SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Matka maan keskipisteeseen

30 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Mitä jos syvällä jalkojemme alla, tuhansien kilometrien päässä, piilisi kokonainen toinen maailma? Maailma täynnä esihistoriallisia petoja, kadonneita meriä ja salaisuuksia, jotka haastavat kaiken, minkä tiedämme maapallosta. Tervetuloa Matka maan keskipisteeseen -podcastin pariin. Tässä jaksossa sukellamme Jules Vernen klassikkoseikkailuun professori Lidenbrockin ja hänen sisarenpoikansa Axelin kanssa. He löytävät muinaisen viestin, joka johdattaa heidät uskomattomalle matkalle syvyyksiin. Valmistaudu unohtumattomaan seikkailuun, jossa jokainen askel vie meidät lähemmäs maapallon sydäntä ja sen piilotettuja ihmeitä. Oletko valmis?

Salaperäinen Käsikirjoitus

Professori Lidenbrock oli tiedemies, joka rakasti vanhoja, paksuja kirjoja. Eräänä aurinkoisena päivänä hän löysi todella vanhan kirjan ullakolta. Sen kellastuneiden sivujen välistä putosi esiin salaperäinen paperinpala. Se ei ollut mikään tavallinen paperi! Siinä oli outoja merkkejä ja kirjaimia, jotka näyttivät aivan muinaiselta salakieleltä. Kukapa osaisi lukea sellaista?

Matkan Alku

Kukapa osaisi lukea sellaista? No, onneksi oli Oton professori-setä! Hän oli todellinen vanhojen kirjojen ja salaisuuksien mestari. Kun Axel, hänen kiltti mutta vähän jännittäväksi itsensä tunteva veljenpoikansa, näytti hänelle sen oudon paperinpalan, setä-Oton silmät syttyivät kuin kaksi pientä lamppua. 'Ahaa!' hän huudahti, 'Tämähän on kuin suoraan vanhasta aarrekartasta!' Axel ei ollut ihan varma, oliko se aarrekartta vai pelkkä outo piirros, mutta Otto-sedän innostus tarttui häneenkin. Setä-Otto tutki paperia suurennuslasin kanssa, käänteli sitä ylösalaisin ja alassuin. Hän mutisi outoja sanoja, kuten 'Runokirjoitusta!' ja 'Kryptografiaa!' Axel istui pöydän ääressä ja yritti ymmärtää, mitä setä teki. 'Se on kuin palapeli, Axel,' Otto-setä selitti, 'Mutta tämä on paljon vanhempi ja jännittävämpi palapeli kuin mikään, jonka olet nähnyt!' Setä-Otto ei malttanut syödä tai nukkua. Hän luki, kirjoitti ja kokeili kaikenlaisia yhdistelmiä. Päivät muuttuivat viikoiksi. Axel oli jo melkein luovuttanut toivon paperinpalan salaisuuden paljastumisesta, kunnes eräänä sateisena iltapäivänä kuului valtava riemuhuuto! 'MINÄ SEN RATKAISIN!' Otto-setä huusi niin kovaa, että kaikki pöydällä olevat kirjat pomppasivat. Axel kiiruhti paikalle. Setä-Otto näytti hänelle puhtaalle paperille kirjoitetun tekstin. Siinä luki: 'Laskeudu Sneffels-vuoren kraatteriin, jonka varjo koskettaa Skartaris-huippua keskiyöllä ennen heinäkuun loppua, rohkea matkaaja, ja saavut Maan keskipisteeseen.' Axelin silmät laajenivat. 'Ma... Maan keskipisteeseen?' Hän oli lukenut sellaisista tarinoista, mutta ne olivat vain kirjoja! Eiväthän sellaiset matkat olleet totta! Mutta Otto-setä vain nauroi. 'Totta kai ne ovat totta! Ja me menemme sinne!' hän julisti. Axel yritti protestoida. 'Mutta setä, se on vaarallista! Eikö siellä ole hirviöitä? Tai kuumaa laavaa?' Otto-setä vain heilautti kättään. 'Hirviöitä? Laavaa? Höpöhöpö! Siellä on seikkailu! Ja me olemme ensimmäiset, jotka sen löytävät!' Ja niin seikkailu päätettiin aloittaa. Mutta eihän Maan keskipisteeseen vain niin vain kävellä! Tarvittiin paljon valmisteluja. Otto-setä laati listoja ja suunnitelmia. Hän hankki suuret, paksut vaatteet, jotka pitäisivät heidät lämpiminä maan syvyyksissä. Hän osti tukevat kengät, jotka eivät liukastuisi kivillä. Hän pakkasi mukaan lyhtyjä, köysiä ja vasaroita. 'Ja tietenkin paljon ruokaa!' hän ilmoitti. 'Paljon herkullisia eväitä, jotta meillä riittää energiaa!' Axel oli innoissaan ajatuksesta päästä syömään eväitä koko ajan. He pakkasivat kaiken jättimäiseen reppuun, joka näytti melkein isommalta kuin Axel itse. Repun sisään meni myös taikakompassi, joka aina näytti oikean suunnan, vaikka he olisivat kuinka syvällä maan alla tahansa. Ja tietenkin, tärkein kaikista, pieni kirja, jossa oli Otto-sedän tarkkoja piirroksia ja muistiinpanoja siitä, mitä he saattaisivat kohdata. Matkan ensimmäinen osa ei ollut vielä Maan keskipisteeseen, vaan Islantiin! Otto-setä oli lukenut, että Sneffels-vuori sijaitsi siellä. He matkustivat laivalla pitkän matkan, ohittaen aaltoja ja kuunnellen lokkien huutoja. Axelista oli ihanaa nähdä merta ja sen suuria aaltoja. Hän ei ollut koskaan ennen ollut niin kaukana kotoa. Kun he lopulta saapuivat Islantiin, maisema oli aivan erilainen kuin heidän kotonaan Saksassa. Siellä oli suuria, tummia vuoria ja harmaata taivasta. Ilma oli viileä ja tuulinen. Sneffels-vuori kohosi heidän edessään kuin jättimäinen, nukkuva hiiri. Sen huippu oli peitetty lumella, vaikka oli jo kesä. Otto-setä oli aivan innoissaan. 'Katso, Axel! Tuolla se on! Maan salaisuuden portti!' Hän osoitti vuoren korkeinta huippua. He tapasivat paikallisen oppaan, joka oli vahva ja hiljainen mies nimeltä Hans. Hänellä oli ystävälliset silmät ja hän nyökkäsi ymmärtävästi, kun Otto-setä selitti heidän hullunkurista suunnitelmaansa. Hans oli tottunut näkemään outoja asioita Islannissa, joten tämäkään ei ollut hänelle suuri yllätys. Hän lupasi auttaa heitä löytämään oikean kraatterin. He aloittivat kiipeämisen Sneffels-vuorelle. Polku oli kivinen ja jyrkkä, mutta heidän uudet, tukevat kenkänsä pitivät hyvin. Aurinko paistoi kirkkaasti, mutta vuorella oli viileää. Axel kantoi pientä reppua, jossa oli vettä ja herkullisia kuivattuja hedelmiä. Otto-setä lauloi vanhoja lauluja, joiden sanat olivat jo unohtuneet, mutta sävel oli iloinen. Hans käveli edellä varmasti ja hiljaisesti, kuin tuntien jokaisen kiven ja polunmutkan. He nousivat yhä korkeammalle. Alhaalla näkyi pieniä taloja ja lampaita laitumella. Pilvet tuntuivat olevan heidän alapuolellaan. Illan tullen he pysähtyivät lepäämään pieneen vuorenkoloon. Otto-setä levitti viltit ja sytytti pienen nuotion. He söivät eväitään, ja tähdet alkoivat tuikkia kirkkaasti mustalla taivaalla. Axel ei ollut koskaan nähnyt niin paljon tähtiä. Ne olivat kuin tuhansia pieniä timantteja, jotka katselivat heitä ylhäältä. Seuraavana aamuna he jatkoivat matkaansa kohti vuoren huippua. Sitten he löysivät sen. Kraatterin. Se oli valtava, pimeä aukko maassa, kuin nukkuneen jättiläisen suu. Kraatterin reunalla kasvoi sammalta ja outoja kasveja. Ilma oli hieman kylmempi ja tuntui, että se vetäisi heidät sisäänsä. Otto-setä oli aivan täpinöissään. Hän kaivoi esiin salaperäisen paperinpalan ja vertaili sitä vuoren varjoihin. 'Keskiyöllä! Skartaris-huippun varjo! Tänään!' hän mutisi. Axel tunsi pienen perhosen lentävän vatsassaan. Nytkö se todella alkaisi? Matka Maan keskipisteeseen? Hän katsoi alas pimeään aukkoon ja mietti, mitä kaikkea sieltä löytyisi. Mitä ihmeellisiä asioita heidän seikkailunsa toisivatkaan tullessaan?

Maanalaiset Ihmeet

Professori Lidenbrock, hänen veljenpoikansa Akseli ja hiljainen opas Hans astuivat pimeyteen. Tuuli suhisi heidän ohitseen, kun he laskeutuivat askel askeleelta alas Maan uumeniin. Aluksi kaikki oli mustaa kuin samettiyö, niin pimeää, ettei kättään nähnyt edes nenänsä edessä. Akseli puristi taskulamppuaan, ja sen pieni säde tanssi ympärillä, paljastaen outoja, kosteita kiviä ja seinämiä, jotka tuntuivat ylettyvän ikuisuuksiin. Mutta sitten tapahtui jotain taianomaista. Syvemmällä ja syvemmällä, seinämistä alkoi hehkua! Ensiksi vain pieniä, vihreitä pisteitä, kuin miniatyyrikokoisia tähdenlentoja, jotka olivat juuttuneet kallioon. Sitten niitä tuli lisää ja lisää, ja pian koko tunneli kimmelsi pehmeässä, vihertävässä valossa. Ne olivat valokiviä, jotka loistivat omalla mystisellä valollaan, valaisematta ikinä auringonpaistetta. ”Vau!” Akseli huokaisi. ”Tämä on kuin keijujen linna!” Professori nyökkäsi. ”Totta Akseli. Maapallolla on paljon ihmeitä, joita emme vielä tunne. Nämä ovat fluoresoivia mineraaleja, jotka luovat oman valonsa.” He jatkoivat matkaansa. Tunnelin ilmassa oli viileä, puhdas tuoksu, kuin sateen jälkeisestä metsästä, mutta siinä oli myös jotain erilaista, hieman metallista. Alhaalla kuului hiljainen tippuva ääni. Tip-tip-tip. Vesi putosi jostain korkealta, ja heidän jalkojensa alla virtasi pieni, kirkas puro, joka soljui hiljaa eteenpäin. Hans kumartui ja joi siitä, nyökäten tyytyväisenä. Vesi oli viileää ja raikasta. Ja sitten he näkivät ensimmäiset elävät olennot. Ne eivät olleet suuria tai pelottavia, vaan pikemminkin pieniä ja uteliaita. Pienet, valoa hohtavat toukat ryömivät seinämiä pitkin, niiden pikkuruiset silmät kiiltelivät heidän valossaan. Ne näyttivät hymyilevän. Eräs toukka kurkisti kiven takaa, vinkkasi tuntosarveaan ja luikerteli sitten takaisin piiloon. Akseli nauroi. ”Ne ovat kuin salaperäisiä yöperhosia, jotka ovat unohtaneet lentää!” hän sanoi. ”Voisiko täällä olla jotain vieläkin suurempaa?” Professori hymyili salaperäisesti. ”Tämä on vasta alkua, Akseli. Maan sydämessä on paljon tilaa. Kuka tietää, mitä kaikkea sieltä löytyy?” Heidän jalkojensa alla maa muuttui välillä kiviseksi, välillä pehmeäksi kuin hiekka, ja toisinaan he kulkivat läpi käytävien, joissa kasvoi outoja, jättimäisiä sieniä. Sienet olivat kirkkaanpunaisia ja oransseja, ja ne hehkuivat pehmeästi, kuin pienet lyhdyt. Ne olivat niin suuria, että Akseli olisi voinut piiloutua niiden alle ja leikkiä piilosta. Ilma oli kosteaa, ja ilmassa leijui sienten makea, maanläheinen tuoksu. Tunnelit olivat välillä kapeita ja ahtaita, jolloin heidän täytyi kulkea kyljittäin, ja välillä ne avautuivat valtaviksi luoliksi, joiden katto hävisi pimeyteen korkealle yläpuolelle. Hans, joka oli aina rauhallinen, osoitti sormellaan edessäpäin. Siellä, syvällä pimeydessä, näkyi jotain suurta ja kiiltävää. Se oli kuin jättimäinen peili, joka heijasti takaisin heidän taskulamppujensa valon. Kun he pääsivät lähemmäs, he näkivät, että se oli valtava, syvän sininen kristalliseinä, joka hohti ja välkehti miljoonissa pienissä valonsäteissä. Se oli niin kaunis, että Akseli ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Professori taputti kristallia, ja siitä kuului kaunis, laulava ääni, kuin tuuli soittaisi harppua. Heidän seikkailunsa oli vasta alussa, ja jo nyt he olivat nähneet enemmän ihmeitä kuin useimmat ihmiset koko elämässään. Mitä seuraava mutka toisi tullessaan?

Kadonnut Valtameri

Professori Lidenbrock ja Akseli kulkivat eteenpäin, syvemmälle ja syvemmälle Maan sisuksiin. Jokainen askel oli uusi seikkailu. Seinämät ympärillä kiiltelivät erivärisinä, kun heidän lamppujensa valo osui niihin. Välillä he näkivät kristalliluolia, joiden seiniltä roikkui kuin timanttikruunuja, ja välillä heidän jalkojensa alla tuntui pehmeää, sammaleen kaltaista maata. Ilma oli lämmin ja kostea, ja he kuulivat pienten vesipisaroiden putoilevan jostain kaukaa, kuin Maan sydämen syke. He olivat nähneet jo niin monta ihmettä, mutta seikkailu oli vasta alkamassa, eikö niin? He kävelivät tuntikausia, ehkä jopa päiväkausia – Maan syvyyksissä oli vaikea tietää tarkkaa aikaa ilman aurinkoa. Professori Lidenbrock oli onnellinen, niin onnellinen kuin vain seikkailusta pitävä professori voi olla. Akseli puolestaan oli uupunut, mutta jokainen uusi näky sai hänet unohtamaan väsymyksen. Ja sitten. Yhtäkkiä heidän eteensä avautui valtava tila, niin suuri, ettei Akseli ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Se oli kuin koko taivas olisi siirretty Maan alle! Yläpuolella näkyi jättimäinen, kaareva katto, joka oli täynnä hohtavia kristalleja, jotka loistivat niin kirkkaasti, että ne näyttivät tähdiltä. Ja sitten, kaiken tämän alapuolella, odotti jotain aivan uskomatonta. Se oli meri. Valtava, pimeänsininen meri, joka ulottui niin kauas kuin silmä kantoi. Sen pinta oli tyyni, pehmeä ja aaltoileva vain hieman, kuin se hengittäisi hiljaa. Se oli niin suuri, että he eivät nähneet sen toista rantaa. Ei ollut mitään auringonpaistetta, mutta silti sen pinnalla leikki outo, pehmeä valo, joka tuli luolan katon hohtavista kristalleista. Se oli kuin Maan oma tähtitaivas olisi heijastunut veteen. Professori Lidenbrockin silmät loistivat.

Elämän Jäänteet

Professori Lidenbrockin silmät todella loistivat. Edessä aukeni aivan uusi, salaperäinen maailma, valtava maanalainen meri, joka kimmelsi kuin tuhannet tähdet olisivat pudonneet sen pintaan. Axel tunsi pienen, mutta jännittävän vatsanpohjassaan. Kuinka he voisivat päästä yli tästä merestä, joka näytti jatkuvan ikuisuuksiin? Ei hätää, sillä onnekseen he löysivät rannalta muutamia valtavia puunrunkoja, jotka olivat huuhtoutuneet rantaan jostain kaukaa, ehkä muinaisista metsistä. Hans, se taitava ja vahva mies, auttoi heitä rakentamaan nopeasti pienen lautan. Se oli yksinkertainen, mutta vakaa, ja pian he olivat valmiina jatkamaan matkaansa. He istuivat lautalla, airot käsissään, ja alkoivat lipua eteenpäin hohtavan veden pinnalla. Vesi oli niin kirkasta, että he näkivät syvälle sen pinnan alle. Siellä ui kaikenlaisia outoja kaloja, sellaisia, joita ei ollut nähty maan päällä ehkä miljoonaan vuoteen! Niiden suomut kimaltelivat monissa väreissä, ja joillakin oli omituisia, pitkiä eviä, jotka näyttivät kuin siipien ja purjeiden risteytyksiltä. He olivat kuin eläviä sateenkaaria pimeydessä. Axel yritti saada kiinni yhdestä, mutta se lipui nopeasti pois, jättäen jälkeensä vain pieniä kuplia. Sitten, yhtäkkiä, vesi alkoi kuohua voimakkaammin. Professori Lidenbrock osoitti sormellaan horisonttiin. "Katsokaa!" hän huudahti. Heidän silmiensä edessä, kauempana vedessä, alkoi näkyä jotain valtavaa. Se oli valtava olento, jolla oli pitkä, ohut kaula ja valtava vartalo. Se ui sulavasti, ja sen liike sai veden aaltoilemaan. Axel oli aluksi pelästynyt, mutta professori selitti, että se oli todennäköisesti plesiosaurus, muinainen merihirviö, joka oli elänyt maapallolla kauan, kauan sitten. Mutta tämä olento ei näyttänyt pahalta. Se oli vain niin suuri ja vaikuttava, ja se ui rauhallisesti oman tiensä. Se oli kuin valtava, utelias sukellusvene, joka kurkisti heitä. He jatkoivat matkaansa, ja lautalla oli jännittynyt hiljaisuus. Pian he näkivät toisenkin olennon, joka oli kuin jättimäinen lisko. Se oli iktyosaurus, professori kertoi. Nämä kaksi olivat kuin meren kuninkaita, jotka hallitsivat tätä maanalaisen maailman merta. Se oli uskomatonta, että tällaisia olentoja oli vielä olemassa täällä, syvällä maan uumenissa. He tuntuivat olevan ajassa taaksepäin matkalla, miljoonia vuosia. He olivat nähneet eläviä jäänteitä maailmasta, joka oli kadonnut kauan sitten maan pinnalta. Lopulta, pitkän matkan jälkeen, lautta saapui rantaan. Se oli aivan erilainen kuin se ranta, jolta he olivat lähteneet. Täällä kasvoi valtavia kasveja, jotka olivat paljon isompia kuin mitkään puut tai kukat, joita Axel oli koskaan nähnyt. Jotkut olivat kuin jättimäisiä sieniä, jotka ulottuivat ylöspäin kohti luolan kattoa, ja toiset olivat kuin jättimäisiä saniaisia, joiden lehdet olivat suurempia kuin pienen auton. Ilmassa leijui omituinen, mutta miellyttävä tuoksu. He olivat saapuneet muinaiseen metsään. He kävelivät varovaisesti näiden jättimäisten kasvien lomassa. Maassa näkyi valtavia jalanjälkiä, paljon isompia kuin yksikään norsu voisi jättää. Ne olivat varmasti jonkin toisen muinaisen olennon, ehkä valtavan dinosauruksen, joka oli kävellyt täällä ehkä juuri hetki sitten! Mutta missä ne olivat nyt? Axel katseli ympärilleen silmät pyöreinä. Professori Lidenbrock pysähtyi erään suuren kiven luo. Hän kumartui ja poimi maasta jotain. Se oli fossiili, valtavan simpukan kuori, joka oli muuttunut kiveksi miljoonien vuosien aikana. "Tämä on todiste siitä, kuinka kauan elämä on ollut olemassa täällä", professori selitti, "jäänteitä menneestä, jotka kertovat tarinoita." He ymmärsivät, että he olivat astuneet paikkaan, jossa aika oli pysähtynyt. Täällä, syvällä maan alla, oli säilynyt maailma, jota kukaan ei ollut koskaan aiemmin nähnyt. Elämän jäänteet olivat kaikkialla ympärillä, muistuttaen heitä maapallon uskomattomasta historiasta. Mutta tämä oli vasta alkua. Mitä muuta tämä mysteerinen, muinainen maa kätki sisälleen?

Kohti Ydintä

Professori Lidenbrock, Axel-poika ja heidän uskollinen oppaansa Hans olivat nähneet niin monia ihmeellisiä asioita. Maanalainen meri, valtavat muinaiset kasvit ja jopa jättimäiset jäänteet ikivanhoista eläimistä! He olivat astelleet maassa, jota kukaan ei ollut koskaan aiemmin nähnyt. Mutta professori tunsi sydämessään, että heidän matkansa oli vasta alussa. Maapallolla täytyi olla vieläkin syvempiä salaisuuksia, vielä suurempia ihmeitä odottamassa. "Eteenpäin!" professori huudahti, hänen silmänsä loistaen innostuksesta. "Meidän täytyy päästä vielä syvemmälle, aivan maan sydämeen! Emme voi luovuttaa nyt, kun olemme jo päässeet näin pitkälle!" Axel-poika oli hieman jännittynyt, mutta samalla niin utelias. Mitä he vielä löytäisivätkään? Hans nyökkäsi tyynesti ja jatkoi kulkuaan eteenpäin, taskulampun valo tanssien edessä olevalla kapealla polulla. Hans oli aina rauhallinen ja tiesi, miten edetä turvallisesti. Polku muuttui. Ennen niin leveät käytävät olivat kaventuneet, ja heidän täytyi kulkea varovasti, yksi toisensa perässä. Tuntui siltä, kuin maapallo olisi kutsunut heitä syvemmälle, kapeita käytäviä pitkin. Seinämät olivat nyt täynnä kauniita, kimaltelevia kristalleja. Ne sädehtivät kaikissa sateenkaaren väreissä, kun Hansin lampun valo osui niihin. Välillä ne olivat kuin pieniä, kirkkaita tähtiä, toisinaan taas kuin jättimäisiä jalokiviä, jotka kertoivat vanhoja tarinoita maapallon syvyyksistä, vuosituhansien takaa. "Katsokaa!" Axel huudahti, osoittaen seinämää, joka oli kokonaan peittynyt isoihin, sinisiin kristalleihin. Ne näyttivät ihan jättimäisiltä, hohtavilta jääpuikoilta, vaikka ilma ei ollutkaan kylmä. Päinvastoin. He alkoivat tuntea pientä lämpöä, kuin pehmeä, näkymätön viltti olisi kietoutunut heidän ympärilleen. Se oli erilaista lämpöä kuin auringonpaiste, lempeää ja tasaista, kuin lämmin halaus. "Olemme lähestymässä maan sydäntä, Axel-poika", professori selitti. "Mitä syvemmälle menemme, sitä lämpimämpää on, sillä maan keskusta on hyvin, hyvin kuuma. Siellä sulaa kivi!" Hän ei kuitenkaan halunnut pelotella Axelia, joten hän lisäsi nopeasti: "Mutta älä huoli, täällä on vain mukavan lämmin, kuin iso takka talvella, eikä yhtään polttavan kuuma!" He saapuivat sitten uskomattoman kauniiseen luolaan. Se oli kokonaan tehty kristalleista! Katosta riippui miljoonia pieniä, teräviä kristalleja, jotka kimaltelivat kuin timantit ja helisettyivät kevyesti, kun ilmavirta liikutti niitä. Niiden alta virtasi pieni, kirkas puro, jonka vesi välkehti kauniisti kristallien heijastuksissa. Seinillä oli suuria, pyöreitä kristalleja, jotka hohtivat pehmeää, vaaleanpunaista ja violettia valoa, luoden luolaan lempeän, unenomaisen tunnelman. Koko luola tuntui hengittävän ja pulssi sykkivän hiljaa, ikään kuin se olisi elossa ja kertoisi vanhoja tarinoita maapallon iästä. Axel-poika pyörähti ympäri ihmeissään, yrittäen nähdä kaiken kerralla. Professori Lidenbrockkin pysähtyi hetkeksi, lumoutuneena tästä kauneudesta. Ja sitten Axel huomasi jotain. Pienen, valoa heijastavan olennon, joka leijui ilmassa keskellä luolaa. Se oli kuin pieni, kimalteleva keiju, mutta ilman siipiä, aivan kuin tehty miljoonista pikkuriikkisistä tähtipölyhiukkasista. Se pyöri kevyesti ja vilkutti ystävällisesti, sen pieni, hohtava vartalo liikkui edestakaisin, aivan kuin se haluaisi näyttää heille jotain tärkeää. Sen ympärillä leijui hento, metallinen tuoksu, kuin kaukaisen ukkosmyrskyn jälkeen. "Se on Kristallikipinä!" Axel kuiskasi, niin hiljaa, ettei melkein kuulunut. "Se näyttää meille tien! Katso, professori, se yrittää kertoa meille jotain!" Kristallikipinä johdatti heidät luolan perälle, missä oli pieni, kapea aukko. Aukon edessä maassa oli jotain, mikä sai professorin haukkomaan henkeään. Se oli vanha, hopeinen kompassi, joka hohti heikosti kristalliluolan valossa. Mutta tämä kompassi oli erikoinen. Sen neula ei osoittanut pohjoiseen tai etelään. Ei. Sen neula osoitti suoraan alaspäin. "Tämä kompassi..." professori mumisi, nostaen sen varovasti. "Se osoittaa suoraan maan keskipisteeseen. Se on vanha maapallon sydämen opas!" Hän hymyili leveästi, hänen kasvonsa täynnä iloa ja seikkailunhalua. Hans nyökkäsi jälleen, ja Kristallikipinä pyörähti iloisesti ympäri, ikään kuin sekin olisi iloinen heidän löydöstään. He jatkoivat matkaa, nyt yhä syvemmälle, kompassi ja pieni Kristallikipinä oppainaan. Kuulivatko he jo maan sydämen vaimean, syvän huminan? Huminan, joka tuntui kuin maapallo itse laulaisi nukkuessaan. Jokainen askel vei heitä lähemmäs jotain uutta, jotain ennennäkemätöntä. Kuinka kauan heidän vielä täytyisi matkata, ennen kuin he saavuttaisivat planeettamme salaperäisen keskipisteen? Minkälaisia uusia, ihmeellisiä asioita he vielä löytäisivätkään niin syvältä maan uumenista, missä aurinko ei koskaan paistanut ja aika tuntui pysähtyneen? Jokainen askel oli täynnä jännitystä, jokainen hetki täynnä odotusta. Maan sydän kutsui heitä luokseen, ja he vastasivat seikkailun kutsuun iloisesti ja rohkeasti! Ja niin he jatkoivat kulkuaan, aina vain syvemmälle, kohti tuntematonta, kohti maan mysteeristä ydintä. Heidän sydämensä löivät jännittyneesti, valmiina kohtaamaan kaiken, mitä maapallon syvyydet heille paljastaisivat. Mitä he sieltä löytäisivätkään?

Paluu Pintaan

Kun Otto-professori, Aku-poika ja Kille-koira saapuivat syvimmälle, ihan Maan sydämeen, heitä odotti jotain todella ihmeellistä. Se ei ollutkaan mikään kylmä kivi tai synkkä luola, vaan lämmin, sykkivä ja kirkas valo, joka hohti kauniisti kuin tuhannet pienet timantit yhdessä, tanssien ja välkkyen kaikissa sateenkaaren väreissä. Tämä Maan sykkivä sydän tuntui täynnä elämää ja taikaa. Sen valo tanssi luolan seinillä luoden liikkuvia varjoja ja heijastuksia, jotka saivat kaiken ympärillä kimaltelemaan uskomattoman kauniisti. Aku tunsi itsensä yhtä pieneksi kuin hiekanjyvä tässä valtavassa ilmiössä, mutta samalla hän oli täynnä valtavaa ihmetystä ja rauhaa. Kille-koira nuuskutti ilmaa uteliaana ja heilutti häntäänsä, aivan kuin se olisi ymmärtänyt, että he olivat saapuneet todella erityiseen ja pyhään paikkaan. Otto-professori katseli ympärilleen silmät pyöreinä, suu auki, unohtaen hetkeksi kaikki tieteelliset selitykset. Hän oli nähnyt paljon elämässään, tutkinut vuoria ja laaksoja, mutta ei koskaan mitään tällaista, mikä olisi koskettanut häntä näin syvästi. Yhtäkkiä, aivan hiljaisuudessa, kun valo tanssi heidän ympärillään, he kuulivat pienen kuiskauksen. Se ei ollut ääntä, jonka korvin olisi kuullut, vaan enemmänkin tunne, lempeä viesti, joka kulki heidän lävitseen kuin lämmin tuulenhenkäys. Se tuntui sanovan: 'Olette nähneet syvimmät salaisuuteni. Nyt aika on palata. Maailma pinnalla odottaa teitä, ja teillä on tarinoita kerrottavana.' Ja juuri silloin, Maan sydämestä, alkoi nousta lämmin, kupliva virta. Se ei ollut lainkaan pelottava, ei yhtään, vaan kuin lempeä jättiläisen käsi, joka nostaisi heitä varovasti mutta päättäväisesti ylöspäin kohti tuntematonta poistumispistettä. Heidän pieni, mutta niin luotettava lauttansa, joka oli kestänyt niin monet seikkailut pitkin kadonneen valtameren aaltoja, tarttui tähän virtaan, ja he alkoivat nousta vauhdilla ylöspäin! Whoosh! Ilma suhisi heidän ympärillään, mutta se tuntui pikemminkin kutkuttavalta kuin uhkaavalta. Akua vähän nauratti ja hän kikatti iloisesti. Tämä oli kuin maailman hauskin ja jännittävin hissimatka! He syöksyivät ylöspäin, ja ohittaessaan paikkoja, joissa he olivat matkanneet alaspäin, ne tuntuivat nyt aivan erilaisilta, kuin vanhat ystävät, joita tervehtivät ohimennen. He näkivät vilaukselta upeita kristalliluolia, jotka kimaltelivat ohittaessaan, kuin tuhannet pienet diskopallot heijastaen Maan sydämen valoa. Sitten he näkivät sen kadonneen valtameren, mutta nyt se tuntui olevan yläpuolellaan, ja heidän lauttansa hyppäsi sen aalloilla kuin leikkisä delfiini, joka nauttii matkasta. Siellä täällä he näkivät tuttuja dinosaurusystäviään, jotka vilkuttivat heille pitkillä kauloillaan, kun he syöksyivät ohitse. Ja Kille-koira haukkui iloisesti niille takaisin, melkein kuin hyvästiksi. Otto-professori nauroi ääneen, hänen partansa hulmuten tuulessa. 'Tämä on uskomatonta, Aku!' hän huusi tuulen huminassa, ääntä korottaen. 'Maapallo näyttää meille nyt toisen, ylöspäin suuntautuvan puolensa! Kuka olisi uskonut, että matka takaisin olisi yhtä jännittävä kuin matka alas!' Virta kiihtyi entisestään, ja tuntui kuin jokin suuri, näkymätön voima olisi ohjannut heitä kohti tiettyä reittiä. He eivät tienneet, mihin tarkalleen he olivat matkalla, mutta luottivat siihen, että Maan sydän veisi heidät turvallisesti takaisin sinne, minne he kuuluivat. Hetken kuluttua he huomasivat tunnelin kapenevan ja lämmön lisääntyvän, mutta nyt se oli miellyttävää, kuin lämmin peitto. Ilma alkoi tuoksua erilaiselta, raikkaammalta ja puhtaammalta, ja he kuulivat jotain tutulta kuulostavaa ääntä yhä selvemmin. Se oli lintujen iloista laulua! Ja veden lempeää kohinaa, kuin pienen puron solinaa! He olivat nousemassa ylös, yhä lähemmäs Maan pintaa, sinne missä aurinko paistoi ja tuuli leikki puiden latvoissa. Ja sitten, valtavan mutta lempeän 'POKS!', he singahtivat ulos jättimäisestä lähteestä! Se ei ollut pelottava tulivuori, ei lainkaan, vaan kuin suuri, luonnon oma vesisuihku, joka nosti heidät korkealle ilmaan kuin pienet leikkisät pisarat. He näkivät hetken koko maiseman yläpuolelta! He laskeutuivat pehmeästi ja turvallisesti alas kauniiseen, vihreään järveen, jonka rannoilla kasvoi värikkäitä kukkia ja korkeita, majesteettisia puita. Vesi oli lämmintä ja kirkasta, kuin peili, ja aurinko paistoi ylhäältä lämmittäen heidän kasvojaan. He olivat takaisin pinnalla! Mutta missä? Otto-professori kaivoi esiin karttansa, mutta ei tunnistanut paikkaa ollenkaan. Se oli kuin uusi, tuntematon maa, täynnä kauneutta ja salaisuuksia. Ympärillä kasvoi omituisia puita, joiden lehdet olivat hopeanvärisiä ja kimaltelivat tuulessa, ja kukat leijuivat ilmassa kuin pienet, värikkäät perhoset ilman siipiä. Ilmassa oli makea, hunajainen tuoksu, ja kaukana kuului lampaiden lempeää määkimistä. He olivat päätyneet paikkaan, josta he eivät olleet koskaan edes unelmoineet. Se oli kuin toisesta maailmasta, vaikka he olivatkin Maan pinnalla. Ihan kuin Maan sydän olisi päättänyt palkita heidät tällä salaisella paratiisilla. Kille-koira ravisti itsensä kuivaksi ja alkoi tutkia innokkaasti uutta ympäristöä, sen nenä haisteli kaikkia uusia tuoksuja. Se löysi pian pienen lauman pörröisiä lampaita, jotka olivat yllättyneitä nähdessään koiran ilmestyvän tyhjästä järvestä. Aku juoksi pitkin järven rantaa ja tunsi auringon lämmön ihollaan, jokainen solu täynnä iloa. Hän hengitti syvään raikasta ilmaa ja tunsi olevansa maailman onnellisin ja onnekkain poika. He olivat matkustaneet Maan sydämeen ja palanneet sieltä ehjinä, mutta muuttuneina. He olivat nähneet asioita, joita kukaan muu ei ollut nähnyt, ja kokeneet seikkailuja, joista kukaan ei uskoisi ilman heidän tarinoitaan. Otto-professori istahti nurmelle ja katseli ympärilleen rauhallisena. 'Aku,' hän sanoi, 'me olemme tehneet matkan, joka muistaa meidät loppuelämämme. Ja mikä parasta, Maan sydän palautti meidät uuteen ja ihmeelliseen paikkaan. Olen varma, että tämäkin paikka on täynnä löytöjä.' He eivät olleet enää samat ihmiset. Heidän mielensä olivat täynnä tarinoita, kuvia ja tuntemuksia, jotka heidän täytyisi jakaa maailman kanssa. Mutta ensin, heidän täytyi selvittää, missä he olivat. Ja miten he pääsisivät takaisin kotiin. Se oli jo uuden seikkailun alku, aivan uusi luku heidän elämässään. Aurinko laski hitaasti taivaanrantaan, maalaten pilvet oranssin ja violetin sävyillä. Se oli täydellinen päätös heidän uskomattomalle matkalleen Maan sydämeen ja paluulle pinnan valoon. He istuivat yhdessä, Aku, Otto-professori ja uskollinen Kille, ja tunsivat kiitollisuutta siitä, että olivat selvinneet takaisin. Heidän sydämensä olivat täynnä seikkailun jännitystä, mutta myös kodin kaipausta. Vielä oli edessä matka takaisin tuttuun maailmaan, mutta nyt he tiesivät, että Maan alla piili ihmeitä, ja että rohkeus ja ystävyys voivat viedä heidät minne tahansa. Heidän tarinansa oli vasta alussa.

Lopetus

Ja näin päättyi meidän jännittävä matkamme maan keskipisteeseen. Mutta hei, jokaisen seikkailun jälkeen voi alkaa uusi ja vieläkin ihmeellisempi! Kiitos todella paljon, kun olit mukana tällä upealla retkellä. Toivottavasti pidit kuulemastasi ja mielikuvituksesi lähti lentoon. Jos sinulla on ideoita tai ajatuksia, kerro Sonacastille. Kuulemme mielellämme palautettasi! Jatka rohkeasti omien tarinoiden keksimistä. Nähdään taas seuraavassa seikkailussa!

Lisää tarinoita