SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Matka maan keskipisteeseen

30 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Kuvittele maailma, jossa tuntematon kutsuu syvältä. Entä jos saisit käsiisi salaperäisen viestin, joka lupaa matkan paikkaan, jota kukaan ei ole nähnyt? Tänään sukellamme Jules Vernen klassikon, Matka maan keskipisteeseen, uskomattomaan tarinaan. Professori Lidenbrock ja hänen pelokas veljenpoikansa Axel lähtevät Islannista kohti planeettamme sydäntä. Mitä he löytävät siellä, missä auringonvalo ei koskaan tavoita? Muinaisia olentoja, kadonneita meriä, vai jotain vielä uskomattomampaa? Valmistaudu seikkailuun, joka haastaa mielikuvituksesi rajat.

Salaperäinen Koodi

Professori Lidenbrock, joka rakasti vanhoja, pölyisiä kirjoja enemmän kuin mitään muuta, istui usein kotonaan keskellä valtavaa kirjakasaa. Hänellä oli tapana tutkia kaikkea – pienenpieniäkin yksityiskohtia. Eräänä aurinkoisena päivänä, kun professori selasi vanhaa, suurta kirjaa, hän löysi jotain todella ihmeellistä. Kirjan välistä putosi esiin vanha, kellastunut pergamentti. "Mitä tämä on?" mietti professori ääneen, kun hänen silmänsä harhailivat outojen merkkien ja sotkujen yli. Se ei ollut tavallista tekstiä! Professori yritti parhaansa mukaan lukea, pyöritteli lappua ja jopa haisteli sitä, mutta ei ymmärtänyt mitään. "Tämä on salainen koodi!" hän huudahti, hänen poskensa punoittivat innostuksesta. Axel, professori Lidenbrockin veljenpoika, katsoi hämmentyneenä. Koodi näytti aivan epäselvältä. Siinä oli vain outoja kirjaimia, jotka eivät muodostaneet sanoja. Mutta professori ei antanut periksi! Monet päivät ja yöt he pohtivat arvoitusta. Lopulta, kun kaikki toivo tuntui jo menetetyltä, professori sai salamannopean oivalluksen! Koodi paljasti jotain uskomatonta: islantilaisen tiedemiehen Arne Saknussemmin jättämän salaisen reitin syvälle, syvälle maan sisään! He olivat löytäneet kartan matkalle maan keskipisteeseen. Ja niin alkoi seikkailu!

Valmistelut ja Matka Islantiin

Okei, professori Lidenbrock oli aivan innoissaan, kun salainen koodi paljasti matkan maan keskipisteeseen! Hänen silmänsä loistivat kuin vastasyntyneet tähdet, ja hän hypisteli vanhaa pergamenttia, ikään kuin se olisi ollut maailman kallein aarre. Hän puhui niin nopeasti, että sanat tuntuivat törmäilevän toisiinsa, täynnä jännitystä ja uuden löydön iloa. ”Axel, Axel!” hän huudahti, ”Me olemme löytäneet sen! Legendojen ja unien paikan! Me menemme sinne, minne kukaan ei ole koskaan ennen mennyt!” Minä, Axel, olin taas hieman eri mieltä. Minun vatsassani lepateli perhosia, mutta ne eivät olleet onnellisia perhosia. Ne olivat pikemminkin huolestuneita perhosia, jotka miettivät: ”Maan keskipisteeseen? Eihän sinne voi mennä! Siellä on varmasti kuumaa laavaa ja pelottavia hirviöitä!” Mutta professori Lidenbrock ei kuunnellut. Kun hän oli saanut päähänsä jotain, ei ollut ketään tai mitään, joka olisi voinut pysäyttää hänet. Hän oli kuin suuri, lempeä norsunpoikanen, joka päätti mennä juuri siihen suuntaan, minne nenä osoitti, ja mitkään esteet eivät pidätelleet häntä. Niinpä alkoivat valmistelut. Professori teki valtavan listan kaikesta, mitä he tarvitsisivat. Se oli pidempi kuin jouluostoslista! Mitä ihmettä mukaan sellaiselle retkelle? Ei sinne voinut todellakaan mennä tyhjin käsin, varsinkaan maan alle, missä ei ollut kauppoja tai apteekkeja. He tarvitsivat paljon ruokaa, joka säilyisi pitkään: kuivaa lihaa, keksejä, korppuja ja paljon pullovettä. Professori sanoi, että oli tärkeää syödä hyvin, jotta jaksaa tutkia ja pitää mielen kirkkaana. He tarvitsivat myös köysiä, vasaroita, lapioita ja hakkuja – kuka tietää, mitä esteitä maanalainen maailma kätkisi? Ehkä heidän pitäisi kaivaa tai kiivetä. Lisäksi mukaan pakattiin lämpimiä vaatteita, kuten villatakkeja ja paksuja huiveja, koska maan alla voisi olla kylmää. Mutta myös kevyitä vaatteita, jos siellä olisikin yllättävän kuuma! Ja mikä tärkeintä, he tarvitsivat valoa! Lamppuja ja öljyä, jotta he näkisivät pimeässä. Ilman valoa ei pimeässä luolassa näkisi yhtään mitään! Professori muisti myös ottaa mukaan karttoja ja kompassin, vaikka heillä olikin Saknussemmin salaperäinen pergamentti. Olihan tärkeää tietää, missä päin maailmaa he olivat, vaikka olisivatkin maan alla. Ja tietenkin hän pakkasi valtavan pinon muistikirjoja ja kyniä – professori halusi kirjoittaa ylös ihan kaiken, mitä he näkivät ja kokivat. Hän oli tiedemies, ja tiedemiehet keräävät tietoa! He pakkasivat kaiken valtaviin reppuihin ja puulaatikoihin, jotka olivat niin isoja, että Axel luuli niitä pieniksi mökeiksi. Sitten oli aika sanoa hyvästit. Axelin tyttöystävä, kaunis Graüben, oli huolissaan. Hän halasi Axelia tiukasti ja pyysi tätä olemaan varovainen. Professori Lidenbrock lupasi tuoda Axelin takaisin ehjänä ja terveenä, ja vieläpä täynnä uusia tarinoita kerrottavaksi. Matka alkoi Hampurista, Saksasta. Ensin he matkustivat suuressa laivassa kohti Tanskan maata. Merellä tuuli tuiversi ja lokit huutelivat. Axel katseli laivan perässä lentäviä lintuja ja tunsi suolaisen merituulen kasvoillaan. Hän mietti, miltä maan keskipisteessä mahtaisi näyttää. Oliko siellä dinosauruksia? Tai ehkä jättimäisiä kasveja, joita kukaan ei ollut koskaan ennen nähnyt? Vai oliko siellä pieniä keijuja, jotka asuivat kristalliluolissa? Professori taas käveli laivan kannella edestakaisin, sormet selän takana, ja puhui koko ajan Saknussemmin salaisuudesta. Hän oli niin innoissaan, ettei malttanut pysyä paikoillaan. Tanskasta he nousivat uuteen laivaan, joka vei heidät vielä kauemmas pohjoiseen, kohti mystistä Islannin saarta. Se oli pitkä matka. Meri oli välillä tyyni kuin peili, ja välillä se kuohui ja aaltoili kuin jättiläisten kylpyamme. Yön tullen tähtitaivas näytti uskomattomalta, kirkkaammalta kuin koskaan. Axel tunsi itsensä hyvin pieneksi valtavan meren ja taivaan välissä. Lopulta, monen päivän ja yön jälkeen, he saapuivat Islantiin. Se oli aivan erilainen paikka kuin Hampuri tai Tanska! Siellä oli korkeita, jylhiä vuoria, joista nousi usein savua ja höyryä, kuin maa olisi hengittänyt. Mustat laavakivet peittivät maata kaikkialla, ja maaperä oli täynnä yllätyksiä. Ilma oli raikas ja viileä, ja talot näyttivät erilaisilta, ehkä vähän kuin hobittien pesät – matalia ja kestäviä. Satamassa heitä oli vastassa islantilainen mies nimeltä Hans. Hans oli hiljainen, vahva ja erittäin taitava metsästäjä. Hän oli heidän oppaansa. Hänellä oli ystävälliset silmät, mutta hän puhui hyvin vähän. Axel mietti, että Hans oli kuin vuori itse – vankka, rauhallinen ja täynnä hiljaista voimaa. Hans johdatti heidät pieneen, kodikkaaseen taloon, jossa he saivat levätä matkan uuvuttamina. Seuraavina päivinä he tekivät viimeiset valmistelut Hansin kanssa. Hans näytti heille, miten vuorilla liikutaan turvallisesti ja miten köysiä käytetään. Hänellä oli myös vahvoja muuleja, jotka kantoivat heidän raskaita tavaroitaan vuoristopoluilla. Professori selitti, että Saknussemmin koodi osoitti tietyn vuoren Islannissa – sammuneen tulivuoren nimeltä Snæfellsjökull. Sieltä heidän matkansa maan keskipisteeseen alkaisi, vuoren kraatterista. Se kuulosti uskomattoman jännittävältä ja samalla hieman pelottavalta. Pian he olisivat valmiita. Aurinko paistoi Islannin yllä, mutta he olivat menossa paikkaan, missä aurinko ei koskaan paista. Mitä he löytäisivät syvältä maan uumenista? Millaisia salaisuuksia vanha maapallo kätki sisäänsä? Seuraavaksi he aloittaisivat laskeutumisen!

Laskeutuminen Alkaa

Niin se päivä koitti, jolloin professori Lidenbrock, nuori Axel ja heidän vähäsanainen, mutta vahva oppaansa Hans olivat valmiina. He seisoivat Snæfellsjökullin vuoren suuaukon reunalla Islannissa. Tuo aukko näytti aivan valtavalta, tummalta kuopalta, joka nieli kaiken valon ympäriltään. Edellisenä päivänä he olivat löytäneet oikean onkalon, sen, jonka varjo osui täsmälleen oikeaan paikkaan keskipäivällä, aivan kuten vanhassa käsikirjoituksessa luki. Nyt oli aika astua sisään tuntemattomaan, sinne, minne kukaan ei ollut ennen astunut. Professori Lidenbrockin silmät paloivat innosta, ja hän tuoksui jännittävältä, vähän pölyltä ja vanhalta paperilta. ”Eteenpäin, Axel! Eteenpäin! Maailma odottaa meitä syvyyksissään!” hän huudahti, ja hänen äänensä kaikui jo hieman ontosti vuoren uumenissa. Axel taas tunsi pienen perhosen vatsassaan – tai ehkä se oli monta perhosta! Miltä se tuntuisi, astua sinne, minne kukaan ei ollut ennen mennyt? Hans oli ottanut esiin pitkät, vahvat köydet ja kiinnitti ne huolellisesti kalliota vasten. Hän oli todellinen mestari kiipeilyssä, kuin vuorikauriin sukua! Ensin laskeutui Hans, sitten professori Lidenbrock ja viimeisenä Axel. Heidän otsalampunsa leikkasivat pimeyttä kuin pienet kultaiset miekat, mutta valo hukkui nopeasti ympäröivään synkkyyteen. Aluksi tunneli oli leveä, kuin valtava, kivinen kurkku, josta voisi laulaa kovaa. Jokainen askel oli varovainen, jokainen käden tarttuminen kiveen tarkkaa. Kosteus tuntui heidän kasvoillaan, kuin olisi kävellyt sumun läpi, ja ilma muuttui viileämmäksi, raskaammaksi. He kuulivat oman hengityksensä ja omien saappaidensa äänen kaikuvan jännittävästi. ”Kuinka syvälle me olemme jo menneet?” Axel mietti salaa, mutta ei sanonut sitä ääneen. Hän ei halunnut professoria huolestuttamaan, joka oli niin onnellisen näköinen. Hetken kuluttua, valtava onkalo kapeni. Nyt he olivat kapeassa tunnelissa, joka kiemurteli ja mutkitteli kuin jättimäinen käärme maan sisällä. Seinät olivat sileitä joissakin paikoissa, kuin hiottuja, toisissa taas teräviä ja rosoisia, aivan kuin jättimäinen peikko olisi raapinut niitä. Hans osasi löytää aina parhaat paikat tarttua ja parhaat askeleet ottaa, hänellä oli kuin taikasormet ja -jalat. Hän liikkui äänettömästi ja varmasti, kuin vuoriston oma henki, joka tunsi jokaisen sopukan. Professori Lidenbrock seurasi häntä valppaana, tarkastellen jokaista kiveä ja mineraalia uteliaana, kuin olisi etsinyt piilotettuja aarteita. ”Katsokaa, Axel! Tässä on graniittia! Ja tuossa taas jotain aivan muuta, en ole koskaan nähnyt tällaista! Se kimaltaa!” hän saattoi huudahtaa. Axel yritti olla yhtä innostunut, mutta hänen mielessään pyöri myös kysymyksiä: miten täällä voi hengittää ilman haisevia höyryjä? Kuinka kauas tämä tunneli jatkuu, ikuisuuteenko? Syvemmälle ja syvemmälle he menivät, kuin olisivat sukeltaneet hitaasti uneen. Jossain kauempana kuului pientä tippumista, kuin pisarat putoilisivat johonkin tuntemattomaan lampeen. Se oli veden ääntä, ja se toi pienen helpotuksen tunteen – ainakin heillä oli vettä juotavaksi! Mutta mistä se tuli? Ja mihin se meni? Seinät tuntuivat kylmiltä ja märiltä kosketettaessa, kuin koskettaisi suuren jäänapin kylkeä. Ilmassa oli raikas, mutta hieman tunkkainen tuoksu, sekoitus kiveä, kosteutta ja jotain aivan muuta, ehkä tuhansia vuosia vanhaa maan omaa tuoksua. Joskus he pitivät pienen tauon. Silloin oli aivan hiljaista, niin hiljaista, että he melkein kuulivat omat ajatuksensa, tai pienen hiiren rapistelun kaukana. Ja sitten, aivan yhtäkkiä, Hans saattoi osoittaa jotain ja vain nyökätä. Hän oli löytänyt seuraavan, turvallisen kohdan jatkaa, kuin olisi osannut lukea kiveä. Yhdessä kohtaa tunneli muuttui hyvin jyrkäksi, melkein kuin liukumäeksi. Kivestä oli tullut liukasta veden takia. Hans laski köysien avulla pienen laatikon, jossa oli heidän tarvikkeitaan, alas ensin. Sitten hän auttoi professoria ja Axelia. Axel tunsi sydämensä lyövän nopeammin, kun hän liukui varovasti alaspäin. ”Tuntuu kuin olisimme suuressa kivisessä kurkussa, ja se nielisi meitä syvemmälle ja syvemmälle”, Axel ajatteli. Mutta professorin innostus oli tarttuvaa. ”Erinomaista, Axel! Jokainen metri syvemmälle on uusi löytö! Ajatelkaa, kuinka harva ihminen on saanut kokea tämän!” hän sanoi leveästi hymyillen. Hans pysyi aina rauhallisena. Hän ei puhunut paljon, mutta hänen jokainen tekonsa oli harkittu ja vahva. Hän kantoi suurinta osaa heidän tavaroistaan, ja vaikka professori ja Axel olivat usein väsyneitä, Hans näytti jaksavan aina, kuin olisi ollut tehty kivestä ja teräksestä. Hänen lempeä, mutta varma katseensa antoi Axelille turvaa pimeässä. Hän oli kuin hiljainen vartija tässä pimeässä, tuntemattomassa maailmassa. Hän näytti heille pieniä koloja, joihin saattoi levätä hetkeksi, ja osoitti, missä oli parasta vettä tippumassa. Tämä oli heidän uusi kotinsa, ainakin toistaiseksi, ja Hans teki siitä turvallisen ja miellyttävän. Kun he jatkoivat matkaansa, he alkoivat nähdä kallioseinissä aivan ihmeellisiä kuvioita. Ne olivat kuin suuria, kivisiä piirroksia, jotka olivat syntyneet miljoonien vuosien aikana. Joissakin kohdissa oli kimaltelevia kiteitä, jotka heijastivat otsalamppujen valoa kuin pienet tähdet pimeässä. Toiset kivet olivat monivärisiä, punaisia, oransseja ja sinisiä raitoja, aivan kuin joku jättiläinen olisi maalannut ne. ”Nämä ovat maapallon omia taideteoksia”, professori Lidenbrock selitti. ”Jokainen kivi kertoo tarinaa maapallon historiasta, aivan kuin vanha kirja, mutta kiviin kirjoitettuna.” Axel kosketti viileää, sileää kiveä. Tuntui kuin hän koskettaisi itse aikaa, joka oli mennyt ohi tuhansia vuosia sitten. Tunnit kuluivat. He eivät tienneet, oliko ulkona yö vai päivä, sillä täällä oli aina pimeää, paitsi heidän lamppujensa valossa. He söivät yksinkertaisia eväitä ja lepäsivät pienissä luolissa, jotka Hans löysi taitavasti. Maa tuntui syvältä ja vanhalta heidän ympärillään. He olivat jo niin syvällä, että heidän korvissaan suhisi hieman, aivan kuin meren kohina. Mutta se ei ollut merta. Se oli maapallon omaa, syvää hengitystä, joka tuntui vatsassa asti. He olivat pienen pieniä pisteitä valtavan maapallon sisällä, matkalla kohti sen sydäntä. Ja matka oli vasta alussa. Mitä kaikkea he vielä löytäisivät, kun he menisivät vieläkin syvemmälle ja syvemmälle? Heidän suuri seikkailunsa oli vasta kunnolla käynnistymässä, jännittävämmin kuin yksikään uni!

Maanalainen Maailma ja Kadonneet Meret

Ja niin, professori Lidenbrock, Axel ja Hans jatkoivat matkaansa. He kävelivät, he liukuivat, he kiipesivät alas pitkiä, mutkittelevia tunneleita, jotka tuntuivat vievän heidät syvemmälle ja syvemmälle Maan sisuksiin. Jokainen askel oli kuin sukellus tuntemattomaan. Olisikohan siellä enää auringonvaloa? Ei, ei tietenkään. Mutta arvatkaapas mitä he löysivät? Aivan oikein! Ei ollut enää pimeää! Seinät alkoivat hohtaa heikosti, kuin sadat pikkuruiset tähdet olisivat muuttaneet paikkaa ja kiinnittyneet kiviin. Nämä eivät olleetkaan tähtiä, vaan eriskummallisia, valoa hehkuvia kristalleja ja sammalia, jotka tuntuivat elävän ja hengittävän syvällä maan alla. Ne valaisivat heidän polkuaan pehmeällä, vihreällä ja sinisellä valolla, joka sai kaiken näyttämään ihan taianomaiselta. Axelin silmät laajenivat ihmetyksestä. Hän oli kuvitellut, että maan alla olisi vain mustaa ja kylmää kiveä, mutta tämä olikin aivan toisenlaista. Kuin olisi astunut aivan uuteen maailmaan, josta kukaan ei ollut koskaan aiemmin kertonut! Professorikin nyökkäili tyytyväisenä ja hymyili viiksiensä alta. Hans vain käveli rauhallisesti eteenpäin, tottuneena jo kaikkiin ihmeisiin. Kun he kävelivät eteenpäin, tunnelit alkoivat laajentua. Ensin pienistä luolista tuli isompia, sitten niistä tuli valtavia, uskomattoman suuria saleja, joiden kattoa he eivät edes nähneet! Ne olivat niin korkeita, että niihin olisi mahtunut kokonainen kaupunki! Ja niissä kasvoi outoja kasveja, jotka eivät tarvinneet aurinkoa. Jättimäisiä sieniä, jotka olivat korkeampia kuin puut, ja kukkia, jotka hehkuivat omalla valollaan, kuin pienet lyhdyt pimeässä. Ja sitten... He saapuivat paikkaan, joka sai heidät pysähtymään aivan sanattomiksi. Heidän edessään aukesi jotain, mitä he eivät olleet osanneet edes unelmissaan kuvitella. Ei ollutkaan enää kiveä tai kasveja... Vaan valtava, kimmeltävä, hehkuva... meri! Aivan oikein! Maan alla, syvällä syvällä, oli valtava meri, joka levisi niin kauas kuin silmä kantoi. Sen pinta oli tyyni ja peilasi yläpuolella hohtavien kristallien valoa, luoden tuhansia pikkuruisia tanssivia valopisteitä. Se näytti ihan tähtitaivaalta, mutta ylösalaisin! Kuka olisi uskonut, että Maan sisällä voisi olla tällainen kadonnut meri? Professori Lidenbrock oli aivan haltioissaan. Hän juoksi rantaan ja kosketti vettä. Se oli lämmintä ja raikasta. "Uskomatonta! Uskomatonta!" hän huudahti, "Tämä on Primitiiivinen meri! Meri, joka on ollut täällä miljoonia vuosia, ihan Maan alusta asti!" Axel ihmetteli, kuinka he voisivat päästä meren yli. Se oli liian leveä uimiseen. Mutta Hans, joka oli aina niin kekseliäs, löysi aivan rannan tuntumasta jotain aivan erikoista. Se näytti hieman vanhalta, mutta jännittävältä! Se oli kuin iso puinen lautta, joka oli tehty paksuista tukeista. Joku oli ehkä jättänyt sen sinne kauan sitten. Tai ehkä se oli kasvanut siinä, kuin puuvene? Kukapa tietää! Niinpä he päättivät lähteä matkaan tällä vanhalla, mutta niin kovin luotettavan näköisellä lautalla. He työnsivät sen varovasti veteen, ja lautta kellui kevyesti. Axel, professori ja Hans astuivat kyytiin, ja Hans alkoi taitavasti ohjata lauttaa pitkällä kepillä, työntäen sitä rannasta poispäin. Meri oli ihana. Aivan tyyni ja hiljainen, vain lautan pieni keinunta ja veden loiske laudan kylkiä vasten rikkoivat rauhan. He katselivat ympärilleen. Veden alla näkyi outoja kasveja, jotka hehkuivat samalla tavalla kuin seinien kristallit. Ja sitten, he näkivät jotain liikkuvan! Suuria, lempeitä olentoja, jotka uivat rauhallisesti lautan ohi. Ne olivat kuin valtavia kaloja, mutta niillä oli pitkät kaulat ja ne näyttivät hymyilevän! Ehkä ne olivat ikivanhoja merilohikäärmeitä, jotka olivat asuneet täällä Maan alla jo ennen kuin dinosaurukset edes kävelivät Maan pinnalla! Ne eivät olleet pelottavia, vaan pikemminkin uteliaita ja ystävällisiä. Yksi niistä jopa nousi päällään vedenpinnasta ja vilkutti evällään, kuin sanoen "Hei, mukavaa matkaa!" Lautta lipui eteenpäin päivän ja yön. Tai ainakin siltä se tuntui, sillä maan alla ei ollut aurinkoa eikä tähtiä kertomassa ajasta. He söivät eväitään, katselivat vedenalaisen maailman ihmeitä ja tunsivat itsensä pieniksi ja jännittyneiksi tässä valtavassa, salaperäisessä paikassa. Yhtäkkiä, kaukana edessäpäin, he näkivät jotain. Se näytti pieneltä tummalta läiskältä suuren meren keskellä. Mitä se voisi olla? Se kasvoi ja kasvoi, kun he lähestyivät sitä lautallaan. Ja pian he ymmärsivät. Se ei ollutkaan pelkkä läiskä, vaan... saari! Aivan oikein! Meren keskellä oli pieni, outo saari, joka oli täynnä vanhoja, erikoisia puita ja outoja kukkia. Ne näyttivät aivan erilaisilta kuin mitkään puut tai kukat, joita he olivat koskaan nähneet Maan pinnalla. Saaren ranta oli täynnä kiiltäviä kiviä, jotka kimaltelivat kuin jalokivet. He ohjasivat lautan varovasti saaren rantaan. Astuessaan maihin he tunsivat, kuinka jalkojen alla oli pehmeää, erilaista maata. Professori kumartui tutkimaan sitä. "Tämä on täynnä muinaisten kasvien jäänteitä!" hän huudahti, "Tämä saari on kuin aikakapseli menneisyydestä!" Axel löysi pienen, kuoren, joka oli kuin miljoona vuotta vanha simpukankuori, mutta se oli aivan valtavan suuri ja hohti kauniisti. Kenties se oli kuulunut jollekin lempeälle merenelävälle, joka oli elänyt täällä jo ennen ihmisiä. Ja Hans löysi pienen kiven, joka näytti aivan hymyilevältä kasvolta. Ehkä se oli taikakivi? He ihmettelivät, oliko kukaan koskaan käynyt tällä saarella aiemmin. Se tuntui niin koskemattomalta ja salaperäiseltä. He eivät viipyneet kauaa, sillä heidän matkansa kohti Maan keskipistettä jatkui. He tiesivät, että meren toisella puolella odotti jotain aivan uutta ja vieläkin jännittävämpää. Tämä kadonnut meri ja sen ihmeet olivat olleet vain yksi upea osa heidän suurta seikkailuaan. Mitäköhän kaikkea muuta Maan sisus piilotteli? He olivat nähneet hohtavia kristalleja, jättimäisiä sieniä ja muinaisia meriä, joissa uiskenteli hymyileviä lohikäärmeitä. Mutta heidän matkansa oli vasta alussa. Vielä syvemmälle Maan sydämeen heidän oli mentävä, löytääkseen seuraavan suuren ihmeen. Ja se saattoi olla jopa tätäkin uskomattomampi!

Vaarat ja Ihmeet Syvyyksissä

Mitä he seuraavaksi löytäisivätkään? Professori Lidenbrock, hänen pojanpoikansa Akseli ja heidän vähäsanainen oppaansa Hans jatkoivat matkaansa syvemmälle Maan syleilyyn. He kävelivät nyt pitkän, mutkittelevan tunnelin läpi, jonka seinät hohtivat himmeästi kuin tuhannet pienet tulikärpäset olisivat tanssineet siellä. Ilma oli lämmin ja kostea, ja kaukaisuudesta kuului vaimea, salaperäinen kohina. Yhtäkkiä tunneli kapeni. Sen lattia alkoi viettää jyrkästi alaspäin, ja pimeys tiheni niin, että edes tulikärpästen hohto ei enää auttanut. ”Pimeää!” huudahti Akseli, tarttuen vaistomaisesti Hansin käteen. Hans, joka oli aina rauhallinen kuin syvä järvi, otti esiin pienen taskulampun, joka oli täynnä taikavalovoimaa. Lamppu valaisi edessäpäin mutkittelevan, kivisen käytävän, joka näytti vievän suoraan alaspäin. Se oli kuin liukumäki, mutta kivestä ja ilman pehmeää laskua! ”Ei huolta,” professori sanoi, ”Hans näyttää meille tien. Meillä on omat luonnonmukaiset kiipeilyköydet – varpaat ja sormet!” Hans hymyili pienesti ja alkoi laskeutua taitavasti, askel askeleelta, varoen liukkaita kiviä. Akseli ja professori seurasivat perässä, pitäen kiinni toisistaan ja tunnelin reunoista. Laskeuduttiin pitkään, ja he tunsivat pientä perhosten lepattelua vatsassaan. Mutta Hansin johdolla he tunsivat olonsa turvalliseksi. Ja sitten, aivan yllättäen, he liukuivat ulos! He laskeutuivat pehmeälle, sammaleen peittämälle alustalle. Edessä heillä avautui näky, joka sai heidät haukkomaan henkeään. Se ei ollut enää tunneli. Se oli valtava luola, niin suuri, että sen kattoa ei erottanut! Ja mikä parasta, se oli täynnä elämää! Kuvitelkaa metsä, joka kasvaa syvällä Maan alla. Mutta tämä metsä ei ollut tavallinen. Sen puut olivat tehty hohtavista kristalleista, jotka säteilivät kauniita värejä: sinistä, vihreää, kultaista ja punaista. Lehdet olivat kuin kimaltelevia jalokiviä, ja niiden seassa lenteli pieniä, valoa hohkaavia keijuja, jotka jättivät jälkeensä hopeista pölyä. Maassa kasvoi pehmeitä, pörröisiä sieniä, jotka olivat kirkkaanvärisiä ja tuoksuivat makealle, kuin hattara. Tämä oli Valon Metsä! Kun he astuivat syvemmälle metsään, he kuulivat pientä rapinaa. Pienen kristallipuun takaa kurkisti pieni, pörröinen olento, jolla oli isot, uteliaat silmät ja pitkät, heiluvat korvat. Se oli Maa-pupunen! Mutta tämä pupunen osasi puhua. ”Tervetuloa Valon Metsään!” se sanoi, ”Minä olen Pörrö, metsän vartija. Oletteko te Maan pinnalta?” Professori Lidenbrock nyökkäsi innoissaan. ”Aivan oikein, ystävä hyvä! Olemme matkalla Maan keskipisteeseen!” Pörrö hypähti iloisesti. ”Ooh, jännittävää! Täällä on paljon ihmeitä, mutta myös paikkoja, joihin ei kannata mennä. Minä voin näyttää teille turvallisen polun joelle, jossa valo virtaa!” Akseli hieroi silmiään. Puhuva pupu kristallimetsässä! Tämä oli vielä uskomattomampaa kuin hymyilevät lohikäärmeet! Pörrö pomppi edellä, sen pieni, pörröinen häntä heilui iloisesti. He kävelivät Valon Metsän läpi, ohittaen helmeileviä vesiputouksia, jotka valuivat kirkkaanpunaisista kivistä ja laskeutuivat hohtaviin lampiin. Lopulta he saapuivat valtavan joen rantaan. Mutta tämä joki ei ollut täynnä vettä. Se oli täynnä puhdasta, nestemäistä valoa, joka virtasi hitaasti ja lumoavasti, heijastaen sateenkaaren värejä. Joki oli niin kirkas, että sen pohjasta saattoi nähdä hohtavia kiviä ja uneliaita, valoa syöviä kaloja, jotka uiskentelivat siinä rauhallisesti. ”Tämä on Valojoki,” Pörrö selitti. ”Se vie syvemmälle, mutta myös suojelee teitä. Seuraamalla tätä jokea löydätte seuraavan vihjeenne. Mutta varokaa, Maan syvyyksissä asuu myös vanhoja salaisuuksia, jotka eivät halua tulla löydetyiksi.” Professori ja Akseli katselivat toisiaan. Jokainen askel syvemmälle paljasti jotain uutta ja ihmeellistä. Mitä muita salaisuuksia Maan sydän kätkeekään? Ja oliko tämä Valojoki todella avain seuraavaan suureen seikkailuun? He olivat valmiita saamaan sen selville!

Aika ja Elämän Alkuperä

Valojoki virtasi syvemmälle ja syvemmälle, ja sen hohtava vesi vei ystävämme uskomattomille paikoille. Professori Lidenbrockin silmät loistivat innosta, sillä hän tiesi, että jokainen mutka joessa voisi paljastaa uuden salaisuuden. Axel, joka oli aluksi ollut hieman arka, oli nyt täynnä uteliaisuutta. Ja Hans, hän vain meloi rauhallisesti, aina valmiina uusiin seikkailuihin. Joen varrella kasvoi outoja kasveja. Ne olivat niin suuria, niin suuria, että niiden lehdet olivat kuin peittoja, ja niiden kukat loistivat omalla valollaan! Ei aurinkoa, mutta silti valoa! 'Katso, Axel,' professori kuiskasi, 'nämä kasvit ovat peräisin ajasta, jolloin maailma oli vielä hyvin, hyvin nuori. Ne ovat kuin eläviä muistoja menneisyydestä.' Axel kosketti varovasti erään kasvin samettista lehteä. Se tuntui pehmeältä ja viileältä. 'Mutta miten ne voivat kasvaa täällä, ilman aurinkoa?' hän kysyi ihmeissään. Professori naurahti lempeästi. 'Maa kätkee sisälleen paljon enemmän, kuin osaamme kuvitellakaan, rakas poikani. Jotkut kasvit ja eläimet ovat löytäneet aivan omat tapansa elää ja loistaa täällä syvällä.' He jatkoivat matkaansa, ja joen rannat muuttuivat yhä erikoisemmiksi. He näkivät valtavia puita, jotka olivat muuttuneet kiviksi! Ne olivat niin vanhoja, että olivat olleet olemassa jo silloin, kun isot dinosaurusvauvat olivat vasta kuoriutumassa munistaan! Ajatelkaa, kuinka monta syntymäpäiväkakkua siinä ajassa olisi syöty! Professori selitti, että näitä kutsuttiin kivettyneiksi metsiksi. Ne olivat todisteita ajasta, jota emme voi edes kuvitella. 'Aika on täällä erilaista,' professori sanoi. 'Se on kuin nukkuisi syvää unta, ja herää välillä näyttämään meille pätkiä menneisyydestä.' Axel yritti kuvitella sitä. Niin paljon aikaa oli kulunut, niin monia asioita oli tapahtunut maan päällä, mutta täällä alhaalla, syvällä, aika tuntui olevan pysähtynyt, säilyttäen kaiken ennallaan. Yhtäkkiä, joen pinnalla näkyi liikettä. Valtava varjo liukui syvyyksistä ylöspäin. Axel puristi professoria hihasta, hieman jännittyneenä. Mutta professori vain hymyili leveästi. 'Älä pelkää, Axel. Tämä on vain yksi Maan syvyyksien asukas.' Veden alta nousi esiin jotain aivan uskomatonta! Se oli valtava, kilpikonnamainen olento, mutta sen kilpi kimalteli kuin tuhannet timantit! Sen silmät olivat suuret ja lempeät, ja se ui rauhallisesti heidän veneensä ohi, heiluttaen hitaasti evoitään. Se oli kuin elävä saari, joka oli herännyt unestaan. 'Tämä on esihistoriallinen kilpikonna, rakas poikani,' professori selitti. 'Se on elänyt täällä jo ennen ihmisiä, ennen dinoja, ennen melkein kaikkea mitä tiedämme! Se on nähnyt Maan syntyvän ja muuttuvan.' Kilpikonna vilautti heille ystävällisen nyökkäyksen, tai ainakin siltä se näytti, ja sitten se lipui takaisin joen syvyyksiin, jättäen jälkeensä vain kimaltavia vesihiukkasia. Hans, joka oli yleensä hiljainen, murahti tyytyväisesti. Hän oli tottunut kaikenlaisiin eläimiin, mutta tämä jättiläiskilpikonna oli selvästi tehnyt vaikutuksen. He jatkoivat matkaansa syvemmälle, ja pian he saapuivat paikkaan, missä joki levisi laajemmaksi, muodostaen pienen, kirkkaan järven. Sen rannat olivat täynnä outoja kuvioita ja muotoja. 'Nämä ovat todisteita menneisyydestä!' professori huudahti, hypäten rannalle ja kumartuen tutkimaan. 'Nämä ovat fossiileja! Ne ovat kuin kiviksi muuttuneita kuvia ja muotoja eläimistä ja kasveista, jotka elivät täällä tuhansia ja tuhansia vuosia sitten.' Hän osoitti sileää kiveä, jossa näkyi kaunis kuvio, kuin jättiläisen lehti. 'Katso, Axel! Tämä on ikivanhan saniaisen jälki. Se on kuin Maan vanha valokuva-albumi!' Axel juoksi katsomaan. Se oli uskomatonta! Kiviin oli painunut kuvia merenelävistä, joilla oli kauniit kuoret, ja kasveista, joita hän ei ollut koskaan nähnyt missään kuvakirjassa. Jokainen kivi kertoi tarinan ajasta, jolloin maailma oli aivan erilainen. Tuntui kuin he olisivat matkustaneet aikakoneella taaksepäin, niin, niin kauas menneisyyteen, että he melkein tunsivat dinosaurusten askelten tärinän ja kuulevat jättiläissaniaisten suhinan. Professori Lidenbrock istui alas pienen kivikasan päälle, silmät tuikkivat. 'Täällä maan syvyyksissä aika ei kulu samalla tavalla kuin siellä ylhäällä,' hän sanoi. 'Se säilyttää asiat, suojelee niitä, kuin suuri aarrearkku. Ja jokainen löytö, jonka teemme, on kuin yksi avain tuohon arkkuun. Nämä ikivanhat kasvit ja eläimet, nämä fossiilit – ne kertovat meille, mistä kaikki alkoi. Ne kertovat meille elämän alkuperästä Maassa.' Axel mietti sitä. Maailma oli siis paljon vanhempi ja salaperäisempi kuin hän oli osannut kuvitellakaan. Ja siellä ylhäällä, auringonpaisteessa, ihmiset kävelivät ja leikkivät, eivätkä tienneetkään, millaisia ihmeitä ja tarinoita heidän jalkojensa alla piili. Hän tunsi pientä kutitusta vatsassaan – sellaista hyvää kutitusta, joka tulee, kun on osa jotain suurta ja jännittävää. Mutta Valojoki ei ollut vielä lopettanut matkaansa. Se virtasi edelleen, kutsuen heitä syvemmälle, kohti uusia löytöjä. Mitä muuta tämä muinainen maailma kätkikään sisäänsä? Ja oliko siellä vielä suurempia, vanhempia salaisuuksia, jotka odottivat heidän löytämistään? He tunsivat, että heidän seikkailunsa oli vasta alussa, ja jokainen uusi hetki oli kuin uusi sivu taianomaisessa kirjassa. He olivat valmiita kääntämään seuraavan sivun!

Paluu Pintaan

He olivat valmiita kääntämään seuraavan sivun! Mutta kukapa olisi osannut arvata, että tämä sivu veisikin heidät ylöspäin, takaisin kohti auringonpaistetta? Sen sijaan, että he olisivat jatkaneet syvemmälle maapallon uumeniin, kohtalo päättikin johdattaa heidät takaisin valoon. Tämä oli yllätys, jota kukaan ei ollut osannut odottaa. Heidän seikkailunsa oli saanut uuden, odottamattoman käänteen. Eräänä iltana, kun professori Lidenbrock, Axel ja Hans nukkuivat syvässä luolassa, heidän ympärilleen alkoi kertyä outoa, lämmintä ilmaa. Aluksi se oli vain pieni henkäys, kuin joku olisi puhaltanut heidän kasvoilleen. Sitten henkäyksestä tuli tuuli, ja tuulesta myrsky! Maa alkoi täristä ja kivet murtuivat seinistä. Heidän täytyi tarttua toisiinsa tiukasti, jotta eivät lentäisi minne sattuu. He olivat tottuneet maanalaisiin ihmeisiin, mutta tämä oli jotain aivan muuta – villi ja voimakas muutos heidän ympärillään. ”Mitä tapahtuu?” huusi Axel, ääni tuskin kuului tuulen läpi. ”Olemme keskellä maanjäristystä!” Hän puristi silmänsä kiinni ja toivoi parasta, peläten, että luola romahtaisi heidän päälleen. Professori Lidenbrock, vaikka olikin hieman pelästynyt, oli silti utelias. Hän tiesi, että maanjäristykset olivat osa maapallon salaisuuksia. Mutta tämä oli erilainen. Se tuntui kuin joku suuri, näkymätön käsi olisi työntänyt heitä ylöspäin! Heidän pienen lauttansa alla olevasta vedestä alkoi nousta kuplia, ensin pieniä, sitten yhä suurempia. Vesi kiehui ja sihahti. Kuumuus voimistui, ja ilma tiheni. Hans, joka oli aina tyyni ja rauhallinen, osoitti kohti luolan kattoa. ”Katso!” hän sanoi, äänessään ripaus jännitystä. Hansin katse oli aina tarkka, ja hän huomasi asioita, joita muut eivät. Siellä, ylhäällä, he näkivät aukon! Se oli pieni aluksi, kuin langanreikä, mutta sitten se alkoi kasvaa. He tunsivat valtavan voiman työntävän heitä ylöspäin, yhä nopeammin ja nopeammin. Laite, jolla he olivat matkustaneet alas, oli nyt kuin nopea hissi, joka kiiti kohti tuntematonta. He pitelivät toisiaan kiinni ja sulkivat silmänsä. Se oli kuin vuoristorata, mutta ilman raiteita, suoraan ylös kohti taivasta! Aika tuntui venyvän ja kutistuvan samanaikaisesti. He tuntuivat nousevan kilometrejä sekunnissa. Vesi ryöppyisi heidän ympärillään, ja kuumuus oli melkein sietämätöntä. Mutta he tiesivät, että jotain suurta oli tapahtumassa. Tämä ei ollut enää vain seikkailu, tämä oli pelastautumista! Jokainen hetki oli täynnä jännitystä ja odotusta. He toivoivat, että tämä hurja kyyti päättyisi pian. Yhtäkkiä, aivan yhtäkkiä, kaikki muuttui. Kuumuus hellitti, vesi rauhoittui, ja he tunsivat pehmeän laskun. Kun he uskalsivat avata silmänsä, he olivat uskomattoman paikan päällä. He eivät olleet enää luolassa. He olivat korkealla vuoren rinteellä! Aurinko paistoi kirkkaana taivaalla, lämmin tuuli hyväili heidän kasvojaan. He näkivät vihreitä puita, värikkäitä kukkia ja kaukana alapuolellaan kimmeltävän meren. Ilma tuoksui raikkaalta ja puhtaalta, aivan toisin kuin maan alla. He olivat nousseet maapallon uumenista takaisin pintaan! Se oli kuin herääminen unesta. Professori Lidenbrock katsoi ympärilleen, silmät pyöreinä ihmetyksestä. ”Olemme... olemme ulkona!” hän kuiskasi, tuskin uskoen sitä itse. ”Mutta missä?” He eivät tienneet. Tämä paikka näytti erilaiselta kuin Islanti. Ympärillä oli jättimäisiä kiviä, jotka olivat kuin suuria sokeripaloja. Maaperä oli punaista ja täynnä pieniä, kimaltelevia kiviä. Ilma oli lämmin, paljon lämpimämpi kuin Islannissa. Heidän lauttansa, joka oli tuonut heidät alas ja nyt ylös, oli laskeutunut pieneen, turvalliseen laaksoon. Se oli kuin pehmeä sänky heidän matkan päätteeksi. He nousivat hitaasti ylös, jalat tuntuivat hieman vapisevilta pitkän matkan jälkeen. Axel syöksyi heti halaamaan professoria. ”Me onnistuimme! Me teimme sen!” hän huudahti, ääni täynnä iloa. Axelin kasvoilla paistoi helpotus ja onnellisuus. Hans vain hymyili, se oli harvinainen näky. Hän oli ollut niin vahva ja rohkea koko matkan ajan. He katsoivat toisiaan, likaisia, väsyneitä, mutta silmät täynnä ihmetystä ja ylpeyttä. He olivat nähneet asioita, joista kukaan muu ei ollut koskaan unelmoinutkaan. Muinaisia metsiä, valtavia hirviöitä, ja meren, joka oli kuin toisesta ajasta. He olivat todistaneet, että maapallon sisällä piilee kokonainen toinen maailma. Kului muutama päivä, kun he lepäsivät ja ihmettelivät uutta ympäristöään. He ymmärsivät pian, että he olivat nousseet tulivuoren kautta. Tulivuori oli ollut heidän porttinsa takaisin pintaan! Ja mikä se tulivuori olikaan? He saivat tietää, että he olivat Italian rannikolla, kauniin Strombolin tulivuoren rinteillä! He olivat matkustaneet satoja ja satoja kilometrejä, jopa mantereelta toiselle, syvällä maan uumenissa. Kun he vihdoin laskeutuivat vuorelta alas lähimpään kylään, ihmiset olivat aivan ihmeissään. Kolme miestä, likaisia ja vaatteet riekaleina, ilmestyivät tyhjästä, puhuen outoa kieltä. Mutta heidän silmistään paistoi tarina, joka oli suurempi kuin kukaan osasi kuvitella. Professori Lidenbrock yritti selittää seikkailuaan, mutta kukaan ei tietenkään uskonut häntä aluksi. Miten kukaan voisikaan uskoa, että he olivat matkanneet maan keskipisteeseen ja takaisin? Se kuulosti liian uskomattomalta. Mutta professori oli tuonut mukanaan joitakin kiviä ja näytteitä, jotka olivat niin erikoisia, ettei niitä voinut löytää mistään muualta. Ja sitten oli heidän tarinansa, joka oli niin elävä ja täynnä yksityiskohtia, että vähitellen ihmiset alkoivat kuunnella. Axel kirjoitti kaiken ylös, jokaisen pienenkin yksityiskohdan heidän matkastaan. Hän piirsi kuvia muinaisista kasveista ja eläimistä, ja kuvaili meren kimmellystä ja salaperäisten luolien pimeyttä. Hän halusi, että kaikki saisivat tietää tästä uskomattomasta seikkailusta. He olivat muuttuneet. He olivat nähneet niin paljon, oppineet niin paljon. He olivat nähneet sen, kuinka pieniä me kaikki olemme maailman suuruudessa. Mutta myös sen, kuinka rohkea sydän ja ystävyys voivat viedä meidät minne tahansa, jopa maapallon sydämeen ja takaisin. Ja vaikka he olivat nyt turvallisesti takaisin pinnalla, he tiesivät, että heidän seikkailunsa muistot eläisivät heissä ikuisesti. Heidän katseensa oli nyt erilainen, he näkivät maailman uusilla silmillä, täynnä mahdollisuuksia ja ihmeitä, jotka vain odottivat löytäjäänsä.

Lopetus

Kiitos, että olit mukana tällä uskomattomalla matkalla maan keskipisteeseen! Toivottavasti sinäkin näet nyt maailman täynnä ihmeitä ja uusia seikkailuja. Muista, että jokainen päivä voi olla jännittävä tutkimusmatka, jos vain uskallat käyttää mielikuvitustasi! Ehkä keksit oman tarinasi? Kerro Sonacastsille, jos sinulla on ideoita tai palautetta, me kuuntelemme mielellämme. Nähdään taas seuraavassa tarinassa, ja siihen asti – seikkaile rohkeasti ja löydä uusia ihmeitä!

Lisää tarinoita