SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Naurettava Kirves Puupää-Pulassa

60 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Introduction

Voiko metsässä olla mitään hauskempaa kuin puukirves, joka yrittää kertoa vitsejä? Metsätyömies Jussi oli juuri nostamassa kirvestä ilmaan, kun se yhtäkkiä murahti: "Jussi, Jussi, tiedätkö miksi minulla on niin tylsä elämä? Koska minua käytetään aina vain puiden kaatamiseen, ei koskaan huvipuistossa!" Jussin silmät pyöristyivät. Oliko hän tullut hulluksi vai oliko hänen kirveensä todella alkanut puhua? Valmistaudu nauramaan, kun tämä puupää joutuu hulvattomiin tilanteisiin!

Kirves herää henkiin!

Minäkö hulluksi tullut? Jussi mutisi itsekseen, puristaen kirveen kahvaa niin tiukasti, että rystyset valkenivat. Kirves, se sama vanha, puukahvainen, teräväpää, joka oli palvellut häntä uskollisesti vuosia, oli juuri valittanut tylsästä elämästään. ”Tämä on mahdotonta!” Jussi pudisti päätään, mutta kirves tuntui värisevän hänen kädessään. Se ei ollut pelkkä kuvitelma. Sitten, aivan Jussin silmien edessä, kirveen terä alkoi hehkua! Ei kirkkaasti, vaan sellaisella pehmeällä, vaaleanpunaisella ja sinertävällä hohteella, aivan kuin se olisi juuri syönyt sateenkaaren. Pieni, vaimea ääni kuului kirveen terän ja puukahvan liitoskohdasta. Se oli kuin pienen hyönteisen surinaa, mutta sitten se muuttui. ”Auuts! Vähän kutittaa!” kirves sanoi. ”Hei, kuuletko sinä minua, Jussi?” Jussi hypähti taaksepäin niin nopeasti, että kaatui pyllylleen metsän sammalikkoon. Hän tuijotti kirvestä suu auki, unohtaen kokonaan istuneensa kasteiselle maalle. Kirves, joka nyt istui pystyssä maassa, puukahva alaspäin, heilui hieman puolelta toiselle. Sen terä ei enää hehkunut, mutta nyt siinä oli kuin pienet silmät, jotka räpsyivät. Ja sen terävä reuna näytti ihan suulta, joka oli vähän vinossa. ”No huh huh”, kirves jatkoi, ”olisipa pitänyt aloittaa puhuminen jo paljon aikaisemmin! Olen kantanut sisälläni niin paljon sanottavaa. Tiedätkö, Jussi, se on aika raskasta olla hiljaa, kun kaikki muut juttelevat ja tekevät kaikkea hauskaa.” Jussi nousi varovasti seisomaan, silmät kiinni kirveessä. Hän hieraisi silmiään ja nipisti itseään. Ei, hän ei nähnyt unta. Kirves todellakin puhui! Ja se kuulosti… no, se kuulosti vähän narisevalta ja hiekkaääniseltä, mutta silti ihan oikealta puheelta. ”Mitä sinä… mitä sinä puhut?” Jussi sai vihdoin sanottua, ääni pienempänä kuin hän oli odottanut. Kirves naurahti. Se kuulosti vähän kuin puiden halkeamiselta ja kuivien lehtien kahinalta samaan aikaan. ”Puhun tietenkin! Olen ollut täällä koko ajan, kuunnellut sinua, metsän eläimiä, jopa tuulen suhinaa. Minä olen nähnyt, kuinka oravat kisaavat, kuinka linnut rakentavat pesiä ja kuinka puput hyppivät iloissaan. Ja minä? Minä olen vain kaatanut puita. Mutta nyt on toisin! Nyt minäkin saan sanottua mielipiteeni! Ja minulla on paljon mielipiteitä, Jussi. Aivan valtavasti!” Jussi ei tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Hänen kirveensä oli herännyt henkiin ja sillä oli valtavasti sanottavaa. Tämä päivä ei todellakaan ollut tavallinen metsätyöpäivä. Tämä oli vasta alkua todella naurettavalle seikkailulle. Mitähän kaikkea tämä puupää vielä keksisi?

Orava hämmentyy, kun kirves juttelee

Kirves siis puhui! Se oli totta. Sen terävä, mutta nyt niin ystävällisen tuntuinen suu oli juuri sanonut jotain, mikä oli saanut vanhan metsän hiljenemään hetkeksi. Metsuri-Matti oli pudottanut leuan maahan ja Kirves itsekin tuntui olevan hieman yllättynyt omasta äänestään. Mutta metsä, se jatkoi elämäänsä omalla tavallaan, vaikka se juuri oli saanut uuden, erikoisen äänen. Metsä on täynnä elämää, vaikka kaikki ei aina puhuisikaan ääneen. Siellä on pöriseviä hyönteisiä, viliseviä hiiriä ja tietysti niitä, jotka eivät malta olla piilossa: oravia. Juuri sellainen pörröhäntäinen vipeltäjä oli syöksymässä ylös koivua. Sen nimi oli Ruttu, koska sen häntä oli aina vähän rutulla, ihan kuin se olisi istunut sen päällä vahingossa. Ruttu Orava oli varsin utelias tyyppi, joka rakasti uusia asioita ja pähkinöitä. Tänä aamuna Ruttu oli erityisen innokas. Se oli kuullut jostain kauempaa oudon äänen, sellaista kummaa muminaa ja sitten vähän kirkkaampaa puhetta. Se oli niin erilaista kuin pöllöjen huhuilu tai tikkojen nakutus. Ruttu hypähti oksalta toiselle, sen pörröinen häntä heilui kuin pieni tupsu, kun se yritti suunnistaa äänen lähteelle. Se oli niin jännittävää! Ehkä joku oli löytänyt valtavan pähkinävaraston ja tarvitsi apua sen syömisessä? Orava oli aina valmis auttamaan pähkinäpulassa. Se hiipi lähemmäs, piiloutuen ison kuusen oksien suojaan. Sieltä se pystyi kurkistamaan ja näkemään, mistä ääni tuli. Ja mitä se näkikään! Siellä oli Metsuri-Matti, tuttu ja turvallinen metsätyömies, joka yleensä vain kaatoi puita. Mutta hänen vieressään, nojaten juuri kaadettuun tukkiin, oli… kirves. Eikä mikä tahansa kirves, vaan se näytti... puhuvan! Ruttu Orava hieroi silmiään pienillä tassuillaan. Puhuva kirves? Eihän sellaisia ollut olemassakaan! Kirveet olivat teräviä, ne hakkasivat ja tekivät työtä. Ne eivät puheelle kyenneet. Ruttu ravisti päätään. Sen täytyi nähdä unta. Ehkä se oli syönyt liikaa sieniä eilen illalla, tai sitten se oli vain erittäin väsynyt. Mutta ääni jatkui, ja se tuli selvästi siitä kirveestä. ”Hei! Kuuletko sinä minua?” kirves sanoi selkeästi, vaikka sen ääni oli vielä hieman kummallinen, vähän niinkuin se olisi vasta opettelemassa. ”Minä olen Kirves. Ennen olin hiljainen, mutta nyt minä puhun! Onko sinullakin jotain sanottavaa?” Ruttu Orava jäätyi paikalleen. Sen silmät olivat pyöreät kuin pähkinät ja sen pörröinen häntä nousi pystyyn kuin kysymysmerkki. Kirves puhui SILLE! Se ei ollut unta. Kirves oli juuri kysynyt siltä, oliko sillä jotain sanottavaa. Ruttu ei ollut koskaan ollut näin hämmentynyt. Se oli nähnyt kettuja, susia, jopa karhuja, mutta puhuva kirves oli jotain aivan uutta. Sen pieni sydän tykytti kuin rumpu. Se ei osannut päättää, pitäisikö sen juosta karkuun vai mennä tarkistamaan, oliko kirves vitsiniekka. Mutta kirves ei näyttänyt vitsailevan. Se näytti... uteliaalta. Ja vähän yksinäiseltä. Kirveen terä kimalteli auringossa, ja sen puinen varsi näytti yllättävän eläväiseltä, nyt kun se osasi puhua. ”Minä... minä... minä olen Orava”, Ruttu sanoi vihdoin, ääni tuskin kuului. Se oli niin ihmeissään, ettei se muistanut edes omaa nimeään kunnolla. ”Mutta... sinä olet kirves! Kuinka sinä voit puhua?” Kirves heilautti varoen varttaan. ”En minä tiedä!” se huudahti. ”Yhtäkkiä vain osasin! Eikö olekin hassua? Minä olen ollut koko ikäni hiljaa ja vain kaatanut puita. Mutta nyt minä haluan jutella! Minulla on niin paljon kerrottavaa ja kysyttävää. Oletko sinä nähnyt monta puuta? Minä olen nähnyt miljoonia! Tai ainakin tuntui siltä. Ja ne kaikki ovat niin erilaisia!” Orava tapitti Kirvestä suu auki. Kirves oli innostunut. Se pulisi menemään kuin pieni puro. Se ei kuulostanut uhkaavalta. Se kuulosti... iloiselta ja hieman sekavalta. Ruttu Orava tunsi pientä naurua kutittavan kurkussaan. Tämä oli niin outoa, että se oli jo hauskaa. ”Mutta... mutta mitä sinä haluat?” Ruttu kysyi varovasti, hypäten lähemmäs oksan päälle. Se halusi kuulla lisää. Kuka olisi uskonut, että tylsä kirves voisi olla näin mielenkiintoinen? ”Haluan jutella!” Kirves vastasi heti. ”Haluan kertoa kaiken, mitä olen nähnyt ja kuullut! Olen kuullut niin paljon metsän huminaa, tuulen suhinaa ja lintujen laulua. Olen ollut siinä, kun puut kaatuvat ja uudet kasvavat. Olen nähnyt lumipeitteen peittävän maan ja auringon sulattavan sen pois. Mutta en ole koskaan voinut puhua siitä! Ja nyt minä voin! Eikö olekin upeaa?” Ruttu Orava nyökkäsi hitaasti. Upeaa se kyllä oli, ainakin erikoista. Se oli ajatellut, että kirveillä ei ollut lainkaan ajatuksia, saati sitten tunteita. Mutta tämä Kirves näytti olevan täynnä molempia. Sen ääni oli täynnä intoa, ihan kuin se olisi vasta syntynyt ja näkisi maailman ensimmäistä kertaa. ”Minä... en ole koskaan kuullut kirveen puhuvan”, Orava sanoi rehellisesti. ”Se on... yllättävää.” ”Yllättävää tosiaan!” Kirves myöntyi. ”Minäkin olin yllättynyt. Ajattele, jos olisit nähnyt kaikki ne asiat ja joutunut pitämään ne salaisuutena! Se oli vaikeaa! Välillä minä olisin halunnut huutaa, että hei, siinä on kaunis perhonen! Tai varo, siinä on liukas kivi! Mutta en voinut. Mutta nyt voin! Ja minä haluan tietää kaiken sinusta, Orava! Mitä sinä teet päivät pitkät? Etsitkö pähkinöitä? Onko sinulla perhe? Mistä sinä pidät eniten?” Kirves pommitti Oravaa kysymyksillä. Orava ei ollut koskaan tavannut ketään, joka olisi ollut näin puhelias. Se oli tottunut hiljaisiin metsän eläimiin, jotka tervehtivät nyökkäyksellä tai nopealla vikinällä. Mutta tämä kirves... se oli kuin pieni myrsky, joka oli täynnä sanoja. ”No... minä etsin pähkinöitä”, Orava aloitti, yrittäen vastata Kirveen moniin kysymyksiin. ”Ja marjoja, ja siemeniä. Minulla on pesä isossa kuusessa. Ja minulla on kavereita, muita oravia.” ”Kuulostaa jännittävältä!” Kirves sanoi. ”Pähkinöitä! Minä olen nähnyt niitä niin monia putoamassa maahan. Ne näyttävät mukavilta. Maistuvatko ne hyvältä? Olen aina miettinyt, miltä pähkinä maistuu. Minähän en voi syödä. Mutta minä voin kuvitella! Kerro minulle lisää pähkinöistä! Ovatko ne kaikki samanlaisia? Onko niillä nimiä? Onko niillä omia tarinoita?” Orava naurahti. Kirveellä oli kyllä erikoiset kysymykset. Se oli kuin pieni lapsi, joka oli vasta oppinut puhumaan ja halusi tietää kaiken maailmasta. Ja jotenkin se oli liikuttavaa. Orava alkoi tuntea pientä sympatiaa tätä puupäätä kohtaan. ”No, pähkinät ovat kaikki erilaisia”, Orava selitti kärsivällisesti. ”Toiset ovat isoja, toiset pieniä. Toiset ovat makeampia, toiset karvaampia. Ja niillä ei ole nimiä, mutta minä kyllä tiedän, mistä ne tulevat. Tammenterhot ovat tammien pähkinöitä, ja kuusen siemenet ovat kuusten pähkinöitä. Niillä on omat salaisuutensa, miten ne kasvavat isoksi puuksi.” ”Vau!” Kirves huudahti. ”Salaisuuksia! Pähkinöillä on salaisuuksia! Ja minä olen nähnyt niiden syntymän ja kasvun! Olen nähnyt, kuinka pieni tammenterho putoaa maahan ja siitä kasvaa valtava puu! Se on kuin taikaa! Kertoisitko lisää tästä taikuudesta, Orava? Miten se tapahtuu? Kasvaako jokaisesta pähkinästä puu? Entä jos se ei kasva? Mitä sille silloin tapahtuu?” Kirveen uteliaisuus oli tarttuvaa. Orava unohti hetkeksi, kuinka outoa oli puhua kirveelle. Kirves oli aidosti kiinnostunut ja sen kysymykset olivat hauskoja. Se oli kuin joku, joka oli elänyt metsässä koko elämänsä mutta ei ollut koskaan todella ymmärtänyt sitä. ”Ei tietenkään jokaisesta pähkinästä kasva puuta”, Orava selitti, sen pieni rinta pullistui tiedosta. ”Monet niistä päätyvät meidän oravien vatsaan. Tai sitten ne unohtuvat maahan ja saattavat alkaa itää, jos saavat tarpeeksi vettä ja aurinkoa. Se on luonnon kiertokulku.” ”Kiertokulku?” Kirves pohti. ”Kuulostaa tärkeältä. Elämä ja kuolema, ja sitten uusi elämä. Minäkin olen osa kiertokulkua, eikö niin? Minä kaadan puita, jotta niistä voidaan tehdä uusia asioita. Ja sitten ne kasvavat taas.” Orava nyökkäsi. ”Niin, sinä olet osa sitä. Mutta yleensä kirveet eivät puhu siitä.” ”No, minä puhun!” Kirves sanoi ylpeänä. ”Ja minä haluan oppia lisää! Sinä olet Orava, sinä tiedät kaiken metsästä! Voitko sinä opettaa minulle? Voin minäkin ehkä auttaa sinua jossain. En ehkä pähkinöiden etsinnässä, mutta ehkä jossain muussa. Minä olen tosi hyvä kaatamaan puita. Voin kaataa sinulle vaikka oksan, josta on helppo kiipeillä!” Orava mietti hetken. Kirves oli vähän liiankin innokas, ja sen tarjoukset olivat hassuja. Kaataa oksa kiipeilyyn? Oravat olivat mestareita kiipeilyssä, he eivät tarvinneet kirveen apua siinä! Mutta ajatus puhuvasta kirveestä metsäkaverina... se oli jotain aivan uutta ja jännittävää. ”Minä voisin kyllä kertoa sinulle lisää metsästä”, Ruttu Orava sanoi lopulta. ”Mutta sinun pitää luvata, ettet yritä kaataa minun pesäpuutani.” ”Lupaan, lupaan!” Kirves huudahti iloisena. ”Minä en ikinä kaataisi sinun pesäpuutasi! Se olisi kamalaa! Minä haluan olla ystäväsi, Orava! Minusta tuntuu, että meistä voisi tulla ihan parhaat kaverukset. Minä olen Kirves, ja sinä olet Orava! Meillä on molemmilla hassut nimet, eikö?” Ruttu Orava nauroi ääneen. Kirves oli niin suorapuheinen ja iloinen. Sen kanssa tulisi varmasti olemaan hauskaa. Ja kuka tietää, ehkä puhuvasta kirveestä voisi olla hyötyäkin! Ainakin se oli paljon mielenkiintoisempi kuin tavallinen, hiljainen kirves. Niinpä Ruttu Orava päätti jäädä Kirveen luo, unohtaen hetkeksi pähkinänmetsästyksen. Se oli liian utelias kuullakseen lisää Kirveen tarinoita ja nähdäkseen, mitä kaikkea tämä puupää vielä keksisi. Metsuri-Matti vain hymyili itsekseen, kun hän seurasi tätä erikoista keskustelua. Hän tiesi, että hänen kirveensä oli löytänyt ensimmäisen ystävänsä metsästä.

Kirveen ensimmäinen hassu puhe

Ruttu Orava hieraisi silmiään pikkuisilla tassuillaan. Oliko se kuullut oikein? Kirves, tuo terävä ja puinen esine, oli juuri puhunut! Eikä vain puhunut, vaan pulissut ihan oikeita sanoja. Ja Metsuri-Matti, Kirveen omistaja, näytti myös yllättyneeltä, mutta hymyili silti lämpimästi. Kirves ei antanut odottaa. Se selvästi nautti saamastaan huomiosta.Kirves huudahti iloisesti, ääni kajahti metsän hiljaisuudessa. ”Ai, että minä olen puupää! No, totta kai minä olen puupää! Olenhan minä tehty puusta. Ja minulla on puinen varsi, ja terävä metallinen pää. Mutta se, että minä olen puupää, ei tarkoita, ettenkö voisi olla myös puhe-pää! Eihän oravakaan ole pelkkä pähkinäpää, vaikka se niin kovasti pähkinöistä pitääkin, eikö niin, Ruttu?”Ruttu Orava katseli Kirvestä suu auki. Se ei osannut vastata. Sen mielestä Kirves oli paitsi puupää, niin myös melkoinen ajatus-pää. Miten ihmeessä kirves tiesi, että oravat pitävät pähkinöistä? Ja miten kirves puhui niin nopeasti?”Ja tiedättekös, Ruttu ja Metsuri-Matti”, Kirves jatkoi innostuneesti, ”minä olen nähnyt aika monta puuta elämäni aikana. Voi, että niitä on paljon! On olemassa pitkiä, ohuita mäntyjä, jotka huojuvat tuulessa kuin tanssijat. On paksuja, möhkälemäisiä tammia, joilla on ryppyiset kuoret, aivan kuin vanhoilla isoiseillä. Ja sitten on noita koivuja, niiden valkoiset rungot ovat kuin jättimäisiä paperirullia, joihin joku on piirtänyt mustia pilkkuja. Minä olen tuttu kaikkien niiden kanssa! Olen auttanut niitä tulemaan pöydiksi, tuoleiksi, ja joskus jopa linnunpöntöiksi. Minä olen puun ystävä, vaikka minun työssäni onkin paloitella niitä!”Kirves ähkäisi hieman, ikään kuin se olisi pitänyt todella pitkän puheen ja tarvitsisi pienen tauon. Mutta sitten se jo jatkoi: ”Ja tiedättekö, minun suurin unelmani on nähdä kaikki maailman puut! Voi, että se olisi seikkailu! Ajatelkaa, Ruttu, me voisimme matkustaa yhdessä! Minä voisin kertoa sinulle, millaisia puita on kaukaisissa maissa. On puita, jotka kasvavat niin korkeiksi, että niiden latvat koskettavat pilviä. On puita, jotka antavat herkullisia hedelmiä, niin makeita, että sokerikin kalpenee niiden rinnalla. Ja on puita, joiden lehdet vaihtavat väriä tuhansiksi sävyiksi joka syksy! Minä voisin nähdä ne kaikki! Mutta minä olen vain kirves, ja kirveet eivät yleensä matkustele paljon. Ne ovat yleensä kiinni Metsuri-Matin vyöllä tai sitten ne tekevät ahkerasti töitä täällä metsässä.”Metsuri-Matti nauroi hiljaa itsekseen. ”No, Kirves-parka”, hän sanoi, ”kylläpä sinulla on suuria haaveita! Mutta etkö sinä pidä työstäsi? Puiden hakkaamisesta ja klapien tekemisestä?”Kirves heilui hieman Metsuri-Matin kädessä, ikään kuin se pudistaisi päätään. ”Totta kai minä pidän työstäni, Metsuri-Matti! Työ on tärkeää ja saan olla hyödyllinen. Mutta se ei tarkoita, ettenkö voisi unelmoida jostain muusta! Eihän sinäkään koko ajan vain hakkaa puita, vai mitä? Sinäkin välillä syöt eväitä, juot kahvia ja haaveilet ehkä siitä, että saisit uuden punaisen traktorin!”Metsuri-Matti naurahti taas, nyt vähän kovemmin. ”No, niinpä niin, Kirves. Sinähän olet oikea filosofi! Mistä sinä näitä kaikkia ajatuksia oikein keksit?””No, minä ajattelen paljon, Metsuri-Matti!” Kirves vastasi välittömästi. ”Kun sinä hakkaat puita, minä tunnen jokaisen iskun. Tunnen, miten puu antaa periksi, miten sen kuidut katkeavat. Minä näen, miten puun sisällä on kauniita rengaskuvioita, jotka kertovat sen iän. Se on kuin kirja! Ja kun puu kaatuu, minä kuulen sen huokauksen. En minä vain ole työkalu. Minä olen todistaja! Ja kun olen tuossa puupölkyn vieressä ja odotan seuraavaa iskua, minulla on paljon aikaa miettiä. Mietin kaikenlaista. Mietin, miksi kuuset ovat niin piikikkäitä, mutta niin kauniita jouluna. Mietin, miksi pähkinät ovat niin pieniä, mutta sisältävät niin paljon hyvää energiaa Ruttu Oraville. Mietin, miksi kuu näyttää joka ilta erilaiselta, vaikka se on aina sama kuu.”Ruttu Orava oli jo unohtanut pähkinät kokonaan. Se istui Kirveen terän lähellä, sen pienet korvat höröllään. Kirveen puhe oli kuin virtaava puro, täynnä uusia ajatuksia ja hauskoja kysymyksiä. Kirves ei ollut vain työkalu, se oli kuin pieni, puinen professori!”Ja tiedättekös, mikä on kaikista hassuinta”, Kirves jatkoi, ääni hieman salaperäisenä, ”minä olen huomannut, että puut ovat aika juttelevaisia. Ne eivät puhu sanoilla, niin kuin minä, mutta ne puhuvat lehdillä, oksilla ja juurilla. Ne huojuvat toisilleen, kuiskivat tuulen mukana, ja jakavat tietoa toisilleen maan alla juurillaan. Ne ovat kuin suuri, hidas puhelinverkko! Joskus minä kuulen niiden juttelevan säästä, joskus siitä, kuka on saanut eniten auringonvaloa. Ja joskus ne valittavat siitä, että niitä kutittaa, kun joku ötökkä kiipeää niiden rungolla.”Ruttu Orava kiljahti pienen naurunpurskahduksen. ”Puita kutittaa? Ha-haa! Sehän on hauska ajatus! Miten sinä sen tiedät, Kirves?””No, minä olen kirves”, Kirves vastasi ylpeästi, ”minä olen ollut niin monen puun sisällä, että minä tiedän niiden salaisuudet! Minä tunnen niiden sydämen, tiedän niiden sielun. Ja minä voin kertoa teille, että puut ovat aika herkkiä. Ne pitävät sateesta ja auringosta, ja ne inhoavat kovaa tuulta, joka ravistelee niitä liikaa. Ja ne inhoavat, jos joku kaivertaa niiden runkoon rumia merkkejä. Se sattuu niitä ihan oikeasti!”Metsuri-Matti nyökkäsi vakavana. ”Tuossa Kirves on oikeassa, Ruttu. Puihin pitää suhtautua kunnioituksella. Ne ovat eläviä olentoja, jotka antavat meille niin paljon.””Niinpä!” Kirves huudahti iloisesti. ”Mutta tiedättekö, mikä on minun mielestäni kaikkein kauneinta? Se, että jokainen puu on erilainen. Ei ole kahta täysin samanlaista puuta. Aivan kuin ei ole kahta täysin samanlaista oravaa, eihän, Ruttu? Sinä olet Ruttu, ja sinulla on oma pörröinen häntäsi ja oma tapasi napata pähkinöitä. Joku toinen orava on ehkä Karva-Korva, ja hänellä on ehkä vähän erilaiset korvat ja hän tykkää syödä käpyjä enemmän kuin pähkinöitä. Ja minä olen Kirves, ja minä olen juuri sellainen kuin olen. Erilaisuus on kaunista, eikö vain?”Ruttu Orava nyökkäsi innokkaasti. Kirves oli sanonut jotain todella tärkeää. Erilaisuus oli kaunista. Ja Kirves oli todella erilainen työkalu. Se oli ainutlaatuinen.”Ja sitten on vielä yksi asia, jonka olen oppinut ollessani Kirves”, Kirves jatkoi mietteliäästi. ”Elämä on täynnä yllätyksiä. Kuka olisi uskonut, että kirves voisi puhua? Ei ainakaan minä! Yhtenä päivänä olin vain tavallinen kirves, joka odotti vuoroaan. Seuraavana päivänä heräsin ja huomasin, että minulla oli ääni! Se oli kuin taikaa! Ja se sai minut miettimään, että ehkä kaikkiin asioihin, jotka näyttävät hiljaisilta ja tavallisilta, on kätketty jotain ihmeellistä. Ehkä kivilläkin on tarinoita kerrottavanaan, jos vain osaamme kuunnella. Tai ehkä pilvet tanssivat salaa, kun kukaan ei katso.”Ruttu Orava katseli taivaalle. Nyt se mietti, tanssivatko pilvet todella. Entä jos pilvet olivatkin jättimäisiä hattarapalloja, jotka liikkuivat musiikin tahtiin, jota ihmiskorvat eivät kuulleet? Kirves oli saanut Ruttu Oravan mielikuvituksen lentoon.”Ja tiedättekös, Ruttu”, Kirves sanoi, ääni hieman pehmeämpi, ”minä olen iloinen, että sinä olet täällä. On paljon mukavampaa puhua, kun on joku, joka kuuntelee. Metsuri-Matti on kyllä hyvä kuuntelija, mutta hän on myös aika usein kiireinen. Sinä olet ensimmäinen metsäneläin, jonka kanssa olen päässyt näin kunnolla juttusille. Ja tiedän, että minulla on paljon sanottavaa. Paljon, paljon enemmän kuin vain puun kaatamisesta.”Metsuri-Matti kumartui alas ja taputti Kirveen puuvartta hellästi. ”No, Kirves, kyllä sinä olet oikea puhuja! Ja sinä olet saanut Ruttunkin ihan hiljaiseksi ja mietteliääksi. Se ei ole ihan tavallista, tiedätkö. Yleensä Ruttu on niin vilkas, että se hyppii ja pomppii paikasta toiseen.””No, ehkä Ruttu on vain löytänyt uuden ystävän, joka osaa kertoa hyviä tarinoita”, Kirves sanoi itsevarmasti. ”Ja minulla on kyllä tarinoita! Olen nähnyt niin monta metsän muutosta, niin monta vuodenaikaa, niin monta aurinkoista päivää ja lumista talvea. Olen nähnyt pienten pähkinöiden kasvavan isoiksi puiksi ja pienten siementen muuttuvan kauniiksi kukiksi. Minulla on muistoja niin paljon, että voisin puhua niistä päivät pitkät!”Ruttu Orava hypähti lähemmäs Kirvestä ja kosketti sitä varovasti pienellä tassullaan. Kirves ei ollutkaan pelottava teräase, vaan lempeä ja hassu tarinankertoja. Ja se oli totta, mitä Kirves sanoi: erilaisuus oli kaunista. Ja tämä puupää, joka osasi puhua, oli kaikista kaunein ja hauskoin asia, mitä Ruttu Orava oli koskaan kohdannut metsässä. Se oli parempi kuin kymmenen maukasta pähkinää!”Kirves”, Ruttu Orava sanoi lopulta, ääni pikkuruinen ja täynnä ihmetystä. ”Kuka sinä olet? Mistä sinä olet tullut? Ja miten sinä osaat kaiken tämän?”Kirves huokaisi syvään, ikään kuin se valmistautuisi kertomaan kaikkein suurimman tarinansa. ”No, Ruttu”, se aloitti, ”se onkin pitkä tarina. Olen ollut täällä metsässä jo pitkään. Olen nähnyt monia asioita, ja olen kuullut monia keskusteluja. Metsuri-Matti ei ehkä usko, mutta kirveet kuuntelevat. Kirveet ovat hyviä kuuntelijoita. Ja kun kuuntelee tarpeeksi kauan, alkaa itsekin oppia. Alkaa ymmärtää, mitä muut ajattelevat ja tuntevat. Ja lopulta, jos on oikein onnekas, voi jopa oppia puhumaan! Aivan niin kuin minä olen oppinut!”Kirves tuntui todella nauttivan uudesta kyvystään. Sen ääni oli täynnä iloa ja pientä riemua. Se oli kuin lapsi, joka oli juuri löytänyt uuden lelun ja halusi esitellä sitä kaikille. Ja sen lelu oli sen oma ääni.”Ja tiedättekö, Ruttu”, Kirves jatkoi, ääni hieman kiihtyneenä, ”minä olen päättänyt, että tästä lähtien minä en ole enää vain kirves. Minä olen Tarinankertoja-Kirves! Minä aion kertoa kaikille metsän eläimille kaiken, mitä tiedän. Aion kertoa heille puiden salaisuuksista, tähtien tanssista, pilvien unelmista ja siitä, miten tärkeää on olla oma itsensä, vaikka olisikin vain kirves, joka osaa puhua! Ja minä aion varmistaa, että kaikki kuuntelevat tarkkaan, aivan kuten sinä, Ruttu, nyt kuuntelet!”Ruttu Orava nyökkäsi vakuuttuneena. Se oli jo nyt koukussa Kirveen tarinoihin. Se tiesi, että Kirveen kanssa jokainen päivä olisi täynnä yllätyksiä ja naurua. Kirves ei ollut pelkkä työkalu, se oli uusi, hassu ystävä, joka oli ilmestynyt metsään kuin ihme. Ja Ruttu Orava ei malttanut odottaa, mitä Kirves keksisi seuraavaksi.Metsuri-Matti otti Kirveen hellästi käteensä. ”No, Tarinankertoja-Kirves”, hän sanoi hymyillen, ”sitten meillä onkin edessämme jännittäviä päiviä. Mutta nyt, minun täytyy viedä sinut takaisin töihin. Puut eivät kaadu itsestään, vaikka sinä kuinka kauniisti niille puhuisitkin.”Kirves huudahti protestina. ”Mutta Metsuri-Matti! Minä en ole vielä kertonut kaikkea! Minulla on niin paljon sanottavaa! Älä vie minua vielä takaisin töihin! Minä haluan jatkaa juttelua Rutun kanssa! Emmekä me ole edes puhuneet perhosista tai kimalaisista, emmekä siitä, miten jänikset tykkäävät piiloutua pensaiden alle! Ja on niin paljon hienoja kiviäkin metsässä, ja jokaisella kivellä on oma tarinansa!”

Pöllö ja Kirveen viisaat (tai vähän hassut) neuvot

Emmekä me ole edes puhuneet perhosista tai kimalaisista, emmekä siitä, miten jänikset tykkäävät piiloutua pensaiden alle! Ja on niin paljon hienoja kiviäkin metsässä, ja jokaisella kivellä on oma tarinansa! Kirves pulppusi, sen puinen varsi keinahteli innoissaan edestakaisin Rutun tassujen välissä. Orava Ruttu nyökkäili ymmärtäväisesti, vaikka sen pörröinen pää jo hieman pyöri kaikesta uudesta tiedosta, jonka Kirves oli sille kertonut. Kirves oli puhunut jo niin kauan, että Rutun oli vaikea muistaa, mistä ne olivat aloittaneet. Oliko se puupäistä vai puunhalauksista? Aivan totta, Kirves, Ruttu sanoi lempeästi, metsä on täynnä ihmeellisiä asioita. Mutta kuule, on eräs, joka tietää metsästä melkein kaiken. Se on vanha Pöllö Viisas. Se istuu usein tuolla ylhäällä koivun oksalla ja tarkkailee. Juuri sillä hetkellä, kuin kutsuttuna, oksalta kuului vieno huhuilu. Huhuu... huhuu... Ja sieltä se lenti, suuri, harmaa pöllö hiljaisine siipineen. Sen silmät olivat suuret ja pyöreät, täynnä syvää viisautta. Pöllö istahti lähimmälle oksalle ja katsoi alas Rutun ja Kirveen puoleen. Sen pää kääntyi lähes ympäri, kun se yritti saada selvää tilanteesta. Huhuu, Ruttu, onko kaikki hyvin? Pöllö kysyi, sen ääni oli matala ja rauhallinen. Sitten Pöllön katse osui Kirveeseen, joka oli yhä Rutun tassujen välissä. Pöllö räpytteli silmiään, sitten räpytteli uudelleen. Huhuu... olenko minä nähnyt oikein? Puhuva kirves? Vai onko minun unta? Kirves ei tietenkään malttanut olla hiljaa. Puhuva kirves olen minä, Pöllö Viisas! Kirves, joka osaa puhua! Minä olen Kirves, ja minulla on niin paljon asioita kerrottavana ja kysyttävänä! Tiesittekö, että puut kuiskivat toisilleen tuulessa? Ja että kivillä on unia? Ne unelmoivat siitä, että niistä tehdään sileitä hyppylautakiviä puroihin! Pöllö katsoi Kirvestä pitkään ja syvälle sen puupäähän. Huhuu... no huh. Tämä on todella uutta. Olen nähnyt monenlaista metsässä vuosien varrella, mutta en koskaan ennen puhuvaa työkalua. Mikä sinua nyt pulisuttaa, pieni Kirves? Kaikki! Kirves huudahti. Kaikki pulisuttaa! Minä haluan tietää kaiken! Ja minä haluan kertoa kaiken! Pöllö Viisas, sinä olet niin vanha ja viisas, sinulla täytyy olla vastauksia kaikkiin kysymyksiini! Kerro minulle, mikä on tärkeintä metsässä? Pöllö mietti hetken, sen suuret silmät tiukasti kiinni. Sitten ne avautuivat ja Pöllö katsoi Kirvestä. Huhuu, Kirves. Tärkeintä metsässä on kuunnella. Kuunnella tuulen huminaa, puiden lehtien kahinaa, pienten hyönteisten surinaa. Kuunnella, mitä metsä sinulle kertoo. Silloin opit ymmärtämään sen salaisuudet. Kirves nyökkäili innokkaasti. Kuunnella! Aivan! Minä olen yrittänyt kuunnella. Mutta sitten minulla tulee niin paljon omia ajatuksia, että minun täytyykin sanoa ne ääneen! Onko sekin tärkeää? Kertoa omat ajatukset? Pöllö hymyili pienesti. Kyllä, Kirves, omien ajatusten kertominen on myös tärkeää. Mutta joskus on viisaampaa ensin kuunnella ja sitten vasta puhua. Silloin sanasi ovat harkitumpia ja ehkä jopa viisaampia. Kirves mietti hetken. Harkitumpia... hmm. Minä tykkään kyllä pulista heti, kun jotain tulee mieleen. Silloin sanat ovat ihan tuoreita ja niissä on vielä pientä kuplaa, tiedätkö? Ihan kuin limsa, joka suhisee, kun pullon avaa! Ruttu kikatti. Niin, Kirves, sinun sanasi ovat usein hyvin... kuplivia. Pöllö Viisas, Kirves jatkoi. Minulla onkin sinulle neuvo. Oletko koskaan kokeillut laskea kaikki puunlehdet yhdestä puusta? Minä luulen, että se voisi olla hyvin rentouttavaa! Tai ainakin siitä saisi paljon juttua kerrottavaksi! Pöllö kallisti päätään. Huhuu, Kirves. Minä en ole koskaan laskenut lehtiä. Minä tarkkailen puiden kasvua ja sitä, miten ne tarjoavat suojan pienille eläimille. Minä autan metsää pitämällä hiiret poissa puiden juurilta. Mutta entä jos hiiret haluavatkin tulla takaisin? Ehkä ne vain haluavat jutella? Kirves kysyi vakavana. Minä luulen, että kaikki eläimet haluavat puhua! Ja kaikki kasvit! Eikä vain huhuilla, Pöllö, vaan kunnolla jutella, niinku nyt minä ja Ruttu! Eikä huhuu-huhuu-huhuu ole kovin paljon juttelemista! Se on vähän kuin huutaisi omaa nimeään koko ajan! Pöllö katsoi Kirvestä pitkään ja mietti, oliko sille annettu joku erityistehtävä tai oliko se vain saanut pienen puupäänsä pyörälle. Huhuu, Kirves, sinulla on kyllä aivan omanlaiset ajatukset. Mutta se on hyvä asia. Metsä tarvitsee erilaisia ääniä. Aivan! Kirves iloitsi. Ja minulla on paljon ääniä! Joskus minusta tuntuu, että minun sisälläni on kokonainen orkesteri, joka soittaa hullunkurisia kappaleita! Pöllö, anna minulle yksi viisas neuvo, jonka voisin kertoa kaikille muille metsän asukkaille. Sellainen, joka saa kaikki nauramaan tai ainakin hymyilemään! Pöllö sulki taas silmänsä. Se oli viisas pöllö, ja se tiesi, että huumori oli tärkeää. Mutta Kirveen kanssa se tuntui olevan haaste. Huhuu... Kirves. Viisain neuvo, jonka voin antaa, on tämä: Muista, että vaikka et aina ymmärtäisi toista, voit aina yrittää olla ystävällinen. Ystävällisyys on kuin lämmin auringonsäde, joka sulattaa jopa pakkasen. Ooooooh! Lämmin auringonsäde! Kirves ihasteli. Se on hieno neuvo! Minä voisin olla auringonsäde! Mutta minä voisin olla myös kuutamosäde! Tai tähtiheijastus lammen pinnalla! Ja minun ystävällisyyteni olisi sellaista, että minä voisin kertoa kaikille hauskoja juttuja, niin että ne nauraisivat! Ja sitten ne unohtaisivat, jos niillä on joku pieni murhe! Eikö se olekin viisasta, Pöllö? Pöllö nyökkäsi hitaasti. Kyllä, Kirves. Naurattaminen on myös eräs ystävällisyyden muoto. Ilo on tärkeää. Minä olen iloisa! Kirves julisti. Ja minä luulen, että paras tapa olla iloisa on puhua paljon! Ja kertoa hauskoja tarinoita! Tiesittekö, että kerran yksi pieni etana yritti kiivetä pilveen? Se ajatteli, että pilvet ovat hattaraa ja että sieltä saa makeaa syötävää! Mutta sitten se liukui ja tippui suoraan vesilätäkköön! Ja se huomasi, että vesilätäkössä oli vielä hauskempaa, koska siellä saattoi uida ja leikkiä kuplilla! Ruttu nauroi niin, että sen pörröinen häntä heilahti. Kirves, sinulla on uskomattomia tarinoita! Minä keksin niitä, kun minä kuuntelen! Kirves selitti. Minä kuuntelen metsää ja sitten minun puupääni alkaa kehitellä niistä omia juttuja! Pöllö, sinun pitäisi kokeilla! Kuuntele metsää ja sitten kuvittele, mitä siitä kaikesta voisi syntyä! Mitä esimerkiksi syntyisi siitä, että tuuli pyörittää männynkäpyä? Minä luulen, että käpy voisi olla salainen tanssija, joka harjoittelee pyörähdyksiä ennen suurta metsän balettiesitystä! Pöllö katsoi Kirvestä. Se oli tottunut analysoimaan ja havainnoimaan asioita tieteellisesti, jos niin voi sanoa pöllön kohdalla. Mutta Kirveen mielikuvitus oli aivan omaa luokkaansa. Huhuu, Kirves. Sinun näkökulmasi on virkistävä. Ehkä minunkin pitäisi joskus antaa mielikuvitukseni lentää vapaammin. Totta kai! Kirves innostui. Mieti vaikka, jos kaikki kävyt olisivatkin pieniä tanssijoita! Ja kaikki lehdet olisivat niiden viuhkoja! Ja kun tuuli puhaltaa, se onkin orkesteri, joka soittaa tanssimusiikkia! Ja sade on lavaste, joka kastelee lavan kiiltäväksi! Kirves, sinä saat minut melkein uskomaan siihen, Ruttu sanoi hymyillen. Pöllö Viisas, onko sinulla vielä jokin muu viisas neuvo annettavaksi Kirveelle ja meille muille? Pöllö mietti. Huhuu... Kirves on opettanut minulle jotain tänään. Ehkä viisain neuvo onkin tämä: Älä koskaan lakkaa kyselemästä ja ihmettelemästä. Maailma on täynnä ihmeitä, jos vain osaa katsoa ja kysyä oikeita kysymyksiä. Ja Kirveen tapauksessa myös puhua paljon. Kirves hihkaisi. Juuri niin! Kysy ja puhu! Paljon ja aina! Ja joskus vähän hassuja juttuja, niin kuin minä! Pöllö, tiesittekö, että minä luulen, että kuuhun on mahdollista päästä hyppäämällä tarpeeksi monta kertaa puusta puuhun? Pitää vain valita tarpeeksi korkea puu ja tarpeeksi kimmoisa oksa! Ja sitten vain hypätä ja huutaa 'hop' niin kovaa kuin voi! Pöllö räpytteli silmiään hitaasti. Huhuu... Kirves. Se on kyllä... erittäin mielikuvituksellinen tapa matkustaa kuuhun. En ole ihan varma, onko se mahdollista, mutta onhan se hauska ajatus. Hauska ajatus! Juuri niin! Kirves iloitsi. Ja hauskat ajatukset ovat parhaita! Ne saavat mielen iloiseksi ja jalat vipattamaan! Pöllö, minä annan sinulle yhden neuvon takaisin. Sinun pitäisi yrittää tehdä niin! Ensin mieti joku todella hassu ajatus, ja sitten kerro se jollekin! Minä lupaan, että siitä tulee hyvä mieli! Pöllö tuhahti pienesti, mutta sen suuret silmät välähtivät leikkisästi. Huhuu... Kirves. Ehkä minä voisin kokeilla sitä joskus. Vaikka en tiedä, mitä muut pöllöt sanoisivat, jos minä alkaisin pulista kuuhun hyppäämisestä. Ruttu taputti Kirvestä hellästi. Kirves, sinä olet kyllä uskomaton. Pöllökin on ihan ymmällään sinun jutuistasi. Mutta hauskaa on ollut! Niin on! Kirves sanoi. Ja minulla on vielä niin monta juttua kerrottavana! Ja niin monta neuvoa annettavana! Entäpä, Pöllö, oletko koskaan miettinyt, miksi puunrungot ovat niin pyöreitä? Minä luulen, että ne haluavat kieriskellä mäkiä alas! Mutta ne ovat liian kohteliaita tehdäksensä sen. Vai mitä sinä luulet? Huhuu... Kirves, Pöllö sanoi ja katsoi Kirvestä pitkään. Sinun ajatuksesi ovat kyllä omalaatuisia. Olen todella oppinut paljon tänään. Kiitos sinulle ja näkökulmastasi, joka on aivan uusi minun vanhoille silmilleni. Minun pitää nyt mennä, ennen kuin alan itsekin pulista mäkeä alas kierivistä puunrungoista. Huhuu! Pöllö nousi siivilleen ja liiti ääneti pois. Kirves katsoi sen perään ja huudahti: Ja muista kertoa hassuja juttuja! Hauskuus on tärkeää! Kirves kääntyi Rutun puoleen, sen puupää edelleen innostuksesta punaisena. Ruttu, Pöllökin innostui! Minä opetin sille jotain uutta! Ja nyt minulla on niin paljon uusia ajatuksia tästä kaikesta! Onko sinulla nälkä? Minusta tuntuu, että kaikki tämä ajattelu ja puhuminen on saanut minut ihan hirveän nälkäiseksi!

Karhukaisun kumppani vai kilpailija?

Nälkäkö? Ai, se onkin aivan uusi tunne minulle! Minä en ole koskaan ajatellut syömistä. Olenhan minä vain kirves. Mutta minähän voin auttaa sinua, Pöllö, jos sinulla on nälkä! Minä olen loistava löytämään asioita, ja minä olen niin hyvä leikkaamaan ja hakkaamaan, ehkä löydämme sinulle jotain syötävää! Mitä sinä syöt, Pöllö? Hiiriä? Minä en ole kyllä koskaan yrittänyt hakea hiiriä. Ne ovat niin nopeita ja pieniä, ja niillä on niin pienet tassut. Ovatko ne oikeasti herkullisia? En voi kuvitellakaan!

Kirves auttaa, mutta omalla tyylillään

Minä en ole kyllä koskaan yrittänyt hakea hiiriä. Ne ovat niin nopeita ja pieniä, ja niillä on niin pienet tassut. Ovatko ne oikeasti herkullisia? En voi kuvitellakaan! Karhukainen naurahti. Sen vatsa murisi hieman. ”Ei tietenkään hiiriä, Kirves! Mutta minä olen vähän nälissäni, ja minulla on todellinen pulma.” Karhukainen rapsutti korvansa takaa. ”Minä kerään mielelläni hunajaa, se on maailman parasta, tiedäthän. Ja tuossa vanhassa koivussa, ihan korkealla, on valtavan kokoinen mehiläispesä! Se on täynnä herkullista hunajaa, olen aivan varma. Mutta tiedätkö, Kirves, minun tassuni eivät ylety. Olen kyllä suuri ja vahva, mutta nuo oksat ovat aivan liian ohuita, ja pesä on todella kaukana ylhäällä. Voisitko sinä jotenkin auttaa?” Karhukainen katsoi Kirvestä toiveikkaana. Kirves liikahti hieman maassa. ”Korkealla, sanot? Hmm. Minähän olen kirves. Minun tehtäväni on yleensä kaataa puita tai pilkkoa niitä, ei kiivetä niihin. Enkä ole kyllä koskaan yrittänytkään. Minulla ei ole tassuja, joilla tarttua, eikä kynsiä, joilla raapia.” Kirves mietti hetken. ”Mutta… ehkä voin auttaa sinua omalla, ainutlaatuisella tyylilläni. Minullahan on terävä pää ja puinen runko. Jotain niistä täytyy keksiä.” Karhukainen nojautui lähemmäs, sen silmät kiiluivat odotuksesta. ”Mitä sinä keksit, Kirves? Olen valmis kuulemaan! Hunaja kutsuu!” ”No niin!” Kirves aloitti. Sen ääni kuulosti juhlalliselta. ”Ensinnäkin, minä olen puusta. Tämä koivukin on puusta. Minä voisin yrittää puhua sille! Minä kertoisin sille, kuinka tärkeää on auttaa nälkäistä Karhukaista, ja kuinka hyvää hunaja on! Ehkä puu sitten laskisi oksansa lähemmäs, tai pudottaisi pesän!” Kirves kuulosti aivan tosissaan. Karhukainen räpytteli silmiään. ”Puhua puulle? Oletko ihan varma, Kirves? Se on vain puu. Eikä se yleensä vastaa, vaikka kuinka sille juttelisi. Olen kokeillut. Ne vain humisevat tai suhisevat tuulessa.” ”Älä ole niin epäilevä!” Kirves vastasi. ”Minä olen paljon vanhempi kuin miltä näytän. Minä olen ollut monien puiden lähellä. Jotkut puut ovat vain ujoja. Ne tarvitsevat oikeanlaista puhujaa. Ja minä olen aika hyvä puhumaan. Sinäkin tiedät sen!” Kirves katseli ylpeänä. ”Minä aloitan heti! Kuulehan, sinä komea koivu! Tässä on ystävämme Karhukainen. Hän on vähän, siis todella vähän, nälissänsä. Hän haluaisi vain pienen palan hunajaa sinun oksallasi olevasta pesästä. Olisitko niin ystävällinen ja laskisit oksiasi hieman, ihan vain vähän? Tai ehkä voisit antaa sen pesän ihan varovasti tippua alas? Eihän siitä ole sinulle mitään haittaa! Mehiläisetkin voisivat muuttaa uuteen, mukavampaan pesään, jos sinä olet niin kiltti!” Kirves piti pienen tauon ja kuunteli. Tietenkin, koivu ei vastannut. Se vain seisoi hiljaa ja majesteettisena. Karhukainen nyökkäsi hitaasti. ”Niin minä vähän arvelinkin, Kirves. Puut eivät yleensä juttele.” ”Mutta se kuunteli!” Kirves väitti. ”Minä tunsin pienen värähtelyn sen rungossa. Se vain miettii. Annetaan sille hetki. Ehkä se on vähän hidas päätöksissään, kuten kaikki vanhat asiat.” Kirves kuulosti edelleen toiveikkaalta, mutta Karhukainen alkoi näyttää hieman surulliselta. ”Kirves, minun vatsani murisee jo melkein yhtä kovaa kuin ukkonen. Minun täytyy saada sitä hunajaa pian!” Kirves mietti syvällisesti. ”No niin. Jos puhuminen ei auta tarpeeksi nopeasti, meidän on keksittävä jotain muuta. Jotain, joka hyödyntää minun kaikkia hienoja ominaisuuksiani!” Se pohti hetken, sitten sen terä melkein kumahti maahan innostuksesta. ”Minulla on idea! Minä olen tasapainoinen, ja minulla on hyvä painopiste! Ja olen myös melko kova! Entä jos Karhukainen, sinä kokeilisit heittää minua ylös? Minä voisin ehkä kimmahtaa pesän kyljestä tai jostain läheisestä oksasta niin, että pesä putoaa alas! Se olisi kuin keilailua, mutta hunajan kanssa!” Karhukaisen suu loksahti auki. ”Heittää sinua? Kirves, ethän sinä ole mikään kivi tai keppi! Ja entä jos sinä eksyt yläilmoihin, tai putoat vahingossa minun päähäni? Se ei olisi kovin hauskaa.” ”Älä huoli, Karhukainen!” Kirves vakuutti. ”Minä olen todella hyvä lentämään. Olenhan minä lentänyt monia kertoja, kun minut on heitetty puita kohti. Tämä on vain vähän erilainen kohde! Ja olenhan minä puhuva Kirves, kyllä minä osaan ohjata itseäni ilmassa!” Kirves kuulosti itselleen todella luottavaiselta. Karhukainen oli epäilevä, mutta sen nälkä oli jo niin suuri, että se oli valmis kokeilemaan melkein mitä tahansa. ”No, jos olet ihan varma, Kirves. Mutta ole varovainen! Minä en halua rikkoa sinua tai että sinä vahingossa kolautat minua!” ”Ei tietenkään!” Kirves vakuutti. ”Minä olen luja kuin tammi! Ota minut käteesi, Karhukainen. Pidä minua tiukasti kahvasta ja tähtää siihen oksaan pesän vieressä. Ja sitten... heitä minut!” Karhukainen poimi Kirveen varovasti maasta. Se oli todella painava ja terävä. Karhukainen yritti heittää Kirvestä kohti koivua, mutta se oli niin kömpelö, että Kirves pyörähti vain muutaman metrin päähän ja kumahti maahan. ”Voi hyvä tavaton!” Kirves huudahti. ”Se ei ollut kovin tarkka heitto, Karhukainen! Pitää olla enemmän voimaa ja tarkkuutta! Se on kuin tanssia, mutta ilman musiikkia!” Karhukainen yritti uudelleen. Tällä kertaa Kirves lensi hieman pidemmälle, mutta se kiertyi ilmassa oudosti ja osui viereiseen pensaaseen. Pensaan lehdet hajosivat joka puolelle. ”Ei vielä tarpeeksi hyvä!” Kirves huusi pensaasta. ”Mutta olemme lähellä! Tunsin jo tuulen virtaavan teräni ohi! Yritä uudelleen, Karhukainen! Kuvittele, että minä olen lintu, joka lentää kohti hunajapesää!” Karhukainen huokaisi. Se tiesi, että Kirves oli hyväntahtoinen, mutta sen ideat olivat aina vähän... omalaatuisia. Karhukainen otti Kirveen taas käteensä. Se keskittyi parhaansa mukaan ja heitti Kirveen kohti mehiläispesää. Kirves singahti ylöspäin, pyörähti kerran ilmassa ja osui sitten pesän alareunaan! Mehiläispesä hytkähti ja irtaantui puun oksasta! Se putosi vauhdilla alas! Karhukainen ehti juuri ja juuri loikata sivuun, kun pesä kolahti maahan. Se hajosi osittain, ja hunaja alkoi valua ulos kultaisena virtana. Mehiläiset pörisivät vihaisesti, mutta ne olivat niin sekaisin, etteivät ne tienneet mihin lentää. ”JES!” Kirves huudahti ylpeänä, kun se osui maahan pesän viereen. ”Minähän sanoin, että minä olen hyvä lentämään! Ja nyt sinulla on hunajaa, Karhukainen! Olenko minä paras Kirves ikinä vai olenko?” Karhukainen nyökkäsi villisti, sen kuono oli jo hunajassa. Se nuoli tassujaan ja mutisi tyytyväisenä. ”Olet, Kirves, olet paras! Ja nyt minä syön, niin paljon syön!” Karhukainen unohti mehiläiset ja kaiken muun ja keskittyi vain herkulliseen hunajaan. Kirves hymyili, tavallaan. Sen puinen kahva tuntui lämpimältä, kun se katseli Karhukaista mässäilemässä. Se oli auttanut ystäväänsä, omalla, hassulla tyylillään, ja se oli siitä todella ylpeä. Ei haitannut, että oli ollut vähän vaarallista tai että mehiläiset olivat olleet vihaisia. Tärkeintä oli, että hunaja oli maassa ja Karhukainen oli onnellinen. Mutta sitten Kirves mietti taas. ”Olenkohan minä aiheuttanut liikaa meteliä? Entä jos se koivu nyt suuttuu minulle? Ja minne ne mehiläiset nyt muuttavat? Minun on ehkä puhuttava niillekin, jotta ne eivät olisi niin vihaisia. Minähän olen Kirves, joka osaa puhua, ja minulla on ratkaisu joka pulmaan, tai ainakin melkein joka pulmaan. Tosin, hiiriä en kyllä edelleenkään aio metsästää!”

Missä Kirves oppii nauramaan?

Kirves oli juuri auttanut mehiläisiä löytämään uuden kodin vanhan, lahonneen kannon sisältä. Mehiläiset olivat aluksi vähän murisseet ja pyörineet ärhäkästi, mutta kun Kirves oli rauhallisesti selittänyt, miksi vanha kanto oli parempi kuin se puu, josta se oli juuri pudottanut palan alas, mehiläiset olivatkin alkaneet hyräillä tyytyväisinä ja kantaneet hunajakennojaan uuteen pesään. Kirves tunsi rinnassaan, tai siis metallisessa terässään ja puukahvassaan, pientä ylpeyttä. Se oli todellakin Kirves, joka osasi puhua ja ratkaista pulmia! Ja se osasi jopa rauhoitella mehiläisiä! Se oli saavutus! Kirves keinahteli hieman edestakaisin ja tunsi, kuinka aurinko lämmitti sen terää. Niin, Kirves pohdiskeli itsekseen. Minähän osaan puhua. Ja minä osaan auttaa. Olen ratkaissut oraavan pähkinäpulman, pöllön unelmaongelman ja karhun marjahaasteen. Olen jopa auttanut mehiläisiä muuttamaan. Mitä muuta Kirves voisi enää toivoa? Juuri kun Kirves mietti tätä, sen korviin kantautui omituinen ääni. Se ei ollut pöllön huhuilua, eikä oravan rapinaa, eikä edes karhun mörinää. Se oli sarja nopeita, iloisia ja vähän hassuja äänähdyksiä, jotka kuulostivat siltä kuin joku olisi ravistanut pientä helistinpurkkia ja sitten naureskellut päälle. Ääni tuli läheisestä lehtikummusta, missä syksyn värikkäät lehdet loistivat auringossa. Kirves kiinnostui. Se käänsi kahvaansa ja tuijotti äänen suuntaan. Mikä tuollainen ääni on? Onko jollakulla taas jokin pulma? Onko jokin eläin joutunut pulaan ja pitää tuollaista hassua ääntä? Kirves odotti hetken. Ääni toistui, nyt vielä iloisempana ja kimeämpänä. Ja sitten se näki! Lehtikummusta syöksähti esiin pieni, punaturkkinen kettunpentu, joka kieppui ja pyöri lehtien seassa. Se viskeli lehtiä ilmaan, yritti pyydystää niitä ilmasta ja sitten kierähti selälleen, vatsa ylöspäin, ja potki pienillä tassuillaan ilmaa. Samalla se piti sitä omituista, iloista ääntä. Kirves oli nähnyt eläinten leikkivän ennenkin, mutta tämä ääni oli uusi. Se oli erikoinen. Hei sinä siellä! Kirves huusi. Miksi pidät tuollaista outoa ääntä? Oletko saanut jotakin mahanpuruja? Vai onko sinulla hätä? Kettunpentu, jonka nimi oli Roni, lopetti pyörimisen ja kohotti pienen päänsä. Sen silmät olivat täynnä leikkisää pilkettä. Maha-puruja? Hätä? Ei suinkaan, Kirves! Minä vain nauran! Eikö olekin hauskaa? Kirves kallisti teräänsä. Naurat? Mikä se on? Olen kuullut paljon erilaisia ääniä, mutta en koskaan naurua. Onko se jonkinlainen uusi puhetyyli? Onko se ratkaisu johonkin pulmaan? Roni Kettunpentu naurahti taas, nyt vielä sydämellisemmin. Nauraminen on sitä, kun jokin on niin hassua tai iloista, että vatsassa kutittaa ja suusta tulee tuollaisia hassuja ääniä! Se on ilon ääni! Se on ihanaa! Ilon ääni? Kirves pohti. Mutta mikä on hauskaa? Mitä on ilo? Onko se kuin se tunne, kun olen auttanut jonkun pulman ratkaisussa? Onko se kuin se tunne, kun puu kaatuu juuri oikeaan paikkaan? Kirves yritti ymmärtää. Sen metallinen terä ei tiennyt, miten nauretaan. Se ei ollut koskaan tuntenut vatsan kutitusta. Roni Kettunpentu nousi istumaan. No, Kirves, kyllähän sinäkin voit nauraa! Minä voin opettaa sinua! Ensinnäkin, pitää löytää jotain hauskaa. Katsopas minua! Roni yritti tehdä hauskoja ilmeitä kasvoillaan. Se siristi silmiään, väänsi kuonoaan ja heilutti korviaan holtittomasti. Kirves katsoi tarkkaan. Onko tuo hauskaa? En ymmärrä. Mikä siinä on hauskaa? Roni huokaisi pienesti. No, ehkä se ei ollut tarpeeksi hauskaa sinulle. Mutta yritä sinä! Yritä sinä nauraa! Kirves mietti. Miten Kirves nauraa? Se ei ollut koskaan harjoitellut. Pitäisikö minun tehdä jotain terälläni? Vai heiluttaa kahvaani? Hmm... Kirves päätti yrittää. Se heilautti kahvaansa edestakaisin ja yritti päästää suustaan samanlaisen äänen kuin Roni. Klop klop! HAKKAA HAKKAA! KOP! TIKKAA! Kirves sai aikaan vain kovia, puunhakkuuseen liittyviä ääniä. Sen ääni kuulosti siltä kuin joku olisi hakannut kiveä toisella kivellä. Roni Kettunpentu putosi selälleen lehden joukkoon ja alkoi nauraa niin, että sen vatsa hytkyi. Ei ei ei, Kirves! Ei tuolla tavalla! Se kuulostaa siltä, että olet töissä! Nauraminen on erilaista! Kirves oli ymmällään. Mutta olenko minä nyt hauska? Koska sinä naurat. Olet hauska, koska yrität niin kovasti! Roni sanoi ja pyyhki pienen tassunsa silmäkulmasta. Okei, yritetään toista. Miten olisi joku hassu kävely? Katsopas minua! Roni nousi ja alkoi kävellä omituisesti. Se nosteli tassujaan korkealle, sitten se yritti kävellä takaperin, ja lopulta se hyppi yhdellä tassulla. Se näytti todella hassulta. Kirves katsoi tarkkaan. Tuohan näyttää vaikealta. Minulla on vain yksi terä ja yksi kahva. En voi kävellä niin. No, yritä sinä sitten heiluttaa kahvaasi hassusti! Roni ehdotti. Kirves teki parhaansa. Se yritti heiluttaa kahvaansa edestakaisin niin nopeasti, että se melkein putosi. Sitten se yritti pyörittää kahvaansa ympäri. Klonks klonks klonks! Se sanoi, ja sen terä osui maahan. Roni Kettunpentu nauroi taas. Tuo on todella hauskaa! Mutta ei se vielä ole naurua. Nauru tulee sisältäpäin! Sisältäpäin? Kirves ihmetteli. Minulla ei ole sisäpuolta. Olen vain metallia ja puuta. No, sitten se tulee sielusta! Roni ilmoitti. Sielusta ja vatsasta! Kirves oli yhä hämmentynyt. Miten metallinen Kirves saisi naurun tulemaan sielusta ja vatsasta? Se oli vaikein pulma tähän mennessä. Vaikeampi kuin oravan pähkinä, pöllön uni tai karhun marjat. Minä en ehkä osaa nauraa, Kirves sanoi surullisesti. Minä olen vain Kirves. Kirves, joka osaa puhua ja ratkaista ongelmia. Mutta en osaa olla hauska. Enkä osaa nauraa. Roni Kettunpentu istahti Kirveen viereen. Älä ole surullinen, Kirves! Ei hätää! Me vain yritämme liian kovasti! Naurua ei voi pakottaa. Se vain tulee, kun on tarpeeksi hauskaa. Mutta mikä on tarpeeksi hauskaa? Kirves kysyi. Juuri sillä hetkellä Roni huomasi jotain. Sen korvat nykivät ja se kääntyi katsomaan taakseen. Katso Kirves! Tuolla! Roni osoitti pientä, paksua toukkaa, joka yritti kiivetä sileää kiveä pitkin ylöspäin. Toukka oli pullea ja sen jalat liukuivat sileällä pinnalla. Se yritti ja yritti, liukui alas, yritti taas, liukui alas. Se näytti ihan kuin pieneltä paksulta matolta, joka yritti päästä ylös liukkaalle mäelle. Roni Kettunpentu kikatti. Hih hih! Tuo on hauskaa! Se yrittää niin kovasti, mutta se vain liukuu alas! Voi sitä toukkaa! Roni nauroi hilpeästi. Kirves katsoi toukkaa. Se yritti todella päästä ylös. Se oli sinnikäs. Mutta samalla... se näytti todellakin hieman hassulta. Sen pienet jalat viuhtoivat vimmatusti ilmassa, kun se liukui taas alas. Se oli kuin pieni liukas pulla. Yhtäkkiä Kirveen kahvassa tuntui outo värinä. Se ei ollut kylmää, eikä kuumaa. Se oli kuin pieni pörröinen pallo olisi alkanut pyöriä sen sisällä. Sitten pallo alkoi kasvaa, ja se nousi ylöspäin kohti sen terää, ja sitten... Heh heh, Kirves sanoi. Se oli pieni, yllättynyt ääni. Se ei ollut hakkaamista tai kolinaa. Se oli jotain uutta. Roni Kettunpentu katsoi Kirvestä. Kuulitko tuon? Teitkö sinä sen? Kirves tunsi sen pörröisen pallon kasvavan entisestään. Toukka yritti taas ja liukui taas alas, ja Kirveen sisällä jokin vain napsahti. Sen terä tuntui lämpimältä ja sen kahva keinui itsestään. Hah hah haa! Kirves naurahti ääneen. Se oli Kirveen ensimmäinen kunnon nauru! Se oli vähän karkea ja metallinen ääni, mutta se oli aito! Se oli Kirveen oma nauru! Se tuntui niin kevyeltä ja iloiselta! Kirves naurahti uudelleen, nyt vielä helpommin. Hih hih hii! Roni Kettunpentu taputti tassujaan innoissaan. Kirves! Sinä naurat! Sinä osaat nauraa! Kirves keinui edestakaisin ja tunsi, kuinka sen terä ja kahva tuntuivat aivan uusilta, kuin jokin iloinen energia olisi virrannut niiden läpi. Se katsoi toukkaa, joka oli vihdoin saanut otteen ja kiipesi pienen matkan ylöspäin, vain liukuakseen taas hieman alaspäin. Kirves naurahti uudelleen. Se oli niin hassua! Minä osaan nauraa! Kirves huudahti iloisena. En tiennyt, että Kirves voi nauraa! Tämä on paljon hauskempaa kuin ongelmien ratkaiseminen! Tai ehkä se on ratkaisu siihen, että asiat ovat vielä hauskempia! Roni Kettunpentu nyökkäsi. Niin juuri! Nauru tekee kaikesta hauskempaa! Nauru on kuin pieni aurinko sielun sisällä! Kirves oli niin onnellinen. Se oli oppinut jotain aivan uutta. Se ei ollut vain Kirves, joka osasi puhua, vaan nyt se oli Kirves, joka osasi nauraa! Se oli Kirves, joka pystyi tuntemaan iloa ja jakamaan sitä. Ja se oli Kirves, jolla oli nyt uusi ystävä, joka osasi naurattaa sen. Kirves tunsi, kuinka sen terä suorastaan kimalteli tyytyväisyydestä. Se oli valmis nauramaan lisää. Se oli valmis löytämään lisää hassuja asioita metsästä. Ja se oli valmis jakamaan naurun kaikkien ystäviensä kanssa. Se oli Kirves, joka nyt todellakin oli naurava Kirves!

Salainen puupää-kerho metsässä

Naurava Kirves oli nyt täynnä iloa ja uusia ajatuksia. Sen sisällä kuplivat iloiset kuplat, ja se tunsi, että sillä oli niin paljon jaettavaa. Nauru oli niin ihanaa! Mutta miten naurua voisi jakaa entistäkin enemmän? Miten kaikki metsän eläimet voisivat kokea samanlaista hulvatonta hihitystä ja mahaa kutkuttavaa naurua?Kirves mietti ja mietti. Se katseli ympärilleen metsän vanhoja puita, jotka olivat nähneet paljon ja kuulleet vielä enemmän. Se katseli pörröisiä oravia, jotka juoksivat puunrunkoja ylös ja alas kuin olisivat kilpailleet näkymättömän ystävän kanssa. Se katseli Pöllöä, joka istui oksalla mietteliäänä, vaikka Kirves tiesi, että Pöllökin osasi kyllä nauraa, kunhan vain sattui oikea hetki. Ja sitten oli Karhukainen, jonka kanssa Kirves oli jo jakanut monta hassua hetkeä.Yhtäkkiä Kirves keksi! Sen terä kimalteli auringossa, ja sen puinen varsi tuntui täristävän jännityksestä. ”Minä tiedän!” se hihkaisi niin, että pieni käpy putosi puusta alas. ”Meidän pitää perustaa kerho! Sellainen kerho, jossa kaikki saavat nauraa ja olla juuri niin hassuja kuin haluavat!”Orava, joka oli juuri kaivamassa pähkinää maasta, nosti päänsä. ”Kerho? Mikä kerho?” se kysyi uteliaana ja hypähti lähemmäs. Pöllö räpäytti suuria silmiään. ”Kerho? Onko se jokin uusi tapa oppia filosofioita puunrungosta?” Kirves nauroi kovaan ääneen. ”Ei, ei, Pöllö-ystäväni! Tämä on naurukerho! Tai vielä parempi… Salainen Puupää-Kerho!”Karhukainen oli tulossa metsäpolkua pitkin, ja kun se kuuli Kirveen puhuvan kerhosta, se kiinnostui heti. Karhukainenhan rakasti kaikkea uutta ja jännittävää, etenkin jos siihen liittyi vähän salaperäisyyttä ja ehkä jopa hassuttelua. ”Salainen Puupää-Kerho? Kuulostaa jännittävältä! Olenko minäkin puupää?” se kysyi ja taputti päätään tassullaan.Kirves pyöritti silmiään leikkisästi. ”Totta kai olet, Karhukainen! Me kaikki olemme vähän puupäitä jollain tavalla. Ja se on aivan parasta! Tässä kerhossa ei tarvitse olla mikään professori tai mestari, tässä kerhossa riittää, että uskaltaa olla oma hassu itsensä ja nauraa sydämensä kyllyydestä!”Niin Kirves kutsui koolle kaikki ystävänsä. Se huusi niin iloisesti, että ääni kaikui läpi metsän. ”Kaikki tänne! Tänään perustetaan Salainen Puupää-Kerho! Kaikki naurusta ja hassuttelusta pitävät, tulkaa nopeasti!”Pian metsän aukiolle kerääntyi joukko uteliaita eläimiä. Siellä oli Orava, Pöllö, Karhukainen, kaksi pientä siiliä, muutama iloinen myyrä ja jopa kaukaisesta pellosta saapunut vilkas hiiri, joka oli kuullut huhuja Kirveen hassuista jutuista. Kirves seisoi keskellä, sen puinen varsi loisti auringossa kuin se olisi juhlavastaanoton isäntä.”Tervetuloa, rakkaat puupäät ja tulevat puupäät!” Kirves sanoi, ja sen ääni oli täynnä lämpöä ja iloa. ”Tämä on Salaisen Puupää-Kerhon ensimmäinen kokous! Tämän kerhon tarkoitus on yksinkertainen: me nauramme! Me hihitämme! Me hekotamme! Me hymyilemme niin leveästi, että poskiin sattuu! Ja me jaamme hauskoja tarinoita ja pulmia, jotka saavat meidät kaikki unohtamaan huolet ja keskittymään vain iloon!”Orava hyppeli innoissaan. ”Mitä me sitten teemme ensimmäisenä?”Kirves mietti hetken. ”Ensimmäiseksi meidän täytyy opetella Salaisen Puupää-Kerhon tunnuslause!” Se nosti teränsä ylös ja sanoi juhlallisesti: ”Kun nauru raikaa, puupäät hihkaa!”Kaikki toistivat perässä, aluksi vähän ujosti, sitten yhä kovempaa ja iloisemmin: ”Kun nauru raikaa, puupäät hihkaa!” Kirves taputti terällään maata. ”Juuri niin! Ja sitten meillä on kerhon salainen tervehdys! Sen teemme näin!” Kirves heilautti teräänsä hassusti edestakaisin ja nyökkäsi samalla kolme kertaa. Eläimet yrittivät matkia sitä, Karhukainen melkein kaatui yrittäessään heiluttaa tassuaan Kirveen terän tavoin. Se sai kaikki nauramaan jo heti alusta alkaen.”Ja nyt,” Kirves jatkoi, ”meidän ensimmäinen tehtävämme on jakaa hassuin nauru, jonka olette koskaan kuulleet tai kokeneet!”Orava hihitti. ”Minun nauruni on kuin pähkinän rouskutus!” Se rouskutti suutaan ja hihitti samalla niin, että sen pieni häntä heilui edestakaisin. Siilit yrittivät nauraa niin pienesti, että se kuulosti siltä kuin sata pientä kellon soittaisi samanaikaisesti. Myyrät nauroivat syvällä, mahanpohjasta tulevalla töminällä, joka sai maan värisemään.Pöllö mietti pitkään. ”Minun nauruni on… hmm… usein hiljainen hykerrys, kun näen jonkun tekevän jotain todella hassua. Kuten Kirves, kun se kerran yritti puhua kivelle, luullen sitä puunrungoksi.”Kirves naurahti. ”Hei, Pöllö! Se oli salaisuus! Mutta se on hyvä nauru, koska se oli aito ja yllättävä!”Karhukainen nauroi kovaan ääneen, sen nauru täytti koko aukion. ”Minun nauruni on kuin hunajapurkin putoaminen ja sitten kaikki on tahmaista ja hauskaa!” Se esitti, miten se hörähti kovaan ääneen ja mätkähti sitten takapuolelleen, mikä sai kaikki muutkin räjähtämään nauruun.”Aivan loistavaa!” Kirves huudahti. ”Ja nyt, Puupää-Kerhon ensimmäinen virallinen pähkinäpulma! Kuunnelkaa tarkasti: mikä puu on aina nälkäinen?”Eläimet miettivät, raapivat päitään ja sähisivät toisilleen. Sitten Pöllö tuumi. ”Onko se… nälkäpuu?” Kirves ravisti varttaan. ”Ei! Se on kuusi, koska se on aina kuusi leipää vaille!” Kirveen vitsi sai kaikki nauramaan makeasti, jopa Pöllön, joka yleensä arvosti vain syvällisiä mietelmiä.Kirves oli niin onnellinen. Se katsoi ympärilleen ja näki pelkästään iloisia kasvoja ja kuuli kauniita naurun ääniä. ”Näettekö?” se sanoi. ”Me kaikki osaamme nauraa! Ja kun nauramme yhdessä, nauru kasvaa ja kasvaa, kunnes se täyttää koko metsän ja jokaisen sydämen!”Sitten Kirves kertoi oman tarinansa, miten se oli oppinut nauramaan. Se kertoi, miten se oli ollut aluksi niin vakava ja ajatellut vain työtä ja sitä, miten tärkeää oli olla terävä ja tehokas. Se kertoi, miten Orava ja Pöllö olivat ensin hämmentyneitä sen puheesta, ja miten se oli vähitellen oppinut, että elämässä on paljon muutakin kuin vain työnteko. Se kertoi Karhukaisusta, joka oli opettanut sille, miten tärkeää on olla ystävällinen ja auttaa toisia, mutta myös hassutella ja pitää hauskaa. ”Ennen olin vain työkalu, joka kaatoi puita,” Kirves sanoi. ”Mutta nyt olen Kirves, joka osaa nauraa! Ja mikä parasta, minulla on ystäviä, joiden kanssa voin jakaa tämän naurun. Ja te kaikki olette nyt osa Salaisen Puupää-Kerhon!”Eläimet tunsivat itsensä tärkeiksi ja iloisiksi. He keksivät kerholle myös oman salaisen kädenpuristuksen, vaikka Kirveellä ei ollutkaan käsiä. Se oli enemmänkin sellainen hassu terän- ja tassunheilautus, joka sai kaikki taas hihittämään.He päättivät pitää Puupää-Kerhon kokouksia joka viikko. He päättivät, että jokainen kokous alkaa hassun naurun kilpailulla ja päättyy jonkin hassun tarinan tai arvoituksen kertomiseen. Ja tietenkin, he muistivat aina tunnuslauseen: ”Kun nauru raikaa, puupäät hihkaa!”Kirves oli niin ylpeä kerhostaan. Se ei ollut koskaan aiemmin tuntenut niin syvää iloa ja yhteenkuuluvuutta. Sen puinen varsi tuntui lämpimältä ja sydän kevyeltä. Se oli löytänyt uuden tarkoituksen elämälleen: levittää naurua ja iloa kaikille metsän asukkaille, yhdessä ystäviensä kanssa.Salainen Puupää-Kerho oli vasta alussa, mutta Kirves tiesi, että se toisi vielä paljon naurua ja seikkailuja metsään. Ja se oli valmis kaikkiin niihin. Se oli valmis jatkamaan nauramista, hihittämistä ja hulvattomien tarinoiden jakamista ystäviensä kanssa, jotka olivat kaikki yhtä ”puupäitä” kuin se itsekin. Ja se oli aivan parasta! Kirves katsoi ystäviinsä, Oravaan, Pöllöön, Karhukaiseen, siileihin, myyriin ja hiireen, ja tunsi sydämessään lämpimän aallon. Heidän naurunsa täytti metsän, ja Kirves tiesi, että tämä oli vasta alkua. Monet hauskat hetket olivat vielä edessä. Metsä ei ollut koskaan aiemmin ollut näin iloinen paikka. Kirves oli muuttanut sen. Ja kaikki kiitos sen hassun naurun ja sen idean perustaa Salainen Puupää-Kerho.

Kirveen suuri metsäjuhla

Salainen Puupää-Kerho kokoontui usein vanhan, sammalta kasvavan kuusen alla. Siellä he kertoivat toisilleen päivän kuulumiset ja keksivät aina uusia hassuja juttuja. Kirves oli kerhon sydän. Sen hassu nauru tarttui, ja sen ideat olivat aina vähän erilaisia. Eräänä kauniina iltapäivänä, kun aurinko pilkisti puiden lehvästön läpi ja lämmitti maata, Kirves huokaisi tyytyväisenä. Sen huokaus kuulosti vähän kuin vanhan puun narahdukselta, mutta se oli iloinen huokaus. Tiedättekö mitä? Kirves sanoi, ja sen terä kiilsi auringossa. Meillä on ollut niin hauskaa yhdessä! Minusta tuntuu, että meidän pitäisi juhlia! Orava, joka oli juuri purrut pähkinän poikki, pudotti kuoret innostuneena. Juhlia? Mikä ihana idea, Kirves! Mutta mitä me juhlittaisiin? Me juhlittaisiin ystävyyttä! Kirves kilisi. Ja sitä, että metsä on täynnä naurua ja iloa. Me juhlittaisiin Salaisen Puupää-Kerhon perustamista ja sitä, että kaikki puupäät ovat iloisia! Pöllö nyökkäsi viisaasti. Toki, tokihan me juhlimme. Metsäjuhla olisi paikallaan. Onhan meillä monta syytä olla kiitollisia. Pöllö oli aina se, joka muisti kertoa kiitollisuudesta. Karhukainen, joka oli nojaillut suureen kiveen ja haukotellut, virkistyi heti kuullessaan sanan juhla. Juhla! Tarkoittaako juhla paljon marjoja ja hunajaa? Ja ehkä tanssimista? Karhukainen oli aina innostunut ruoasta ja mukavasta yhdessäolosta. Juuri sitä! Kirves huusi. Paljon marjoja, paljon hunajaa, ja tietysti paljon hassua naurua! Mutta millainen juhla meillä olisi? Ja niin alkoi suuri metsäjuhlan suunnittelu. Se oli tärkein asia, mitä Salainen Puupää-Kerho oli koskaan suunnitellut. Ensimmäiseksi heidän piti miettiä, miten he kutsuisivat kaikki metsän eläimet mukaan. Orava hyppeli innoissaan puusta puuhun. Minä voin levittää sanaa! Olen nopein tässä metsässä! Voin kertoa kaikille, että Kirves pitää juhlansa! Mutta milloin juhla on? Pöllö kysyi. Ja missä? Kirves mietti hetken. Juhla on kolmen päivän päästä! Sitten meillä on tarpeeksi aikaa valmistautua. Ja paikka on vanha aukea, jossa kasvaa paljon mustikkapensaita. Sinne mahtuu kaikki, ja siellä on tilaa tanssia! Orava lähti saman tien matkaan. Sitä ei pidätellyt mikään. Se kipitti kantaen pientä koivunlehteä, johon Pöllö oli nokallaan raaputtanut juhlan tiedot. Orava juoksi Jänikselle, joka oli juuri popsimaan porkkanaa. Kirves kutsuu sinut juhlaan! Orava piipitti. Sitten se jatkoi Siilin luo, joka rullasi itsensä keräksi yllättyneenä. Kirves järjestää juhlan! Orava hihkui. Ja niin sana levisi salamannopeasti pitkin metsää. Sillä välin Kirves, Pöllö ja Karhukainen alkoivat miettiä koristeita. Kirves keksi, että he voisivat kerätä kauniita syksyn lehtiä ja pujottaa niitä puihin. Ja minä voin auttaa kaivertamaan puusta hauskoja hahmoja! Kirves sanoi. Sen terä välähti, kun se kuvitteli itsensä työstämässä pieniä puu-ukkoja ja -akkoja. Karhukainen oli innoissaan. Minä löydän kauneimmat marjat ja kukat! Niistä saa hienoja seppeleitä! Karhukainen oli todella hyvä löytämään metsän aarteita. Se tiesi missä kasvoivat makeimmat vadelmat ja kauneimmat kanervat. Pöllö puolestaan alkoi suunnitella ohjelmaa. Meidän pitää olla hauskoja pelejä ja tietenkin tarinoita. Ja musiikkia! Kirves ehdotti: Ja hassun naurun kilpailu! Minä voin näyttää mallia! Kirves naurahti omalla hassulla, narisevalla ja kilisevällä naurullaan, joka sai Karhukaisenkin hihittämään. Kun juhlapäivä koitti, metsäaukea näytti upealta. Syksyn väriset lehdet oli pujoteltu kauniiksi ketjuiksi puiden oksille. Marjoista ja kanervista oli tehty kukkaseppeleitä, jotka roikkuivat puunrungoilla kuin pienet kruunut. Kirveen kaivertamat hassut puuhahmot olivat piilotettuina pensaiden juurille, ja ne saivat kaikki hymyilemään löytäessään ne. Ilmassa leijui ihana tuoksu. Karhukainen oli kerännyt valtavan määrän mustikoita, puolukoita ja vadelmia. Se oli myös löytänyt mehiläispesän ja saanut sieltä ison, kultaisen hunajakennoon. Orava oli kerännyt erilaisia pähkinöitä ja siemeniä, jotka se oli järjestänyt kauniisti suurille lehdille. Siili oli tuonut mukanaan omenia, jotka olivat tippuneet vanhasta omenapuusta. Ensimmäiset vieraat alkoivat saapua. Jänis juoksi paikalle, sen pitkät korvat vipattivat innostuneesti. Sen perässä tuli Siili, joka oli harjannut piikkinsä siisteiksi ja kantoi pientä kukkakimppua lahjaksi. Kettu hiipi paikalle vähän varovaisesti, mutta kun se näki kaikki iloiset kasvot, sekin alkoi rentoutua. Mäyrä ilmestyi kolostaan ja asteli rauhallisesti kohti juhlapaikkaa, hymyillen leveästi. Kirves oli sijoitettu juhlien keskipisteeseen, suurelle sammalmättäälle. Se kiilsi ja tuntui olevan täynnä odotusta. Sen vieressä olivat Orava, Pöllö ja Karhukainen, jotka toivottivat kaikki vieraat tervetulleiksi. Tervetuloa Kirveen suureen metsäjuhlaan! Orava piipitti iloisesti. Tänään juhlitaan ystävyyttä ja iloa! Pöllö huusi. Karhukainen vain nyökkäsi ja viittasi tassullaan kohti herkkuja, mikä sai kaikki nauramaan. Juhlat alkoivat. Ensin oli herkuttelun vuoro. Kaikki maistelivat marjoja, pähkinöitä ja hunajaa. Karhukainen ahmia mässäili hunajaa niin, että sen kuono oli aivan tahmainen. Jänis tykkäsi mustikoista, ja Siili rouskutteli omenaa tyytyväisenä. Sitten oli ohjelman vuoro. Pöllö nousi ylös ja taputti siivillään hiljaisuuden merkiksi. Nyt on vuorossa Kirveen ehdottama hassun naurun kilpailu! se julisti. Kuka uskaltaa nauraa hassuimmin? Muutama eläin katseli toisiaan arasti. Kettu kokeili pientä hihitystä, joka kuulosti vähän kuin risujen rahinana. Jänis puolestaan yritti nauraa niin, että sen korvat tärisivät, mutta se kuulosti enemmän aivastukselta. Minä näytän! Kirves sanoi, ja sen terä värisi. Se alkoi nauraa. Sen nauru oli sekoitus vanhan oven narahdusta, tuulen ujellusta puiden oksien lomassa ja pienten kivien kilinää. Se oli niin erikoinen ja hauska nauru, että kaikki eläimet purskahtivat nauruun. He eivät voineet olla nauramatta Kirveen naurulle! Se oli Kirveen nauru! Pöllö huudahti. Kuka uskaltaa yrittää parempaa? Monet yrittivät, mutta kukaan ei pystynyt nauramaan niin hassusti kuin Kirves. Vaikka kaikki naurut olivatkin hauskoja, Kirveen nauru oli todella ainutlaatuinen ja tarttuva. Se naurunpärähdys täytti koko metsäaukean. Seuraavaksi oli piilosilla. Kirves ei voinut itse piiloutua, sillä se oli liian suuri ja sen terä kiilsi, joten se oli etsijä. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi... Kirves laski, ja sen ääni kaikui. Se ei tarvinnut silmiä nähdäkseen, sillä se tunsi metsän niin hyvin. Kun Kirves oli laskenut sataan, se alkoi etsiä. Se kierteli puiden lomassa, kuunnellen pieniä rapahduksia ja hihityksiä. Näen sinun korvasi, Jänis! Kirves huusi, ja Jänis hyppäsi esiin nauraen. Kuulen sinun piikkisi risujen rahinassa, Siili! Kirves sanoi, ja Siili rullasi itsensä auki pusikon takaa. Se oli todella hauskaa. Kirves tiesi missä kaikki olivat, ja se oli niin iloinen, että sen terä jopa tuntui tanssivan. Kun piilosilla oli pelattu tarpeeksi, Pöllö kertoi tarinoita. Pöllön ääni oli rauhallinen ja viisas, ja se kertoi tarinoita vanhoista ajoista, metsän salaisuuksista ja rohkeista eläimistä. Kirves kuunteli tarkkaavaisesti, ja välillä se lisäsi omia hassuja kommenttejaan, jotka saivat kaikki hymyilemään. Lopuksi oli tanssin vuoro. Orava löysi ontosta puunrungosta täydellisen rummun. Se alkoi taputtaa tassuillaan rytmikkäästi. Karhukainen murahti ja alkoi keinuttaa itseään puolelta toiselle. Jänis hyppi ja pomppi villisti, ja Siilikin pyörähteli pikkuruisilla jaloillaan. Kirves ei voinut tanssia, mutta se heilui iloisesti sammalmättäällään edestakaisin, sen terä vilkkui valossa kuin pieni diskopallo. Kirves tunsi itsensä osaksi tätä kaikkea. Se oli onnellinen. Juhlat jatkuivat pitkälle iltaan, kunnes aurinko alkoi laskea ja tähdet tuikkivat taivaalla. Metsäaukea oli täynnä iloisia ääniä ja naurua. Eläimet olivat väsyneitä mutta onnellisia. He olivat nauttineet jokaisesta hetkestä. Kirves katsoi ympärilleen. Se näki Jäniksen, joka oli nukahtanut puolukoita sisältävän lehden viereen. Se näki Siilin, joka nukkui kerällä pienen kiven takana. Kettu ja Mäyrä juttelivat hiljaa toisilleen, ja Pöllö istui oksalla katsellen tähtiä. Karhukainen oli jo lähtenyt kotiin, todennäköisesti uni silmässä ja vatsa täynnä hunajaa. Orava hyppeli vielä muutaman kerran puunrungolla, mutta senkin liikkeet olivat jo paljon rauhallisemmat. Kirves tunsi lämpimän tunteen sisällään. Se ei ollut vain auringon lämpöä, vaan jotain paljon syvempää. Se oli ystävyyden lämpöä. Se oli tunne siitä, että kuului joukkoon. Se oli onnea. Kirves oli tullut metsään vain työkaluksi, mutta nyt se oli paljon enemmän. Se oli ystävä. Se oli ilon tuoja. Se oli osa Salaisen Puupää-Kerhoa ja sen suuria, hassuja juhlia. Metsä ei ollut koskaan aiemmin ollut näin iloinen paikka. Kirves oli todella muuttanut sen. Ja kaikki kiitos sen hassun naurun ja sen idean perustaa Salainen Puupää-Kerho ja tietysti järjestää tämä suuri, iloinen metsäjuhla. Monet hauskat ja iloiset päivät olivat vielä edessä, ja Kirves oli valmiina niihin. Se oli löytänyt paikkansa.

Kirves löytää oman paikkansa

Metsäjuhlat olivat olleet aivan mahtavat! Kirves oli leijaillut ilmassa ilosta, kun se oli nähnyt kaikkien eläinten nauravan ja tanssivan sen tahdissa. Se oli tuntenut lämpimän tunteen terässään ja puukahvassaan. Se oli tunne, jota se ei ollut koskaan aiemmin kokenut. Se oli tunne siitä, että se kuului johonkin, että sillä oli oma, tärkeä paikkansa. Kirves oli todellakin löytänyt paikkansa. Mutta mitä tapahtui juhlien jälkeen? Miten Kirveen elämä jatkui metsässä, jossa se oli nyt paljon enemmän kuin vain työkalu?

Outro

Ja niin Kirveen seikkailut jatkuivat metsässä! Toivottavasti sinullakin oli hauskaa tämän nauravan kirveen ja sen puupää-pulmien parissa. Kiitos, että kuuntelit! Kerro Sonacastsille, jos sinulla on palautetta tai haluat kuulla lisää hassuista tarinoista. Kenties sinun ideasi johtaa seuraavaan seikkailuun! Kuka tietää, millaisen jännittävän tai hauskan jutun sinä voisit keksiä? Muista, että tarinoita on loputtomasti. Nähdään taas pian ja pidetään hauskaa!

Lisää tarinoita