SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Miten elefantti sai kärsänsä

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Oletko koskaan miettinyt, miksi norsuilla on niin pitkät, notkeat kärsät? Ne ovat ihmeellisiä monitoimityökaluja, joilla ne voivat poimia pienen marjan tai kaataa puun. Mutta eihän norsuilla aina ollut tällaisia kärsiä. Kaukana, kaukana, kauan sitten, eräällä nuorella elefantilla oli vain pieni, tynkä nenä. Hän oli utelias pieni elefantti, joka kyseli kaikenlaisia kysymyksiä. Tänään kuulemme, miten hän sai sen, mitä me nykyään kutsumme kärsäksi. Tervetuloa tarinaan Miten elefantti sai kärsänsä.

Utelias elefantinpoikanen

Tämä elefantinpoikanen oli todella, todella utelias. Hän kyseli kaikenlaisia kysymyksiä, joita kukaan muu ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi. Kysymykset sinkoilivat hänen pienestä päästään kuin pienet linnut oksilta. Hän kysyi pitkäkaulaiselta kirahvilta: "Mitä sinä syöt?" Hän kysyi isolta, vihaiselta virtahevolta: "Mikä saa sinut nukkumaan vedessä?" Ja hän kysyi jopa pörröiseltä apinalta: "Miksi banaanit ovat keltaisia?" Kaikki muut eläimet olivat jo aivan kyllästyneet Elefantinpoikasen loputtomiin kysymyksiin. "Mene pois kysymystesi kanssa!" ne huusivat hänelle. Mutta Elefantinpoikanen ei voinut lopettaa. Hänellä oli yksi kysymys, kaikkein tärkein kysymys, joka pyöri hänen mielessään aamusta iltaan. Hän halusi tietää, mitä krokotiili syö lounaaksi. Kukaan ei tiennyt vastausta. Mutta Elefantinpoikanen oli päättänyt selvittää sen. Hän tiesi, että jotta saisi vastauksen, hänen täytyisi mennä itse etsimään sitä. Ja niin hän päätti lähteä vaaralliselle matkalle.

Matka Limpopo-joelle

Niinpä eräänä aamuna, kun aurinko vasta nousi ja värjäsi taivaan oranssinpunaisella, Elefantinpoikanen otti syvän henkäyksen. Hän vilkutti hyvästit perheelleen, jotka eivät vieläkään täysin ymmärtäneet, miksi hän halusi tietää niin kummallisia asioita. "Minä menen Limpopo-joelle!" hän huusi iloisesti. "Sieltä kuulemma löytyy krokotiileja, ja ne varmasti tietävät, mitä ne syövät!"

Krokotiilin kohtaaminen

Niinpä pikku elefantti, jolla ei ollut kärsää vaan vain lyhyt ja pieni nenä, lähti matkaan. Hän käveli ja käveli pitkän matkan, päivän ja yön. Aurinko nousi korkealle ja sitten laski hitaasti taivaanrannan taakse, maalaten taivaan oranssin ja punaisen sävyillä. Sitten tähdet tuikkivat esiin kuin pienet timantit pimeässä sametissa. Hän ohitti värikkäitä kukkia, jotka tuoksuivat makealta, korkeita puita, jotka kuiskasivat tuulessa, ja tiheikköjä, joissa nukkui pieniä lintuja pesissään. Hänen nälkänsä kasvoi, ja hän söi matkallaan makeita marjoja ja pehmeitä lehtiä, joita hän löysi pensaikosta. Vaikka matka oli pitkä ja hänen pienet jalkansa alkoivatkin vähän väsyä, hänen sydämensä oli täynnä uteliaisuutta ja jännitystä. Hän ei malttanut odottaa, että pääsisi Limpopo-joelle tapaamaan niitä salaperäisiä krokotiileja! Lopulta, monen päivän ja monen yön vaelluksen jälkeen, hän saapui suurelle, leveälle joelle. Se oli Limpopo-joki. Vesi oli sameaa ja mutaista, aivan erilaista kuin kirkkaat purot, joissa elefantinpoikanen oli tottunut juomaan ja leikkimään. Joen pinnalla kellui paksuja vesikasveja ja tummia, outoja pöllejä, jotka näyttivät liikkuvan hyvin hitaasti virran mukana. Limpopo-joki oli salaperäinen ja jollain lailla myös vähän pelottavakin. Siitä nousi kostea, raskas tuoksu. Hän näki virtahevon möyrivän syvällä mudassa joen rannalla, vain silmät ja sieraimet näkyvissä. "Anteeksi paljon", elefantinpoikanen sanoi kohteliaasti ja ystävällisesti, "tiedättekö, missä voisin löytää krokotiileja? Minun täytyy kysyä niiltä jotain todella tärkeää." Virtahepo katsoi häntä suurilla, tummilla silmillään, mutta ei sanonut sanaakaan. Se vain möyri syvemmälle mutaan ja puhisi matalasti, ikään kuin se olisi sanaton varoitus. Elefantinpoikanen jatkoi matkaansa joen rantaa pitkin, hieman hämmentyneenä virtahevon käytöksestä. Hän näki pitkän, laiha käärmeen luikertelevan äänettömästi korkeassa heinikossa. "Anteeksi, hyvä käärme", hän sanoi taas, toivoa täynnä, "oletko nähnyt krokotiileja täällä? Minä etsin niitä kuumeisesti." Käärme vain sähisi lyhyesti, sitten luikerteli salamannopeasti pois, piiloutuen vielä syvemmälle tiheään ruohoon. Kukaan ei selvästikään halunnut puhua krokotiileista tai edes näyttää niitä. Se sai elefantinpoikasen miettimään, olivatko ne todella niin salaperäisiä ja ehkä jopa vaarallisia kuin kaikki tuntuivat vihjailevan. Mutta hänen uteliaisuutensa oli liian suuri sammutettavaksi. Hän käveli ja käveli, kunnes hänen silmiinsä osui jotain joen rannalla, aivan veden rajassa. Se näytti ihan tavalliselta, tummalta puunrungolta, joka oli kaatunut veteen ja kellui siinä. Se oli pitkä ja liikkumaton, ja sen pinta oli harmaa ja rosoinen, ikään kuin vanhaa puunkuorta. "Voi, mikä suuri puunrunko!" elefantinpoikanen ajatteli. "Ehkä voin kysyä tältä, jos se tietää jotain krokotiileista." Hän oli niin keskittynyt suureen kysymykseensä ja niin utelias, ettei hän tullut ajatelleeksi, miksi puunrunko oli niin outo ja sillä oli niin oudot, vaaleankeltaiset silmät, jotka tuntuivat tuijottavan häntä. Hän ei ollut koskaan nähnyt puunrunkoa, jolla olisi silmät. Hän käveli aivan puunrungon viereen, niin lähelle kuin uskalsi, kumartuen uteliaana. "Anteeksi, hyvä puunrunko", elefantinpoikanen sanoi, "oletko nähnyt krokotiilia? Minun täytyy tietää, mitä ne syövät. Se on minun suurin kysymykseni." Mutta puunrunko ei vastannut. Se vain makasi liikkumattomana. Elefantinpoikanen odotti hetken, sitten hän kysyi uudelleen, "Kuule, puunrunko! Etkö kuule minua? Minulla on todella tärkeä kysymys!" Yhtäkkiä, aivan yllättäen, puunrunko värähti! Sen toinen "silmä" räpähti hitaasti. Sitten toinenkin! Ja aivan yhtäkkiä puunrunko avasi suuren, leveän suun, joka paljasti rivistön teräviä, keltaisia hampaita! Se ei ollut puunrunko ollenkaan! Se oli krokotiili! "Tulepa lähemmäs, pikkuinen", sanoi krokotiili matalalla, karhealla äänellä. "Minä olen krokotiili. Ja minä tiedän, mitä me syömme." Elefantinpoikanen oli hieman pelästynyt, mutta hänen uteliaisuutensa oli vielä suurempi. Hän oli etsinyt krokotiilia niin pitkään! Ja nyt hän oli löytänyt sellaisen! Hän ei ollut nähnyt krokotiilia aikaisemmin, eikä hän tiennyt, kuinka pelottavia ne oikeasti olivat. Hän ajatteli, että krokotiili oli vain ystävällinen eläin, joka auttaisi häntä vastaamaan hänen kysymykseensä. Hän kumartui lähemmäs, yrittäen nähdä paremmin krokotiilin suuhun. "Voisitko kertoa minulle, hyvä krokotiili?" hän kysyi. "Mitä te syötte illalliseksi? Isä, äiti, täti ja setä eivät tienneet." Krokotiili hymyili leveästi, paljastaen entistä enemmän teräviä hampaitaan. Sen silmät tuikkivat. "Tulepa aivan lähelle, pikkuinen", se sanoi. "Ja minä kuiskailen sen sinulle. Se on suuri ja tärkeä salaisuus." Elefantinpoikanen oli niin innostunut! Salaisuus! Hän kumartui aivan krokotiilin kuonon viereen, hänen pieni nenänsä melkein kosketti krokotiilin kylmää, karkeaa ihoa. Hän odotti kuulevansa maailman suurimman salaisuuden. Ja sitten, aivan yhtäkkiä, krokotiili nappasi! Se puristi elefantinpoikasen pientä nenää lujasti kiinni, aivan kuin puristaisi pihdeillä! "Oi!" elefantinpoikanen kirkaisi. Krokotiilin hampaat olivat kiinni hänen nenässään! Se ei ollut ollenkaan mukava tunne. Se sattui! "Tänään", sanoi krokotiili, "syömme pienen elefantinpoikasen!" Elefantinpoikanen alkoi vetää ja kiskoa, yrittäen epätoivoisesti päästää nenänsä irti krokotiilin otteesta. Mutta krokotiili piti tiukasti kiinni. Se oli todella vahva ja liikkumaton! Elefantinpoikanen yritti juosta karkuun joen rannalta, mutta krokotiili oli liian painava ja liian vahva. Hän veti ja veti, ja krokotiili veti vastaan, syvemmälle ja syvemmälle Limpopo-joen mutaiseen veteen. Elefantinpoikanen tunsi, kuinka hänen nenänsä venyi ja venyi. Se venyi pitemmäksi ja pitemmäksi! Se sattui niin paljon, että hän melkein itki! Hän huusi apua, mutta Limpopo-joen rannalla ei ollut ketään. Virtahepo ja käärme olivat piiloutuneet. Krokotiili vain veti ja veti. Juuri kun elefantinpoikanen luuli, että kaikki oli menetetty ja hän joutuisi krokotiilin illalliseksi, hänen luokseen luikerteli pieni kaksivärinen käärme, joka oli ollut Limpopo-joella kalastamassa. Se oli sama käärme, jolta elefantinpoikanen oli aiemmin kysynyt tietä. "Pikku elefantti, mitä sinä teet?" sanoi käärme. "Älä anna sen vetää sinua veteen! Vedä sinäkin! Vedä kovemmin! Olet vahvempi kuin luulet!" Elefantinpoikanen veti vieläkin kovemmin. Hän veti kaikilla voimillaan, ja samalla hän tunsi, kuinka hänen nenänsä venyi, venyi ja venyi! Ja käärme auttoi häntä. Se kietoutui elefantinpoikasen takajalkojen ympärille ja auttoi vetämään. He vetivät ja vetivät. Krokotiili oli yhä kiinni, mutta elefantinpoikasen nenä oli jo todella pitkä. Se oli venynyt aivan uskomattoman pituiseksi! Se ei ollut enää pieni nenä, vaan pitkä, heiluva ja joustava! Mutta se oli yhä kiinni krokotiilin suussa.

Kärsän synty

Krokotiili oli yhä kiinni, mutta elefantinpoikasen nenä oli jo todella pitkä. Se oli venynyt aivan uskomattoman pituiseksi! Se ei ollut enää pieni nenä, vaan pitkä, heiluva ja joustava! Mutta se oli yhä kiinni krokotiilin suussa. Elefantinpoikanen veti ja veti, itkien ja valittaen, mutta krokotiili ei päästänyt otettaan. Mikä neuvoksi? Krokotiilin hampaat olivat niin terävät, ja sen leuat olivat puristaneet tiukasti kiinni. Elefantinpoikasen nenä tuntui venyvän pidemmäksi ja ohuemmaksi jokaisella nykäisyllä. Se pelkäsi, että sen nenä katkeaisi kokonaan! Silloin, aivan yllättäen, paikalle liukui jotain vihreää ja mutkittelevaa. Se oli kaksivärinen kalliojättikäärme! Hän oli nähnyt kaiken ja ymmärsi heti, kuinka suuressa pulassa elefantinpoikanen oli. Krokotiili ja elefantinpoikanen väänsivät köyttä, tai oikeammin, elefantinpoikasen nenää! Käärme pujottautui nopeasti elefantinpoikasen takajalkojen ympärille ja sanoi, ”Hyvä ystävä, tämä ei käy näin! Sinun täytyy vetää kovemmin, ja minä autan sinua!” Elefantinpoikanen oli niin uupunut, ettei jaksanut enää vetää. Mutta käärmeen sanat antoivat sille uutta toivoa. Käärme kiersi itsensä vielä tiukemmin elefantinpoikasen ympärille ja huusi, ”Nyt, yhdessä! Vedä! VEDÄÄÄÄ!” Käärme ja elefantinpoikanen nykäisivät samaan aikaan. Krokotiili puristi leukojaan niin tiukasti kuin vain pystyi, mutta kahden voima oli liikaa yhdelle krokotiilille! Veden pinnassa kuului kova ROISKE! Krokotiili päästi irti, ja elefantinpoikanen ja käärme lennähtivät kauas taaksepäin, suoraan joen hiekkarannalle. Elefantinpoikanen makasi hiekalla hengästyen, ja sen pitkä, pitkä nenä roikkui sen edessä kuin märkä naru. Se oli niin yllättynyt, ettei osannut sanoa mitään. Käärme irrottautui elefantinpoikasen ympäriltä ja sanoi ystävällisesti, ”No niin, hyvä ystävä. En usko, että krokotiili enää häiritsee sinua. Mutta sinun nenäsi on kyllä venynyt aika lailla.” Elefantinpoikanen katsoi nenäänsä, joka oli nyt yli metrin pituinen! Se roikkui ja heilui ja näytti aivan… joltakin muulta kuin nenältä! ”Mitä minä teen tällä?” se kysyi käärmeeltä. ”Se on liian pitkä! Miten minä syön? Miten minä juon? Miten minä pussaan?” Käärme hymyili viisaasti. ”Anna sille aikaa, pieni ystävä. Anna sille aikaa. Kun aurinko alkaa paistaa kuumasti, kasta se jokeen. Ja kokeile sitten sen uusia ominaisuuksia.” Käärme liukui takaisin veteen ja katosi puiden varjoihin. Elefantinpoikanen oli ensin surullinen ja nolostunut uudesta, pitkästä nenästään. Se yritti kääriä sitä mutkalle, piilottaa sitä lehtiin, mutta mikään ei auttanut. Se oli vain siinä, pitkänä ja heiluvana. Kuten käärme oli neuvonut, kun aurinko alkoi polttaa, elefantinpoikanen kasteli nenänsä viileässä joessa. Vesi teki sen mukavammaksi, ja se huomasi, että se pystyi myös suihkuttamaan vettä itsensä päälle! Mikä ihana tapa viilentää itseään! Se oli kuin oma henkilökohtainen suihku! Se kokeili nostaa joesta vesipisaroiden sijaan kokonaisen suullisen vettä ja juoda sitä. Ja niin se teki! Se imi vettä nenäänsä ja sitten suihkutti sen suuhunsa! Se oli paljon helpompaa kuin aikaisemmin! Se oli jo ensimmäinen mahtava löytö! Sen jälkeen elefantinpoikanen alkoi kokeilla nenällään kaikkea muutakin. Se huomasi, että se pystyi poimimaan sillä herkullisia hedelmiä korkeimmilta oksilta, joihin se ei ollut aikaisemmin ylettynyt. Se irrotti lehtiä puista ja tunki ne suuhunsa. Se jopa pystyi poimimaan pienen pienen kukan maasta ja laittamaan sen korvansa taakse! Nenä oli muuttunut kärsäksi, ja se oli todellinen ihme! Sillä pystyi leikkimään ja tutkimaan ja syömään ja juomaan! Se pystyi jopa mätkäisemään kärsällä itsekästä apinaa, joka nauroi sen uudelle ulkomuodolle! Se pystyi kiskomaan puita maasta, jos se vain halusi! Kärsä oli uskomattoman vahva ja samalla uskomattoman tarkka ja herkkä. Elefantinpoikanen ymmärsi, että vaikka se oli aluksi ollut surullinen ja pelokas, tämä pitkä nenä, tämä kärsä, oli itse asiassa paljon parempi kuin vanha pieni nenä! Se oli paras nenä, mikä elefantilla saattoi olla! Se ei ollut enää elefantinpoikanen, jolla oli lyhyt nenä. Se oli elefantinpoikanen, jolla oli mahtava kärsä! Ja se tiesi tasan tarkkaan, mitä sen piti tehdä seuraavaksi.

Lopetus

Kiitos kun kuuntelit tämän jännittävän tarinan siitä, miten elefantti sai pitkän kärsänsä! Toivottavasti matkamme viidakon halki ja uteliaan pikku elefantin kanssa tuotti sinulle paljon iloa. Muista, että maailma on täynnä ihmeellisiä tarinoita, ja sinä voit keksiä niitä itsekin! Jos sinulla on mielessäsi jokin uusi seikkailuidea tai haluat antaa meille palautetta, pyydä rohkeasti aikuista kertomaan siitä Sonacastille. Olemme aina täällä kuuntelemassa. Nähdään taas seuraavassa taianomaisessa hetkessä! Hei hei!

Lisää tarinoita