SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Orava Nutterin tarina

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Oletko koskaan kuullut oravasta, joka oli niin veikeä ja utelias, että menetti häntänsä? Tänään sukellamme Beatrix Potterin lumoavaan maailmaan ja tapaamme pähkinäisen ystävämme. Liity seuraamme, kun kerromme tarinan Orava Nutterista, hänen seikkailuistaan Pöllösaarella ja siitä, mitä tapahtui, kun hän tapasi Vanhan Ruskean pöllön. Valmistaudu kuuntelemaan tarinaa, joka on täynnä pähkinöitä, arvoituksia ja pientä pörröistä pöyhkeyttä!

Oravien matka Pöllösaarelle

Joka syksy, kun pähkinät olivat kypsiä, joukko pieniä oravia pakkasi parhaimmat aarteensa. Mukana olivat Tuftty, Timmy Tiptoes, pikku pörröinen Babushka ja tietysti myös Nutteri. Heidän oli määrä ylittää järvi Pöllösaarelle. Miksikö? Saarella asui vanha, viisas pöllö nimeltään Vanha Ruskea Pöllö, jolle oravat veivät lahjoja joka vuosi. Se oli perinne, ja vastineeksi pöllö antoi heidän kerätä pähkinöitä saarensa puista. Oravat rakensivat pieniä lauttoja ja purjehtivat sitten veden yli. Se oli aina jännittävä matka! Nutteri tosin ei malttanut odottaa ja huojui jo lautan reunalla. Muut oravat olivat niin kilttejä ja kunnioittavia Vanhaa Ruskeaa Pöllöä kohtaan. He tiesivät, että pöllö oli tärkeä ja että sen kanssa piti olla kohtelias. Nutteri oli kuitenkin vähän erilainen. Hän mietti, miksi heidän piti antaa kaikki ne pähkinät pöllölle. Eivätkö he voisi vain kerätä pähkinät itse ja pitää ne? Hänellä oli jo monta arvoitusta mielessään, joita hän halusi kysyä pöllöltä. Mutta ennen sitä, heidän piti päästä saarelle.

Nutterin ilkikurisuus jatkuu

Niin, Pöllösaarella oli odottamassa suuri vanha pöllö, jota kutsuttiin Pöllöherraksi. Pöllöherra istui majesteettisesti puunoksalla, silmät puoliksi suljettuina, aivan kuin se miettisi jotain hyvin syvällistä ja tärkeää. Oravat tunsivat pientä jännitystä, koska Pöllöherra oli tunnettu paitsi viisaudestaan, myös hieman pelottavasta olemuksestaan. He lähestyivät kunnioittavasti, pienet pähkinänyytit tiukasti tassuissaan. Kuten aina, he asettivat parhaimmat ja suurimmat pähkinänsä pöllön jalkojen juureen lahjaksi. Yksi toisensa jälkeen, he laskivat pähkinöitään, pieniä, pyöreitä, herkullisia aarteita, joita Pöllöherra voisi sitten nautiskella. Kaikki muut oravat tekivät niin.

Viimeinen päivä ja kohtalon hetki

Mutta Nutter-orava? Ei hän toiminut samoin. Ei Nutter koskaan tuonut lahjoja. Sen sijaan hän lauloi hassuja lauluja ja esitti pöllöherralla nokkelia arvoituksia. Ja Pöllöherra Oravaherra, vanha ja viisas, vain kuunteli. Hän saattoi toisinaan hieman nyökätä päätään, kuin olisi sanonut: ”Hm, mielenkiintoista, mutta miksi et tuo minulle pähkinöitä, pikku kiusankappale?” Päivät kuluivat nopeasti Pöllösaarella. Yksi päivä muuttui toiseksi, ja jokainen aamu toi mukanaan lisää auringonpaistetta ja uusia pähkinöitä oraville. Joka aamu oravat heräsivät innokkaana, keräsivät pähkinänyyttinsä ja marssivat sitten Pöllöherran luo, kumartaen kunnioittavasti. He olivat niin ahkeria ja niin kohteliaita. He tiesivät, että Pöllöherra valvoi heitä ja antoi luvan olla hänen saaressaan. Ja joka aamu Nutter-orava tanssahteli paikalle, ilman ainoatakaan lahjaa, ja lauloi uuden, entistäkin hassumman arvoituksen. Nutterin laulut tulivat yhä hassummiksi ja nokkelammiksi! Hän teki pilaa Pöllöherran unteliaisuudesta, hänen suurista silmistään ja jopa hänen haukotuksistaan. Muut oravat piilottelivat pensaikkojen takana, kauhuissaan siitä, mitä Pöllöherra voisi tehdä. Mutta Pöllöherra Oravaherra vain istui oksallaan, silmät puoliksi kiinni, ja näytteli nukkuvaa. Hän saattoi murista hiljaa, syvältä kurkustaan, mutta muuten hän vain antoi Nutterin jatkaa. Hän odotti. Hän odotti ja odotti, ja Nutter-orava vain jatkoi ilkikurisuuttaan päivästä toiseen. Sitten koitti se seitsemäs aamu. Se oli viimeinen päivä, jonka oravat saisivat viettää saarella. Koko viikon ajan he olivat keränneet ahkerasti, ja nyt heidän pähkinänyyttinsä olivat pullollaan herkullisia aarteita. Pienet oravat olivat niin innoissaan. Pian he saisivat palata kotiin, perheittensä luo, ja nauttia kovalla työllä keräämistään pähkinöistä. Heidän sydämensä paukkuivat innosta. He olivat kiitollisia Pöllöherralle hänen vieraanvaraisuudestaan. Kuten joka aamu, oravat marssivat Pöllöherran luo. He asettivat viimeiset ja suurimmat pähkinänsä maahan, jättäen ne lahjaksi. He kumarsivat syvään ja kiittivät Pöllöherraa. Pöllöherra Oravaherra oli valvonut heitä koko viikon ajan, ja nyt oli aika sanoa hyvästit. Mutta sitten tuli Nutter-orava. Hän tanssahteli paikalle tavalliseen tapaansa, pyörähdellen ja hyppien. Mutta Nutterilla ei ollut mukanaan mitään. Ei yhtäkään pähkinää. Ei ainoatakaan lahjaa Pöllöherralle. Sen sijaan Nutter-orava seisoi suoraan Pöllöherran edessä, rinta rottingilla, ja alkoi laulaa. Tämä ei ollut mikään tavallinen arvoitus, ei mikään pieni hassuttelu. Tämä oli Nutterin paras, tai ehkä pahin, arvoitus koskaan. Hän katsoi Pöllöherraa suoraan silmiin ja lauloi: ”Pöllöherra vanha, onko sinulla hampaat, vai vain nokka terävä? Jos hampaat puuttuvat, miten purista herkkuja, jos nokka vain napsaa, mihin katoaa pähkinä?” Muut oravat piiloutuivat kauas, jopa lehtien alle, peläten Pöllöherran reaktiota. Heidän korvansa vapisivat. Tämä oli liikaa. Tämä oli todella liikaa! Pöllöherra Oravaherra oli sietänyt Nutterin ilkikurisuutta koko viikon, päivästä toiseen. Mutta tämä viimeinen arvoitus, joka kyseenalaisti hänen pöllömäisen olemuksensa ja hänen kykynsä syödä pähkinöitä ilman hampaita, oli viimeinen pisara. Pöllöherra Oravaherra avasi silmänsä, jotka olivat tähän asti olleet vain tylsät ja väsyneet. Ne välähtivät nyt punaisina! Hänen höyhenensä nousivat pystyyn, ja hänen nokkansa napsahti uhkaavasti. Hän ei enää esittänyt nukkuvaa. Pöllöherran kärsivällisyys oli lopussa. Ja ennen kuin Nutter-orava ehti sanoa sanaakaan, Pöllöherra oli jo hypännyt! Hän syöksyi alas oksaltaan, suoraan Nutter-oravan kimppuun. Se oli kohtalon hetki.

Hännän menetys ja pako

Pöllöherra oli siis hypännyt! Se syöksyi ilman läpi kuin suuri, ruskea varjo, suoraan Nutter-oravan päälle. Nutter ei ehtinyt kissaa sanoa, kun Pöllöherran vahvat kynnet jo tarttuivat häneen kiinni. Se oli hurja hetki! Nutter-orava kirkaisi pienen kimeän huudon ja alkoi rimpuilla kaikin voimin. Hänen pieni kehonsa vääntäytyi ja kääntyi Pöllöherran tiukassa otteessa, yrittäen epätoivoisesti päästä irti. Hän sätki jalkojaan ja huitoi tassuillaan, mutta Pöllöherran ote ei hellittänyt. Nutterin pieni sydän hakkasi kuin rumpu rinnassaan. Hän oli todella peloissaan. Pöllöherra, tuo viisas vanha lintu, oli todella vihainen Nutterin kaikesta ilkikurisudesta. Se piti Nutteria tiukasti kiinni ja alkoi nyppiä pieniä karvoja Nutterin turkista, ikään kuin se yrittäisi nyppiä häntä karvattomaksi! Kuvitelkaa, miten kamalaa se olisi ollut! Nutter tunsi pienten karvojen irtoavan ja se pelotti häntä niin kovasti, että hän rimpuili ja vääntäytyi kuin pieni mato koukussa. Hän yritti kaikin keinoin paeta Pöllöherran kynsistä. Hän potki ja raapi, yritti purra ja sätki kaikin pienin voimin, mutta Pöllöherran ote oli rautainen, eikä hän päässyt minnekään. Ilma oli sakeana pienten oravankarvojen lennellessä tuulessa. Siinä painissa, jossa molemmat yrittivät parhaansa, jossa Nutter ponnisteli elämänsä edestä ja Pöllöherra piti kiinni kuin tukkipuusta, tapahtui jotain todella odottamatonta. Nutter pyörähti yhden kerran niin rajusti ja epätoivoisesti, että Pöllöherran ote lipsahti hetkeksi. Mutta Pöllöherra sai vielä viime hetkellä kiinni Nutterin upeasta, tuuheasta hännästä! Nutter ei ehtinyt miettiä, kun hän jo veti itseään irti kaikella voimallaan, pakoon pääsemisen toivo silmissään. Hän veti, niin kovaa kuin vain pystyi. Silloin, siinä samassa silmänräpäyksessä, kuului pieni repäisyääni. Se oli ääni, joka kajahti hiljaisuudessa ja sai Nutterin sydämen jyskyttämään entistäkin kovempaa. Ja mitä sitten tapahtui? Nutter oli päässyt irti! Hän oli vapaa! Mutta hänen perässään, Pöllöherran kynsissä, heilui pala hänen omasta hännästään! Se oli irronnut! Se oli pala Nutterin ylpeydestä, hänen upeasta koristuksestaan, joka oli nyt Pöllöherran saaliina. Nutter-orava tunsi olonsa oudoksi, kevyeksi ja jotenkin vajavaiseksi. Hän kosketti nopeasti paikkaa, jossa hänen hännänpäänsä oli äsken ollut. Hänen aiemmin niin pitkä, tuuhea ja upea häntänsä oli nyt paljon lyhyempi. Vain pieni tynkä oli jäljellä, heiluen surullisesti hänen takanaan. Nutter-orava ei jäänyt miettimään sitä. Hän oli niin peloissaan ja helpottunut, että hän ponkaisi liikkeelle sellaista vauhtia, mitä hän ei ollut koskaan ennen saavuttanut. Hän hyppäsi oksalta toiselle, kuin pultti jousesta ammuttuna, juoksi puunrunkoa pitkin alas ja sitten yli nurmikon, pienet jalat vipattaen niin nopeasti, että ne olivat melkein näkymättömät. Hän ei katsonut taakseen, ei vilkassutkaan. Pöllöherra jäi oksalle tuijottamaan irronnutta hännänpalaa, ehkä jopa hieman yllättyneenä ja ehkä jopa miettien, oliko se ollut riittävä opetus. Nutterin sydän hakkasi kuin rumpu. Hän tunsi keuhkojensa polttavan, mutta hän ei pysähtynyt ennen kuin oli päässyt takaisin joen rantaan, aivan sinne missä muut oravat olivat odottaneet. Hän putosi maahan, läähättäen ja täristen. Muut oravat olivat kauhuissaan nähdessään Nutterin. Heidän silmänsä suurenivat ja heidän pienet suunsa loksahtivat auki, kun he näkivät ystävänsä. He näkivät Nutterin, mutta hän oli erilainen. Häntä oli lyhyt, ja hänen turkkinsa oli hieman pörröinen ja sotkuinen taistelusta. Hän näytti siltä, kuin olisi nähnyt kummituksen.

Lopetus

Kiitos, kun olit mukana Orava Nutterin jännittävässä seikkailussa! Toivottavasti pidit siitä, ja ehkäpä sinäkin uskaltaudut nyt tutkimaan metsän salaisuuksia. Muistathan, että oma mielikuvituksesi on täynnä uusia tarinoita ja hahmoja! Voit kertoa Sonacastsille, jos sinulla on toiveita tai palautetta tästä tarinasta. Lämmin kiitos kuuntelusta ja aurinkoisia hetkiä! Nähdään taas!

Lisää tarinoita