SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Miten kameli sai kyttyränsä

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Oletko koskaan miettinyt, miksi kameleilla on selässään tuo outo kyttyrä? Kauan, kauan sitten, kun maailma oli vasta nuori ja eläimet alkoivat tehdä töitä ihmisille, eli erämaassa yksi todella laiska olento. Se ei tehnyt mitään muuta kuin sanoi: 'Hmph!' Tänään kuulet, kuinka ihmeellinen ja mahtava Aavikon Djinni antoi kamelille sen kuuluisan kyttyrän. Valmistaudu tarinaan, joka selittää kaiken!

Maailma alkaa työskennellä

Niinpä, kun maailma oli vasta, vasta aluillaan, ja kaikki eläimet olivat juuri ja juuri aloittamassa ihmisten auttamista. Ne eivät tienneet, miten käyttäytyä! Heillä oli paljon opittavaa. Oli Koira, joka toi keppejä suussaan. Oli Härkä, joka veti auraa pellolla. Ja sitten oli Hevonen, joka kantoi ihmisiä selässään ja veti vaunuja. Jokainen eläin työskenteli ahkerasti, paitsi yksi. Se oli tietenkin Kameli. Se asui keskellä erämaata, ja kun kukaan tuli sen luo, se vain sanoi: 'Hmph!' Mietipä! Se ei koskaan tehnyt mitään. Ei auttanut Koiraa, ei Härkästä, ei Hevosta. Kukaan ei tiennyt, miten saada Kameli tekemään töitä. Eräänä maanantaiaamuna Hevonen tuli Kamelin luo, satula selässä ja kuolaimet suussa. "Kameli, tule tänne! Tule vetämään vaunuja meidän kanssamme!" Hevonen sanoi. Mutta Kameli vain virnisti hitaasti ja vastasi: "Hmph!" Ja niin Hevonen meni takaisin ihmisen luo ja kertoi, mitä Kameli oli sanonut. Ihminen oli surullinen.

Djinnin puuttuminen asiaan

Ihminen oli surullinen, koska hän ei halunnut ystäviensä, eläinten, tekevän enempää töitä kuin oli tarpeen. Mutta mitä hän olisi voinut tehdä? Hän olihan jo yrittänyt puhua Kamelille, ja se oli ollut täysin tuloksetonta. Hän tiesi, että jos Kameli ei tekisi omaa osuuttaan, muiden eläinten taakka kasvaisi. Tämä murhe painoi hänen mieltään. Pieni Koira istui hänen jalkojensa juuressa ja tunsi isäntänsä surun. Ihminen huokaisi syvään. Hän toivoi, että jokin muuttuisi. Hän odotti uutta päivää, uusia yrityksiä. Kenties Kameli muuttaisi mielensä. Mutta se oli turha toivo. Kameli oli päättänyt olla liikkumatta. Se oli Kamelin tapa. Se oli päättänyt olla oma itsekäs itsensä. Ja Kamelin mielestä se oli hyvä tapa elää. Se vain istui ja söi, ja vastasi vain 'Hmph!'. Seuraavana aamuna, kun aurinko nousi kirkkaana ja lämpimänä erämaan ylle, tuli Koira. Koira oli niin ystävällinen ja uskollinen, ja sen tehtävänä oli yleensä hakea keppejä ja vartioida ihmisen tavaroita. Se oli aina iloinen apuri, valmiina auttamaan. Koira tuli Kamelin luo ja sanoi: ”Kameli, ystävä hyvä, tule tänne ja hae keppiä suullasi, kuten minä teen! Tai edes kanna jotain pientä! Tule nyt ja aloita työt kanssamme! Kaikilla on paljon tehtävää! Meillä on niin paljon tavaroita vietävänä leiriin.” Mutta arvaatteko mitä Kameli vastasi? Aivan oikein! Kameli vain virnisti hitaasti, venytti pitkää kaulaansa ja vastasi: ”Hmph!” Ja niin Koira meni takaisin ihmisen luo ja kertoi, mitä Kameli oli sanonut. Ihminen vain huokaisi syvään ja rapsutti Koiraa korvan takaa lohduttaen. Koira oli väsynyt, vaikka se ei ollut vielä edes tehnyt Kamelin osuutta. Sitten, päivän edetessä ja kuumuuden noustessa, tuli Härkä. Härkä oli voimakas ja ahkera, ja sen tehtävänä oli kyntää peltoa auralla, kääntää maata sadon kasvua varten. Se oli tottunut raskaaseen työhön, eikä pelännyt sitä. Härkä tuli Kamelin luo ja sanoi: ”Kameli, ystävä, tule kyntämään kanssamme! Kytke itsesi auraan, kuten minä teen! Maata on niin paljon kynnettävänä, emmekä me saa sitä valmiiksi ilman sinua! Tule nyt ja auta meitä!” Mutta Kameli vain virnisti hitaasti, heilautti häntäänsä ja vastasi jälleen: ”Hmph!” Ja niin Härkä meni takaisin ihmisen luo ja kertoi, mitä Kameli oli sanonut. Ihminen oli nyt todella huolissaan ja mietti, miten saisi Kamelin ymmärtämään. Hän ei halunnut pakottaa eläimiään tekemään enempää. Illalla, kun aurinko alkoi laskea kauniisti taivaanrantaan ja maalasi taivaan oranssin ja violetin sävyillä, ihminen kutsui Kolme Eläintä luokseen: Hevosen, Koiran ja Härän. Hän sanoi: ”Voi, rakkaat ystäväni! Olen pahoillani, mutta se 'Hmph'-eläin keskellä erämaata ei tee mitään! Ja se ei halua tehdä mitään! Joten teidän kolmen on nyt tehtävä Kamelin työ lisäksi. Teidän on tehtävä tuplatöitä paikkaamaan sitä, ettei Kameli tee mitään.” Tämä sai Hevosen, Koiran ja Härän aivan raivoihinsa! Kaksi kertaa enemmän työtä! Se ei ollut reilua! Miksi heidän piti kärsiä laiskasta Kamelista, kun he olivat jo nyt tehneet parhaansa? Heidän selkänsä olivat kipeät ja jalat väsyneet. Heillä oli tapana aina kokoontua neuvottelemaan, kun jokin asia oli pielessä. Ja nyt oli todella pielessä! Joten he pitivät kokouksen, ihan siinä erämaan laidalla, missä Kameli aina vain nukkui ja söi, piikikkäiden pensaiden varjossa. Hevonen potki maata jaloillaan niin, että pöly nousi. Koira haukkui kohti autiomaata ikään kuin moittien koko maailmaa. Ja Härkä raapi maata sorkallaan, näyttäen selvästi tyytymättömyytensä. Ja sitten, yhtäkkiä, aivan heidän edessään, ilmestyi Djinni. Tämä ei ollut mikä tahansa Djinni, vaan kaikkien erämaiden Djinni. Ja hän oli koko autiomaan pomo, sen valtias, joka tiesi jokaisen hiekkajyvän paikan! Hän kulki hitaasti, pilven pölyä jäljessään, ja näytti todella isolta ja tärkeältä, aivan kuin hänellä olisi ollut tuhansia vuosia viisautta silmissään. Hän pysähtyi Kolmen Eläimen eteen ja sanoi: ”Oi Kolme Eläintä! Miksi valitatte näin? Miksi teillä on valituksia autiomaasta? Tämä on minun valtakuntani, eikä täällä yleensä valiteta turhaan!” Djinnin ääni oli kuin aavikon tuuli, mystinen ja syvä, mutta siinä oli myös ripauksen uteliaisuutta. Hevonen vastasi: ”Oi, kaikkien erämaiden Djinni, emme me valita autiomaasta! Me valitamme yhdestä laiskasta eläimestä! Autiomaassa on eläin, jonka pitkän kaulan ja pitkien jalkojen päässä on vain 'Hmph'! Se ei ole tehnyt töitä maanantaista lähtien! Eikä se ole suostunut raahaamaan mitään! Ei yhtään mitään! Ja se vastaa aina vain 'Hmph!' kun sille puhuu!” Koira nyökkäsi voimakkaasti ja jatkoi: ”Niin juuri, Djinni! Olen yrittänyt saada sitä hakemaan keppiä, mutta se vain sanoo 'Hmph!' Nyt meidän pitää tehdä senkin työt, ja minä olen jo niin väsynyt!” Härkä lisäsi: ”Ja minä olen yrittänyt saada sen kyntämään! Mutta se vain virnistää ja sanoo 'Hmph!' Ja nyt minun pitää kyntää tuplasti! Joka ikinen päivä!” Djinni hieroi leukojaan ja hänen silmänsä tuikkivat ovelasti. ”Hmph!” sanoi Djinni itse. ”Todellako? Aivan totta? Ja missä tämä 'Hmph'-eläin on? Kerro minulle heti, missä se piilottelee!” Hevonen viittoi päällään kohti autiomaan keskustaa. ”Se on siellä, Djinni! Keskellä autiomaata, piilossa piikikkäiden pensaiden takana! Se ei tee mitään muuta, kuin syö ja nukkuu päivät pitkät!” Djinni nyökkäsi. ”Hyvä on. Minä menen ja 'Hmph!'-sanon sille itse. Te voitte olla rauhassa, minä hoidan tämän.” Ja niin Djinni käänsi selkänsä Kolmelle Eläimelle ja lähti vaeltamaan kohti autiomaan sydäntä, pölypilvi perässään, joka liikkui kuin pieni hiekkamyrsky. Hän aikoi selvittää tämän ”Hmph”-asian kertaheitolla. Kolme Eläintä katselivat toiveikkaasti, kun Djinni katosi näköpiiristä.

Kameli saa kyttyränsä

Djinni käveli, käveli ja käveli. Hiekka pöllysi hänen jalkojensa alla kuin pieniä savupilviä, ja aurinko porotti kuumana siniseltä taivaalta. Jokainen askel vei häntä syvemmälle ja syvemmälle aavikolle, siihen paikkaan, josta Koira, Hevonen ja Härkä olivat kertoneet. Ilma oli kuumaa ja hiljaista, vain hiekka humisi kevyesti tuulessa. Djinni tunsi olevansa oikeassa paikassa. Lopulta, pitkän matkan jälkeen, Djinni saapui perille. Ja siellä, keskellä aavikkoa, keskellä ei-mitään, näetkö, istui Kameli. Se makasi maassa, aivan kuin suuri, pörröinen matto, ja märehti jotakin, mutta ei suinkaan mitään ruohoa, sillä autiomaassa ei kasvanut ruohoa. Ei, se märehti vain tyhjää ilmaa, ja näytti todella, todella laiskalta, aivan kuin se olisi nukkunut pystyssä. Se ei tehnyt yhtään mitään. Djinni, joka oli kaikkien autiomaiden haltija ja hyvin tärkeä olento, seisoi Kamelin edessä. Hän katsoi Kamelia suoraan silmiin, jotka olivat puoliksi suljettuina unenomaisesti. 'Ooh, Kameli,' Djinni sanoi, 'kolme toveriasi, Koira, Hevonen ja Härkä, ovat työskennelleet todella ahkerasti maanantaista asti sinun vuoksesi. He odottavat sinua! Ja sinä vain istut täällä tekemättä mitään. Miksi et tee töitä, Kameli?' Kameli vain tuijotti Djinnin suurta, puhuvaa suuta, ja vastasi: 'Hmph!'

Kyttyrän tarkoitus

"Hmph!" sanoi Džinni. "Juuri siksi sinulla on se! Koska sanoit 'Hmph!' kolme kertaa tekemättä mitään, kun muut työskentelivät maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona. Nyt sinun täytyy tehdä kaikki nuo kolme päivää työtä, jotka jätit väliin." "Ja koska olit niin laiska, että et edes sanonut mitään muuta kuin 'Hmph!', annoin sinulle lahjan, jota tarvitset!" "Lahjan?" Kameli mutisi. "En näe täällä mitään lahjoja, vain outon kyttyrän..." "Juuri se on lahja!" Džinni vastasi. "Ja tämä kyttyräsi", Džinni jatkoi, "on täällä auttamaan sinua! Tiedätkö, mikä sen tarkoitus on? Se on sinun oma varastosi, pieni reppu selässäsi, mutta vielä paljon parempi! Se on täynnä energiaa, jotta voit kulkea ja tehdä töitä pitkään ilman, että sinun tarvitsee etsiä ruokaa tai juomaa joka välissä. Voit laittaa sinne ruokaa ja vettä! Kyllä, kyllä! Niin paljon, että voit olla syömättä ja juomatta kolme päivää peräkkäin, jos sinun on pakko!" "Koska et suostunut työskentelemään maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona, sinun on nyt otettava ne päivät kiinni. Ja kun otat ne kiinni, et tarvitse ruokaa etkä juomaa, koska sinulla on kaikki kyttyrässäsi valmiina! Eikö olekin kätevää ja nerokasta?" Džinni virnisti. "Mutta Kameli, kuuntele tarkkaan", Džinni sanoi sitten. "Tämä kyttyrä tulee olemaan mukanasi aina, niin kauan kuin elät. Sitä ei voi ottaa pois. Ja se muistuttaa sinua niistä kolmesta päivästä, jotka jätit väliin. Et voi koskaan, koskaan kuroa niitä päiviä kiinni. Se on sinun oma laiskuutesi jälki, Kameli. Mutta voit tehdä työsi ja olla hyvä apu ystävillesi, jos vain haluat. Ja kun sinulla on kyttyrä, sinulla ei ole enää mitään tekosyytä olla tekemättä töitä!" Kameli katsoi kyttyränsä. Se oli todella siinä. Suuri, pyöreä ja vähän hassun näköinen. Miten se oli voinut kasvaa sinne niin nopeasti? Se oli ihan uusi tunne. Sen selässä tuntui outo paino, mutta samalla se tunsi myös uudenlaista voimaa. Kameli mietti, mitä Djinni oli sanonut. Työstä. Ystävistä. Ja varastosta selässä. Ehkä kyttyrä ei ollutkaan niin paha asia sittenkään? Se nousi hitaasti ylös. Sen jalat tuntuivat vähän kömpelöiltä kyttyrän painon vuoksi, mutta se teki parhaansa. Huh! Se ei ollutkaan niin helppoa. Mutta sitten, kun se oli kunnolla pystyssä, se tunsi olonsa vahvaksi ja päättäväiseksi. Sen kyttyrä oli ehkä outo, mutta se oli sen oma. Ja jos se auttaisi sitä tekemään työtä, ehkä se auttaisi myös saamaan ystävät takaisin. Kameli käveli hitaasti, mutta päättäväisesti, aavikon toiselle puolelle, missä Hevonen, Koira ja Härkä jo odottivat kärsimättöminä. Ne katsoivat Kamelia hieman yllättyneinä, kun se saapui. "Mikä sillä on selässään?" Koira kuiskasi Hevoselle. "Näyttää ihan oudolta kyttyrältä! Onko se joku uusi reppu?" Hevonen nyökkäsi epäilevästi. Härkä vain tuijotti suu auki. Mutta Kameli ei välittänyt heidän uteliaista katseistaan. Se tiesi nyt, miksi sillä oli kyttyrä. Se oli Djinnin lahja, tai ehkä pikemminkin Djinnin pieni muistutus laiskuudesta. Mutta nyt se aikoi käyttää sitä hyödyksi. Se aikoi näyttää kaikille, että se pystyi tekemään töitä, ja paljon enemmänkin! Siitä päivästä lähtien Kameli alkoi käyttää kyttyränsä hyödyksi. Se oppi, miten se voi kulkea pitkiä matkoja aavikolla, vaikka ei ollut vettä tai ruokaa saatavilla. Se tiesi, että sen kyttyrässä oli kaikki, mitä se tarvitsi. Se pystyi kantamaan raskaita taakkoja ja auttamaan ystäviään, aivan kuten Djinni oli toivonut. Se työskenteli ahkerasti ja osoitti kaikille, että vaikka se oli saanut kyttyränsä laiskuudestaan, se pystyi muuttumaan. Ja tiedättekö mitä? Kamelilla on edelleen kyttyränsä tänäkin päivänä! Kyllä, ne kaikki kamelit, jotka näemme kuvissa tai ehkä jopa eläintarhassa, niillä on selässään se sama kyttyrä. Ja se kyttyrä tekee niistä ainutlaatuisia ja aivan mahtavia autiomaan kulkijoita! Ilman sitä ne eivät pärjäisi pitkiä päiviä kuumassa auringossa ja hiekkamyrskyissä. Se on heidän salainen aseensa! Vaikka Djinni ei ehkä ollut kovin iloinen Kamelin laiskuudesta silloin kauan sitten, hän antoi Kamelille lahjan, joka teki siitä vahvan ja erityisen. Lahjan, joka opetti myös pienen läksyn siitä, miksi on tärkeää tehdä oma osuutensa ja olla avuksi ystäville. Ja niin Kamelista tuli maailman hyödyllisin autiomaan eläin, juuri kyttyränsä ansiosta. Ja kukaan ei ole koskaan sanonut sille "Hmph!" enää sen jälkeen.

Lopetus

Ja niin, kamelilla on ollut kyttyränsä siitä päivästä lähtien – muistutuksena siitä, että yhteistyöllä on paljon mukavampaa kuin laiskottelulla! Kiitos paljon, että olit mukana kuuntelemassa tätä tarinaa kanssamme. Jos sinulla on palautetta tai haluaisit kuulla lisää seikkailuja, kerrothan Sonacastille. Toivottavasti tämä tarina innosti sinua keksimään omia jännittäviä mielikuvitusmatkoja! Muista, että tarinoita on loputtomasti. Nähdään taas!

Lisää tarinoita