SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Ozin velho

30 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Onko elämäsi joskus tuntunut harmaalta ja yksitoikkoiselta? Kuten pienellä Dorothyllä, joka asui setänsä ja tätinsä kanssa Kansasin tasangoilla, missä kaikki oli harmaata – jopa taivas. Mutta eräänä päivänä, kun myrsky nousee, kaikki muuttuu. Pyörremyrsky tempaa Dorothyn ja hänen koiransa Toton taianomaiseen maahan, jossa tiet ovat keltaisia ja jopa puheet voivat olla eläviä. Tule mukaan seikkailuun, jossa pelkuri voi löytää rohkeutensa, peltimies sydämensä ja variksenpelätti aivonsa. Tervetuloa Ozin velho -podcastiin!

Dorothy ja Toto Kansasissa

Dorothy asui suurilla, harmailla Kansasin preerioilla, isänsä sedän Henryn ja tätinsä Emin kanssa. Heidän talonsa oli pieni, ja se oli menettänyt värinsä auringonpaisteessa ja ankarissa talvissa. Kaikkialla ympärillä oli harmautta: harmaa maaperä, harmaa ruoho, jopa taivas tuntui usein peittyvän harmaaseen verhoon. Päivä toisensa jälkeen sama maisema, sama yksitoikkoisuus. Ei kukkia, ei puita, jotka olisivat antaneet varjoa kuumimpina kesäpäivinä. Vain pieni musta terrieri, Toto, toi iloa Dorothyn elämään. Toto oli iloinen ja leikkisä, ja se sai usein Dorothyn nauramaan, kun kaikki muu tuntui niin synkältä. He olivat erottamattomat. Toto seurasi Dorothya kaikkialle, ja usein Dorothy puhui sille ääneen unelmistaan ja toiveistaan – asioista, joita täti Em ja setä Henry eivät ehkä olisi ymmärtäneet, tai joihin heillä ei ollut aikaa arjen aherruksessaan. Dorothy katseli usein taivaanrantaan, toivoen näkevänsä jotain muuta kuin tasaista horisonttia. Ehkä joskus, jossain, oli paikka, joka oli täynnä värejä ja seikkailuja. Hän ei tiennyt, että hänen toiveensa oli pian toteutumassa, ja että yksinkertaisin pyörremyrsky voisi muuttaa hänen elämänsä ikiajoiksi. Kansasin harmaus oli valmis kohtaamaan lumotun maan loiston.

Saapuminen Munchkinimaahan

Yhdessä hetkessä, Kansasin tuttu, harmaa maisema katosi kokonaan. Tuuli ulvoi kuin sadat villit eläimet olisivat päässeet irti, ja Dorothy tunsi koko pienen talonsa nousevan ilmaan. Se pyöri ja kiertyi hallitsemattomasti, kuin valtava lelu myrskyn syleilyssä. Toto piiloutui Dorothyn syliin, täristen jokaisesta talon nykäyksestä, kun taas Dorothy itse puristi koiraansa tiukasti, yrittäen epätoivoisesti ymmärtää, mitä käsittämätöntä oli tapahtumassa. Hän näki ikkunoista, kuinka pilvet pyörivät villisti ja maa katosi vähitellen näkyvistä. Talo paiskautui, nyki ja putosi hetkittäin syvään ilmanalaan, mutta jostain syystä se pysyi ihmeellisesti ehjänä, kuin jokin näkymätön voima olisi sitä suojellut läpi kaaoksen. Tuntikausia, tai ehkä vain hetken – Dorothy menetti täysin ajantajunsa – he lensivät läpi myrskyn sydämen, pimeyden ja pahanentelevän jylinän ympäröiminä. Sitten, yhtä äkillisesti kuin kaikki alkoi, liike lakkasi. Talo laskeutui pehmeästi, niin pehmeästi, että Dorothy tuskin tunsi tömähdystä. Kaikki oli hiljaa. Ulkona ei kuulunut enää tuulen ulvontaa, ei ukkosen jylinää. Vain täydellinen, odottamaton hiljaisuus, joka oli melkein yhtä pelottava kuin myrsky itse. Dorothy nousi varovasti ylös, Toto yhä tiukasti sylissään. Hänen sydämensä löi kiivaasti, kun hän käveli hitaasti kohti ovea. Mitä he löytäisivät ulkopuolelta? Oliko Kansas vielä siellä, vai oliko maailma muuttunut tunnistamattomaksi? Hän avasi oven hitaasti, ja hetkessä hänen silmänsä kohtasivat näyn, joka vei hengen salpaan. Kansasin harmaus oli todellakin poissa. Kaikki oli värikästä, jopa loisteliasta. Ympärillä levittäytyi kirkkaanvihreä ruohikko, jota täplittivät kauniit, tuntemattomat kukat kaikissa sateenkaaren väreissä. Puissa kasvoi hedelmiä, jotka näyttivät herkullisilta ja kiilsivät kuin jalokivet auringossa. Linnut lauloivat suloisia sävelmiä, joita Dorothy ei ollut koskaan aiemmin kuullut, ja pienet purot solisevat hopeisina kivien yli, luoden rauhoittavan melodian. Talo oli laskeutunut suuren, kirkkaan sinisen tiilitien varteen, joka kiemurteli kauas horisonttiin. Mutta kaikkein yllättävintä oli pienten ihmisten, Munchkinien, kokoontuminen talon ympärille. He olivat hyvin pieniä, tuskin Dorothyn ikäisiä, ja heillä oli hassut, pyöreät hatut ja vaatteet, jotka olivat täynnä kirkkaita, miellyttäviä värejä – sinistä, sinistä ja vielä kerran sinistä. He olivat uteliaita, mutta he katsoivat taloa pelokkaasti ja osoittelivat sen etuosaa. Ja siellä, talon raskaan puisen oven alla, joka oli murskannut jotain, makasi ruumis. Sen alta pilkisti pari hopeakenkiä, jotka olivat Dorothyn edellisen segmentin toiveen mukaisesti kimaltavat ja lumoavat, heijastaen auringonvaloa. Hän ei tiennyt sitä vielä, mutta ne olivat Idän Pahan Noidan hopeakengät. Yhtäkkiä pieni, vanha nainen ilmestyi heidän eteensä, niin kaunis ja ystävällinen, että Dorothyn kaikki pelko katosi välittömästi. Hänellä oli yllään valkoinen mekko, jota koristivat pienet, kimaltavat tähdet, ja päässään oli terävä, valkoinen hattu.

Variksenpelätti ja Peltimies

Pieni, vanha nainen, joka oli paljastanut olevansa Pohjoisen Hyvä Noita, hymyili lempeästi Dorothylle ja Totolle. ”Tervetuloa Munchkinimaahan, rakkaani,” hän sanoi. ”Olet tehnyt meille suuren palveluksen. Olen Pohjoisen Hyvä Noita, ja nämä ovat munchkinilaisia, jotka ovat sinulle ikuisesti kiitollisia. Olitpa miten tahansa tänne tullutkin, olet vapauttanut meidät Idän Pahan Noidan tyrannialta. Se, jonka talon päälle myrsky heitti.” Dorothy katsoi yllättyneenä noitaan ja sitten talon murskaamaan uhriin. ”Minä en tehnyt sitä tahallani,” Dorothy sanoi, melkein itkien. ”En tiennyt, että taloni teki pahaa kenellekään.” ”Ei, rakkaani, Idän Noita oli paha,” Pohjoisen Hyvä Noita vakuutti. ”Hänen kenkänsä, nuo samat hopeakengät, jotka nyt ovat sinun, olivat taianomaiset, ja niillä hän orjuutti kansamme. Nyt sinä omistat ne, ja niiden voima on sinun.” Dorothy tarkasteli kenkiään, ihmeissään niiden loisteesta ja merkityksestä. ”Mutta minä haluan vain kotiin,” hän huokaisi. ”Haluan takaisin Kansasiin. Tiedätkö sinne tietä?” Hyvä Noita mietti hetken. ”Kansasiin? Se on kaukana, hyvin kaukana. Mutta on ehkä yksi, joka voi auttaa sinua. Suuri ja mahtava Oz. Hän asuu Smaragdikaupungissa, ja on maailman suurin velho.” Dorothy katsoi Noitaa toiveikkaana. ”Kuinka pääsen Smaragdikaupunkiin?” hän kysyi. ”Se ei ole helppo matka, ja vaaroja riittää,” Noita varoitti. ”Mutta jos seuraat tätä keltaista tiilitietä, pääset perille.” Hän osoitti tietä, joka kimalteli auringonpaisteessa, johti syvälle metsään. ”Ole rohkea, pieni Dorothy. Toivotan sinulle onnea.” Dorothy kiitti Noitaa ja munchkinilaisia, jotka hymyilivät ja vilkuttivat hyvästiksi. Hän otti Toton kainaloonsa ja lähti keltaista tiilitietä pitkin. Polku oli aluksi leveä ja helppo kulkea, mutta pian se alkoi kääntyä ja mutkitella vehreän maaseudun läpi. Aurinko paistoi lämpimästi, ja linnut lauloivat metsän reunassa. Dorothy käveli pitkään, kunnes tunsi nälkää ja väsymystä. Hän istuutui lepäämään pellon reunaan, jossa korkeat maissit heiluivat kevyesti tuulessa. Yhtäkkiä hän huomasi keskellä maissipeltoa seisovan variksenpelättimen. Se oli tehty vanhoista vaatteista ja täytetty oljilla, ja sen pää oli kangaspussiin maalattuine kasvoineen. Variksenpelättimen suu oli maalattu hymyyn, mutta silmissä näytti olevan jotain surullista. Kun Dorothy katsoi sitä, Variksenpelätti yllättäen iski silmäänsä. Dorothy hypähti pystyyn säikähtyneenä. ”Puhuiko se?” hän ajatteli. ”Hyvää huomenta!” sanoi Variksenpelätti. ”Etkö pelkää minua?” Dorothy rohkaistui ja vastasi: ”En, kun puhut. En uskonut, että variksenpelättimet voivat puhua.” ”En minäkään uskonut,” Variksenpelätti sanoi. ”Mutta tässä minä olen! Voisitko auttaa minua alas? Olen ollut täällä niin kauan, että niskaani alkaa särkeä.” Dorothy nosti Variksenpelättimen alas tangostaan. Se putosi kömpelösti maahan, ja Dorothy auttoi sen istumaan. ”Kiitos paljon!” Variksenpelätti sanoi. ”Olen todella onnellinen, että tapaan sinut. Olen kyllästynyt tuohon yksinäiseen elämään tuolla pellolla. Minulla on vain yksi toive, yksi suuri haave. Haluaisin saada aivot. Pelkään, että olen tyhmä, koska minulla ei ole aivoja. Voin vain seisoa täällä ja pelotella variksia, enkä ymmärrä mitään maailmasta.” Dorothy katsoi Variksenpelätintä säälien. ”Olen menossa Smaragdikaupunkiin tapaamaan suuren Ozin. Ehkä hän voisi antaa sinulle aivot?” Variksenpelätti silmät suurenivat. ”Todellako? Voi, se olisi ihanaa! Saanko tulla mukaasi?” ”Tietenkin,” Dorothy sanoi. ”Tarvitsen seuraa tällä pitkällä matkalla.” Niinpä Dorothy, Toto ja Variksenpelätti jatkoivat matkaansa keltaista tiilitietä pitkin kohti Smaragdikaupunkia. Variksenpelätti käveli kömpelösti, kompastellen usein, ja Dorothy joutui nauramaan sen kömpelyydelle. Se oli kuitenkin iloista seuraa ja viihdytti Dorothyä jutuillaan. Muutaman tunnin kuluttua he saapuivat synkempään metsään. Puut kasvoivat tiheämmin, ja auringonvalo siivilöityi harvoin lehtien läpi. Ilma oli viileämpää, ja Dorothy alkoi tuntea pientä pelkoa. Yhtäkkiä he kuulivat pientä valitusta ja kolinaa metsän syvyydestä. ”Mitä tuo on?” Dorothy kuiskasi. Variksenpelätti, jolla ei ollut aivoja, ei osannut vastata, mutta sekin näytti hieman hämmentyneeltä. He seurasivat ääntä, kunnes löysivät jotain erikoista. Keskellä metsää seisoi Peltimies, täysin ruosteessa. Hänellä oli kirves kädessään, mutta hän ei voinut liikkua. Hän oli ruostunut paikalleen. ”Apua!” Peltimies sanoi, hänen äänensä kuului metallisena ja vaivalloisena. ”Auttakaa minua, olkaa niin ystävällisiä!” Dorothy ja Variksenpelätti lähestyivät varovasti. ”Mitä sinulle on tapahtunut?” Dorothy kysyi. ”Olen ruostunut kiinni,” Peltimies vastasi. ”Olen ollut täällä jo pitkään. Tarvitsen öljyä, jotta voin liikkua jälleen. Reppuni on puun juurella, ja siinä on öljykannu.” Dorothy etsi repun ja löysi öljykannun. Varovasti hän alkoi öljytä Peltimiehen niveliä. Ensin kaulaa, sitten hartioita ja lopuksi polvia. Jokaisen öljyämisen jälkeen Peltimies päästi helpotuksen huokauksen ja saattoi liikutella jäseniään hieman. Kun Peltimies oli jälleen toimintakykyinen, hän kiitti Dorothyä ja Variksenpelätintä vuolaasti. ”Kiitos, kiitos tuhannesti! Olen ollut niin kauan paikallani, että ajattelin jo, etten koskaan enää pääse liikkumaan. Minulla onkin suuri toive. Minulla ei ole sydäntä. Olen tehty kokonaan pellistä, ja ilman sydäntä minulla ei ole tunteita. Haluaisin tuntea, haluaisin rakastaa ja tuntea iloa ja surua. Olen kuullut, että suuri Oz Smaragdikaupungissa voi ehkä antaa minulle sydämen.” Dorothy tunsi myötätuntoa Peltimiestä kohtaan. ”Me olemme myös menossa Smaragdikaupunkiin tapaamaan Ozia. Variksenpelätti haluaa aivot ja minä haluan kotiin. Tule mukaamme! Mitä enemmän meitä on, sitä turvallisempaa matkanteko on.” Peltimies ilostui. ”Tulen toki! Voi, kuinka onnellinen olenkaan!” Niin nelikko jatkoi matkaansa keltaista tiilitietä pitkin. Variksenpelätti kompasteli, Peltimies kolisi jokaisella askeleella, ja Toto juoksi iloisesti heidän jaloissaan. He olivat kaikki erilaisia, mutta heillä oli yhteinen päämäärä: Smaragdikaupunki ja sen mahtava velho Oz. Heidän edessään oli vielä pitkä ja tuntematon tie, täynnä seikkailuja ja ehkäpä vastauksia heidän kaikkien toiveisiin.

Pelkuri-leijona ja Smaragdikaupunki

Niin nelikko jatkoi matkaansa keltaista tiilitietä pitkin, yhä syvemmälle omituiseen ja ihmeelliseen Ozin maahan. Metsä tihentyi, puiden latvat kurottivat korkealle taivaalle muodostaen holvimaisen käytävän, ja auringonvaloa siivilöityi harvakseltaan puiden lehtien lomasta maahan. Polku oli täynnä juuria ja kiviä, ja eteneminen oli hitaampaa kuin ennen. Jokaisella oli mielessään sama toivo: päästä Smaragdikaupunkiin ja tavata mahtava Oz, joka ehkä voisi täyttää heidän toiveensa. Variksenpelätti toivoi aivoja, Peltimies sydäntä, ja Dorothy kaipasi kotiin Kansasin preerialle. Mutta heidän oli vielä kohdattava uusia haasteita. Yhtäkkiä puiden kätköstä, tiheän aluskasvillisuuden seasta, hyppäsi esiin valtava, hurjan näköinen leijona! Sen jylisevä karjunta kaikui puiden välissä ja sai maan järisemään heidän jalkojensa alla. Se syöksyi suoraan pienen Totan kimppuun, valmiina puremaan. Toto vinkaisi pelosta ja yritti paeta, mutta leijona oli liian nopea. Variksenpelätti horjahti ja Peltimies nosti kirveensä puolustukseen, mutta he olivat liian hitaita. Mutta Dorothy, pieni ja rohkea tyttö, ei epäröinyt hetkeäkään. Hän oli nähnyt tarpeeksi pahoja asioita Ozin maassa oppiakseen, että joskus oli toimittava nopeasti. Ennen kuin kukaan ehti reagoida, hän tarttui leijonaa nenästä ja huusi sille ankarasti: ”Häpeäisit! Kuinka sinä kehtaat yrittää purra pientä, puolustuskyvytöntä koiraa? Sinun pitäisi olla häpeissäsi!” Leijona, täysin yllättynyt Dorothyn rohkeudesta ja moitteesta, perääntyi heti. Sen silmät, jotka hetki sitten olivat täynnä vihaa ja uhkaa, olivat nyt suuret ja surulliset. Se istui maahan ja alkoi itkeä suurilla, kyynelehtivillä silmillään. ”Olen pahoillani”, se nyyhkytti matalalla äänellä, joka oli täynnä itseinhoa. ”Mutta en voi sille mitään. Olen pelkuri, suuri ja mahtava, mutta silti pelkuri. Kaikki metsän eläimet pelkäävät minua, koska karjun niin äänekkäästi, mutta todellisuudessa olen vain arka kissa. Pelkään kaikkea, jopa pikkuisia hiiriä. Mitä hyötyä on olla metsän kuningas, jos pelkää omaa varjoaan?” Dorothy katsoi tätä valtavaa, nyyhkyttävää otusta säälien. Variksenpelätti ja Peltimieskin tunsivat myötätuntoa. He olivat nähneet monenlaisia pelkoja, mutta tämä leijona oli todella surullinen tapaus. ”Miksi et tulisi kanssamme Smaragdikaupunkiin?” Dorothy kysyi sitten. ”Ehkäpä Oz voi antaa sinulle rohkeutta, jota niin kovasti kaipaat. Hän kuulemma voi auttaa kaikkia.” Leijonan silmät kirkastuivat hieman. ”Luulenko sinä todella, että Oz voisi antaa minulle rohkeutta?” se kysyi toiveikkaana. ”Se olisi todella hienoa! Haluaisin olla oikea leijona, enkä vain tämä suuri kissapeto, joka säikähtää jokaista risahdusta.” Ja niin Pelkuri-leijona liittyi heidän seuraansa. Hän asteli nyt heidän rinnallaan, yhä hieman epävarmana, mutta täynnä uutta toivoa. Matka jatkui, ja edessä oli uusia koitoksia. Eräänä päivänä he saapuivat leveän, virtaavan joen rantaan. Kuinka he ylittäisivät sen? Variksenpelätti, vaikka ei ollut aivoja, keksi kekseliään suunnitelman. Hän ehdotti, että he kaataisivat suuren puun joen yli sillaksi. Peltimies kaatoi puun terävällä kirveellään, ja Leijona, käyttäen valtavaa voimaansa, työnsi sen jokeen. He ylittivät joen turvallisesti, ja Leijona tunsi pientä ylpeyttä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Mutta suurin koetus odotti heitä myöhemmin. He saapuivat kauniille, unikonkeltaiselle niitylle. Kukkien tuoksu oli huumaava, ja pian leijona alkoi tuntea itsensä uneliaaksi. Unikot olivat lumoavia, mutta niiden unettava tuoksu oli vaarallinen. Leijona vaipui syvään uneen, eikä herännyt. Dorothy ja Toto olivat myös uupuneita tuoksusta. Variksenpelätti ja Peltimies, jotka eivät hengittäneet samalla tavalla, pysyivät hereillä ja tiesivät, että jos leijona ja Dorothy nukkuisivat liian kauan unikkojen keskellä, ne kuolisivat myrkylliseen tuoksuun. Peltimies kaivoi rautaisilla käsillään polkua unikkojen läpi, ja Variksenpelätti kantoi Dorothya ja Totoa turvaan. He yrittivät kaikkensa, ja lopulta, valtavien ponnistelujen jälkeen, he saivat leijonan ulos niityltä. Se oli raskas, toivoton taakka, mutta he eivät luovuttaneet. He kastoivat leijonan kuonon kylmään veteen ja hieroivat sen tassuja. Vähitellen Leijona heräsi, hämmentyneenä, mutta elossa. Kiitollisena se jatkoi matkaa ystäviensä kanssa, tietäen, että he olivat pelastaneet sen varmalta kuolemalta. Heidän välilleen oli syntynyt vahva ystävyyden ja luottamuksen side. Päivien ja viikkojen kuluttua, kun he olivat nähneet monenlaisia maisemia, kohdanneet omituisia lintuja ja ihmeellisiä kasveja, he alkoivat nähdä jotain horisontissa. Ensin se oli vain etäinen vihreä hohde, sitten selkeämpi muoto. Vihreää. Kaikkialla vihreää. Se oli Smaragdikaupunki! Kaupunki, jonka heidän oli uskottu olevan Ozin Velhon koti. Mitä lähemmäs he tulivat, sitä selvemmäksi kävi kaupungin loisto. Sen muurit kimaltelivat smaragdien lailla auringonvalossa, ja tornit ulottuivat korkealle pilviin. Vihreä väri oli niin intensiivinen, että se tuntui värjäävän koko taivaanrannan. He lähestyivät suurta, vihreää porttia, joka oli koristeltu jalokivillä ja kullalla. Portilla heitä odotti mies, pukeutuneena päästä varpaisiin vihreään. Hänellä oli vihreät lasit, ja hän ojensi heillekin samanlaiset. ”Teidän on pidettävä näitä koko ajan kaupungissa”, hän sanoi ystävällisesti, ”ettei Smaragdikaupungin loisto sokaisisi teitä. Oz on suuri velho, mutta hänen kaupunkinsa loisto on niin voimakas, että se voi vahingoittaa silmiä.” Niin he astuivat sisään, neljä toiveikasta matkaajaa, silmät peitettynä vihreillä linsseillä, kohti Ozin Velhon salaperäistä ja ehkäpä vastauksia täynnä olevaa valtakuntaa. He tiesivät, että heidän seikkailunsa oli vasta alkamassa.

Ozin vaatimukset ja Lännen paha noita

Kun Dorothy ja hänen ystävänsä astuivat Smaragdikaupunkiin, heitä vastassa oli näky, joka sai heidät haukkomaan henkeään. Kaikki, aivan kaikki, oli vihreää. Kadut oli päällystetty hohtavilla smaragdeilla, talot loistivat kauniin vihreän eri sävyissä, ja jopa asukkaiden vaatteet ja iho tuntuivat olevan vihreitä heidän silmälasiensa läpi. Se oli kuin olisi astunut jättimäiseen, elävään jalokiveen, jossa jokainen nurkka heijasti valoa ainutlaatuisella tavalla ja loi lumoavan illuusion. Vaikka vihreät lasit vääristivätkin todellisuutta, kaupungin kauneus ja loisto olivat kiistattomia. He kävelivät lumoissaan pitkin kimaltelevia katuja, ohittaen vihreitä rakennuksia ja iloisia, vihreisiin pukeutuneita asukkaita, kunnes saapuivat suureen, majesteettiseen palatsiin, joka kohoaa kaupungin keskellä kuin valtava smaragdi. Täällä heidän kohtalonsa Ozin suhteen tulisi ratkeamaan. Palatsissa heitä vastassa oli virallinen ovimies, joka ilmoitti heidän tulostaan Ozin Velholle. Yksi kerrallaan heidät kutsuttiin Ozin suureen, salaperäiseen valtaistuinsaliin, missä velho odotti. Ensimmäisenä sisään astui pieni Dorothy, sydän tykyttäen. Hän löysi itsensä valtavasta, pyöreästä huoneesta, jonka katto holvautui korkealle, kuin taivas. Huoneessa ei ollut ikkunoita, mutta se oli täynnä kirkasta, häikäisevää valoa, jonka lähde pysyi piilossa. Salin keskellä leijui ilmassa jättimäinen, puolipallon muotoinen Pää, joka oli paljon suurempi kuin Dorothy itse. Sillä oli suuret, syvänvihreät silmät, jotka katsoivat häntä intensiivisesti ja läpitunkevasti.

Noidan kukistuminen ja Ozin salaisuus

Ozin valtava Pää tuijotti Dorothyä pitkään, ennen kuin syvä, kaikua antava ääni murtui hiljaisuuteen. 'Sinun tehtäväsi', Pää julisti, 'on tuhota Lännen paha Noita. Vasta sitten voin harkita pyyntöjesi täyttämistä. Nyt menkää!' Vaikka Dorothy oli kauhuissaan ajatuksesta joutua kohtaamaan toisen Noidan, hän tiesi, ettei ollut muuta vaihtoehtoa. Hän ja hänen ystävänsä lähtivät Smaragdikaupungista, suuntanaan Winkien sininen maa, Lännen pahan Noidan valtakunta. Tämä oli aluetta, jossa paha Noita oli tyrannin lailla hallinnut jo vuosia. Matka oli pitkä ja vaarallinen. Aurinko paistoi armottomasti, ja tie oli täynnä teräviä kiviä. Pelätin valitti olkapäänsä ruosteesta ja Peltimies voihki nivelistään. Leijona puolestaan pelkäsi jokaisen pensaan rapinaa ja jokaisen puiden välistä pilkistävän varjon. He eivät tienneet, että Noita oli jo tietoinen heidän tulostaan. Hänellä oli yksi silmä, joka näki kaiken, ja toinen, joka näki kauas. Kun hän näki heidän lähestyvän, paha Noita raivostui. 'Kuka nämä tunkeilijat luulevat olevansa?' hän murisi itselleen. 'Ei kukaan saa loukata minun valtakuntaani ja päästä pakoon!' Ensin hän lähetti neljäkymmentä hurjaa sutta hyökkäämään heidän kimppuunsa. Mutta Peltimies, varustautuneena terävällä kirveellään, hakkasi ne kaikki kappaleiksi. Sitten Noita lähetti neljäkymmentä villiä korppia. Ne pyrkivät nokkimaan heidän silmänsä irti, mutta Pelätin, jonka täytteenä oli olkia, tarttui niihin ja väänsi niiden niskan poikki. Seuraavaksi Noita lähetti mehiläisparven, joka oli niin suuri, että se peitti taivaan. Mutta Peltimies keksi oitis keinon: hän kaatoi olkia Pelättimen päälle, jotta mehiläiset pistäisivät häntä ilman vahinkoa. Sitten mehiläiset kuolivat pistäessään kiinteää metallia. Viimeisenä, epätoivoissaan, Noita käytti kultaista lakkiaan. Se oli taianomainen lakki, joka antoi hänelle vallan kutsua lentäviä apinoita kolme kertaa. Noita toisti maagiset sanat, ja välittömästi taivaalle ilmestyi tuhansia lentäviä apinoita. 'Menkää!' Noita käski. 'Tuhotkaa kaikki, paitsi Leijona, jonka haluan vangiksi! Ja tuokaa tyttö minulle!'

Hopeakenkien taika ja kotiinpaluu

Lännen paha noita oli todellakin pelottava ilmestys, ja hänen käskynsä kaikui synkkänä. Sen seurauksena joukko Lentäviä Apinia syöksyi alas taivaalta, ja heidän raivokas hyökkäyksensä oli kauhistuttava näky. Ei kestänyt kauaa, kun Pelätin oljet olivat levinneet pitkin maita ja mantuja, Peltimies oli saanut syviä kolhuja ja lommoja, eikä Pelkuri-leijonakaan pystynyt vastustamaan apinoiden voimaa, vaan joutui vangiksi. Dorothy jäi yksin, hopeakengät jalassaan, kasvotusten ilkeän noidan kanssa. Noita tarttui Dorothyyn ja yritti riistää hopeakengät, jotka hän niin kiihkeästi halusi itselleen. Mutta Dorothy oli saanut tarpeekseen. Raivostuneena hän tempaisi käteensä ämpärillisen vettä, jolla hän juuri äsken oli ollut pesemässä lattiaa, ja roiskautti sen suoraan noidan päälle. Ja sitten tapahtui jotain uskomatonta. Noita alkoi sulaa. Kirjaimellisesti. Huokaisten ja valittaen, hänen ruumiinsa kutistui ja levisi lammikoksi lattialle, kunnes jäljellä oli enää vain kasa märkiä rättejä. Dorothy tuijotti paikkaa, jossa noita oli seissyt, tuskin uskoen silmiään. Lännen paha noita oli poissa, tuhoutunut aivan tavallisesta vedestä. Vapautuneina noidan lumouksesta Lentävät Apinat lensivät pois, ja Dorothy vapautti ystävänsä. Pelätti koottiin takaisin kokoon, Peltimies oikaistiin ja öljyttiin, ja Leijona päästettiin häkistään. Yhdessä, he tunsivat valtavaa helpotusta ja toivoa. Nyt he voisivat vihdoin palata Ozin luo ja vaatia palkintonsa. He palasivat Smaragdikaupunkiin, jossa kaikki olivat riemuissaan kuultuaan Lännen pahan noidan tuhosta. Kuitenkin, kun he yrittivät päästä Ozin luo, heitä lykättiin eteenpäin päivä toisensa jälkeen. Oz oli liian kiireinen, liian sairaana, liian mystinen. Mutta Dorothyn, Pelätin, Peltimiehen ja Leijonan kärsivällisyys oli lopussa. He vaativat päästä tapaamaan Ozia, ja vihdoin he saivat luvan. He astuivat Ozin valtaistuinsaliin, missä valtava, savuava pää puhui heille. Pelätti pyysi aivoja, Peltimies sydäntä, Leijona rohkeutta, ja Dorothy pyysi päästä takaisin kotiin. Kun Oz oli päättänyt pitkän ja mahtipontisen puheensa, Toto, Dorothyn pieni koira, huomasi jotain verhon takana. Se haukahti ja ryntäsi vetämään verhoa syrjään. Ja siellä, piilossa, seisoi pieni, kalju mies, jonka kasvot olivat täynnä kauhua. Se oli Oz. Suuri, mahtava Oz olikin vanha, tavallinen mies Ohion Omahan kaupungista. Hän oli ollut sirkuksessa ilmapalloilijana, ja tuuli oli vienyt hänet tänne, Ozin maahan. Hän oli luonut illuusion suuruudestaan pelästyttääkseen asukkaat, jotka olivat luulleet hänen olevan noita tai jumala. Hän oli, kuten hän tunnusti, pelkkä huijari. Kuitenkin, hän oli hyväntahtoinen huijari, joka todella halusi auttaa. Hän valmisti Pelätille aivot täyttämällä hänen päänsä leseillä ja neuloilla – ”kauniit ja terävät aivot”, kuten hän sanoi. Peltimiehelle hän antoi silkkisydämen, joka pamppaili kauniisti hänen rinnassaan. Leijonalle hän valmisti rohkeutta antavan juoman, jonka Leijona joi yhdellä kulauksella. Ja jokainen heistä uskoi saaneensa sen, mitä oli kaivannut, ja se riitti. Oz oli oivaltanut, että todellinen voima oli jo heissä itsessään, hän vain antoi heille uskon. Mutta Dorothy oli edelleen jumissa. Oz päätti rakentaa uuden ilmapallon viedäkseen hänet takaisin Kansasiin. Hän valmisti sen huolellisesti, ja Smaragdikaupungin asukkaat kerääntyivät katsomaan, kun Oz ja Dorothy nousisivat taivaalle. Oz piti puheen, julisti Pelätin Smaragdikaupungin hallitsijaksi, ja sitten oli aika lähteä. Dorothy nousi koriin Toton kanssa, mutta juuri kun Oz oli irrottamassa köysiä, Toto hyppäsi korista tavoittelemaan mehiläistä. Dorothy hyppäsi perään napatakseen Toton, ja sinä aikana köysi katkesi. Ilmapallo nousi hitaasti, Oz sisällään, ja Dorothy jäi maahan, itkien. Hän tunsi itsensä täysin yksin ja toivottomaksi. Kuka nyt auttaisi häntä? Pelätti, Peltimies ja Leijona lohduttivat häntä parhaansa mukaan. Pelätti, nyt ”aivojensa” kanssa, muisti, että Etelän hyvä noita Glinda oli ehkä viimeinen toivo. Niinpä he päättivät lähteä uudelle matkalle, tällä kertaa Quadling-maan eteläosaan, etsimään Glindaa. Matka oli pitkä ja täynnä uusia seikkailuja. He kohtasivat taistelevia puita ja vasarapäitä, mutta ystävyys ja yhteistyö kantoivat heitä eteenpäin. Lopulta he saapuivat kauniiseen linnaan, jossa Glinda, Etelän hyvä noita, asui. Glinda oli kaunis ja ystävällinen noita, jonka ääni oli kuin hopeakello. Hän kuunteli heidän tarinansa kärsivällisesti. Hän kertoi, että Pelätti oli todellakin viisas ja hallitsisi Smaragdikaupunkia oikeudenmukaisesti. Peltimies palaisi Winki-maan kuningaksi, missä hänen sydämensä täynnä myötätuntoa tekisi hänestä rakastetun johtajan. Leijona palaisi metsään ja tulisi sen rohkeaksi kuninkaaksi, jota kaikki kunnioittivat. Mutta sitten tuli Dorothyn vuoro. Glinda katsoi häntä lempeästi ja kysyi, miksi hän ei ollut käyttänyt hopeakenkiään aiemmin. ”Hopeakengät?” Dorothy kysyi hämmästyneenä. Glinda nyökkäsi. ”Niissä on taika, joka vie sinut minne tahansa maailmassa haluatkin mennä. Sinun tarvitsee vain klikata kantapäitäsi kolme kertaa ja lausua toiveesi.” Dorothy ei voinut uskoa korviaan. Kaiken tämän matkan, kaikkien vaikeuksien jälkeen, ratkaisu oli ollut koko ajan hänen jaloissaan. Hän halasi ystäviään tiukasti, ja he hyvästelivät toisensa, tietäen, että heidän seikkailunsa oli päättymässä ja heidän tiemme eroaisivat. Pelätti, Peltimies ja Leijona olivat löytäneet omat paikkansa maailmassa. Dorothy nosti Toton syliinsä, sulki silmänsä, klikkasi hopeakenkien kantapäitä kolme kertaa ja sanoi: ”Haluan palata kotiin, Kansasin tätini Emmin ja setä Henryn luo!” Yhtäkkiä hän tunsi nousevansa ilmaan, nopeasti ja pehmeästi. Maailma pyörähti ympärillä, ja sitten kaikki pimeni. Kun hän avasi silmänsä, hän makasi pehmeällä nurmikolla, aivan uuden talon pihalla. Hopeakengät olivat kadonneet hänen jaloistaan, niiden tehtävä oli täytetty. Yllätyksekseen hän näki tutun miehen ja naisen juoksevan häntä kohti – se olivat täti Em ja setä Henry, jotka olivat iloissaan löytäessään hänet elossa ja terveenä. Dorothy oli vihdoin kotona.

Lopetus

Ja näin päättyy tarina Ozin velhosta, joka muistuttaa meitä kodin merkityksestä ja unelmien voimasta. Kiitos, että olit mukanamme tällä matkalla. Toivomme, että tarina tempaisi sinut mukaansa ja sai mielikuvituksesi lentoon. Jos sinulla on palautetta tai haluat jakaa ajatuksiasi, kerro Sonacastsille. Muista, että tarinoita on loputtomasti – voit etsiä uusia tai luoda niitä itse. Lämmin kiitos, että kuuntelit. Seuraavaan kertaan!

Lisää tarinoita