SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Miten rinoseros sai nahkansa

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Oletko koskaan miettinyt, miksi sarvikuonolla on niin ryppyinen ja karkea iho? Tänään sukellamme kauas Intian valtamerelle, aikaan jolloin kaikki oli erilaista. Kuulemme tarinan itsepäisestä sarvikuonosta, herkullisesta kakkupalasta ja ovelasta Parseemiehestä. Valmistaudu kuulemaan, miten yksi onneton päivä muutti sarvikuonon ikuisesti ja antoi sille sen tunnusomaisen ryppyisen nahan, jota me kaikki nykyään tunnemme. Tämä on Miten rinoseros sai nahkansa.

Alussa kaikki oli sileää

Aivan, Miten rinoseros sai nahkansa. Mutta ennen kuin se sai rypyisen nahkansa, kaikki sarvikuonot olivat aivan erilaisia. Ajattelepa! Kauan, kauan sitten, sarvikuonoilla ei ollut lainkaan ryppyjä tai poimuja. E-i-kä! Ne olivat sileitä, aivan kuin kiillotetut kivet. Niiden iho oli yhtä tasainen ja pehmeä kuin vauvan poski. Kuvittele sellainen sarvikuono, ilman ainoatakaan karheaa kohtaa! Ne loistivat auringossa. Ne asuivat Intian valtameren autioilla saarilla, joissa ei kasvanut juuri mitään paitsi muutama palmupuu, ja niitäkin oli harvassa. Siellä ne kävelivät rannalla, nuuhkien suolaista ilmaa ja syöden meheviä, vihreitä ruohoja. Ne olivat rauhallisia ja onnellisia. Ne nauttivat elämästään, ja niiden sileä nahka tuntui ihanalta, kun aurinko sitä lämmitti. Ne olivat iloisia otuksia, aina hymyilemässä sarvikuonon leveällä hymyllä. Niiden päivät kuluivat ilman huolia, aivan kuin unelma. Ne eivät tienneet, että pian kaikki muuttuisi. Pian.

Parseemiehen kakku ja varoitus

Ja niin, vaikka sarvikuonot elivät onnellista ja sileäihoista elämää, eräänä päivänä kaikki muuttui. Kaukana siellä, missä aurinko paistoi kuumasti ja meri kimmelsi, asui pieni, mutta hyvin viisas mies. Häntä kutsuttiin Parseemieheksi. Hänellä oli erityisen taianomainen, iso hattunsa, joka näytti aivan kakulta. Mutta se oli hänen hattunsa, jonka hän aina asetti päähänsä, kun halusi ajatella syvällisiä asioita. Parseemies asui aivan meren rannalla, pienessä kodissa, jonka edustalla hänellä oli pieni, siisti nuotio. Tällä nuotiolla hänellä oli tapana valmistaa maailman herkullisimpia kakkuja. Nämä kakut eivät olleet ihan tavallisia kakkuja. Ei, ei todellakaan! Nämä olivat täynnä kaikkia ihania asioita: siinä oli taateleita, rusinoita, pähkinöitä ja tietenkin hunajaa, joka sai koko ilman tuoksumaan makealta ja kutsuvalta. Eräänä aamuna, kun Parseemies oli juuri saanut valmiiksi yhden näistä ihanista kakuista, ja se oli vielä lämmin ja tuoksui niin hyvältä, että jo pelkkä tuoksu sai vatsan murisemaan, mitä tapahtui? Sarvikuono! Tämä sama, leveästi hymyilevä sarvikuono, jonka iho oli silloin vielä aivan, aivan sileä, käveli paikalle. "Hei sinä!" Sarvikuono karjaisi, "Mitä sinä siinä puuhaat? Annas tänne se kakku!" Sarvikuono oli tunnettu siitä, että se oli hirveän huonotapainen. Se ei koskaan pyytänyt kauniisti, vaan otti mitä halusi. Se ei edes ajatellut, oliko kakku tarkoitettu jollekin toiselle. Ei. Se vain näki sen ja halusi sen. Parseemies, joka oli niin pieni sarvikuonoon verrattuna, katsoi ylös. Hänellä oli yllään hattu, ja hän näytti hyvin rauhalliselta. "Hyvä sarvikuono," Parseemies sanoi, "Tämä kakku on minun aamupalani. Ja se on niin erityinen, että sen valmistamiseen meni hyvin kauan aikaa." Mutta sarvikuono ei kuunnellut. Ei lainkaan! Se iski kielellään ilmaan ja sanoi, "Kakku! Nyt heti!" Ja ilman lupaa, ilman edes pientä kiitosta, sarvikuono kaatoi Parseemiehen nuotion nurin. Kipinät sinkoilivat joka puolelle! Sitten se kurotti pitkällä kielellään ja hotkaisi koko ihanan, lämpimän kakun parempiin suihin. Yhdessä hujauksessa! Parseemies vain katseli. Hän ei sanonut sanaakaan. Mutta kun sarvikuono oli syönyt viimeisenkin murusen ja nuoli huuliaan tyytyväisenä, Parseemies otti hattunsa päästään ja asetti sen maahan. Sitten hän otti pienet varusteensa: pienen nuotion, jolla hän oli leiponut, ja pienen retkisateenvarjonsa, jonka hän aina otti mukaansa, jotta sade ei kastelisi hänen viisaita ajatuksiaan. Hän laittoi ne kaikki pieneen pussiin. Sarvikuono vain seisoi siinä, leveästi hymyillen ja taputtamatta edes Parseemiehelle, joka oli juuri menettänyt aamupalansa. Se ei välittänyt. Se ei välittänyt lainkaan. Ja sitten, kun Parseemies oli valmis lähtemään, hän kääntyi ja katsoi sarvikuonoa. Hän sanoi, "Sarvikuono, sinä et koskaan pyydä lupaa. Sinä et koskaan kiitä. Sinä et koskaan välitä muista. Ja se ei ole hyvä asia. Minä varoitan sinua: on tuleva päivä, jolloin se on sinulle haitaksi. Se on sinulle hyvin, hyvin haitaksi." Sarvikuono vain naurahti. "Hah! Minulleko haitaksi? Olenpa kuullutkin!" Se ajatteli, että Parseemies oli vain pieni ja höpsö, eikä sillä ollut mitään valtaa suureen sarvikuonoon. Se pyöritteli silmiään ja heilautti päätään. "Mene nyt vain, pieni mies! Minä nautin sileästä ihostani ja ihanasta kakustani!" Ja niin, Parseemies käveli pois, hattu kourassaan, nuotio pussissaan ja sateenvarjo kainalossaan. Hän käveli hitaasti, hiekkarantojen poikki, sinisen meren rannalla. Sarvikuono taas jatkoi elämäänsä aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Se luuli, että kaikki pysyisi aina ennallaan. Se ei tiennyt, että Parseemiehen sanat olivat viisaita ja että aivan pian, aivan pian, sen oli opittava kunnioituksesta vaikeimman kautta. Sen oli opittava, että ystävällisyys ja hyvät tavat ovat tärkeitä, ja että toisten tunteista pitää välittää. Parseemiehen varoitus oli annettu. Ja nyt, aurinko alkoi paistaa entistä kuumemmin...

Aurinko ja kostautuminen

Totta tosiaan, aurinko! Se ei ollut mikä tahansa aurinko, vaan juuri se sama trooppinen aurinko, joka loisti kuumana ja kirkkaana Parseemiehen mökin yllä. Se oli kuin kultainen jättiläinen taivaalla, joka oli päättänyt näyttää voimansa. Parseemiehellä oli ollut taito hallita sitä, tai ainakin pyytää siltä palvelusta. Ja nyt, kun rinoseros oli ollut niin röyhkeä ja ahne, aurinko aloitti oman, hitaan mutta varman kostonsa. Rinoseros, tietämätön kohtalostaan, jatkoi huolettomana elämäänsä Punaisenmeren aaltoilevilla rannoilla. Se laiskotteli pitkiä päiviä, naureskeli omahyväisesti ja söi herkullisia ruohoja ja lehtiä. Sen sileä, kaunis iho kimalteli auringonpaisteessa, kuin vastakiillotettu peili, joka heijasti taivaan sineä ja pilvien valkoista. Se ei kuitenkaan huomannut, kuinka jokainen aurinkoinen päivä toi mukanaan pienen, pienen muutoksen. Aluksi se oli niin vähäpätöinen, tuskin havaittavissa. Ehkä vain pieni, lämmin tunne ihon pinnalla, joka tuntui mukavalta. Mutta sitten, päivistä tuli viikkoja, ja viikoista kului pitkiä, pitkiä kuukausia. Aurinko porotti yhä kuumemmin ja kuumemmin, ja rinoseros alkoi tuntea olonsa hieman epämukavaksi. Sen iho alkoi tuntua kireältä ja kuivalta, aivan kuin se olisi unohtanut juoda vettä pitkän, kuuman päivän jälkeen. Rinoseros hieroi kylkiään kookospalmujen karkeita runkoja vasten ja pyöritteli itseään hiekassa yrittäen rapsuttaa pois tätä outoa, kutisevaa tunnetta. Mutta se ei auttanut. Päinvastoin, iho tuntui vain entistä kireämmältä ja epämukavammalta. "Mitä tämä on?" murahti rinoseros eräänä aamuna, kun se heräsi, tuntien koko kehonsa kutisevan ja kiristävän. "Ihoani kihelmöi ja tuntuu kuin se kutistuisi! Se on aivan kuin se olisi liian pieni minulle!" Se katsoi itseään rannalla olevaan kirkkaaseen vesilätäkköön. Sen iho ei ollut enää niin hehkuva ja sileä kuin ennen. Sen sijaan se näytti hieman karhealta ja himmeältä, eikä se enää heijastanut valoa samalla tavalla. Aurinko jatkoi työtään hellittämättä. Se oli kuin näkymätön leipuri, joka paistoi rinoseroksen ihoa kuumassa uunissa, tai kuin savenvalaja, joka muotoilee savea kuivattaen sitä. Iho alkoi kuivua ja kovettua, menettäen kaiken notkeutensa ja joustavuutensa. Jos rinoseros yritti vääntää tai venyttää ihoaan, se tuntui oudolta, melkein kivuliaalta ja jäykältä. Rinoseros alkoi epätoivoisesti etsiä varjoa. Se piiloutui tiheiden pensaiden alle, valtavien banaaninlehtien suojiin ja jopa kahlaamaan veden alle, jättäen vain pienet silmänsä näkyviin. Mutta aurinko tuntui seuraavan sitä kaikkialle. Aina kun se tuli ulos piilopaikastaan, aurinko oli siellä, paahtamassa, aivan kuin se olisi varta vasten sen perässä. Sen sileä, kaunis iho alkoi näyttää siltä kuin joku olisi unohtanut nahkaisen maton liian pitkäksi ajaksi auringonpaisteeseen. Parseemiehen varoitus alkoi kaikua yhä selvemmin rinoseroksen mielessä, kuin kaukainen mutta selkeä ääni. "Varo aurinkoa! Sillä on paljon voimaa, paljon enemmän kuin osaat kuvitellakaan!" Rinoseros mietti, oliko tällä kaikella todella jotain tekemistä Parseemiehen ja sen kakun kanssa. Se alkoi tuntea pienen, pienen piston sydämessään, syvällä sisimmässään. Se oli tunne, joka kertoi, että ehkä se oli tehnyt virheen. Ehkä Parseemiehellä olikin ollut syy olla niin tarkkaavainen kakunsa suhteen, ja ehkä sen oma käytös oli ollut väärä. Iho jatkoi dramaattista muuttumistaan. Ensin se kuivui täysin, menettäen kaiken kosteutensa. Sitten se alkoi kiristyä niin tiukasti, että rinoseros tuskin pystyi enää hengittämään vapaasti. Lopulta, iho alkoi mennä ryppyyn. Se oli kuin iso, märkä kangas, joka oli jätetty kuivumaan auringon porotukseen liian pitkäksi aikaa, ja kun kangas kuivuu, se kutistuu ja menee ryppyyn, eikö niin? Juuri niin kävi rinoseroksen iholle, mutta paljon, paljon pahemmin. Rypyt alkoivat pieninä viiruina, ensin niskan ja jalkojen ympäriltä, juuri sieltä, missä iho taipui. Sitten ne levisivät ympäri kehoa, kuin oudot kartat tai vanhojen puiden kuoret, jotka peittivät sen aiemmin niin sileän pinnan. Ne olivat syviä, uurteisia ryppyjä, jotka tuntuivat aivan kuin iho olisi ollut liian suuri ja sitten kutistunut takaisin, mutta ei enää täysin tasaiseksi, vaan täynnä pysyviä taitoksia. Rinoseros ei voinut uskoa silmiään, kun se katsoi itseään. Sen sileä iho oli poissa! Sen tilalla oli jotain, mikä näytti ja tuntui aivan vanhalta, kovettuneelta puunkuorelta tai paksulta, paksulta nahalta. Se ei enää kimallellut kauniisti. Se ei ollut enää notkea ja pehmeä. Se oli täynnä syviä poimuja ja ryppyjä, jotka eivät tuntuneet katoavan minnekään, vaikka rinoseros kuinka yritti venytellä tai hieroa niitä auki. Ne olivat tulleet jäädäkseen. Iho oli nyt niin kuiva ja paksu, että se tuntui kuin raskaalta panssarilta, joka oli liian tiukka. Se oli niin kireä, että rinoserosilla oli vaikeuksia taivuttaa jalkojaan ja päätään, ja kävelläkin oli vaikeaa. Se ei enää mahtunut mukavasti nukkumaan hiekalla, koska sen iho ei antanut periksi, vaan jäi jäykkänä paikoilleen. Ja mikä pahinta, se ei ollut enää kaunis. Se oli muuttunut rumaksi ja ikuisesti ryppyiseksi. Tämä oli auringon kosto, Parseemiehen viisaiden sanojen toteutuminen. Rinoseroksen oli nyt elettävä ikuisesti tässä ryppyisessä ihossaan, joka oli kipeä muistutus siitä kauheasta päivästä, kun se oli ollut röyhkeä ja ahne. Se oli oppinut läksynsä, mutta valitettavasti liian myöhään sen kauniin ihon kannalta. Ja tästä päivästä lähtien, jokainen rinoseros, jonka näet maailmassa, kantaa tätä samaa ryppyistä ihoa – se on ikuinen muistutus aurinkoisesta kostosta ja siitä, että hyvät tavat ovat tärkeitä.

Ryppyinen lopputulos

Miten rinoseros sitten suhtautui uuteen, ryppyiseen ihoonsa? Se oli ensin aivan hämmästynyt! Missä oli sen kaunis, sileä pinta? Ei enää kaunista, sileää nahkaa, joka oli ollut niin ylpeyden aihe. Vaan sen sijaan ryppyjä, laskoksia ja muhkuroita! Sen iho roikkui löysänä sen vartalolla. Kuin vanha, paljon pesty peitto, tai kuin olisi puettu useita liian suuria paitoja päällekkäin. Se katsoi itseään vesilammikosta ja huokaisi. "Voi ei!" se ajatteli. "Mitä minulle on tapahtunut?" Se yritti silittää ryppyjä sorkallaan. Puh! Puh! Mutta ryppyjä ei saanut sileäksi. Se yritti vetää ihoa kireäksi. Vuuuuh! Vuuuuh! Mutta iho vain palasi paikoilleen, yhä ryppyisenä ja löysänä. Ryppyjä oli kaikkialla: selässä, kyljissä, jaloissa, jopa sen korvien ympärillä. Kaikki sen kaunis, sileä pinta oli poissa. Se ravisti päätään ja tunsi, kuinka iho hölskyi sen ympärillä. Tämä ei ollut sitä, mitä se oli toivonut! Se muisti Parseemiehen sanat. "Varoitan sinua", Parseemies oli sanonut. Rinoseros oli ollut niin ylpeä sileästä ihostaan, niin varma itsestään. Nyt se tunsi vain häpeää ja surua. Se yritti pestä ryppyjä pois meressä. Se kieriskeli mudassa toivoen, että uusi mutakerros peittäisi ne. Mutta kun muta kuivui ja halkeili, ryppyinen iho oli yhä siinä, alla. Ei auttanut mikään. Ryppyinen iho oli tullut jäädäkseen. Se oli kuin muistutus, joka oli kirjoitettu suoraan sen omaan nahkaan. Muistutus siitä, että on parempi olla kiltti ja kohtelias, kuin ahne ja röyhkeä. Muistutus siitä, että pitää jakaa, eikä ottaa kaikkea itselleen. Se oli opetus, jonka rinoseros sai oppia kantapään kautta – tai oikeastaan ihonsa kautta. Muut eläimet huomasivat tietysti rinoseroksen muuttuneen ulkonäön. "Voi, katsokaa rinoserosta!" kuiskaili seepra toiselle. "Mikä sille on tapahtunut?" "Sen iho on aivan ryppyinen!" nauroi apina. "Kuin vanha, kuivunut viikuna!" Rinoseros kuuli nämä kommentit ja tunsi itsensä entistä pahemmaksi. Se ei enää voinut ylpeillä kauniilla, sileällä ihollaan. Mutta ajan myötä, päivien muuttuessa viikoiksi ja viikkojen kuukausiksi, rinoseros alkoi tottua uuteen ihoonsa. Se huomasi, että ryppyisessä ihossa oli itse asiassa joitain hyviäkin puolia. Kun se käveli viidakossa, ryppyihin kerääntyi joskus vettä, joka auttoi sitä pysymään viileänä kuumana päivänä. Ja kun se kulki tiheän pensaikon läpi, sen paksu, ryppyinen iho suojasi sitä naarmuilta ja piikeiltä paremmin kuin entinen ohut iho. Se ei ehkä ollutkaan niin paha, kuin se oli aluksi luullut. Tärkeintä ei ollut se, miltä rinoseros näytti ulospäin. Vaan se, mitä se oli oppinut sisällään. Se oli oppinut jakamaan. Se oli oppinut olemaan kohtelias. Se oli oppinut, ettei kannata olla ahne ja ottaa kaikkea itselleen. Ja vaikka sen iho oli yhä ryppyinen, ja vaikka se muistutti sitä aina vanhoista virheistä, niin se oli myös muistutus oppitunnista. Että ystävällisyys ja hyvät tavat ovat paljon tärkeämpiä kuin sileä iho. Rinoseros alkoi käyttäytyä paremmin. Kun se tapasi muita eläimiä, se tervehti heitä kohteliaasti. Se ei enää syönyt kaikkea kakkua itse, jos joku tarjosi. Se jopa tarjosi muille, jos sillä oli jotain hyvää. Ja niin, vuosien kuluessa, rinoseroksesta tuli viisaampi ja ystävällisempi. Sen ryppyinen iho oli aina siinä, muistuttamassa menneisyydestä. Mutta sen sydän oli nyt paljon sileämpi ja täynnä hyvyyttä. Ja se on tarina siitä, kuinka rinoseros sai nahkansa. Tämä ei ole vain tarina rinoseroksesta, vaan muistutus meille kaikille, että jokainen teko, pienikin, voi vaikuttaa. Ja että ystävällisyys ja jakaminen tekevät maailmasta paljon kauniimman paikan – oli iho sitten sileä tai ryppyinen!

Lopetus

Kiitos, että kuuntelit tarinaa rinoceroksesta ja hänen nahastaan! Toivottavasti se sai sinut hymyilemään ja miettimään, miten ystävällisyys voi muuttaa maailmaa. Jos sinulla on ajatuksia tai haluat kertoa meille jotain, kerro siitä Sonacastille. Me kuuntelemme mielellämme! Ehkä sinäkin voit keksiä oman hauskan tarinasi eläimistä tai vaikka taikaesineistä? Muista, että jokainen päivä on uusi seikkailu. Nähdään tai kuullaan taas pian!

Lisää tarinoita