina. Se kasvoi ja kasvoi, kuin satojen pienten tassujen ääni. Ja sitten, lattialautojen alta, pimeistä koloista, alkoi ryömiä esiin hiiriä. Ei tavallisia pieniä hiiriä, vaan suuria, uhkaavan näköisiä jyrsijöitä, joilla oli terävät hampaat ja ilkeät silmät. Niiden johtaja oli kaikkein pelottavin. Se oli Hiirikuningas! Sillä oli seitsemän päätä, jotka kaikki tuijottivat Mariaa ja Pähkinänsärkijää. Hiirikuningas, jonka päissä kimalteli pienet kultaiset kruunut, kurnutti uhkaavasti, ja sen hiiriarmeija levittäytyi olohuoneen lattialle. Maria kietoi Pähkinänsärkijän tiukemmin syliinsä. Hän pelkäsi, mutta samalla hän tunsi, että hänen oli suojeltava ystäväänsä. Ja sitten, ihme tapahtui! Pähkinänsärkijä, joka oli ollut rikki ja hiljaa, alkoi elää Marian käsivarsilla. Sen puinen suu aukesi hieman, ja se sanoi vaimeasti: 'Älä pelkää, Maria. Me taistelemme heitä vastaan!' Ja aivan kuin Pähkinänsärkijän sanat olisivat olleet merkki, leikkikalut lähtivät liikkeelle. Tinat sotilaat muodostivat rivin, tanssivatukut ottivat asennon, ja jopa pienet nallekarhut näyttivät valmiilta puolustautumaan. Keskiyön taistelu oli alkanut. Hyvät leikkikalut vastassa paha Hiirikuningas ja sen armeija. Mitä seuraavaksi tapahtuisi? Kuka voittaisi tämän uskomattoman kamppailun Marian olohuoneessa? Tinasotilaat marssivat eteenpäin, niiden pienet puukiväärit koholla. Ne törmäsivät Hiirikuninkaan eturivin hiiriin, ja alkoi hurja, mutta leikkisä taistelu! Tanssivat nuket pyörähtelivät sulavasti, väistellen hiirten nopeita hyökkäyksiä ja heilauttaen hameitaan niin, että hiiret joutuivat hämilleen. Nallekarhut puolestaan murisivat ja yrittivät torjua Hiirikuninkaan joukkoja pehmeillä käpälillään. Maria seurasi kaikkea, Pähkinänsärkijä tiukasti sylissään. Pähkinänsärkijä huusi: 'Eteenpäin, ystävät! Älkää antako periksi!' Hiirikuningas, raivoissaan tästä vastarinnasta, kirskutti hampaitaan ja antoi määräyksen koko armeijalleen hyökätä. Se oli valtava vilinä ja kolina, kun leikkikalut ja hiiret kohtasivat keskellä olohuoneen mattoa. Maria tiesi, että Pähkinänsärkijä ja hänen ystävänsä tarvitsivat nyt kaiken rohkeutensa. Tämä ei ollut pelkkää leikkiä, tämä oli todellinen seikkailu keskiyön taikamaailmassa.

Marian rohkea teko ja Pähkinänsärkijän voitto

Maria näki, kuinka leikkisoldatat taistelivat urheasti, mutta hiirien armeija oli valtava ja tuntui kasvavan joka hetki. Hiiret vilisivät joka puolella, niiden pienet, terävät hampaat välähtelivät pimeässä, ja niiden silmien katse oli ilkeä ja voitokas. Pähkinänsärkijä, vaikka kuinka rohkea hän olikin, alkoi selvästi olla ahtaalla. Yhä useampi hiiri hyppäsi hänen päälleen, vetäen ja repien, ja hänen puinen kypäränsä oli jo hieman vinossa. Hiirikuningas itse johti hyökkäystä, sen seitsemän päätä sähisi ja sen hampaat olivat valmiina puremaan. Se nauroi ilkeästi, kuvitellen jo voittoa. Pähkinänsärkijä yritti puolustautua parhaansa mukaan, mutta hän horjahti, ja sitten toinenkin kerta, ja Hiirikuningas kohotti miekkaansa, valmiina antamaan viimeisen, ratkaisevan iskun. Maria tunsi pienen, mutta vahvan tunteen nousevan rinnassaan. Se oli kuin lämmin, rohkea pallo, joka sanoi: "Sinun on autettava!" Hän ei voinut vain seisoa ja katsoa, kun hänen uusi ystävänsä oli niin suuressa vaarassa. Mutta mitä hän, pieni tyttö, voisi tehdä valtavaa Hiirikuningasta vastaan? Hän katsoi ympärilleen kuumeisesti. Siinä, aivan hänen jalkojensa vieressä, oli isän vanha, iso ja pehmeä tohveli. Se oli vähän pölyinen, mutta juuri sopivan kokoinen! Maria tarttui siihen molemmin käsin. Se oli painava, ja hänen pienet kätensä tuntuivat melkein liian heikoilta, mutta hän oli päättänyt, että ystävää ei jätetä pulaan. "Ette saa häntä!" Maria huusi, niin kovaa kuin vain pystyi, ja otti askeleen eteenpäin, suoraan kohti taistelun melskeää keskipistettä. Hiirikuningas ja sen soturit pysähtyivät hetkeksi, aivan yllättyneinä tytön odottamattomasta äänestä. Maria nosti tohvelin ylös – se tuntui melkein lentävän hänen kädestään – ja, keräten kaikki voimansa, heitti sen suoraan kohti Hiirikuninkaan seitsemää sähisevää päätä. WHUMP! Tohveli osui yhtä Hiirikuninkaan päätä. Se ei tehnyt pahaa, mutta se yllätti Hiirikuninkaan niin paljon, että se menetti tasapainonsa ja horjahti. Yksi sen päistä pyöri ympäri, ja se tuhahti äänekkäästi. Juuri tätä hetkeä Pähkinänsärkijä oli tarvinnut! Vapautuen hiirten puristuksesta, hän hyppäsi ketterästi ylös, hänen silmissään kiilsi uusi toivo. Hiirikuningas oli vielä sekaisin Marian tohvelin aiheuttamasta yllätyksestä ja hieman nolostunut. Pähkinänsärkijä näki tilaisuutensa. Hän heilautti pientä, kultaista miekkaansa ja, KOPS! Hiirikuninkaan seitsemän kruunua putosivat maahan, helisten kuin kolikot. Hiirikuningas, joka oli tottunut voittamaan ja olemaan kaikkein pelottavin, oli nyt täysin hämmentynyt ja jopa hieman surullisen näköinen. Sen seitsemän päätä sähisivät, mutta nyt ne kuulostivat ennemmin pelokkailta kuin raivoisilta. Pähkinänsärkijä ei antanut sille aikaa toipua. Hän iski toisen kerran, ja Hiirikuninkaan oma, vaarallinen miekka singahti kauas, syvälle sohvan alle, josta se ei löytäisi tietään ulos vähään aikaan. Hiirikuningas, ilman kruunujaan ja miekkaansa, tunsi kuinka sen rohkeus katosi täysin. Sen paha mieli ja pimeät ajatukset haihtuivat. Se kääntyi ympäri ja juoksi pakoon, sen seitsemän päätä viuhtoen ilmaan epätoivoisesti. Sen perässä seurasivat kaikki pienet hiiret, jotka olivat vielä jääneet taistelukentälle. Ne ryntäsivät pakoon niin nopeasti, kuin pienet jalat kantoivat, jättäen jälkeensä vain pienen pölypilven ja hiljaisuuden. Taistelu oli ohi. Olohuoneeseen laskeutui hetkeksi täydellinen hiljaisuus, joka tuntui painavalta, mutta samalla helpottavalta. Sitten, hitaasti ja epäuskoisesti, leikkikalut alkoivat nostaa päitään. Ne olivat voittaneet! Leikkisoldaat hurrasivat, heidän tinapuhaltimensa soittivat riemukkaita ja iloisia säveliä. Nuket tanssivat onnellisina, pyörähdellen ympäri lattiaa, ja teddykarhut halailivat toisiaan, iloisina siitä, että kaikki oli hyvin. Pähkinänsärkijä seisoi keskellä lattiaa, hieman pölyisenä, mutta ylpeänä, ja katsoi sitten Mariaan, jonka silmät loistivat ilosta. "Kiitos, Maria", Pähkinänsärkijä sanoi, sen ääni oli hieman särkynyt, mutta täynnä syvää kiitollisuutta. "Ilman sinun uskomatonta rohkeutta ja sitä... sitä tohvelia, en olisi koskaan pärjännyt Hiirikuninkaalle. Sinä pelastit meidät kaikki." Maria tunsi lämpimän tunteen leviävän rinnassaan. Se oli mukava tunne, olla auttanut jotakuta niin paljon. Hän oli ollut rohkea. Hän oli auttanut ystävää. Pähkinänsärkijä kumarsi hänelle syvään ja kunnioittavasti. "Nyt, kun Hiirikuningas on voitettu ja pimeys on hälvennyt, voimme jatkaa matkaamme. Seikkailu ei ole vielä ohi, Maria. Oletko valmis näkemään, mitä muuta keskiyön taikamaailmalla on tarjottavanaan? Oletko valmis matkalle aivan uuteen paikkaan?" Marian silmät laajenivat vielä suuremmiksi. Hän nyökkäsi innokkaasti, melkein hypähti ilosta. Seikkailu todellakin jatkui! Pähkinänsärkijä tarttui Marian käteen, ja heidän ympärilleen alkoi ilmestyä pieniä, kimaltelevia valoja, jotka tanssivat ilmassa kuin pikkuruiset tähdet. Olohuoneen seinät tuntuivat katoavan, ja heidän eteensä avautui jotain aivan uutta ja ihmeellistä, jotain, mitä Maria ei ollut koskaan kuvitellut.

Matka Karkkimaahan

Maria tunsi kevyen tuulen hivelevän poskiaan. Kimaltelevat valot kasvoivat suuremmiksi ja muodostivat hohtavan tunnelin, joka kutsui heitä sisään. Pähkinänsärkijä puristi Marian kättä lempeästi, ja he astuivat yhdessä valojen täyttämään käytävään. Se ei ollut pelkkä kävely, se oli kuin leijuisi kevyesti ilmassa, kuin pörröisen pilven kyydissä. Marian vatsassa kutkutti iloisesti, aivan kuin jouluaattona lahjoja avatessa. Hän katseli ympärilleen silmät suurina. Tunnelin päässä odotti uskomaton näky. He olivat saapuneet paikkaan, jota Maria ei ollut koskaan kuvitellut edes unissaan! Se oli Karkkimaa, Pähkinänsärkijän kotimaa. Ilmassa leijui ihana, makea tuoksu – sekoitus vaniljaa, suklaata ja mansikkaa. Maria henkäisi syvään, ja tuoksu täytti hänen nenänsä. Hän ei voinut uskoa, että tällainen paikka oli olemassa. Heidän jalkojensa alla ei ollutkaan maata, vaan pehmeää, vaaleanpunaista hattaraa, joka jousti joka askeleella. Hattara oli niin pörröistä ja herkullisen näköistä, että Maria halusi heti kokeilla miltä se maistui! Pähkinänsärkijä nauroi hilpeästi. ”Ei aivan, Maria”, hän sanoi, ”mutta pian pääsemme maistamaan paljon muutakin!” Hänen silmissään leikki ilo. Edessäpäin mutkitteli joki, jonka vesi kimmelsi kuin nestemäinen sitruunalimonadi. Sen rannoilla kasvoi puita, joiden lehdet olivat vihreitä piparminttukarkkeja ja joiden oksilla roikkui suuria, pyöreitä tikkareita kaikissa sateenkaaren väreissä. Punaisia, keltaisia, sinisiä, vihreitä – ja ne näyttivät niin kiiltäviltä, että Mariaa alkoi melkein huimata. Hän oli aivan mykistynyt. ”Onko tämä totta?” hän kuiskasi, melkein uskaltamatta hengittää. ”Aivan totta, Maria”, Pähkinänsärkijä vastasi, hänen äänensä oli täynnä ylpeyttä. ”Tervetuloa Karkkimaahan, jossa kaikki on mahdollista ja kaikki on tehty herkuista.” Hän johdatti Marian eteenpäin. He jatkoivat matkaansa pitkin hattarateitä. Jokaisen mutkan takaa paljastui jotain uutta ja ihanaa. He ohittivat taloja, jotka oli rakennettu toinen toistaan kauniimmista piparkakuista, koristeltu sokerikuorrutuksella ja nonparelleilla. Ikkunat olivat suklaata ja katot vaaleanpunaisia donitseja. Niiden pihoilla tanssivat pienet piparkakkuihmiset ja sokerimakeiset, jotka vilkuttivat iloisesti heille ohi kulkiessaan ja lauloivat iloisia lauluja. Maria heilautti takaisin ja tunsi olonsa yhä iloisemmaksi. Tässä paikassa ei tuntunut olevan mitään pahaa, vain iloa ja makeita unelmia. Hän näki kukkia, jotka olivat kuin suklaakonvehteja, ja pensaita, joissa kasvoi värikkäitä marmeladeja. Jopa pilvet taivaalla näyttivät kermaisilta, vaahtokarkeilta, jotka leijuivat hitaasti sinisellä taivaalla kuin jättimäiset lampaat. Yhtäkkiä he saapuivat aukiolle, jonka keskellä kohosi valtava suihkulähde. Sen vesi ei ollutkaan vettä, vaan lämmintä, sulaa suklaata, joka kupli ja pulppusi herkullisesti. Ilmaan nousi vastustamaton suklaan tuoksu. Suihkulähteen ympärillä seisoi pitkä jono pieniä sokerihaltijoita, jotka täyttivät kultaisilla lusikoillaan pieniä kuppeja ja nautiskelivat suklaasta. He nauroivat ja juttelivat iloisesti keskenään. Pähkinänsärkijä kumarsi kohteliaasti eräälle sokerihaltijalle, joka oli pukeutunut hopeisiin vaatteisiin ja jonka hatussa kimalteli karkkeja. ”Saammeko luvan, hyvä herra?” Pähkinänsärkijä kysyi. Sokerihaltija nyökkäsi hymyillen, ja Pähkinänsärkijä kumartui täyttämään Marian pienen käden valkoisen kuoren täyteen lämmintä suklaata. Maria otti varovaisen kulauksen. Oi, se oli taivaallista! Suklaa oli pehmeää, kermaista ja juuri sopivan makeaa. Hän ei ollut koskaan maistanut mitään niin hyvää. ”Kiitos!” Maria sanoi Pähkinänsärkijälle, pyyhkien samalla suklaata suupielestään. ”Eipä kestä”, Pähkinänsärkijä vastasi. ”Tässä maassa riittää herkkuja kaikille. Mutta meillä on vielä matkaa tärkeimpään paikkaan.” Hän osoitti eteenpäin. He jatkoivat kulkuaan, ohittaen metsiä, joiden puut olivat kuin karamellikeppejä ja juuret toffeeta. He ylittivät sillan, joka oli tehty pähkinäsuklaasta ja noukkivat matkan varrelta muutamia lakritsijuuri-makeisia, joita Pähkinänsärkijä kutsui ”tien antimiksi”. Maria oli aivan haltioissaan. Jokainen hetki oli täynnä yllätyksiä ja herkullisia nähtävyyksiä. Hän toivoi, ettei tämä matka päättyisi koskaan. Mutta sitten horisonttiin alkoi ilmestyä jotain vielä suurempaa ja majesteettisempaa. Keskellä laajaa, pehmeää vaniljakreemipeltoa kohosi valtava linna. Se oli rakennettu täysin lasitetusta piparkakusta, ja sen tornit olivat kuin valtavia sokeritankoja, jotka ulottuivat pilviin asti. Ikkunat kimaltelivat kuin sokerikiteet, ja linnan ympärillä kiersi joki, joka virtasi hunajasta. ”Mikä tuo on?” Maria kysyi, ääni täynnä kunnioitusta. ”Se on Karkkimaan linna”, Pähkinänsärkijä vastasi. ”Siellä asuu Sokeriluumukeiju, Karkkimaan kuningatar. Hän odottaa meitä.” Maria tunsi pienen jännityksen vatsassaan. Tapaaminen kuningattaren kanssa! Millaista se mahtaisi olla? He olivat saapuneet matkansa määränpäähän, ja uusi seikkailu oli vasta alkamassa. Pähkinänsärkijä ohjasi Marian kohti linnan suuria, toffeesta tehtyjä portteja, jotka avautuivat hitaasti heidän edessään, paljastaen sisältä kimaltelevan, kutsuvan valon. Oven takana odotti varmasti jotain vielä ihmeellisempää. Maria oli valmis.

Lopetus

Ja niin Maria oli valmis. Kiitos, että olit mukana tässä jännittävässä seikkailussa Pähkinänsärkijän ja Hiirikuninkaan kanssa! Toivottavasti sinun mielikuvituksesi lentää nyt korkealle. Mitä kaikkea sinä voisitkaan keksiä seuraavaksi? Muista, että jokaisessa meissä asuu pieni tarinankertoja. Jos sinulla on palautetta tai ajatuksia, kerrothan Sonacastsille. Nähdään taas uusien seikkailujen parissa! Hei hei!

Lisää tarinoita