SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Otso ja kultaisen sammaleen arvoitus

40 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Pohjoisen havumetsän ylle oli laskeutunut viileä, kuulas aamu. Keltaiset koivunlehdet leijailivat hiljaa alas maahan kuin kultaiset kolikot. Suuri ja lempeä Otso-karhu haisteli kirpeää ilmaa ja tiesi, että talvi oli jo matkalla kohti tuttua korpea. Oli tullut aika laittaa pesä valmiiksi pitkiä unia varten.

Talven ensimmäinen merkki

Otso asteli vanhalle kalliopesälleen, jonka uumenista hohkasi syksyn koleus. Hän kokeili kuonollaan kivenkoloja ja huokaisi syvään, sillä seinämistä kävi pureva viima. Tällaisessa kolossa ei nukuttaisi lämpimästi koko pitkää talvea. "Krrääk!" kirskahti oksalta, kun närhi Nyyrikki lehahti paikalle siniset siipisulat vilkkuen. "Pohjoistuuli puhaltaa jo tuntureilta! Ensilumi ehtii tänne ennen iltaa, Otso hyvä!" "Hätäilemällä ei pesää rakenneta, pikku ystäväni", Otso vastasi rauhallisesti ja katseli ympärilleen. "Minun täytyy löytää tuoksuvaa ja paksua kultasammalta. Vain sillä saan tilkittyä nämä tuuliset halkeamat umpeen ennen pakkasia."

Mustikkamättäät ja makea varasto

Otso istahti tyytyväisenä kallion kupeeseen. Siinä kasvoi reheviä mustikkamättäitä ja tummansinisiä variksenmarjoja, jotka odottivat poimijaansa. Hän ahmi suuhunsa makeita marjoja toisensa jälkeen, keräten talteen joka ainoan pienen energiapalan. Jokainen marja oli kuin pieni aurinko hänen sisällään. "Krrääk! Otso, oletko unohtanut, että aika on rahaa?" Nyyrikki kirskahti ilmasta laskeutuen suoraan Otson eteen. Se tuli niin lähelle, että Otson kuono hipaisi melkein sen sulkaa. "Pesäsi ammotti aivan tyhjyyttään vielä hetki sitten! Ei tässä ole aikaa syödä, vaan toimia!" Otso mutusteli rauhallisesti vielä muutaman marjan. "Rakas Nyyrikki", hän sanoi lempeästi. "Kylläinen vatsa on paras lämmitin, aivan yhtä tärkeä kuin lämmin vuode. Se pitää minut lämpimänä ja vahvana, kun ulkona myrskyää lunta ja tuuli vinkuu." Hän pyöräytti vatsaansa tyytyväisenä. Nyyrikki taputti siipiään ja katseli ympärilleen. Ehkä Otso tiesi, mitä teki. "No, minne me sitten suuntaamme etsimään sitä ihmeellistä sammalta?" närhi kysyi, äänessään hitunen uteliaisuutta. "Suonsilmän notkoon, siellä kasvaa kaikkein pehmeintä ja tuoksuvinta kultasammalta", Otso vastasi rauhallisesti. Niin kaksikko lähti liikkeelle, Otso verkkaisesti ja Nyyrikki pientä siipinä ylhäällä lepattaen, kohti notkon vihreitä syvyyksiä. Otso asteli metsäpolkua pitkin jykevin askelin, tunnistaen jokaisen juuren ja kiven paljaiden tassujensa alla. Ilma tiivistyi ja tuntui jo purevan poskia, kun auringon viimeiset säteet piiloutuivat tiheiden havupuiden taakse. Nyyrikki kierteli Otson pään yläpuolella, välillä laskeutuen oksalle tarkistamaan, onko Suonsilmän notko jo näkyvissä. Vaikka närhi oli kärsimätön, Otso tiesi, että paras kultasammal odotti heitä syvemmällä metsän kätköissä.

Etsintä Suonsilmän notkossa

He saapuivat lopulta Suonsilmän notkoon, joka oli tunnettu salaisista, sammalpeitteisistä aarteistaan. Notkon syvyyksissä ilma oli sakeaa ja hiljainen, täynnä odotusta, kuin metsä olisi pidättänyt hengitystään. Mutta näky, joka heitä odotti, sai Otsonkin pysähtymään hetkeksi ja tuhahtamaan syvään. Koko suo oli peittynyt paksuun, jäiseen riitteeseen, joka kimmelsi vaimeasti puiden varjossa. Aivan heidän edessään, poikki kapean kulkureitin, makasi valtava, kaatunut kelopuu. Sen runko oli harmaa ja karhea, kuin muinainen metsänvartija, ja se sulki heidän polkunsa täysin. Puun takaa, pienestä kallionkolosta, heidän nenäänsä kantautui kuitenkin tuttu, vieno tuoksu. Krrääk, mitä kummaa täällä on? Nyyrikki kirskahti ja pyörähti kerran ilmassa. Emmehän me pääse tästä eteenpäin, Otso hyvä! Sammaltuoksu tulee aivan puun takaa! Otso ei vastannut heti, vaan asteli päättäväisesti kelopuun luo. Hän tarttui sen liukkaaseen, märkään kaarnaan jykevillä tassuillaan. Vesi ja jää tekivät kaarnasta erityisen petollisen. Karhu jännitti kaikki massiiviset lihaksensa ja veti puuta voimalla. Hän yritti siirtää sitä sivuun, jotta reitti aukeaisi. Mutta kelopuu ei hievahtanutkaan. Se oli lujasti kiinni jäässä ja maassa. Ote liukui märällä pinnalla, ja Otso horjahti hieman taaksepäin, turhautuneena. Puu oli paljon raskaampi ja juurtuneempi kuin hän oli odottanut. Nyyrikki kierteli ilmassa ja katseli Otson ponnistelua. Eikö se liiku? Tulee pimeä, ennen kuin saat sen pois tieltä! närhi kysyi kärsimättömästi. Otsolla oli kuitenkin jo uusi ajatus mielessään. Hän ei koskaan luovuttanut helpolla. Hänen katseensa kiinnittyi maassa lojuvaan, vankkaan oksaan. Se oli paksu ja sopivan pitkä, juuri sellainen, jollaista hän oli etsinyt. Oksa oli tarpeeksi vahva kestämään kelopuun painon. Otso otti oksan käsiinsä ja asetti sen varovasti kelopuun alle. Hän etsi hyvän tukikohdan maasta ja painoi sitten oksan toista päätä alas, käyttäen sitä taitavasti vipuvartena. Raskas kelopuu keikahti ja nousi hitaasti. Se liikahti juuri sen verran, että sen alta paljastui jotain. Kallionkolosta avautui pieni, suojaisa syvennys, jota kelopuu oli tähän asti suojannut. Siellä kasvoi rehevää, tummanvihreää sammalta, joka tuntui suorastaan hehkuvan valoa. Sen pinnalla kimmelsi kultainen hehku, kuin pienet timantit olisivat siinä piilossa. Tuoksu oli vahva ja maanläheinen, lupaus lämmöstä ja kodikkuudesta. Se oli syvää metsän tuoksua, jossa oli häivähdys märkää multaa ja kypsää havua. Kultasammal, se on siinä, Otso! Nyyrikki huudahti riemukkaasti, unohtaen aiemman kärsimättömyytensä. Se laskeutui oksalle aivan Otson viereen. Otso nyökkäsi tyytyväisenä ja alkoi kerätä sammalta. Hän työnsi tassunsa syvälle pehmeään kasvustoon, tuntien sen viileän ja joustavan pinnan. Varmoin, hellin ottein hän kokosi sitä sylilliseen, puristaen sitä kevyesti tiiviiksi palloksi. Jokainen kerätty pala oli kuin pieni, lämmin lupaus tulevasta talviunesta. Sammal tuoksui metsältä, kostealta mullalta ja raikkaalta havulta. Se oli juuri sitä, mitä hän tarvitsi pesän pohjalle, halkeamien tukkeeksi. Nyyrikki seurasi vieressä ja hyppeli iloisesti. Sen pieni sydän oli täynnä ylpeyttä viisaasta ystävästään. Otso oli taas osoittanut viisautensa ja kekseliäisyytensä. Pian Otsolla oli suuri, tuoksuva sammaltukko valmiina matkaan kohti kalliopesää. Otso piti suurta sammaltukkoa lähellään, tuntien sen lämmön ja pehmeyden turkkiaan vasten. Syvä tyytyväisyyden tunne levisi hänen sisällään. Tämä oli juuri sellaista vuodetta, jota hänen talvipesänsä tarvitsi. Nyyrikki kiersi hänen yläpuolellaan vielä kerran, sen sinisten siipien välähtäessä. ”Nyt meillä on se! Täydellistä sammalta!” närhi sirkutti iloisena. ”Lähdemmekö nyt heti takaisin?” Otso nyökkäsi hitaasti. ”Kyllä, pikkuhiljaa. Pimeä saapuu pian, ja matka on vielä edessä.” Hän katseli ympärilleen. Notko oli nyt entistäkin hiljaisempi, ja ilmassa leijui jo pieniä, näkymättömiä pakkasen hiukkasia. Hän puristi sammalta hieman tiukemmin ja kääntyi kohti metsäpolkua.

Yllättävä tuulenpuuska

Otso kääntyi kohti metsäpolkua. Pimeä uhkasi saapua nopeasti, ja notkon ilma oli jo täynnä pieniä, näkymättömiä pakkasen hiukkasia. Hän puristi kultasammaltukkoa tiukasti kainaloonsa, sen pehmeä kosketus toi lohtua. Nyyrikki lehahti Otson pään yläpuolelle, sen siniset siivet pyrähtelivät levottomasti. "Nopeasti, Otso! Metsä pimenee jo!" Otso nosti katseensa tiheään puustoon. Latvat alkoivat huojua levottomasti, ja matala humina täytti ilman. Tuuli yltyi yhtäkkiä, se tarttui puunrunkoihin kuin näkymättömät kädet. Havupuut notkuivat ja narisivat uhkaavasti, kun viima iski niihin voimalla. Äkkiä voimakas puuska pyyhkäisi yli notkon. Se iskeytyi suoraan Otson kantamaan sammaltukkoon. Sammal tuntui nousevan ja vääntyvän Otson kainalossa. "Voi ei!" Nyyrikki huudahti, ja sen ääni melkein hukkui tuulen ulvontaan. Otso yritti puristaa tukkoa tiukemmin, mutta tuuli oli petollisen voimakas. Se yritti riepotella sammalta irti hänen otteestaan. Muutama pieni sammalpala irtautui ja pyörähti ilmaan kuin pienet vihreät lehdet. Ne katosivat nopeasti näkyvistä tuulen mukana. Otso tiesi, että jos hän menettäisi sammalensa nyt, ei olisi enää aikaa hakea uutta. Talvi tulisi odottamatta. Hän jännitti kaikki voimansa, painaen sammalta vartaloonsa kuin aarteensa. Tuuli puhalsi vastaan kuin näkymätön seinä, yrittäen kaataa Otson kumoon. Silloin Otso huomasi pienen, kapean halkeaman läheisessä kalliossa. Se oli juuri ja juuri tarpeeksi suuri tarjoamaan suojaa heille ja sammaleelle. "Tänne, Nyyrikki!" Otso murisi, ja hänen ääntään oli vaikea kuulla myrskyn keskeltä. Hän yritti ottaa nopeita, raskaiden tassujen askeleita kohti kallion suojaa. Nyyrikki syöksyi edeltä, sen pieni ruumis melkein pyörähti tuulen mukana. Lopulta he pääsivät kallioperän halkeamaan. Otso asettui halkeaman suulle, suojaten sammaltukkoa koko ruumiillaan. Nyyrikki piiloutui hänen vatsansa alle, sen pieni sydän tykytti lujaa. He pidättivät henkeään tuulen ujeltaessa puiden latvoissa. Kuului katkenneiden oksien ryskettä ja puiden runkojen jysähdyksiä. Tuuli ravisteli metsää, ja kallion halkeama tuntui ainoalta turvalliselta paikalta koko maailmassa. Sitten, aivan yllättäen, ilmassa alkoi leijailla jotain valkoista. Ensin yksi, sitten toinen. Pieniä, kevyitä hiutaleita laskeutui hiljaa maahan. Ne olivat kuin valkeita perhosia, jotka tanssivat tuulen mukana hämärtyvässä metsässä. Ensilumi oli alkanut sataa. Tuuli alkoi vähitellen tyyntyä. Sen ulvonta vaimeni ensin matalaksi huminaksi, sitten se muuttui vain kevyeksi suhinaksi puiden oksilla. Maa sai ylleen ohuen, valkoisen hunnun, joka kimmelsi kauniisti. Otso irrottautui varovasti halkeamasta. Hän tarkisti sammaltukon. Se oli turvassa, melkein täydellisen ehjänä. Vain muutama pieni irtonainen pala oli kadonnut tuulen mukana. "Se selvisi!" Nyyrikki sirkutti iloisena, hypäten Otson olkapäälle. "Nyt meidän täytyy viedä se perille!" Otso nyökkäsi. Hän otti sammaltukon uudelleen kainaloonsa, ja Nyyrikki taputti pienillä jaloillaan Otson olkapäätä. Yhdessä he jatkoivat matkaa kohti kallioluolaa, ensilumen hiljalleen leijaillessa heidän ympärillään. Lumi peitti hiljaisesti metsän polkuja, tehden askelista pehmeämpiä ja hiljaisempia. Pian he näkivätkin jo tutun luolan suun häämöttävän edessään.

Pesän pehmeä vuode

Pian Otso ja Nyyrikki saapuivat kalliopesän suulle. Ensilumi leijaili hiljaa maahan, peittäen metsän ääniä ja tehden maisemasta satumaisen. Otson tassut upottivat pehmeään, vastasataneeseen lumeen. Hän katsoi isoa kultasammaltukkoaan, joka oli kuin vihreä unelma hänen kainalossaan. Sitten hän katseli pesän suuta. Kylmä tuuli hiipi sisään kivenraosta, ja Otso tiesi, että se pitäisi tukkia hyvin talveksi. Hän oli etsinyt sammalta siihen tarkoitukseen. Mutta sammal oli niin pehmeää ja tuoksuvaa. Se olisi täydellinen vuode. Otso asteli luolan sisään ja tunsi heti maan purevan kylmyyden. Routa hohkasi syvältä kalliosta, ja se olisi paljon pahempi uhka kuin pieni tuulenpuuska. Kylmä maa veisi kaiken lämmön. Otso mutisi itsekseen, hänen syvät, rauhalliset äänensä kaikuivat luolan hämärässä.

Lopetus

Otso asettui syvemmälle sammalpetiin, ja pesän hämärä kietoi hänet lämpimään syleilyynsä. Kultasammaleen vieno tuoksu täytti luolan, tuudittaen unisen Otson rauhalliseen uneen. Ulkona ensilumi peitti metsän hiljaisuuteen. Sen pehmeät hiutaleet verhosivat kalliopesän suun, luoden uneen tuudittavan, valkoisen rauhan.

Lisää tarinoita