SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Miten rinoseros sai nahkansa

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Oletko koskaan miettinyt, miksi rinoseroksilla on niin ryppyinen iho? Kauan sitten, ihan kauan sitten, heidän ihonsa oli aivan sileä ja tiukka, ilman yhtäkään poimua! Mutta sitten eräänä päivänä, yhdellä autiolla saarella, tapahtui jotakin outoa. Tänään kuulemme tarinan siitä, miten ovela persialainen opetti rinoserokselle läksyn, joka muutti hänen ulkonäkönsä ikuisiksi ajoiksi. Valmistaudu sukeltamaan Rudyard Kiplingin mielikuvitukselliseen maailmaan!

Sileä iho ja persialainen

Niin, tuolla autiolla saarella, Punaisenmeren rannalla, asui ovela persialainen. Hän oli siellä aivan yksin, eikä hänellä ollut muita kuin oma iso hattu, joka suojasi häntä kuumalta auringolta. Tämä persialainen oli myös todella taitava kokki ja hänellä oli tapana valmistaa herkkuja! Eräänä kauniina päivänä, kun aurinko paistoi kirkkaasti, hän päätti leipoa jotain aivan erityistä. Tiedättekö, minkä? Ei suklaakakkua, mutta melkein yhtä hyvää! Aivan ihanan, mausteisen taatelikakun, täynnä rusinoita ja appelsiininkuorta ja kaikkea hyvää! Kakku tuoksui niin houkuttelevalta, että tuuli kantoi sen tuoksun kauas – yli hiekkarantojen ja palmupuiden. Ja sitten oli tietenkin rinoseros. Se oli suuri, hieman möreä olento, joka vaelteli ympäriinsä, aina nälkäisenä ja valmiina popsimaan kaiken, mitä löysi. Mutta muistakaa, sillä ei ollut vielä sitä ryppyistä nahkaa! Ei! Sen iho oli aivan sileä ja upea, niin sileä kuin vastasyntyneen vauvan poski. Se oli niin tiukka ja kiiltävä, että se suorastaan hohti auringossa. Ja se ei koskaan käyttänyt mitään vaatteita tai kertonut kenellekään, että se aikoi syödä. Se vain ilmestyi. Ja se rakasti kaikenlaisia lehtiä ja oksia, mutta erityisesti se rakasti – herkullisia leivonnaisia!

Kakun kohtalo

Okei, nyt kun tiedämme, että sarvikuono rakasti herkullisia leivonnaisia, voimme jatkaa tarinaamme. Eräänä kauniina, aurinkoisena aamuna, se fiksu ja kekseliäs persialainen mies, jolla oli se korkea hattu päässään, päätti leipoa jotain aivan erityistä. Hän ei leiponut mitä tahansa pientä pullaa tai keksiä, ei, ei. Hän päätti leipoa maailman suurimman, herkullisimman ja ihanimman kakun, jonka kukaan oli koskaan nähnyt – tai haistanut! Hän keräsi hyllyiltään parhaimmat mausteet: kanelia, jonka tuoksu täytti koko mökin, ja vaniljaa, joka sai veden kielelle. Hän kaivoi esiin meheviä hedelmiä, jotka olivat kypsyneet auringossa, ja sekoitti joukkoon kultaista hunajaa, joka oli kerätty korkealta vuorilta. Hän sekoitti kaikki ainekset isossa puukulhossa, lauloi samalla iloisia lauluja ja tanssahteli keittiössään. Taikina kasvoi ja kasvoi, kunnes se oli niin iso, että se juuri ja juuri mahtui hänen erityiseen, kuumaan uuniinsa. Kun kakku oli valmis, voi pojat ja tytöt, mikä tuoksu! Koko saari tuoksui vastaleivotulta kakulta. Se oli kauniin kullanruskea, ihanan pyöreä ja sen päällä oli vähän sokerikuorrutusta, joka kimalteli kuin aamukaste. Kakku oli vielä vähän kostea sisältä, ja jotta siitä tulisi aivan täydellinen – sellainen, joka sulaisi suussa – persialainen mies päätti antaa sen kuivua rauhassa. Missäpä muualla kuin siellä, missä aurinko paistoi kirkkaimmin ja merituuli puhalsi hellästi? Totta kai, rannalla! Hän kantoi kakun varovasti ulos ja asetti sen suurelle, litteälle kalliolle, juuri sinne, missä aallot hieman kuiskasivat ja aurinko lämmitti. ”Nyt, rakas kakku”, hän sanoi kakulle, ”saat kuivua ja tulla täydelliseksi. Minä palaan pian.” Sitten hän meni hakemaan muita aineksia, ehkä vähän lisää vaniljaa tai kanelia, ja jätti kakun sinne yksin, paistattelemaan päivää. Mutta kuka tulikaan paikalle? Meidän ystävämme sarvikuono! Hän oli juuri tullut ulos merestä, jossa hän oli uinut ja rullannut ympäriinsä, kuten tavallisesti. Hänen sileä ihonsa kimalteli edelleen auringossa. Yhtäkkiä, hänen iso nenänsä – se sama, joka niin usein nuuhki kasveja ja puita – nyki. Se nuuski jotain aivan erilaista. Jotain paljon, paljon herkullisempaa kuin merilevä tai kuivat lehdet. Se nuuski makeaa, lämmintä ja vastustamatonta tuoksua. Se oli kakku! Sarvikuono oli tietenkin aivan nälkäinen, kuten yleensä. Hän seurasi tuoksua, asteli pehmeästi hiekalla, melkein kuin varjo. Hän ei tehnyt mitään ääntä. Hän vain käveli, käveli ja käveli, kunnes näki sen. Keskellä rantaa, suurella, litteällä kalliolla, lojui maailman suurin ja kaunein kakku! Kullanruskea ja höyryävä, odottamassa vain häntä. Sarvikuono ei ollut mikään hienostelija. Hän ei ajatellut kohteliaisuuksia. Hän ei ajatellut, kenen kakku se oli. Hän ajatteli vain yhtä asiaa: ruokaa! Ja hän rakasti kakkuja! Hän avasi suuren suunsa, joka oli täynnä isoja hampaita, ja hotkaisi. Sitten hän hotkaisi lisää. Ja vielä vähän. Hän söi kokonaisen palan, sitten toisen, sitten kolmannen. Hän ei jättänyt muruakaan. Hän hotkaisi, maiskutti ja mutusteli, kunnes koko ihana, kullanruskea, persialaisen miehen leipoma kakku oli mennyt. Koko kakku! Vain muutama tahmainen kohta kalliolla ja iloinen, mutta vähän pahantuulinen sarvikuono, joka hieroi mahansa. Hän oli niin tyytyväinen, niin täynnä, että hän päätti ottaa nokoset aivan kakun syöntipaikalle. Voi, voi, voi! Kohta sen jälkeen, kun sarvikuono oli nukahtanut, persialainen mies palasi takaisin. Hän odotti näkevänsä kauniin kakkunsa, juuri niin täydellisenä kuin hän oli sen jättänyt. Hänellä oli mielessään, kuinka hän leikkaisi siitä palan ja nautiskelisi sen meren rannalla. Hän käveli kallion luo. Mitä hän näki? Ei mitään! Ei kakkua! Ei palaakaan! Vain tyhjä kallio ja muutama muru, jotka olivat tarttuneet kiinni kiveen. Ja siinä, aivan kallion vieressä, nukkui syvää unta meidän nahaton ystävämme, sarvikuono, vatsa pullollaan. Persialaisen miehen kasvot muuttuivat punaiseksi, sitten jopa violetiksi. Hänen korkea hattu alkoi väristä. Hän katsoi tyhjää kalliota, sitten nukkuvaa sarvikuonoa, sitten taas tyhjää kalliota. Hän ymmärsi heti. ”Se söi sen! Se söi minun kakkuuni!” Hän parkaisi. ”Koko kakun! Kaikki!” Hän oli niin, niin, niin vihainen! Hän puristi nyrkkinsä. ”Tämä ei jää tähän!” hän mutisi itsekseen. ”Tämä ei todellakaan jää tähän!” Hän päätti, että sarvikuono tarvitsi pienen opetuksen. Ja hän tiesi jo, millaisen.

Kosto on makea

Persialainen mies oli päättänyt, että nyt riitti. Ei kukaan voi tulla ja syödä hänen herkullista kakkuaan ilman seuraamuksia! Hän mietti ja mietti, mikä olisi paras tapa antaa sarvikuonolle opetus. Ja sitten hän keksi! Se oli nerokas, todella nerokas idea! Hän tiesi, että sarvikuono oli tapansa mukaan joka aamu menossa uimaan meren aaltoihin. Ja kuten aina, se ottaisi paksun nahkansa pois ja jättäisi sen kuivumaan rannalle. Se oli niin kuuma, että sarvikuono ei voinut pitää paksua nahkaansa päällään uimassa! Se oli kuin paksu, jäykkä takki, jota ei voinut kastaa. Persialainen hymyili ilkikurisesti. Nyt olisi hänen vuoronsa toimia! Hän keräsi kaikki jäljelle jääneet kakunmuruset – ne samat muruset, jotka olivat karanneet sarvikuonon suupielistä, kun se ahmi kakun – ja vielä vähän muutakin. Hän etsi kuivuneita lehtiä, teräviä hiekanjyviä ja pieniä, raapivia oksanpätkiä. Kaikki, mikä vain kutittaisi! Hän laittoi ne pieneen pussiin ja piiloutui pensaikkoon odottamaan oikeaa hetkeä. Seuraavana aamuna, aivan kuten joka aamu, sarvikuono käveli rannalle. Se oli isokokoinen, harmaa ja näytti hieman uneliaalta. Se riisui nahkansa, joka oli paksu ja jäykkä, ja heitti sen suurelle, kuumalle kivelle kuivumaan. Sitten se loikkasi iloisesti meren aaltoihin ja alkoi polskia. Plumps, plups, pulahdus! Se nautti viileästä vedestä ja antoi aaltojen keinuttaa itseään. Persialainen näki tilaisuutensa koittaneen. Hän hiipi hiljaa, varovaisesti, kuin varjo, kohti rannalla lepäävää sarvikuonon nahkaa. Se oli valtava, paksu ja näytti aivan isolta, harmaalta peitolta. Hän avasi pussinsa ja alkoi ripotella murusia ja hiekanjyviä nahkan sisäpuolelle. Ei yhtään kohtaa jäänyt ilman! Hän hieroi niitä syvälle nahkaan, jotta ne varmasti pysyisivät siellä. Hän varmisti, että jokainen senttimetri sai osansa. Sitten hän tasaantui nopeasti takaisin pensaikkoon ja teeskenteli lukevansa lehteä, tai ehkä pikemminkin katseli merta, hymy huulillaan. Sarvikuono tuli hetken päästä vedestä, vilvoittuneena ja tyytyväisenä. Se käveli rauhallisesti nahkansa luo, pudisti vettä itsestään ja puki nahkansa takaisin päälleen. Nahka tuntui aluksi aivan samalta kuin aina ennenkin. Se käveli pensaikkoon syömään aamupalaa, ja sen maha alkoi jo kurnia. Mutta sitten alkoi tapahtua jotakin outoa. Ensin se tunsi pienen, pienen kutituksen. Aivan kuin hyttynen olisi laskeutunut sen selkään. Se ravisti hieman itseään. Kutitus ei lähtenyt. Se tuli uudestaan, ja uudestaan! Ja sitten se alkoi levitä! Pieni kutitus muuttui suureksi kutinaksi, ja suuri kutitus muuttui hirveäksi, jäytäväksi kutinaksi, joka tuntui kaikkialla sen nahassa! Voi, voi, voi! Sarvikuono alkoi kouristella! Se hieroi kylkeään puunrunkoa vasten, niin että puu hytisi. Raaputus, raaputus! Se ei auttanut! Se raapi vatsaansa takajaloillaan, niin että melkein kaatui. Kutitus ei hellittänyt! Päinvastoin, se tuntui vain pahenevan! Sarvikuono oli aivan paniikissa! Se hyppeli ja pomppi, teki kuperkeikkoja ja kieriskeli maassa niin, että pöllysi. Se hieroi itseään kaikkia mahdollisia pintoja vasten: suuria puita, teräviä kiviä, karkeaa hiekkaa. Se yritti kaikkensa saadakseen kamalan kutituksen pois. Se raapi ja hankasi, raapi ja hankasi, tuntikausia, kunnes oli aivan uupunut. Mutta turhaan! Kutitus vain jatkui! Mitä enemmän sarvikuono raapi ja hankasi, sitä pahemmaksi tilanne muuttui. Sen paksu, sileä nahka, joka oli ennen ollut niin tasainen ja kaunis, alkoi vetäytyä ryppyihin. Se rypistyi ja taittui, ensin pieniksi poimuiksi, sitten suuremmiksi mutkiksi. Lopulta, kun se aivan uupuneena ja hikisenä lopetti raapimisen, sen nahka oli täynnä syviä, rumia poimuja ja ryppyjä. Aivan kuin vanha, kulunut matto, tai liian monta kertaa taiteltu huopa! Se ei ollut enää sileä, vaan roikkui väljänä ja ryppyisenä. Persialainen mies katseli tätä kaikkea kauempaa. Hän istui palmun alla, siemaili appelsiinimehuaan ja hymyili leveästi. Kosto oli todellakin makea. Hän oli antanut sarvikuonolle ikimuistoisen opetuksen. Ja tästä lähtien sarvikuono joutuisi kantamaan tuota opetusta mukanaan, joka ikinen päivä, minne ikinä meni.

Ryppyinen lopputulos

Sarvikuono, voi sarvikuono! Se oli syönyt kaiken sen ihanan kakun, minkä persialainen mies oli jättänyt rannalle. Mutta ei se ollutkaan niin hyvä asia kuin aluksi luuli. Vatsa kyllä tuli täyteen, mutta kakku oli jättänyt jälkeensä jotain ihan muuta. Se oli jättänyt jälkeensä todella ikävän tunteen, joka alkoi kutittaa ja kiusata sarvikuonoa. Sarvikuono ei tiennyt, että persialainen mies oli ollut todella vihainen.

Lopetus

Ja niin sarvikuono sai nahkansa, joka rypistyi ja kutisi hieman. Toivottavasti pidit tästä tarinasta. Kiitos kun olit mukana tässä seikkailussa! Jos sinulla on ideoita tai palautetta, voit aina kertoa niistä Sonacastille. Ehkäpä sinäkin keksit oman tarinan, miten joku eläin sai juuri sen näköiset vaatteet? Muista, että tarinoita on loputtomasti! Lämmin kiitos ja kuulemiin!

Lisää tarinoita