SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Nalle Puh

30 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Tervetuloa Puolen hehtaarin metsään, paikkaan, jossa ystävyys ja seikkailu odottavat! Tänään tapaamme rakkaan Nalle Puhin, pienen karhun, jolla on suuri sydän ja vielä suurempi rakkaus hunajaan. Liity mukaan, kun tutkimme Puhin, Nasun, Ihaan ja muiden ystävien ihmeellistä maailmaa. Kuulemme heidän hauskoista kommelluksistaan ja siitä, miten he aina auttavat toisiaan. Valmistaudu sukeltamaan tarinaan, joka lämmittää mieltä ja hymyilyttää!

Nalle Puh ja Puolen hehtaarin metsä

Ja missä kaikki nämä ihanat ystävät sitten asuivatkaan? He asuivat maagisessa paikassa, jota kutsuttiin Puolen hehtaarin metsäksi! Se oli täynnä korkeita puita, pörröisiä pensaita ja pieniä, solisevia puroja. Jokaisella ystävällä oli oma, viihtyisä kotinsa tässä ihastuttavassa metsässä, ja Puhin koti oli ehkä kaikkein mukavin. Nalle Puh, se pehmeä, unelias nallekarhu, jolla oli aina mielessä jotain hunajasta tai uusista lauluista, asui puun juurella olevassa pienessä talossa. Hänen kotinsa oli kuin pesä, täynnä mukavia peittoja ja tietysti, useita tyhjiä ja täysiä hunajapurkkeja. Puh tykkäsi mietiskellä ja keksiä uusia lauluja, usein juuri hunajan maisteluhetkien lomassa. Hän saattoi herätä aamulla ja miettiä heti, oliko aamiaishunajaa tarpeeksi vai pitäisikö lähteä pienelle seikkailulle etsimään lisää. Metsässä oli aina jotain uutta tutkittavaa tai yllättävä ystävä, joka tarvitsi apua. Se oli täydellinen paikka Puhille ja hänen ystävilleen.

Nalle Puh ja Hunajapuun Seikkailu

Eräänä aurinkoisena aamuna Nalle Puh heräsi kovin, kovin nälkäisenä. Hänen mahansa murahteli kuin kaukainen ukkonen kaukaisuudessa. "Voi, voi", Puh ähkäisi ja hieroi tassuaan vatsaansa. "Tämä on sitä kuuluisaa 'hunajanpuutetta', ja sille on tehtävä jotain, ennen kuin olen liian heikko ajatellakseni!" Hän nousi sängystään, joka oli itse asiassa vain suuri, mukava penkki nurkassa, ja kurkisti purkkiinsa. Tyhjä. Aivan tyhjä! Se kumisi ontosti, kuin siellä ei olisi koskaan ollutkaan hunajaa. Puhin nenä nyki surullisesti, ja hänen korvansa vähän lörpöttelivät. Hän tiesi kuitenkin, että metsässä oli hunajapuita. Niissä puissa asui aina ahkeria mehiläisiä, ja mehiläiset puolestaan tekevät herkullista, kultaista hunajaa. Niinpä Puh päätti lähteä seikkailulle, josta hän saattaisi palata hunajaa täynnä. Hän tallusteli pitkin polkuja, nuuhkien ilmaa ja kuunnellen tarkkaan kaikkia metsän ääniä. Ja sitten, aivan oikein! Hän kuuli pörinää, sellaista tasaista, tyytyväistä pörinää, jota vain ahkerat mehiläiset pitävät. Puh seurasi ääntä, hyppelehtien hieman innoissaan, ja pian hän näki sen – valtavan vanhan puun, jonka oksat levittäytyivät korkealle taivaalle. Puu kuhisi mehiläisiä, jotka lensivät edestakaisin pesänsä suulle. Se oli ilmiselvästi hunajapuu! Puhin silmät loistivat. Hän yritti kiivetä puuhun. Hän venytti tassuaan ylöspäin, sitten toista, mutta puun runko oli liian sileä ja liian korkea. Hän ei päässyt tarpeeksi korkealle. Hän pudisteli puuta, josko hunajaa tippuisi alas, mutta vain kuivia lehtiä putosi. Hän yritti kurkistaa pesään, mutta mehiläiset tuntuivat olevan kiireisiä ja hieman pahantuulisia, pöristen uhkaavasti. "Voi, voi", Puh mutisi itselleen, "hunajan saaminen on paljon vaikeampaa kuin luulin. Tarvitsisin jonkinlaisen ovelan suunnitelman." Juuri silloin, kun Puh istui puun juurella ja mietti niin syvällisesti, että hänen päänsä alkoi pyöriä kuin karuselli, paikalle tuli Risto Reipas! Risto Reipas oli Puhin paras ystävä. Hän oli aina iloinen ja täynnä kekseliäitä ideoita. "Mitä täällä tapahtuu, Puh?" Risto Reipas kysyi, nähdessään Puhin niin mietteliäänä. "Hunajaa", Puh vastasi, "sitä on tuolla ylhäällä pesässä, mutta minä en pääse sinne, ja mehiläiset eivät halua antaa minulle yhtään." Risto Reipas katsoi puuta ja sitten Puhia. Hän mietti hetken, raapien päätään, silmät kiiluen ideasta. "Minä tiedän!" Risto Reipas huudahti. "Me tarvitsemme ilmapallon!" Puhin silmät pyöristyivät ihmettyneinä. Ilmapallon? Miten ilmapallo auttaisi hunajan saamisessa? Se kuulosti jännittävältä, mutta myös vähän hassulta. Risto Reipas juoksi kotiin ja palasi pian mukanaan suuri, kauniin sininen ilmapallo, joka leijaili ilmassa kuin unelma. "Puh", Risto Reipas selitti, "sinä pidät kiinni tästä pallosta, ja se kantaa sinut ylös hunajapesän luo. Sitten, kun olet siellä, sinä voit teeskennellä olevasi pilvi! Mehiläiset eivät koskaan arvaisi, että olet nalle, joka yrittää varastaa heidän hunajansa." Puhin kasvoille levisi leveä hymy. Pilvi! Se oli loistava, aivan nerokas idea! Puh piti tiukasti kiinni ilmapallon narusta. Hän oli hieman jännittynyt, mutta samalla innostunut. Risto Reipas päästi irti, ja Puh alkoi nousta kohti taivasta. Hän nousi ylemmäs ja ylemmäs, ohittaen puun latvoja ja lehtiä, kunnes oli aivan mehiläispesän vieressä. Hän yritti näyttää niin pilvimäiseltä kuin vain nalle voi. Hän mumisi "pieni, musta pilvi, joka sataa hunajaa" toistuvasti, toivoen, että mehiläiset uskoisivat hänen valeasuaan. Mutta mehiläiset pörisivät. Ne pörisivät entistä kovemmin, ja ne eivät näyttäneet uskovan Puhin pilviesitykseen. Ne lensivät edestakaisin, ja sitten yksi rohkea mehiläinen pisti Puhia nenään! "Auts!" Puh huudahti ja unohti olevansa pilvi. Hän alkoi heilua ja pyöriä ilmapallon varassa. Risto Reipas katsoi alhaalta huolestuneena ja näki, että Puh oli pulassa. "Mitä tehdä?" Risto Reipas mietti. "Puh ei saa hunajaa, ja mehiläiset ovat vihaisia! Hän tarvitsee apua!" Risto Reipas tajusi, että heidän täytyi saada Puh alas turvallisesti. Hän otti pienen, kätevän ritsansa ja alkoi tähtäillä sinistä ilmapalloa. Yksi tarkka osuma, ja ilmapallo tyhjentyisi. Risto Reipas tähtäsi tarkasti, pidättäen hengitystään. Nyki ritsan narua. *Poks!* Ilmapallo puhkesi! Puh alkoi tulla alas, ensin nopeasti, sitten hiljempaa, kun ilmapallosta oli jäljellä vain vähän ilmaa, joka sihisi ulos. Hän laskeutui pehmeästi, kuin höyhen, suoraan Risto Reippaan syliin. "No niin, Puh", Risto Reipas sanoi, taputtaen karvaista ystäväänsä. "Ei saatu hunajaa tällä kertaa, mutta ainakin olet turvassa." Puh hieroi nenäänsä, joka oli vielä hieman kipeä pistoksesta. "Ei, mutta olihan se jännittävä seikkailu, eikö?" Puh vastasi, vaikka hän oli edelleen nälkäinen. "Ja opin kaksi tärkeää asiaa: että mehiläiset ovat aika tarkkoja hunajastaan. Ja myös sen, että pilvenä oleminen on paljon vaikeampaa kuin miltä se näyttää." Hän murahti. "Mutta nälkä on edelleen. Ehkä jollakulla muulla metsässä olisi jotain syötävää? Ehkä Kaniinilla?" hän pohti ääneen.

Nalle Puh vierailee Kaniinin luona

Niinpä Nalle Puh päätti, että jos hänellä oli nälkä, paras paikka löytää herkkuja oli ystävien luota. Ja kuka tiesi mitä herkkuja Kaniinin luona mahtaisi olla? Kaniinilla oli aina kaikkea. Hän asui mukavassa, siistissä talossa, jolla oli kaksi ovea: etuovi ja takaovi. Nalle Puh asteli päättäväisesti, tassut tömistellen, metsän poikki kohti Kaniinin kotia. Aivan, hän tiesi tasan tarkkaan mihin mennä. Hänellä oli mielessään vain yksi asia: hunaja. Tai ehkä kondensoitu maito, jos sitä sattuisi olemaan. Miltähän se maistuisi nyt, kun edellisestä ateriasta oli jo aikaa? Nalle Puhin vatsa kumahti hiljaa. Hän ajatteli kaikkia ihania asioita, joita Kaniinilla saattaisi olla. Kaniini oli hyvä ystävä, ja hyvillä ystävillä oli aina herkkuja. Niin ainakin Nalle Puh ajatteli. Hän käveli nopeasti, malttamattomana, ja hänen nallekarhunsa sydän hypähti ilosta joka kerta kun hän ajatteli mahdollista herkkua. Hän oli jo melkein perillä, kun hän näki tutun Kaniinin pienen talon. Se näytti niin kutsuvalta ja siistiltä, ihan kuin Kaniini itse. Nalle Puh hymyili leveästi ja valmistautui tervehtimään ystäväänsä. Hän toivoi, ettei Kaniini olisi liian kiireinen hoitamaan puutarhaansa tai järjestelemään kaappejaan, vaan ehtisi tarjota vähän jotain pientä purtavaa. Tai siis, Nalle Puhin mittapuulla pientä. Kun Nalle Puh saapui Kaniinin talon luo, hän näki tutun oven. Hän koputti 'kop kop kop' ja odotti. Ei vastausta. Nalle Puh koputti uudelleen, tällä kertaa vähän lujempaa. 'Kop kop KOP!' kuului. Lopulta oven takaa kuului ääni: 'Onko siellä ketään?' 'Minä olen Nalle Puh!' huusi Nalle Puh takaisin. 'No, Nalle Puh! Astu peremmälle!' vastasi Kaniini. Ja niin Nalle Puh astui sisään Kaniinin pienen, mutta niin siistin ja mukavan kodin kynnyksen yli. 'Voi, miten mukavaa, että tulit käymään!' sanoi Kaniini, joka oli aina vähän hätäinen, mutta pohjimmiltaan hyväsydäminen. Kaniini katsoi Nalle Puhia, joka näytti hieman nuhjuiselta ja ehkä vähän pyöreämmältä kuin tavallisesti. Hän huomasi Nalle Puhin katseen kiinnittyvän heti keittiön pöytään, jossa oli juuri äsken ollut pieni hunajapurkki. 'Haluaisitko ehkä syödä jotain?' kysyi Kaniini, joka tiesi, että Nalle Puhilla oli aina nälkä. Nalle Puhin silmät laajenivat. 'Toki!' hän sanoi. 'Mitä sinulla on?' Kaniini tarjoili Nalle Puhille hunajaa ja kondensoitua maitoa – kahta Nalle Puhin suurinta herkkua. Nalle Puh istui ja söi. Hän söi hunajaa ja söi kondensoitua maitoa. Hän söi ja söi ja söi, kunnes purkit olivat tyhjät ja hänen mahansa pyöreä kuin ilmapallo. 'Kiitos, Kaniini,' Nalle Puh sanoi lopulta, kun hän ei enää kyennyt syömään yhtäkään lusikallista. 'Se oli todella herkullista.' Kaniini katsoi tyhjiä purkkeja ja sitten Nalle Puhin valtavaa vatsaa. Hän huokaisi hiljaa. 'Eipä kestä,' sanoi Kaniini. 'Olet syönyt paljon, Nalle Puh. Todella paljon.' 'Minun taitaa olla aika lähteä kotiin,' Nalle Puh totesi ja nousi vaivalloisesti. Hän lähti kävelemään kohti etuovea, josta oli tullut sisään. Mutta kun Nalle Puh yritti työntää vatsansa kapean ovenkarmin välistä tapahtui jotain odottamatonta. Hän juuttui! Hän työnsi ja veti, mutta ei päässyt eteenpäin. Hänen vatsansa oli aivan liian suuri Kaniinin pieneen oveen. 'Apua!' Nalle Puh huudahti. 'Minä olen jumissa!' Kaniini tuli katsomaan ja hänen silmänsä pyörähtivät. 'Voi Nalle Puh,' hän huokaisi. 'Olen varoittanut sinua siitä, että syöt liikaa! Aina vain syöt ja syöt. No, yritetään.' Kaniini tarttui Nalle Puhin käsiin ja veti. Hän veti ja veti, mutta Nalle Puh ei liikkunut. Hän oli tiukasti kiinni. 'Ei, ei! Se sattuu!' Nalle Puh kiljaisi. 'Minä en pääse ulos!' Kaniini ei tiennyt, mitä tehdä. Hän juoksi takapihalle ja huusi, 'Risto Reipas! Risto Reipas! Tule auttamaan! Nalle Puh on jumissa etuovessa!' Onneksi Risto Reipas asui lähellä ja tuli juosten niin nopeasti kuin pienet jalat kantoivat. Hän näki Nalle Puhin, joka oli todellakin jäänyt jumiin Kaniinin oviaukkoon. Nalle Puhin pää ja etutassut olivat ulkona, mutta hänen takapuolensa ja takatassunsa olivat yhä Kaniinin talossa. Risto Reipas katsoi Nalle Puhia ja sitten Kaniinia. Hän mietti hetken. 'Nalle Puh on syönyt liikaa hunajaa ja kondensoitua maitoa,' Risto Reipas sanoi. 'Hänen täytyy odottaa, kunnes hän on jälleen laiha. Meidän ei pidä yrittää vetää häntä ulos, sillä se sattuu.' Kaniini huokaisi. 'Mutta hän on minun ovessani! Mitä minä teen? Miten minä pääsen ulos tai sisään?' 'Me voimme pitää hänelle seuraa,' Risto Reipas vastasi. 'Ja Kaniini, sinun ei pidä tarjota hänelle yhtään ruokaa, ennen kuin hän on taas sopivan kokoinen.' Ja niin Nalle Puh joutui odottamaan. Hän roikkui Kaniinin oviaukossa, päivästä toiseen. Hänen päänsä oli ulkona, ja hän näki metsän. Hän saattoi haistaa kukkien tuoksun ja kuulla lintujen laulun. Mutta hän ei päässyt liikkumaan. Hänellä oli aika tylsää. Ja mikä pahempaa, hänellä oli hirveä nälkä! 'Voi, miten kaipaan hunajaa!' hän mutisi itselleen. Kaniini yritti olla ystävällinen, mutta hän oli salaa aika ärsyyntynyt, että hänen etuovensa oli tukossa. Aina kun hän halusi ulos tai sisään, hänen täytyi käyttää takaovea. Muutkin Puolen hehtaarin metsän asukkaat kävivät katsomassa Nalle Puhia. Pöllö, Ihaa, ja jopa Nasu tulivat juttelemaan. 'Mitä sinä siinä teet, Nalle Puh?' kysyi Ihaa. 'Olen jumissa,' Nalle Puh vastasi. 'Kaniini syötti minulle liikaa.' Nalle Puhilla oli aikaa miettiä. Hän mietti hunajaa, ja hän mietti ystäviään. Hän mietti, miten kiva olisi taas juosta metsässä ja etsiä uusia seikkailuja. Ja tietenkin, syödä hunajaa. Vaikka hän oli jumissa, hän ei voinut olla ajattelematta hunajaa. Viikon kuluttua Risto Reipas tuli Kaniinin luo uudelleen. 'Nalle Puh,' hän sanoi, 'luulen, että sinä olet nyt tarpeeksi laiha. Yritetäänkö?' Nalle Puh oli helpottunut. Hän nyökkäsi innokkaasti. Risto Reipas seisoi Nalle Puhin ulkopuolella, ja Kaniini seisoi Nalle Puhin sisäpuolella. 'Yksi, kaksi, kolme VEDÄ!' he huusivat yhteen ääneen. He vetivät ja vetivät, ja sitten Nalle Puh ponnahti ulos! Hän lensi Kaniinin puskien läpi ja laskeutui pehmeästi maahan. Nalle Puh nousi ylös ja taputti pölyt pois. 'Voi kiitos, kiitos, kiitos!' hän sanoi. 'Se oli hirveää.' 'Ehkä sinun pitäisi syödä vähän vähemmän,' Kaniini sanoi. Nalle Puh nyökkäsi. 'Totta,' hän sanoi. 'Mutta vain vähän vähemmän.' Risto Reipas nauroi ja halasi Nalle Puhia. Ja vaikka Nalle Puh oli ollut jumissa ja nälissään pitkän aikaa, hän oli silti iloinen. Hän oli oppinut jotain, mutta se ei tarkoittanut, ettei hän silti rakastanut hunajaa. Hän käveli Risto Reippaan kanssa takaisin kotiin, miettien jo seuraavaa pientä seikkailuaan. Seuraavaksi Puolen hehtaarin metsässä saattaisikin tapahtua jotain ihan muuta. Jotain, mikä liittyisi Ihaaseen ja hänen kadonneeseen häntäänsä...

Ihaa menettää häntänsä

Nalle Puh oli kävellyt takaisin kotiin Risto Reippaan kanssa, vatsa vielä täynnä Kaniinin tarjoamaa hunajaa. Hän mietti kaikkia ystäviään Puolen hehtaarin metsässä. Kaniinin, Nasun, Pöllön... Ja tietenkin Ihaan. Ihaa oli usein vähän surullinen, tai ainakin kovin mietteliäs, mutta hän oli silti ystävä. Ja hänellä oli hyvin tunnistettava, pehmeä häntä, jossa oli söpö vaaleanpunainen rusetti. Mutta nyt, Nalle Puh muisti, Ihaalla oli ollut jo pitkään ollut tapana kadottaa asioita. Varsinkin häntänsä. Eräänä kauniina aamuna, kun aurinko pilkisti puiden lomasta ja kastehelmet kimmelsivät ruohikolla, Ihaa seisoi joen rannalla ja katseli omaa heijastustaan. Hän teki niin usein. Se oli yksi hänen lempiharrastuksistaan, koska joskus hänen heijastuksensa näytti jopa hieman iloisemmalta kuin hän itse. Mutta tänä aamuna jokin oli erilaista. Hän kääntyi katsomaan taakseen, mutta siellä ei ollutkaan mitään! Hänen oma pehmeä häntänsä, se, jossa oli se ihana vaaleanpunainen rusetti, oli poissa! Ihaa huokaisi syvään. "Voi voi", hän mutisi itsekseen. "Taas se katosi. Juuri kun olin tottunut siihen, että se oli siinä." Ihaa istui alas ja tunsi olonsa tavallistakin surullisemmaksi. Miten voisi olla Ihaa ilman häntää? Se oli osa häntä, se heilui, kun hän oli iloinen, ja se roikkui alaspäin, kun hän oli mietteliäs. Nyt ei ollut mitään. Nalle Puh, joka oli juuri astumassa ulos omasta kolostaan miettien aamupalaa, kuuli Ihaan surullisen huokauksen. Hän käveli hitaasti Ihaan luo. "Mitä kuuluu, Ihaa?" Puh kysyi ystävällisesti. "Ei paljon mitään, Puh", Ihaa vastasi. "Paitsi että häntäni on taas kadonnut." Nalle Puh katsoi Ihaan taakse. Totta tosiaan, häntää ei ollut. "Voi, ei! Se on todella ikävää", Nalle Puh sanoi. "Autanko sinua etsimään sitä?" Ihaa katsoi Puhia vähän yllättyneenä. "Jos todella haluat", hän sanoi. "Mutta en usko, että sitä löytyy. Se on luultavasti jo jossain kaukana, jonkun muun käytössä." Mutta Nalle Puh ei antanut periksi. Hän tiesi, että ystävää piti auttaa. He alkoivat etsiä. He katsoivat jokaisen puskan taakse, kurkistivat kivien alle ja tutkivat joen rantaa. He etsivät kauan ja hartaasti. He katsoivat jokaisesta kolosta ja jokaisesta oksasta. Ei mitään. Ihaa huokaili yhä syvempään jokaisen tuloksettoman paikan jälkeen. "Minä tiesin sen", Ihaa sanoi. "Se on mennyt ikuisesti." Sitten Nalle Puh keksi. "Ehkei se olekaan mennyt ikuisesti", hän sanoi. "Ehdotan, että kysymme Risto Reippaalta! Hän on aina niin viisas ja osaa auttaa kaikenlaisissa pulmissa." Ihaa kohautti olkapäitään. "Totta kai. Ei siitä ainakaan haittaa ole." Niinpä he lähtivät Risto Reippaan kotiin. Risto Reipas istui puun juurella ja luki kirjaa. "Risto Reipas!" Nalle Puh huudahti. "Ihaan häntä on kadonnut!" Risto Reipas laski kirjansa alas ja kuunteli tarkasti. "Voi, se on ikävä juttu", hän sanoi. "Mutta meidän on löydettävä se! Ehdotan, että järjestämme etsintäkuulutuksen. Laitamme ilmoituksen, jossa lukee, että Ihaan häntä on kadoksissa, ja löytäjälle luvataan palkkio!" Ihaa kuunteli ja hänen korvansa heilahtivat hieman. "Palkkio?" hän kysyi. "Kuka antaisi palkkion minun hännästäni?" "No, me kaikki tietenkin", Risto Reipas vastasi hymyillen. "Teemme siitä arvokkaan." Nalle Puh, Nasu ja Kaniini lähtivät etsimään häntää ympäri Puolen hehtaarin metsää, Kristoffer Reippaan ohjeiden mukaan. He kysyivät kaikilta, jotka tulivat vastaan. He etsivät niin tarkasti, että Nasu melkein kompastui omaan nenäänsä kurkistellessaan pensasaitojen taakse. Kaniini, joka oli aina järjestelmällinen, teki jopa kartan niistä paikoista, jotka oli jo tarkistettu. Mutta häntää ei löytynyt. "Tämä on toivotonta", Ihaa sanoi myöhemmin. "En saa koskaan häntääni takaisin. Minun on totuttava elämään ilman sitä. Se tuntuu kylmältä ja oudolta." Sitten Nalle Puh muisti jotain. Hän oli käynyt Pöllön luona edellisenä päivänä. Pöllö oli aina niin fiksu ja täynnä tarinoita. Ja Pöllöllä oli talon ovessa uusi ovikello. Tai oikeastaan, hänellä oli ovikellon naru, joka näytti oudon tutulta. "Minulla taitaa olla ajatus!" Nalle Puh huudahti. "Muistatteko Pöllön uuden ovikellon narun? Se oli hyvin samanlainen kuin Ihaan häntä!" He kaikki katsoivat toisiaan. Olisiko se mahdollista? He kiiruhtivat Pöllön talon luo. "Pöllö, Pöllö!" Nalle Puh huusi. Pöllö kurkisti ulos ikkunasta. "Mitä asiaa, rakkaat ystävät?" "Ovikellosi naru!" Ihaa sanoi. "Onko se minun häntäni?" Pöllö katsoi narua ja sitten Ihaata. "No niin, toden totta! Olen pitkään miettinyt, mistä tämä kaunis, pehmeä, vaaleanpunaisella rusetilla varustettu naru oikein tuli", Pöllö sanoi. "Löysin sen eräänä päivänä maasta ja ajattelin, että se sopisi täydellisesti ovikellon vetäjäksi. En tietenkään tiennyt, että se oli sinun häntäsi, Ihaa!" Pöllö irrotti hännän varovasti ovenkarmista. Risto Reipas otti hännän ja kiinnitti sen takaisin Ihaan selkään. Se sopi täydellisesti! Ihaa kokeili heiluttaa sitä. Hän ei ollut koskaan aiemmin tuntenut häntäänsä niin hyväksi ja tukevaksi. "Kiitos", Ihaa sanoi. Hänen äänensä oli edelleen vähän surullinen, mutta hänen silmissään oli pieni pilkahdus. "En olisi uskonut, että se löytyisi. Ja vielä Pöllön ovikellon naruna. Kuinka huvittavaa." Kaikki nauroivat. Ihaa oli saanut häntänsä takaisin, ja kaikki oli taas hyvin Puolen hehtaarin metsässä. Ainakin hetken aikaa. Sillä pian oli luvassa uusi seikkailu. Nalle Puh ja Nasu olivat juuri lähdössä metsästysretkelle...

Nalle Puh ja Nasu metsästysretkellä

Niin, Nalle Puh ja Nasu olivat hyvin innoissaan. He olivat päättäneet lähteä metsästysretkelle! Nalle Puh ei ollut ihan varma, mitä metsästys tarkalleen ottaen tarkoitti, mutta hän tiesi, että se oli jotain hyvin jännittävää. Ja mikä parasta, sen sai tehdä yhdessä hyvän ystävän Nasun kanssa. Nalle Puh tunsi pientä kutinaa nenässään, joka oli hänelle aina merkki uudesta seikkailusta. Hän nuolaisi huuliaan. Ehkä siellä olisi hunajaa! Mutta ei, metsästys oli jotain muuta. Se oli jotain, mitä rohkeat karhut tekivät.

Nasu tapaa Möhköfantin

Nalle Puh mietti ja mietti. Mitä sitä oikein metsästäisi? Ei hunajaa, se oli selvää. Mutta mitä muuta? Silloin hänen mieleensä pälkähti jotain todella jännittävää. Möhköfantti! "Nasu, tiedätkö mitä?" Nalle Puh sanoi seuraavana aamuna, kun he olivat kävelyllä metsässä. Nasu katsoi Nalle Puhia suurilla silmillään. "Möhköfantti? Mikä se on, Nalle Puh?" "Se on sellainen... no, sellainen Iso Juttu, jonka voi metsästää," Nalle Puh selitti. "Ja kun sen metsästää, niin on tosi rohkea!" Nasu tunsi pienen kutituksen vatsassaan. Se kuulosti sekä pelottavalta että ihastuttavalta. He kävelivät eteenpäin, ja Nalle Puh jatkoi Möhköfanteista kertomista. Vaikka hän ei ollut koskaan oikeasti nähnyt Möhköfanttia, hän oli kuullut niistä paljon tarinoita. Ne olivat suuria, harmaita, ja niillä oli pitkä kärsä. Ja ne pitivät kuulemma erityisen paljon hunajasta. "Meidän pitää rakentaa ansakuoppa!" Nalle Puh julisti. "Sellainen syvä, syvä kuoppa, johon Möhköfantti putoaa, eikä pääse sieltä pois!" Nasu nyökkäsi. "Okei, Nalle Puh. Mutta... eihän se satuta sitä Möhköfanttia?" "Ei tietenkään!" Nalle Puh vakuutti. "Me vain tutustumme siihen. Ja sitten meistä tulee ystäviä! Ja ehkä se antaa meille vähän hunajaa!" Niinpä he ryhtyivät töihin. Nalle Puh ja Nasu löysivät vanhan kaivon, joka oli onneksi täysin kuiva. Se oli täydellinen Möhköfantti-ansa. He puhdistivat kuopan pohjan, ja Nalle Puh mietti seuraavaa askelta. "Tarvitsemme syötin," hän totesi. "Jotain, mistä Möhköfantit pitävät todella paljon." "Hunajaa?" Nasu arveli. "Juuri niin, Nasu! Olet nero!" Nalle Puh huudahti. "Minulla onkin vielä purkki hunajaa kotonani!" Nalle Puh hölkkäsi kotiinsa ja palasi pian mukanaan suuri hunajapurkki. He asettivat sen kaivon pohjalle. "Nyt, kun Möhköfantti tulee ja haistaa tämän ihanan, makean hunajan, se ei voi vastustaa!" Nalle Puh kuvaili. "Se hyppää sinne ja... Ansaan!" Nasu kurkisti alas kuoppaan. Hunajapurkki näytti siellä niin pieneltä ja houkuttelevalta. "Mitä jos se onkin joku muu, joka putoaa sinne?" "Ei se ole," Nalle Puh vakuutti. "Tämä on tarkoitettu vain Möhköfanteille." Aurinko alkoi laskea, ja metsä pimeni. Linnut lauloivat viimeiset iltalaulunsa, ja pöllöt alkoivat huhuilla. "Nyt meidän pitää mennä nukkumaan," Nalle Puh sanoi. "Ja aamulla... katsomme, onko meillä Möhköfantti!" Nasu nyökkäsi. Hän oli niin jännittynyt, että hänen oli vaikea nukkua. Hän mietti, millainen Möhköfantti mahtaisi olla. Olisiko sillä isot hampaat? Olisiko se karvainen? Tai ehkä se oli sileä ja liukas? Kaikista näistä ajatuksista tuli niin pelottava olo, että Nasu kietoutui tiukasti peittoonsa. Yöllä, kun kaikki nukkuivat sikeästi, Nalle Puhin vatsa alkoi kurnia. Hunaja! Hän ei voinut vastustaa. Hän muisti hunajapurkin siellä kuopassa. Aivan kuin unissakävelijä, Nalle Puh hiippaili ulos. Pimeässä metsässä kuunvalo siivilöityi puiden läpi. Hän löysi ansakuopan. Kurkisti alas. Siellä se oli! Hunajapurkki! Hän laskeutui varovasti kuoppaan. Hän ei halunnut häiritä mahdollista Möhköfanttia. Nalle Puh nosti purkin ja alkoi ahmia hunajaa. Hän syöksyi niin innoissaan, että hänen päänsä jäi kiinni purkkiin. "Voi ei!" Nalle Puh mutisi. Hän yritti vetää purkkia pois, mutta se oli tiukasti kiinni. Hän kiemurteli ja hyppi, mutta purkki ei irronnut. Lopulta hän luovutti ja nukahti, pää purkissa, kuopan pohjalle. Seuraavana aamuna Nasu heräsi kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Hän muisti heti Möhköfantti-ansan. Ehkä siellä oli jo Möhköfantti! Hän ryntäsi ulos, pienet jalat vipattaen. Metsä oli täynnä aamun ääniä, mutta Nasu ei kuullut niitä. Hän ajatteli vain Möhköfanttia. Kun hän saapui ansakuopan luo, hän kurkisti varovasti alas. Ja siellä, kuopan pohjalla, oli jotain! Se oli harmaa! Ja siinä oli suuri, pyöreä möykky pään paikalla! Ja se kuorsaasi! Se oli valtava ja tuntematon. Nasu ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. "M-möhköfantti..." hän kuiskasi. Hän oli niin pelästynyt, että hänen sydämensä hakkasi kuin rumpu. Hän näki, kuinka Möhköfantti liikahti. Sen suuri pää, joka oli nyt täynnä jotain pyöreää ja hohtavaa, kääntyi hitaasti. Nasu ei jäänyt odottamaan. Hän kääntyi ympäri ja juoksi niin kovaa kuin vain pysty. Hän juoksi kohti Risto Reipasta, koska tiesi, että Risto Reipas osasi aina auttaa. Sillä välin Nalle Puh heräsi. Hunajapurkki oli edelleen hänen päässään. Missä hän oli? Ja miksi oli niin pimeää? Hän koitti nousta ylös, mutta purkki teki sen vaikeaksi. Hän astui sivuun ja kaatui. Samaan aikaan Nasu saapui Risto Reippaan talolle, hengästyneenä ja tärisevänä. "Risto Reipas! Tule heti! Se on siellä! Möhköfantti! Se on ihan valtava! Ja se on... se on harmaa ja sillä on iso pyöreä pää!" Nasu sopersi. Risto Reipas, joka oli juuri syömässä aamiaista, nousi heti ylös. "Möhköfantti? Oletko varma, Nasu?" "Olen! Se on kaivossa! Ja se kuorsasi!" Nasu vakuutti. Niinpä Risto Reipas ja Nasu lähtivät yhdessä ansakuopalle. Risto Reipas otti mukaan köyden, varmuuden vuoksi. Kun he saapuivat paikalle, Risto Reipas kurkisti alas kuoppaan. Hän näki harmaan, pyöreäpäisen olennon, joka yritti päästä ylös. Sitten Risto Reipas alkoi nauraa. "Nasu, Nasu-rukka!" hän sanoi. "Se ei ole Möhköfantti!" Nasu katsoi häntä ymmällään. "Mutta... mikä se sitten on?" Risto Reipas auttoi Nalle Puhin pois kuopasta. Nalle Puhin pää oli edelleen kiinni hunajapurkissa. "Nalle Puh, miten sinne päädyit?" Risto Reipas kysyi. Nalle Puh nyki purkkia. "Minun vatsani kurni niin kovaa, Risto Reipas. En voinut vastustaa." Risto Reipas auttoi Nalle Puhin saamaan purkin pois päästään. Nalle Puh oli vähän tahmea, mutta muuten kunnossa. Nasu katsoi ystäväänsä ja sitten tyhjää kuoppaa. Se ei ollutkaan Möhköfantti! Se oli vain Nalle Puh! Hän naurahti pienesti. "Voi Nalle Puh! Sinä pelästytit minut ihan valtavasti!" Nalle Puh katsoi Nasua. "Anteeksi, Nasu. Minä vain... pidän niin paljon hunajasta." Risto Reipas hymyili. "Se oli hyvä ansa, Nalle Puh. Mutta ehkä seuraavalla kerralla varmistamme, ettei kukaan syö syöttiä ennen kuin Möhköfantti saapuu." Nalle Puh nyökkäsi. "Aivan. Ja ehkä Möhköfantit eivät tulekaan, jos ne haistavat karhun?" Nasu nauroi. Se oli ollut pelottava seikkailu, mutta loppujen lopuksi se oli ollut aika hauska. Ja ainakin he olivat nähneet, että Möhköfanteista ei kannattanut olla ihan niin kauhean peloissaan... ainakaan silloin, kun ne olivat vain Nalle Puh hunajapurkki päässä. He kävelivät takaisin kotiin, ja auringonpaiste lämmitti heidän selkiään. Nasu tunsi olonsa paljon rohkeammaksi. Ehkä metsästys ei ollutkaan niin pelottavaa, varsinkin kun sen teki ystävien kanssa. Ja varsinkin kun Möhköfantti osoittautui lopulta omaksi ystäväksi.

Suuri tulva ja Nasun pelastus

Muutaman aurinkoisen päivän jälkeen Puolen hehtaarin metsään laskeutui jotain hyvin erilaista. Alkoi sataa. Aluksi se oli vain pientä tihkua, joka sai lehdet kiiltämään ja kastepisarat kimaltelemaan hämähäkinseiteillä. Se tuntui raikkaalta ja hyvältä, mutta sitten sade yltyi. Se alkoi ropista, sitten kohista, ja lopulta se vyöryi alas taivaalta kuin kokonaisista ämpäreistä. Metsä muuttui harmaaksi ja sumuiseksi. Päivät kuluivat, ja vettä satoi, satoi ja satoi. Vesi nousi. Se hiipi ylös puiden runkoja pitkin, peitti polut ja täytti notkelmat. Pian koko Puolen hehtaarin metsä näytti valtavalta, ruskealta lammelta. Vain puiden latvat ja muutamat korkeammat kukkulat pistivät esiin veden pinnasta kuin pienet saaret. Kaikkialla kellui kaikenlaista: puunoksia, lehtiä, ja jopa Kaniinin puutarhasta karanneita kaalinkerkiä. Pieniä eläimiä, kuten hiiriä ja myyriä, näkyi pakenevan korkeimmille kohdille, etsien turvaa. Oli selvää, että tämä ei ollut mikään tavallinen syyssade. Tämä oli suuri tulva. Vesi jatkoi nousuaan, tuntien jokaisen nurkan ja kolkan, eikä se näyttänyt pysähtyvän. Metsä oli muuttunut täysin. Ilma oli sakeana sateen ja märkien lehtien tuoksusta. Kaikki äänet olivat peittyneet veden solinaan ja ropinaan. Se oli sekä pelottavaa että uskomatonta katseltavaa. Pienet linnut etsivät suojaa puiden latvojen tiheistä lehdistä, mutta jopa he näyttivät hieman huolestuneilta. Kukat olivat jo kauan sitten peittyneet veden alle, ja niiden värikkyys oli kadonnut harmaaseen tulvamaisemaan. Harmaa taivas roikkui matalana metsän yllä, heijastaen synkkää tunnelmaa veden pinnasta. Jokainen puu, jokainen pensas oli nyt kuin oma pieni saarensa, kamppaillen pysyäkseen pinnalla tässä valtavassa, odottamattomassa meressä. Vaikka tilanne oli vakava, siinä oli myös jotain hiljaisen majesteettista, kun koko metsä mukautui uuteen, väliaikaiseen olotilaansa. Mutta kaikille metsän asukkaille se oli suuri koettelemus, erityisesti niille, jotka olivat tottuneet kuivaan maahan ja tuttuihin polkuihin. Nyt kaikki oli erilaista, ja jokaisen täytyi löytää oma tapansa selviytyä tästä yllättävästä luonnonvoimasta. Ja se oli juuri se, mitä Nasunkin täytyi tehdä. Hänellä ei ollut aikaa ihmetellä kauniita, mutta vaarallisia näkymiä. Hänen oli toimittava nopeasti. Pieni Nasu asui aivan tavallisessa puumajassaan, joka oli rakennettu melko alavalle maalle. Yksi aamu Nasu heräsi, kun hänen jalkansa tuntuivat kylmiltä. Hän hyppäsi pois sängystään ja katsos! Lattialla oli vettä! Se ei ollut paljon, mutta se oli selvästi nousemassa. Nasu yritti työntää oven auki, mutta se oli tukossa veden paineesta. Vesi nousi nopeasti! Se täytti huoneen, ja Nasun täytyi hypätä pöydälle päästäkseen kuiville. Nasu tunsi pelon hiipivän sisuksiinsa. Hän oli niin pieni ja yksin. Mitä hän tekisi? Miten hän pääsisi ulos? Ja kuka hänet pelastaisi? Hän istui pöydällä, korvat luimussa, ja katseli, kuinka vesi peitti tuolit ja sitten jo melkein sängynkin. Hänen pieni talonsa oli muuttumassa saareksi. Hän mietti Puhia, Risto Reipasta ja muita ystäviään. Ovatkohan he turvassa? Ovatkohan he huomanneet tulvan? Ja ennen kaikkea, muistavatkohan he pientä Nasua, joka oli nyt niin pulassa? Hän toivoi, että joku huomaisi hänen puuttuvan tai ainakin miettisi häntä. Toivo oli hänen viimeinen oljenkortensa. Sitten Nasu sai loistavan idean! Hän muisti, että Puh oli kertonut hänelle pullopostista. ”Jos olet pulassa”, Puh oli joskus sanonut, ”voit kirjoittaa viestin, laittaa sen pulloon ja heittää sen veteen. Joku varmasti löytää sen!” Niinpä Nasu etsi kynän ja paperinpalan. Se ei ollut helppoa, sillä kaikki oli jo märkää, mutta lopulta hän löysi kuivan kohdan pöydältä. Hän kirjoitti haparoiden: ”APUA! NASU ON PULASSA! PELASTAKAA MINUT! TÄMÄ ON NASU!” Hän rullasi paperin tiukasti kokoon. Sitten hän etsi talostaan tyhjän pullon – onneksi hänellä oli aina varastossa muutama hilloa varten – ja sujautti viestin sisälle. Hän juoksi ulos ovesta, joka nyt kellui, ja heitti pullon veteen. Toivottavasti joku löytäisi sen! Sillä välin Nalle Puhin talossa tilanne oli hieman erilainen. Vesi oli noussut Puhinkin talon portaille, mutta ei vielä sisälle. Puh istui mukavasti nojatuolissaan, vatsa muristen. Hän oli syönyt viimeisen hunajapötkylänsä jo aamupalaksi, ja nyt hänellä oli valtava hunajanhimo. Mutta miten päästä kauppaan, kun koko metsä oli veden vallassa? Puh tuijotti ikkunasta ulos, jossa kellui jo kaikenlaista tavaraa: puunoksia, lehtiä ja jopa Kaniinin puutarhasta karanneita kaalinkerkiä. Yhtäkkiä Puh näki jotain kiinnostavaa! Jotain pyöreää ja lasista, joka pomppi ylös ja alas aaltojen mukana. Se oli pullo! Puhin silmät pyöristyivät. ”Voi, pullopostia!” hän huudahti. ”Kenties sisällä on ohjeet, miten rakentaa hunajamoottorivene!” Puh työnsi ikkunan auki – se oli jo melkein veden pinnan tasalla – ja kurkotti kätensä. Hän onnistui nappaamaan pullon. Hän veti sen sisälle ja avasi sen suurella jännityksellä. Mutta siellä ei ollutkaan ohjeita hunajamoottoriveneeseen. Siellä luki: ”APUA! NASU ON PULASSA! PELASTAKAA MINUT! TÄMÄ ON NASU!” Puhin kasvot vakavoituivat. Ystävä oli pulassa. Hunaja sai odottaa. Puh tiesi heti, mitä tehdä. Hän otti pienen, tyhjän hunajapurkin ja kirjoitti siihen huolellisesti: ”NASU ON PULASSA!” Sitten hän kiirehti ulos ja kahvasi veden halki kohti Risto Reippaan taloa, joka oli korkeammalla kukkulalla ja vielä turvassa tulvalta. Risto Reipas istui talossaan, ikkunasta ulos katsellen. Hän oli huolissaan ystävistään. Hän oli lähettänyt vanhan sateenvarjonsa liikkeelle toivoen, että se voisi toimia venekana jollekin pienelle. Sitten hän näki Puhin, joka kahvasi kohti hänen oviovelleen, pieni hunajapurkki kädessään. ”Risto Reipas!” Puh huohotti, kun hän pääsi ovelle. ”Nasu on pulassa! Hän on lähettänyt pullopostia! Meidän täytyy pelastaa hänet!” Risto Reipas ei epäröinyt hetkeäkään. ”Totta kai, Puh! Meidän täytyy mennä heti!” Hän etsi talostaan ison, puisen ammeen. ”Tämä toimii veneenä!” hän sanoi. ”Ja Puh, sinä istut keulaan ja katsot, minne mennään.” Niinpä Puh ja Risto Reipas astuivat ammeeseen. Risto Reipas tarttui pitkään kepiin ja alkoi meloa. He lipuivat hitaasti veden peittämän metsän halki. Vesi oli niin syvää, että heidän ammeensa kellui vapaasti puiden latvojen välissä. He etsivät Nasun taloa, ja Puh piti tarkasti silmällä ympäristöä. He lipuivat ohi Ihaan mökin, joka oli jo melkein kokonaan veden alla. He näkivät Kaniinin talon, joka oli kuin pieni saari. Sitten, pienen korkean kukkulan takaa, Puh näki sen! Nasun pienen puumajan katon, joka juuri ja juuri pilkisti veden pinnasta. ”Siellä! Siellä on Nasun talo!” Puh huusi ja osoitti innokkaasti. Risto Reipas meloi ammeen varovasti Nasun talon luo. He näkivät Nasun istumassa talonsa katolla, pieni nyytti kädessään, tärisemässä kylmästä ja pelosta. ”Nasu!” Risto Reipas huusi. ”Me olemme täällä! Olemme tulleet pelastamaan sinut!” Nasu nosti katseensa. Kun hän näki Puhin ja Risto Reippaan ammeessa, hänen pienet korvansa nousivat ylös, ja hänen kasvonsa valaistuivat helpotuksesta. ”Puh! Risto Reipas!” hän huudahti. ”Olette täällä! Tiesin, että tulitte!” Risto Reipas auttoi Nasun varovasti ammeeseen. Nasu halasi Puhia tiukasti. ”Kiitos, kiitos, kiitos!” hän toisti. ”Minä pelkäsin niin kovasti. Luulin, että minä jäisin sinne ikuisesti!” ”Älä huoli, Nasu”, Puh sanoi lohduttavasti. ”Ystävät pitävät aina huolta toisistaan.” He meloivat takaisin Risto Reippaan talolle, joka oli nyt turvallinen satama tulvan keskellä. Risto Reippaan äiti oli valmistanut lämmintä kaakaota ja herkullisia keksejä, jotka maistuivat taivaallisilta kylmän ja jännittävän seikkailun jälkeen. Nasu istui takan ääressä, lämpimänä ja turvassa ystäviensä kanssa. Hän ei ollut enää peloissaan. Hän tiesi, että vaikka Puolen hehtaarin metsä olisi kuinka suuren tulvan peitossa, hänellä olisi aina ystäviä, jotka pelastaisivat hänet. Ja se oli aivan paras ajatus, mitä hän saattoi kuvitella. Puhkin oli tyytyväinen. Vaikka hunajaa ei nyt ollutkaan, ystävän pelastaminen oli vielä paljon parempaa. Tai melkein yhtä hyvää.

Lopetus

Kiitos kun olit mukana tässä seikkailussa. Toivottavasti sinulla oli yhtä hauskaa ja jännittävää kuin meilläkin! Muista, että mielikuvitus on ihmeellinen paikka, jossa kaikki on mahdollista. Kerro ihmeessä Sonacastille, jos sinulla on palautetta tai omia tarinaideoita seuraavia kertoja varten. Ehkä sinäkin voit keksiä uuden ystävän tai jännittävän matkan mielikuvituksesi avulla? Maailma on täynnä ihmeitä, jotka odottavat löytäjäänsä. Nähdään taas pian uusissa tarinoissa ja hauskoissa hetkissä! Hei hei!

Lisää tarinoita