SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Maan korven kätkössä

40 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Syvällä vihreän havumetsän siimeksessä tuoksuu aina raikas pihka ja kostea sammal. Piko, pieni ja ketterä vihermarakatti, istuu korkealla männyn oksalla hännästään roikkuen. Hän on kulkenut kauas lämpimästä kotiviidakostaan ja ihmettelee nyt pohjoisen huikeaa metsää. Yhtäkkiä havunneulasten lomasta vilahtaa kolme pörröistä, tulipunaisena hehkuvaa häntää. Metsän salaiset asukkaat ovat heränneet uuteen aamuun.

Uudet naapurit oksistossa

Kuusen kätköistä tupsahti esiin kolme oravaa käpylastit suupielissään. Tiera, teräväkatseinen ja napakka sisarusparven johtaja, pysähtyi heti arvioimaan outoa tulijaa. "Kuka sinä olet? Täällä on kova syyskiire menossa", Tiera ilmoitti ryhdikkäänä. Nuorin oravista, Paju, loikkasi suoraan Pikon viereen silmät innosta tuikkien. Ujo Nilla taas kurkisti varovasti paksun rungon takaa, missä naava roikkui kuin harmaa parta. He esittelivät kotipuunsa salaiset oksakolot, joihin talvivarastoja kätkettiin. Auttavainen Piko nappasi suuren kuusenkävyn maasta, mutta heitti sen liian korkealle. Käpy kimposi oksasta ja mätkähti suoraan alas mustikkavarvikkoon. "Oho, aamupalamme katosi", Paju nauroi räkättäen. Tiera huokaisi syvään ja oikoi viiksiään. "Taitaa olla parasta opettaa sinulle heti tämän metsän tärkeimmät säännöt."

Käpyvaraston suuri mysteeri

Aamupäivän valo siivilöityi havujen läpi, kun oravat johdattivat Pikon metsän sydämessä seisovan vanhan tammen luo. Rungossa oli syvä, salainen onkalo, johon oli talven varalle piilotettu heidän suurin aarteensa. Tiera kurkisti koloon ensimmäisenä, mutta jähmettyi saman tien paikoilleen. "Se on poissa", Tiera kivahti ja hänen häntänsä pörhistyi kiukusta. "Kultainen saksanpähkinämme on viety!" Kolon pohjalla oli vain muutama kuiva lehdenpalanen. Tuo harvinainen pähkinä oli heidän varastonsa kruunu, sileä kuin hiottu meripihka. "Sen täytyy olla se naapurin ahne varis", Tiera jatkoi ja polki pientä tassuaan kaarnaan. "Vain korppi tai varislintu varastelee noin röyhkeästi!" "Entä jos syysviima vain lennätti sen mennessään?" Paju arveli ja pyörähti oksalla ympäri pää alaspäin. "Tuuli oli yöllä hurjan kova!" Nilla pudisti päätään ja osoitti arasti kolon suuta. Piko kaivoi varustepussistaan esiin kestävän, litteän köysipunoksen ja kiinnitti sen varmuuden vuoksi vyölleen. Sitten apina laskeutui maahan ja tutki tarkasti kosteaa maaperää. "Ei se ollut tuuli eikä lintu", Piko sanoi hiljaa ja viittoi toisia luokseen. Pehmeässä sammalikossa, aivan puun juurella, näkyi neljä terävää ja syvää viiltoa. Jäljet kertoivat armotonta kieltä ketterästä kiipeilijästä, jonka tassuissa oli vaarallisen pitkät kynnet. "Näätä", Nilla kuiskasi ääni vavisten. Painautumat sammalessa jatkuivat selkeänä jonona kohti varjoisaa Kalliokorpea, ja ystävykset lähtivät määrätietoisesti seuraamaan kylmäävää reittiä.

Kalliokorven kapea riippusilta

Sammal vaihtui pian harmaaseen graniittiin, kun seurue saapui Kalliokorven jyrkänteelle. Puiden juuret puristivat kiveä kuin suonikkaat sormet, ja ilma tuoksui kostealta liuskekiveltä sekä kitkerältä saniaiselta. Eteen aukesi mustana ammottava rotko, jonka pohjalla kuohui kaukainen, kivikkoinen puro. Ainoa reitti yli oli ammoin kaatunut, kapea koivunrunko, jota villit karhunsammalet ja lahot köynnökset sitoivat heikosti kallionkielekkeeseen. Runko natisi viiman riepotellessa sen haurasta kaarnaa. Se oli kuin hämähäkinseitistä kudottu riippusilta tyhjyyden yllä. Tiera astui kielekkeelle ja heilautti päättäväisesti tuuheaa häntäänsä. Hän loikkasi puunselälle tottuneesti ja sujahti vastarannalle tuskin oksia taivuttaen. "Helppo juttu!" Tiera huusi rotkon toiselta puolelta. "Paju, tule perässä!" Paju teki pienen ilmalennon ja kirmasi rungon yli niin että laho kaarna vain pölisi ilmaan. Mutta rotkon reunalle jäänyt Nilla painautui maahan. Hänen pienet tassunsa tärisivät, ja silmät tuijottivat alas syvyyteen, missä vesi kohisi nälkäisenä. Hän otti kaksi pientä askelta eteenpäin, mutta perääntyi heti kivenkoloon piiloon. "En pysty", Nilla kuiskasi häntä tiukasti vartalon ympärille kiedottuna. "Älä nyt viivyttele, Nilla!" Tiera patisti käpälät puuskassa toiselta puolelta. "Näätä etenee koko ajan meitä edellä, eikä meillä ole aikaa nysvätä kivenkoloissa!" Nilla yritti vielä kerran kurottaa tassuaan koivunrungolle. Heti kun hänen kyntensä raapaisivat liukasta pintaa, laho puunkuori mureni rotkoon, ja Nilla hypähti takaisin kiven taakse vinkaisun kera. Tiera tuhisi kärsimättömästi, mutta Piko asettui hiljaa Nillan viereen. Hän tiesi viidakon korkeuksista, miltä tuntui, kun maailma katosi tassujen alta. "Pelko on vain viesti siitä, että asia on tärkeä", Piko sanoi lempeästi. Piko ei pakottanut Nillaa liikkeelle. Sen sijaan hän irrotti vyöltään vahvan, litteän köysipunoksen, joka oli tehty kestävistä palmukuiduista. Piko kokeili ensin heittää köyden toisen pään kaukaiselle oksalle, mutta painava solmu kimposi liukkaasta puusta takaisin maahan. Apina mietti hetken ja tutki ympärillään seisovia puita. Rotkon reunalla kasvoi ikivanha, vankkajuurinen mänty. Piko solmi köysipunoksen toisen pään tukevasti männyn paksuun tyveen. Sitten hän kiepautti litteän, pehmeän nauhan varovasti Nillan vatsan ympäri kahdelle luotettavalle lenkille. "Tämä köysi kantaa kolme meidän kokoistamme", Piko vakuutti ja ojensi kätensä. "Pidän toisesta päästä kiinni, askel askeleelta. Jos liukastut, et putoa mihinkään." Nilla vilkaisi Pikon rauhallisia silmiä ja vankkaa solmua. Hän hengitti syvään ja ojensi vapisevan etutassunsa narun kannattelemana koivunrungolle. Narske ja rapina säestivät jokaista siirtoa. Puolivälissä vihuri heilautti runkoa, ja Nilla pysähtyi sydän pamppaillen. Mutta köysi kiristyi heti turvallisesti männynrungon ja Pikon otteen väliin, antaen täydellisen selkänojan. Nilla otti vielä kolme vakaata loikkaa ja tupsahti vastarannan sammalelle, missä Paju otti hänet vastaan innokkaalla riemuhypyllä. "Sinä teit sen!" Paju hihkui. Piko purki köyden solmun männystä, kiepsahti rungon yli sulavasti kuin tuulenpuuska ja kääri punoksen takaisin vyölleen. Edessä metsä tummui entisestään, ja kosteassa ilmassa leijui vanhan tervan ja lahon hirren tuoksu. Tiera asteli hitaasti Nillan luokse ja laski häntänsä hetkeksi sisarensa selälle. "Olin liian kova sinulle", Tiera myönsi hiljaisemmalla äänellä ja loi maahan katseen, jota oravajohtajalta harvoin nähtiin. "Hoidit tuon kuitenkin rohkeasti, Nilla." Nilla nyökkäsi varovasti, ja hänen vatsanpohjassaan lehahti lämmin tunne rotkon huimauksen sijaan. "Pikon köysi auttoi minua luottamaan omiin kynsiini", Nilla sanoi ja katsahti vielä kerran taakseen sumuiseen syvyyteen. Paju nuuskaisi maata ja hyppäsi liukkaalle kalliolle, jossa kuusenneulaset olivat painuneet syvälle kosteaan mutaan. "Katsokaa, tuoreet näädän jäljet jatkuvat yhä", Paju huudahti ja viittoi innokkaana toisia luokseen. "Ja täältä tuoksuu joltakin aivan vanhalta ja puiselta!" Piko nyökkäsi tovereilleen ja tarkisti vyöllään lepäävän köysipunoksen kireyden ennen seuraavaa askelta. Nelivaljakko ryhmittyi tiiviisti yhteen, valmiina kohtaamaan Kalliokorven syvimmät varjot ja selvittämään kultaisen aarteensa salaisuuden.

Loukku vanhassa myllyssä

Pienet käpälien painaumat johtivat suoraan kohti joen törmää, missä musta vesi pyörteili laiskasti harmaiden rantakivien lomassa. Puiden takaa kohosi vanha, hylätty vesimylly kuin unohdettu puinen jättiläinen, jonka seinähirret olivat vihreän sammaleen ja kuivan naavan peitossa. Sen rikkinäisistä ikkunaluukuista huokui viileää, jauhontuoksuista ilmaa, johon sekoittui kostean jokimudan ja lahon tervan pistävä aromi. Piko astui varovasti sisään vinosti kallellaan olevasta oviaukosta, ja oravat seurasivat häntä aivan kintereillä. Myllyn hämärässä huoneessa vallitsi syvä hiljaisuus, jota vain katosta putoilevat hitaat vesipisarat rikkoivat. Huoneen keskellä kohosi valtava koneisto, jonka puiset hammasrattaat seisoivat liikkumattomina kuin jähmettyneet hirviöt. Yhden suuren rattaan hampaiden välistä heijastui hento valonsäde, joka sai jotakin kimaltamaan. "Katsokaa!" Paju kuiskasi ja osoitti terävällä kuonollaan rattaiston pimeään syleilyyn. Siellä se oli: kultainen saksanpähkinä, heidän kallein aarteensa, kiilautuneena kahden massiivisen puuhampaan väliin. Pähkinän pinta loisti himmeästi jauhopölyn keskellä kuin pieni, maahan pudonnut aurinko. "Odota, Paju", Tiera sähähti ja tarttui sisartaan hännästä. "Tämä paikka tuntuu aivan liian hiljaiselta." Mutta varjoista kuului hento, kuiva kynsien raapaisu lattialautoja vasten. Nilla jähmettyi Pikon kylkeen ja katseli ympärilleen silmät suurina kauhusta. Korkean jauhosäiliön päältä erottui kaksi keltaisena hehkuvaa silmää ja solakka, tummanruskea hahmo, joka liikkui äänettömästi kuin savu. Näätä laskeutui sulavasti alemmas ja asettui leveälle hirsipalkille suoraan rattaiden taakse, tukkien ainoan vapaan poistumisaukon ulos vievälle ikkunalle. Se paljasti valkoiset, terävät hampaansa ja tuijotti oravia ilkeästi siristäen silmiään. "Me olemme ansassa", Nilla kuiskasi ja kietoi tassunsa tiukasti vatsansa ympärille. Paju ei kuitenkaan jäänyt odottamaan käskyjä. Hän kurotti takajalkojaan ja syöksyi suin päin eteenpäin hammasrattaiston uumeniin kohti kultaista aarretta. Nuori orava luuli olevansa liian nopea kenellekään, mutta vauhti oli liikaa kapeassa puulabyrintissä. "Minä haen sen!" Paju hihkaisi innosta kihisten. Hän ehti kurottaa käpälänsä vain tuuman päähän pähkinästä, kun hänen jalkansa liukastui jauhoiseen puuhun. Paju pyörähti holtittomasti kyljelleen kahden raskaan puupyörän ahtaaseen koloon. Samassa kuului vaimea naksahdus, ja Pajun tuuhea, punainen häntä juuttui syvälle hammasrattaan tiukkaan rakoon. Hän yritti riuhtaista itsensä irti, mutta ahdas puurako piti hännästä kiinni kuin puristin. "Auttakaa! En pääse irti!" Paju vinkaisi ja sätki avuttomana. Näätä huomasi oravan pinteen välittömästi. Se nousi takajaloilleen, nuuskaisi ilmaa ja alkoi hiipiä hitaasti palkkia pitkin kohti avuttomasti rimpuilevaa Pajua. Sen pitkät kynnet narskuivat puuta vasten jokaisella askeleella, ja välimatka lyheni pelottavan nopeasti. Piko ja Tiera yrittivät loikata apuun, mutta näätä oli liian lähellä Pajua, eikä kumpikaan uskaltautunut suoraan pedon kynsien ulottuville. Paju tiesi, että jokainen sekunti oli ratkaiseva. Hän katseli hädissään ympärilleen ja huomasi tassujensa vieressä pienen, kuivuneen männynkävyn, jonka oli aiemmin tuonut mukanaan. Ensin Paju yritti heittää kävyn suoraan kohti näätää toivoen osuvansa pedon kuonoon, mutta heitto jäi lyhyeksi ja kimposi hyödyttömänä rattaan reunaan. Näätä vain murahti halveksivasti ja otti kaksi askelta lähemmäs. Silloin Paju huomasi jotakin muuta: lattian toisella puolella seisoi tyhjä, kumeasti kumiseva peltiämpäri. Paju keräsi kaikki voimansa, kurotti häntäkipua uhmaten toisen kovan kuusenkävyn lattianraosta ja viskasi sen kaikin voimin kauas huoneen pimeään nurkkaan. Kolina oli mykistävä, kun käpy iskeytyi suoraan peltisen astian kylkeen ja vieri pitkin laudoitusta. Äkillinen ääni halkaisi hiljaisuuden ja sai näädän säpsähtämään rajusti taaksepäin, kääntäen katseensa pois loukkuun jääneestä oravasta.

Valinta rattaiden raossa

Peltiämpärin kumea kumu kaikui yhä myllyn seinähirsissä, kun lattian alla murahti jotakin paljon raskaampaa. Ulkoa virtaavan puron vesi painoi lahonneita sulkuportteja vasten, ja vanha laitos alkoi herätä pitkästä unestaan. Rattaisto narahti kuin jättiläisen luut, ja massiiviset puiset hampaat heilahtivat pari vaaksanmittaa eteenpäin. "Paju!" Tiera huusi ja ryntäsi lähemmäs rattaita. Koneiston liikahtaessa kultainen saksanpähkinä liukui aivan Pikon käpälän ulottuville. Toisella puolella pyörää Pajun pörröinen häntä oli kuitenkin puristumassa yhä syvemmälle kahden puisen rattaan narskuvaan syleilyyn. Vedenpaineen kasvaessa ratas pyörähtäisi pian kokonaan ympäri, eikä Paju pääsisi omin voimin pakoon. Piko katseli kultaista pähkinää sekunnin murto-osan ajan. Aarre loisti siinä aivan käden ulottuvilla, valmiina poimittavaksi talven varalle. Sitten hän käänsi katseensa Pajun säikähtäneisiin silmiin. Piko käänsi selkänsä pähkinälle empimättä. Hän kurotti käpälänsä ja yritti ensin kiskoa Pajun häntää suoraan vapaaksi omin voimin. Se oli virhe, sillä pyörä vain kiristyi, ja Paju vingahti tuskasta. Hätäinen kiskominen ei auttanut mitään. Silloin Pikon silmä osui lattialla lojuvaan paksuun, lahoon puukiilaan, jota oli aikoinaan käytetty myllynkiven lukitsemiseen. Hän nappasi kiilan käteensä ja katseli pyörivää koneistoa tarkasti. Kun puuhammas nousi seuraavan kerran hitaasti ylöspäin, Piko syöksyi väliin ja iski puukiilan kaikin voimin kahden massiivisen hampaan puristukseen. Ratasto takertui kiilaan ja pysähtyi tärähtäen. Syntyi juuri tarpeeksi suuri rako, jotta puristus hellitti hetkeksi. "Tiera, tartu minuun!" Piko huusi yli virtaavan veden kohinan. Tiera loikkasi Pikon viereen ja tarttui päättäväisesti Pajun etutassuihin Pikon tukiessa oravan vartaloa. Yhdessä he ponnistivat taaksepäin samalla hetkellä, kun kiila murtui rouskahtaen päreiksi. Pajun häntä liukui vapaaksi rattaan raosta juuri ennen kuin puupyörä pyörähti eteenpäin kumean kolahduksen saattelemana. Kultainen saksanpähkinä putosi hampaiden välistä mustana pyörteilevään syvyyteen ja katosi virran viemänä myllyn alle. Samaan aikaan rattaiston rysähdys sai koko vanhan myllyn huojumaan. Peltiämpärin kolinasta jo valmiiksi hermostunut näätä säpsähti valtavaa pauketta. Se ei jäänyt tutkimaan tilannetta, vaan loikkasi säikähtäneenä kattopalkille ja katosi myllyn hämäriin kattorakenteisiin. "Juoskaa! Ulos, äkkiä!" Nilla vinkaisi ovelta. He eivät katsoneet taakseen. Paju ravisti tuuheaa häntäänsä ja loikkasi Tiera kintereillään kohti rikkinäistä ikkuna-aukkoa. Piko juoksi perässä ja huomasi ikkunalaudalla pienen pärekorin, johon mylläri oli kauan sitten kerännyt syksyn satoa. Siinä lojui kourallinen tavallisia, pulleita tammenterhoja, kuivia mutta täysin syömäkelpoisia. Piko kahmaisi terhot syliinsä yhdellä sulavalla liikkeellä ja sukelsi oravien perässä ulos ikkunasta suoraan pehmeään sammalikkoon. Takana hylätty mylly natisi ja paukkui, mutta he juoksivat jo rintarinnan pitkin rantatörmää, kauas viileän joen kohinasta. Puiden siimekseen päästyään he eivät pysähtyneet edes liukkaalla kallioperällä. Askeleet tuntuivat keveiltä kuin syystuuli, kun nelikko kiisi tuttujen naavaisten kuusten alle. Metsä toivotti heidät tervetulleeksi tutulla pihkan tuoksulla, ja kotikuusen suuret oksat kaartuivat heidän ylleen kuin turvallinen katto. Tiera pysähtyi puun juurelle ja pyörähti ympäri hengästyneenä mutta hymyillen. "Me selvisimme", Tiera sanoi ja huokaisi helpotuksesta. "Ja mikä tärkeintä, me kaikki olemme täällä ehjin nahoin." Paju hieroi häntäänsä, jossa oli pieni harmaa jauholäiskä, mutta hänen silmänsä loistivat jälleen tuttua iloa. "Minä en ainakaan kaipaa sitä vanhaa pähkinää yhtään", Paju totesi ja katseli Pikon sylissä olevia ruskeita terhoja. "Nämä näyttävät paljon paremmilta syötäväksi." Nilla nyökkäsi ja kosketti arasti Pikon olkapäätä kiitokseksi. Piko ojensi keräämänsä tammenterhot Tieralle. Ne eivät ehkä kimaltaneet kuin hiottu meripihka, mutta ne olivat todellisia, jaettavaksi tarkoitettuja ja täynnä syksyn parasta antia. Kotikuusen tutussa suojassa jokainen huokaisi syvään helpotuksesta. Mitä sinä olisit valinnut Pikon tilanteessa?<long pause>

Lopetus

Iltapäivän viileä tuuli huojuttaa lempeästi vanhojen kuusten latvoja ja tuo mukanaan raikkaan havun tuoksun. Metsän siimeksessä neljä ystävystä istuu nyt kylki kyljessä paksulla, naavaisella oksalla. He jakavat yhdessä kerätyt tammenterhot sulassa sovussa, ja varjojen pidentyessä hiljainen korpi kietoo heidät omaan turvalliseen, pehmeään hämäräänsä.

Lisää tarinoita