SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Miten elefantti sai kärsänsä

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Miksi elefantilla on niin pitkä kärsä? Oletko koskaan miettinyt, miten tuo upea nenä on syntynyt? Tänään sukellamme kauas, kaukaisiin maihin, jossa utelias elefantinpoikanen halusi tietää kaiken. Hän kysyi, ja kysyi, kunnes eräänä päivänä hänen uteliaisuutensa johti hänet vaaralliselle retkelle. Se muutti hänet – ja kaikki elefantit – ikuisesti. Valmistaudu kuulemaan tarina siitä, miten elefantti sai kärsänsä!

Utelias elefantinpoikanen

Olipa kerran, aivan Afrikan sydämessä, pieni elefantinpoikanen. Hän ei ollut vielä mikään iso norsu, vaan pikemminkin pörröinen ja pyöreä, ja hänellä oli vain pieni, lyhyt nenä. Ei lainkaan samanlainen kuin vanhemmillaan! Mutta mikä teki pienen poikasen erityiseksi, oli hänen valtava uteliaisuutensa. Hän halusi tietää kaiken, aivan kaiken! Hän kysyi äidiltään: "Äiti, mitä norsut syövät aamiaiseksi, ja miksi ne syövät juuri sitä?" Hän kysyi isältään: "Isä, miksi savanni on niin suuri ja miksi siellä on niin paljon eläimiä?" Ja sitten hän kysyi tädiltään: "Täti, miksi lintu laulaa niin kauniisti, ja miksi se laulaa juuri nyt?" Hänen kaikki sukulaisensa olivat aivan kyllästyneitä hänen loputtomiin kysymyksiinsä. "Miksi tämä, miksi tuo, miksi aina sama kysymys?" he huokailivat. Strutsi ja paviaanikin piiloutuivat, kun näkivät pienen elefantinpoikasen tulevan. Mutta yhtenä aurinkoisena päivänä, kun aurinko paistoi kuumasti ja kaikki eläimet olivat vähän unisempia, pienen poikasen mieleen putkahti uusi, valtavan suuri kysymys. Kysymys, jota hän ei ollut uskaltanut kysyä keneltäkään. "Mitä krokotiili syö lounaaksi?" hän pohti. Ja pian hän päätti selvittää sen itse!

Matka Limpopojoelle

Niinpä pikku elefantti, jolla ei ollut kärsää, vaan pelkkä pieni, töpö nokka, päätti pakata mukaansa muutaman aprikoosin, jotka hän oli kerännyt, ja lähteä matkaan. Mutta minne? Ja miten hän löytäisi sen mystisen krokotiilin, joka söi niin outoja asioita lounaaksi? Ensin hän kysyi isältään, suurelta elefantti-isältä. Hän oli aina niin viisas, tai ainakin niin hän luuli. "Isi, mitä krokotiili syö lounaaksi?" Elefantti-isä ravisti päätään voimakkaasti ja jyrähti syvällä äänellään: "Mene pois, utelias lapsi! Mene leikkimään! Krokotiileista ei pidä puhua. Ne ovat salaisia ja vaarallisia." Pikku elefantti ei tietenkään antanut periksi. Hän oli niin kovin utelias! Uteliaisuus veti häntä eteenpäin kuin näkymätön lanka. Seuraavaksi hän näki pitkäkaulaisen kirahvin, joka mutusteli lehtiä korkeasta akaasiapuusta. Kirahvi näki kauas, ehkä se tiesi vastauksen? "Hyvä kirahvi, voisitko ystävällisesti kertoa, mitä krokotiili syö lounaaksi?" Kirahvi katsoi häntä pitkän nenänsä ylitse ja vastasi yrmeästi, ähkäisten: "En tiedä, enkä välitä! Mene pois! Minulla on kiire syödä lehtiä!" Kirahvin sanat saivat pikku elefantin mielen hieman apeaksi, mutta uteliaisuus oli suurempi kuin apeus. Hän jatkoi matkaa. Hän näki seepran juovan vettä matalasta lammikosta. Seepran raidat olivat niin kauniit! "Seepra-ystävä, tiedätkö sinä, mitä krokotiili syö lounaaksi?" Seepra säpsähti ja vastasi nopeasti, melkein kuiskaten: "Minulla on liian kiire juosta karkuun, jos krokotiili ilmestyy! Älä puhu sellaisista! Krokotiilit ovat liian pelottavia!" Sitten hän löysi karvaisen paviaanin, joka istui kivellä ja nyppi itsestään kirppuja. Paviaanit olivat usein iloisia, ehkä tämä oli avulias? "Paviaani-setä, olisitko niin hyvä ja kertoisit minulle, mitä krokotiili syö lounaaksi?" Paviaani katsoi häntä ilkeästi pienillä silmillään ja sanoi: "Mene pois! Olet aivan liian utelias, ja se johtaa aina vaikeuksiin! Sinun pitäisi olla tyytyväinen, ettet tiedä!" Kukaan ei tuntunut tietävän tai haluavan kertoa hänelle. Mutta sitten hän näki suuren, paksun virtahevon, joka makoili mudassa, virkistäytymässä. Virtahepo oli aina niin ystävällinen ja rauhallinen. "Rouva Virtahepo, tiedättekö te, mitä krokotiili syö lounaaksi?" Virtahepo pyöräytti silmiään ja ähkäisi: "Minun oma pikkuinen, miksi sinä haluat tietää sellaisia? Krokotiilit asuvat Limpopo-joella. Se on iso, harmaa, vihreä ja öljyinen joki, täynnä kuumepuita. Siellä sinä voit selvittää sen itse." "Mutta ole varovainen, pikku elefantti!" hän lisäsi vakavasti, hänen äänessään oli pieni varoitus. Pikku elefantin silmät loistivat innosta! Limpopo-joki! Nyt hän tiesi minne mennä! Hän kiitti rouva Virtahepoa kauniisti ja lähti saman tien matkaan. Ei ollut aikaa tuhlattavana. Hänen pikkuinen, töpö nokkansa nyki uteliaisuudesta niin, että se melkein kutitti. Matka oli pitkä ja kuuma. Auringonpaiste porotti pienen elefantin selkään. Hän käveli tasankojen poikki, joissa korkea ruoho hulmusi tuulessa kuin vihreä meri. Hän ohitti korkeita puita, joissa apinat leikkivät. Hän kuuli lintujen laulavan iloisesti ja näki perhosten tanssivan värikkäiden kukkien yllä. Välillä hän tunsi itsensä yksinäiseksi. Olisihan ollut kiva, jos joku olisi tullut mukaan. Mutta kukaan muu ei ollut niin utelias kuin hän. Kukaan ei halunnut tietää, mitä krokotiili syö lounaaksi. Kukaan paitsi hän. Hän käveli päiviä ja öitä. Päivisin aurinko paistoi kirkkaasti, ja öisin kuutamo valaisi hänen polkuaan kuin hopeinen lyhty. Hän tapasi matkallaan monia muita eläimiä, mutta he kaikki sanoivat saman asian: "Älä mene Limpopo-joelle! Siellä on krokotiileja! Ne ovat vaarallisia!" Mutta pikku elefantti vain ravisti päätään. Hänen oli pakko saada vastaus kysymykseensä, maksoi mitä maksoi. Hän söi aprikoosinsa ja joi vettä pienistä puroista, joita hän löysi matkan varrelta. Välillä hän lepäsi isojen kivien varjossa ja mietti, kuinka lähellä hän mahtoi olla. Hän ajatteli kaikkia niitä kysymyksiä, joita hän oli kysynyt perheeltään ja ystäviltään, ja joihin kukaan ei ollut osannut vastata. Ne tulivat hänen mieleensä yksi toisensa jälkeen: "Mitä jänis tekee korvillaan?" "Miksi puut kasvavat niin korkeiksi?" "Miksi virtahevoilla on punaiset silmät?" Mutta kaikkein suurin kysymys oli aina mielessä: "Mitä krokotiili syö lounaaksi?" Lopulta, monen päivän ja monen yön jälkeen, hän saapui paikkaan, jossa ilma oli paksua ja kosteaa. Hän kuuli kaukaisuudesta erilaista ääntä, sellaista, jota hän ei ollut koskaan ennen kuullut. Se oli veden solinaa, ja jotain muuta. Jotain suurta ja hieman pelottavaa. Hän kulki tiheän kasvillisuuden läpi, pusikoiden ja pitkien ruohojen lomassa, ja yhtäkkiä hän näki sen! Siinä se oli. Suuri, harmaa, vihreä ja öljyinen Limpopo-joki, täynnä kuumepuita. Joki kiemurteli hitaasti eteenpäin, sen pinta välkehti auringossa kuin tuhannet pienet timantit. Joen rannoilla kasvoi korkeita, ohuita puita, joita kutsuttiin kuumepuiksi. Niiden varjot levisivät viileinä joen pinnalle. Mutta pinnalla kellui myös outoja, tummia asioita. Ne näyttivät aivan tukilta, mustilta ja sileiltä. Mutta ne liikkuivat aivan, aivan hitaasti. Eivätkö ne olleetkin... tukkeja? Vai sittenkin jotain muuta? Pikku elefantin sydän pamppaili hieman nopeammin. Hän tunsi pientä pelonsekaista jännitystä. Pikku elefantti seisoi joen rannalla, pieni nokka pystyssä. Hän oli vihdoin perillä. Kysymys, joka oli ajanut häntä niin pitkän matkan, oli nyt aivan hänen edessään. Nyt hänen piti vain löytää se. Se, joka voisi vastata. Krokotiili. Mutta miten hän tunnistaisi sen? Kaikki nuo tummat 'tukit' näyttivät niin samanlaisilta. Ja miten hän uskaltaisi kysyä siltä kysymystä, jota kukaan ei ollut uskaltanut kysyä? Hän tunsi pienen jännityksen vatsassaan, sellaisen kutkuttavan tunteen, joka tulee, kun on aivan uuden ja tuntemattoman edessä. Tässä jättimäisessä joessa, siellä jossain, odotti vastaus hänen suureen kysymykseensä.

Krokotiilin purema

Elefantinpoikanen, jonka uteliaisuus oli suurempi kuin koskaan, käveli varovaisesti lähemmäs Limpopo-joen reunaa. Vesi oli sameaa ja liikkui hitaasti, ja pinnalla kellui monia tummia, liikkumattomia 'tukkeja'. Mutta yksi niistä näytti jotenkin erilaiselta. Se oli isompi, ja siinä oli kummallinen, vihreä sävy. Hän kumartui lähemmäs, hänen pieni nenänsä tutki ilmaa. Hän oli nähnyt tukkeja ennenkin, mutta tämä tämä tuoksahti märälle mudalle ja jostain – hmm – ehkäpä kalalle? Hän muisti isoveljensä ja tätinsä sanat: 'Älä mene liian lähelle!'. Mutta hänen sydämensä tykytti pienten jalkojen tahdissa, ja hän tiesi, että hänen oli pakko kysyä. Tämä oli hänen suuri seikkailunsa. Hän katsoi 'tukkia' uudelleen, ja silloin se räväytti auki silmänsä! Kaksi isoa, keltaista silmää tuijotti häntä suoraan. Ja sen suu – se venähti hitaasti leveäksi hymyyn, jossa näkyi monta, monta terävää hammasta. Se ei ollutkaan tukki. Se oli Krokotiili, ja hän oli odottanut. 'Anteeksi, hyvä Krokotiili', elefantinpoikanen sanoi, 'olisitko sinä se krokotiili, jolle isä Puuma sanoi minun voivan esittää kysymyksen?' Krokotiili vastasi syvällä, raskaalla äänellä: 'Tule lähemmäs, pieni ystävä. Miksi pidätät minua?' Elefantinpoikanen luuli Krokotiilin olevan ystävällinen. Hän astui vielä lähemmäs, niin lähelle, että pystyi melkein koskettamaan Krokotiilin vihreää, suomuista ihoa. 'Mitä sinä syöt illalliseksi?' hän kysyi. Krokotiili siristi silmiään ja sanoi: 'Tule aivan tänne, pieni ystävä, niin kuiskaan sinulle vastauksen.' Utelias elefantinpoikanen kumartui vielä lähemmäs, melkein jo veteen. Ja silloin – Krokotiili iski! Se nappasi kiinni elefantinpoikasen pienestä nenästä, napakasti ja tiukasti! 'Ai! Anna mennä!' elefantinpoikanen kiljaisi, yrittäen vetää nenäänsä irti. Mutta Krokotiili piti kiinni! Se alkoi vetää elefantinpoikasta kohti joen pimeää vettä. Elefantinpoikanen rimpuili ja veti vastaan, kaikin voimin! Hänen jalat upposivat märkään mutaan, ja hän tunsi, kuinka hänen nenänsä venyi. Se venyi pitemmäksi ja pitemmäksi. 'Voi ei, voi ei!' elefantinpoikanen itki. 'Krokotiili syö minut!' Juuri silloin paikalle lipui pieni, täplikäs Käärme. Se oli Kalliokäärme, jolla oli suuret silmälasit, ja joka oli kulkemassa ohi. Hän oli nähnyt elefantinpoikasen ja kuullut Krokotiilin ilkeät suunnitelmat. 'Pieni elefantinpoikanen!' Kalliokäärme suhahti. 'Vedä takaisin! Vedä niin lujaa kuin vain jaksat! Minä autan!' Käärme kiertyi elefantinpoikasen takajalkojen ympärille, aivan kuin köysi, ja alkoi myös vetää. Se oli nyt Käärme ja elefantinpoikanen vastaan Krokotiili! He vetivät ja väänsivät. Elefantinpoikasen nenä venyi, venyi ja venyi yhä pitemmäksi. Se tuntui oudolta, kuin venyvä kuminauha. Krokotiili veti, Käärme ja elefantinpoikanen vetivät vastaan. He vetivät niin lujaa, että Krokotiili päästi lopulta irti. Elefantinpoikanen pyörähti ympäri ja putosi maahan, Käärmeen kanssa, märkä ja mutainen. Hän hieroi nenäänsä. Se oli nyt pitkä! Aivan kuin paksu, taipuisa letku. Hän yritti heiluttaa sitä, ja se heilui! Se oli noin metrin mittainen, eikä se ollut enää ollenkaan pieni. Se oli kärsä! 'Mitä minä nyt teen?' elefantinpoikanen kysyi Käärmeeltä. 'Nenäni on aivan pilalla!' Kalliokäärme katsoi häntä ja sanoi: 'Odota vähän aikaa, pieni ystävä. Se on ehkä tottunut venytykseen.' Niinpä elefantinpoikanen odotti. Hän odotti kaksi päivää, mutta hänen uusi, pitkä nenänsä, eli kärsänsä, ei lyhentynyt lainkaan. Se pysyi pitkänä ja taipuisana. Se oli jopa hieman kipeä, kun se oli niin venynyt. Hän yritti sitten lyödä kärpäsiä sen kanssa, ja se onnistui! Kärpäset pakenivat! Hän yritti sitten nostaa vettä sillä, ja se onnistui! Kärsä imi vettä sisäänsä ja sitten hän suihkutti sen suuhunsa! Se oli paljon helpompaa kuin kumartua juomaan. Hän yritti poimia sillä ruohoa, ja sekin onnistui! Hän kääri ruohon kärsänsä ympärille ja repi sen irti. Kalliokäärme hymyili. 'Näetkö nyt?' hän sanoi. 'Uusi nenäsi on itse asiassa parempi kuin vanha! Voit tehdä sillä kaikkea, mitä et voinut tehdä ennen.' Elefantinpoikanen katsoi uutta kärsäänsä. Se ei ollutkaan pilalla. Se oli ihmeellinen! Hän oli oppinut jotain uutta, jotain suurta, jota kukaan muu elefantti ei osannut. Ja kaikki se alkoi siitä yhdestä, uteliaasta kysymyksestä. Hän oli saanut kärsänsä! Hän oli saanut sen, koska hän uskalsi kysyä. Hän oli nyt Kärsä-elefantti.

Uusi kärsä ja sen käyttö

Elefantinpoikanen tuijotti pitkää, uutta kärsäänsä. Se roikkui siinä edessä, heiluen kuin joku outo, pitkä makkara. "Mitä minä tällä teen?" hän kysyi Bi-väriseltä Kalliokäärmeeltä. Käärme hymyili. "No niin, pikku Kärsä-elefantti," se sanoi, "sinun on aika oppia käyttämään sitä. Se ei ole vain koriste, tiedäthän." Elefantinpoikanen yritti nostaa kärsällään pienen kiven. Se heilui ja heilui, mutta kivi putosi aina takaisin maahan. "Tämä on ihan turha!" hän huudahti. "Minulla oli ennen niin nätti ja pieni nenä!" Käärme nauroi. "Harjoitus tekee mestarin, ystäväiseni. Yritä uudestaan. Kuvittele, että se on kätesi, mutta paljon, paljon pitempi ja taipuisampi." Elefantinpoikanen otti käärmeen neuvosta vaarin. Hän kokeili nostaa joen rannalta ruohonkortta. Vähän heiluen, vähän kompuroden, mutta onnistui! Hän sai ruohonkortta kiinni kärsänsä kärjellä! Hän nosti sen ylös ja laittoi suuhunsa. "Nam!" hän sanoi. "Tämä on melkein kuin oma lusikka!" Sitten käärme neuvoi häntä kokeilemaan vettä. "Yritä imeä vettä kärsääsi," käärme sanoi. "Aivan kuin pilli, mutta paljon isompi pilli." Elefantinpoikanen työnsi kärsänsä veteen. Hän imi. Vettä! Paljon vettä! Sitten hän nosti kärsänsä ja suihkutti sen suuhunsa. Se oli hauskempaa kuin koskaan! Hän ei enää tarvinnut kumartua juomaan, ja hänen polvensa kiittivät häntä. "Wow!" hän huudahti. "Tämähän on ihan mahtavaa! Voin juoda ilman, että kastelen koko naaman!" Sitten hän kokeili suihkuttaa vettä selkäänsä. "Tämähän on kuin oma suihku!" hän nauroi. "Voin pestä itseni missä vain, milloin vain!" Hän suihkutti vettä ympäriinsä, ja käärme joutui väistämään, jotta ei kastuisi. Käärme seurasi hymyillen, kun elefantinpoikanen löysi uusia tapoja käyttää pitkää nenäänsä. Hän huomasi, että hän pystyi tavoittelemaan lehtiä korkeimmiltakin puunoksista, jotka olivat ennen olleet saavuttamattomissa. Kärsä toimi kuin pitkä käsivarsi, joka taipui ja kääntyi juuri niin kuin hän halusi. Hän voi myös poimia pähkinöitä pienistä koloista, ja jopa rapsuttaa omaa selkäänsä, mihin hän ei ollut koskaan aiemmin yltänyt. "Tämähän on paras nenä maailmassa!" hän julisti. "Se on parempi kuin sata kättä ja kymmenen lusikkaa yhdessä!" Hän kokeili nostaa suuremman oksan ja onnistui! Hän pystyi jopa vetämään pieniä puunrunkoja joen rannalta – ne, jotka olivat ennen olleet liian painavia. Kärsä oli uskomattoman vahva, kun sen vain osasi oikein käyttää. Ja sitten oli vielä yksi asia. Lentävät hyönteiset, jotka inisivät ja pörräävät Afrikan kuumassa ilmassa. Ne olivat aina olleet kiusallisia. Mutta nyt? Elefantinpoikanen heilautti kärsäänsä kuin kevyttä huiskaa, ja kärpäset karkasivat! "Heippa, lentävät kiusankappaleet!" hän iloitsi. "Ette enää pääse minua häiritsemään!" Kun aurinko alkoi laskea ja taivas muuttui oranssin ja violetin sävyiseksi, elefantinpoikanen tiesi, että oli aika palata kotiin. Hän jätti hyvästit Bi-väriselle Kalliokäärmeelle, kiittäen tätä kaikista neuvoista. "Minä tulen takaisin ja näytän sinulle kaiken, mitä opin!" hän lupasi. Sitten hän lähti kävelemään takaisin kohti perhettään, astellen uudella tavalla, ylpeänä ja varmana itsestään. Perheensä oli kokoontunut tutulle juomapaikalle. Kun elefantinpoikanen astui esiin, vanhemmat elefantit tuijottivat. "Mikä tuolla on?" eräs täti kysyi. "Onko se joku outo kasvi?" Toinen setä mumisi: "Ei, se on meidän pieni utelias elefanttimme. Mutta... mikä hänelle on tapahtunut?" Hänen äitinsä katsoi häntä huolestuneena. "Poikaseni! Mikä sinun nenällesi on tapahtunut? Se on ihan venynyt! Se roikkuu ja laahaa maata! Oletko saanut jonkun sairauden?" Elefantinpoikanen hymyili. "Ei, äiti, tämä ei ole sairaus. Minä sain tämän, kun kysyin liikaa krokotiililta Limpopojoella." Vanhemmat elefantit pudistivat päitään. "Niin me arvelimmekin," isä sanoi. "Liikaa uteliaisuutta johtaa aina pulmiin. Nyt sinulla on tuo ruma, pitkä lörppö, jolla ei ole mitään käyttöä!" Elefantinpoikanen kohotti kärsänsä ylös. "Ei, isä! Ei se ole ruma, eikä se ole turha! Se on itse asiassa aivan uskomaton!" Hän katsoi ympärilleen. "Katsokaa!" Hän osoitti korkealla puussa roikkuvaa mehukasta lehteä. Hän ei ollut ennen yltänyt siihen. Mutta nyt, hän ojensi kärsänsä, tarttui lehteen ja toi sen suuhunsa. Kaikki elefantit haukkoivat henkeään. "Miten sinä teit sen?" täti kysyi. Sitten elefantinpoikanen käveli joen rantaan. Kaikki odottivat, että hän kumartuisi juomaan, kuten kaikki elefantit aina tekivät. Mutta ei! Hän työnsi kärsänsä veteen, imi sen täyteen ja suihkutti veden suuhunsa. "Ei enää polvien kipeytymistä!" hän julisti. Hän näytti heille, miten hän voi heittää hiekkaa selkäänsä suojautuakseen kuumalta auringolta, miten hän voi poimia pieniä marjoja maasta, ja miten hän voi suihkuttaa vettä veljiensä ja sisartensa päälle, jotka juoksivat pakoon. Pian vanhemmatkin elefantit alkoivat nähdä Kärsä-elefantin uuden nenän mahtavat edut. "Minäkin haluaisin pystyä tavoittamaan ne ylähyllyn lehdet!" isä sanoi. "Ja minä, minä en enää halua kumartua juodessani!" mumisi äiti. "Ja minä haluan suihkun!" pikkusisar huudahti. Elefantinpoikanen hymyili. "No niin, sitten teidänkin pitää mennä Limpopojoelle," hän sanoi. "Ja kysyä krokotiililta, että mitä se syö illalliseksi." Hän tiesi, että kaikki uteliaat ja rohkeat elefantit pian seuraisivat hänen esimerkkiään. Maailma oli muuttumassa, ja kaikki alkoi yhdestä pitkästä, uudesta kärsästä.

Lopetus

Kiitos, että kuuntelit tämän tarinan Miten elefantti sai kärsänsä! Toivottavasti se oli hauska ja jännittävä. Jos sinulla on Sonacastsille palautetta tai omia tarinaideoita, kerro meille ihmeessä! Me haluaisimme kuulla ne. Ehkä sinäkin voit keksiä, miten seepra sai raidat tai miksi linnut laulavat niin kauniisti. Maailma on täynnä ihmeellisiä ja keksimättömiä tarinoita! Toivottavasti tapaamme taas pian uusien seikkailujen parissa. Hei hei!

Lisää tarinoita