SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Miekka, joka ei pysynyt hiljaa

60 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Introduction

Voi hyvä luoja, nämä muinaiset egyptiläiset ovat todella hitaita! Eivätkö he ymmärrä, että aika on rahaa, varsinkin kun olet puhuva rautamiekka ja sinulla on tärkeitä mielipiteitä kerrottavana? Näin puuskahti Farao Tutin hovimiekka, Teräsmies, usein aamiaispöydässä. Teräsmies ei ollut mikä tahansa miekka. Se oli nokkela, hieman sarkastinen, ja se rakasti juoruta hovin uusimmista skandaaleista. Miten ihmeessä faarao edes sai mitään aikaiseksi tämän jatkuvasti puhelevan aseensa kanssa? Tule kuulemaan hassu tarina muinaisesta Egyptistä.

Tutti ja Tero, Miekka, joka puhui

Ja niin meidän tarinamme alkaa Faarao Tutin aurinkoisesta palatsista, syvältä muinaisesta Egyptistä. Faarao Tutti oli nuori, mutta viisas hallitsija, joka rakasti seikkailuja ja hyviä vitsejä. Hänen tärkein esineensä ja jatkuva seuralaisensa oli hänen hovimiekkansa, Teräsmies – tai kuten Tutti häntä hellästi kutsui, Tero. Tero ei ollut tavallinen miekka. Ei, ei todellakaan. Se oli valmistettu kirkkaimmasta metallista ja koristeltu pienillä hieroglyfeillä, jotka tuntuivat elävän sen terässä. Mutta Teron erikoisin piirre oli se, että se puhui. Ja kuinka se puhuikaankaan! Se saattoi jutella aamusta iltaan, kommentoiden kaikkea, mitä palatsissa tapahtui. Kuvittelepa, jos sinun leikkikalusi yhtäkkiä alkaisi keskustella kanssasi! Se olisi aika hauskaa, eikö totta? Farao Tutti oli saanut Teron lahjaksi, kun hän oli vielä aivan pieni poika. Aluksi Tero oli ollut hiljainen, kuten kaikki kunnon miekat. Mutta sitten eräänä sateisena iltapäivänä, kun pikku-Tutti harjoitteli innokkaasti miekkailua palatsin pihalla, Tero oli yhtäkkiä hihkaissut: ”Vähän ylemmäs, pikku-Farao, muuten et ikinä osu edes kärpäseen!” Tutti oli säikähtänyt niin, että oli pudottanut miekan hiekkaan. Hän oli luullut kuulevansa omiaan. ”Olenko minä tullut hulluksi?” hän oli mutissut. Mutta Tero ei ollut jättänyt asiaa siihen. ”Hulluksi et ole tullut, mutta ehkä hieman kömpelöksi”, se oli vastannut ilkikurisesti. ”Nosta minut ylös sieltä, en minä itse pääse takaisin tuppeen! Ja ehkä voisit yrittää uudelleen, tällä kertaa hieman paremmalla asennolla. Muistathan, selkä suorana ja katse kohteeseen!” Siitä päivästä lähtien Tero ei ollut ollut hetkeäkään hiljaa. Se kommentoi kaikkea: faaraon aamiaispöydän herkkuja, ministerien pitkiä puheita, jopa koirien haukuntaa palatsin pihalla. ”Liian vähän hunajaa tässä leivässä!” Tero saattoi hihkaista. ”Haukotus! Voisiko joku kertoa lopun?” se saattoi mutista kokouksessa. Joskus Tero oli hieman ärsyttävä, mutta useimmiten sen puhe oli hauskaa ja piristi palatsin usein niin vakavaa ilmapiiriä. Tutti oli tottunut Teron jatkuvaan puheeseen ja jopa nautti siitä. Tero oli hänen salainen neuvonantajansa ja paras ystävänsä, vaikka olikin valmistettu teräksestä. Tero saattoi olla vitsikäs ja nokkela, mutta sen sydän oli aina oikeassa paikassa – tai ainakin sen terä oli. Se halusi aina auttaa Tuttia ja koko Egyptin valtakuntaa, vaikka sen neuvot tulivatkin usein hieman liian äänekkäästi ja huumorilla höystettynä. Tutti ja Tero olivat erottamaton pariskunta. Yksi ei voinut olla ilman toista, vaikka toinen ei pysynytkään hiljaa hetkeäkään. Mutta miten heidän yhteiselonsa sujui, kun yksi oli hallitsija ja toinen jatkuvasti puhetta pulppuava miekka? Se on tarina täynnä naurua ja odottamattomia käänteitä. Valmistaudu kuulemaan lisää heidän seuraavista seikkailuistaan Faarao Tutin palatsissa!

Aamu hovissa: Miekka moikkaa Faraota

Aamun ensisäteet hiipivät hiljalleen Faarao Tutin palatsin marmorilattioille. Palatsi ei ollut koskaan täysin hiljainen, ei ainakaan niin kauan kuin Tero-miekka oli paikalla. Kun suurin osa hovista vielä nukkui makeasti, Faaraon makuuhuoneesta kuului jo kilinää ja kolinaa. Tero-miekka oli jo herännyt ja täynnä intoa, kuten aina. Se oli aloittanut aamujumppansa, tai ainakin oman versionsa siitä, heiluen ja keikkuen niin, että metalli helähteli iloisesti. Kuulosti melkein siltä kuin pieni orkesteri olisi heräilemässä. Huippu! Nyt vasemmalle, sitten oikealle! Muista venyttää, Tutti! Ei tällä asenteella saa koskaan hyvää päivää aikaan! Tero kilisi ja helisi Faaraon sängyn vieressä olevassa telineessään. Faarao Tutti heräsi yleensä siihen, että aamuauringon lämmin kultainen valo kutitteli hänen nenäänsä. Tänään hän heräsi kuitenkin jo ennen aurinkoa, koska Tero oli aloittanut aamujumppansa. Tutti haukotteli valtavan suuren haukotuksen, joka venytti hänen koko kasvojaan. ”Tero, eikö sinulla koskaan ole hiljainen hetki?” hän mutisi unenpöpperössä. ”Hiljainen? Miksi olisin hiljainen, kun maailma on täynnä niin paljon jännittäviä asioita, joista puhua? Ja tänään on erityisen tärkeä päivä! On Aamun Tervehdysten aika! Kaikki haluavat nähdä sinut, Kaikkein Korkein! Muistathan hymyillä kauniisti ja ehkä heittää jonkun hauskan vitsin?” Tero sanoi riemukkaasti, heiluen edestakaisin. Faarao Tutti nousi sängystä ja hieroi silmiään. Hänellä oli tapana pukeutua itse, vaikka hovissa oli paljon palvelijoita valmiina auttamaan. Hän halusi valita itse, mitä pukea ylleen. ”Mitäs tänään? Kultaa vai hopeaa? Tai ehkä jotain sinistä, joka sopisi taivaan väriin?” Tutti pohdiskeli, katsellen vaatteita, jotka oli laskettu valmiiksi hänen huoneeseensa. ”Noh, minusta tuo turkoosi kaapu näyttäisi erityisen hienolta tänään”, Tero ilmoitti, osoittaen terällään yhtä vaatekappaletta. ”Se korostaa silmiesi väriä, Tutti! Ja tuo kaulakoru, missä on pieni sininen skarabee. Se tuo onnea, eikö vain? Minä ainakin tunnen itseni onnekkaaksi, kun saan olla sinun miekkasi!” Tutti nauroi. ”Tero, sinä tiedät enemmän muodista kuin monet hovimiehet! Ja sinullahan ei edes ole silmiä!” ”Minulla on korvat, Tutti! Ja minä kuulen kaiken, mitä ihmiset puhuvat. Ja minulla on loistava tyylitaju, vaikka se olikin ison sepän vasaran muovaama! Sepällä oli muutenkin vähän huono päivä silloin, kun minua tehtiin. Mutta se ei haittaa, koska olen täydellinen juuri tällaisena!” Tero vastasi ylpeänä, heläyttäen teräänsä. Pukeuduttuaan Tutti ja Tero suuntasivat aamiaispöytään. Pöytä notkui herkkuja: makeita hedelmiä, hunajakakkua ja tuoretta leipää. ”Voi, katso tuota mangoa! Se on niin kypsä ja mehukas! Ja hunajakakku, se tuoksuu niin ihanalta! Muistatko sen kerran, Tutti, kun yritimme salaa maistaa hunajaa suoraan mehiläispesästä? Ne mehiläiset olivat sitten vihaisia! Zzzzzzzzz!” Tero hihitti. ”Shhh, Tero! Ei tarvitse kertoa kaikille meidän vanhoista kepposistamme”, Tutti kuiskasi, samalla kun hän otti suuhunsa palan hunajakakkua. ”Mutta ne olivat hauskoja kepposia! Ja nyt, eikö sinun pitäisi syödä nopeasti? Hovimiehet odottavat jo sinua. Minäkin odotan! Minulla on jo nälkä, vaikken syökään!” Faaraon aamiaisesta ei saanut koskaan myöhästyä, ja pian Tutti oli valmis ottamaan vastaan hovimiehensä ja aloittamaan päivän työt. ”Nyt on Aamun Tervehdysten aika, Tutti”, Tero muistutti vakavasti, tai niin vakavasti kuin puhuva miekka voi olla. ”Muista olla arvokas ja kuninkaallinen. Ei mitään hihittelyä, vaikka joku sanoisi jotain hassua. Ja ei mitään nenänkaivamista, vaikka kutittaisi!” Tutti nauroi hiljaa. Hänellä oli aina vaikeuksia pitää nauruaan kurissa, kun Tero oli lähellä. He astelivat suureen vastaanottohalliin, jossa hovimiehet, papit ja korkea-arvoiset virkamiehet odottivat jo rivissä. He kumartuivat syvään nähdessään Faarao Tutin saapuvan. ”Hyvää huomenta, Kaikkein Korkein Faarao Tutti! Toivotamme sinulle valoisaa ja menestyksekästä päivää!” he sanoivat kuorossa. ”Hyvää huomenta kaikille”, Tutti vastasi ystävällisesti. Hän istuutui suurelle valtaistuimelle, Tero-miekka kädessään. ”Ja Faarao Tutti toivottaa myös teille kaikille hyvää huomenta! Ja toivottavasti tekin olette syöneet tarpeeksi aamiaista, sillä työpäivä on pitkä! Minulla ainakin on jo vatsa kuralla, kun ajattelen kaikkia niitä tehtäviä, joita tänään on edessä!” Tero ilmoitti äänekkäästi, niin että kaikki kuulivat. Muutama hovimies yskäisi hieman. Yksi hovimiehistä, vanha ja vakava Nefer, tuhahti hiljaa. Hän ei koskaan oikein ymmärtänyt Teron huumoria. ”Tero! Muista, Faarao puhuu ensin”, Tutti kuiskasi, nipistäen miekan kahvaa kevyesti. ”Niin, mutta minä puhun aina ensimmäisenä! Ja minulla on paljon tärkeitä uutisia! Oletteko nähneet, kuinka kauniisti aurinko nousee tänään? Ja olenko ainoa, joka huomaa, että Vizier Amunilla on uusi hiusmalli? Se näyttää todella... ilmavalta! Ja siinä on jopa pieni pörrö täällä sivussa!” Tero jatkoi, kääntyen kohti Vizier Amunia, joka oli tunnettu aina täydellisen sileästä päästään. Vizier Amun punastui hieman. ”Tero! Ole kiltti!” Tutti kuiskasi jälleen, mutta hänen suunsa venyi jo hymyyn. ”Mitä? Minä vain huomaan asioita! Ja eikö olekin tärkeää huomata kaikki yksityiskohdat Faaraon hovissa? Kuten se, että ylipappi Horemhebillä on uusi asuste. Onko se uusi amulettikoriste vyöllä? Se kimaltelee kauniisti auringossa! Mitä se esittää? Onko se uusi jumalhahmo vai jokin vanha onnenkalu, jota hiiret ovat purreet?” Tero jatkoi, kääntyen nyt ylipappi Horemhebin puoleen. Horemheb, joka oli syventynyt tarkastelemaan papyruskääröä, nosti katseensa hämmentyneenä. ”Öh... tämä on... Faarao, minulla olisi tärkeitä uutisia tuotavana. Muinaisen Ra-temppelin kirjoitukset ovat... kadonneet. Kukaan ei ole nähnyt niitä aamun jälkeen.” ”Kadonneet? Miten niin kadonneet?” Tutti kysyi kulmiaan kohottaen. Tämä oli vakava asia. ”Aivan! Kadonneet! Kenen taskusta ne tippuivat? Ehkä ne piiloutuivat jonkun viitan alle? Tai ehkä joku myyrä vei ne maan alle? Myyrät ovat tunnetusti innokkaita lukijoita ja keräilijöitä!” Tero spekuloi. Ylipappi Horemheb huokaisi syvään. Hän oli tottunut Teron jatkuvaan puheeseen, mutta joskus se teki vakavien asioiden käsittelystä haastavaa. ”Ei, Tero. Ne eivät vain kadonneet. Ne ovat... poissa. Kukaan ei tiedä missä ne ovat. Ja ne ovat erittäin tärkeitä rituaaleja varten. Ne sisältävät ohjeet auringon nousemiseen!” Horemheb selitti kärsivällisesti. ”Eli meillä on mysteeri käsissä! Jännittävää! Minä rakastan mysteereitä! Etsitään ne! Minä olen loistava etsivä, tiesitkö sen, Tutti? Minulla on terävä silmä... tai siis terävä terä! Ja minä kuulen kaiken! Ja minä haistan, jos joku on piilottanut ne liian lähelle hunajakakkua!” Tero riemuitsi. ”Tero, tämä ei ole leikkiä. Muinaiset kirjoitukset ovat Faaraon valtakunnan perusta ja erittäin pyhiä”, Tutti sanoi vakavasti. ”Tiedän, tiedän. Mutta eikö olisi hauskempaa etsiä niitä, jos ajattelisimme sen olevan aarteenmetsästys? Kuvittele: vihjeitä piilossa, salaisia käytäviä, ehkä jopa piilotettuja ansoja! Vähän kuin silloin, kun etsimme sitä kadonnutta papyrusrullaa, josta oli tehty käärmeiden uusi koti! Se oli hauskaa!” Tutti mietti asiaa. Tero oli joskus ärsyttävä, mutta sen puheet saivat usein asiat kuulostamaan paljon vähemmän pelottavilta ja jopa jännittävämmiltä. ”No niin. Kadonneet kirjoitukset”, Tutti sanoi, yrittäen kuulostaa niin arvokkaalta kuin Faarao voi kuulostaa. ”Tämä on todellakin pulma. Mutta meidän on ratkaistava se. Horemheb, voitko kertoa minulle tarkemmin, milloin ja mistä ne katosivat? Ja Tero, pysy rauhallisena.” Horemheb nyökkäsi ja alkoi selittää. Tero kuunteli tarkkaavaisena, tai ainakin niin tarkkaavaisena kuin Tero pystyi olemaan. Aina välillä se helähti innostuksesta tai mutisi jotain kuten: ”Hmm, kiinnostavaa! Todella, todella kiinnostavaa! Ehkä siellä oli salainen ovi, jota kukaan ei huomannut? Minä olisin huomannut! Ja ehkä siellä oli jopa iso laatikko keksejä piilotettuna!” Vastaanottohallissa alkoi pian kuhista, kun Tutti ja Horemheb alkoivat suunnitella etsintää. Tero-miekka, joka ei koskaan pysynyt hiljaa, oli jo täynnä ideoita ja ehdotuksia. ”Minulla on jo suunnitelma! Ensin tarkistetaan kaikki hyllyt! Sitten katsotaan mattojen alle! Sitten kysytään kaikilta hiiriltä, ne tietävät aina kaikenlaisia salaisuuksia! Ne ovat parhaita tiedustelijoita!” Tero hihitti. Faarao Tutti hymyili hiljaa. Vaikka Tero oli äänekäs, se oli myös hänen paras ystävänsä ja aina valmis seikkailuun. Ja joskus, juuri Teron hullut ideat olivat ne, jotka lopulta johtivat ratkaisuun. Päivä Faarao Tutin palatsissa oli siis alkanut jälleen kerran jännittävällä tavalla, puhuvan miekan ansiosta. Ja kukaan ei voinut aavistaa, millaisiin seikkailuihin kadonneet kirjoitukset heidät johdattaisivat. Mutta yksi asia oli varma: hiljaista ei tulisi olemaan. Ei hetkeäkään. Ja se oli vasta alkua!

Hassu haaste: Kadonnut Amuletti

Aamu sarasti Kairon yllä, ja auringonsäteet tanssivat Faarao Tutin palatsin kultaisilla seinillä. Mutta palatsin sisällä ei aivan kaikki ollut tanssin tahtiin. Farao Tutti heräsi hieman murjotettuna. Hän oli mennyt nukkumaan ajatellen kadonneita kirjoituksia, mutta aamulla oli toinenkin asia mielessä. Hän tapasi aina aamuisin käydä tarkistamassa aarteensa, erityisesti sen kirkkaimman ja tärkeimmän: Kuninkaallisen Amuletin. Se oli valmistettu muinaisesta kivestä, joka kimalteli kuin tuhat tähteä ja sen sanottiin tuovan onnea koko Egyptille. Mutta tänä aamuna, kun Tutti avasi jalokivikaappinsa, hänen silmänsä pyörähtivät ja suunsa loksahti auki. Amuletti oli poissa! Hovimiekka Tero, joka nukkui aina Tutin sängyn vieressä, heräsi siihen meluun. ”Voi veljet, mikä meteli jo näin aamusta!” Tero haukotteli. ”Olenko joutunut keskelle markkinahumua vai onko joku vain kadottanut aamupalansa?” Farao Tutti huokaisi syvään. ”Tero, ei ole aika vitseille! Kuninkaallinen Amuletti on kadonnut! Se on suuri onnettomuus!” Tero heilautti hieman teräänsä. ”Kadonneet asiat ovat aina jännittävämpiä kuin löydetyt, vai mitä? Ehkä se vain päätti lähteä pienelle seikkailulle. Silläkin on varmasti omat jalkansa, eikö vain?” Tutti hieroi ohimoitaan. ”Amuletilla ei ole jalkoja, Tero! Ja se on liian tärkeä katoamaan! Sen on pakko löytyä!” Farao kutsui nopeasti kaikki palvelijansa kokoon. ”Etsikää! Etsikää joka nurkasta! Jokaisesta kattilasta ja maton alta! Amuletin on pakko löytyä ennen iltaa!” Palvelijat juoksivat sinne tänne, nostelivat tyynyjä ja kurkkivat vaasien sisään. Tero katseli tätä touhua huvittuneena. ”Näyttääpä hauskalta tanssilta!” Tero kommentoi. ”Kenties se amuletti on vain piilosilla? Jos minä olisin amuletti, piilottaisin itseni johonkin todella hankalaan paikkaan. Kenties leivänpaahtimeen?” Tutti tuijotti Teroa. ”Meillä ei ole leivänpaahtimia, Tero. Ja se ei ole lelu!” Farao Tutin ääni oli jo hieman korkeampi kuin normaalisti. Ensimmäisenä he etsivät Tutin makuuhuoneesta. Oliko se ehkä pudonnut sängyn alle? Tai piiloutunut sandaalin sisään? Ei, ei löytynyt. Sitten he siirtyivät suureen ruokasaliin. Kenties se oli pyörähtänyt pöydän jalkaan kiinni tai tippunut hedelmäkulhoon? Tero ehdotti: ”Entä jos se on norsun kärsässä? Norsut ovat tunnettuja siitä, että ne keräilevät kaikenlaisia kiiltäviä asioita.” Farao Tutti pudisti päätään. ”Meillä ei ole norsuja palatsissa, Tero. Ja miksi amuletti olisi mennyt norsun kärsään?” Tero kohautti kuvitteellisia olkapäitään. ”No, eihän se olisi ensimmäinen kerta kun joku tekee jotain odottamatonta. Kenties se kaipasi seikkailua. Aivan kuten sinä ja minä, mutta ilman jalkoja.” Yksi palvelijoista, nuori ja hieman hidasjärkinen poika nimeltä Pupu, tuli Faraon luo käsi suun edessä. ”Farao, herra Farao!” Pupu kuiskasi. ”Minä näin eilen illalla jotain. Tai no, luulin näkeväni jotain. Se oli jotain kiiltävää. Aivan kuin pieni tähti. Se meni ohi puutarhan. Aivan kuin se olisi tanssinut.” Tutti tarttui Pupun olkapäähän. ”Puhu selkeämmin, Pupu! Mikä se oli? Minne se meni?” Pupu rypisti otsaansa. ”Ööö... se oli niin nopeaa. Ja pimeää. Mutta se meni kohti joen rantaa. Kenties se halusi uimaan?” Tero naurahti. ”Amuletti uimassa? Nyt se on hauska ajatus! Ehkä se etsii kultaisia kaloja. Vai onko se vain menossa tapaamaan krokotiileja?” Tutti ohitti Teron kommentit. ”Joen rantaan! Palvelijat, joen rantaan! Ja etsikää krokotiileja silmällä pitäen!” Niin kaikki lähtivät kohti Niilin rantaa, Farao Tutti edellä, hänen perässään juoksivat palvelijat, ja Tero heilui iloisesti Tutin vyöllä. ”Muistakaa, ettei kannata astua mihinkään limaiseen!” Tero varoitti. ”Ja jos näette jotain vihreää ja suomukasta, älkää pyytäkö sitä tanssimaan. Ne eivät osaa. Luulenpa, että niillä on kaksi vasenta jalkaa. Tai no, neljä vasenta jalkaa.” Aurinko paistoi kuumasti, ja Niilin vesi kimalteli. Lapset ja aikuiset, jotka olivat kerääntyneet katsomaan Faaraon kulkuetta, olivat hämmentyneitä. ”Mitä Farao tekee?” kysyi eräs kalastaja. ”Onko hän menettänyt mielensä?” Tero kuiskasi Tutin korvaan. ”Ehkä kalastajalla on oikea pointti. Onko sinulla jokin uusi harrastus? Oletko alkanut kerätä mutaa? Se on ainakin ilmaista.” Tutti sanoi vain: ”Tero, ole hiljaa. Me etsimme.” Mutta Tero ei tietenkään pysynyt hiljaa. ”No, jos etsimme, niin etsitään sitten kunnolla! Etsikää jokaisesta kaislikosta! Jokaisen pienen kiviröykkiön takaa! Jos se amuletti on yhtä ovela kuin minä, se on piilossa paikassa, jota kukaan ei osaa arvata. Kenties se on piilossa jonkun päässä!” Tutti pudisti päätään. ”Kenen päässä, Tero?” Tero vastasi heti: ”No, esimerkiksi jonkun, joka näyttää täysin syyttömältä. Kuten vaikka se pieni sammakko tuolla. Sammakot ovat tunnettuja salaisuuksistaan. Ja siitä, että ne syövät kärpäsiä. Ehkä amuletti on ollut kärpänen?” Farao Tutti oli jo tottunut Teron hassuihin ehdotuksiin, mutta hänen mielensä oli täysin amuletin etsinnässä. Tämä kadonnut aarre oli paljon enemmän kuin pelkkä koru. Se oli symboli, lupausten ja toivon kantaja. He kävelivät Niilin rantaa pitkin, tarkkailivat veden pintaa ja kaislikkoja. Kuumuus nousi hiekasta, ja ilma väreili. Jokainen kivi, jokainen oksa, jokainen veden väreily näytti kätkevän salaisuuden. ”Minusta tuntuu, että me olemme suuressa seikkailussa!” Tero julisti. ”Olen aina halunnut olla mukana jonkin kadonneen aarteen etsinnässä. Toivottavasti se on kultainen ja kiiltävä. Ja toivottavasti se ei haise kalalle.” Farao Tutti tunsi jo pientä toivoa, kun he lähestyivät kohtaa, jossa vesi virtasi hieman nopeammin, ja pieniä kaislanippuja kellui rannassa. Pupun kuvaus oli ollut niin epämääräinen, mutta tämä tuntui oikealta suunnalta. Yhtäkkiä heidän tiensä tukki iso, pyöreä kivi. Se oli niin iso, että sitä ei voinut helposti ohittaa. ”Voi ei!” huudahti yksi palvelija. ”Miten me pääsemme tästä eteenpäin?” Tero kiljahti innoissaan. ”Ahaa! Todellinen seikkailija kohtaa aina esteitä! Tämä on kuin peli! Kuka pääsee ensimmäisenä kiven yli?” Tutti oli jo valmis pyytämään palvelijoita siirtämään kiveä, mutta sitten Tero sanoi: ”Odota, Farao! Minulla on idea! Kenties se amuletti on piiloutunut tämän kiven alle! Se olisi todella ovela paikka!” Farao Tutti mietti hetken. ”Miten me nostamme sen?” Tero vastasi: ”No, minä voin kurkistaa. Olen terävä ja mahtuisin pienistä raoista. Mutta tarvitsen sinun apuasi, Tutti. Pidä minua tiukasti kiinni ja työnnä minut kiven alle!” Farao Tutti tarttui Teroon ja yritti työntää miekkaa kiven ja maan väliin. Se oli hankalaa, ja kivi oli raskas. ”Vielä vähän!” Tero kannusti. ”Olen melkein perillä! Näen jotain! Se kimaltelee!” Tutti ponnisteli, ja lopulta Tero pääsi kurkistamaan kiven alle. Hetken oli hiljaista. Sitten Tero purskahti nauruun. ”Hih hih hih! Tämä on paras! Farao, sinun pitää nähdä tämä!” Tutti veti Teron ulos kiven alta. ”Mitä siellä oli? Amuletti?” Tero sanoi, pyyhkien kuvitteellisia kyyneleitä: ”Ei, ei amuletti. Mutta siellä oli... kaksi pientä, nukkuvaa hiekkahiirtä! Ne olivat rakentaneet itselleen pienen kodin kiven alle. Ja ne pörröttelivät siellä niin suloisesti!” Farao Tutti huokaisi. ”Hiiriä? Me etsimme kuninkaallista amulettia, emmekä hiirien pesää, Tero!” Tero puolusti: ”Mutta eikö se ollutkin hauska yllätys? Nämä pienet hiiret elivät omaa salaista elämäänsä tuolla kiven alla. Kuka olisi arvannut? Tämä on jännittävämpää kuin pelkkä amuletin löytäminen!” Tutti oli jo hieman turhautunut, mutta Teron iloinen mieli tarttui aina jollain tavalla. He jatkoivat matkaansa joen rantaa pitkin, ja pian he tulivat kohtaan, jossa kaislikko oli tiheämpää ja vesi liikkui laiskasti. Siellä, aurinkoisella rannalla, makasi jotain pitkää ja vihreää. Se näytti olevan... krokotiili. Ja sen silmät olivat kiinni, aivan kuin se olisi nukkunut. Mutta Farao Tutin vatsassa kiertyi. Krokotiili. Tero kuiskasi: ”Näyttää siltä, että Pupulla oli sittenkin oikea suunta. Mutta miksi krokotiili itkisi? Ja olisiko se syönyt amulettia? Toivottavasti ei! Sillä on varmaan jo tarpeeksi hammassärkyä. Hih hih hih!” Tutti sanoi jännittyneenä: ”Tero, ole varovainen! Krokotiilit ovat vaarallisia!” Mutta Tero oli jo keksinyt jotain. ”Ei hätää, Farao! Minulla on tässäkin tilanteessa idea. Ehkä meidän pitää vain kysyä. Krokotiileilta, siis. Ne ovat joskus yllättävän puheliaita. Etenkin jos niille antaa pienen yllätyksen.” Farao Tutti mietti hetken. Kysyä krokotiililta? Tämä oli todellakin outo päivä. Mutta Teron ideat, kuinka hassuja ne olivatkin, johtivat aina johonkin. Ja heidän oli pakko löytää amuletti. Pakko. Mitä krokotiili vastaisi? Ja miten Tero edes aikoi puhua sille? Se oli jännitystä täynnä oleva pulma, jota Farao Tutti ei olisi ikinä osannut kuvitella. Ja Tero vain odotti seuraavaa hauskaa käännettä.

Krokotiilin kyyneleet ja Teron vitsit

Farao Tutti oli todella hämillään. Miten tämä miekka oikein ajatteli toimia? Seisooko se vain siinä ja yrittää jutella eläimelle? Mutta Tero vain nauroi helähtäen. ”No, Tutti-kulta”, Tero sanoi, ”eihän tämä ole mikään ongelma! Minähän olen mestari puhumaan... ihan mille tahansa eläimelle, joka sattuu olemaan tarpeeksi suuri kuullakseen ja jolla on tarpeeksi suuri sydän ymmärtääkseen hyvän vitsin!”

Salainen käytävä ja kovaääninen kaiku

Mutta Tutti, pieni farao, raapi päätään. Hän ei ollut ihan varma, oliko Tero ihan tosissaan. Puhuakko krokotiilille? Ja vieläpä niin, että se ymmärtäisi vitsin? Se kuulosti... aika villiltä. ”Oletko sinä ihan varma, Tero?” Tutti kysyi, yrittäen pidättää nauruaan. ”Etkö sinä vain yritä saada minua nauramaan?” Tero kuitenkin vain heilui ylpeänä, terä kiiltäen kirkkaasti palatsin auringossa. ”Nauru, Tutti-kulta, on paras lääke mihin tahansa! Ja minä olen ehdottoman varma! Nyt, minne menemme? Missä tämä kadonnut amuletti piileskelee?” Tutti mietti hetken. Hän muisti isoäitinsä kertoneen tarinoita salaisista käytävistä, jotka kiemurtelivat syvällä palatsin uumenissa. Käytävistä, joita pitkin vanhat faraot olivat piilottaneet aarteitaan tai ehkä vain oikaisseet puskien ohi. ”Minä tiedän paikan”, Tutti sanoi lopulta, hänen silmänsä loistaen uteliaisuudesta. ”Se on vanha, salainen käytävä. Sitä ei ole käytetty aikoihin, mutta isoäitini sanoi, että se on täynnä... no, vanhoja juttuja. Ehkä amuletti on siellä?” Niinpä Tutti otti Teron käteensä ja lähti ohjaamaan heitä syvemmälle palatsin vanhimpiin osiin. He kulkivat ohi suurten pylvässalien, joiden seinillä oli värikkäitä hieroglyfejä, ja ohi huoneiden, joissa palvelijat olivat kiireisinä. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota pieneen faraoon ja hänen puhuvaan miekkaansa, sillä Tutti usein kävi tutkimassa palatsia. Lopulta he saapuivat pimeään nurkkaan, jota peitti vanha, pölyinen verho. Tutti veti verhon syrjään, ja sen takaa paljastui kapea aukko, melkein kuin kolo seinässä. Ilma aukosta oli viileää ja hieman kosteaa, ja se tuoksui vanhalle kivelle ja unohdetuille asioille. ”Tässä se on”, Tutti kuiskasi, hieman jännittyneenä. Hän oli ollut täällä joskus, mutta se oli aina tuntunut hieman pelottavalta paikalta. Pimeä ja tuntematon. Tero sen sijaan oli täynnä intoa. ”Upea! Salaisia käytäviä! Niitä minä rakastan! Täällä on varmasti kaikenlaisia jännittäviä asioita, kuten vanhoja sukkia ja ehkä kadonneita hiekkarapuja!” Tero tärähti innostuneesti, ja sen ääni kaikui jo hieman aukosta. Tutti ja Tero astuivat sisään. Käytävä oli aluksi todella kapea ja pimeä. Tutti joutui kulkemaan kumarassa, ja Terokin hipoi yläpuolella olevaa kattoa. Tutti kurkisti taskulampun lailla loistavaan Teron terään, jotta näkisi paremmin. Käytävän seinät olivat kylmät ja kiviset, ja niistä tihkui paikoitellen vettä. Ilmassa leijui pölyä, ja muutamia hämähäkinseittejä roikkui heidän edessään. Tutti yritti varoa niitä, sillä hän ei halunnut tuntea seittiä kasvoillaan. Yäk! ”Hyi, miten inhottavaa!” Tutti sanoi hiljaa, yrittäen pyyhkiä kuvitteellista seittiä pois kasvoiltaan. Tero nauroi taas, tällä kertaa hieman kumeammin, sillä ääni kimpoili kiviseinistä. ”Älä huoli, Tutti-kulta! Hämähäkit ovat vain pieniä, karvaisia ystäviä! Ja niiden kodit ovat vain... no, hieman sotkuisia! Ehkä niillä on myös kadonnut amuletti, ja ne ovat niin kiireisiä etsiessään sitä, etteivät ehdi siivota!” Tutti hymyili Teron huumorille, mutta oli silti varuillaan. Pimeys tuntui paksuilta peitoilta hänen ympärillään. Mitä jos täällä oli oikeita kummituksia? Tai ehkä jokin vanha muumio, joka oli unohtanut, miten päästä ulos? He jatkoivat matkaansa. Käytävä muuttui vähitellen hieman leveämmäksi ja korkeammaksi. Nyt Tutti pystyi kävelemään suorassa. Mutta mitä pidemmälle he menivät, sitä enemmän käytävä alkoi kuulostaa... elävältä. Pieniä tippuvia vesipisaroita, jotka kilkattivat kivipinnoilla, ja sitten... ”Kuulitko tuon?” Tutti kuiskasi, puristaen Teron kahvaa tiukemmin. Tero kuuli. Se oli matala, humiseva ääni, aivan kuin joku olisi laulanut hiljaa. Tai ehkä se oli tuuli, joka puhalsi jostain kaukaa. Mutta tässä käytävässä ei ollut tuulta. ”Ahaa!” Tero sanoi kovaan ääneen. ”Täällähän on joku toinenkin seikkailija! Tai ehkä se on joku, joka on myös kadottanut jotain ja nyt yrittää laulaa suruaan pois!” Teron ääni kaiku. Kaiku pomppi seinistä, katosta ja lattiasta, ja se kuulosti aivan kuin monta Teroa olisi puhunut samaan aikaan. ”Tero, hiljaa!” Tutti kuiskasi, puristaen Teron terää. ”Äänesi kaikuu ihan hirveästi! Kuka tahansa onkaan täällä, hän kuulee meidät!” ”No sittenhän he tulevat tapaamaan meidät!” Tero vastasi iloisesti. ”Ehkä heillä on pulmia! Tai ehkä heillä on herkullisia välipaloja! Toivottavasti ei kuitenkaan hämähäkkitacoja!” Tero nauroi taas, ja sen nauru pyöri käytävässä kuin pallona, joka pomppi seinästä seinään, sitten kattoon ja lattiaan, ja lopulta takaisin heidän korviinsa. Se kuulosti todella, todella hassulta. Tuttikin joutui pidättämään nauruaan, jotta he eivät paljastuisi. He kävelivät eteenpäin, kohti ääntä. Humina voimistui. Se ei kuulostanut enää laululta, vaan enemmänkin... uneliaalta murahtelulta. Ja sitten, heidän edessään, pimeyden keskellä, he näkivät jotain. Kaksi suurta, uneliasta silmää, jotka vilkkuivat hitaasti. Ja silmien yläpuolella oli pari teräviä, mutta hieman nuupahtaneita korvia. Se oli... jokin eläin. Tero tärähti uteliaana. ”No niin, Tutti-kulta! Tässä me nyt olemme! Mysteerin ytimessä! Katsotaanpa, kuka siellä murahtelee niin uneliaana! Toivottavasti se ei ole paha kummitus, joka on syönyt liikaa kummituskeksejä!” Tero sanoi, ja sen ääni kimposi taas seinistä. ”Tero, ole kiltti!” Tutti kuiskasi, sydän paukuttaen rinnassaan. Hän ei ollut koskaan aiemmin kohdannut tällaista eläintä palatsin salaisissa käytävissä. Mitä jos se oli vaarallinen? Mitä jos se vartioi sitä kadonnutta amulettiä? ”Älä huoli, Tutti-kulta!” Tero vastasi, tällä kertaa hieman rauhallisemmin, mutta silti tarpeeksi kovalla äänellä, jotta kaiku tarttui siihen. ”Minähän olen mestari puhumaan... ihan mille tahansa eläimelle, joka sattuu olemaan tarpeeksi suuri kuullakseen ja jolla on tarpeeksi suuri sydän ymmärtääkseen hyvän vitsin! Ja tämä taitaa olla aika iso! Ja nuo korvat näyttävät siltä, että ne kuulevat hyvinkin!” Tutti nyökkäsi, vaikka hän oli yhä hieman hermostunut. Hän luotti Teroon, vaikka miekka olikin välillä niin äänekäs ja hassu. He astuivat lähemmäs. Mitä eläin oli?

Pöllön pulma ja Teron nokkeluus

He astuivat lähemmäs, syvemmälle pimeään käytävään. Aivan heidän edessään, pienellä hyllyllä muinaisessa seinässä, istui suuri, ruskea pöllö! Sen höyhenet olivat pehmeät kuin vanha matto, ja sillä oli isot, pyöreät silmät. Mutta nuo silmät, jotka yleensä olivat täynnä viisautta ja kaikenlaista tietoa, näyttivät nyt vain kovin, kovin surullisilta. Pöllön pää oli kumarassa, ja se näytti todella alakuloiselta. Mikä pöllöä mahtoi vaivata? Se ei näyttänyt lainkaan siltä iloiselta ja viisaalta pöllöltä, joka huhuilee onnellisena kuutamossa. Tero puristi miekkaansa tiukemmin. Tutti kumartui hieman lähemmäs. Hän kuiskaasi. ”Kuukkeli-kuukkeli-kuu! Hei, pöllö. Mikä sinua vaivaa? Näytät kovin murheelliselta, aivan kuin olisit unohtanut jonkin tärkeän asian.” Pöllö katsahti heitä surullisesti, melkein pyöräyttäen isoja silmiään. Se yritti huhuilla, mutta sen äänestä tuli vain vaimea ”Huu-uu... Minä olen Pöllö Pölhö”, se sanoi hiljaa, melkein kuiskaten, ”ja minulla on suuri pulma. Niin suuri, etten enää tiedä mitä teen. Olen niin onneton.” Tero miekka heilui hieman Teron kädessä, kuin se olisi halunnut taputtaa pöllöä olalle. Sen terä hehkui vaimeasti, kuin se olisi ollut vähän utelias. ”Pölhö? Ei pöllöt voi olla pölhöjä!” Tero miekka ilmoitti kovaan ääneen. ”Ne ovat viisaita eläimiä, jotka tietävät kaiken maailman salaisuudet! Mitä ihmettä on tapahtunut? Kerro meille kaikki, ehkä me voimme auttaa!” Pöllö Pölhö huokaisi syvään, niin syvään, että sen höyhenet tärähtivät. ”Minä unohdin huhuilun ääneni! Yritän huhuilla, mutta minun huhuiluni ei enää ole sellainen iloinen ja kova huhuilu, jota kaikki odottavat pöllöltä. En osaa enää huhuilla iloisesti, vain vaimeita huu-uu-ääniä tulee. En muista, miten huhuilu tehdään oikein. Ja kaikkihan tietävät, että pöllön pitää huhuilla! Mitä minä nyt olen, jos en osaa huhuilla? Olen vain surullinen ja hiljainen pöllö.” ”Voi ei!” Tutti sanoi, ja hänen sydämensä tuntui kutistuvan. ”Se on hirveää! Miten se sai sinut unohtamaan huhuilun? Olitko sinä myös etsimässä kadonnutta amulettiakin?” Pöllö Pölhö nyökkäsi surullisesti. ”Kyllä, minä olin etsimässä sitä kadonnutta amulettiakin. Sitten kuulin niin kovin kovaa kaikua, joka tuli juuri tästä salaisesta käytävästä. Se kaiku oli niin kovin äänekäs ja pelottava, että se sotki minun huhuilun ajatukseni ihan kokonaan. Se tuntui jopa rikkovan sen palasiksi. Nyt olen vain hiljainen ja surullinen pöllö, jolla ei ole mitään hyödyllistä sanottavaa.” Tero miekka alkoi hehkua kirkkaammin. ”Ahaa! Minäpä tiedän ratkaisun! Tai ainakin minulla on idea! Tero ja Tutti ovat kyllä ihan oikeassa paikassa. Minä olen miekka, joka ei osaa olla hiljaa! Ehkä minun oma ääneni, joka on joskus liiankin kova, voi auttaa sinua muistamaan oman äänesi!” Tero miekka oli niin innoissaan, että se heilui Teron kädessä edestakaisin. ”Kuinka niin?” Tutti kysyi, hieman epäilevästi, sillä Tero miekan ääni oli todellakin joskus tosi kova. ”No, minä osaan olla aika kovaääninen, jos haluan, ja minä haluan!” Tero miekka sanoi ylpeänä, kuin se olisi juuri keksinyt jotain aivan uutta. ”Ja kaiku, sehän vain vahvistaa ääntä. Ehkä meidän pitää vain luoda niin suuri ja iloinen ääni, niin hassu ja hauska ääni, että se voittaa sen surullisen ja pelottavan kaiun! Ja saa sinun huhuilusi muistamaan, miten iloinen se voikaan olla!” Pöllö Pölhö kallisti päätään. ”Mutta miten se auttaa minua huhuilemaan? Minä olen yrittänyt niin monesti, mutta en vain saa aikaan oikeaa ääntä.” ”Sinun pitää vain kuunnella minua ja yrittää matkia!” Tero miekka ilmoitti ylpeänä, kuin se olisi ollut maailman paras laulaja. ”Ensin minä sanon jotain oikein kovaa ja hassua, sitten sinä yrität perässä! Ymmärretty? Mitä kovempaa, sen parempi! Ja mitä hassumpaa, sen hauskempaa!” Pöllö Pölhö nyökkäsi varovasti. ”No, voimmehan me yrittää. Minulla ei ole mitään hävittävää, paitsi tämä surullinen hiljaisuuteni ja surulliset ajatukseni. Haluan kyllä huhuilla jälleen.” Tero miekka veti syvään henkeä, tai no, ainakin se kuulosti siltä, että miekka veti syvään henkeä. Sitten se huusi käytävään niin kovaa, että Tero ja Tutti melkein hyppäsivät ilmaan. ”HUU-UU-HAA-HUU! Kuka on laiskuri? Ei ainakaan pöllö, joka lentää kuu-kuu-kuu! Puu-kuu-kuu! Hah!” Ääni kaikuili käytävässä, pomppien seinistä ja katosta. Se tuli takaisin heille, paljon kovempana kuin ennen. Kaiku oli yhä siellä, mutta nyt se oli täynnä Tero miekan iloista, hassua ja kovaa ääntä! Se ei enää kuulostanut pelottavalta. Pöllö Pölhö kokeili. ”Huu-uu... haa-huu...” Se kuulosti jo paljon paremmalta! Sitten se kokeili uudelleen, hieman kovempaa ja uskaltaen. ”HUU-UU-HAA-HUU! Minä en ole laiskuri! Minä olen pöllö, joka lentää! Ja huhuilee! Hah!” ”Mahtavaa!” Tero huudahti innoissaan. ”Lisää, lisää! Se toimii! Tero miekka, sinä olet nero!” Tero miekka kimmelsi ylpeästi. ”Toki olen! Nyt seuraava säe! Valmiina? Yksi, kaksi, kolme!” Tero miekka jatkoi. ”KUMMA-KUMMA-KUPLAA! Krokotiili tanssii kuutamossa!” Se piti pienen tauon ja huusi sitten vielä kovempaa. ”Pöllö istuu puussa ja huhuilee HAHAHA! Kuu-kuu-kuu!” Pöllö Pölhö yritti parhaansa. Se puhalsi rintansa täyteen ilmaa ja huhuili niin kovaa kuin vain osasi. ”KUMMA-KUMMA-KUPLAA! Krokotiili tanssii! Minä istun puussa ja huhuilen HAHAHA! Kuu-kuu-kuu!” Ja siinä se oli! Pöllö Pölhö huhuili! Se huhuili iloisesti ja äänekkäästi, niin kuin pöllön pitääkin. Se huhuili ja huhuili, ja sen ääni täytti koko käytävän. Surullinen, pelottava kaiku oli kadonnut, ja tilalla oli iloinen pöllön huhuilu ja Tero miekan hassut, kovat huudot. Se oli iloinen äänten sekamelska! Pöllö Pölhö lensi pienen iloisen kierroksen käytävässä ja laskeutui sitten Teron olkapäälle. Sen silmät kimaltelivat jälleen viisaudesta ja ilosta. ”Voi, kiitos, Tero miekka! Sinä pelastit minun huhuiluni! Minä olen taas Pöllö Viisas, en Pölhö! Olen niin iloinen! Nyt minä huhuilen ja huhuilen ja huhuilen!” ”Eipä kestä!” Tero miekka sanoi ylpeänä ja hieman vaatimattomasti. ”Minun suuni on vain niin suuri, että siitä on välillä hyötyä.” ”Ja sinäkin, Tutti”, Pöllö Viisas sanoi ja hieroi päätään Tuttiin. ”Olet oikea ystävä, kun autat minua. Nyt kun huhuilu on taas kunnossa, muistan jotain tärkeää siitä kadonneesta amuletista. Se ei olekaan tässä käytävässä. Se on siellä, missä hiekka tanssii ja kivet kävelevät. Olen nähnyt sen unessani, tai ehkä se oli päiväuneni, joka oli täynnä kuumia hiekkadyynejä ja salaisuuksia!” ”Hiekka tanssii ja kivet kävelevät?” Tutti toisti, yrittäen ymmärtää. ”Mitä se tarkoittaa? Kuinka hiekka tanssii ja kivet kävelevät?” ”Se tarkoittaa hiekkadyynejä, jotka liikkuvat tuulen mukana, aivan kuin ne tanssisivat”, Pöllö Viisas vastasi. ”Ja siellä on jotain erikoista. Jotain, mikä ei ole ihan sitä, miltä näyttää. Jotain, mitä voi kutsua kaksijalkaiseksi kiveksi. Se ei ole tavallinen kivi, ei todellakaan.” ”Kaksijalkainen kivi?” Tero miekka toisti, äänessä jännitystä. ”Kuulostaa jännittävältä ja hauskalta! Kuka haluaa nähdä käveleviä kiviä? Minä haluan! Minä haluan! Seikkailu vain jatkuu!” ”Kiitos, Pöllö Viisas”, Tutti sanoi. ”Me lähdemme heti etsimään sitä kaksijalkaista kiveä. Toivottavasti se osaa kertoa meille, missä kadonnut amuletti on.” Pöllö Viisas huhuili iloiset jäähyväiset ja lensi takaisin paikkaansa käytävän yläpuolelle. Sen huhuilu täytti koko käytävän, ja se tuntui paljon iloisemmalta kuin hetki sitten. Tutti ja Tero jatkoivat matkaansa ulos salaisesta käytävästä, kohti aavikon kuumia hiekkadyynejä ja aurinkoa. Heidän mielessään oli kuva kävelevästä kivestä ja kadonneesta amuletista. Seikkailu vain syveni ja muuttui yhä hauskemmaksi. Mitä ihmettä kaksijalkainen kivi voisi olla? Se oli seuraavan suuren mysteerin aika.

Hiekkadyynien yllätys: Kaksijalkainen kivi

Aavikon kuuma tuuli puhalsi heidän kasvoilleen, kun Farao Tutti ja hänen puhuva miekkansa Tero astelivat ulos palatsin varjoista. Hiekka tuntui pehmeältä ja lämpimältä heidän sandaaliensa alla, ja kaukana horisontissa tanssivat hiekkadyynit näyttivät valtavilta kultaisilta aalloilta. Tero keikkui Tutin vyöllä, ja sen kahva keinui hieman edestakaisin. Miekka tietenkin rupesi heti puhumaan, kuten miekat aina tekevät, jos ne ovat Tero-nimisiä. No niin, Farao Tutti, tässä sitä ollaan! Kaksijalkaisen kiven etsinnässä. Minä toivon, ettei se ole kovin painava, sillä minun täytyy kai kantaa se, jos sinä väsähdät, Tero virnisti, vaikka miekalla ei tietenkään ollut suuta virnistämiseen. Sen ääni vain kuulosti siltä. Tutti naurahti. Tero, sinä olet sentään miekka, etkä mikään kantaja! Mutta myönnän, tämä 'kaksijalkainen kivi' on kyllä varsin outo kuvaus. Miten kivi voisi kävellä? Ehkä se on taikakivi? Tero ehdotti. Sellainen, joka on kyllästynyt makaamaan paikoillaan ja päätti, että nyt se lähtee kävelylle. Tai sitten se on kivi, jolla on salaa jalat. Ne vain piiloutuvat, kun kukaan ei katso. Tai ehkä se on kivi, joka on naamioitunut ihmiseksi ja jolla on jalat. Tai ehkä se on vain ihminen, joka on naamioitunut kiveksi ja jolla on jalat! Tero pyöritteli ajatuksiaan niin, että Tutin päätä alkoi huimata. Hys, hys, Tero, Tutti sanoi lempeästi. Tarkkaillaanpa ympärillemme. Ehkä näemme jotain epätavallista. He kävelivät eteenpäin hiekan peittäessä heidän askeleensa. Auringonpaiste oli kuuma, ja taivas oli kirkkaan sininen. Dyynit kohosivat heidän ympärillään kuin jättimäiset unihiekkapedot. Tutti ja Tero kiipesivät yhdelle korkeimmista dyyneistä. Kun he pääsivät huipulle, he näkivät eteensä avautuvan laajan hiekkameren. Kaukana siintivät lisää dyynejä, ja ilmassa väreili kuumuus, joka sai maiseman näyttämään hieman sumealta. Hmm, ei näy kaksijalkaisia kiviä täällä, Tutti mietti. Vain hiekkaa, hiekkaa ja lisää hiekkaa. Ja ehkä muutama kaktus, jos olemme onnekkaita, Tero lisäsi. Tai sitten emme. Kaktukset ovat piikikkäitä ja eivätkä usein ole kovin hyvää seuraa. Ne eivät juurikaan keskustele. Yhtäkkiä Tutti pysähtyi ja osoitti sormellaan. Katso, Tero! Tuolla, tuolla kaukana! Mikä tuo on? Kaukaisuudessa, seuraavan dynyn takana, näytti olevan jotain. Se liikkui hitaasti, kuin vaeltaisi. Se oli tumma, epämääräinen hahmo, joka todellakin näytti... kömpelöltä. Vau! Olenko minä oikein nähnyt? Onko se se kuuluisa kaksijalkainen kivi? Tero huudahti innoissaan. Se on melko hidasta sorttia, jos se on kivi. Minä olisin kuvitellut, että kävelevä kivi olisi ainakin hieman vauhdikkaampi. Tai sitten se on vain laiska kivi. He lähtivät kävelemään kohti tuota outoa hahmoa, uteliaisuus jylläten heidän mielessään. Mitä lähemmäksi he pääsivät, sitä selvemmäksi hahmo muuttui. Se oli melko suuri, ja se oli todellakin kahdella jalalla! Mutta se ei ollut kivi. Se oli... kameli! Kameli! Tutti hihkaisi yllättyneenä. Kameli se on! Mutta miksi ihmeessä kukaan sanoisi sitä kaksijalkaiseksi kiveksi? Tero puuskahti nauruun, joka kuulosti hieman kolisevalta. No, Farao Tutti, ajattele sitä! Se on varmasti ollut paikallaan niin kauan, että se on alkanut näyttää kiveltä. Ja sitten se on päättänyt, että nyt riittää kivielämä, ja lähtenyt kävelylle. Ja koska sillä on neljä jalkaa, se on päättänyt käyttää vain kahta, jotta se näyttäisi mystisemmältä. Tai ehkä sen kaksi muuta jalkaa ovat niin syvällä hiekassa, että ne näyttävät kiveltä! Tero oli jälleen vauhdissa mielikuvituksensa kanssa. Kameli seisoi rauhallisesti, sen pitkä kaula venyi ja se mutusti jotain kuivaa kasvia. Sen suuret silmät räpyttelivät hitaasti, ja se näytti hieman uneliaalta. Sen selässä oli suuri, kangaspäällysteinen kori. Ja sen korvan takana roikkui... jotain kiiltävää! Katso, Tero! Tutti osoitti. Kameli on löytänyt sen! Amuletti! Totta tosiaan. Kameelin korvasta, ikään kuin riipuksena, roikkui pieni, kiiltävä amuletti. Se oli juuri sellainen, jollaisen Farao Tutti oli kuvannut. Se oli vaaleansininen ja siinä oli pieni, kaiverrettu kettu. No, siinäpä vasta hauska juttu, Tero sanoi. Me etsimme kaksijalkaista kiveä, ja löydämmekin nelijalkaisen hiekkalaivan, joka kantaa amulettia korvassaan! Elämä on täynnä yllätyksiä, eikö vain? Tutti käveli varovasti kameelin luokse. Kameeli ei vaikuttanut pelästyneeltä. Se vain katsoi Tuttiin suurilla, lempeillä silmillään. Hei ystävä, Tutti sanoi rauhallisesti ja ojensi kätensä. Onko tämä sinun amulettisi? Kameli mutusti rauhallisesti, ikään kuin se sanoisi: Ei kai, löysin sen vain. Minä en käytä koruja. Tutti irrotti amuletin varovasti kameelin korvasta. Se oli viileä ja sileä hänen sormiensa välissä. Se oli löytynyt! Kadonnut amuletti, joka oli aiheuttanut niin paljon päänvaivaa. Onpa hyvä, että sinä, Tero, olit niin viisas ja autoit minua löytämään sen. Tai ainakin olit niin hauska, että jaksoimme kävellä tänne asti, Tutti kehui. Tero pörrötti itsensä Tutin vyöllä. No, eihän se ollut mitään. Minä vain heittelin hauskoja kommentteja ja sinä teit kaiken työn. Mutta kyllä minulla on hyvä suuntavaisto, kun on kyse kadonneista koruista. Ja kaksijalkaisista kivistä, jotka osoittautuvat kameleiksi. He tarkastelivat amulettiä tarkemmin. Se oli kaunis ja näytti juuri siltä, mitä pöllö oli heille kertonut. Kettu oli kaiverrettu taitavasti, ja sen silmät näyttivät tuikkivan, vaikka ne olivat vain kiveä. Mutta miten tämä kameli päätyi tähän dyynille? Tutti mietti ääneen. Ja miten se sai amuletin korvaansa? Ehkä joku on ratsastanut tällä kameelilla ja pudottanut amuletin? Tero ehdotti. Tai ehkä kameli on itse löytänyt sen hiekasta ja päättänyt käyttää sitä korvakoruna. Kameleilla on kai oma tyylitajunsa. Tai sitten se on vain varastanut sen! Onko tämä kameli rikollinen? Tero kuulosti taas hieman liian innoissaan ajatuksesta. Tutti hymyili. En usko, Tero. Kamelit ovat yleensä aika rauhallisia olentoja. Ehkä joku on vain levännyt täällä ja amuletti on pudonnut. Mutta nyt se on meillä! Seikkailumme on saanut onnellisen käänteen. Heidän takanaan aurinko alkoi laskea, ja taivas värjäytyi oranssin ja violetin sävyihin. Hiekkadyynit hehkuivat upeissa väreissä. Kameli jatkoi mutustamistaan, ja kaikki tuntui olevan hyvin. Tämä on ollut todella jännittävä päivä, Tutti huokasi tyytyväisenä. En olisi koskaan uskonut, että löydämme kadonneen amuletin kameelin korvasta keskeltä aavikkoa. Ja että 'kaksijalkainen kivi' olisikin kameli! Niin, elämässä on aina yllätyksiä, Tero sanoi. Ja usein ne ovat hauskempia kuin odotamme. Nyt kun amuletti on löytynyt, voimme palata takaisin palatsiin ja kertoa Farao Tutin vaimolle hyvät uutiset. Hän on varmasti iloinen. He kääntyivät takaisin päin, kohti palatsin suuntaa, joka näkyi nyt kaukaisena pienenä pisteenä. Amuletti oli turvallisesti Tutin kädessä. Kaksijalkaisen kiven mysteeri oli ratkaistu, ja vastaus oli ollut paljon hauskempi kuin kukaan oli odottanut. Matka takaisin olisi varmasti täynnä uusia juttuja ja Teron hauskoja kommentteja. Mutta nyt he olivat saavuttaneet tehtävänsä. Seikkailu oli ollut täynnä yllätyksiä, ja tämä oli vain yksi niistä. Farao Tutti ja Tero tunsivat olonsa kevyeksi ja iloiseksi, kun he kävelivät takaisin kohti kotia, auringonlaskun värjätessä hiekan. Amuletti oli turvassa, ja he olivat valmiita seuraaviin haasteisiin, joita Faraon hovissa saattoi kohdata. Mutta ensin he tarvitsivat ehkä pienen levon.

Faraon nauru: Miekka pelastaa päivän

Farao Tutti ja hänen uskollinen hovimiekkansa Tero kävelivät palatsin valtavan portin läpi. Hiekka varisi Teron lappeilta, ja Tutti haukotteli pitkän päivän jälkeen. Vaikka seikkailu oli ollut jännittävä, he olivat nyt väsyneitä mutta onnellisia. Amuletti oli palannut paikoilleen, turvassa ja valmiina tuomaan onnea Faraon valtakuntaan. He astuivat sisään suureen valtaistuinsaliin, missä Farao Tutti istui kullatulla valtaistuimellaan. Salissa oli paljon väkeä: hovimiehiä, palvelijoita ja Faraon vartijoita, joiden kauniit asut kimaltelivat öljylamppujen valossa. Kaikki odottivat jännittyneinä, mitä Farao sanoisi. Mutta ensin Tutti ja Tero astuivat eteenpäin, amuletti Teron lappeilla kiiltäen. Farao Tutti, joka yleensä oli hyvin vakava, nosti kulmiaan. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt hovimiekkansa Teron kantavan kadonnutta amulettia takaisin. Yleensä Teron tehtävä oli vain loistaa ja olla kaunis. Mutta nyt Tero oli tehnyt paljon enemmän. Tutti otti amuletin Teron lappeilta ja käänteli sitä sormissaan. Se oli juuri oikea, täydellisesti kunnossa. Farao Tutti nyökkäsi hyväksyvästi. 'Hyvin tehty, Tero. Ja sinäkin, Tutti', hän sanoi rauhallisesti. 'Olette tuoneet takaisin jotain hyvin tärkeää. Tämä amuletti suojelee valtakuntaamme harmilta.' Hän katsoi Teroa tarkemmin. 'Mutta kerro, Tero, miten sinä, tavallinen hovimiekka, onnistuit tässä uskomattomassa tehtävässä?' Tero, joka ei koskaan arkaillut puhua, vastasi heti. 'No, Farao Tutti, se oli melkoinen matka! Ensin kohtasimme krokotiilin, joka itki krokotiilin kyyneleitä – ne olivat muuten tosi suolaisia! Sitten oli se salainen käytävä, joka kaikuu niin, että oma ääni kuulostaa ihan pelottavalta. Ja sitten vielä se pöllö, joka oli niin pulassa, ettei tiennyt miten laskeutua puuhun. Ja lopuksi se kaksijalkainen kivi, joka puhui ihan tyhmiä!' Tero selitti vilkkaasti, melkein pyörähdellen ilmassa innostuksesta. Kaikki salissa katsoivat Teroa suu auki. Hovimiekka, joka puhui? Eikä vain puhunut, vaan kertoi seikkailusta niin elävästi! Jotkut hovimiehistä alkoivat naurahtaa hiljaa, kun Tero matki kaksijalkaisen kiven ääntä. 'Minä en ole kivi! Minä olen suuri ja mahtava... no, melkein!' Tero ilmoitti, saaden muutkin virnistämään. Farao Tutti yritti pysyä vakavana. Hän puri huultaan ja katsoi Teroa tiukasti. Mutta Teron silmät, jotka kimaltelivat terän kahvan yläpuolella, olivat niin täynnä iloa ja vitsikkyyttä, ettei Farao voinut vastustaa. 'Ja sitten se pöllö!' Tero jatkoi, 'Se luuli, että sen kynnet olivat liian pitkät tarttumaan oksaan. Minä sanoin sille, että on paljon helpompaa, kun vain antaa mennä ja luottaa omiin taitoihin. Ja arvatkaa mitä? Se teki niin ja laskeutui kuin mestari!' Tero kertoi ylpeänä. Silloin se tapahtui. Farao Tutti, valtakunnan mahtavin hallitsija, ei voinut enää pidätellä. Hän ensin hihitti, sitten naurahti, ja lopulta purskahti valloittavaan, äänekkääseen nauruun. 'Hah hah hah! Voi Tero! Sinä olet todellakin miekka vailla vertaa!' Farao Tutti naurahti sydämensä pohjasta, ja hänen naurunsa täytti koko suuren salin. Se oli tarttuvaa naurua, ja pian kaikki muutkin salissa nauroivat mukana. Jopa vakavimmat vartijat hymyilivät. Se oli harvinainen näky. Tero keikkui iloisesti. 'Minä olen aina tiennyt olevani jotain erikoista, Farao', se sanoi vaatimattomasti, vaikka sen äänessä kuului selvästi ylpeyttä. 'Mutta on hienoa, että sinäkin huomaat sen.' Farao Tutti pyyhki silmäkulmaansa. 'Tero, sinä et ainoastaan tuonut amulettia takaisin, vaan myös muistutit meitä, että elämässä on tilaa ilolle ja naurulle, vaikka olisi kuinka tärkeitä tehtäviä. Olet pelastanut päivän kahdella tavalla!' Ja niin Farao Tutti määräsi, että Terolle, tälle puhuvalle ja vitsikkäälle hovimiekalle, järjestettäisiin joka ilta oma pieni ilohetki, jossa se saisi kertoa päivän seikkailuistaan tai vain puhua mistä tahansa hauskasta asiasta, joka sen mieleen juolahtaisi. Tutti ymmärsi, että Teron ainutlaatuinen tapa nähdä maailma ja sen kyky saada ihmiset nauramaan oli arvokkaampi kuin mikään kulta tai jalokivi. Terosta oli tullut palatsin virallinen ilontuoja. Hovimiehet, palvelijat ja vartijat nyökkäilivät tyytyväisinä. Olihan se sentään paljon mukavampaa kuunnella Teron hauskoja tarinoita kuin vain seistä hiljaa ja vakavana. Ja olihan Faraon nauru harvinaista herkkua, jota kaikki rakastivat kuulla. Se sai palatsin seinätkin tuntumaan kevyemmiltä ja iloisemmilta. Koko valtaistuinsali oli täynnä lämpöä ja hyvää mieltä. Farao Tutti nousi valtaistuimeltaan ja ojensi Teron takaisin Tutin käteen. 'Huomenna on uusi päivä ja uudet seikkailut, eikö niin, Tero?' Farao kysyi, yhä hymyillen. Tero kimalteli ja vastasi. 'Varmasti, Farao! Ja minä olen valmis kaikkeen, kunhan vain saan puhua mielin määrin ja naurattaa sinua!' Tero sanoi, ja Farao Tutti naurahti taas, tällä kertaa hieman hiljempaa, mutta yhtä sydämellisesti. Se oli täydellinen päätös tälle erikoiselle päivälle. Miekka, joka ei pysynyt hiljaa, oli todellakin pelastanut päivän.

Takaisin palatsiin: Tero ja uudet säännöt

Aurinko alkoi jo laskea ja värjätä Niilin taivaan oranssin ja violetin sävyillä, kun Farao Tutti ja hänen uskollinen, vaikkakin puhelias, miekkansa Tero palasivat palatsiin. Matka takaisin oli täynnä Faraon hilpeää naurua ja Teron vitsikkäitä kommentteja päivän seikkailuista. Jokainen hiekanjyvä tuntui kertovan omaa tarinaansa, mutta Teron tarinat olivat ehdottomasti parhaita. Ne saivat Faraon vatsan tärisemään naurusta niin paljon, että hän melkein unohti olevansa koko Egyptin mahtavin hallitsija. Kun he astuivat palatsin massiivisten porttien läpi, Faraon mieleen hiipi kuitenkin pieni pohdinta. 'Tero,' hän sanoi, kun he kävelivät kohti valtaistuinsalia, jonka seinät olivat koristeltu kauniilla hieroglyfeillä ja värikkäillä maalauksilla. 'Sinä olet todella ainutlaatuinen miekka. Olet nokkela, rohkea ja – no, erittäin puhelias.' Tero keinahti Faraon vyöllä, ikään kuin kumartaen. 'Kiitos, sinun ylhäisyytesi! Minä olen kuin kirjasto, mutta paljon hauskempi ja terävämpi. Ja voin leikata tomaatteja!', Tero vastasi. Farao Tutti pudisti päätään ja hymyili leveästi. 'Niin, niin. Mutta meidän on tehtävä joitakin uusia sääntöjä. Ajattelepa vain, jos sinä olisit puhunut koko ajan neuvoston kokouksessa! Tai kun olisin yrittänyt nukkua!' 'Minä osaan olla hiljaa,' Tero vastasi hieman loukkaantuneen kuuloisena. 'Voin olla kuin kivi... joka osaa puhua, jos haluan.' Farao istahti valtaistuimelleen, joka oli tehty kullasta ja eebenpuusta ja koristeltu kimaltelevilla jalokivillä. Hän taputti sormiaan ajatuksissaan. 'Totta kai. Mutta meidän on silti oltava varovaisia. Maailmassa on monia salaisuuksia, Tero. Ja miekan, vaikka se olisi kuinka hauska, ei ehkä aina kannata kertoa niitä kaikille.' Tero oli hetken hiljaa. Se oli harvinainen hetki. 'Ymmärrän,' se sanoi sitten. 'Että minun pitää olla kuin salainen agentti. Mutta terävämpi ja kiiltävämpi.' Farao naurahti. 'Juuri niin. Joten, kuuntele tarkasti. Tässä ovat uudet säännöt puhuvalle miekalle, Terolle.' Hän kohotti yhden sormensa ilmaan, ja Faraon ääni muuttui hieman virallisemmaksi, vaikka hänen silmissään kimalteli yhä naurun pilke. 'Sääntö numero yksi:' Farao aloitti. 'Tero saa puhua vapaasti, kun olemme kahdestaan. Tai kun joku muu, kuten ylipappi tai kenraali, on pyytänyt sinua puhumaan – mutta vain, jos he todella haluavat kuulla sinua.' 'Eivät he koskaan halua kuulla minua!' Tero mutisi. 'He ovat niin vakavia, että heidän vatsansa kurisee jo pelkästä ajatuksesta nauraa.' Farao jatkoi: 'Sääntö numero kaksi: Kun olemme virallisissa tilaisuuksissa, kuten tärkeissä kokouksissa tai juhlapäivällisillä, Tero pysyy hiljaa. Aivan, aivan hiljaa. Kuin... kuin kivi, jolla ei ole suuta. Tämä on tärkeää, Tero. Viralliset tilaisuudet vaativat arvokkuutta.' 'Mutta minun vitsini olisivat pelastaneet ne tylsät juhlat viime viikolla!' Tero sanoi. 'Kuka haluaa kuunnella ylipapin puhuvan viljasadon ennusteista kolme tuntia, kun voisi kuulla vitsin kameleista, jotka eksyivät hiekkaan?' 'Sääntö numero kolme:' Farao jatkoi, vähät välittäen Teron välihuudosta. 'Jos Farao Tutti tai joku luotettu hovihenkilö pyytää Teroa olemaan hiljaa, Tero totteli välittömästi. Tämä on ehdoton sääntö.' 'Eli, jos sinä sanot

Miekka, joka osasi pitää salaisuuden (melkein)

Tämä on ehdoton sääntö. Farao Tutti oli sanonut vakavasti, ja Tero, miekka, oli nyökännyt niin paljon kuin miekka vain voi nyökätä. Se ymmärsi. Se todella yritti ymmärtää. Mutta yrittäminen oli yksi asia, ja tekeminen toinen. Kuten tiedätte, Tero ei todellakaan ollut tunnettu hiljaisuudestaan. Sen suu, tai siis terä, kävi jatkuvasti. Se kuului sen luonteeseen, kuten kuului myös sen kyky naurattaa kaikkia. Päivät kuluivat palatsissa. Tero yritti parhaansa. Kun ylipappi aloitti pitkän selostuksen Niilin tulvista, Tero puristi kahvaansa tiukasti. Se halusi huutaa: Tuleeko tällä kertaa krokotiilit mukaan uimaan? Toivottavasti ei! Mutta se pysyi hiljaa. Tai no, melkein. Sen kahvasta kuului vaimeaa muminaa, kuin pieni mehiläinen olisi jäänyt ansaan. Farao Tutti vilkaisi sitä ja virnisti. Hän tiesi, että Tero teki parhaansa. Eräänä aamuna Farao Tutti kutsui Teron luokseen. Farao näytti salaperäiseltä. Hän katseli ympärilleen varmistaakseen, ettei kukaan muu ollut kuulemassa. Jopa Bastet-kissa, joka yleensä nukkui Faraon valtaistuimen alla, oli nyt istunut ylös ja tarkkaili uteliaana. Tero, Farao sanoi matalalla äänellä. Minulla on sinulle todella tärkeä tehtävä. Mutta se vaatii ehdotonta salassapitoa. Et saa kertoa kenellekään. Ei edes Anubis-koiralle tai Pöllö-viisastelijalle. Tero oikaisi teränsä pystyyn ja yritti näyttää juhlalliselta. Minä olen valmiina, Farao. Salaisuus on minun teräni syövereissä! Hyvä, Farao jatkoi. Huomenna on Kuningatar Nefertitin syntymäpäivä. Ja me järjestämme hänelle yllätysjuhlat! Olen kutsunut kaikki valtakunnan parhaat leipurit valmistamaan kakkuja ja musiikin taitajat soittamaan iloista musiikkia. Mutta kaikki on salaisuus, kunnes huominen koittaa. Tero huokaisi syvään. Syntymäpäiväjuhlat! Ja yllätys! Tämä oli jännittävin salaisuus ikinä. Ja sen piti pitää se. Farao luotti siihen. Tero lupasi juhlallisesti pitää suunsa kiinni. Tai teränsä, siis. Seuraavan päivän aamu oli Terolle todellinen haaste. Se kuuli palvelijoiden kantavan keittiöstä herkullisia tuoksuja, ja se tiesi, että ne olivat Kuningatar Nefertitin syntymäpäiväkakkuja. Tero halusi huutaa: Tuoksuupa hyvältä! Onko siinä hunajaa ja taateleita? Mutta se puri teräänsä. Tai yritti. Se näki muusikoiden kantavan harppuja ja huiluja kohti juhlasalia. Tero melkein sanoi: Toivottavasti ette soita sitä samaa vanhaa laulua Niilistä! Vai onko teillä joku uusi kappale? Mutta se vain vinkkasi hienovaraisesti kahvallaan, ja muusikot vilkaisivat sitä ihmeissään. Tero punastui, tai ainakin sen kahva tuntui kuumalta. Farao Tutti oli antanut Terolle erityistehtävän: sen piti olla Kuningatar Nefertitin kanssa aamun, jotta kuningatar ei aavistaisi mitään. Tero ja kuningatar olivat usein yhdessä, sillä kuningatar nautti Teron tarinoista ja huumorista. Mutta nyt Teron ei pitänyt kertoa mitään. Onpa kaunis aamu, eikö vain, Tero? Kuningatar Nefertiti sanoi hymyillen. Hän puki ylleen kauniin pellavamekon ja asetti hiuksiinsa sinisen kukan. Tero halusi vastata: Todella kaunis! Mutta tiedän jotain vielä kauniimpaa, mikä tapahtuu tänään iltapäivällä! Mutta sen sijaan se vain nyökkäsi ja teki pienen, hiljaisen hmm -äänen. Kuningatar katsoi Teroa hieman oudosti. Oletpas hiljainen tänään, Tero. Onko kaikki hyvin? Tero hermostui. Se halusi selittää, että se oli vain salaisuuden vuoksi, mutta se ei voinut. Joten se vain heilutti teräänsä edestakaisin ja yritti olla näyttämättä levottomalta. Se oli kuin yrittäisi pidätellä naurua, kun joku kertoo todella hauskan vitsin. Se tuntui sen sisällä kuplivalta. Myöhemmin aamupäivällä he kävelivät palatsin puutarhassa. Anubis-koira juoksi ohi ja halusi leikkiä. Se tökkäsi Teroa kuonollaan. Hau hau! Leikitäänkö piilosta, Tero? Tero halusi vastata: Ei nyt, Anubis! Minulla on liian tärkeä tehtävä. Mutta myöhemmin, kun juhlat alkavat, niin sitten voisin ehkä piiloutua kakun taakse! Mutta se vain ravisti teräänsä ja mutisi jotain epämääräistä. Anubis-koira kallisti päätään ja näytti hämmentyneeltä. Hau? Kuningatar Nefertiti nauroi. Tero taitaa olla tänään uninen. Ehkä se on nähnyt liian monta unta hiekkadyyneistä. Tero halusi huutaa: Ei uninen! Salaperäinen! Salaisuuden haltija! Mutta se vain nyökkäsi jälleen ja yritti hymyillä terällään, mikä näytti varmaan aika hassulta. Pöllö-viisastelija istui puussa ja katseli heitä. Hoo hoo! Mikä on hätänä, Teronen? Oletko menettänyt äänioikeutesi? Tero halusi vastata: En! Minulla on vain suuri salaisuus, jota en voi kertoa! Se on Faraon salaisuus! Ja kuningattaren! Ja kakkujen! Ja musiikin! Mutta se vain vilkutti kahvallaan ja pudisti päätään. Pöllö-viisastelija näytti tyytyväiseltä. Hyvä, hyvä. Hiljaisuus on joskus viisautta. Tero tuskin oli samaa mieltä. Hiljaisuus oli Terolle piinaa. Kun iltapäivä viimein koitti, Tero oli aivan loppu. Sen terä tuntui tärisevän jännityksestä ja salaisuuden painosta. Kuningatar Nefertiti oli viety juhlasaliin, ja Tero oli mukana. Kuningatar ei aavistanut mitään. Hän astui sisään, ja kaikki huusivat: Yllätys! Hyvää syntymäpäivää, Kuningatar Nefertiti! Kuningattaren silmät pyöristyivät. Hän oli todella yllättynyt. Juhlasali oli koristeltu värikkäillä nauhoilla ja kukkasilla. Pöydät notkuivat herkullisia ruokia, ja kakuista leijaili ihana tuoksu. Muusikot alkoivat soittaa iloista musiikkia. Kuningatar katsoi Farao Tuttiin ja sitten Teroon. Te teitte tämän! Ja Tero, sinä osasit pitää salaisuuden! Melkein! hän nauroi. Farao Tutti virnisti ja taputti Teroa kahvasta. Hyvin tehty, Tero. Tiedän, että se oli sinulle vaikeaa. Mutta pidit lupauksesi. Tero tunsi ylpeyttä. Se oli todella onnistunut! Sitten se huokaisi syvään ja sanoi: Huh, se oli vaikeampaa kuin karkulaisen amulettien etsiminen! Olen melkein valmis kertomaan teille vitsin kolmesta kamelista, jotka yrittivät piilottaa syntymäpäiväkakun hiekkadyynien taakse, mutta ne söivät sen itse! Farao Tutti ja Kuningatar Nefertiti nauroivat iloisesti. Vaikka Tero ei ollut täysin hiljaa koko päivää, se oli pitänyt tärkeimmän salaisuuden. Ja se oli jotain, mitä Farao ja kuningatar arvostivat. Se oli oppinut, että joskus hiljaisuus oli todellakin kultaa, varsinkin kun se auttoi yllättämään jonkun juhlilla! Ja nyt, kun salaisuus oli paljastettu, Tero oli jälleen vapaa puhumaan niin paljon kuin halusi. Ja niin se tekikin, kertoen tarinoita ja vitsejä koko loppuillan, tehden kuningattaren syntymäpäiväjuhlista entistäkin iloisemmat ja hauskemmat. Se oli miekka, joka osasi pitää salaisuuden, ainakin melkein, ja se oli siitä todella ylpeä. Ja niin olivat kaikki muutkin.

Outro

Olipa ilo, että kuuntelit tarinan Miekasta, joka ei pysynyt hiljaa, ja kaikista sen hauskoista seikkailuista! Toivottavasti tämä tarina sai sinutkin hymyilemään ja miettimään, mitä kaikkea erikoista omassa maailmassasi voikaan olla. Jos sinulla on mitä tahansa palautetta, tai vaikka ihan omia jännittäviä tarinaideoita, kerro ne rohkeasti Sonacastsille – he kuulevat mielellään! Ehkä sinunkin mielikuvituksessasi asuu salaperäinen ystävä, joka yllättää sinut joka päivä? Muista, että parhaat seikkailut syntyvät usein omassa mielessä. Pidä hauskaa ja tavataan taas seuraavassa kuunteluhetkessä! Heippa!

Lisää tarinoita