SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Matka maan keskipisteeseen

30 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Kuvittele, että maapallon ytimessä ei olekaan sulaa kiveä, vaan kokonainen kadonnut maailma. Maailma, jossa esihistorialliset pedot vaeltavat ja jättimäiset sienimetsät kohoavat kohti tuntematonta valoa. Tervetuloa Matka maan keskipisteeseen -podcastin pariin. Tänään sukellamme Jules Vernen mielikuvituksen syvyyksiin, seuraamme professori Lidenbrockia ja hänen sisarenpoikaansa Axelia uskomattomalle retkelle. Seikkailu, joka haastaa kaiken, minkä luulemme tietävämme planeetastamme. Oletko valmis matkaan?

Salaperäinen käsikirjoitus

Niinpä, seikkailu odottaa! Professori Lidenbrock, joka oli aivan lumoutunut vanhoista kirjoista ja salaisuuksista, asui kotonaan Hampurissa. Eräänä päivänä hän löysi antikvariaatista aivan ihmeellisen, paksun kirjan. Se oli niin vanha, että sen sivut tuntuivat melkein hajoavan sormissa. Kirjan sisällä, sivujen väliin piilotettuna, oli jotain vieläkin erikoisempaa. Siellä oli vanha, keltaiseksi muuttunut pergamentti. Sen pinta oli täynnä outoja merkkejä ja koukeroita – ei mitään tavallisia kirjaimia! Professori hieroi silmiään. Mitä tämä oikein voisi olla? Hän kutsui heti luokseen sisarenpoikansa Axelin, joka oli myös utelias ja älykäs poika. Yhdessä he yrittivät selvittää tätä salaperäistä viestiä. Professori Lidenbrock selitti, että tällaiset kirjoitukset ovat usein koodattuja, aivan kuin piilotettuja aarteita varten tehty kartta. He istuivat tuntikausia, pähkäilivät ja tutkivat. Ja lopulta, monien yritysten jälkeen, he saivat selville uskomattoman totuuden! Pergamentissa luki viesti vanhalta islantilaiselta tutkimusmatkailijalta, Arne Saknussemmilta. Ja se kertoi... paikasta, jonne voisi mennä syvälle, syvälle maan sisään!

Matka Islantiin ja Sneffelsin salaisuudet

Professori Lidenbrockin silmät kiiluivat innostuksesta. Hän ei malttanut odottaa! Maan keskipisteeseen! Ajatelkaa! Se oli suurin seikkailu, mitä kukaan oli koskaan edes unelmoinut! Mutta Axel, professori Lidenbrockin veljenpoika, oli vähän hermostunut. 'Setä, eihän sinne voi mennä! On liian kuumaa, ja... ja entä jos siellä on hirviöitä?' hän mumisi. Professori vain nauroi iloisesti. 'Hirviöitä? Hohhoh! Tämä on tiedettä, Axel! Ei satua!' hän sanoi. Hän oli niin täynnä intoa, ettei kuunnellut Axelin huolia. Tämä oli elämän tilaisuus! Löytää jotain, mitä kukaan ei ollut ennen nähnyt. Ja sehän oli jännittävää! Eikö vain? Se oli kuin salainen aarre, joka odotti löytäjäänsä. Ja he olivat juuri ne oikeat aarteenmetsästäjät! Mutta mihin heidän pitäisi mennä? Kartta oli vanha ja hauras, melkein kuin salainen aarrearkku. Ennen kuin he pääsivät matkaan, heidän täytyi pakata paljon tavaroita. Mitä kaikkea tarvittaisiin, kun lähdetään niin pitkälle, tuntemattomaan paikkaan? No tietysti paljon ruokaa ja vettä, jotta ei nälkä yllättäisi! Ja sitten köysiä, hakkuja, lamppuja, ja paljon muuta tärkeää. Axel pakkasi myös pienen muistikirjan, jotta voisi piirtää ja kirjoittaa kaiken, mitä he näkisivät. Hän toivoi näkevänsä paljon ihmeellistä. Lopulta kaikki oli valmista. He matkustivat ensin laivalla kohti pohjoista, kauas ja kauas. Merimatka oli jännittävä! Välillä aallot keinuivat valtavasti, ja laiva nousi ja laski kuin lintu. Axel katseli merilintuja, jotka lensivät laivan mukana, ja haaveili. Minne he oikein olivat menossa? Olisiko Islanti aivan erilainen kuin heidän kotikaupunkinsa Hampuri? Ja niin se olikin! Kun he saapuivat Islantiin, maisema oli aivan kuin toisesta maailmasta. Ei ollut paljon isoja puita, mutta oli paljon laavakiveä, kuumia lähteitä, jotka puksuttivat höyryä maasta, ja sitten... suuria, salaperäisiä vuoria, jotka näyttivät nukkuvan. Ilma oli raikas ja viileä. Siellä asui mukavia, ystävällisiä ihmisiä, jotka puhuivat hieman erikoisella tavalla. Islannissa heidän matkaansa liittyi uusi ystävä. Hän oli nimeltään Hans Bjelke, ja hän oli vahva, pitkä mies, joka tunsi Islannin kuin omat taskunsa. Hansilla oli mukanaan kolme pientä, karvaista hevosta, jotka olivat tottuneet kulkemaan kivikkoisilla poluilla. Hans ei puhunut paljon, mutta hän hymyili usein ja oli aina valmis auttamaan. Hän oli heidän oppaansa, ja ilman häntä he eivät olisi löytäneet perille. Niinpä he jatkoivat matkaansa yhdessä, ratsastaen hevosilla yli laavakenttien ja ohittaen pieniä kyliä. Päivänvalo oli pitkä, sillä oli kesä. Lapsetkin pysyivät hereillä myöhään, nauttien valosta. Heidän kohteensa oli valtava vuori, jonka nimi oli Sneffels. Se oli sammunut tulivuori, joka näytti nukkuvan syvää unta. Sen huippu oli korkealla taivaalla, ja usein pilvet piilottivat sen näkyvistä. He saapuivat Sneffelsin juurelle ja leiriytyivät sen varjoon. Professori Lidenbrock tutki vanhaa karttaa tarkkaan. 'Tässä sanotaan, että sisäänkäynti on vuoren huipulla, siellä missä aurinko heittää varjon tiettyyn aikaan kesällä', hän selitti Axelille. Mutta mikä oli se oikea aika? Ja mikä oli se oikea varjo? Sneffelsillä oli kolme huippua! Axel pyöritteli päätään. Miten he muka tietäisivät, mikä huippu oli oikea? He odottivat ja odottivat. Päivät kuluivat. Aamuisin professori ja Axel kiipesivät yhdelle huipuista ja katsoivat, mihin varjo osui. Sitten he kiipesivät toiselle ja kolmannelle. Välillä satoi, välillä paistoi. Hevonenkin näytti ihmettelevän, mitä nämä ihmiset oikein etsivät. Hans vain istui rauhallisesti ja odotti. Hän oli tottunut, että ihmiset tekivät outoja asioita. Professori Lidenbrock alkoi jo olla epätoivoinen. Olisiko Saknussemmin viesti sittenkin ollut pilaa? Eivätkö he löytäisi sisäänkäyntiä koskaan? Mutta sitten, yhtenä kauniina päivänä, juuri kun aurinko paistoi kirkkaimmin, he olivat taas erään huipun laella. Ja yhtäkkiä, aivan kuin taikaa, aurinko heitti varjon! Se oli pitkä, tumma varjo, ja se osui täsmälleen siihen kohtaan, missä vanhassa pergamentissa oli merkki. He olivat löytäneet sen! Se oli pieni, salaperäinen aukko, joka johti suoraan alas, syvälle vuoren sisään. Varjo oli näyttänyt heille tien. Professori Lidenbrock hurrasi! Axel oli ensin kauhuissaan, sitten innoissaan. Hän kurkisti varovasti aukkoon. Sieltä puhalsi viileä tuuli, ja se oli pimeä, aivan säkkipimeä. Mutta se oli heidän sisäänkäyntinsä maan keskipisteeseen. Ja seikkailu oli vasta alkamassa!

Alas pimeyteen

Siinä he nyt seisoivat, kolme ystävää: professori Lidenbrock, hänen hieman hermostunut veljenpoikansa Axel ja vähäpuheinen Hans. Heidän edessään oli musta, syvä aukko, joka johdatti tuntemattomaan. Kukaan ei ollut koskaan ennen astunut sinne. Tai ainakaan kukaan, josta he olisivat kuulleet! Kaukana ylhäällä Islannin pinnalla leijaili valkoinen lumi, mutta täällä he olivat aivan toisessa paikassa, omassa, salaisessa maailmassaan.

Maanalainen valtameri ja esihistoriallinen elämä

He astuivat syvemmälle ja syvemmälle, pimeyden syleilyyn. Ilma muuttui hiljalleen lämpimämmäksi, ja heidän soihtujensa valo paljasti yhä ihmeellisimpiä kalliomuodostelmia. Seinämät kimaltelivat kuin tuhannet pienet tähdet, sillä niissä oli outoja, hohtavia mineraaleja. Ne valaisivat heidän polkuaan kuin taianomaiset lyhdyt, piirtäen pitkiä, leikkisiä varjoja kapeille käytäville. Jokainen askel vei heidät syvemmälle tähän salaiseen maailmaan, kauemmas kaikesta, mitä he olivat koskaan nähneet tai kokeneet. Professori Lidenbrockin silmät paloivat innosta, Axel oli vaiti ihmetyksestä, ja Hans seurasi rauhallisesti, valmiina mihin tahansa yllätykseen. He kulkivat pitkän matkan, kunnes korviin kantautui vaimea solinaa, sitten kohinaa, ja lopulta suhinaa. Ääni kasvoi suuremmaksi ja suuremmaksi, kuin jättimäinen meri olisi herännyt unestaan ja huokaillut syvään. Jokainen askel tuntui kantavan heitä lähemmäs äänen lähdettä, ja heidän sydämensä alkoivat tykyttää jännityksestä. Mitä sieltä paljastuisi? Olisiko se maanalainen joki vai kenties suuri, salainen järvi? Ja sitten käytävä avautui valtavaan luolaan. Heidän edessään levittäytyi jotakin niin uskomatonta, että heidän suunsa loksahtivat auki. Siellä oli meri! Maanalainen meri, jonka aallot lyöivät hiljaa hiekkarantaan. Sen pinta oli tyyni, mutta sen syvyyksiin ei voinut kurkistaa, sillä ne olivat liian pimeät. Tämä ei ollut mikä tahansa meri. Sen yläpuolella ei ollut sinistä taivasta, vaan toinen valtava luolan katto, täynnä hohtavia kristalleja, jotka heijastivat valoa ja saivat koko paikan näyttämään satumaiselta. Katto oli niin korkealla, että sitä ei meinannut nähdä, ja siellä täällä pilkisti valoa, kuin pieniä aurinkoja, jotka loivat outoa tunnelmaa. Professori Lidenbrock huudahti riemusta. "Meri! Maanalainen meri! Tämä on uskomatonta! Axel, Hans, katsokaa!" Hän juoksi rantaan ja kasteli sormensa veteen. Se oli lämmintä ja raikasta, ei lainkaan suolaista. Tämä oli maailman vanhin meri, paikka, jossa aika oli pysähtynyt tuhansia, ehkä miljoonia vuosia sitten. Se oli kuin ikivanha unelma, joka oli tullut todeksi. Axel katseli merta lumoutuneena, kuvitellen, mitä kaikkea sen syvyyksissä saattaisi piillä. Hans poimi maasta kauniin, hohtavan kiven ja tutki sitä tarkkaan. He katselivat vettä ja huomasivat liikettä. Mikä ihme se oli? Uimassa edestakaisin olivat kalat, mutta sellaisia kaloja he eivät olleet koskaan ennen nähneet! Niillä oli valtavat silmät, jotka hehkuivat pimeässä, ja niiden suomuissa oli sateenkaaren värejä. Ne olivat kuin eläviä koruja, jotka uivat syvyyksissä, luoden valoisaa jälkeä peräänsä. Jotkut niistä olivat pieniä ja vilkkaita, kuin valokipunoita, toiset taas suurempia ja rauhallisempia, lipuen hitaasti aaltojen mukana. Tämä paikka oli kuin aikakone, joka oli vienyt heidät kauas menneisyyteen. Täällä eli eläimiä, joita ei ollut näkynyt maan päällä enää pitkään, pitkään aikaan. Nämä olivat esihistoriallisia eläimiä, jotka olivat eläneet jo ennen dinosauruksia! Axel näki vedessä jotakin valtavaa. Se oli valtava plesiosaurus, jolla oli pitkä, joutsenen kaula ja leveä, litteä ruumis. Se liukui vedessä kuin jättiläismäinen vesikäärme, mutta se oli ystävällisen näköinen, sillä sen silmät olivat suuret ja lempeät. Sen selkäevä leikkasi veden pintaa hiljaisesti, ja se napsi suuhunsa pieniä hohtavia leviä. Se oli kuin elävä saari, joka uiskenteli rauhallisesti omassa maailmassaan. Sillä oli niin kaunis, sinivihreä väri, joka kimalteli valossa. Se ei ollut pelottava, vaan enemmänkin utelias, ja se katsoi heitä suurilla silmillään, kuin miettien, keitä nämä pienet olennot olivat. Toinen otus oli vieläkin oudompi. Se oli valtava ichthyosaurus, jolla oli kalan ruumis ja delfiinin kuono. Se ui niin nopeasti, että se oli vain vilahdus vedessä, kuin hopeinen salama, joka singahti ohi ja katosi syvyyksiin. Ne olivat kuin unohdettuja jättiläisiä, jotka elivät omaa, rauhallista elämäänsä täällä maan sydämessä. Professori Lidenbrock oli aivan haltioissaan! Hän hyppi riemusta ja yritti piirtää kaikkia näitä ihmeellisiä eläimiä muistikirjaansa, ennen kuin ne katosivat näkyvistä. Hän halusi muistaa jokaisen yksityiskohdan, jokaisen värin ja muodon. Mutta kuinka he pääsisivät tämän valtameren yli? Heillä ei ollut venettä. Onneksi rannalla kasvoi outoja, suuria sieniä, jotka olivat jättimäisiä ja kevyitä. Ne olivat korkeampia kuin Hans! Axel ja Hans keräsivät ne, ja professori keksi loistavan idean: he rakentaisivat niistä lautan! Niiden pinnalle he levittivät pehmeitä sammalia, jotta heidän olisi mukava istua. Pian heillä oli valmis lautta, joka oli valmiina viemään heidät kohti uusia seikkailuja. Niin he lähtivät matkaan, lautallaan maanalaisen valtameren aalloilla. He lipuivat hiljaa eteenpäin, ja yläpuolella hohtivat kristallikaton tähdet. Aika tuntui pysähtyneen. He olivat aivan yksin, mutta samalla he olivat jännittävän seikkailun keskellä. He söivät muonavarantojaan ja joivat raikasta lähdevettä, jota he olivat keränneet matkan varrelta. Kaikki oli aivan erilaista kuin maan päällä, ja se oli ihanaa. Meressä uiskenteli lisää erilaisia olentoja, ja he tunsivat itsensä kuin tutkimusmatkailijoiksi, jotka olivat löytäneet kokonaan uuden planeetan. Hans, joka oli aina rauhallinen ja tarkkaavainen, osoitti yhdellä sormellaan. Siellä, kaukana, vedestä nousi jotakin valtavaa. Se oli kuin jättiläismäinen torni, joka liikkui hitaasti. Se oli merihirviö! Mutta ei sellainen pelottava hirviö kuin tarinoissa, vaan vanha, viisas otus, jolla oli kaksi suurta, ystävällistä silmää ja hampaat, jotka näyttivät enemmänkin jättimäisiltä harjoilta. Se ui lautan ohi hitaasti, kuin tervehtien heitä. Axel heilautti kättään, ja otus vastasi nyökkäämällä päätään. Se oli kuin vanha, ystävällinen tuttava, joka oli tullut toivottamaan heidät tervetulleiksi. Päivä toisensa jälkeen he seilasivat eteenpäin, kunnes he näkivät kaukana edessään hiekkaisen rannan. He olivat saapuneet toiselle puolelle! Tämän maanalaisen meren toisella puolella odotti heitä taas jotakin uutta ja jännittävää. Mitähän ihmeitä he vielä löytäisivät tästä maan salaisesta sydämestä? Mutta ennen sitä he tarvitsivat pienen lepohetken. Maailman jännittävin seikkailu oli vasta alussa, ja he olivat valmiita mihin tahansa, mitä maan syvyyksillä oli tarjottavanaan!

Myrsky ja erimielisyydet

Aivan niin! Kun professori, Axel ja vaitelias Hans olivat nukkuneet makeasti ja syöneet vatsansa täyteen, olivat he taas valmiina jatkamaan seikkailuaan. Heidän pieni lauttansa keinui rauhallisesti maanalaisen meren pinnalla, ja heidän lyhtyjensä valo tanssi pimeydessä, paljastaen välillä valtavia, pimeitä luolan seiniä. Professori Lidenbrockin silmät kiiluivat innosta. Hän oli varma, että seuraava mutka toisi heille jotain aivan uskomatonta! Axel toivoi vain, että se olisi jotain rauhallista ja kaunista, ei mitään pelottavaa. Hänestä oli jo ollut ihan tarpeeksi jännitystä. Mutta eihän professori halunnut koskaan mitään rauhallista! Hän halusi aina seikkailua ja haasteita. Ja haasteita he olivat pian saamassa! Paljon haasteita. Eikä vain mereltä! Myös toisiltaan! Mikä sääli! Tiedätkö miksi? Kuunnellaan! Mutta sitten, aivan yhtäkkiä, kaikki muuttui. Meri, joka oli ollut niin tyyni ja hiljainen, alkoi aaltoilla. Pieniä laineita syntyi ensin, ne hipaisivat lautan reunoja hellästi, sitten ne kasvoivat ja kasvoivat, kunnes ne olivat kuin pieniä vuoria, jotka yrittivät horjuttaa heidän pientä lauttaansa. Missä tahansa he olivatkin, jokin valtava voima heräsi syvyyksistä, ravistellen koko maanalaista maailmaa. Se oli aivan kuin meri olisi alkanut hengittää syvään, syvään sisään ja sitten ulos, ja jokaisella henkäyksellä se liikutti valtavia vesimassoja. Meri möhisi ja kuohui! "Mikä tämä on?" Axel huusi, pitäen kiinni lautan laidasta niin tiukasti, että hänen sormensa valkenivat. "Täällä ei pitäisi olla myrskyä! Mehän olemme maan alla! Eihän täällä voi sataa tai tuulla!" Professori Lidenbrock rypisti otsaansa. "Myrsky on myrsky, Axel, missä tahansa se iskeekin! Vesi liikkuu ja ilma liikkuu! Meidän on kestettävä! Meidän on oltava rohkeita!" Hän yritti pitää äänensä vakaana, mutta jopa hän näytti hieman huolestuneelta, hänen kulmakarvansa olivat painuneet syvälle. Hans puolestaan oli kuin patsas. Hän vain istui paikoillaan, tuijotti merta ja piti tiukasti kiinni köydestään. Hän oli niin rauhallinen, että se melkein ärsytti Axelia, joka oli sydän kurkussa. Hans ei koskaan panikoinut! Yhtäkkiä taivas, tai se mikä siellä ylhäällä oli taivaan tilalla – valtava luolan katto – alkoi välähtää! Siellä täällä näkyi outoja, sinertäviä valoja, kuin pieniä salamoita, ja sitten kuului hirveä jyrinä! Se ei ollut ukkosta, sillä ukkosen ääni kuulostaa erilaiselta maan alla. Se oli kuin maa itse mölyäisi, kuin valtava peto heräisi syvästä unestaan ja venyttelisi jalkojaan. Maa tärisi, ja pientä pölyä varisi korkeuksista. Se oli pelottavaa! Todella pelottavaa! Laineet kasvoivat yhä suuremmiksi, ne olivat nyt kuin valtavia, mustia seiniä, jotka nousivat ja putosivat. Lautta paiskautui ylös ja alas, ylös ja alas, aivan kuin se olisi ollut pieni lelu valtavan käden puristuksessa. Vesi roiskui heidän kasvoilleen, kylmää ja suolaista, ja Axelin tuntui, että kylmä vesi nielaisi hänet kokonaan. Hän oli kauhuissaan. "Me hukkumme! Me hukkumme varmasti!" hän nyyhkytti, melkein itki. "En halua hukkua niin syvällä maan alla! Tämä on hulluutta!" Professori Lidenbrock kääntyi poikaansa kohti, hänen äänensä oli tiukka. "Axel, emme saa luovuttaa! Ei missään nimessä! Me olemme tutkimusmatkailijoita! Meidän täytyy olla rohkeita! Meidän täytyy olla sinnikkäitä!" "Rohkeita? Mutta mihin tämä edes johtaa?" Axel kysyi, hänen äänensä oli korkea ja täynnä pelkoa. "Tämä on hulluutta! Me emme voi jatkaa! Tämä paikka on aivan liian vaarallinen! Tämä meri on liian suuri! Mennään takaisin! Mennään ylös, takaisin kotiin! Minä haluan kotiin! Minä haluan kotiin vaimoni luokse!" Professori Lidenbrockin kasvot menivät punaiseksi, melkein yhtä punaisiksi kuin heidän lamppunsa liekki. "Takaisin? Ei koskaan! Me jatkamme! Aina eteenpäin! Me löydämme maan keskipisteen, vaikka se maksaisi mitä! Tiedäthän sen! Me emme pysähdy!" Hän huusi myrskyn melun yli, ja hänen äänensä oli täynnä raivoa. Axel ei voinut uskoa korviaan. Kuinka hänen enonsa saattoi olla niin itsepäinen? He olivat vaarassa, todellisessa vaarassa! Hän tunsi olonsa yksinäiseksi ja pelokkaaksi. Hän toivoi, että olisi jäänyt kotiin kissaansa silittelemään. Hans, joka oli yleensä niin hiljainen, mutisi jotain heidän omalla kielellään ja osoitti sormellaan. Professori Lidenbrock kääntyi tulkkina Axelin puoleen. "Hans sanoo, että meidän on kiinnitettävä masto paremmin. Se auttaa vähän. Ja meidän on ohjattava lauttaamme niin, että se leikkaa aaltoja, eikä anna niiden lyödä kylkeen. Hän on oikeassa." Hans, vaikka ei puhunut paljon, oli aina se, joka tiesi, mitä tehdä. Hän oli aina rauhallinen ja järkevä. Hän otti ohjat käsiinsä. Hän sitoi köysiä uudella tavalla ja antoi ohjeita professori Lidenbrockille. Yhdessä, kolmistaan, he alkoivat kääntää lauttaa niin, että se kesti paremmin aaltojen iskut. Se oli vaikeaa työtä, ja vesi paiskautui edelleen heidän ylitseen, mutta pieni toivo alkoi virrata Axelin sydämeen. Ehkä he selviäisivätkin. Ehkä Hansin avulla. He taistelivat tuntikausia. Myrsky ei tuntunut loppuvan koskaan. Axelin kädet olivat kipeät ja rystyset valkoiset, ja hän oli läpimärkä ja paleli niin, että hampaat kalisivat. Mutta hän katseli Hansia, joka oli yhä niin tyyni, ja hänen enoaan, joka, vaikka oli väsynyt ja vihainen, ei antanut periksi. Heidän rohkeutensa tarttui Axeliin. Hän ei enää itkenyt, vaan piti tiukasti kiinni ja teki kaiken, mitä Hans ja professori käskivät. Hän auttoi niin paljon kuin osasi. Sitten, aivan yhtä äkkiä kuin se oli alkanutkin, myrsky alkoi laantua. Laineet pienenivät, ja jyrinä vaimeni. Vähitellen meri rauhoittui, ja lopulta se oli taas niin tyyni kuin ennenkin. He olivat selvinneet! Heidän lauttansa oli ehjä, ja he olivat kaikki tallella. He olivat väsyneitä, mutta hengissä. Heidän vaatteensa olivat märät, ja heidän kehonsa särkivät, mutta he olivat elossa. Se oli pääasia! Professori Lidenbrock huokaisi syvään. "Näetkös, Axel? Selvisimme! Tiesin, että selviäisimme! En antanut periksi!" Hän taputti Axelia olkapäälle. Axel oli liian väsynyt vastaamaan, mutta hän nyökkäsi. Hän oli yhä vihainen enolleen tämän itsepäisyydestä, mutta samalla hän oli kiitollinen, että tämä ei ollut luovuttanut. Hans katsoi heitä, ja hänen silmissään oli pieni pilkahdus, ehkä ymmärrystä, ehkä jopa ylpeyttä. Hän oli ollut koko ajan niin rauhallinen ja avulias. Hän oli heidän todellinen sankarinsa! He ajelehtivat jonkin aikaa hiljaisuudessa, kunnes heidän lauttansa osui johonkin kiinteään. He olivat saapuneet uuteen rantaan. Se oli pieni, kivinen ranta, ja sen yläpuolella kohosi valtava kallioseinämä, joka katosi pimeyteen. Siellä ei ollut puita, ei kasveja, vain kiveä ja pimeyttä. "Uusi alku!" professori sanoi. "Katsokaa, mikä ihana paikka! Täällä voimme taas levätä ja jatkaa matkaamme. Olen varma, että tämä myrsky oli vain pieni haaste, joka teki meistä entistäkin vahvempia!" Axel oli eri mieltä. Hän ei halunnut olla vahvempi myrskyjen takia. Hän halusi olla kotona, lämpimässä ja turvassa. Mutta hän tiesi, että enoaan ei voinut käännyttää. Professori Lidenbrockin mielessä oli vain yksi asia: eteenpäin, syvemmälle ja syvemmälle maan uumeniin. He nousivat maihin, venyttelivät kipeitä jäseniään ja etsivät suojaisan paikan nukkua. Tällä kertaa he eivät puhuneet myrskystä tai heidän erimielisyyksistään. Vain väsymys painoi heidän silmäluomiaan. Mutta Axel tiesi, että vaikka he olivat selvinneet, heidän matkansa oli täynnä yllätyksiä, sekä hyviä että pelottavia. Ja seuraavaksi, aivan kuten professori toivoi, heitä odotti taas jotain aivan uutta... Mitähän se mahtoi olla? Voisiko se olla jotain vieläkin jännittävämpää kuin esihistorialliset eläimet? Vai jotain, mitä he eivät olleet osanneet edes kuvitella?

Saknussemmin jäljillä

Niinpä, kun he olivat nähneet ne upeat, muinaiset eläimet uiskentelemassa Maanalaisessa meressä, he jatkoivat matkaansa. Jokainen askel syvemmälle Maan sisuksiin tuntui vievän heitä yhä uskomattomampiin ja salaperäisempiin paikkoihin. He vaelsivat hiljalleen eteenpäin, taskulamppujen valokeilat tanssivat kallioiden seinämillä, jotka olivat täynnä kimaltelevia mineraaleja. Ne näyttivät aivan kuin pieniltä, hopeisilta tähdiltä syvän luolan pimeydessä, ja saivat kaiken ympärillään kimaltamaan kauniisti. Käveleminen tuntui nyt kevyemmältä, ja mieliala oli odottava. Mitä seuraava mutka toisi tullessaan? He olivat nähneet jo niin paljon ihmeellistä. Olisiko jotain vieläkin? Kyllä vain! Olisi! Seuraavaksi he kohtaisivat menneisyyden salaisuuden. Yhtäkkiä, professori Lidenbrock pysähtyi jyrkästi. Hän oli nähnyt jotain. Jotain, mikä ei kuulunut luonnon muovaamiin muotoihin, ei edes tähän ihmeelliseen maanalaiseen maailmaan. Se ei ollut kivi, ei kasvi, eikä mikään eläin. Se oli merkki. Suuri, kaareva kaiverrus, syvällä sileään kallioseinään hakatttu, ja sen keskellä oli mystinen symboli. Se näytti ihan kuin kierteiseltä polulta, joka johti kohti syvintä, tuntematonta. Merkki oli peittynyt ohueen kerrokseen vanhaa pölyä, mutta sen muodot olivat yhä selvästi erottuvia. Professori Lidenbrockin silmät loistivat innostuksesta. Hän ei ollut koskaan ollut näin innoissaan! "Katso, Axel! Katso, Hans! Tämä on... tämä on Saknussemmin merkki!" hän huudahti, hänen äänensä kaikui luolan holveissa kuin pieni ukkonen. Axel ja Hans kumartuivat lähemmäs, heidänkin sydämensä alkoivat tykyttää jännityksestä. Merkki oli vanha, hyvin vanha, ehkä tuhansia vuosia vanha, mutta yhä niin selvästi näkyvissä, kuin se olisi tehty vasta eilen. Axel kysyi uteliaana, "Kuka on Saknussemm, setä? Onko hän joku velho, joka osasi tehdä tällaisia kalliokuvia?" Professori katseli merkkiä, hänen mielensä täynnä tarinoita ja vanhoja unelmia. "Saknussemm oli muinainen tutkimusmatkailija, rakas Axel. Hän eli hyvin, hyvin kauan sitten, jo ennen kuin isoisovanhempasi syntyivät! Hän oli uskomattoman rohkea ja peloton seikkailija! Hän oli ensimmäinen, joka uskalsi lähteä tänne alas, Maan syvyyksiin. Hän jätti tämän merkin osoittaakseen, että hän oli kulkenut täältä, ja ehkä... ehkä hän halusi meidän seuraavan häntä!" Professori taputti merkin vieressä olevaa kiveä, melkein kuin hän olisi jutellut vanhan ystävän kanssa. Se oli kuin salainen aarrearkku olisi avattu keskellä pimeää luolaa! Ei enää arvuuttelua, vaan varma tieto siitä, että he eivät olleet ensimmäisiä. Joku oli ollut täällä ennen heitä, ja jättänyt jäljen. Tämä antoi heille valtavasti uutta intoa ja rohkeutta jatkaa matkaa. He eivät olleet yksin! He olivat osa suurta, vanhaa seikkailua, joka ulottui yli ajan ja paikan. Saknussemm oli lähettänyt heille salaisen viestin menneisyydestä! He seurasivat merkkiä. Seuraava kaiverrus ilmestyi hieman kauempana, sitten toinen ja kolmas, aivan kuin Saknussemm olisi jättänyt heille pienen, salaperäisen leivänmuruspolun seurattavaksi. Jokainen merkki oli pieni nuoli tai symboli, joka osoitti eteenpäin, syvemmälle ja syvemmälle. Professori Lidenbrock oli onnesta soikeana. Hän tunsi olevansa aivan sankarin jäljillä, ja hänen askeleensa olivat kevyemmät kuin koskaan! He kävelivät nyt ikään kuin vanhan seikkailijan varjoissa. Reitti muuttui kapeammaksi ja mutkikkaammaksi. Joskus heidän täytyi kiivetä pieniä kallioseinämiä ylös, toisinaan hiipiä matalista tunneleista, joiden yläpuolella tähdenmuotoiset mineraalit kimaltelivat. "Hihihih, täällä taitaa olla Saknussemmin oma salainen tunneli, ihan kuin peikon luola!" Axel kuiskasi, vaikka hän olikin hieman jännittynyt ja samalla innoissaan. Hän kuvitteli Saknussemmin olevan jonkinlainen vanha, viisas haltija, joka oli jättänyt heille taianomaisia vihjeitä. Hans, kuten aina, kulki rauhallisesti edellä, varmistaen, että polku oli turvallinen. Hän oli kuin hiljainen vartija, joka huolehti kaikista. Hän näytti ymmärtävän näitä vanhoja merkkejä, vaikka ei sanonutkaan mitään. Kenties hänellä oli oma salainen tapansa lukea vanhoja kalliokirjoituksia? Hän vain nyökkäili silloin tällöin, ikään kuin hänelle olisi ollut selvää, minne Saknussemm heitä opasti. Yhtäkkiä he saapuivat paikkaan, joka oli erilainen kuin mikään aiemmin nähty. Se oli valtava luola, mutta sen keskellä oli jotain aivan erikoista. Suuri, sileä kivi, joka näytti aivan pöydältä, ja sen päällä... oli pieni, outo veistos. Se oli tehty samasta kalliosta, mutta se näytti aivan kuin pieneltä maapallolta, ja sen keskellä oli... hehkuva piste, joka sykki hiljalleen omaa valoaan. Se tuntui melkein elävältä. Professori Lidenbrockin sydän tykytti. "Tämä on... tämä on kartta!" hän huokaisi, melkein kuiskaten. "Saknussemm on jättänyt meille kartan! Tämä piste... tämä on Maan keskipiste!" hän selitti, silmät kiiluen ja sormi osoittaen veistoksen hehkuvaa kohtaa. Se veistos ei ollut mikään tavallinen kivi, vaan maaginen opas, joka näytti heille tarkan suunnan! Axel katsoi veistosta. Se hohti heikosti, aivan kuin se olisi imenyt itseensä kaiken pimeyden ja muuttanut sen valoksi. Se oli todella kaunis, pieni valaiseva maapallo. Miten ihmeessä Saknussemm oli osannut tehdä jotain niin lumoavaa? Ehkä hänellä oli ollut apunaan maanpeikkoja tai salaperäisiä haltijoita, jotka osasivat taikoa? Hän tunsi pienen, lämpimän tunteen rinnassaan. Professori oli haltioissaan. Hän tutki veistosta tarkasti, sormet hipelöivät sen sileää pintaa. "Tämä osoittaa meille tarkan reitin, Axel. Tämä on tärkeämpää kuin mikään, mitä olemme aiemmin löytäneet!" hän sanoi, ääni täynnä kunnioitusta. Saknussemm ei ollut vain kulkenut täältä, hän oli myös halunnut auttaa niitä, jotka tulisivat hänen jälkeensä. Hän oli jättänyt heille lahjan, vanhan seikkailijan testamentin. He seisoivat veistoksen äärellä pitkän tovin, lumoutuneina ja jännittyneinä. Se oli kuin he olisivat tavanneet vanhan seikkailijan itsensä, vaikka hän oli elänyt jo vuosisatoja sitten. Hänen henkensä eli näissä merkeissä, tässä kartassa, joka opasti heitä eteenpäin kohti Maan salaista sydäntä. Mutta matka ei ollut vielä ohi. Kartta näytti heille suunnan, mutta se ei kertonut, miten pitkä matka vielä olisi. Tai millaisia yllätyksiä polun varrella odottaisi. Voisiko heitä odottaa vielä suurempia luolia, tai ehkä jopa uusia, salaperäisiä olentoja? Millaisia aarteita tai seikkailuja Saknussemm oli karttaansa piilottanut? Ja mikä tärkeintä: miten Saknussemm oli päässyt sieltä pois? He päättivät jatkaa matkaa heti, kun olivat levänneet hetken. Heidän mielensä oli täynnä Saknussemmin tarinaa ja jännittävää tunnetta siitä, että he seurasivat vanhan mestarin jalanjälkiä. Jokainen askel veisi heitä lähemmäs Maan sydäntä, sinne, minne kukaan ei ollut uskonut pääsevänsä. Ja niin, pienen tauon jälkeen, he pakkasivat varusteensa ja lähtivät liikkeelle, pieni hohtava maapallo-veistos turvallisesti professori Lidenbrockin repussa. He olivat nyt todellisia aarteenetsijöitä, seikkailijoita, jotka seurasivat muinaisen sankarin viitoittamaa tietä. Minne tämä salaperäinen polku heidät seuraavaksi johdattaisi? Voisiko se olla jotain vieläkin ihmeellisempää kuin kaikki tähän asti nähty? Ehkäpä Maan aivan ydin!

Pako tulivuoren uumenista

He olivat siis seuranneet muinaisen sankarin viitoittamaa tietä, syvemmälle ja syvemmälle Maan syliin. Mutta yhtäkkiä, kaikki tuntui muuttuvan. He olivat kulkeneet pitkän matkan tasaisella maaperällä, mutta nyt polku alkoi kallistua ylöspäin. Aivan kuin jokin valtava voima olisi nostanut heitä kohti taivasta! Professorin silmät kiiluivat ilosta, ja Axel ihmetteli ääneen, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Lopetus

Ja niin, maan sydämeen tehty jännittävä matka tuli päätökseensä. Kiitos, että kuljit mukanamme Axel-pienen ja professorin kanssa tähän uskomattomaan syvyyteen! Toivottavasti mielikuvituksesi heräsi ja löysit uusia, salaisia paikkoja. Muista, että voit keksiä omia tarinoitasi ja seikkailujasi aivan itse! Jos sinulla tai vanhemmillasi on ajatuksia tai toiveita, kerrothan niistä Sonacastille. Nähdään pian uusien, ihmeellisten tarinoiden parissa! Hei hei!

Lisää tarinoita