SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Ozin velho

30 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Oletko koskaan tuntenut, että elämäsi on liian tavallista? Dorothy-niminen tyttö tunsi juuri niin Kansasin suurilla preerioilla. Hänen ainoa ystävänsä oli pieni koira Toto. Mutta eräänä päivänä, valtava pyörremyrsky muutti kaiken! Se nosti Dorothyn ja hänen talonsa ilmaan, kuljettaen heidät kauas, ihmeelliseen ja värikkääseen maahan, jossa kaikki oli erilaista. Liitymme Dorothyn seuraan hänen uskomattomalle matkalleen, kun hän kohtaa outoja hahmoja ja etsii tapaa palata kotiin. Tervetuloa Ozin velhon lumottuun maailmaan!

Dorothy ja Toto saapuvat Oziin

Kun Dorothyn pikkuruisen talon pyörremyrsky laski takaisin maan pinnalle, hän avasi oven varovasti. Hän ja Toto astuivat ulos, ja heidän eteensä avautui paikka, jollaista he eivät olleet koskaan nähneet! Tie oli keltaista tiiltä, ja ympärillä kasvoi omituisia, kirkkaanvärisiä kukkia. Pienet, hauskat talot näyttivät leluilta, ja puissa kasvoi sinisiä omenoita ja violetteja päärynöitä. Ilma oli makea ja täynnä lintujen iloista laulua. Mutta sitten Dorothy huomasi jotain aivan outoa. Heidän talonsa oli laskeutunut suoraan pienen, vanhan naisen päälle! Naisen jalat pilkistivät talon alta, ja hänen terävät kengänkärjet olivat hopeisia. Dorothy ja Toto katsoivat toisiaan hämmentyneinä. Yhtäkkiä, puskista ilmestyi pieniä ihmisiä, jotka olivat pukeutuneet hassunhauskoihin asuihin ja korkeisiin hattuihin. He olivat Munchkineja! Ja he olivat aivan haltioissaan! He tanssivat ja lauloivat. ”Hyvä noita!” he huusivat. ”Olet vapauttanut meidät pahan Itäisen Noidan vallasta! Hän ei voi enää kiusata meitä!” Dorothy oli aivan ymmällään. Hän ei ollut noita, eikä hän ollut tarkoittanut pahaa kellekään. Hän halusi vain kotiin Kansasiin. Kuinka hän ikinä pääsisi takaisin tähän kaukaisesta ja ihmeellisestä maasta?

Matka Smaragdikaupunkiin alkaa

Dorothy oli aivan ymmällään. Hän ei ollut noita, eikä hän ollut tarkoittanut pahaa kellekään. Hän halusi vain kotiin Kansasiin. Kuinka hän ikinä pääsisi takaisin tähän kaukaisesta ja ihmeellisestä maasta? Hän tunsi pienen kyyneleen valahtavan poskelleen, kun hän ajatteli tätä kaikkea. Mutta sitten Pohjoisen Hyvä Noita, se kimalteleva ja ystävällinen nainen, jolla oli terävä hattu ja kauniit hopeakengät, astui lähemmäs. Hän hymyili Dorothyalle niin lämpimästi, että Dorothyn sydän tuntui heti hieman kevyemmältä. 'Rakas lapsi', hän sanoi pehmeällä äänellä, 'sinun täytyy matkustaa Smaragdikaupunkiin. Se on kaupunki, jossa kaikki kimaltelee ja loistaa vihreänä. Siellä asuu Ozin suuri ja mahtava velho. Hän on ainoa, aivan ainoa, joka voi auttaa sinua palaamaan kotiin. Hänen sanotaan olevan mahtavin kaikista velhoista, ja hän voi tehdä mitä tahansa.' Dorothy katsoi häntä suurilla, toiveikkailla silmillä. 'Smaragdikaupunkiin? Mutta missä se on? Ja miten minä löydän sinne?' 'Se on kaukana, hyvin kaukana', vastasi Noita. 'Mutta älä huoli. Sinne johtaa keltainen tiilitie. Se kiemurtelee halki kauniiden maisemien ja vie sinut aivan Smaragdikaupunkiin asti. Sinun tarvitsee vain seurata sitä. Ole rohkea ja ystävällinen matkallasi, niin kaikki järjestyy.' Dorothy mietti hetken. Smaragdikaupunki kuulosti aivan uskomattomalta paikalta, ja ajatus valtavasta, mahtavasta velhosta oli sekä jännittävä että hieman pelottava. Mutta jos se oli ainoa tapa päästä takaisin tädin ja sedän luo, takaisin tuttuun pieneen taloon, niin hän menisi. Hän silitti Toton pörröistä päätä. 'Mennään, Toto', hän sanoi päättäväisesti. 'Etsitään se keltainen tiilitie!' He hyvästelivät Pikkuriikkiset ja kiittivät Hyvää Noitaa, joka oli ollut niin avulias. Noita neuvoi Dorothyä pitämään hopeakenkänsä jalassaan, ne samat kengät, jotka olivat kuuluneet Pahalle Idän Noialle. 'Niissä on jokin mystinen voima', Noita kuiskasi, 'jonka merkitystä et vielä ymmärrä, mutta ne voivat olla hyödylliset.' Sitten hän katosi jättäen jälkeensä vain pienen kimaltavan pilven ja ihanan tuoksun. Dorothy ja Toto löysivät pian keltaisen tiilitien, joka alkoi aivan Pikkuriikkisten kylän laidalta. Se oli sileä ja kauniin keltainen, aivan kuin suuri, pitkä nauha, joka oli levitetty maahan kohti auringonlaskua. Tie kiemurteli kaukaisuuteen, aurinkoisen maiseman läpi, ohi kukkivien niittyjen ja korkeiden puiden. Dorothy piti Toton tassusta kiinni ja alkoi kävellä reippaasti. He kävelivät ja kävelivät, uusi seikkailu edessään, kohti tuntematonta Smaragdikaupunkia ja sen suurta velhoa. Pian he saapuivat pellolle, jossa kasvoi korkeaa, vihreää maissia. Keskellä peltoa seisoi linnunpelätin. Se oli tehty vanhoista vaatteista, joiden saumat olivat hieman rispaantuneet, ja sen pää oli täytetty kuivilla oljilla. Sillä oli maaliin piirretty suuri, leveä hymy ja suuret, siniset silmät, jotka tuntuivat seuraavan heitä. Sen olkihattu oli vinossa, ja sen kädet oli levitetty auki, kuin se haluaisi halata koko maailmaa. Dorothy luuli ensin, että se oli vain tavallinen linnunpelätin, aivan kuten ne, joita oli Kansasin pelloilla. Mutta sitten, kun he kävelivät sen ohi, linnunpelätin iski toisella silmällään! Dorothy pysähtyi jyrkästi, melkein kaatui. Toto haukahti pienesti, hieman yllättyneenä. 'Iskitkö sinä juuri silmää?' Dorothy kysyi, aivan ymmällään. Hän ei ollut koskaan tavannut linnunpelätintä, joka osaisi iskeä silmää! Linnunpelätin nyökkäsi hitaasti. 'Totta kai iskin', se sanoi. 'Hei! Kuka sinä olet, pieni tyttö, ja minne olet matkalla tämän pienen koirasi kanssa?' Dorothy oli niin ihmeissään ja utelias, että hän unohti hetkeksi pelkonsa. Hän oli nähnyt puhuvia eläimiä Pikkuriikkisten maassa, mutta ei koskaan puhuvaa linnunpelätintä! 'Minä olen Dorothy, ja tämä on uskollinen ystäväni Toto. Olemme matkalla Smaragdikaupunkiin tapaamaan Ozin velhoa, jotta hän auttaisi minua pääsemään takaisin kotiin Kansasiin. Olen eksynyt, tiedätkös.' Linnunpelätin katseli häntä uteliaana, sen olkiset kasvot hieman vinoon kallistuneena. 'Ozin velho, sanoitko? Voisiko hän auttaa minuakin? Minäkin haluaisin jotain häneltä.' 'Mitä sinä sitten haluaisit?' Dorothy kysyi, yhä hieman epäuskoinen siitä, että hän keskusteli linnunpelättimen kanssa. 'Minä haluaisin aivot', linnunpelätin vastasi. 'Minun pääni on täynnä vain olkia, tiedätkö. En osaa ajatella enkä ymmärtää asioita kunnolla. Olen vain täällä maissipellolla pelottelemassa lintuja, enkä osaa tehdä mitään muuta järkevää. Joskus lintuja ei edes pelota minun, koska ne tietävät, etten minä ole oikea ihminen. Se on niin tylsää! Jos minulla olisi aivot, voisin lukea kirjoja ja oppia kaikkea uutta ja jännittävää.' Dorothy tunsi heti suurta sääliä tätä ystävällisen näköistä linnunpelätintä kohtaan. Kuinka kurjaa olisikaan elää ilman aivoja, ilman kykyä ajatella ja oppia! 'Tule mukaan', Dorothy sanoi hymyillen, hänen äänensä oli täynnä ystävällisyyttä. 'Ehkä Oz voisi antaa sinulle aivot. Me voisimme matkustaa yhdessä. Matka on pitkä ja yksin on tylsää, mutta seurassa paljon mukavampaa ja hauskempaa.' Linnunpelätin piristyi heti, ja sen olkisille kasvoille ilmestyi vieläkin suurempi hymy. 'Voi kuinka ihanaa! Tuleehan Toto myös? Minusta tuntuu, että meistä tulisi hyviä ystäviä!' Toto heilutti häntäänsä hyväksyvästi, kuin sanoen 'kyllä, ehdottomasti!'. 'Totta kai', Dorothy vastasi. 'Mennään!' Ja niin, Dorothy, Toto ja Linnunpelätin jatkoivat matkaansa keltaisella tiellä. Linnunpelätin oli vähän kömpelö, sillä sen jalat olivat täynnä olkia eivätkä tahtoneet totella. Se kaatuili usein, mutta aina se nousi nauraen ylös. 'Eihän tässä mitään', se sanoi, 'ei se haittaa, vaikka kaadun, kunhan en mene rikki!' Dorothy nauroi iloisesti. Hänellä oli nyt ystävä, ja matka tuntui heti paljon hauskemmalta ja turvallisemmalta. He kertoivat toisilleen tarinoita ja lauloivat lauluja. Smaragdikaupunki tuntui vielä kaukaiselta, mutta nyt heillä oli toivoa ja toinen toisistaan seuraa. Linnunpelätin unelmoi aivoista, ja Dorothy unelmoi takaisin kotiin pääsemisestä. Mikä seikkailu heitä odottikaan seuraavaksi...

Peltimies ja Pelokas Leijona

Niinpä Dorothy, Toto ja Linnunpelätin jatkoivat matkaansa keltaista tiilitietä pitkin kohti Smaragdikaupunkia. Aurinko paistoi lämpimästi, ja linnut lauloivat iloisesti metsän reunassa. He kävelivät ja kävelivät, kunnes he kuulivat kummallisen äänen metsästä. Se oli sellaista klink-klink-klink -ääntä, vähän niin kuin metalli osuisi metalliin, ja se toistui yhä uudelleen. Mitä se voisi olla?

Hirveä Länsi-noita

Mitä se voisi olla? Dorothy, Variksenpelätin ja Toto kulkivat uteliaina äänen perässä syvemmälle metsään. Pian he näkivät jotakin todella erikoista! Puun vieressä seisoi mies, joka oli tehty kokonaan pellistä! Hänellä oli peltinen hattu, peltinen paita, peltiset housut ja peltiset kengät. Mutta hän ei liikkunut, ja hän näytti hyvin ruosteiselta. "Voi sentään!" huudahti Dorothy. "Hän on ruosteessa!" Variksenpelätin nyökkäsi. "Hän ei näytä pääsevän liikkumaan. Ehkä voisimme auttaa häntä?" Dorothy muisti, että hänellä oli öljykannu takkinsa taskussa, jonka Glinda, Hyvä Pohjoisen Noita, oli antanut hänelle. Hän otti sen esiin ja kysyi peltimieheltä: "Anteeksi, voisimmeko auttaa sinua? Haluaisitko öljyä niveliisi?" Peltimies ei voinut liikuttaa päätään, mutta hän sanoi, että kyllä vain. "Öljyä ensin leukani, niin voin puhua kunnolla." Dorothy öljysi varovasti peltimiehen leuan, ja sitten tämä pystyi avaamaan suunsa! "Kiitos!" sanoi Peltimies. "Olen ollut tässä paikassa jo hyvin kauan, enkä ole pystynyt liikkumaan. Onneksi te löysitte minut." Sitten Dorothy öljysi hänen kaulansa, olkapäänsä, kyynärpäänsä ja polvensa. Pian Peltimies pystyi liikkumaan vapaasti! Hän kumarteli kiitollisena. "Minä olen Peltimies", hän esitteli itsensä. "Ja minä haluan sydämen." Dorothy ja Variksenpelätin olivat ihmeissään. "Sydämen?" kysyi Dorothy. "Kyllä", Peltimies vastasi. "Kun olin ihminen, minulla oli sydän. Mutta sitten minusta tehtiin peltinen, ja sydämeni otettiin pois. Nyt haluan, että Ozin Velho antaa minulle uuden sydämen, jotta voin tuntea ja rakastaa." Dorothy kertoi Peltimiehelle heidän matkastaan Smaragdikaupunkiin tapaamaan Ozin Velhoa. "Velho voi varmasti auttaa sinuakin!" hän sanoi. Niinpä Peltimies liittyi heidän joukkoonsa. Nyt heitä oli jo neljä: Dorothy, Toto, Variksenpelätin ja Peltimies. He jatkoivat matkaansa keltaista tiilitietä pitkin, toiveikkaina ja iloisina. He kulkivat paksun metsän läpi, jossa puut olivat niin tiheässä, että aurinko tuskin pääsi maahan. Yhtäkkiä he kuulivat kauhean karjaisun! Se oli niin kova, että Dorothy ja Toto pelästyivät ja Variksenpelätinkin melkein kaatui. Pensaikosta hyppäsi ulos valtavan kokoinen Leijona! Se näytti hurjalta, sillä sillä oli isot hampaat ja pitkä harja. Se karjui uudelleen ja yritti pelotella heidät. Mutta Dorothy ei pelännyt kovin kauaa. Hän näki, että Leijonan silmissä oli itse asiassa surullinen ilme. "Paha Leijona!" Dorothy huudahti. "Miksi yrität pelotella minun pientä Totoa? Sinun pitäisi hävetä!" Leijona hämmästyi. Kukaan ei ollut koskaan puhunut sille niin. Se istuutui maahan ja alkoi narista. "Minä… minä olen niin pelokas. Minä en ole oikeasti rohkea Leijona. Minä pelkään kaikkea, jopa hiiriä!" Variksenpelätin naurahti. "Leijona, joka pelkää hiiriä? Se on todella hauskaa!" Peltimies nyökkäsi. "Niin, sinä tarvitset rohkeutta. Ehkä sinun pitäisi tulla meidän kanssamme Smaragdikaupunkiin? Ozin Velho voisi antaa sinulle rohkeutta." Leijonan silmät suurenivat. "Totta kai! Minä tulen kanssanne! Minä haluan olla oikeasti rohkea Leijona." Niinpä Pelokas Leijona liittyi heidän joukkoonsa. Nyt heitä oli viisi: Dorothy, Toto, Variksenpelätin, Peltimies ja Pelokas Leijona. He olivat kaikki matkalla Smaragdikaupunkiin pyytämään apua Ozin Velholta. Matka jatkui. Metsä vaihtui aavoiksi pelloiksi, ja päivänvalo oli kirkasta. Mutta mitä pidemmälle he kulkivat länteen, sitä varjoisammaksi ilma tuntui muuttuvan. He olivat siirtymässä Lännen ilkeän noidan valtakuntaan. Lännen ilkeä noita oli todella paha. Hänellä oli vain yksi silmä, mutta se näki kaiken, ja hän tiesi, että Dorothy oli saapunut hänen maahansa. Noita ei pitänyt siitä, että Dorothy oli vahingossa murskannut Itäisen noidan, joka oli hänen siskonsa. Hän halusi Dorothyn hopeakengät ja päästä eroon Dorothysta ja hänen ystävistään. Ensin Lännen noita lähetti joukon hurjia susia heidän peräänsä. Susilla oli terävät hampaat ja ne juoksivat nopeasti kohti Dorothya ja hänen ystäviään. "Voi ei, sudet!" Dorothy huudahti. Mutta Peltimies ei pelännyt. Hänellä ei ollut sydäntä, joten hän ei tuntenut pelkoa. Hänellä oli terävä kirves. Kun sudet hyökkäsivät, Peltimies kohotti kirveensä ja hakkasi sudet paloiksi, niin etteivät ne enää voineet vahingoittaa ketään. Ystävät olivat helpottuneita. Lännen noita raivostui, kun hänen susensa eivät onnistuneet. Hän napautti kultaisella sateenvarjollaan maata ja lähetti valtavan parven mustia variksia hyökkäämään. Varikset yrittivät nokkia ystävien silmiä ja vahingoittaa heitä. "Varikset!" kiljui Pelokas Leijona, joka pelkäsi aina kaikkea. Mutta Variksenpelätin oli nokkelampi. "Minä hoidan tämän!" hän sanoi. Hän pyysi ystäviään seisomaan tiiviisti ympyrässä. Sitten hän alkoi levitellä olkiaan ja tehdä niistä suuria, uhkaavia eleitä. Varikset olivat niin hämmentyneitä ja pelästyneitä Variksenpelättimen outoja liikkeitä, että ne lensivät pakoon ja eivät enää palanneet. Lännen noita oli nyt todella, todella vihainen. Kaksi hänen suunnitelmistaan oli epäonnistunut! Hän tiesi, että hänen oli käytettävä jotain voimakkaampaa. Hän muisti kultaisen myssyn, jonka avulla hän pystyi kutsumaan Lennotornit. Lennotornit olivat lentäviä apinoita, jotka tottelivat hänen kaikkia käskyjään. Noita asetti kultaisen myssyn päähänsä ja lausui vanhan, maagisen loitsun. Silloin taivaalle ilmestyi valtava parvi lentäviä apinoita! Niillä oli värikkäät höyhenet ja pörröiset hännät, mutta niiden kasvot olivat ilkikuriset ja silmät kiiltelivät pahasti. "Menkää!" noita käski niitä. "Menkää Smaragdikaupungin vieraiden luo! Viekää tyttö luokseni ja heittäkää Peltimies ja Variksenpelätin alas jyrkänteeltä. Leijonan voitte jättää rauhaan, minulla on sille omat suunnitelmani!" Lennotornit karjahtelivat iloisesti ja lensivät nopeasti kohti Dorothya ja hänen ystäviään. He kuulivat siipien suhinan lähestyvän, ja he nostivat katseensa. Taivas oli täynnä lentäviä apinoita! Ne syöksyivät alas kuin saalistajat. Mitä Dorothy ja hänen ystävänsä tekisivät nyt? Kuinka he pystyisivät pakenemaan lentävien apinoiden kynsistä? Tämä oli Lännen ilkeän noidan vaarallisin hyökkäys.

Noita voitetaan

Dorothy ja hänen ystävänsä katsoivat, kuinka taivas pimeni täyteen lennokkaita hahmoja. Ne olivat niitä pelottavia lentäviä apinoita! Apinalauma syöksyi alas valtavalla vauhdilla, ja ystävykset yrittivät paeta, mutta se oli liian myöhäistä. Ensin ne nappasivat Variksenpelättimen. Ne repivät hänen olkensa irti ja levittivät ne pitkin metsää niin, että Variksenpelätin oli vain ryysyinen mytty ilman olkia. Se oli todella surullinen näky. Sitten ne hyökkäsivät Peltimiehen kimppuun. He pudottivat hänet korkealta kivikolle niin, että Peltimies kolisi ja lommoontui. Hän makasi siinä liikkumattomana, pelottavasti vääntyneenä. Leijona, vaikka yrittikin urhoollisesti taistella, ei mahtanut mitään niin monelle apinalle. Ne sitoivat hänet naruilla ja kantoivat pois. Mutta kun lentävät apinat tulivat Dorothyn luo, niiden kuningas katsoi tytön hopeakenkiä. ”Me emme saa koskea häneen”, se sanoi. ”Hänellä on noituuden merkit jalassaan.” Siksi he eivät vahingoittaneet Dorothyä tai Totoa. Sen sijaan he kantoivat Dorothyn ja pienen koiran nopeasti ilkeän Lännen noidan synkkään linnaan. Lännen noidan linna oli karu ja kolkko paikka. Siellä oli pimeitä huoneita ja kovaäänisiä palvelijoita, jotka olivat joutuneet noidan valtaan. Noita oli onnellinen, kun sai Dorothyn vangiksi. Hän oli halunnut tytön hopeakengät jo pitkään, mutta hän tiesi, ettei voinut ottaa niitä Dorothylta suoraan. Kengät suojelivat tyttöä. Noita käski Dorothyn tehdä kaikkia ikäviä kotitöitä linnassa, toivoen, että tyttö kyllästyisi ja luovuttaisi kengät vapaaehtoisesti. Joka aamu Dorothy joutui siivoamaan, tiskaamaan ja pyyhkimään pölyjä. Hän ikävöi kovasti ystäviään ja toivoi, että joku tulisi pelastamaan hänet. Noita oli ilkeä ja kiusasi Dorothyä jatkuvasti. Hän huusi ja moitti pienestäkin virheestä. Dorothy itki usein yksinään pimeässä huoneessaan. Eräänä päivänä noita keksi ovelan suunnitelman. Hän halusi riisua Dorothyn kengät tämän jalasta, kun tyttö nukkuisi. Mutta Dorothy nukkui kengät tiukasti jalassaan. Sitten noita huomasi, että Dorothyllä oli ämpärillinen vettä lattialla. Dorothy oli juuri pesemässä lattiaa. Noita yritti potkaista Dorothyn yli viedäkseen kengät. Mutta Dorothy oli väsynyt ja vihainen noidan ilkeyteen. Kun noita potkaisi häntä, Dorothy kaatui ja ämpärissä ollut vesi roiskahti. Vesi roiskui suoraan Lännen noidan päälle! Noita kiljaisi hirveästi. Vesi oli Lännen noidan suurin heikkous. Hän alkoi sulaa! Aivan totta! Kuin lumipallo auringossa, noita alkoi liueta maahan. Hän kutistui ja muuttui yhä pienemmäksi lätäköksi, kunnes jäljellä oli vain musta tahra. Dorothy ei voinut uskoa silmiään. Ilkeä noita oli poissa! Hän oli sulanut pois! Nyt Dorothy oli vapaa! Ja niin olivat myös noidan palvelijat, Winkiet. He olivat kaikki iloisia ja kiittelivät Dorothyä. ”Olet vapauttanut meidät hirveästä noidasta!” he huusivat iloisesti. Ensimmäiseksi Dorothy halusi pelastaa ystävänsä. Winkiet auttoivat häntä etsimään Variksenpelättimen olkia ja täyttämään hänet uudelleen. Variksenpelätin oli jälleen kunnossa ja niin iloinen, että sai taas ajatella! Sitten he menivät etsimään Peltimiehen. He löysivät hänet kolhiintuneena ja vääntyneenä. Peltimies oli edelleen kipeä ja surullinen, mutta Winkiet olivat taitavia sepän töissä. He oikaisivat hänet ja kiillottivat niin, että hän oli taas kuin uusi ja iloinen. Viimeisenä he vapauttivat Pelokkaan Leijonan noidan häkistä. Leijona oli niin helpottunut ja kiitollinen, että se halasi Dorothyä ja pörrötti hänen hiuksiaan. Nyt kaikki olivat taas yhdessä ja turvassa! Mutta mitä he tekisivät seuraavaksi? Totta kai! Heidän oli palattava Smaragdikaupunkiin. Heidän oli kerrottava Ozille, mitä oli tapahtunut, ja pyydettävä häntä täyttämään lupauksensa – aivot Variksenpelättimelle, sydän Peltimiehelle, rohkeus Leijonalle ja paluu kotiin Dorothyille. Matka jatkui!

Velhon salaisuus

Takaisin Smaragdikaupunkiin! He palasivat samaa Keltaista tiilikatua pitkin, mutta tällä kertaa heidän askeleensa tuntuivat paljon kevyemmiltä ja iloisemmilta. He olivathan voittaneet pahan Länsi-noidan! Se oli ollut suuri seikkailu, mutta nyt oli aika saada palkinnot Ozin velholta. Pääovella heitä tervehti taas vihreään pukeutunut Vartija. Hän näytti hämmästyneeltä, kun näki heidän saapuvan takaisin ehjinä ja voittajina. "Oletteko todellakin onnistuneet?" hän kuiskasi, silmät pyöreinä. Dorothy nyökkäsi reippaasti. "Olemme! Länsi-noita on poissa!" Vartija näytti niin helpottuneelta, että hän vei heidät suoraan Ozin valtaistuinsaliin, josta he olivat edellisen kerran paenneet. He astuivat suureen, vihreään saliin. He odottivat näkevänsä taas sen suuren, pelottavan pään tai tulipallon, joka oli Ozin tapana näyttäytyä. Mutta sali oli tyhjä. Vain hiljaisuus vastasi heidän odotuksiinsa. "Oz?" Dorothy kuiskasi. Sitten kuului pieni "hau!" ja oho! Toto oli juossut sivuverhon taakse ja nykäissyt sen alas! Ja siellä! Verhon takana ei ollutkaan maagista savua tai tulta. Siellä istui pieni, kalju mies, joka veti naruista ja käänteli vipuja. Hän näytti hyvin tavalliselta. Dorothy ja ystävät tuijottivat, suut auki. He eivät voineet uskoa silmiään. "Oz!" Dorothy huudahti. Pieni mies huokaisi syvään. "Niin, minä se olen", hän sanoi. "Minä olen Oz, Se Suuri ja Pelottava." Hän näytti hieman nolostuneelta. "Mutta et sinä ole suuri", Variksenpelätin sanoi. "Etkä pelottava." Pieni mies hymyili. "Ei, en todellakaan ole", hän sanoi. "Olen vain tavallinen mies, kuten tekin." Hän kutsui heidät lähemmäs ja kertoi heille uskomattoman tarinansa. "Minä olin ilmapallolla lentäjä Omasta, eräästä kaupungista kaukaa täältä", Oz aloitti. "Eräänä päivänä, kun lensin korkealla, tuuli tarttui ilmapallooni ja vei minut tänne, Ozin maahan! Kun laskeuduin, ihmiset näkivät minut tulevan taivaasta ja luulivat minua suureksi velhoksi. Minä pelkäsin, että he huomaisivat, etten ollutkaan velho, joten piilouduin tämän verhon taakse ja teeskentelin olevani mahtava olento. Käytin kaikenlaisia temppuja ja koneita saadakseni heidät uskomaan. En koskaan aikonut olla paha, vain... hieman ovela." Hän näytti hieman surulliselta. "Mutta te olette tehneet suuren teon", Oz sanoi. "Te olette voittaneet Länsi-noidan! Se on enemmän kuin minä olisin koskaan voinut tehdä. Nyt minun on täytettävä lupaukseni, eikö niin?" "Kyllä!" kolme ystävää huusivat yhdessä. "Ensin sinä, Variksenpelätin", Oz sanoi. "Sinä haluat aivot, eikö totta?" "Kyllä, kyllä!" Variksenpelätin vastasi. Oz kaivoi laatikostaan pienen, kauniin silkkityynyn. "Tämä on täynnä teräviä neuloja ja paljon viisaita ajatuksia", Oz sanoi. "Kun laitan tämän sinun päähäsi, sinun ei tarvitse enää pelätä mitään. Neulojen terävyys pitää ajatuksesi kirkkaina." Hän asetti sen varovasti Variksenpelättimen pään sisään. "Nyt sinulla on aivot!" Oz julisti. Variksenpelätin hymyili leveästi. "Minä tunnen itseni paljon viisaammaksi!" hän huudahti. "Kiitos, Oz!" "Seuraavaksi sinä, Peltimies", Oz jatkoi. "Sinä haluat sydämen?" Peltimies nyökkäsi. Oz otti esiin pienen, punaisen silkkisydämen, joka oli täytetty sahanpurulla. "Tämä on kaunein sydän, jonka voit toivoa", Oz sanoi. "Sahanpuru on pehmeää ja lämmintä. Se on täynnä ystävällisyyttä ja rakkautta." Hän leikkasi Peltimiehen rintaan pienen aukon ja asetti sydämen sisään. Peltimies tunsi lämpimän tunteen leviävän rinnassaan. "Minä tunnen jotain!" hän huudahti. "Minä tunnen rakkautta! Kiitos, Oz!" "Ja sitten sinä, Pelokas Leijona", Oz sanoi. "Sinä kaipaat rohkeutta?" Leijona nyökkäsi isoa päätään. Oz otti esiin pullon, jossa oli kirkasta, kuplivaa nestettä. "Tämä on rohkeutta pullossa!" Oz julisti. "Kun juot tämän, sinusta tulee rohkein olento koko Ozin maassa! Kipinät pullossa ovat rohkeuden säihkettä!" Leijona joi kaiken yhdellä kulauksella. Hän tunsi itsensä heti paljon vahvemmaksi ja uhkarohkeammaksi! "Minä tunnen rohkeutta!" Leijona karjui, mutta ei pelottavasti. "Minä voin vaikka taistella! KIITOS, OZ!" Kaikki ystävät olivat niin onnellisia. Heillä oli nyt kaikki, mitä he olivat halunneet. Vaikka Oz ei ollutkaan oikea velho, hän oli antanut heille sen, mitä he olivat jo kantaneet sisällään. Variksenpelätin oli aina ollut viisas, Peltimies ystävällinen ja Leijona rohkea. Oz vain auttoi heitä ymmärtämään sen itse. Mutta sitten Dorothy astui esiin. "Entä minä?" hän kysyi. "Miten minä pääsen kotiin Kansasiin?" Oz raapi päätään. "No, se onkin vaikein tehtävä", hän sanoi. "Mutta minulla saattaa olla yksi idea..."

Matka takaisin kotiin

Ideani", Oz aloitti, "on matkustaa... kuumailmapallolla!" Dorothy, Toto ja hänen ystävänsä katsoivat häntä. "Kuumailmapallolla?" Dorothy kysyi. "Mitä se on?" Oz selitti, että se oli suuri kangaspussi, joka täytettiin lämpimällä ilmalla, ja sen alla oli kori, jossa voisi istua. Se leijuisi sitten taivaalla kuin iso, värikäs pilvi. "Minä lensin tänne kauan sitten sellaisella", Oz sanoi. "Ja nyt aion korjata sen ja lennättää meidät molemmat takaisin Kansasiin!" Peltimies oli heti valmis auttamaan. Leijona lupasi vartioida pallon valmistamista, ja Variksenpelätti antoi hyviä neuvoja siitä, miten palloa kannattaisi pitää pystyssä. He työskentelivät yhdessä. Oz etsi vanhan pallonsa, joka oli piilotettu Smaragdikaupungin varastoon. Se oli pölyinen ja vähän rikki, mutta Oz oli taitava korjaaja. Päivät kuluivat. Oz paikkasi reikiä ja vahvisti koria. Smaragdikaupungin asukkaat tulivat katsomaan, mitä ihmeellistä oli tapahtumassa. He olivat nähneet pallon vain kerran aikaisemmin, kun Oz oli saapunut. Lopulta, eräänä aurinkoisena aamuna, pallo oli valmis. Se oli valtavan kokoinen, täynnä värikkäitä kankaanpalasia, ja sen kori näytti juuri sopivalta Dorothyä ja Ozia varten. "Tänään on lähtöpäivä!" Oz julisti. "Lähdemme täältä Smaragdikaupungista ja lennämme tuulen mukana takaisin Kansasiin!" Dorothy oli niin iloinen, että halasi Toton kanssa Ozia. Hän hyvästeli ystävänsä, Variksenpelätin, Peltimiehen ja Pelokkaan Leijonan. "Tulen kaipaamaan teitä", Dorothy sanoi. "Olette parhaita ystäviä, joita minulla on koskaan ollut." "Me emme unohda sinua koskaan", Variksenpelätti vastasi. Peltimies pyyhki kyyneleitä öljypullollaan, ja Leijona sanoi, että hän tulisi aina muistamaan Dorothyn rohkeuden. Sitten koitti hetki. Oz käynnisti pallon. Kuumaa ilmaa täytettiin kangaspussiin, ja pallo alkoi nousta. Kori oli sidottu tukevasti maahan useilla naruilla. Oz kiipesi koriin ja huusi Dorothylle: "Tule, Dorothy! Meidän täytyy mennä nyt!" Dorothy ehti juuri ja juuri antaa Toton Ozin käsiin koriin, kun hän huomasi jotakin. Toto oli hypännyt ulos korista pienen oravan perään! "Toto!" Dorothy huusi. Hän syöksyi Toton perään juuri kun yksi naruista irtosi. Oz ei huomannut. Hän huusi Smaragdikaupungin asukkaille: "Minä palaan joskus!" Ja sitten, pallo nousi ylös, yhä korkeammalle ja korkeammalle, ja vei Ozin mukanaan. Dorothy seisoi maassa, Toto sylissään, ja katsoi pallon katoavan taivaalle. Oz oli mennyt. Hän oli jäänyt yksin Oziin. Hänen ystävänsä tulivat hänen luokseen. "Voi ei", Variksenpelätti sanoi. "Mitä nyt teemme? Oz on mennyt, ja Dorothy ei päässyt mukaan." Dorothy alkoi itkeä. "Minä en pääse koskaan kotiin!" hän mutisi. Pelokas Leijona yritti lohduttaa häntä. "Älä itke, Dorothy. Me autamme sinua. Me löydämme keinon." Peltimieskin oli surullinen. "Me emme hylkää sinua", hän sanoi. Silloin yksi Smaragdikaupungin Winky-vartijoista, ne Lännen pahan Noidan vanhat vartijat, jotka olivat nyt vapaita ja iloisia, tuli heidän luokseen. "Miksi te ette pyydä apua Glindalta?" vartija kysyi. "Glindalta?" Dorothy kysyi. "Kuka Glinda on?" "Glinda on Etelän Hyvä Noita", vartija vastasi. "Hän asuu kauniissa linnassaan kaukana etelässä. Hän on hyvin viisas ja ystävällinen noita. Varmasti hän osaa auttaa sinua pääsemään kotiin." Dorothy katsoi ystäviinsä. "Pitäisikö meidän mennä hänen luokseen?" "Tietysti!" Variksenpelätti sanoi. "Se on ainoa toivomme." Niin he päättivät lähteä uudelle matkalle. Tällä kertaa heidän täytyi matkustaa Etelään, läpi monien tuntemattomien maiden, Glindan kauniiseen linnaan. Matka oli erilainen kuin aiemmat. He kulkivat kauniiden kukkaketojen läpi, joilla kasvoi tuoksuvia kukkia kaikissa sateenkaaren väreissä. He näkivät lintuja, jotka lauloivat suloisia lauluja ja pieniä puroja, jotka helisivät iloisesti. He tapasivat matkallaan myös mielenkiintoisia otuksia. Kuten esimerkiksi pieniä, pyöreitä ihmisiä, jotka olivat kokonaan tehty kukkasista, ja jotka leijuivat ilmassa kuin perhoset. Kaikki olivat ystävällisiä ja auttoivat heitä löytämään oikean tien. Pelokas Leijona ei enää pelännyt niin paljoa. Hän murisi pienille otuksille, jotka näyttivät pelottavilta, ja suojeli Dorothya ja Totoa. Peltimies tanssi ja lauloi, kun he kävelivät, ja hänen sydämensä tuntui täyttyvän yhä enemmän rakkaudella. Variksenpelätti keksi aina uusia, hauskoja arvoituksia, jotka saivat heidät nauramaan. Hän oli todella viisas. Vihdoin, pitkän matkan jälkeen, he näkivät kauniin linnan kaukana edessään. Sen seinät kimaltelivat rubiininpunaisina, ja sen tornit olivat korkeita ja kuninkaallisen näköisiä. "Se on Glindan linna!" Dorothy huudahti. He kiirehtivät linnan porteille. Linnan vartijat olivat ystävällisiä nuoria tyttöjä, jotka hymyilivät heille. He johdattivat Dorothyn ja hänen ystävänsä sisään. Glinda oli kaunis nainen, jolla oli yllään vaaleanpunainen puku ja jolla oli yllään kimalteleva kruunu. Hänen silmänsä olivat ystävälliset ja täynnä. "Tervetuloa, Dorothy", Glinda sanoi. "Olen odottanut sinua." Dorothy kertoi hänelle tarinansa, miten hän oli saapunut Oziin, miten hän oli tavannut ystävänsä ja miten he olivat voittaneet Lännen pahan Noidan. Hän kertoi myös, miten Oz oli lentänyt pois pallollaan. Glinda kuunteli tarkkaavaisesti. "Hyvä Dorothy", Glinda sanoi, "sinä olet ollut täällä koko ajan. Sinulla on aina ollut voima päästä takaisin kotiin." Dorothy katsoi häntä. "Mitä tarkoitat?" "Hopeakengät!" Glinda sanoi. "Ne kengät, jotka sinulla on jalassasi, ovat. Ne voivat viedä sinut minne tahansa maailmassa. Sinun tarvitsee vain tietää, mitä tehdä." Dorothy katsoi kenkiään, ne samat hopeakengät, jotka hän oli saanut Lännen pahan Noidan jaloista. Hän ei ollut tiennyt, että niissä oli niin paljon taikaa! "Mutta miksi kukaan ei kertonut minulle?" Dorothy kysyi. "Koska sinun täytyi oppia joitakin asioita ensin", Glinda vastasi. "Sinun täytyi oppia, että Variksenpelätillä oli jo viisaus, Peltimiehellä oli jo sydän, ja Leijonalla oli jo rohkeus. He eivät tarvinneet Ozin taikaa, vaan he tarvitsivat uskoa itseensä. Ja sinun täytyi oppia, että sinulla on myös kaikki tarvittavat voimat omassa itsessäsi." Dorothy katsoi ystäviinsä. Variksenpelätti nyökkäsi, Peltimies hymyili, ja Pelokas Leijona kohotti päätään. "Nyt on aika sanoa hyvästit", Glinda sanoi. "Variksenpelätti, sinusta tulee Smaragdikaupungin uusi hallitsija. Sinä olet viisas ja oikeudenmukainen." Variksenpelätti oli. "Minä aion hallita hyvin", hän lupasi. "Peltimies", Glinda jatkoi, "sinä menet takaisin Munchkinien maahan. He tarvitsevat sinua rakkaudella hallitsemaan heitä." Peltimies pyyhki iloisen kyyneleen. "Minä rakastan heitä ja autan heitä kaikin tavoin." "Ja sinä, Pelokas Leijona", Glinda sanoi, "sinusta tulee metsän kuningas. Olet todella rohkea ja tulet suojelemaan kaikkia eläimiä." Leijona murisi ja tunsi olevansa todella kuningas. Dorothy halasi jokaista ystäväänsä tiukasti. "Tulen kaipaamaan teitä niin paljon", hän sanoi. "Meitäkin", ystävät vastasivat. Glinda hymyili. "Nyt, Dorothy", hän sanoi. "Sulje silmäsi ja napauta hopeakenkien kantapäitä. Toivo vain kotiin pääsyä, ja ne vievät sinut sinne." Dorothy sulki silmänsä. Hän tarttui Totoon tiukasti ja napautti kenkiensä kantapäitä yhteen. Yksi. Kaksi. Kolme. Hän tunsi itsensä nousevan ilmaan, pyörähtelevän kevyesti, kuin untuva tuulessa. Hän kuuli ystäviensä hyvästit, jotka vaimenivat vähitellen. Sitten kaikki pimeni. Kun Dorothy avasi silmänsä, hän ei ollut enää Glindan linnassa. Hän ei ollut Smaragdikaupungissa. Hän ei ollut Ozin maassa. Hän seisoi suuren, harmaan pellon keskellä. Siinä oli pieni, harmaa talo. Ja siinä talossa oli hänen tätinsä Em ja setänsä Henry. "Olen kotona!" Dorothy huudahti. Hän halasi Toton kanssa tätinsä Emia ja setäänsä Henryä niin tiukasti kuin vain jaksoi. Hopeakengät olivat kadonneet hänen jaloistaan, ne olivat jääneet Ozin maahan. Mutta Dorothy ei välittänyt. Hän oli kotona. Ja hän tiesi, että se oli kaikkein paras paikka maailmassa.

Lopetus

Ja niin, Ozin velho ja hänen ystävänsä jatkoivat seikkailujaan, tietäen, että jokainen päivä toisi uusia ihmeitä. Kiitos, kun olit mukana tässä tarinassa! Toivottavasti pidit siitä. Jos haluat kuulla lisää tai sinulla on omia mielikuvituksellisia ideoita, kerro Sonacastsille. Kuka tietää, mitä jännittäviä asioita seuraavaksi tapahtuu! Muista, että tarinoita on loputtomasti, aivan kuten sinunkin mielikuvituksessasi. Nähdään taas!

Lisää tarinoita