SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Naura ja Jännitä Kurpitsa Kallen Kanssa!

60 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Introduction

Hei, oletko koskaan kuvitellut, että sinun Halloween-koristeesi voisi jutella? No, tämä kurpitsa, Kalle, ei vain juttele, vaan hänellä on myös aika erikoinen huumorintaju! Eräänä lokakuisena iltana, Kalle kuuli perheen suunnittelevan Halloween-juhlaa ja päätti, että hänkin haluaa olla mukana kaikessa hulinassa. Mutta miten kurpitsa pääsee ulos keittiön pöydältä ja mukaan bileisiin? Hänen jalkansa ovat vain pieniä naruja! Kallella on paljon typeriä ideoita, ja jokainen niistä johtaa aina vain hauskempiin kommelluksiin.

Puhuva Kurpitsa Kalle herää

Aurinko alkoi pikkuhiljaa kurkistaa keittiön ikkunasta sisään, maalaten lattialle pitkiä, oransseja viiruja. Kalle, keittiön pöydällä ylpeänä istuva kurpitsa, heräsi pörröisestä unestaan. Hänen kurpitsasydämensä pamppaili jännityksestä. Halloween! Ajatus juhlista pyöri hänen päässään kuin iloinen kummitus. "Halloween! Halloween!" Kalle mutisi itseksensä, ja hänen pienet veistetyt silmänsä loistivat. "Minun on pakko päästä sinne! Minun on pakko kokea kaikki se karkki ja naamiaisasu ja hauskuus!" Kalle muisti edelleen eiliset puheet. Kaikki ne naurut ja iloiset äänet, jotka olivat kaikuneet hänen ympärillään. Hän halusi olla osa sitä. Mutta miten? Hän tuijotti pieniä narujalkojaan, jotka tuntuivat yhä yhtä avuttomilta. "Hmm," Kalle mietti ääneen. "Kurpitsan elämä pöydällä on tylsää. Minä tarvitsen seikkailua! Minä tarvitsen Halloweeniä!" Hän yritti heiluttaa narujalkojaan. Ne heilahtivat vähän, kuin ohuet spagetit tuulessa. "Huis, huis!" Kalle sanoi, mutta ne eivät vieneet häntä minnekään. Hän oli edelleen tiukasti kiinni keittiönpöydällä. Sitten Kalle sai idean! "Ehkä minä voin hypätä!" hän hihkaisi. Hän keräsi kaikki voimansa, puristi veistettyjä suupieliään tiukasti yhteen ja veti narujalkansa niin syvälle sisäänsä kuin pystyi. Sitten, PONNAHDUS! Kalle pomppasi... tai ainakin yritti. Hän vain heilautti ylävartaloaan hieman eteenpäin ja kumartui sitten takaisin alkuperäiseen asentoonsa. Hän ei ollut liikkunut milliäkään. "Oho," Kalle sanoi hieman pettyneenä. "Ei taida kurpitsa hypätä kovin korkealle. Tai edes ollenkaan." Mutta Kalle ei ollut sellainen, joka luovuttaa! Ei todellakaan! Hän oli Kalle, Puhuva Kurpitsa! Ja Kallella oli aina lisää typeriä ideoita, jotka odottivat pääsyä pinnalle. Hän katsoi ympärilleen keittiön pöydällä. Siellä oli suola- ja pippurisirottimet, jotka näyttivät uneliailta. Pieni leluauto, jonka joku oli jättänyt vahingossa eilen, nukkui ruokakulhon vieressä. Ja sitten, aivan Kallen edessä, oli vanha, hopeinen leivänpaahdin. Sen sisällä oli kaksi pientä, nukkumassa olevaa paahtoleipäviipaletta. "Ahaa!" Kalle tuumasi. "Leivänpaahdin! Se on moottoroitu! Jos voisin jotenkin päästä sen kyytiin, voisin ehkä paahtaa itseni juhliin!" Hän virnisti niin leveästi, kuin veistetty suu antoi myöten. Ajatus oli tietysti täysin hullu, mutta Kalle oli jo innoissaan. Miten ihmeessä hän saisi leivänpaahtimen liikkeelle? Ja miten hän pääsisi sen kyytiin? Se oli pieni arvoitus. Mutta Halloween-seikkailu oli juuri alkanut! Kalle tuijotti leivänpaahdinta päättäväisenä. Tämä oli hänen ensimmäinen askel kohti juhlia. "Tämä vaatii suunnittelua," Kalle mietti. "Mutta minä olen Kalle, ja minä ratkaisen tämän! Ei kurpitsa voi jäädä paikoilleen, kun ulkona odottavat karkit ja kummitukset!" Hänen oranssi pintansa hehkui uudesta innosta. Hän oli valmis mihin tahansa hassuun seikkailuun, kunhan vain pääsisi mukaan Halloween-hulinaan. Ensin, siis, leivänpaahdin!

Yllättävä kutsu kummituslinnaan

Kalle pyöri ja pomppi kohti keittiötä, joka tuoksui vähän eiliseltä pannukakulta ja vähän uudelta seikkailulta. Hän muisti, että leivänpaahdin oli siinä pöydällä, kiiltävä ja jännittävä. No niin, leivänpaahdin, kumppanini karkkijahtiin! Kalle kikatti ja yritti kurkistaa laitteen sisään. Hän työnsi pienen kantensa reunan juuri ja juuri raosta. Mutta leivänpaahdin ei ollutkaan kovin kiinnostunut paahtamaan kurpitsaa. Sen sijaan, kun Kalle työnsi itseään vähän lähemmäs, jotain hassua tapahtui. Leivänpaahtimen vieressä pöydällä oli vanha, pölyinen kirje, jota Kalle ei ollut aiemmin huomannut. Ehkä hän oli ollut liian innoissaan kurkkimaan paahtimen sisälle. Kirje oli musta ja siinä oli hopeinen lepakon kuva. Kalle siristi silmiään. Hän osasi lukea, sillä hän olihan sentään Puhuva Kurpitsa Kalle, mutta tämä fontti oli aika kimurantti. Mitäs täällä lukeekaan? Kalle mutisi ja työnsi yhden pienimmistä lehtiensä kärjistä paperin alle. Kirje suoristui ja Kalle onnistui lukemaan sen ääneen. Rakas Kalle Kurpitsa, kirje alkoi. Kalle tunsi pientä kutitusta sisällään. Se oli hänelle! Sinut on kutsuttu Kummituslinnaan! Tule mukaan kaikkien aikojen hauskeimpiin Halloween-juhliin, jotka järjestetään täydenkuun aikaan. Luvassa on naurua, yllätyksiä ja paljon karkkia. Pukeudu parhaisiisi! Terveisin, Naurava Lepakko. Kalle luki kirjeen uudestaan ja uudestaan. Kummituslinnaan? Naurava Lepakko? Hauskimmat juhlat? Hänen silmänsä pyörivät jännityksestä. Tämä ei ollut mikään tavallinen Halloween-kutsu! Tämä oli kutsu todelliseen seikkailuun! Hän hypähti ilmaan, mikä sai hänet pyörähtämään hassusti ympäri keittiön lattialla. Juhlat! Juhlat! Minä pääsen juhliin! Kalle huusi ilosta. Leivänpaahdin näytti vähän hämmentyneeltä, jos leivänpaahdin ylipäätään osaa olla hämmentynyt. Mutta missä se Kummituslinna oikein oli? Kalle ei ollut koskaan aiemmin kuullut Nauravasta Lepakosta. Hänestä tuntui, että tämä oli juuri sitä, mitä hän tarvitsi. Ei vain paikallisia naapurikarkkeja, vaan kunnon seikkailu! Kalle alkoi miettiä, mitä hän tarvitsisi matkalle. Tarvitsenko hattua? Ehkä viitan? Tai pienen taskulampun, jos linna on kovin pimeä? Hän pyöri ympäriinsä ja yritti kuvitella itsensä kummituslinnassa. Hän näki mielessään tanssivia luurankoja, hauskoja hirviöitä ja valtavan karkkikasan. Voi, miten jännittävää! Kalle huudahti. Mutta miten minä sinne pääsen? Olen vain kurpitsa, enkä minulla ole jalkoja! Kalle mietti hetken. Hänellä oli toki ne pienet juuret, mutta niillä ei kovin pitkälle päässyt. Hän tarvitsi kulkuneuvon. Hän kurkisti ulos ikkunasta. Siellä tuuli hiljaa, ja puut huojuivat kuin ne kuiskailisivat salaisuuksia. Kallella oli tunne, että ulkona odotti jotain todella ihmeellistä. Hän päätti, että oli aika kysyä neuvoa. Kalle hyppi takaisin ulos puutarhaan, jossa hänen paras ystävänsä, vanha ja viisas Pöllö Pekka, yleensä nukkui päiväuniaan suuren tammen oksalla. Pekka! Pekka! Herää! Kalle huusi. Pöllö Pekka avasi toisen silmänsä hitaasti. Huu, Kalle? Mikä kiire? Vieläkö on aamu? hän mutisi uneliaasti. Ei, Pekka! Minulla on kutsu! Kutsu Kummituslinnaan! Naurava Lepakko on kutsunut minut Halloween-juhliin! Kalle selitti innoissaan. Pekka avasi molemmat silmänsä ja pudisti päätään. Kummituslinnaan, sanot? Se on kaukana täältä, syvällä Hassujen Hirviöiden Metsän takana. Kalle tunsi pientä jännitystä. Hassujen Hirviöiden Metsä kuulosti sekä pelottavalta että kiehtovalta. Mutta miten minä sinne pääsen? Olen vain kurpitsa! Kalle kysyi huolestuneena. Pöllö Pekka mietti hetken. Hän taputti nokallaan oksaa. Hmm, sinun on löydettävä joku, joka voi auttaa sinua matkalla. Metsä on täynnä kaikenlaisia olentoja, osa vähän pelottavia, mutta useimmat ovat oikeastaan aika ystävällisiä, jos vain osaa puhua heille oikein. Mutta kuka? Kalle kysyi. Ehkä vanha Hupsu Hippiäinen voisi auttaa. Hänellä on valtava kokoelma kaikenlaisia kapineita ja kulkuneuvoja. Tai ehkä Naurava Lepakko itse voi tulla sinua vastaan. Mutta sinun on ensin päästävä metsän laitaan. Pekka sanoi. Kalle tuijotti metsän suuntaan. Puut olivat korkeita ja varjoisia. Se näytti ihan oikealta seikkailulta. Minä lähden! Kalle julisti päättäväisesti. Minun on mentävä Kummituslinnaan! Nauravat Lepakot ja karkit odottavat! Pekka hymyili. Hyvä on, Kalle. Ole varovainen. Ja muista, että usein ne, jotka näyttävät pelottavimmilta, ovatkin sydämeltään kultaa. Kalle nyökkäsi. Hän tiesi, että seikkailu oli alkanut. Hän vilkutti Pekalle ja alkoi pomppia kohti Hassujen Hirviöiden Metsän reunaa. Hänen oranssi pintansa kimalteli auringonvalossa. Hän oli valmis kohtaamaan mitä tahansa, kunhan vain pääsisi perille. Kalle mietti matkalla, millainen Naurava Lepakko mahtoi olla. Oliko hän suuri ja pelottava vai pieni ja hauska? Ja millaisia hirviöitä metsässä asui? Ehkä niillä oli hassuja nimiä, kuten Kuorsava Krokotiili tai Kikattava Kummitus. Kalle tunsi pienen, mutta mukavan jännityksen vatsassaan. Tämä oli varmasti parempaa kuin pelkkä oleskelu puutarhassa ja haaveilu. Hän oli matkalla kohti jotain paljon suurempaa ja hauskempaa. Hän oli matkalla kohti Halloween-juhlia, joista puhuttaisiin vielä pitkään. Hän mietti, mitä kaikkea hän voisi juhlissa nähdä. Kenties siellä olisi tanssia, ehkä taikatemppuja? Ja tietysti, paljon karkkia! Kalle kuvitteli valtavia kulhoja täynnä suklaata, tikkareita ja pehmeitä vaahtokarkkeja. Hänen suunsa kuolahti. Hän tiesi, että tästä tulisi unohtumaton ilta. Mutta ensin oli edessä Hassujen Hirviöiden Metsä.

Matka Hassujen Hirviöiden Metsän läpi

Kalle huokaisi tyytyväisenä. Kummituslinnan juhlat odottivat! Vaikka edessä oli vielä matka Hassujen Hirviöiden Metsän läpi, se ei tuntunut enää niin pelottavalta, kun ajatukset täyttyivät herkullisista karamelleista ja iloisesta yhdessäolosta. Juhlien ajatus sai hänet melkein lentämään! Hän alkoi rullailla eteenpäin iloisesti, vähän niin kuin pyörä olisi pyörinyt mäkeä alas, paitsi että Kalle oli itse pyörä, joka pomppi kevyesti pienen polun epätasaisuuksien yli. Hänen varrestaan, eli kurpitsan päällä olevasta pienestä kannasta, tuntui kasvavan pienet jännityksen tuntosarvet, jotka värähtelivät ilmassa ja osoittivat kohti seikkailua. Mikä ihana päivä! hän ajatteli.

Kallen ja Nauravan Lepakon tapaaminen

Kalle jatkoi matkaansa Hassujen Hirviöiden Metsän läpi, ja joka rullauksella uusi hauska näky ilmestyi hänen eteensä. Puut olivat vääntyneet mitä kummallisimpiin muotoihin, kuin ne olisivat venytelleet aamujumpassaan ja jääneet siihen asentoon. Yhden puun oksilla roikkui pieniä, lilaan vivahtavia möykkyjä, jotka näyttivät nukkumassa olevilta pörröisiltä palloilta. Toisen puun rungolla kasvoi sieniä, jotka olivat kirkkaan oransseja ja sinisiä, ja niillä oli pienet silmät, jotka vilkkuivat Kallelle ohi rullatessa. Kalle kikatti ääneen. Tämä metsä oli täynnä yllätyksiä! Mikä ihana paikka! hän ajatteli. Metsä humisi ja haisi hieman märälle mullalle ja makeille marjoille, mutta jossain oli myös omituinen tuoksu, kuin vanhojen sukkiin käärittyjen karamellien ja sammaleen sekoitus. Hän ei kuitenkaan antanut sen häiritä, sillä seikkailu odotti. Yhtäkkiä Kalle kuuli hilpeän, kuplivan äänen, joka kuulosti aivan kuin joku olisi kikatellut iloisesti ja samalla hieman hassusti. Kalle pysähtyi ja kallisti varttaan. Mistä tuo ääni tuli? Se kuulosti ensin pieneltä lorinasta, sitten se muuttui heliseväksi kikatukseksi ja lopulta se oli kuin pienten kellojen sointia, mutta paljon paljon hauskempaa. Ääni tuli jostain yläpuolelta, joten Kalle nosti katseensa, tai ainakin yritti nostaa sitä, niin korkealle kuin vain kurpitsa voi. Se oli vähän hankalaa, mutta Kalle oli päättäväinen. Hän rullasi pienen kiven päälle ja kurkotti vieläkin korkeammalle. Ja siellä, ylöspäin katsottuna, Kalle näki sen. Ylösalaisin roikkui tummanruskea, melko iso lepakko, jonka siivet olivat taiteltuina kuin peitto. Lepakon silmät olivat suuret ja pyöreät, ja ne kiiluivat iloisesti pimeässä. Mutta hassuinta oli lepakon suu, joka oli aina hieman auki ja josta pääsi tuo ihana, naurava ääni. Vaikutti siltä, että lepakko nauroi koko ajan, silloinkin kun se ei tehnyt mitään erityistä. Se vain roikkui ja nauroi itsekseen, välillä pienesti hihitellen, välillä taas suuren ääneen kikatellen. Kalle ei ollut koskaan ennen nähnyt mitään vastaavaa. Oliko tuo lepakko edes tosissaan? Voisiko kukaan olla niin iloinen koko ajan? Hei siellä! huusi Kalle. Kuka sinä olet ja miksi naurat koko ajan? Lepakko lakkasi nauramasta hetkeksi, mutta vain sen verran, että se pystyi vastaamaan. Voi, hei vain sinullekin, pieni oranssi ystävä! Minä olen Naurava Lepakko! Ja minä nauran, koska nauraminen on parasta, mitä tiedän! Se tekee kaikesta hauskempaa! Kalle mietti hetken. No, onhan se totta, että nauru tarttuu. Minäkin olen jo hymyillyt koko matkan tänne! Minä olen Kalle, puhuva kurpitsa, ja olen matkalla Kummituslinnaan Halloween-juhliin. Saitko sinäkin kutsun? Naurava Lepakko käänsi itsensä ympäri ilmassa niin ketterästi, että Kalle melkein pyörtyi ihastuksesta. Lepakko lehahti alas ja laskeutui Kallen viereen puun oksalle. Minäkö en olisi saanut kutsua? Minähän olen Kummituslinnan virallinen nauru-asiantuntija ja tunnelman luoja! Totta kai olen menossa! Mutta onpa harmi, että eksyin juuri tänne Hassujen Hirviöiden Metsän hauskoihin mutkiin. Minä kun yritän aina löytää sen hauskimman reitin, ja päädyn lopulta aina johonkin uuteen yllätykseen! Mutta hei, nyt minulla on seuraa! Minä voin näyttää sinulle tien, Kalle! Tai ainakin sen hauskimman ja mutkikkaimman osan tiestä! Lähdetäänkö? Kalle oli innoissaan. Uusi ystävä ja opas! Tämä Halloween-seikkailu oli parempi kuin hän osasi edes kuvitella. Joo, lähdetään ehdottomasti! Kalle huusi iloisesti. Kalle alkoi rullailla eteenpäin, ja Naurava Lepakko lehahti hänen yläpuolelleen. Lepakko nauroi jälleen, ja sen nauru oli niin tarttuvaa, että Kallekin tunsi suupieliensä nousevan ylöspäin. He kulkivat yhdessä polkua pitkin, Naurava Lepakko osoittaen välillä siivellään ties millaisia hassuja asioita metsässä. Katso Kalle! Tuo puu näyttää aivan siltä, kuin se yrittäisi kutittaa itseään! hihitti Lepakko. Kalle katsoi ja nauroi itsekin. Niinpä näyttää! Tai katso tuota pientä mörköä, joka piiloutuu kiven taakse, mutta sen hattu pilkistää! He olivat täydellinen pari, kurpitsa ja lepakko, jotka olivat matkalla kohti jännittävää juhlaa, nauraen koko matkan ajan ja ihmetellen metsän kaikkia kummallisia asukkeja.

Kadonneen karamellikasan mysteeri

Kalle ja Naurava Lepakko jatkoivat matkaansa, hihitellen metsän asukeista. Aurinko laski, ja taivas värjäytyi oranssin ja violetin sävyihin, kun he vihdoin saapuivat Kummituslinnan pihalle. Linna näytti valtavalta mutta ystävälliseltä. Sen tornit olivat vähän vinossa, ja yhdestä ikkunasta vilkutti pikku kummitus. Linnan ovi oli raollaan, ja sisältä kuului vaimeaa muminaa ja rapinaa. Kalle rullasi innokkaasti sisään, Naurava Lepakko lenteli yläpuolellaan. Mutta ilo haihtui nopeasti. Linnan suuressa salissa, jossa juhlan piti alkaa ja kaikki karamellit olla, oli… tyhjää! Tässä salissa piti olla maailman suurin karamellikasa. Se oli melkein yhtä korkea kuin Kalle itse! Kalle tupsahti hämmentyneenä paikoilleen. Missä kaikki karamellit olivat? Naurava Lepakko siristi silmiään ja lenteli nopeasti ympäri salia. ”Ei täällä ole mitään! Ei edes yhtä tikkaria!” se huudahti, ääni kuulosti nyt enemmänkin Ihmettelevältä Lepakolta kuin Nauravalta Lepakolta. Useat pienet möröt ja kummitukset seisoivat surullisen näköisinä. Muutama pieni hapsuhirviö nyyhkytti hiljaa. Karamellit olivat kadonneet! ”Voi ei!” Kalle huokaisi. ”Miten me voimme pitää Halloween-juhlat ilman karamelleja? Sehän on kuin pusu ilman pusua, tai karkki ilman karkkia!” Hän ajatteli hetken. Sitten hänen kurpitsanaamansa kirkastui. ”Meidän täytyy selvittää tämä mysteeri! Etsitään kadonneet karamellit!” Naurava Lepakko taputti siipiään. ”Mahtava idea, Kalle! Minä olen loistava etsivä, minulla on terävät silmät ja nopeat siivet!” ”Ja minä taas osaan rullata nopeasti ja tarkistaa kaikki nurkat ja kolot”, Kalle lisäsi ylpeänä. He alkoivat tutkia salia. Ensin he kysyivät pieneltä, läpinäkyvältä kummitukselta nimeltä Välke, oliko tämä nähnyt mitään. Välke leijaili hermostuneesti edestakaisin. ”Vooo… voi… vain pienen… pienen varjon… mutta se oli… niin nopea!” Välke kuiskasi, niin hiljaa, että Kallen piti kuunnella todella tarkkaan. ”Varjon? Millaisen varjon?” Kalle kysyi. ”En… en tiedä… vain pienen… tumman… ja ehkä… vähän… tahmean?” Välke vastasi. Tahmean? Se oli hyvä vihje! Karamellit olivat usein tahmeita. Kalle rullasi salin poikki, tutkien lattiaa. Naurava Lepakko lensi ylhäällä, silmät tarkkana. ”Katso, Kalle! Tuolla!” Lepakko huusi, osoittaen kohti suurta, vanhaa takkaa. Kalle rullasi takan luo. Lattialla oli pieniä, kiiltäviä jälkiä. Ne olivat kuin hilettä. ”Nämä näyttävät sokerikuorrutukselta!” Kalle sanoi innoissaan. ”Ja ne jatkuvat takan reunalle asti!” He seurasivat sokerijälkiä. Jäljistä tuli nopeasti tahmeampia, ja Kalle pystyi nuolemaan niistä pienen makean maun. ”Nämä ovat aivan varmasti karamellijälkiä!” Kalle huudahti. Jäljet johtivat ylös takanpiippuun. ”Piippuunko?” Naurava Lepakko ihmetteli. ”Kuka muka veisi karamellit piippuun?” ”Ehkä joku, joka haluaa piilottaa ne todella hyvin!” Kalle vastasi päättäväisesti. ”Mutta miten me pääsemme sinne?” Naurava Lepakko lensi lähemmäs piipun aukkoa. ”Minä olen liian suuri!” se sanoi. ”Mutta sinä, Kalle, olet pyöreä ja… ehkä… mahtuisitko?” Kalle katsoi piippua. Se oli pimeä ja nokea täynnä. Se ei näyttänyt kovin houkuttelevalta. Mutta karamellit! Hän ei voinut antaa kaikkien juhlijoiden jäädä ilman makeaa herkkua. ”Jos karamellit ovat siellä, minä menen perään!” Kalle julisti rohkeasti. Hän otti pienen vauhdin ja yritti rullata piippuun. Mutta Kalle oli pyöreä, ja piippu oli kapea. Hän juuttui jumiin! ”Apua! Olen jumissa!” Kalle huudahti, hänen äänensä kaikui piipun sisällä. Naurava Lepakko yritti vetää Kallea ulos siivillään, mutta se ei onnistunut. Kalle oli liian painava. ”Älä huoli, Kalle! Me keksimme jotain!” Lepakko sanoi ja lensi nopeasti etsimään apua. Pian Lepakko palasi mukanaan Möykän, pienen hapsuhirviön, joka oli tunnettu uskomattomasta voimastaan. Möykkä oli ehkä pieni, mutta sillä oli seitsemän karvaista kättä, ja jokainen käsi oli täynnä yllättävää lihasvoimaa. Möykkä tarttui Kallen varteen, ja muutkin pienet möröt tulivat auttamaan. He vetivät ja työnsivät, kunnes Kalle vihdoin ponnahti ulos piipusta. Hän oli hieman nokea täynnä, mutta hymyili silti. ”Kiitos, ystävät!” Kalle huokaisi. ”Se oli tiukka paikka! Mutta minä näin jotain! Siellä oli… siellä oli pieni käytävä piipun takana!” ”Käytävä?” Naurava Lepakko ihmetteli. ”Minne se johtaa?” ”En tiedä, mutta siellä oli lisää sokerijälkiä!” Kalle vastasi. ”Minun täytyy päästä takaisin sinne. Mutta miten?” Möykkä taputti yhtä karvaisista käsistään päätään. ”Minä tiedän! Me voimme työntää sinut sinne!” Ja niin he tekivät. Möykkä ja muut pienet möröt työnsivät varovasti Kallea, kunnes hän putosi pienestä aukosta piipun takana olevaan tilaan. Se oli pimeä ja pölyinen huone, joka näytti varastolta. Ja siellä, keskellä huonetta, oli… ei! Karamellikasa oli poissa! Kalle huokaisi pettymyksestä. Mutta sitten hän huomasi jotain. Huoneen nurkassa oli pieni hännäntyvi, joka pilkisti ison pahvilaatikon takaa. Ja se hännäntyvi heilui! Hännänpää näytti olevan aivan erityisen pörröinen. Kalle rullasi varovasti lähemmäs. ”Hei!” Kalle kuiskasi. ”Oletko sinä siellä? Oletko sinä se, joka tietää kadonneista karamelleista?” Häntä värähti, ja sitten pahvilaatikon takaa kurkisti esiin pieni, ujo hirviö, jolla oli valtavat, pyöreät silmät ja pörröinen turkki. Sen kädessä oli puoliksi syöty tikkari, ja sen suupielet olivat aivan tahmeat. Se oli pieni, oranssi pallero, jonka nimi oli Munkki. Munkki oli tunnettu rakkaudestaan makeisiin, mutta se oli myös aika ujo ja piiloutui usein. Munkki katseli Kallea suurilla silmillään ja veti tikkaria suuhunsa. Se näytti syylliseltä. ”Öö… minä… minä vain… maistoin vähän?” Munkki sanoi hiljaisella äänellä, ja sen posket punoittivat. Kalle katsoi ympärilleen. Huone oli täynnä tyhjiä karamellipapereita! Sokerikuorrutusta oli kaikkialla, ja tyhjiä suklaakääreitä kasaantui nurkkiin. Munkki oli syönyt melkein kaikki karamellit! Kalle ei voinut olla nauramatta. Tämä pieni, ujo pallero oli ahminut koko karamellikasan! Naurava Lepakko ja muut möröt olivat jo tulleet perässä ja kurkistivat piipun aukosta. He kaikki näkivät Munkin ja tyhjät karkkipaperit. ”Munkki!” Naurava Lepakko hihitti. ”Sinäkö se olitkin? Me etsimme sinua ja karamelleja kaikkialta!” Munkki piiloutui vielä syvemmälle laatikon taakse. ”Minä… minä olen pahoillani”, se mutisi. ”Ne vain… ne vain maistuivat niin hyviltä! Ja minä pelkäsin, että ne loppuvat, jos kaikki syövät niitä!” Kalle rullasi lähemmäs Munkkia. ”Ei se mitään, Munkki. Mutta nyt meillä ei ole enää karamelleja juhlaan. Mitä me teemme?” Kallen ääni oli ystävällinen, ei lainkaan vihainen. Hän ymmärsi Munkin. Kuka nyt voisi vastustaa valtavaa karamellikasaa? Munkki katsoi Kallea surullisilla silmillään. ”Minä… minä voin yrittää löytää jotain muuta. Minulla on pieni salainen kätköni, jossa on muutama tikkari ja yksi suklaapatukka. Ne eivät ole paljon, mutta…” Kalle hymyili. ”Se on hyvä alku, Munkki! Mutta entä jos keksisimme jotain muuta? Jotain vielä hauskempaa kuin pelkät karamellit? Ehkä voisimme järjestää leikkejä, joissa voi voittaa karamelleja?” Munkki alkoi näyttää hieman iloisemmalta. ”Leikkejä? Se kuulostaa hauskalta!” Naurava Lepakko lensi alas Kallen viereen. ”Niin kuulostaa! Ja me autamme sinua, Munkki, löytämään lisää herkkuja, jos vain lupaat jakaa ne kaikkien kanssa tällä kertaa!” Munkki nyökkäsi innokkaasti. ”Lupaan! Lupaan jakaa kaikki!” Niin kadonneen karamellikasan mysteeri sai hassun ja yllättävän ratkaisun. Karamellit olivat kadonneet, mutta tilalle oli tullut uusia ystäviä ja uusia ideoita juhlien pelastamiseksi. Kalle, Naurava Lepakko ja jopa Möykkä ja Munkki lähtivät yhdessä pohtimaan, miten he voisivat tehdä Kummituslinnan Halloween-juhlista unohtumattomat, jopa ilman sitä valtavaa karamellikasaa. He tiesivät, että parhaat juhlat eivät aina tarvinneet suurinta karamellikasaa, vaan hauskimmat ystävät ja parhaat ideat. Mutta mitä he keksivät seuraavaksi? Se olisi vielä suurempi seikkailu!

Tanssivat luurangot ja hämähäkkien herkkujuhla

Kalle, Naurava Lepakko, Möykkä ja Munkki istuivat alas suuren, sammalpeitteisen kiven päälle Kummituslinnan pihalla. Ilma oli viileä ja täynnä syksyn tuoksuja, ja jossain kaukana kuului pöllön huhuilu. He olivat kaikki syvissä mietteissä. Mitä he nyt tekisivät? Miten he voisivat järjestää parhaat Halloween-juhlat ilman sitä valtavaa karamellikasaa? Kuinka juhlat olisivat unohtumattomat, jos se tärkein juhlaherkku oli kadonnut? Se tuntui todella suurelta pulmalta. Mutta Kalle tiesi, että jokaisessa pulassa oli myös tilaisuus keksiä jotain uutta ja ihmeellistä. Hänellä oli jo monta ajatusta mielessään, ja ne saivat hänen kurpitsanaamansa hehkumaan entistä kirkkaammin. Mietikääpä, Kalle aloitti, hänen kurpitsanaamansa hehkui hieman hämärässä. Mitä jos emme tarvitsekaan sitä valtavaa karamellikasaa ollenkaan? Mitä jos teemme jotain vielä hauskempaa? Naurava Lepakko lehahti ilmaan ja pyörähti pienen kierroksen. Mutta mitä? Juhlat ilman herkkuja ovat kuin hämähäkinseitti ilman hämähäkkiä! Tai kurpitsa ilman irvettä! hän visersi. Möykkä, joka oli yleensä hiljainen, mutisi matalalla äänellä. Voisimmeko... voisimmeko leipoa jotain? Mutta mitä? Munkki, joka oli tottunut Möykän erikoisiin makuihin, tuumaili. No, en usko, että linnanjuhlien vieraat pitäisivät sammal- ja muurahaiskakusta, Möykkä-veli. Kalle taputti toista poskeaan pienellä narisevalla kädellään. Hmm, oikeassa olet Munkki. Mutta entäs jos... meillä olisi jotain, mitä kukaan ei odota? Jotain niin ihmeellistä, että kaikki unohtaisivat karamellit! Naurava Lepakko istahti takaisin kiven reunalle. Kerro lisää, Kalle! No, Kalle sanoi, hänen silmänsä loistivat. Ensin, ajatelkaa! Meillä on täällä Kummituslinnassa vanha tanssisali, eikö niin? Entä jos se täyttyisi tanssivista luurangoista? Möykkä ja Munkki haukkoivat henkeään. Tanssivista luurangoista? Möykkä kysyi ihmeissään. Mutta... ne ovat vain luita! Aivan! Kalle kikatti. Mutta kuvitelkaa! Jos me löytäisimme vanhoja luurankonukkeja, tai ehkä tekisimme niitä itse oksista ja lehdistä. Ja sitten... me voisimme laittaa niille musiikkia! Pehmeää, hilpeää musiikkia, ja ne näyttäisivät tanssivan itsekseen! Whoosh, pyörähdys, whoosh, pyörähdys! Kalle heilutti käsiään hassusti kuvitellen tanssia. Naurava Lepakko taputti siipiään innoissaan. Ooh, se olisi mahtavaa! Lapset rakastaisivat sitä! Ja aikuisetkin varmasti hymyilisivät, kun näkisivät luurankojen tekevän hassuja tanssiliikkeitä! Ja hei, entä sitten hämähäkit? Kalle jatkoi, hänen mielikuvituksensa laukkasi. Kummituslinnassa on paljon hämähäkkejä, eikö vain? Ne ovat osa Halloweenia! Voisimme järjestää niille oman herkkujuhlan! Munkki nyökkäsi hitaasti. Hämähäkkien herkkujuhla... Hmm, mielenkiintoista. Mitä hämähäkit syövät? No, pieniä pörröisiä ötököitä ja perhosia, eikö vain? Kalle mietti. Mutta me voisimme tehdä niille omanlaisia herkkuja! Esimerkiksi... pieniä karkkikuppeja, jotka näyttävät ötököiltä! Tai ehkä jopa pieniä, syötäviä hämähäkinseittejä, jotka on tehty sokerista! Naurava Lepakko kieppui taas ilmaan. Voi Kalle, sinä olet nero! Silloin kaikki linnan asukkaat, isot ja pienet, karvaiset ja kahdeksanjalkaiset, saisivat oman osansa juhlahuumasta! Ja karamellien katoaminen ei haittaisi niin paljon, jos meillä olisi niin paljon muuta hauskaa! Mutta miten me teemme kaiken tämän? Möykkä kysyi, hänen pienet silmänsä katsoivat Kallea. Tarvitsemme paljon asioita luurankoihin ja hämähäkkien herkkuihin. Kalle mietti hetken. No, me voimme pyytää apua! Kummituslinnassa on monia ystävällisiä kummituksia ja hirviöitä, jotka varmasti haluavat auttaa juhlien järjestämisessä. Muistattehan sen vanhan haamun, joka tykkää laulaa hassuja lauluja? Tai sen pienen aaveen, joka aina leikkii piilosta? Totta! Naurava Lepakko sanoi. Ja linna on täynnä vanhoja tavaroita, joista voimme varmasti löytää kaikenlaista askarteluun. Vanhoja vaatteita luurangoille, naruja seitteihin... Kalle hymyili leveästi. Juuri niin! Ja sitten, kun vieraat saapuvat, he näkevät ensin Tanssivat Luurangot, jotka pyörähtelevät ja tekevät hassuja liikkeitä musiikin tahdissa. Ja kun he kurkistavat linnan keittiöön tai johonkin nurkkaan, he löytävät pienen pöydän täynnä Hämähäkkien Herkkujuhlaa! Pieniä sokeriseittejä, ötökänmuotoisia karkkeja ja ehkä jopa pörröisiä sokerimatoja! Möykkä ja Munkki alkoivat innostua. Heidän korvansa nousivat ylös ja heidän häntänsä heilui hieman. Se kuulostaa... uskomattomalta! Munkki sanoi. Kukaan ei ole koskaan järjestänyt juhlia, joissa hämähäkeillä on oma herkkupöytä! Ja parasta on, että tähän ei tarvita sitä isoa karamellikasaa! Kalle sanoi iloisesti. Voimme tehdä kaikesta itse! Ja sehän on vielä hauskempaa, eikö vain? Kun teemme jotain yhdessä, siitä tulee aina erityisen hyvää. Naurava Lepakko lehahti taas ja laskeutui Kallen päähän. Kalle, sinä olet todella kekseliäs! Nämä ideat ovat paljon parempia kuin pelkät karamellit! Kaikki puhuvat näistä juhlista vielä vuosienkin päästä! Ystävykset alkoivat jo suunnitella tarkemmin. Kalle mietti, millaisia tanssiliikkeitä luurangot voisivat tehdä. Naurava Lepakko pohdiskeli, mihin kohtaan linnaa Hämähäkkien Herkkujuhla kannattaisi kattaa, jotta hämähäkitkin löytäisivät sen helposti. Möykkä ja Munkki alkoivat jo kerätä maasta pudonneita oksia ja värikkäitä syksyn lehtiä, joista voisi askarrella luurankojen asusteita. Aurinko alkoi laskea, ja Kummituslinnan vanhat kiviseinät saivat kauniin oranssin hehkun. Ystävykset tunsivat, kuinka heidän sydämensä täyttyivät ilolla ja jännityksellä. Tämä tulisi olemaan kaikkien aikojen hauskin ja omaperäisin Halloween-juhla, vaikka karamellit olivatkin kadonneet. Heillä oli uusi tehtävä, ja he olivat valmiina tarttumaan siihen täydellä innolla. Mutta kuka auttaisi heitä keräämään kaikki tarvittavat asiat? Ja miten he saisivat luurangot oikeasti tanssimaan? Ja mitä he tekisivät, jos hämähäkit eivät pitäisikään heidän tarjoamistaan herkuista? Se kaikki vaatisi vielä lisää kekseliäisyyttä ja ehkä pienen ripauksen taikaa. Mutta yksi asia oli varma: Kalle ja hänen ystävänsä eivät antaneet periksi. Seuraava askel heidän suuressa seikkailussaan odotti jo nurkan takana.

Kallen iloinen pelastussuunnitelma

Kalle mietti syvällisesti. Hänen pyöreät oranssit kasvonsa rypistyivät hieman, aivan kuin hänellä olisi ollut pähkinä purtavana. Naurava Lepakko leijaili hänen ympärillään innoissaan, odottaen Kallen seuraavaa loistavaa ideaa. Kalle oli aina täynnä niitä, ja vaikka ne joskus olivatkin hieman hassuja, ne toimivat aina! 'Hmm,' Kalle mutisi ja taputti toista poskeaan. 'Miten saamme karamellit takaisin luurangoilta, jotka rakastavat tanssia niin paljon, että unohtavat kaiken muun?' Naurava Lepakko kikatti. 'Ehkä meidän pitäisi vain pyytää heitä tanssimaan niin kovaa, että karamellit putoavat heidän taskuistaan!' Kalle nauroi. 'Se on hauska idea, Naurava Lepakko! Mutta emme halua rikkoa karamelleja. Ja entä hämähäkit? Ne näyttävät niin keskittyneiltä herkkujuhliinsa, että emme halua häiritä niitä. Mutta entä jos... entä jos saisimme ne mukaan?' Kalle pyöräytti silmiään ja hymyili leveästi. 'Minulla on se! Karamellitanssi! Ja salainen hämähäkkikuiskaus!' Naurava Lepakko taputti siipiään. 'Karamellitanssi ja hämähäkkikuiskaus? Kerro lisää, kerro lisää!' Kalle nousi ylös ja alkoi hyppiä pientä tanssia paikallaan. Hän kuvaili suunnitelmaansa innokkaasti. 'Ensinnäkin, tarvitsemme musiikkia. Mutta ei mitä tahansa musiikkia. Tarvitsemme musiikkia, joka saa luurangot tanssimaan jopa nopeammin ja iloisemmin kuin koskaan ennen! Musiikkia, joka saa heidän luunsa kilisemään ilosta!' 'Mutta mistä me saamme sellaista musiikkia?' Naurava Lepakko kysyi. 'Täällä ei ole radiota tai levysoitinta.' Kalle virnisti. 'Ehkä me voimme tehdä sen itse! Sinä voit laulaa, Naurava Lepakko, sinulla on niin kaunis ääni!' Naurava Lepakko punehtui hieman, mutta oli iloinen. 'Minä laulan? No, minä voin yrittää! Mitä minun pitäisi laulaa?' 'Laula iloista, hassua laulua luurangoista ja karamelleista!' Kalle sanoi. 'Ja minä... minä voin käyttää tätä!' Kalle osoitti itseään. 'Minä voin olla rumpu! Koputan itseäni rytmikkäästi, ja se kuulostaa hienolta! Pam pam pum, pam pam pum!' Hän taputti kämmenillään pulleita poskiaan, ja ne antoivat hauskan, kumean äänen. 'Upeaa!' Naurava Lepakko huudahti. 'Siinä on luurankojen tanssimusiikki!' 'Aivan!' Kalle jatkoi. 'Kun luurangot tanssivat täysin keskittyneinä musiikkiin, ja karamellit putoilevat heidän taskuistaan kilinän ja kalinan tahdissa, meidän pitää kerätä ne nopeasti talteen. Mutta emme saa olla ahneita! Otamme vain sen verran, mitä Halloween-juhliin tarvitaan.' 'Mutta entä hämähäkit?' Naurava Lepakko muistutti. 'Ne eivät välitä tanssista, ne ovat liian kiireisiä herkkujuhlissaan.' 'Niinpä!' Kalle sanoi. 'Ja juuri siksi tarvitsemme salaisen hämähäkkikuiskaajan!' Kalle kumartui lähemmäs Nauravaa Lepakkoa ja supatti, aivan kuin he olisivat olleet vakoojia. 'Kun luurangot tanssivat ja me keräämme karamelleja, meidän on tarjottava hämähäkeille jotain, mikä saa ne unohtamaan kaiken muun! Jotain, mitä ne rakastavat enemmän kuin mitään muuta. Jotain... kiiltävää!' 'Kiiltävää?' Naurava Lepakko kysyi hämmästyneenä. 'Aivan!' Kalle selitti. 'Hämähäkit rakastavat kiiltäviä asioita. Ne kutovat verkkojaan auringonvaloon, jotta ne kimaltelevat. Ja tiedätkö mikä kimaltelee erityisen kauniisti ja on täysin harmitonta?' Naurava Lepakko mietti. 'Tähtiä? Mutta niitä ei voi ottaa kiinni.' 'Ei tähtiä!' Kalle nauroi. 'Saippuakuplia! Me voimme puhaltaa niille valtavasti kimaltelevia saippuakuplia! Ne ovat niin kauniita ja kevyitä, että ne leijuvat ja heijastavat valoa! Hämähäkit unohtavat varmasti kaikki herkut ja alkavat yrittää pyydystää kuplia verkonpätkillä, tai ehkä ne vain ihailevat niiden kauneutta!' 'Saippuakuplia!' Naurava Lepakko toisti. 'Se on loistava idea! Mutta mistä me saamme saippuakuplavälinettä?' Kalle ojensi pienen, kimaltelevan esineen, jonka hän oli jostain löytänyt taskustaan. 'Minulla on aina pieniä taikaesineitä mukanani. Tämä on pieni kuplapullo, jonka sain edellisessä seikkailussa. Se ei lopu koskaan! Ja minulla on myös pieni pilli, jolla voin puhaltaa niitä.' Naurava Lepakko oli haltioissaan. 'Kalle, sinä olet nero! Tämä on paras pelastussuunnitelma ikinä! Karamellitanssi luurangoille ja kimaltava kuplajuhla hämähäkeille!' 'Mutta meidän on oltava nopeita ja hiljaisia hämähäkkien kanssa,' Kalle muistutti. 'Emme saa säikäyttää niitä. Kuiskaamme niille, kuinka kauniita kuplat ovat, ja kuinka ne voivat leikkiä niiden kanssa.' He piiloutuivat varjoihin, odottaen oikeaa hetkeä. Luurangot jatkoivat tanssimistaan, kalistellen iloisesti luitaan. Karamelleja putoili heidän taskuistaan kuin pieniä, värikkäitä sateenkaarisadepisaroita, mutta luurangot olivat niin keskittyneitä tanssiin, etteivät ne huomanneet mitään. Hämähäkit sen sijaan kehräsivät tyytyväisinä verkonpätkillä, syöden omia pieniä herkkujaan. 'Oletko valmis, Naurava Lepakko?' Kalle kuiskasi. 'Olen!' Naurava Lepakko vastasi yhtä kuiskaten. Kalle alkoi taputtaa poskiaan kevyesti: pam, pam, pum. Naurava Lepakko otti syvän henkäyksen ja alkoi laulaa hiljaisella, mutta iloisella äänellä: 'Luurangot tanssivat, karamellit kolisoo! Pyörähdä, pyörähdä, niin namit putoo!' Luurangot kuulivat musiikin ja heidän tanssinsa muuttui vieläkin villimmäksi! Ne alkoivat pyöriä ja hyppiä niin vauhdikkaasti, että karamelleja todella alkoi ropista maahan. Kalle ja Naurava Lepakko alkoivat nopeasti, mutta varovasti kerätä niitä pieneen pussiin. Ne olivat nopeita, mutta samalla erittäin huolellisia, etteivät ne vahingossakaan törmäisi tanssiviin luurankoihin. Heillä oli hauskaa samalla, kun he tekivät töitä. Luurangot eivät edes huomanneet heidän läsnäoloaan, niin syvällä ne olivat tanssin lumoissa. Kun pussi oli puolillaan, Kalle kääntyi hämähäkkien puoleen. Hän otti esiin kuplapullon ja pienen pillin. Hän puhalsi varovasti, ja ilmestyihän sieltä kauniita, kimaltelevia saippuakuplia! Yksi toisensa jälkeen, ne leijuivat hämähäkkien herkkujuhlan yläpuolelle. Hämähäkit, jotka olivat tottuneet vain pieniin, ruskeisiin herkkuihinsa, katsoivat ylös silmät pyöreinä. Niiden monet silmät heijastivat kuplien sateenkaaren värejä. 'Vau,' yksi hämähäkki kuiskasi. 'Mitä nuo ovat?' Kalle kuiski takaisin: 'Nämä ovat taikakuplia, ystävät! Ne ovat teitä varten! Voitte leikkiä niillä ja ihailla niiden kauneutta. Ne eivät maistu miltään, mutta ne ovat todella hauskoja pyydystää!' Hämähäkit unohtivat heti omat herkkunsa. Ne alkoivat innokkaasti venyttää verkkojaan ja yrittää pyydystää leijuvia kuplia. Jotkut hämähäkit jopa alkoivat tanssia pientä, kahdeksanjalkaista tanssia, kun ne yrittivät saada kiinni kimaltelevista palloista. Kalle puhalsi lisää kuplia, ja kohta koko hämähäkkien alue oli täynnä värikkäitä, leijuvia ihmeitä. Naurava Lepakko lopetti laulunsa ja liittyi Kallen seuraan kuplien puhallukseen. 'Tämä on paras Halloween-juhla ikinä!' Naurava Lepakko nauroi. 'Kaikki ovat niin onnellisia! Luurangot tanssivat, hämähäkit leikkivät, ja meillä on karamellit Halloween-juhliin!' Kalle hymyili leveästi. 'Niinpä! Emme tarvinneet mitään taistelua tai riitaa. Vain vähän musiikkia, tanssia ja paljon saippuakuplia!' He keräsivät loputkin karamellit talteen, ja pian heidän pussinsa oli täynnä. Juhlat olivat pelastettu! Heillä oli nyt tarpeeksi herkkuja koko kummituslinnan Halloween-juhliin. Mutta heillä oli ollut niin hauskaa, että heidän oli vaikea lähteä. Kuitenkin, heidän seikkailunsa ei ollut vielä ohi. Pian heidän piti jatkaa matkaansa kohti kummituslinnan varsinaisia juhlia. Mutta mitä siellä mahtaisi odottaa? Ja olisiko karamelleja tarpeeksi, jotta kaikki saisivat varmasti oman osuutensa? Kalle mietti näitä asioita ja pureskeli pientä karamellia, jonka oli 'vahingossa' maistanut matkan varrella. Maku oli makea ja lupasi vielä enemmän yllätyksiä. Ehkä jopa taikajuomia!

Vahingossa taikajuomaa maistava Kalle

Kalle oli aivan innoissaan ajatuksesta taikajuomista. Ajatus sai hänen pienen kurpitsanupunsa tärisemään innosta. Hän kurkisti nurkan taakse, ja mitä ihmettä hän näkikään! Siinä pöydällä, keskellä huonetta, joka oli täynnä kaikenlaisia vanhoja, hassuja esineitä, oli rivissä viisi pientä, kimaltelevaa pulloa. Jokainen pullo oli kuin oma pieni taikamaailmansa. Ne olivat erivärisiä ja kuplivan täynnä salaperäisiä nesteitä. Yksi oli kirkkaan sininen, kuin kesätaivas, toinen loistavan keltainen, kuin auringonpaiste, kolmas syvän violetti, kuin herkullinen mustikkapiirakka, neljäs hehkuvan oranssi, kuin Kalle itse Halloween-iltana, ja viides vihreä kuin sammal vanhan puun kyljessä. Pullot hohkasivat hiljaa, ja niiden sisällä olevat nesteet kuplivat ja poreilivat kuin pienet iloiset lähteet, jotka kuiskailevat toisilleen salaisuuksia. Kalle tunsi pienen jännityksen ja uteliaisuuden vatsassaan. Nämäkö olivat niitä taikajuomia, joista hän oli juuri äsken haaveillut? Hän astui lähemmäs, aivan varovasti, melkein hiipien. Pullojen luokse johtava lattia näytti olevan päällystetty pienillä, kimaltavilla tähdillä, jotka tuntuivat kutsuvan häntä lähemmäs. Kalle oli kuin lumottu. Hän nosti pienen, pyöreän kurpitsakätensä ja osoitti sormellaan sinistä pulloa.

Kummituslinnan juhlat ja yllättävä vieras

Kalle nosti pienen, pyöreän kurpitsakätensä ja osoitti sormellaan sinistä pulloa. Uteliaisuus kutitti häntä vatsanpohjassa. Mitä tässä pullossa oikein oli? Hän otti varovasti korkin pois. Pullo tuoksui mansikoilta ja sateenkaarelta, ihan kuin iloiselta kesäpäivältä. Kalle kallisti pulloa ja maistoi pienen, pienen tipan. Se oli kuplivaa ja makeaa, kuin miljoona pikkuista karkkia tanssisi hänen suussaan! Mutta sitten tapahtui jotain todella hassua. Kalle tunsi itsensä yhtäkkiä kevyeksi, oikein kevyeksi, kuin ilmapallo. Hän hihitti. Hänen kurpitsajalkansa irtautuivat maasta! Hän leijui vähän ylöspäin, sitten vähän alaspäin, sitten taas ylöspäin! Hän ei ollut enää vain kävelevä kurpitsa, hän oli nyt leijuva kurpitsa! ”Vau!” Kalle huudahti, ”minä leijun! Tämä on ihan parasta!” Hän harjoitteli hetken leijumista, pomppimista ja pyörimistä. Se oli kuin tanssia ilmassa! Hän nauroi niin paljon, että hänen kylkensä kipeytyivät. Nyt hän oli valmis juhliin! Aivan varmasti hän olisi juhlien hauskin leijuja. Kalle leijaili ulos pimeästä kellarista ja ylös portaita kohti Kummituslinnan juhlasalia. Mitä lähemmäksi hän pääsi, sitä kovemmaksi musiikki muuttui. Se oli iloista ja jännittävää musiikkia, jossa oli vähän kummitusmaista, mutta silti ystävällistä kuminaa. Juhlasali oli upea! Siellä oli lepakkoja, jotka roikkuivat katosta ja keinuttelivat itseään edestakaisin. Jotkut niistä olivat pukeutuneet pieniin hattuihin ja solmioihin, mikä sai Kallen kikattelemaan. Hämähäkit olivat kutoneet seitteihinsä pieniä, kimaltavia valoja, jotka loistivat kauniisti. Siellä täällä näkyi tanssivia luurankoja, jotka napsuttelivat luitaan musiikin tahdissa. Ne eivät olleet pelottavia luurankoja, vaan sellaisia hassuja, jotka kompastelivat toistensa jalkoihin ja nauroivat omille kolinoilleen. Pöydät notkuivat herkkuja: oli kurpitsamuffineja, vihreitä mörköpiparkakkuja ja jopa pieniä kummituskeksejä, joilla oli mustat silmät. Kaikki näytti ja tuoksui aivan ihanalta! Kalle leijaili sisään juhlasaliin ja kaikki hirviöt ja kummitukset huomasivat hänet heti. ”Hei, tuolla on leijuva kurpitsa!” joku huusi. ”Ja hänellä on suloinen hymy!” toinen lisäsi. Kalle punastui hieman, mutta hymyili leveästi. Hän oli niin iloinen, että oli tullut näihin juhliin. Hän leijui ympäriinsä, moikkasi tuttuja ja tuntemattomia hirviöitä. Hän näki Nauravan Lepakon, joka pyörähteli tanssilattialla erään ystävällisen jättiläisen kanssa. Naurava Lepakko vilkutti Kallelle iloisesti. Kalle tunsi olonsa todella tervetulleeksi. Yhtäkkiä Kalle huomasi nurkassa pienen, läpikuultavan hahmon. Se oli kummitus, mutta se ei ollut iloinen kummitus. Se näytti vähän surulliselta ja yksinäiseltä. Kummitus oli valkoinen ja kimalteli vähän, kuin juuri satanut lumi. Sillä oli suuret, ystävälliset silmät, mutta se piilotteli itseään verhojen takana. Kalle leijaili lähemmäs. ”Hei!” Kalle sanoi ystävällisesti. ”Miksi olet täällä yksin? Eikö sinun pitäisi olla juhlimassa meidän kanssamme?” Pieni kummitus nosti katseensa. ”Minä… minä olen Kummitus-Kati,” se sanoi hiljaisella äänellä. ”Ja minä olen… en ole kovin hyvä juhlissa. Olen niin ujo, enkä tiedä, mitä pitäisi tehdä.” Kati tuntui melkein katoavan läpinäkyväksi häpeästä. Kallella oli heti sääli häntä kohtaan. Hän muisti, kuinka hänkin oli aluksi ollut vähän ujo ja epävarma. Nyt Kallella oli kuitenkin uusi leijumiskyky ja paljon iloista juhlamieltä. Hän halusi auttaa Katia. ”Ei hätää, Kati!” Kalle sanoi pirteästi. ”Minä voin näyttää sinulle, miten hauskaa täällä on! Katsopa tätä!” Kalle alkoi leijua ylös ja alas, pyörähteli ilmassa ja teki hassuja temppuja. Hän näytti, kuinka hän pystyi hyppimään kattoon asti ja sitten laskeutumaan pehmeästi alas. Kati katsoi suu auki. Hän ei ollut koskaan nähnyt kurpitsan tekevän noin! ”Vau,” Kati kuiskasi, ”miten sinä teet tuon?” ”Salaisuus on tässä taikajuomassa!” Kalle hihitti ja osoitti tyhjää pulloa, jonka hän oli jostain syystä napannut mukaan kellarista. Hän ei tiennyt miksi, mutta nyt se tuntui oikealta asialta. Kati nauroi pienen, helisevän naurun. Se oli kuin pieniä kelloja olisi kilissyt. Kalle ilostui. Hän oli saanut Katin nauramaan! ”Tule, Kati,” Kalle sanoi. ”Lähde minun kanssani tanssimaan! Sinun ei tarvitse osata tanssia täydellisesti, riittää, että sinulla on hauskaa. Ja jos et uskalla tanssia, voit vaikka leijua minun vieressäni!” Kati epäröi hetken, mutta Kallen iloinen energia tarttui häneen. Hän nyökkäsi varovasti. ”Okei,” hän sanoi. Kalle tarttui Katin läpikuultavaan käteen ja he leijailivat yhdessä tanssilattialle. Kati oli aluksi vähän kömpelö, mutta Kalle kannusti häntä. ”Ylös ja alas! Pyörähdä! Anna mennä!” Kalle huusi. Pian Kati unohti ujoutensa. Hän alkoi itsekin leijua ja pyörähdellä Kallen kanssa. Hän ei leijunut ihan niin korkealle kuin Kalle, mutta hän liukui kauniisti lattian yllä, melkein kuin hän tanssisi pilvien päällä. Muut juhlijat katsoivat heitä hymyillen. Oli ihana nähdä Kallen ja Katin iloisesti leijumassa ja tanssimassa yhdessä. Karamellikasat saivat hetken odottaa, samoin kummituskeksit. Tärkeintä oli ystävyys ja yhteinen ilo. Kalle oli onnellinen, koska hän oli saanut uuden ystävän ja auttanut tätä voittamaan ujoutensa. Kummituslinnan juhlat olivat todellakin kaikkien aikojen hauskimmat, ja leijuva kurpitsa Kalle oli sen keskipisteessä, levittäen iloa minne ikinä leijailikaan. Kati hihitti taas, tällä kertaa äänekkäämmin ja vapaammin. Hän jopa tarttui Kallen käteen kunnolla ja veti tätä mukanaan villiin pyörähdykseen. Kalle pyörähti iloisesti Katin mukana, melkein unohtaen kaiken muun. Tämä oli paljon hauskempaa kuin yksin kellarissa. Hän tunsi itsensä todella onnelliseksi. Juhlat olivat vasta alussa, ja Kalle tiesi, että edessä oli vielä monta hauskaa hetkeä, varsinkin kun hänellä oli nyt uusi leijuva ystävä, Kummitus-Kati. Heidän yhteinen tanssinsa jatkui, ja koko Kummituslinna raikui iloisesta naurusta ja musiikista. Se oli juhla, jota Kalle ei koskaan unohtaisi. Hän tunsi sydämessään pientä tanssia, aivan kuten hänen jalkansa ilmassa. Se oli taikaa, se oli iloa, se oli ystävyyttä. Ja se oli vasta alkua. Mitähän seuraavaksi tapahtuisi? Kalle odotti innolla. Oli hyvä olla Kalle, leijuva kurpitsa, Kummituslinnan juhlissa.

Kaikkien aikojen hauskimmat Halloween-leikit

Kalle oli niin innoissaan, että hänen kurpitsakuorensa melkein halkeili. Kummituslinnan juhlasali kaikui iloisista äänistä. Naurava Lepakko lehahti keskelle lattiaa, hänen pörröiset siipensä värisivät jännityksestä. Hän taputti pieniä tassujaan yhteen. 'Hyvät hirviöt ja muut kummitusolennat!' Naurava Lepakko huudahti iloisesti. 'On aika Kaikkien Aikojen Hauskimpien Halloween-leikkien!' Kalle leijui hieman korkeammalle, jotta näki paremmin. Mitä ihmeen pelejä kummituslinnassa pelattiin? Hän ei ollut koskaan aiemmin ollut Halloween-juhlissa, ja tämä oli jännittävää! 'Ensimmäinen leikkimme on Kummituspiilotus!' Naurava Lepakko ilmoitti. 'Yksi meistä laskee, ja muut piiloutuvat. Muistakaa, että kurpitsat eivät osaa piiloutua seinien sisään, Kalle!' hän vinkkasi pilke silmäkulmassaan. Kalle kikatti. Hän oli totta kai oikeassa. Seinien läpi leijuminen oli Kallen erikoiskyky, mutta se ei ollut piiloutumista. Hän päätti olla laskija. Se oli hassua, koska hänellä ei ollut sormia laskemiseen. Hän sanoi ääneen: 'Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi...' kunnes pääsi kymmeneen. Sitten hän avasi silmänsä ja alkoi etsiä. Hän leijui ympäri salia, katsoen pöytien alle ja verhojen taakse. Yhtäkkiä hän näki jotain oranssia vilahduksen. 'Ha haa!' Kalle hihkaisi. 'Löysin sinut, Pieni Mörkö, tuolta hämähäkinseitin takaa!' Pieni Mörkö kuikuili esiin ja nauroi. Seuraava leikki oli Karamellikisanar. Kummituslinnan pihalle oli aseteltu polku, jossa oli pieniä esteitä. Jokaisen hirviön piti viedä karamelli radan ympäri ilman, että se putosi. Mutta Kallella ei ollut käsiä! Miten hän muka voisi kuljettaa karamellia? 'Ei hätää, Kalle!' Naurava Lepakko sanoi. 'Sinä voit ohjata karamellia nokallasi! Varo vain, ettet syö sitä ennen maalia!' Kalle yritti parhaansa. Hän työnsi isoa tikkukaramellia nokallaan eteenpäin. Se oli paljon vaikeampaa kuin miltä näytti! Karamelli vieri välillä sivuun, ja Kalle joutui kiertämään sen takaisin radalle. Hän näytti todella hassulta puskiessaan karamellia eteenpäin. Muut hirviöt nauroivat iloisesti ja kannustivat Kallea. Lopulta hän sai karamellin maaliin, vaikka se olikin vähän tahmea Kallen nokanpäästä. 'Upea suoritus, Kalle!' Naurava Lepakko kehui. Sitten oli Hämähäkinseitti-labyrintti. Kummituslinnan isoon saliin oli ripustettu paljon naruja ja lankoja ristiin rastiin, ihan kuin valtava hämähäkinseitti. Tarkoituksena oli kulkea seitin läpi koskematta yhteenkään lankaan. Jos kosketit lankaa, piti aloittaa alusta. Kalle luuli, että tämä olisi helppoa, koska hän osasi leijua. Mutta narut olivatkin niin tiheässä, että ne olivat melkein näkymättömiä pimeässä. Kalle leijui eteenpäin varovasti, mutta yhtäkkiä... Hänen toinen silmänsä tarttui ohueen lankaan. Sitten hänen toinen silmänsä, ja kohta koko Kalle oli kuin kietoutunut isoon, oranssiin hämähäkinverkkoon! 'Apua!' Kalle huusi hassusti. 'Olen hämähäkinseitin vankina!' Muut hirviöt ryntäsivät auttamaan. Naurava Lepakko ja Muumio-Matti naurussa suin irrottelivat lankoja Kallen ympäriltä. Kalle näytti niin hassulta kaikki ne narut ympärillään. Se oli ehkä juhlien hauskoin näky. 'No niin, Kalle, vapaus koittaa!' Muumio-Matti huudahti repiessään viimeisen langan irti. Seuraavana oli leikki, jossa heittelivät pieniä, pehmeitä kurpitsoja kohti isoa pahvista hirviön suuta. Se oli helppoa Kallelle, koska hän osasi leijua ja tähtäsi hyvin. Hän osui melkein joka kerta! Viimeinen ja ehkä jännittävin leikki oli Mysteeri-kosketuslaatikot. Juhlasaliin oli tuotu viisi mustaa laatikkoa, joissa oli reiät käsille. Naurava Lepakko selitti: 'Jokaisessa laatikossa on jotain yllättävää. Teidän tehtävänne on tunkea käsi laatikkoon ja arvata, mitä siellä on. Muistakaa, että se on vain leikkiä!' Kallella ei ollut käsiä, joten hän päätti, että hän oli arvaaja-asiantuntija. Ensimmäisestä laatikosta kuului kurnutusta. 'Se on varmaan sammakko!' joku hirviö huudahti. Ja oikein oli! Toiseen laatikkoon Naurava Lepakko sanoi: 'Tässä on jotain pitkää ja märkää.' Muumio-Matti tunki kätensä sisään. 'Apua! Ne ovat matoja!' hän kiljui. Mutta ne olivatkin vain kylmää spagettia. Kaikki nauroivat taas. Kolmannessa laatikossa oli jotain pyöreää ja pehmeää. Pieni Mörkö ujutti kätensä. 'Kamala! Ne ovat silmämuniä!' hän huudahti kauhuissaan, mutta sitten hän tunnisti ne. 'Ei! Ne ovat kuorittuja viinirypäleitä!' Hän purskahti nauruun. Neljännessä laatikossa oli jotain karvaista ja kutiavaa. 'Hämähäkki!' joku sanoi. Mutta se olikin vain iso höyhen. Viidennessä laatikossa oli jotain tahmeaa ja limaisaa. 'Limaklöntti!' Kalle huusi ääneen. Naurava Lepakko nyökkäsi. 'Aivan oikein, Kalle! Mutta se on vain vihreää hyytelöä!' Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että nämä olivat kaikkien aikojen hauskimmat Halloween-leikit. Kalle oli hieman väsynyt kaikesta piiloutumisesta, karamellin työntämisestä ja hämähäkinseittiin takertumisesta, mutta hän oli onnellinen. Hän oli saanut nauraa ja pitää hauskaa uusien ystäviensä kanssa. Tämä oli paras Halloween-juhla ikinä! Kalle odotti jo innolla, mitä seuraava hetki toisi tullessaan tässä jännittävässä illassa. Hän leijaili hieman lähemmäs Nauravaa Lepakkoa ja kuiskasi: 'Kiitos juhlista!' Lepakko hymyili ja vastasi: 'Kiitos, että tulit, Kalle! Ilman sinua juhlat eivät olisi olleet näin hauskat!'

Outro

Voi miten hauska seikkailu Kurpitsa Kallen ja sinun kanssasi! Kiitos paljon, että olit mukana nauramassa ja jännittämässä. Toivottavasti pidit Kallen kommelluksista. Muistathan, että jokainen päivä on täynnä uusia tarinoita – sinun täytyy vain keksiä ne! Jos sinulla on palautetta, kerro Sonacastsille. Ehkä seuraavalla kerralla tapaamme taas Kallen kanssa tai löydämme aivan uusia ystäviä. Pysy kuulolla ja muista aina pitää mielikuvituksesi valloillaan. Heippa!

Lisää tarinoita