SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Musta kaunotar

30 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Kuvittele maailma hevosen silmin. Miltä tuntuu laukata vapaana laitumella, tai vetää raskasta vaunua Lontoon vilkkailla kaduilla? Tänään sukellamme Mustan kaunottaren, upean mustan oriin, elämään. Hän kertoo meille tarinansa ystävyydestä ja menetyksistä, iloista ja suruista. Kuulemme, kuinka ystävällisyys ja julmuus muovaavat elämää. Valmistaudu koskettavaan matkaan, joka avaa silmäsi eläinten maailmaan.

Mustan kaunottaren synty ja lapsuus

Olipa kerran kaunis, lämmin kevätpäivä, kun minä synnyin. Äitini oli lempeä ja kiltti tamma, jolla oli pehmeät silmät ja kiiltävä karva. Hän kutsui minua omaksi 'pikku prinssikseen'. Muistan, kuinka uteliaana tutkin maailmaa heti syntymäni jälkeen. Juoksin pelloilla ja tutustuin muihin varsoihin. Oli niin hauskaa leikkiä ja laukata vapaana! Äitini opetti minulle tärkeitä asioita: kuinka juoda puhtaasta purosta ja kuinka tervehtiä ystävällisesti. Hän varoitti myös, ettei pitäisi potkia tai purra, vaikka joku muu varsa yrittäisi. 'Ole aina ystävällinen ja rehellinen', hän sanoi. Peltojen takana oli suuri vanha puu, jonka luona meillä oli tapana tavata. Siellä äitini kertoi minulle tarinoita menneistä ajoista ja hevosten rohkeudesta. Jokainen päivä oli täynnä uusia löytöjä ja iloisia hetkiä. Meillä oli paljon tilaa juosta ja temmeltää, ja aurinko paistoi usein. Opin nopeasti, että maailma oli täynnä yllätyksiä, ja olin valmis kokemaan ne kaikki.

Elämää Birtwick Parkissa

Eräänä kauniina aamuna aurinko pilkisti puiden takaa juuri kuten aina ennenkin. Mutta tänään oli erilainen päivä, sillä edessäni oli uusi seikkailu. Äitini katsoi minua syvälle silmiin ja sanoi: 'Musta kaunotar, olet kasvanut jo suureksi ja vahvaksi. Muista aina olla kiltti ja totella. Silloin sinua kohdellaan hyvin.' Minua jännitti vähän, mutta olin myös utelias. Minut laitettiin pitkän narun päähän, ja ystävällinen mies talutti minut uuteen paikkaan, josta tulisi kotini. Matka oli pitkä, mutta jokainen askel vei minua lähemmäs tuntematonta. En ehtinyt edes vilkuttaa äidilleni hyvästeiksi, kun jo menin. Maailma kutsui! Aivan uusi maailma! Tuntemattomat tuoksut leijuivat ilmassa, ja tunsin jalkojeni alla uudenlaista maata. Olin valmis! Olin valmis näkemään kaiken sen, mitä elämä minulle tarjoaisi. Minusta tuntui, että olin jo tehnyt ensimmäisen suuren askeleeni kohti aikuisuutta. Jokainen askel tuntui jännittävältä ja toiveikkaalta. Minneköhän tämä tie veisi minut? En voinut kuin arvailla. Mutta tunsin sisälläni pienen liekin, joka sanoi, että kaikki tulisi olemaan hyvin. Se oli toivon liekki, ja se lämmitti minua koko matkan ajan. Tunsin olevani valmis mihin tahansa. Ja sitten, aivan yhtäkkiä, olimme perillä! Matkan varrella näin paljon uusia asioita, mutta tämä paikka oli kaikkein kaunein. Matka oli ollut pitkä, mutta sen arvoinen. Tämä oli Birtwick Park. Aivan mahtava paikka! Se oli niin suuri, ja siellä oli vehreitä laitumia, joilla saattoi juosta niin lujaa kuin vain jalat kantoivat. Suuri, kaunis talo kohosi puiden takana, ja tallit olivat niin siistit ja puhtaat, että heti tunsin oloni kotoisaksi. Tuoreen heinän tuoksu leijui ilmassa, ja kuulin muiden hevosten ystävällisiä hirnahduksia. Minut johdettiin viihtyisään karsinaan, jossa oli pehmeä olkipeti ja kiiltävä vesikaukalo. Tunsin heti, että tämä olisi minun uusi kotini. Tapasin siellä uusia ystäviä. Ensimmäisenä tuli vastaan vanha ja viisas tallimestari, herra John. Hänellä oli hymyilevät silmät ja lempeät kädet. Hän rapsutti minua korvan takaa ja sanoi: 'Tervetuloa kotiin, Musta kaunotar. Oletpa sinä komea varsa!' Tunsin heti, että hänestä tulisi hyvä ystävä. Tapasin myös toisia hevosia. Siellä oli hurjaluonteinen, mutta oikeasti sydämellinen tamma nimeltä Inkivääri. Inkivääri oli aluksi vähän tiukkailmeinen, ja se saattoi murahtaa joskus, jos joku tuli liian lähelle sen heinäkasaa. Mutta syvällä sisimmässään se oli hyväntahtoinen. Se oli kokenut elämässään monia asioita, ja opetti minulle tärkeitä juttuja siitä, miten olla vahva ja itsenäinen. Inkivääri näytti minulle, miten seisoin jämäkästi ja kuinka sain oman tilani. Se sanoi: 'Muista aina olla itsellesi rehellinen ja älä anna kenenkään kohdella sinua huonosti.' Ja sitten oli Ilojalat! Ilojalat oli pieni, iloinen poni, jolla oli aina pilke silmäkulmassa. Se rakasti kepposia ja juoksemista laitumella niin, että sen harja hulmusi tuulessa. Ilojalat pyysi minua usein leikkimään kanssaan, ja me juoksimme kilpaa, nauroimme ja kierimme ruohikossa. Sen kanssa ei koskaan ollut tylsää. Se opetti minulle, että elämässä on aina tilaa ilolle ja leikille, vaikka olisikin paljon opittavaa. Ilojalat näytti minulle, miten hyppäsin pienten purojen yli ja kuinka kierimme ruohikossa naurusta kihertäen. Birtwick Parkissa elämä oli täynnä uusia kokemuksia. Herra John alkoi opettaa minulle tärkeitä asioita. Ensin totuin siihen, että minulle laitettiin päähän suitset. Ne tuntuivat aluksi vähän hassuilta ja epämukavilta suussa, mutta herra John selitti, että ne auttoivat minua ymmärtämään, minne minun piti mennä. Sitten tuli satula. Se asetettiin selkääni varovasti, ja aluksi tuntui kuin iso tyyny olisi laskeutunut päälleni. Sen jälkeen opin, mitä tarkoitti vetää kärryjä. Se oli aluksi vähän pelottavaa, kun köydet kytkettiin minuun ja tunsin painon takanani. Mutta herra John piti aina huolen siitä, että se oli minulle mukavaa ja turvallista. Hän puhui minulle aina rauhoittavalla äänellä ja kehui, kun tein jotain oikein. 'Hyvä poika, Musta kaunotar,' hän sanoi, ja minun sydämeni täyttyi ilolla. Opin myös kuuntelemaan ihmisten ääntä ja ymmärtämään heidän toiveitaan. Tiesin, että minun täytyi olla kiltti ja totella. Äitini oli opettanut minulle, että hevosen on parasta olla aina ystävällinen ja tehdä työnsä hyvin. Herra Johnin avulla se oli helppoa. Hän puhui aina hevosille kuin ystävilleen. Hän ei koskaan huutanut tai ollut ilkeä. Me hevoset luotimme häneen täysin. Päivämme kuluivat nopeasti Birtwick Parkissa. Aamuisin söimme maukasta kauraa ja joimme raikasta vettä. Sitten pääsimme usein laitumelle, jossa saimme juosta ja purra tuoretta ruohoa. Joskus herra John harjasi turkkini niin kiiltäväksi, että se heijasti auringon säteitä kuin peili. Se tuntui ihanalta! Iltaisin talliin palatessani olin väsynyt mutta onnellinen. Opin, että elämässä on tärkeää olla hyvä ystävä. Opin myös, että vaikka maailma on suuri ja täynnä uusia asioita, on aina mukavaa, kun on joku, joka pitää huolta ja opettaa uusia taitoja. Birtwick Parkissa tunsin itseni turvalliseksi ja rakastetuksi. Tiesin, että edessä oli vielä monia seikkailuja ja oppitunteja, mutta olin valmis niihin kaikkien ystävieni ja herra Johnin kanssa. Elämä Birtwick Parkissa oli juuri sellaista kuin olin toivonut – täynnä iloa, oppimista ja ystävyyttä.

Koettelemusten alku

Niin se olikin. Joka aamu heräsin odottaen uusia seikkailuja. Juoksimme niityillä, harjoittelimme Johnin kanssa ja jaoimme tarinoita tallissa. Gingerin ja Merrylegsin kanssa meillä oli niin hauskaa, että aika tuntui lentävän siivillä. Ajattelin, että tämä on elämäni loppuun asti. Mutta tiedättekö, joskus elämässä tapahtuu asioita, joita emme osaa odottaa. Asioita, jotka saavat maailman näyttämään hieman erilaiselta. Eräänä päivänä, kun aurinko paistoi juuri niin iloisesti kuin aina ennenkin, huomasin, että isäntämme rouva Gordon ei ollutkaan niin pirteä kuin yleensä. Hän oli sairaana, ja hänen oli vaikea nauttia pitkistä ratsastusretkistä, joita hän niin rakasti. Lääkärit sanoivat, että rouva Gordon tarvitsisi lämpimämpää ilmaa ja lempeämpää aurinkoa voidakseen parantua kunnolla. Se tarkoitti, että koko perheen oli muutettava pois Birtwick Parkista, kauas etelään, missä talvet eivät olleet niin kylmiä. Ja tiedättekö mitä se tarkoitti meille hevosille? Se tarkoitti, että meidän oli löydettävä uudet kodit. Kuulin sen aivan vahingossa, kun John puhui tallissa erään toisen miehen kanssa. Sydämeni muljahti. Uusi koti? Mutta minähän olin täällä kotona. Täällä olivat ystäväni, täällä oli John, joka ymmärsi minua paremmin kuin kukaan. Miten voisin lähteä? Olin niin tottunut tähän turvalliseen paikkaan. John tuli luokseni myöhemmin sinä iltana. Hän harjasi minua tavallista pidempään ja puhui hiljaa. ”Musta kaunotar”, hän sanoi, ”olet ollut paras hevonen, mitä tähän talliin on koskaan tullut. Mutta nyt on aika, että sinä ja Ginger löydätte uuden paikan. Rouva Gordon tarvitsee lepoa, emmekä voi ottaa teitä mukaan.” Hänen äänensä oli surullinen, ja tunsin hänen kädestään, kuinka hänkin oli allapäin. Seuraavat päivät olivat täynnä haikeutta. Hyvästelimme Merrylegsin, joka oli myös saamassa uuden perheen. Se oli vaikeaa. Muistelimme kaikkia niitä hauskoja hetkiä, joita olimme yhdessä kokeneet. Merrylegs lupasi, että hän ei koskaan unohtaisi meitä, ja me lupasimme hänelle saman. Ystävyytemme oli niin vahva, että tiesin sen kestävän, vaikka olisimmekin kaukana toisistamme. Sitten tuli se päivä. John lastasi minut ja Gingerin vaunuihin. Se oli pitkä matka. Katsoin taakseni Birtwick Parkiin, joka kutistui ja katosi puiden taakse. Sydämeni oli raskas. Vaikka olin valmis uusiin seikkailuihin, en ollut valmistautunut jättämään kaikkea tuttua taakseni. Matkustimme useita päiviä. Maisemat vaihtuivat, ja uudet tuoksut leijailivat ilmassa. Lopulta saavuimme suurelle ja kauniille tilalle nimeltä Earlshall Park. Se oli valtava paikka, paljon suurempi kuin Birtwick Park, ja siellä oli paljon uusia hevosia ja ihmisiä. Minua jännitti ja hieman pelotti. Uudessa tallissa meitä oli vastassa hoitaja nimeltä Reuben Smith. Hän oli suuri ja äänekäs mies, hyvin erilainen kuin John. Hän oli taitava hevosmies, mutta hänen tapansa olivat karkeampia. Hän tarkasti meidät tarkasti ja antoi meille uudet karsinat. Ne olivat siistit, mutta niistä puuttui se kodikas tuntu, joka Birtwick Parkissa oli ollut. Earlshall Parkin emäntä oli nimeltään Lady W. Hän oli hyvin muodikas nainen, joka rakasti kauniita asioita ja pukeutui aina viimeisen muodin mukaisesti. Valitettavasti tämä muodikkuus ulottui myös hevosiin. Lady W uskoi, että hevosten oli pidettävä päänsä ylväänä ja korkealla, jotta ne näyttäisivät mahdollisimman hienoilta ja arvokkailta. Ja tiedättekö, miten hän sai meidät pitämään päämme korkealla? Hän käytti apuna ”kaunistusohjia”, eli niskanarua. Se oli ohja, joka kiinnitettiin suitsiin ja sidottiin tiukasti hevosen satulaan. Se pakotti hevosen pään ylös ja kaulan kauniille kaarelle. Aluksi en ymmärtänyt, miksi John laittoi minulle sellaisen. ”Tämä tuntuu oudolta”, ajattelin. Kun se kiristettiin, tunsin heti epämukavuutta. Kaulani ja selkäni jännittyivät, ja minun oli vaikea hengittää kunnolla. En voinut liikkua vapaasti, ja jokainen askel tuntui rasittavammalta. Se ei ollut ollenkaan sama asia kuin Johnin lempeä ohjaus. Ginger, joka oli vieressäni, ähkäisi. ”Eikö tunnu kamalalta?” hän kysyi. ”Tämä kaunistusohja on hirveä! Tunnen, että minua puristaa joka paikasta.” Hänkin oli tottunut liikkumaan vapaasti ja tuntemaan tuulen puhaltavan harjassaan. Yritin parhaani olla hyvä ja tehdä niin kuin minua pyydettiin, mutta sisälläni tunsin jatkuvaa kipua ja epämukavuutta. Kävelin pitkin Earlshall Parkin kauniita puutarhapolkuja, ihmiset kehuivat, kuinka upea ja ylväs hevonen olin. Mutta he eivät tienneet, että jokaisen kauniin asennon takana oli pientä tuskaa. John Manly tuli katsomaan meitä muutaman päivän kuluttua. Hän katsoi minua ja Gingeriä pitkään. Huomasin hänen silmissään surun, kun hän näki kaunistusohjat. Hän puhui Reuben Smithin kanssa, ja kuulin palasia heidän keskustelustaan. ”Eikö hevonen väsy, jos sen kaulaa pidetään tuossa asennossa?” John kysyi. ”Se on vastoin luontoa.” ”Lady W haluaa, että hevoset näyttävät parhaimmalta”, Reuben vastasi. ”Se on vain tapamme täällä.” John pudisti päätään. Hän tiesi, että hevosen on saatava liikkua luonnollisesti. Hän ymmärsi, että tällainen kaunistusohja voi aiheuttaa pitkällä aikavälillä kipua ja haittaa. Mutta hän ei voinut tehdä mitään. Hän oli vain tullut saattamaan meidät perille. Kun John lähti, tunsin oloni entistäkin yksinäisemmäksi. Birtwick Park oli kaukana, ja sen mukana oli mennyt vapaus ja keveys, johon olin tottunut. Nyt minun oli sopeuduttava uusiin sääntöihin ja tapoihin, jotka tuntuivat vääriltä ja epämukavilta. Tämä oli siis koettelemusten alku. Maailma ei ollutkaan aina niin lempeä ja ymmärtäväinen kuin Birtwick Parkissa. Minun oli opittava selviytymään uusista haasteista, ja toivoin, että löytäisin voimaa kestää ne kaikki. Mutta juuri nyt, kaunistusohjien kiristäessä, kaikki tuntui hyvin raskaalta. En tiennyt, mitä tulevaisuus toisi tullessaan, mutta tiesin, että se ei olisi enää sama kuin ennen. En voinut kuin toivoa, että jonain päivänä voisin taas juosta vapaana, pää alhaalla ja tuuli harjassani. Se oli toive, josta pidin kiinni.

Lontoon kaduilla

Mutta toiveiden toteutumiseen oli vielä pitkä matka. Eräänä päivänä, kun aurinko ei näyttänyt kasvojaan ollenkaan ja ilma oli harmaa ja sateinen, minut vietiin pois Birtwick Parkista. Jätin taakseni ystäväni, mukavan tallini ja ne ihanat niityt, joilla olin oppinut juoksemaan. Minua lastattiin suureen vaunuun, joka kolisi ja tärähteli. Matka oli pitkä ja uuvuttava. En tuntenut enää tuttua tuoksua, en kuullut lintujen laulua, vain vaunujen jyrinää ja ihmisten puhetta ympärilläni. Kun vihdoin pysähdyimme, olin aivan uudenlaisessa paikassa. Kaikki oli erilaista! Ilma oli täynnä outoja hajuja – savua, märkiä katuja ja jotain, mitä en osannut tunnistaa. Ääniä oli niin paljon, että korvani meinasivat mennä tukkoon: kellojen kuminaa, ihmisten huutoa, kauppiaiden kehotuksia, ja kaiken ylitse kaikkien hevosten kavioiden kopinaa kivikaduilla. Tämä oli Lontoo. Suuri, kiireinen kaupunki, jossa asui tuhansia ja tuhansia ihmisiä ja hevosia. Minut myytiin uuteen kotiin, ja tällä kertaa minusta tuli ajurien hevonen. Työ oli hyvin erilaista kuin Birtwick Parkissa. Siellä minun tehtäväni oli vetää hienoja vaunuja herrasväkeä varten, ja usein pääsin myös ratsastamaan, tuntemaan tuulen harjassani. Mutta Lontoossa... Lontoossa minun täytyi vetää raskaita takseja tuntikausia kerrallaan. Kadut olivat täynnä ihmisiä ja toisia hevosia, ja meidän piti väistellä, pysähtyä ja taas lähteä liikkeelle yhä uudelleen. Kaviot, jotka olivat tottuneet pehmeään ruohoon ja multaan, tuntuivat nyt kipeiltä kovalla kivetyksellä. Joka päivä samaa, edestakaisin kulkemista pitkin katuja. Aurinko paistoi kuumana kesällä, ja talvella satoi lunta ja vettä, mutta meidän piti jatkaa työtä. Odotimme usein pitkiä aikoja, pysähdyksissä kadun varrella, odottaen asiakkaita. Silloin saatoin katsella ihmisvilinää ja miettiä, mihin kaikki olivat matkalla niin kiireisesti. Minulla oli useita eri ajureita Lontoossa. Jotkut heistä olivat ystävällisiä ja puhuivat minulle lempeästi. He harjasivat minut huolellisesti ja antoivat minulle tarpeeksi ruokaa. He ymmärsivät, että hevonen tarvitsee lepoa ja hoitoa jaksaakseen työtä. Heidän kanssaan tunsin itseni turvalliseksi ja jopa iloiseksi. Silloin kaviokopina tuntui rytmikkäämmältä ja kuorma kevyemmältä. Mutta sitten oli niitäkin, jotka eivät olleet niin ymmärtäväisiä. Valitettavasti, kaikki eivät olleet niin mukavia. Jotkut ajurit olivat kärsimättömiä. He huusivat ja käyttivät ruoskaa, vaikka minä yritin parhaani. Heidän mielestään hevosen tehtävä oli vain vetää, vetää ja vetää, eikä miettiä sen hyvinvointia. He saattoivat unohtaa antaa minulle tarpeeksi vettä tai ruokaa, tai he ajoivat liian pitkiä päiviä, jotta he saisivat mahdollisimman paljon rahaa. Silloin tuntui, että koko maailma oli raskas ja harmaa, ja minä olin vain pieni osa suurta konetta. Eräänä erityisen kiireisenä päivänä, kun kadut olivat liukkaat sateesta, minun piti vetää hyvin raskasta vaunua. Sisällä istui monta isoa ihmistä, ja heillä oli mukanaan valtavasti tavaroita. Ajuri kiihdytti vauhtia, vaikka tiesin, että se oli vaarallista liukkaalla tiellä. Yritin parhaani, mutta yhtäkkiä kaviopohjani lipsahti! Kompastuin, ja vaunu heilahti. Pelästyin, ja kaikki tuntui tapahtuvan hyvin hitaasti. Kaaduin polvilleni, ja vaunu pysähtyi nykähtäen. Onneksi en loukkaantunut pahasti, vain pieni naarmu polvessa. Ajuri raivosi, mutta joku ystävällinen mies juoksi auttamaan. Hän rauhoitteli minua ja auttoi minut ylös. Hän puhui ajurille, että hevonen tarvitsee lepoa ja että pitää olla varovaisempi. Se sai minut ymmärtämään, että vaikka maailmassa oli paljon pahoja asioita ja ihmisiä, oli myös niitä, jotka välittivät. Tämä pieni ystävällisyys sai sydämeni lämpeämään, vaikka ruumiini oli väsynyt. Muistin usein Birtwick Parkin niityt, joilla sain juosta vapaana. Muistin, miten aurinko lämmitti karvaani ja tuuli leikki harjassani. Täällä Lontoossa kaikki oli erilaista. Ei ollut niittyjä, vain kivettyjä katuja. Ei ollut hiljaisuutta, vain jatkuvaa melua. Minusta tuntui, että olin menettänyt palan sielustani. Olen aina ollut vahva ja ylpeä hevonen, mutta tämä jatkuva työ ja toisinaan huono kohtelu alkoivat jättää jälkensä. Minun turkkini, joka oli ennen kiiltänyt kuin sametti, oli nyt usein likainen ja pölyinen. Kylkiluuni alkoivat näkyä hieman, sillä ruokaa ei aina ollut tarpeeksi tai se ei ollut parasta mahdollista. Silmäni, jotka olivat ennen täynnä elämäniloa, olivat nyt usein väsyneet ja haikeat. Yritin kuitenkin aina parhaani. Opin ymmärtämään jokaisen ajurin ääntä ja eleitä, ja osasin jo ennakoida, minne seuraavaksi menisimme. Vaikka elämä Lontoon kaduilla oli raskasta, ja kaipasin vanhaa elämääni, tiesin, että minun oli selvittävä. Tiesin, että jossain oli ehkä vielä paikka, jossa voisin olla onnellinen, mutta se tuntui kaukaiselta haaveelta. Joka ilta, kun tallin ovi suljettiin ja sain seisoa rauhassa, suljin silmäni ja kuvittelin olevani jälleen niillä vihreillä niityillä. Se oli pieni lohtu suuressa kaupungissa.

Pimeyden varjot

Pian unelmat vihreistä niityistä ja ystävällisistä ihmisistä vaihtuivat jälleen Lontoon meluisaan ja usein kylmään todellisuuteen. Jokainen aamu alkoi varhain, jo ennen auringonnousua. Tallin ovi avautui ryminällä, ja uusi omistajani, mies nimeltä Jussi, astui sisään. Jussi oli karski mies, jonka kasvot olivat uurteiset ja katse usein väsynyt. Hän ei ollut paha, mutta elämä oli tehnyt hänestä tiukan ja vaativan. Hänen vaununsa oli raskas, ja päivämme olivat pitkiä ja uuvuttavia. Vedin vaunuja pitkin katuja, joiden kivet tuntuivat kovalta jokaisen askeleen alla. Joka puolella oli ihmisiä, hevosia, rattaita – loputonta liikettä ja ääniä. Piti olla tarkkana, ettei törmännyt kehenkään tai mitään, ja samalla piti vetää raskaasti kuormattua vaunua. Tunsin oloni usein yksinäiseksi ja väsyneeksi. En enää nähnyt Birtwick Parkin kaltaisia kauniita maisemia, vain harmaita rakennuksia ja sameaa taivasta. Ruoka oli niukkaa, eikä minua hoitanut enää niin lempeä käsi kuin ennen. Jussilla oli omat huolensa, ja minun hyvinvointini ei ollut aina etusijalla. Vaikka Jussi saattoi toisinaan puhua minulle väsyneellä äänellä, siinä ei ollut samaa lämpöä kuin aiemmissa kodeissani. Kaipasin Herrasmies Gordonin ystävällistä kättä ja tallipoika Joen iloista laulua. Lontoossa olin vain yksi monista hevosista, jotka raatoivat päivästä toiseen. Tunsin turkkini muuttuvan karheaksi, ja lihakseni särkivät jatkuvasti. Silloin tällöin Jussi saattoi unohtaa laittaa riittävän lämpimän peiton ylleni kylmänä yönä, tai minun piti seisoa sateessa odottaessani hänen asiakkaitaan. Nämä olivat niitä pimeyden varjoja, joita elämäni alkoi kerätä. En enää juossut niityillä ilman huolia, vaan jokainen askel oli taistelua. Se oli raskasta aikaa, ja usein tunsin toivoni hiipuvan. Mutta jossain syvällä sydämessäni tiesin, että minun oli kestettävä. Täytyihän minun, eikö niin? Jokainen uusi aamu toi mukanaan uuden päivän työtä, mutta myös uuden mahdollisuuden. Onneksi en ollut täysin yksin. Tallissa oli toinenkin hevonen, vanha mutta viisas ruuna nimeltä Kapteeni. Hän oli nähnyt paljon elämässään ja tiesi Lontoon kaduista kaiken. Kapteeni oli ollut monenlaisten ihmisten palveluksessa ja kokenut sekä hyvää että pahaa. Hänellä oli tapana kertoa minulle tarinoita yöllä, kun kaikki oli hiljaista. Hän puhui menneistä ajoista, kun hän oli vetänyt hienompia vaunuja ja saanut parempaa ruokaa. Mutta hän osasi myös nähdä pienen hyvän jokaisessa päivässä.

Viimeiset voimat

Kapteenin viisaat sanat olivat kuin lämmin peitto kylminä öinä, kuin pehmeä huopa, joka kietoutui ympärilleni. Ne auttoivat minua kestämään Lontoon kiireen ja kovan työn melun. Hän oli sanonut, että jokaisessa meissä on piilossa voimaa. Mutta päivät kuluivat, ja jokainen aamu tuntui raskaammalta kuin edellinen. Jalat olivat väsyneitä, selkä arka kuin pitkän päivän jälkeen ja kaulani lihakset kipeinä jatkuvasta valjaiden vedosta. Kapteeni oli vanha ja viisas, ja hän näki kaiken, mikä minussa tapahtui. "2s") "Musta kaunotar," hän sanoi eräänä aamuna matalalla, rauhallisella äänellä, "muista, että sinussa on voimaa, vaikka et sitä aina tuntisikaan. Sitä on piilossa syvällä sisälläsi, kuin pieni aarre, joka odottaa löytäjäänsä." Nämä sanat jäivät kaikumaan mieleeni, kuin lempeä tuulenhenkäys, joka muistutti minua. Eräänä päivänä omistajani päätti, että minun oli aika siirtyä eteenpäin. Hän tarvitsi pienemmän hevosen, joka mahtuisi paremmin kaupungin kapeille ja mutkitteleville kaduille. Niinpä minut myytiin. Minusta tuli osa uutta perhettä, joka asui kauempana kaupungin laidalla, missä talot olivat harvassa ja pellot alkoivat näkyä. He olivat ystävällisiä ihmisiä, mutta heillä oli paljon työtä minulle. Minun täytyi vetää raskaita kuormia torille joka ikinen päivä, kuormattuna täyteen tuoreita vihanneksia, hedelmiä ja usein suuria säkkejä viljaa. Vaunut olivat suuria ja usein ylitsepursuavia, niin täynnä tavaraa, että ne tuntuivat huojuvan jopa tasaisella tiellä. Ne painoivat niin paljon, että minun täytyi todella, todella ponnistella jokaisella askeleella, vetääkseni niitä eteenpäin. Aamut alkoivat jo kauan ennen auringonnousua. Kylmä, kostea sumu kietoutui ympärilleni, kun tallin ovi avattiin ja minut valjastettiin. Tien pinta oli usein epätasainen, täynnä syviä kuoppia ja teräviä kiviä, jotka tuntuivat ikäviltä ja pistäviltä herkkien kavioiden alla. Joskus satoi kaatamalla, ja vesi lätäköityi tielle tehden siitä liukkaan ja vaarallisen. Vaikka yritin aina parhaani, tunsin kuinka voimani alkoivat ehtyä, kuin hitaasti sammuva kynttilän liekki. Jokainen ylämäki oli todellinen koetus, kuin olisin kiivennyt korkealle vuorelle, ja alamäissä minun täytyi pidätellä vaunuja koko vartalollani, jotta ne eivät lähtisi valumaan liian nopeasti ja aiheuttaisi onnettomuutta. Hengitykseni vinkui, ja lihakseni tärisivät rasituksesta. Miksi minä tein tätä kaikkea? Miksi yritin niin kovasti, vaikka tuntui, että olin antanut jo viimeisetkin voimanrippeeni? Kapteenin sanat palasivat mieleeni uudelleen ja uudelleen: "Voimaa on piilossa syvällä sisälläsi." Ehkä hän oli oikeassa. Ehkä minulla oli vielä pieniä voiman rippeitä jäljellä, aivan piilossa, kuin pieni kipinä pimeässä syksyillassa. Ja se kipinä syttyi aina uudelleen, kun näin omistajani hymyilevän tai kuulin hänen kiittävän minua lempeästi vaikkapa "Hyvä hevonen, sinä olet niin vahva!". Heidän ystävällisyytensä oli pieni valonsäde raskaiden ja uuvuttavien päivien keskellä. Joskus matkan varrella tapasin muita hevosia, jotka myös kantoivat raskaita kuormia kaupungin kaduilla. Nyökkäsimme toisillemme ymmärtäväisesti, kuin salaisen tiedon jakajina. Tiedostimme toistemme vaikeudet ja jaetun kohtalon. Ja välillä, kun pysähdyimme levähtämään hetkeksi torilla, joku utelias lapsi juoksi luokseni ja silitti pehmeää turkkiani, tai ojensi minulle pienen, makean palan omenaa. Nämä pienet, odottamattomat hetket olivat kuin taikapölyä, jotka antoivat minulle hetkeksi uutta energiaa ja kevyemmän mielen. Ne muistuttivat minua siitä, että maailmassa oli vielä paljon hyvyyttä ja lämpöä, vaikka oma elämäni oli muuttunut niin paljon raskaammaksi. Mutta vaikka sydämeni halusi jatkaa ja palvella uskollisesti, kehoni alkoi olla eri mieltä. Se lähetti minulle jatkuvasti viestejä väsymyksestä. Jalat turposivat pitkistä ja uuvuttavista päivistä, ja vanhat kolhut ja mustelmat särkivät kipeästi varsinkin aamuisin. Turkkini oli menettänyt kauniin kiiltonsa, ja silmäni tuntuivat syvältä väsyneiltä ja hieman sameilta. Yöllä näin unia niityistä, joilla laidunsin vapaana ja ilman valjaita, ja puroista, joiden solisevan äänen viereen voisin nukahtaa syvään uneen. Kaipasin rauhaa ja lepoa enemmän kuin mitään muuta. Kaipasin sitä aikaa, jolloin en ollut vain työväline, vaan Musta kaunotar, vapaa ja onnellinen. Eräänä hyvin kylmänä talvipäivänä, kun lumi satoi hiljaa maahan ja peitti kaiken valkoisella vaipallaan, ja pureva tuuli puhalsi jopa luita myöten, vedin jälleen raskasta kuormaa. Askeleni olivat hitaita ja vaivalloisia, kuin olisin kävellyt paksussa, tarttuvassa mudassa, vaikka tie olikin nyt puuterisen lumen peitossa. Jokainen lihas huusi lepoa, jokainen nivel särki. Ajattelin Kapteenia ja sitä, miten hän oli kertonut unelmistaan nuoruudestaan ja menneistä, paremmista ajoista. Nyt minäkin unelmoin. Unelmoin paikasta, jossa voisin levätä rauhassa, paikasta, jossa minun ei tarvitsisi enää koskaan vetää näin raskaita kuormia tai kokea tätä uupumusta. Minä vain toivoin, että voisin vielä löytää sen paikan, ennen kuin viimeisetkin voimani katoaisivat kokonaan ja sammuisivat. Toivoin sitä niin kovasti, koko sydämestäni.

Kotiinpaluu

Minun toiveeni oli heikko kuiskauksen kaltainen, mutta silti se eli syvällä sydämessäni. Olin niin väsynyt, että melkein luulin, etten enää koskaan löytäisi sitä paikkaa, jossa voisin levätä. Päivät kuluivat. Vedin raskaita kuormia Lontoon kaduilla, selkäni oli kipeä ja jalat tuntuivat lyijynraskailta. Mutta eräänä aurinkoisena aamuna, kun olin jälleen markkinoilla, tapahtui jotain. Jotain, mikä muutti kaiken. Vanha mies, jolla oli ystävälliset silmät ja pörröinen parta, pysähtyi minun eteeni. Hän katseli minua pitkään, ei vihaisesti tai kiireesti, vaan hyvin, hyvin mietteliäästi. Hänen sormensa olivat pehmeät, kun hän silitti otsaani. Tunsin pienen toivon kipinän syttyvän sisälläni, aivan kuin pienen tähden, joka alkoi tuikkia pimeässä yössä. Hän puhui minulle hiljaisella äänellä, ja vaikka en ymmärtänyt kaikkia sanoja, tunsin hänen ystävällisyytensä. Hän osti minut. Se oli kuin satumainen käänne elämässäni. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tunsin, että olin menossa parempaan paikkaan. Matka oli pitkä, mutta tällä kertaa se oli erilainen. Ei ollut raipan iskuja tai huutoja. Uusi isäntäni, herra Thoroughgood, ajoi hitaasti ja puhui minulle rauhoittavasti koko matkan ajan. Hän pysähtyi usein, jotta sain levätä ja juoda raikasta vettä. Aurinko paistoi lämpimästi selkääni, ja näin vihreitä peltoja ja puiden latvoja, jotka tanssivat tuulessa. Se oli niin erilaista kuin Lontoon savuiset kadut. Kun saavuimme perille, olin melkein nukahtaa seisaaltani. Se oli pieni, mutta kodikas tila maaseudulla. Ei ollut suuria, hienoja talleja kuten Birtwickissä, mutta kaikki oli siistiä ja puhdasta. Herran perhe, hänen tyttärensä ja poikansa, odottivat meitä pihassa. Heilläkin oli ystävälliset silmät. Pieni poika toi minulle heti makean omenan, ja tyttö silitti kaulaani hellästi. Tunsin itseni tervetulleeksi. Herra Thoroughgood talutti minut pieneen, lämpimään pilttuuseen. Siellä oli pehmeä olkipeti, aivan kuin unelmissani. Hän puhui matalalla äänellä, luvaten minulle lepoa ja hyvää ruokaa. Kun hän oli lähdössä, tallin ovesta astui sisään nuori mies. Hänellä oli reipas askel ja iloinen hymy. Hän alkoi siivota tallia ja lauleskeli iloisesti. Kuuntelin hänen lauluaan ja tunsin, että tämä paikka oli jotenkin tuttu. Nuori mies kääntyi ja katsoi minuun. Hän pysähtyi. Hänen silmänsä suurenivat, ja laulu lakkasi. Hän käveli hitaasti lähemmäs, aivan kuin ei olisi uskonut silmiään. Hän tutki kasvojani, sitten jalkojani, ja lopulta hän silitti pientä valkoista tähteä otsassani. Minäkin katsoin häneen, ja jotain alkoi herätä muistissani. Se tuttu tunne kasvoi ja kasvoi, kunnes se räjähti iloksi sydämessäni! Se oli Joe! Se oli Joe Green, pieni tallipoika Birtwick Parkista! Hän oli kasvanut aikuiseksi, mutta hänen ystävälliset silmänsä ja hymynsä olivat aivan samat. Hän tunnisti minut! Minä hirnuin hiljaa, ja hän halasi kaulaani, ja tunsin hänen kyyneleidensä tippuvan harjaani. Hän kuiskasi:

Lopetus

Ja niin päättyi meidän Mustan kaunottaren tarina. Kiitos paljon, että kuuntelit! Toivottavasti sinäkin löysit ystävän tai keksit oman maagisen seikkailusi. Muistathan kertoa Sonacastsille, mitä pidit ja mitä uusia tarinoita toivoisit kuulevasi. Ehkä sinäkin voit keksiä sellaisia itse! Nyt on aika levätä tai lähteä omiin seikkailuihin. Unelmoi isosti, ja nähdään taas pian!

Lisää tarinoita