SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Orava Nutterin tarina

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Onko sinulla koskaan ollut ystävää, joka rakastaa pilailua vähän liikaakin? Entäpä jos se ystävä on orava, joka uskaltaa haastaa jopa viisaan vanhan pöllön? Tervetuloa Orava Nutterin tarinaan! Tänään sukellamme maailmaan, jossa pieni, ilkikurinen orava nimeltä Nutkin matkustaa Pöllösaarelle keräämään pähkinöitä. Mutta tämä orava ei tyydy vain pähkinöihin. Hän haluaa leikkiä vaarallista arvoitusleikkiä! Mitä tapahtuu, kun Nutkinin nokkeluus kohtaa Vanhan Ruskean, saaren mahtavan pöllön, kärsivällisyyden rajat? Se selviää pian.

Matka Pöllösaarelle

Eräänä kauniina syysaamuna, kun usva leijaili joen yllä ja aamu-aurinko kultasi puiden lehdet, oli aika lähteä. Kymmenen oravaa ja kaksi pientä hiirtä, kaikki hyvin, hyvin jännityneinä, kokoontuivat joen rannalle. Heillä oli mukanaan pieniä, kaarnasta tehtyjä veneitä, jotka he olivat itse rakentaneet. Veneet olivat täynnä lahjoja: hunajakennoja ja marjoja – kaikki Vanhaa Ruskeaa varten. Mutta tietenkin, Nutkin ei voinut olla aivan muiden kaltainen. Hän lauloi ja hyppi ympäriinsä, melkein kaataen oman veneensä jo ennen lähtöä. Hän heilutti häntäänsä niin vauhdikkaasti, että pieni hiiri melkein putosi. Pieniä veneitä ohjattiin kohti Pöllösaarta, joka näkyi kauempana vihreänä möykkynä. Matka oli jännittävä! He soutivat hitaasti, ja vesi roiskui iloisesti. Oravat katselivat uteliaina ympärilleen. Saari oli upea, täynnä korkeita tammia, joiden oksat ulottuivat melkein veteen asti. Keskellä saarta, syvällä vanhan puun kolossa, asui Vanha Ruskea, joka oli kuuluisa viisaudestaan – ja ehkä myös hieman pelottava.

Arvoitusleikki alkaa

Oravat olivat vihdoin saapuneet saarelle. He astuivat veneistään, pienet tassunsa täynnä intoa tutkia. He keräsivät lahjansa: pähkinöitä, marjoja, sieniä. He lähestyivät vanhaa tammea, jossa Vanha Ruskea asui. Ilmapiiri oli sekoitus jännitystä ja pientä pelkoa. Vanha Ruskea oli hyvin vakava pöllö. Hän istui täysin liikkumattomana puunkolossaan, suuret keltaiset silmänsä tarkkailivat heitä. Oravat esittivät vuorotellen lahjansa. Ujo orava Timo tarjosi hasselpähkinän. Harkitsevainen orava Liisa tarjosi makeita marjoja. Kaikki oravat olivat kohteliaita ja kunnioittavia. Mutta sitten tuli Nutkin. Nutkin oli pieni veijari, aina täynnä energiaa ja hieman ilkikurinen. Hän ei halunnut odottaa vuoroaan. Hän halusi vain päästä hauskaan osaan – arvoituksiin! Hän oli tuonut kauniin, kiiltävän tammenterhon, mutta hän heitti sen ennemmin kuin laski sen varovasti. Vanha Ruskea hyväksyi kaikki lahjat hitaalla silmänräpäyksellä. Sitten oli arvoitusleikin aika. Säännöt olivat yksinkertaiset: jokainen orava sai esittää yhden arvoituksen. Jos Vanha Ruskea ei osannut vastata, he saivat lahjansa takaisin. Jos hän osasi vastata, hän sai pitää lahjan. Ensimmäinen orava, pikku Pörrö, astui esiin. ”Vanha Ruskea,” hän sanoi, ”minulla on sinulle arvoitus.” ”Mikä on se, mikä on täynnä reikiä, mutta pitää silti vettä?” Vanha Ruskea mietti hetken, viisaat silmänsä puoliummessa. Sitten hän huhuili, ”Sieni!” Pikku Pörrö näytti hieman pettyneeltä, mutta myös vaikuttuneelta. Vanha Ruskea oli todellakin hyvin nokkela. Toinen orava, Sulo-niminen, yritti seuraavaksi. ”Minä kysyn,” Sulo sanoi, ”Mikä on vihreä kesällä ja punainen syksyllä?” Vanha Ruskea mietti hetken. ”Lehti!” hän vastasi. Sulo nyökkäsi surullisesti. Vanha Ruskea tiesi kaikki vastaukset. Tämä jatkui hetken. Oravat esittivät nokkelia arvoituksia, ja Vanha Ruskea vastasi niihin kaikkiin. Jokainen orava menetti lahjansa, mutta he eivät olleet pahoillaan. Oli kunnia pelata peliä viisaan Vanhan Ruskean kanssa. He oppivat, ja oli jännittävää nähdä Vanhan Ruskean viisaus. Mutta Nutkin oli tulossa kärsimättömäksi. Hän pomppi varpaillaan, räpläsi häntäänsä. Hänestä muiden oravien arvoitukset olivat liian helppoja. Hänestä Vanha Ruskea vastasi liian hitaasti. ”Minä haluan kysyä arvoitukseni!” Nutkin mutisi. Lopulta oli Nutkinin vuoro. Hän ei lähestynyt Vanhaa Ruskeaa kunnioittavasti kuten muut. Sen sijaan hän karkasi suoraan koloon, melkein Vanhan Ruskean nenän eteen. ”Hei, Vanha Ruskea!” Nutkin sanoi, ”minulla on sinulle todella vaikea arvoitus!” Hän ei odottanut, että Vanha Ruskea ottaisi hänet huomioon. Hän vain puuskahti sen ulos. ”Mikä on se, joka kävelee neljällä jalalla aamulla, kahdella jalalla päivällä, ja kolmella jalalla illalla?” Nutkin kysyi. Tämä oli kuuluisa arvoitus, mutta Nutkin luuli olevansa hyvin nokkela. Vanha Ruskea räpäytti silmiään hitaasti. Hänen suuret keltaiset silmänsä tuijottivat Nutkinia. Hän tiesi vastauksen, tietenkin. Hän tiesi monia asioita. Mutta hän ei pitänyt Nutkinin epäkunnioittavasta sävystä. Vanha Ruskea ei vastannut heti. Hän vain katseli Nutkinia. Nutkin, hiljaisuudesta rohkaistuneena, alkoi hyppiä ympäriinsä. ”Etkö tiedä sitä, Vanha Ruskea?” Nutkin kikatti. ”Se on ihminen! VAUVA ryömii neljällä jalalla, AIKUINEN kävelee kahdella, ja VANHUS kävelee kepin kanssa kolmella!” Nutkin piti tätä erittäin hauskana. Hän jopa tanssahti vähän, ylpeänä itsestään siitä, että oli muka hämännyt viisasta pöllöä. Muut oravat näyttivät järkyttyneiltä. Kukaan ei ollut koskaan puhunut Vanhalta Ruskealle niin. Vanha Ruskea oli viisas ja voimakas, ja hieman pelottava. He pidättivät hengitystään, miettien, mitä Vanha Ruskea tekisi. Vanha Ruskea pysyi täysin liikkumattomana, katseensa kiinnittyneenä röyhkeään oravaan. Nutkin, jännitteestä piittaamattomana, jatkoi kerskumista. ”Se oli helppo!” hän sanoi. ”Minulla on toinenkin!” Hän ei odottanut Vanhan Ruskean lupaa. ”Minulla on pää ja häntä, mutta ei kehoa. Mikä minä olen?” Nutkin kysyi. Hänellä oli niin hauskaa. Hän unohti täysin säännöt ja kohteliaisuuden. Muut oravat vaihtoivat huolestuneita katseita. Näin peliä ei pelattu. Näin ei kohdeltu Vanhaa Ruskeaa. Vanha Ruskea ei edelleenkään puhunut. Hän vain katsoi Nutkinia. Nutkin tulkitsi tämän hämmennyksen tai ehkä jopa ihailun merkiksi. ”Se on kolikko!” Nutkin huusi. ”Ha! Minä tiedän kaikki vastaukset!” Hän melkein tanssi riemusta. Hän luuli voittavansa arvoitusleikin, vaikka Vanha Ruskea ei ollut vastannut yhteenkään hänen kysymykseensä. Hän oli hyvin, hyvin röyhkeä. Aurinko alkoi laskea, luoden pitkiä varjoja saaren yli. Ilma viileni. Muut oravat alkoivat hiljaa kerätä tavaroitaan, valmistautuen lähtemään. He tiesivät, että oli parasta olla provosoimatta Vanhaa Ruskeaa. Mutta Nutkin… Nutkin oli vasta alussa. Hänellä oli monia muita arvoituksia, ja hän oli päättänyt osoittaa, kuinka nokkela hän oli. Hän ei välittänyt, vaikka Vanha Ruskea olisi ärtynyt. Hän luuli, että kaikki oli vain suurta leikkiä. Erittäin vaarallista leikkiä, kuten myöhemmin kävi ilmi.

Yhä röyhkeämpi Nutkin

No niin! huudahti Orava Nutkin, pyrstö pörheänä ja silmät vilkkuen. "Kuuntelepa tätä, Vanha Ruskea!" Hän pomppi lähemmäs pöllöä, niin lähelle, että pieni pöllö saattoi melkein tuntea sen höyhenpeitteen. Nutkin oli todella uhkarohkea. "Mitä on, mitä on", Nutkin alkoi, "mikä on suurempi kuin nalle, mutta painaa vähemmän kuin hiiri?" Hän katseli pöllöä odottavasti, melkein ilkikurisesti. Vanha Ruskea sulki hitaasti silmänsä, sitten avasi ne taas. Hän katsoi Nutkinia pitkään, ja hänen katseensa oli syvempi ja salaperäisempi kuin aiemmin. Muiden oravien mielestä pöllö alkoi näyttää hieman... ärtyneeltä. "Pähkinä", sanoi Vanha Ruskea matalalla, karhealla äänellä. "Pähkinä. Koska nalle on vain nimi, mutta hiiri on elävä. Nimellä ei ole painoa." Nutkinin suu loksahti auki. Hän oli yllättynyt. Pöllö tiesi vastauksen taas! Ja se oli tosi nokkela vastaus! "Voi ei!" Nutkin mutisi, mutta ei antanut periksi. Hän hyppäsi ympäriinsä ja etsi jo mielessään seuraavaa, entistäkin vaikeampaa arvoitusta. Tämä oli ollut jo kolmas päivä oravien saarella oloa. Joka aamu oravat olivat tuoneet lahjansa Vanha Ruskealle, ja joka aamu Nutkin oli kysynyt arvoituksia. Ja joka kerta Vanha Ruskea oli vastannut oikein. Tai ainakin tarpeeksi hyvin. Muut oravat alkoivat olla huolissaan. He toivat kiltisti karhunvatukkansa ja sienensä, mutta Nutkin vain tanssi ympäriinsä ja teki iloisia kuperkeikkoja, täysin välinpitämättömänä. Hän ei edes ollut tuonut enää mitään lahjaa pöllölle sinä päivänä! "Kuuntelepa tätä!" Nutkin huusi jälleen. "Mitä on, mitä on, mikä nousee ilman jalkoja ja lentää ilman siipiä?" Vanha Ruskea ei vastannut heti. Hän käänsi päätään hitaasti, ja hänen suuret, pyöreät silmänsä tuntuivat tuijottavan suoraan Nutkinin sieluun. Mutta Nutkin ei hätkähtänyt. Hän luuli, että pöllö oli vain mietteissään. "Savua!" Nutkin huusi ennen kuin Vanha Ruskea ehti edes avata nokkaansa. "Se on savua!" Hän nauroi makeasti ja pyörähti iloisena. "Olen niin nokkela!" Tällä kertaa Vanha Ruskea kurtisti kulmiaan syvään. Oravat tuntuivat näkevän pienen värähdyksen pöllön sulissa. Se ei ollut hyvä merkki. Eräs orava, Pikku Pähkinä, piiloutui äitinsä turkin taakse. Nutkin oli kuitenkin liian innoissaan huomatakseen mitään. Hän oli varma, että hänestä oli tulossa arvoitusmestari, ja että Vanha Ruskea vain ihaili hänen taitojaan. Hän kuvitteli olevansa parasta seuraa pöllölle. "Miksi sinulla ei ole takkia, Vanha Ruskea?" Nutkin kysyi yhtäkkiä, ja hänen äänensä oli nyt jo suorastaan röyhkeä. Hän heilutti pientä, pörröistä pyrstöään pöllön nokan edessä. Muut oravat haukkoivat henkeään. Kukaan ei ollut koskaan puhunut niin kunnioituksettomasti Vanha Ruskealle! "Koska sinun hännästäsi on tehty takki minulle!" Nutkin huusi itse vastauksensa ennen kuin pöllö ehti edes vilkaista. Sitten hän purskahti nauruun. Mutta nauru oli onttoa ja yksinäistä, sillä kukaan muu ei nauranut. Vanha Ruskea ei liikuttanutkaan silmääkään. Hän istui kivellään, liikkumatta, mutta hänen katseensa muuttui. Se ei ollut enää vain ärtynyt, se oli... uhkaava. "Nutkin, lopeta!" kuiskasi yksi vanhempi orava, Taimi, joka oli tunnettu varovaisuudestaan. "Etkö näe, että Vanha Ruskea ei pidä tuosta?" Mutta Nutkin vain ravisti pyrstöään. "Älä höpötä, Taimi! Meillä on vain hauskaa! Eikö vain, Vanha Ruskea?" Hän katsoi pöllöön, odottaen hyväksyvää katsetta tai ehkä jopa pienen nyökkäyksen. Mutta pöllö oli kuin patsas. Nutkinin oli pakko saada viimeinen sana. Hän ei kestänyt ajatusta, että pöllö ei enää kiinnittänyt häneen huomiota. Hän pomppi edestakaisin, yhä nopeammin ja nopeammin, kunnes hän pysähtyi aivan pöllön nokan eteen. Hän seisoi takajaloillaan ja nojasi etujaloillaan pöllön polveen. "Yksi vielä!" Nutkin julisti, "ja tämä on kaikista paras! Jos Vanha Ruskea ei vastaa tähän, niin hän on tyhmä pöllö!" Oravien joukossa kuului tyytymätöntä muminaa. "Nutkin, sinä ylität rajan!" mutisi toinen orava, Kanto, joka oli aina ollut Nutkinin kaveri. Mutta tällä kertaa Kanto oli vakava. Nutkin ei välittänyt. Hän puhdisti kurkkuaan ja aloitti viimeisen arvoituksensa. "Kuinka monta pähkinää voit syödä tyhjään vatsaan, Vanha Ruskea?" Hän virnisti, todella tyytyväisenä itseensä. Hän oli varma, että tämä oli täydellinen arvoitus, johon pöllö ei voisi vastata. Se oli juuri sellainen pähkinä, jonka vain orava voi ratkaista! Vanha Ruskea tuijotti Nutkinia. Hänen suuret, pyöreät silmänsä olivat nyt täysin mustat ja syvän uhkaavat. Nutkinin virne alkoi hiipua. Hän näki pöllön silmissä jotain, mitä ei ollut nähnyt koskaan ennen. Se ei ollut enää leikinomaista ärsyyntymistä. Se oli... vihaa. Pöllö laski hitaasti ja harkiten toisen kyntensä maahan. Sitten toisen. Se alkoi liikkua. Nutkinin sydän alkoi tykyttää nopeammin. "Vain yhden", kuiskasi Vanha Ruskea, hänen äänensä oli matala ja hyytävä. "Sillä sen jälkeen vatsa ei ole enää tyhjä." Nutkin seisoi paikallaan, täysin lamaantuneena. Vastauksen nokkeluus ja pöllön äänen uhkaava sävy saivat hänen karvansa nousemaan pystyyn. Hän ei ollut koskaan kuullut pöllön puhuvan niin pelottavasti. Ja sitten, ennen kuin Nutkin ehti reagoida, Vanha Ruskea hyökkäsi! Se liikkui niin nopeasti, että Nutkin tuskin näki sitä. Kynnet suoraan kohti pientä, pörröistä oravaa! Nutkinin silmät pullistuivat kauhusta. Kaikki hauskuus oli poissa. Leikki oli päättynyt. Tämä ei ollutkaan mikään leikki! Vanha Ruskea ei ollutkaan hassu arvoituskaveri, vaan vaarallinen peto! Hän väisti juuri ja juuri, pöllön kynnet hipaisivat hänen pörröistä pyrstöään. "Apua!" Nutkin kiljui, ja hänen äänensä oli nyt täynnä puhdasta, jäätävää kauhua. Hän juoksi, niin nopeasti kuin pienet jalkansa vain kantoivat. Oravat pakonäätivät ympärillään, järkyttyneinä ja pelokkaina. Vanha Ruskea, joka oli ollut niin kärsivällinen, oli nyt herännyt todelliseen olemukseensa. Pöllö lähti Nutkinin perään. Se ei lentänyt, mutta se juoksi ja hyppi nopeasti kiveltä kivelle, ja sen suuret silmät olivat kiinnittyneet Nutkiniin kuin saalistaja saaliiseensa. Nutkin pujotteli puiden ja pensaiden lomassa, yrittäen paeta uhkaavaa petoa. Oravien saaren kaunis päivä oli muuttunut painajaiseksi. Kaikki Nutkinin röyhkeys oli haihtunut ilmaan. Hän halusi vain päästä turvaan.

Seuraus ja opetus

Nutkin juoksi niin lujaa kuin pienet oravan jalkansa kantoivat. Sydän hakkasi kuin rumpu rinnassa. Hän hyppi oksalta toiselle, sinkoutui pensaiden läpi, yrittäen kadota metsän syvyyteen. Vanha Ruskea Pöllö leijui äänettömästi hänen perässään, suuret silmät tiukasti kiinni pieneen, pakenevaan oravaan. Pöllö ei ollut vihainen samalla tavalla kuin Nutkin oli ollut röyhkeä. Ei, Pöllö oli vain... kyllästynyt ja hieman huvittunut Nutkinin loputtomasta keppostelusta. Mutta nyt hän halusi laittaa asialle pisteen. Hän oli päättänyt opettaa pikkuruiselle oravalle läksyn. Yhtäkkiä, aivan kun Nutkin luuli jo pääsevänsä turvaan, Pöllö teki salamannopean syöksyn! Nutkin tunsi terävän tuulen suhahtavan korvansa ohi, ja sitten... jotakin tarttui hänen takapuoleensa! Se ei ollut terävä kynsi, ei sentään! Pöllö oli napannut Nutkinin tuuheasta hännästä kiinni! "Apuaaa!" Nutkin kiljaisi, ja roikkui nyt ilmassa, Pöllön kynsissä kiinni hännästään! Hän vispasi jalkojaan vimmatusti, yrittäen rimpuilla irti. Mutta Pöllön ote oli tiukka. Vanha Ruskea Pöllö kohosi hitaasti korkeammalle, kantaen pientä, rimpuilevaa oravaa ilmassa. Nutkinin pää pyöri, ja maa näytti kaukaiselta. Ensimmäistä kertaa elämässään Nutkin oli todella, todella peloissaan. Hän oli aina ollut niin itsevarma, niin rohkea. Mutta nyt, korkealla ilmassa roikkuessaan, hän tunsi vain pienen, avuton tunteen. Pöllö ravisteli Nutkinia edestakaisin, aivan kuin se olisi ravistellut pähkinää puusta. Nutkinin häntä oli kaunis, tuuhea ja pitkä, ja se oli aina ollut hänen ylpeytensä. Hän oli heilutellut sitä kehuskelevasti, käyttänyt sitä viuhkana ja jopa peittona nukkuessaan. Mutta nyt se oli Pöllön kynsissä, eikä hän voinut tehdä mitään. Nutkin yritti sanoa jotakin, pyytää anteeksi, luvata olla kiltti – ihan mitä tahansa! – mutta Pöllö vain tuijotti häntä suurin, keltaisin silmin. Sitten, aivan yllättäen, tapahtui jotain. Pöllö ravisti Nutkinia vielä kerran, vähän kovempaa. Ja samassa, Nutkinin kaunis, tuuhea häntä... napsahti poikki! Nutkin putosi kuin kivi alas, onneksi pehmeään sammalmättääseen. Hän iskeytyi maahan ja nousi heti ylös, pyörryksissä ja hämmentyneenä. Hän vilkaisi taakseen. Häntä oli poissa. Hänellä oli enää pieni, tynkä jäljellä. Pöllö leijui edelleen yläpuolella, pitäen Nutkinin häntää kynsissään. Se katsoi Nutkinia hetken, sitten pudotti hännän maahan ja lensi äänettömästi tiehensä, jättäen Nutkinin yksin ja hännättömänä. Nutkin seisoi siinä, pieni tynkä sojottaen takapuolesta. Hän kosketti sitä varovasti tassullaan. Se oli totta. Hänen kauniista hännästään oli jäljellä vain pieni pätkä. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Ei siksi, että sattui, vaan siksi, että hän ymmärsi. Hän ymmärsi, että kaikki hänen röyhkeytensä, kaikki hänen ilkikurisuutensa ja kaikki hänen typerät kysymyksensä olivat johtaneet tähän. Hän oli ollut tuhma. Hän oli ollut epäkunnioittava. Hän oli ollut väärässä. Hän oli pilkannut Vanhaa Ruskeaa Pöllöä, eikä hän ollut kuunnellut, kun muut olivat yrittäneet varoittaa häntä. Hän oli luullut olevansa nokkela ja hauska, mutta todellisuudessa hän oli ollut vain ärsyttävä. Ja nyt hän oli menettänyt sen, mitä hän oli eniten ylpeillyt. Hänen hännänsä. Nutkin istui siinä sammalmättäässä pitkän aikaa, miettien kaikkea. Auringonvalo siivilöityi puiden lehvistön läpi, mutta Nutkinin mielessä oli pilvistä. Hän oli oppinut tärkeän läksyn. Ei ole kivaa olla röyhkeä toisille. Ei ole kivaa pilkata tai olla tyly. Kaikilla on tunteet, myös Pöllöllä. Ja joskus, jos on liian tuhma, siitä voi koitua ikäviä seurauksia. Kuten hännän menettäminen. Lopulta Nutkin nousi ja lähti köpöttelemään takaisin kohti venettä, jossa hänen sisaruksensa ja serkkunsa olivat. Hän käveli hitaasti, katse maahan luotuna. Hän ei enää pomppinut iloisesti tai heiluttanut häntäänsä. Hän häpesi. Kun hän pääsi veneelle, kaikki muut oravat katsoivat häntä, suut auki. Missä oli Nutkinin häntä? Pieni tynkä takapuolessa oli aivan uusi näky. Heidän Nutkininsa, se keikaroiva ja röyhkeä orava, oli palannut hännättömänä. He eivät sanoneet mitään, mutta Nutkin näki heidän silmissään yllätyksen ja ehkä jopa sääliä. Nutkin ei koskaan enää palannut Pöllösaarelle etsimään pähkinöitä. Hän oli saanut tarpeekseen. Hän ei myöskään enää koskaan ollut röyhkeä Vanhaa Ruskeaa Pöllöä kohtaan. Itse asiassa, hän ei ollut röyhkeä kenellekään. Hän oli oppinut läksynsä. Hänestä oli tullut paljon kiltimpi ja hiljaisempi orava. Joka kerta, kun hän näki muiden oravien heiluttavan tuuheita häntiään, hän muisti Pöllösaaren päivän. Hän muisti Pöllön suuret silmät ja sen, miten hänen hännästään oli tullut pieni pätkä. Se oli pysyvä muistutus hänen vanhasta, tuhmasta käytöksestään. Mutta se oli myös muistutus siitä, että virheistä voi oppia. Vaikka Nutkinilla ei ollut enää pitkää häntää, hänellä oli nyt jotain paljon tärkeämpää: hän osasi olla ystävällinen ja kunnioittava. Hän ymmärsi, että jokaisen kanssa tulee olla ystävällinen ja kohtelias. Ja niin, Vanha Ruskea Pöllö, joka oli niin viisas ja kärsivällinen, oli lopulta saanut Nutkinin ymmärtämään. Vaikka se oli ollut vähän ronski tapa opettaa, se oli tehonnut. Nutkinista tuli esimerkillinen orava, joka muisti aina Vanhan Ruskean Pöllön sanattoman läksyn. Hän opetti myös omille pienille oravanpoikasilleen, että on tärkeää olla ystävällinen ja kunnioittava kaikkia kohtaan, niin suuria pöllöjä kuin pieniä toukkiakin. Sillä muuten voi käydä niin, että joku saattaa vaikka... napata hännän!

Lopetus

Kiitos paljon, että kuuntelit Orava Nutterin seikkailun! Toivottavasti nautit hänen pähkinänmetsästyksestään metsän kätköissä. Kerro Sonacastsille, jos sinulla on palautetta tai omia hauskoja tarinaideoita. Ehkä sinäkin voisit keksiä uuden, jännittävän seikkailun? Maailma on täynnä ihmeitä, jotka odottavat löytäjäänsä. Muista leikkiä ja unelmoida! Nähdään taas pian seuraavan tarinan parissa.

Lisää tarinoita