SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Nuori kuningas

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Kuvittele nuori kuningas, joka varttuu paimenena, kaukana hovin loistosta. Yhtäkkiä hän löytää itsensä valtaistuimen kynnykseltä, ympäröitynä kultaa ja jalokiviä. Mutta juuri ennen kruunajaisiaan hän näkee unia – unia, jotka paljastavat kaiken kauneuden takana piilevän tuskan. Miten hän reagoi tähän järkyttävään totuuteen? Valitseeko hän loiston vai kansansa kärsimyksen? Tänään sukellamme Oscar Wilden satuklassikkoon, Nuoreen kuninkaaseen, ja pohdimme vallan ja myötätunnon todellista merkitystä.

Nuoren kuninkaan lapsuus ja löytö

Oli kerran – kauan sitten, mutta ei niin kauan, että olisimme unohtaneet – pieni poika. Hän ei tiennyt olevansa kuningas, ei ainakaan vielä. Hän kasvoi pienessä mökissä, metsän siimeksessä, paimentaen lampaita ja jutellen metsän eläinten kanssa. Hänellä oli ystävinään puput ja oravat, ja joskus kettu kurkisti pusikosta. Poika oli iloinen ja vapaa, ja hänen ainoat huolensa olivat, etteivät lampaat karkaa tai että iltaisin kuu paistaisi tarpeeksi kirkkaasti. Hän rakasti luontoa ja kaikkia sen pieniä ihmeitä. Hän ei nähnyt loistokkaita pukuja tai suuria linnoja, vain puita, puroja ja kukkia. Eräänä päivänä, kun poika oli juuri nukahtamassa pehmeään sammalmättääseen, hänen elämänsä muuttui ikuisesti. Kuninkaan sotilaat löysivät hänet. He olivat etsineet häntä pitkään, sillä hän oli oikea, perillinen – todellinen kuningas, joka oli kadonnut pienenä vauvana. Sotilaat veivät pojan kauas pois, suureen, kylmään linnaan. Poika oli ihmeissään ja vähän surullinenkin jättäessään hyvästit metsälle ja ystävilleen. Mutta nyt hän oli kuningas, ja hänen oli opittava kuninkaalliset tavat.

Kuninkaalliset unet ja todellisuus

Linnan paksut kiviseinät tuntuivat kylmiltä ja korkeuksiltaan valtavilta. Siellä oli paljon palvelijoita, jotka kumarsivat ja puhuivat hänelle kunnioittavasti. Mutta kukaan ei nauranut yhtä iloisesti kuin oravat metsässä, eikä kukaan kertonut satuja niin kauniisti kuin vanha metsänvartija. Poika ikävöi metsän lämpöä ja yksinkertaista elämää. Hänelle opetettiin kuninkaallisia tapoja: miten syödä veitsellä ja haarukalla, miten puhua hovimiehille ja miten kävellä ylväästi. Hänen vanhat, metsäiset vaatteensa vaihdettiin samettisiin pukuihin ja silkkikenkiin. Mutta pojan sydämessä oli yhä metsän pojan uteliaisuus ja seikkailunhalu. Pian oli koittava päivä, jolloin hänestä tulisi virallisesti kuningas. Hänet kruunattaisiin. Hovin miehet toivat hänelle näytille upeita esineitä: loistavan kultaisen valtikkaan, joka oli täynnä kimaltelevia jalokiviä; kauniin kruunun, joka oli tehty puhtaasta kullasta ja timanteista; sekä upeat kuninkaalliset vaatteet, jotka oli kudottu hienoimmasta silkistä ja koristeltu pienillä helmilla. Ne olivat kauniita, todella kauniita, mutta ne tuntuivat myös raskaalta ja vieraalta. Poika ei ymmärtänyt, miksi kuninkaan tarvitsi olla niin hieno. Eikö metsän kuningas, kuten suuri hirvi, ollut ylväs omalla tavallaan, ilman mitään kimaltavaa? Tätä hän mietti, kun nukahti viimeiseen uneen ennen kruunajaisiaan. Yötä ennen kruunajaisia, poika meni nukkumaan kultaisessa sängyssään. Hän sulki silmänsä ja alkoi nähdä hyvin eläviä unia. Ensimmäisessä unessa hän näki vanhan kaivoksen, syvällä maan alla. Siellä pienet miehet kaivoivat maata pimeydessä, etsien kultaa. He olivat likaisia ja väsyneitä, ja heidän silmänsä olivat täynnä surua. Yksi heistä lyyhistyi maahan, sairaana ja uupuneena. Tämä kulta, poika tajusi, oli se, josta hänen valtikkaansa oltiin tekemässä. Hän heräsi unestaan säikähtäneenä. Mutta hän nukahti uudelleen. Toisessa unessa hän näki kaukaisen maan, jossa silkkimadot kehräsivät lankaa. Sitten hän näki pieniä lapsia, jotka työskentelivät auringon paahteessa, keräten näitä lankoja suurille kangaspuille. Heidän pienet sormensa olivat kipeät ja väsyneet, mutta heidän täytyi jatkaa, jotta kuninkaan vaatteisiin saatiin tarpeeksi hienoa silkkiä. Heidän kasvonsa olivat niin surulliset. Poika tunsi piston sydämessään. Hän nukahti kolmannen kerran. Tällä kertaa hän näki syvän, sinisen meren. Siellä rohkeat sukeltajat laskeutuivat alas, aina pohjaan asti, etsimään kimaltelevia helmiä. Yksi sukeltaja näytti nuorelta ja vahvalta, mutta syvyyksien paine oli liikaa. Hän ei jaksanut nousta pintaan. Hän ei palannut perheensä luokse. Nämä olivat ne helmet, joilla hänen kruununsa oli koristeltu. Pieni kuningas heräsi auringonnousun aikaan. Hänen mielessään pyörivät yhä nämä kuvat, nuo surulliset kasvot ja väsyneet kädet. Miten hän voisi pukea ylleen jotakin niin kaunista, kun hän tiesi, että sen takana oli niin paljon tuskaa ja vaivaa? Kun palvelijat tulivat aamulla pukea hänet kruunajaisia varten, he toivat mukanaan upeat vaatteet, valtikkaan ja kruunun. Mutta poika ravisti päätään. 'En voi pukea näitä', hän sanoi. 'En halua olla kuningas, jonka loisto on tehty toisten surusta.' Palvelijat olivat aivan ymmällään. 'Mutta teidän täytyy, Majesteetti! Nämä ovat kuninkaan tunnusmerkit!' he sanoivat kuorossa. Pieni kuningas nousi sängystä ja katsoi ulos ikkunasta, jossa aurinko juuri nousi. Hän näki linnan puutarhan, jossa pienet linnut lauloivat iloisesti. Hän mietti metsää ja sen vapaata elämää. 'Minkälainen kuningas minä olisin, jos loistaisin, mutta sydämeni olisi raskas?' hän kysyi itseltään. Hän päätti, että hänestä tulisi erilainen kuningas. Sellainen, joka miettii, mistä asiat tulevat ja miten ne ovat tehty. Sellainen, joka haluaa, että kaikki ovat iloisia, ei vain hän itse. Mutta miten hän voisi tehdä sen? Se oli suuri kysymys, jota hän mietti, kun kruunajaisten aika lähestyi.

Kuninkaan päätös ja kansan reaktio

Aamu koitti, ja sen mukana saapui se suuri päivä, jota oli odotettu niin kauan! Koko kaupunki oli täynnä juhlan tuntua. Kadut oli koristeltu värikkäillä lipuilla, ja ilmaan levisi herkullisten leivonnaisten tuoksu. Ihmiset olivat pukeutuneet parhaimpiinsa, ja lapsia nauratti jo pelkkä ajatuskin kaikesta siitä jännityksestä, mitä päivä toisi tullessaan. Kruunajaiskulkue olisi upea! Varmasti nähtäisiin jotain todella ihmeellistä. Ne kimaltavat vaatteet ja loistavat korut! Kaikki odottivat innolla. Mutta palatsissa, nuoren kuninkaan omassa huoneessa, ei ollut juhlatunnelmaa. Hän oli nukkunut huonosti, ja hänen mielessään pyörivät yhä ne unet, ne kuvat, jotka olivat niin selkeästi näyttäneet, kuinka paljon tuskaa ja vaivaa kauniit asiat joskus vaativat. Hän istui suuren ikkunan ääressä ja katseli, kuinka aurinko nousi hiljalleen ja valaisi kaupungin kullankeltaiseksi. Kuinka hän voisi juhlia, kun tiesi, mitä nämä juhlat olivat maksaneet? Mitä ne olivat vaatineet niiltä, jotka olivat tehneet kaiken valmiiksi? Pian ovelle koputettiin. Sisään astuivat hovimestarit ja suuri joukko palvelijoita, kantaen käsissään kuninkaan kruunajaisvaatteita. Ne olivat todella upeat! Siellä oli viitta, joka oli kudottu hienoimmasta kultalangasta ja koristeltu pienillä helmilla, jotka kimaltelivat kuin kastehelmet auringossa. Oli sähäkkä miekka, jonka tuppi oli täynnä jalokiviä, ja tietysti se kaikkein tärkein: painava kultainen kruunu, joka oli täynnä kirkkaasti loistavia timantteja ja rubiineja. Nämä olivat kaikki ne asiat, joita nuoren kuninkaan oli määrä pitää yllään, jotta kaikki näkisivät hänen olevan todellinen, mahtava hallitsija.

Ihme ja valtakunnan muutos

Aivan, ne olivat todella upeat! Sellainen viitta, miekka ja kruunu, jotka olivat täynnä kimallusta ja loistoa. Kaikki hovin virkailijat odottivat jännittyneenä, että nuori kuningas pukisi ne ylleen ja astuisi ulos näyttämään valtakunnalleen, että hän oli heidän uusi, mahtava hallitsijansa. Mutta nuoren kuninkaan sydämessä oli jotain toisin. Ne kauniit esineet eivät tuntuneetkaan enää niin kauniilta hänen mielessään. Hän oli nähnyt unissaan jotain paljon todempaa. Jotain, mikä oli paljon tärkeämpää kuin kulta tai jalokivet. Nuori kuningas katsoi ympärilleen suuressa salissa. Hän näki palvelijoita, jotka kantoivat tarjottimia täynnä herkkuja. Hän näki virkamiehiä, jotka hymyilivät hänelle. Mutta hänen mielessään väikkyi kuva niistä köyhistä ihmisistä, jotka olivat tehneet kaiken tämän rikkauden hänen valtakunnassaan. Hän muisti kullan kaivajien väsyneet kasvot, helmioppaan märät kädet ja kudojien hiestyneet otsat. Miten hän voisi pukea ylleen sellaisia asioita, jotka oli saatu niin kovalla työllä ja toisten kärsimyksellä? Ei, hän ei voinut. Ei sitten millään.

Lopetus

Kiitos kun olit mukana Nuoren kuninkaan tarinassa! Toivottavasti pidit tästä seikkailusta. Muista, että sinun mielikuvituksesi on aivan yhtä maaginen kuin kuninkaan kruunu! Voit keksiä omia tarinoita vaikka joka päivä. Kerrothan Sonacastille, jos sinulla on toiveita tai palautetta. Me rakastamme kuulla, mitä sinä ajattelet. Jatka unelmoimista ja seikkailuja! Heippa taas!

Lisää tarinoita