SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Lumikuningatar

30 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Kuvittele maailma, jossa ystävyys on lämpimintä, mitä tiedät. Mutta sitten, pieni, näkymätön siru muuttaa kaiken. Se tunkeutuu sydämeen, jäädyttää sen, ja maailma muuttuu kylmäksi, harmaaksi. Tämä on tarina rohkeudesta, rakkaudesta ja uskomattomasta matkasta jäiseen valtakuntaan. Liity mukaan, kun kerromme H.C. Andersenin ajattoman sadun, Lumikuningattaren. Se on kertomus tytöstä, joka uhmaa talven pimeyttä pelastaakseen parhaan ystävänsä. Oletko valmis seikkailuun?

Paholaisen peili ja Kertun ja Kain ystävyys

Oletko valmis seikkailuun? Hyvä! Sillä nyt sukellamme syvemmälle tarinaamme. Kauan, kauan sitten, ennen kuin Kerttu ja Kai syntyivätkään, eli eräs hyvin, hyvin ilkeä paholainen. Tämä paholainen oli todella, todella ovela ja ilkikurinen. Hänellä oli ystäviä, jotka olivat samanlaisia kuin hän itse – vähän kuin tuhmat peikot, jotka pitävät kaiken pilaamisesta. Eräänä päivänä tämä paholainen sai hirvittävän idean. Hän rakensi taikapeilin! Mutta se ei ollut mikään tavallinen peili. Se oli peili, joka teki kaiken hyvän ja kauniin näyttämään rumalta ja pahalta. Jos katsoit siihen kaunista kukkaa, se näytti nuutuneelta ja piikikkäältä. Jos katsoit ystävällistä ihmistä, hän näytti heti uhkaavalta ja ilkeältä. Ja mikä pahinta, peili sai ihmiset nauramaan kaikelle kauniille ja hyvälle, ja näkemään vain virheet. Todella kurja peili! Paholainen ja hänen oppilaansa olivat niin innoissaan tästä peilistä, että he kantoivat sitä ympäri maailmaa. He jopa yrittivät kantaa sitä aina taivaaseen asti, jotta voisivat nauraa enkeleillekin! Mutta kun he olivat korkealla, korkealla taivaalla, peili tärisi ja heilahti heidän käsissään. Ja sitten… KRAK! Se putosi ja särkyi miljooniksi, pikkuruisiksi, aivan uskomattoman pieniksi sirpaleiksi. Ne levisivät joka paikkaan kuin tähtiä pimenevään yöhön. Nämä pienenpienet peilinpalaset lentelivät tuulen mukana kaikkialle maailmaan. Ne putoilivat maahan ja veteen, ja jotkut niistä jopa juuttuivat ihmisten ikkunoihin. Mutta kaikkein vaarallisimmat sirpaleet – ne kaikista pienimmät ja terävimmät – lensivät ilman halki ja päätyivät joskus aivan vahingossa ihmisten silmiin ja sydämiin. Jos sirpale joutui silmään, se sai ihmisen näkemään vain kaiken huonon ja ruman ympärillään. Kaikki kaunis muuttui rumaksi, ja kaikki hyvä muuttui pahaksi. Ja jos sirpale pääsi sydämeen, se muutti sydämen jäiseksi ja kylmäksi, aivan kuin pieneksi jääpalaksi. Silloin ihminen muuttui ilkeäksi eikä välittänyt enää muiden tunteista. Kuvittele, miten kamalaa se oli! Mutta palataanpa nyt Kertun ja Kain luo. He asuivat pienessä kaupungissa, aivan vierekkäin. Heidän talojensa välissä oli ihana, pieni puutarha, jossa kasvoi kauniita ruusuja. Nämä ruusut olivat heidän suurin aarteensa. Kerttu ja Kai olivat parhaita ystäviä. He leikkivät yhdessä joka päivä, jakoivat kaikki salaisuutensa ja auttoivat toisiaan riisumaan mansikoista kannat kesäisin. Heidän maailmansa oli täynnä aurinkoa, naurua ja ruusujen tuoksua. Eräänä lämpimänä kesäpäivänä, kun Kerttu ja Kai olivat juuri istahtaneet ihailemaan heidän upeimpia ruusujaan, tapahtui jotain. Pieni, melkein näkymätön sirpale paholaisen peilistä lensi suoraan Kain silmään! Kai säpsähti. ”Auts!” hän huudahti. ”Jotain lensi silmääni! Se tekee kipeää!” Kerttu yritti auttaa, mutta Kai vain hieroi silmäänsä. Sirpale oli niin pieni, ettei sitä nähnyt. Mutta siitä hetkestä lähtien kaikki muuttui. Kai ei enää nähnyt ruusujen kauneutta. ”Nämä ruusut ovat rumia!” hän tokaisi. ”Niissä on vain piikkejä ja ne varisevat helposti!” Kerttu katsoi häntä hämmästyneenä. Pian Kai alkoi löytää vikoja kaikesta. Hän moitti Kertun piirustuksia, nauroi hänen nukkeilleen ja haukkui jopa heidän yhteisiä pelejään typeriksi. Kerttu ei ymmärtänyt, mikä hänen parhaalle ystävälleen oli tapahtunut. Sitten, ikään kuin se ei olisi ollut tarpeeksi paha, toinen pieni, näkymätön sirpale lensi suoraan Kain sydämeen. Silloin Kain sydämestä tuli jääkylmä. Hänestä tuli todella ilkeä. Hän repi ruusuja irti, nauroi Kertulle ja puhui hänelle rumasti. ”Miksi itket?” Kai sanoi Kertulle eräänä päivänä. ”Oletpas sinä tyhmä ja ruma!” Kertun sydän särkyi. Hänen ystävänsä oli kadonnut, ja tilalla oli kylmä, tuntematon poika, joka ei välittänyt hänestä lainkaan. Kain sydämessä oli nyt ikuinen, hyytävä talvi, joka teki hänestä täydellisen kohteen... Lumikuningattarelle.

Lumikuningattaren sieppaus ja Kertun etsintä

Yhtenä lumisena iltana, kun lumihiutaleet tanssivat hiljaa ikkunan takana, Lumikuningatar saapui. Hän liukui kevyesti lumen päällä, kuin kuunvalo itse, ja hänen silmänsä tuikkivat kuin kylmimmät tähdet. Kain makuuhuoneen ikkuna aukesi äänettömästi, ja Lumikuningatar ilmestyi. Hän ei ollut pelottava, vaan uskomattoman kaunis ja samalla niin hyytävän kylmä. Kain sydän oli jo täynnä jääkylmää sirpaletta, joten hän ei tuntenut pelkoa, vaan outoa vetoa tätä lumoavaa olentoa kohtaan. Lumikuningatar kumartui Kain ylle, ja suuteli häntä poskelle. Se oli kylmä suudelma, joka vei Kain muistot lämpimästä kodista ja rakkaasta Kertusta. Kai nousi vuoteestaan Lumikuningattaren perään. Hän tarttui Lumikuningattaren lumiseen kelkkaan, ja he liukuivat pois yöhön, jättäen jälkeensä vain hiljaisuuden ja muutaman kimaltavan lumihiutaleen. Seuraavana aamuna Kerttu heräsi ja riensi heti Kain luo. Mutta Kai oli poissa. Hänen vuoteensa oli tyhjä, ikkuna raollaan. Kertun sydän alkoi hakata nopeasti, ja hän juoksi ympäri taloa huutaen Kain nimeä. Ei vastausta. Kerttu juoksi ulos, mutta näki vain lumen peittämät kadut ja kylmän aamun. Missä Kai oli? Kerttu kysyi kaikilta vastaantulijoilta, oliko kukaan nähnyt hänen ystäväänsä. Ihmiset pudistivat päitään surullisina. He olivat nähneet kelkan liukuvan pois yöllä, mutta eivät tienneet sen matkustajia. Kerttu itki, hänen pienet kyyneleensä jäätyivät poskille. Mutta sitten, hän päätti. Hän ei voisi vain istua ja odottaa. Hänen oli löydettävä Kai. Aivan sama, minne hän oli mennyt! Hän puki lämpimimmät vaatteensa, otti mukaansa pienen leipäpalasen ja lähti ulos. Kerttu käveli ja käveli, ensin tuttujen katujen läpi, sitten tuntemattomien polkujen ja lumen peittämien niittyjen poikki. Lumihiutaleet tanssivat hänen ympärillään, mutta Kertun sydämessä oli vain yksi ajatus: Kai. Hän kysyi jokaiselta puulta ja linnulta, olivatko ne nähneet pojan, jolla oli iloinen hymy. Tuuli kuiskasi vastaukseksi vain oman laulunsa. Lopulta Kerttu saapui leveän joen rannalle. Joki oli puoliksi jäässä, mutta keskellä virta oli vielä vapaana, ja jään reunan yli pursusi tummaa vettä. Kerttu muisti, että Kai oli joskus sanonut, että joki tiesi kaikki maailman salaisuudet. Kerttu kumartui joen partaalle ja kysyi ujosti: ”Oi, ihana joki, oletko nähnyt ystävääni Kai’ta? Onko Lumikuningatar vienyt hänet mukanaan?” Joki vain solisi vastaukseksi. Kerttu mietti, mitä se tarkoitti. Ehkä joki halusi jotain vastineeksi tiedoistaan? Hänellä ei ollut paljon, vain hänen uudet punaiset kenkänsä, jotka olivat hänen ylpeytensä ja ilonsa. Hän otti ne jalastaan ja sanoi joelle: ”Annan sinulle nämä, jos kerrot, missä Kai on.” Hän heitti kengät jokeen. Mutta kengät eivät jääneet pintaan. Ne pyörähtivät kerran ja sitten vajosivat syvyyteen. Kerttu purskahti itkuun. Nyt hänellä ei ollut kenkiäkään, eikä hän ollut saanut tietoa Kaista. Mutta sitten tapahtui jotain kummallista. Yksi joen varrella olleista vanhoista veneistä, joka oli ollut siellä jo vuosia, irtosi yhtäkkiä köysistään. Se ajelehti Kertun luo. Kerttu, joka oli liian surullinen ja uupunut ajattelemaan, astui veneeseen. Se tuntui pehmeältä ja turvalliselta. Vene alkoi liukua hiljaa pitkin virtaa. Se kiihdytti vauhtiaan, ohi tuttujen puiden ja tuntemattomien rantojen. Kerttu istui veneessä, vilttiin kääriytyneenä, ja katsoi rantoja, jotka pakenivat kauemmas ja kauemmas. Hän ei tiennyt, minne vene oli häntä viemässä, mutta hän tunsi, että se vei häntä kohti Kaia. Hän toivoi, että veneen kyyti olisi nopeaa, jotta hän löytäisi ystävänsä pian. Aurinko alkoi jo laskea, kun vene kääntyi joen mutkan takana ja lipui pienen, kukkien täyttämän saaren rantaan. Siellä oli vanha, kaunis talo, jonka ikkunoista loisti lämmin valo. Kenties joku siellä osaisi auttaa Kerttua löytämään Kain?

Palatsin apu ja matkan jatkuminen

Kerttu asteli varovaisesti polkua pitkin, joka johti kukkien täyttämän pihan läpi. Talosta astui ulos vanha nainen, jolla oli kihara tukka ja suuret, ystävälliset silmät. Hänellä oli yllään kaunis, kirjava mekko, ja hän hymyili Kertulle lämpimästi. "Tervetuloa pikkurakas", nainen sanoi. "Näytät väsyneeltä ja nälkäiseltä. Tule sisään, minulla on juuri ollut uunituoreita pullia ja kuumaa marjateetä." Kerttu oli niin väsynyt ja viluinen, että hän ei epäröinyt hetkeäkään. Hän astui sisään taloon, joka tuoksui ihanasti kukilta ja vastaleivotulta. Vanha nainen oli Lumikuningattaren entinen hovimestari, joka oli muuttanut eläkepäivikseen tähän rauhalliseen paikkaan. Hänellä oli salaisuus: taikakampa, jolla hän harjasi kaikkien luokseen tulevien tytärten hiukset, ja se sai heidät unohtamaan kaikki murheet ja surut. Hän ei tarkoittanut pahaa, hän vain halusi kaikkien olevan onnellisia ja levollisia hänen kauniissa talossaan. Vanha nainen tarjoili Kertulle lämpimän aterian ja kampasi sitten hänen pitkiä, vaaleita hiuksiaan. Kampa liukui Kertun hiuksissa, ja jokaisella vedolla Kertun mieli tuntui keventyvän. Hän kertoi vanhalle naiselle Kain etsimisestä, mutta kamman taika sai hänen muistonsa Lumikuningattaresta ja jäästä haihtumaan. Pian Kerttu naurahti ja leikki vanhan naisen koiranpennun kanssa, ja hän alkoi ajatella, että tämä oli ihana paikka asua aina. Päivät kuluivat nopeasti, ja Kerttu unohti yhä enemmän Kain. Hän unohti, miksi oli alun perin lähtenyt matkaan. Hän vietti aikaa vanhan naisen upeassa puutarhassa, jossa kasvoi kaikenlaisia kukkia, kauneimpia, mitä Kerttu oli koskaan nähnyt. Eräänä päivänä, kun Kerttu kasteli ruusuja puutarhassa, hän näki pienen, punaisen ruusun, joka muistutti häntä kummasti hänen ja Kain lapsuuden leikeistä. Heidän kotinsa pihallakin kasvoi juuri samanlaisia ruusuja. Yhtäkkiä Kertun mieleen palasi muisto. Se oli niin kirkas ja selkeä, kuin olisi tapahtunut vasta äsken. Hän näki Kain, hänen ystävänsä, joka oli otettu pois. Ja silloin Kerttu purskahti itkuun. Kuinka hän oli voinut unohtaa Kain? Kuinka hän oli voinut olla niin itsekäs ja jäädä nauttimaan kauneudesta, kun hänen ystävänsä oli ehkä hädässä? Vanha nainen tuli paikalle ja kysyi, mikä Kerttua vaivasi. Kerttu kertoi kaiken uudelleen, ja tällä kertaa kamman taika ei pystynytkään pyyhkimään pois surua ja syyllisyyttä Kertun sydämestä. Vanha nainen ymmärsi, että Kertun oli jatkettava matkaansa. "Anna anteeksi, pikkurakas", vanha nainen sanoi. "Halusin vain, että olet onnellinen. Mutta ystävyys on voimakkaampaa kuin mikään taika. Sinun täytyy löytää ystäväsi." Hän pakkasi Kertulle pienen nyytin, jossa oli leipää, kuivattuja marjoja ja lämmin huivi. "Tämä vie sinut eteenpäin", hän sanoi ja antoi Kertulle ohjeita. "Seuraa tätä polkua metsän läpi, ja tulet suurelle tielle. Sitä pitkin pääset kohti pohjoista, kohti Lumikuningattaren valtakuntaa." Kerttu halasi vanhaa naista kiitollisena. Vaikka hän oli ollut hetken aikaa unohtanut Kain, hän oli saanut vanhalta naiselta lämpöä ja lohtua. Hän otti nyytin ja hyvästeli. Kerttu asteli polkua pitkin, sydän täynnä uutta toivoa ja päättäväisyyttä. Hän katsoi taakseen ja näki vanhan naisen heiluttavan hyvästiksi talon ovella, kukkien ympäröimänä. Metsän polku oli pidempi ja pimeämpi kuin Kerttu oli kuvitellut. Puiden oksat hipoivat hänen poskiaan, ja varjot tanssivat maassa. Hän kuuli lintujen laulavan ja pienten eläinten rapistelevan pensaikoissa. Kerttu ei pelännyt, sillä hän tiesi, että hänen oli oltava rohkea Kain vuoksi. Hän ajatteli kaikkia ihania asioita, joita he olivat tehneet yhdessä: kuinka he olivat rakentaneet lumilinnoja talvella, keränneet kukkia kesällä ja lukeneet satuja iltaisin. Nämä muistot antoivat hänelle voimaa jatkaa. Lopulta polku päättyi suurelle aukealle paikalle, jossa näkyi leveä tie. Tie näytti jatkuvan silmänkantamattomiin. Kerttu oli kävellyt koko päivän, ja aurinko alkoi taas laskea. Hän istui tien laitaan ja avasi vanhan naisen antaman nyytin. Leipä maistui taivaalliselta ja marjat antoivat uutta virtaa. Hän tiesi, että edessä oli vielä pitkä matka. Miten hän voisi päästä Lumikuningattaren palatsiin, joka oli kaukana pohjoisessa? Tie oli niin pitkä, eikä hänellä ollut aavistustakaan, mihin suuntaan mennä. Hän katseli taivasta, jossa tähdet alkoivat tuikkia, ja toivoi, että joku auttaisi häntä. Silloin hän kuuli kaukaa outoja ääniä, jotka lähestyivät. Se kuulosti hevosilta ja vaunuilta. Kerttu nousi seisomaan ja kurkisti pensaikon takaa. Tien toisella puolella näkyi vaunut! Ne olivat suuret ja kauniit, vetäjinä kaksi vahvaa hevosta. Vaunujen kyydissä oli joukko iloisia ihmisiä. Kerttu ei ollut koskaan nähnyt niin upeita vaunuja. Olisiko tämä hänen onnensa? Voisiko tämä olla apu, jota hän tarvitsi? Kerttu tunsi pienen toivonkipinän syttyvän sydämessään. Ehkä nämä ihmiset voisivat viedä hänet edes vähän matkaa eteenpäin. Hän keräsi kaiken rohkeutensa ja astui tielle, heiluttaen kättään vaunujen suuntaan.

Rosvotytön ystävyys ja poron apu

Kerttu heilutti kättään, ja suuret, puiset vaunut puksuttivatkin pian pysähdykseen hänen edessään. Mutta voi, nämä eivät olleetkaan iloisia matkalaisia! Vaunujen sisältä pilkisti synkkiä kasvoja ja teräviä esineitä. Kerttu ymmärsi heti, että nämä olivat rosvoja! Suuri, parrakas rosvopäällikkö katseli Kerttua tuimasti. "Mitä sinä täällä yksin teet, pikku tyttö?" rosvopäällikkö jylisi. "Oletko karannut kotoa?" Kerttu vapisi, mutta muisti Kain. Hän tiesi, ettei voinut antaa pelon pysäyttää itseään. Hän kertoi olevansa matkalla etsimään ystäväänsä Kaita, jonka Lumikuningatar oli vienyt. Rosvot eivät kuitenkaan kuunnelleet. He nauroivat ja tarttuivat Kerttuun, nostaen hänet vaunuihin. "Tule mukaamme, pikkuinen! Meillä on tilaa yhdelle vankeudelle!" yksi rosvo virnisti. Kerttu pelästyi todella, kun he veivät hänet rosvojen pesään, joka oli synkkä ja savuinen luola. Siellä oli paljon rosvoja ja eläimiä, kuten kyyhkysiä ja poroja. Yksi rosvoista oli pieni tyttö, suunnilleen Kertun ikäinen, mutta hänellä oli terävä katse ja veitsi vyöllään. Tämä rosvotyttö tarkkaili Kerttua uteliaana. "No niin, mikä sinun tarinasi on?" rosvotyttö kysyi Kertulta, kun muut rosvot olivat kiireisiä syömässä ja meluamassa. Hänen äänensä ei ollut niin tyly kuin muiden, vaan pikemminkin hieman yksinäinen. Kerttu istui maassa, kyyneleet silmissään, ja kertoi kaiken. Hän kertoi Kaista, heidän leikeistään, Lumikuningattaresta ja peilin sirpaleesta, joka oli osunut Kain silmään ja sydämeen. Hän kertoi myös pitkästä matkastaan, kaikista kohtaamistaan ihmisistä ja siitä, kuinka kovasti hän halusi pelastaa Kain. Rosvotyttö kuunteli tarkkaan. Hänellä oli tottumattoman näköinen ilme kasvoillaan, melkein kuin hän ei olisi koskaan kuullut niin surullista ja rohkeaa tarinaa. Hän katseli Kerttua, ja jotain hänen sydämessään muuttui. Hänelläkin oli sydän, vaikka olikin rosvo. Hän tunsi sääliä ja halusi auttaa. "Minä tiedän sen Lumikuningattaren", rosvotyttö sanoi sitten. "Hän asuu kaukana pohjoisessa, lumisilla mailla. Minulla on täällä ystävä, joka voi auttaa sinua sinne." Rosvotyttö nousi ja vei Kertun luolan perälle, missä suuri poro makasi hiljaa. Se oli vankka ja kaunis eläin, jolla oli lempeät silmät. "Tämä on Poroni", rosvotyttö esitteli. "Se on nopea ja tietää paljon paikoista, joihin ihmiset eivät osaa mennä. Se on myös aika puhelias, jos osaa kuunnella." Kerttu katsoi Poroa epäuskoisena. Puhuva poro? Tämä oli uskomatonta! Poro kohotti päätään ja katsoi Kerttua. "Niin on, Kerttu-tyttö", Poro sanoi matalalla äänellä, ja Kerttu haukkoi henkeään. "Rosvotyttö on kertonut minulle tarinasi. Minä tiedän tien Lumikuningattaren palatsiin. Se on pitkä ja vaarallinen matka, mutta minä voin viedä sinut perille." Rosvotyttö antoi Kertulle lämpimät vaatteet, paksun turkiksen ja saappaat, jotta tämä ei paleltuisi lumisilla mailla. Hän antoi myös leipää ja kuivattua lihaa matkaevääksi. "Ole varovainen, Kerttu", rosvotyttö sanoi. "Lumikuningatar ei pidä tunkeilijoista. Mutta sinä olet rohkea, uskon sinuun." Kerttu halasi rosvotyttöä tiukasti. Hän ei ollut uskonut, että rosvojen luolassa voisi löytää ystävän, joka olisi valmis auttamaan niin paljon. "Kiitos, kiitos tuhannesti!" Kerttu sanoi. Poro odotti kärsivällisesti. Kerttu nousi sen selkään, ja rosvotyttö antoi Porolle viimeiset ohjeet. Sitten Poro astui ulos luolasta, kohti yötä ja kylmää. Lumi narskui sen sorkkien alla. Se juoksi nopeasti, jättäen rosvojen luolan taakseen. Kerttu piti kiinni Poron turkista. Kylmä tuuli puhalsi hänen kasvoilleen, mutta lämpimät vaatteet pitivät hänet suojassa. Poro kertoi hänelle Lumikuningattaren palatsista, jonne he olivat matkalla. "Palatsi on rakennettu jäästä ja lumesta, ja se on valtavan suuri", Poro selitti. "Se on kaunis, mutta kylmä paikka, aivan kuten Lumikuningattaren sydän. Siellä on tuhansia huoneita, täynnä jäätä ja tyhjyyttä. Kai on siellä, todennäköisesti unohtaneena kaiken lämmön ja ilon." Kertun sydämessä syttyi jälleen toivo, mutta myös pieni pelko. Miten hän voisi pelastaa Kain niin kylmästä ja mahtavasta paikasta? Poro kuitenkin juoksi vakaasti eteenpäin, ja Kerttu päätti luottaa uuteen ystäväänsä ja omaan rohkeuteensa. He matkasivat läpi lumisten metsien ja yli jäätyneiden järvien, yhä syvemmälle pohjoiseen, kohti Lumikuningattaren valtakuntaa. Jokainen askel vei heitä lähemmäs Kaita ja tuntematonta seikkailua.

Lappalais- ja suomalaisnaisten viisaus

Poro juoksi uupumatta, sen kaviot tekivät pehmeitä jälkiä syvään lumihankeen. Taivas oli yhä tummempi, ja tähdet tuikkivat kuin pienet jääkiteet jättimäisessä peilissä. Kertun sormet ja varpaat olivat jo aivan tunnottomat kylmästä, mutta hänen sydämessään paloi pieni, lämmin toivon kipinä. Hän ajatteli Kaia, ja se antoi hänelle voimaa jatkaa. Yhtäkkiä poro pysähtyi. Sen isot, ystävälliset silmät katsoivat kohti pientä, lumihuippuista mökkiä, josta nousi ohuena vana savua. Sieltä tuoksui myös jotain ihanaa, lämmintä ja puista, kuin takkatuli ja vastaleivottu leipä. Miten ihanaa, että keskellä ei mitään oli joku, joka odotti heitä! Mökin edustalla odotti vanha nainen, jonka kasvot olivat uurteiset kuin ikivanha puu, mutta silmät säteilivät lämpöä ja ystävällisyyttä. Hänellä oli yllään paksu turkisviitta ja kädessään lyhty, joka heitti kultaisen valonsa lumiseen pihaan. 'Tervetuloa, pieni matkalainen', nainen sanoi matalalla, lempeällä äänellä, joka tuntui Kertun korvissa kuin pehmeä huopa pakkasella. 'Tiesin, että olisit tulossa. Poro kertoi minulle.' Kerttu katsoi poroa hämmästyneenä, ja poro nyökkäsi päättäväisesti, aivan kuin se olisi juuri selittänyt jotain tärkeää. Nainen johdatti heidät sisään pieneen, mutta kodikkaaseen mökkiin. Siellä oli lämmin takkatuli, kuivattuja yrttejä katossa roikkumassa ja puinen pöytä, jonka ääressä nainen tarjosi Kertulle kuumaa, marjoilla maustettua juomaa. Kerttu kertoi hänelle koko tarinansa: Kain sieppauksesta, ruusujen katoamisesta, pitkästä matkastaan ja pelostaan, ettei hän koskaan löytäisi ystäväänsä. Hän kertoi Lumikuningattaresta, joka oli vienyt Kain niin kauas pohjoiseen, ja kuinka hän tunsi itsensä niin pieneksi ja voimattomaksi kaiken sen edessä. 'En tiedä, miten voin pelastaa hänet', Kerttu kuiskasi, kyyneleet kiiluen hänen silmissään. 'Hänen palatsinsa on täynnä jäätä ja kylmyyttä, ja minä olen vain pieni tyttö.' Vanha nainen tarttui Kertun pieniin käsiin, jotka olivat yhä kylmät pitkästä matkasta. 'Hyvä lapsi', nainen sanoi, 'et sinä tarvitse maagisia kenkiä tai salaisia loitsuja Lumikuningatarta vastaan. Sinulla on jotain paljon voimakkaampaa kuin yksikään taika, jotain, mitä Lumikuningatar ei koskaan voi omistaa.' Nainen osoitti Kertun sydäntä. 'Sinun sydämessäsi asuu puhdas rakkaus Kaia kohtaan. Se on se voima, joka sulattaa jään ja murtaa pahimmatkin lumiloitsut.' 'Lumikuningattaren palatsi on rakennettu kylmyydestä ja unohduksesta, mutta sinun rakkautesi on kuin lämmin, kesäinen aurinko, joka paistaa kirkkaana pimeimmänkin talven läpi', nainen jatkoi, 'Monet täällä pohjoisessa, niin lappalaiset kuin suomalaisetkin, olemme aina tienneet, että todellinen voima löytyy sisältä, luonnosta ja toisten auttamisesta. Ei tarvita suuria muskeleita tai teräviä miekkoja. Tarvitaan puhdasta sydäntä ja uskoa hyvään.' Hän hymyili Kertulle. 'Sinun kyyneleesi ovat merkki rakkaudesta, eivät heikkoudesta. Ja se rakkaus on sinun kilpesi ja miekkasi.' 'Kun kohtaat Lumikuningattaren, älä yritä taistella hänen kylmyyttään vastaan kylmyydellä. Kohtaa se lämmölläsi. Anna rakkautesi loistaa niin kirkkaasti, että se häikäisee hänen silmänsä ja sulattaa hänen jäätyneen sydämensä.' Nainen lisäsi: 'Muista, että Kairaan on istutettu pieni jääpala, mutta se voi sulaa vain, jos hänen ympärillään on riittävästi lämpöä. Sinä olet se lämpö.' Kerttu kuunteli tarkkaan ja tunsi, kuinka vanhan naisen sanat tuntuivat hänen sisällään. Ne eivät tehneet hänen oloaan yhtään vähemmän pelokkaaksi, mutta ne antoivat hänelle uudenlaista rohkeutta – sellaista, joka tuli suoraan hänen omasta sydämestään. Hän ymmärsi, että hänellä oli jo kaikki, mitä hän tarvitsi. Hänen ei tarvinnut etsiä taikaa ulkopuolelta, vaan luottaa itseensä ja rakkauteensa Kaia kohtaan. Se oli todella maaginen tunne! Hän halasi vanhaa naista lujasti. 'Kiitos', Kerttu sanoi, 'nyt ymmärrän.' Poro oli jo levännyt ja valmiina jatkamaan matkaa. Nainen antoi Kertulle mukaan pienen pussillisen kuivattuja marjoja ja toivotti hänelle onnea matkaan. 'Aurinko nousee aina pimeimmän yön jälkeen', nainen sanoi hyvästiksi. Kerttu ja poro astuivat takaisin pakkaseen, mutta Kertun sydämessä tuntui nyt paljon lämpimämmältä. Hän katsoi pohjoiseen, missä lumiset huiput kohosivat kohti taivasta, ja tiesi, että pian hän kohtaisi Lumikuningattaren. Mutta nyt hän tiesi myös, että hänellä oli salainen ase – hänen oma, vahva rakkautensa. Jokainen askel tuntui nyt kevyemmältä, ja Kerttu tiesi, että hän oli valmis kohtaamaan mitä tahansa, jotta saisi Kain takaisin.

Lumikuningattaren palatsi ja Kain vapautus

Kerttu ja poro jatkoivat matkaansa yhä pohjoisemmaksi, kohti taivaanrantaa, missä aurinko ei koskaan näyttänyt nousevan kunnolla. Ilma oli purevan kylmää, ja lumimyrskyt tanssivat villisti heidän ympärillään. Mutta Kertun sydämessä paloi yhä toivo, lämpimämpi kuin mikään tuli. Vihdoin, pitkän ja uuvuttavan matkan jälkeen, he saapuivat paikkaan, jota Lumikuningatar kutsui kodikseen. Se oli jättimäinen, välkehtivä palatsi, kokonaan jäästä ja lumesta rakennettu. Sen seinät heijastivat kaikkia sateenkaaren värejä, mutta olivat silti kylmiä ja kovia kuin timantit. Siellä täällä näkyi jäästä veistettyjä eläinhahmoja, jotka näyttivät odottavan heräämistä. Palatsi oli valtava ja vaikuttava, mutta myös jotenkin surullinen ja tyhjä. Siellä ei ollut kukkia, ei puita, ei mitään elävää. Vain kylmyyttä ja hiljaisuutta. Poro pysähtyi palatsin porttien eteen. Se oli tehnyt osuutensa. Nyt Kertun täytyi mennä yksin. Poro katsoi Kerttua silmiin, sen katseessa oli rohkaisua ja ystävyyttä. Sitten Kerttu avasi raskaan jääportin ja astui sisään. Sisällä palatsi oli vieläkin suurempi ja vaikuttavampi. Jäälattiat kiilsivät kuin peilit, ja katosta roikkui valtavia jääkristalleja, jotka kimaltelivat kuin tuhannet tähdet. Mutta kaikkein kylmintä oli siellä vallitseva hiljaisuus. Kerttu kulki varovasti käytäviä pitkin, hänen askeleensa kaikuivat tyhjissä huoneissa. Hän etsi Kai-ystäväänsä. Ja sitten, yhdessä valtavassa salissa, hän näki hänet. Kai istui keskellä huonetta, syvällä lumisella valtaistuimella, jota ympäröivät terävät jääpalat. Hänellä oli outo ilme kasvoillaan, kaukainen ja tyhjä. Hän piti käsissään monia teräviä jääpaloja, ja yritti epätoivoisesti muodostaa niistä jotain. Kai oli kalpea ja laiha, ja hänen silmänsä olivat lasittuneet. Hän yritti muodostaa sanan, joka oli hänelle annettu – sana 'ikuisuus'. Jos hän onnistuisi siinä, Lumikuningatar antaisi hänelle koko maailman ja luistimet. Mutta hän ei onnistunut, ei sitten millään. Kai ei edes huomannut Kerttua. Kertun sydän särkyi nähdessään ystävänsä niin surullisena ja vieraana. Hän unohti hetkeksi pelkonsa ja syöksyi Kain luo. ”Kai! Minä olen Kerttu! Minä tulin hakemaan sinua kotiin!” hän huusi, hänen äänensä täytti kylmän palatsin lämmöllä. Kai nosti katseensa, mutta hänen silmänsä eivät tunnistaneet Kerttua. Ne olivat jäätyneet. Kerttu laski päänsä Kain olkapäälle ja purskahti itkuun. Hänen lämpimät kyyneleensä valuivat Kain rinnalle ja säröilivät hänen sydämessään olevaa jääpalaa. Yksi kyynel tippui suoraan Kain silmään, ja se sulatti sen pienen, terävän lasinsirun, joka oli ollut siellä niin pitkään. Samalla hetkellä Kain sydämessä oleva suurempi jääpala murtui. Se sulaa pois! Kai katsoi Kerttua uudelleen, ja tällä kertaa hänen silmänsä kirkastuivat. Hän tunnisti ystävänsä! ”Kerttu!” Kai huusi, hänen oma äänensä kuulosti vieraalta pitkän hiljaisuuden jälkeen. Kerttu ja Kai syleilivät tiukasti. Kai itki, ja hänen kyyneleidensä mukana lasinsiru valui ulos hänen toisestakin silmästään. Nyt hänen sydämensä oli vapaa ja kevyt! Yhtäkkiä, aivan itsestään, ne jääpalat, joista Kai oli yrittänyt muodostaa sanaa

Kotiinpaluu ja uusi alku

Kai katsoi Kerttua kirkkain silmin. Maailma näytti hänestä taas kauniilta ja lämpimältä. Hän ei enää nähnyt pahoja asioita joka paikassa. Hän ei enää tuntenut kylmää sydämessään. Kaikki oli poissa, kuin ikävä uni! "Kerttu," hän kuiskasi, "sinä olet täällä! Miten minä olen tänne päätynyt?" Kerttu hymyili. "Olen täällä, Kai. Olen etsinyt sinua kauan. Olemme Lumikuningattaren palatsissa, mutta nyt olemme vapaita." Hän halasi Kaia uudelleen, aivan kuin varmistaakseen, että tämä oli todella totta. Kai hieroi silmiään. Hänen päänsä oli vähän pyörällä, mutta hänen sydämensä oli täynnä iloa. Hän muisti joitakin asioita: Lumikuningattaren suudelman, kylmyyden ja palatsin valtavat jääpalat. Mutta ne tuntuivat nyt kaukaisilta ja epätodellisilta, kuin sumuisilta kuvilta. Nyt oli aika lähteä. Porokin oli odottanut uskollisesti ulkopuolella, valmiina auttamaan heitä. Se heilautti sarviaan iloisesti nähdessään Kertun ja Kain tulevan ulos palatsista käsikkäin. Jäälinna näytti nyt entistäkin kylmemmältä ja synkemmältä heidän lähdetessään. He eivät edes vilkaisseet taakseen. He kirmasivat poron selkään, ja pian ne lensivät taas tuulen lailla kohti etelää. He olivat niin onnellisia! Matka takaisin oli erilainen kuin matka tänne. Nyt heillä oli toisensa. He nauroivat ja kertoivat toisilleen tarinoita siitä, mitä olivat kokeneet. Kai kertoi, miten Lumikuningatar oli yrittänyt saada hänet unohtamaan kaiken kauniin. Kerttu puolestaan kertoi rohkeasta matkastaan, kaikista ystävistä, jotka olivat häntä auttaneet. Ensimmäisenä he palasivat Lappalaisnaisen kotiin. Lappalaisnainen otti heidät vastaan suurella ilolla. "Olen niin iloinen nähdessäni teidät yhdessä ja Kain parantuneena!" hän sanoi. Hän antoi heille lämpimiä juomia ja pehmeitä peittoja, jotta he jaksaisivat jatkaa matkaa. Hän silitti Kain poskea ja sanoi: "Muista olla aina kiltti ja pitää ystävistäsi huolta." Kai lupasi niin tekevänsä. Sieltä he jatkoivat matkaa Suomalaisnaisen luo. Suomalaisnainen hymyili lämpimästi ja halasi Kerttua tiukasti. Hän oli ollut huolissaan. Hän antoi heille matkaan herkullisia eväitä ja sanoi: "Maailma on täynnä ihmeitä, mutta suurin ihme on ystävyys ja rakkaus. Pidä siitä kiinni, pieni Kerttu." Kai kiitti Suomalaisnaista kaikesta avusta ja opista. Ja sitten, mikä yllätys! He saapuivat Rosvotytön luo. Rosvotyttö hyppäsi esiin puun takaa ja huusi iloisesti: "Kerttu! Kai! Te olette täällä! Ja Kai on taas oma itsensä!" Hän halasi heitä molempia niin tiukasti, että he melkein tukehtuivat. Rosvotyttö oli todella iloinen nähdessään Kain parantuneena. Hän antoi heille lahjaksi kaksi kaunista kiveä, jotka olivat hänen mielestään onnenkiviä. "Nämä suojelevat teitä pahoilta asioilta," hän sanoi vakavasti, vaikka silmissä pilkahti ilkikurinen ilo. Hänellä oli myös mukanaan kori täynnä metsämarjoja, jotka hän jakoi heidän kanssaan. "Muistakaa minua," Rosvotyttö sanoi, "ehkä näemme vielä joskus." Poron selässä matka jatkui. Nyt maisemat alkoivat todella muuttua. Mitä etelämmäksi he pääsivät, sitä vähemmän oli lunta ja jäätä. Aurinko paistoi kirkkaammin. Puut alkoivat vihertää ja pienet kukat kurkistelivat lumen alta. Linnut lauloivat iloisia lauluja, ja ilmassa tuoksui kevät. Kai ja Kerttu tunsivat, kuinka kylmä lumikuningattaren maailma jäi taakse ja heidän ympärilleen levisi lämpö ja uusi elämä. He pitivät toisiaan kädestä ja tunsivat, kuinka heidän sydämensä täyttyivät toivosta ja onnesta. Eräänä kauniina aamuna, kun aurinko nousi punaisena taivaanrannasta, he näkivät jotain tuttua. Kaukana edessä, pienten kukkuloiden takana, näkyi pieni kaupunki. Se oli heidän kotikaupunkinsa! "Koti!" Kai huudahti ja osoitti sormellaan. Kertun silmät täyttyivät kyynelistä, mutta ne olivat ilon kyyneleitä. He olivat perillä! He olivat selvinneet! Poro laski heidät alas kaupungin laidalle ja nyökkäsi hyvästiksi. "Kiitos, rakas ystävä," Kerttu sanoi ja halasi poroa sen pörröisestä niskasta. Poro kääntyi ja katosi takaisin metsän siimekseen, missä se varmasti odotti uusia seikkailuja. Kai ja Kerttu kävelivät käsikkäin tuttua polkua pitkin. Jokainen pensas ja jokainen talo näytti tutulta ja rakkaalta. Pian he näkivät oman kotitalonsa, ja pihalla – voi, mikä ilo! – heidän isoäitinsä seisoi ja katseli ulos. Isoäiti! Hän oli odottanut ja toivonut niin kauan. Kun isoäiti näki Kain ja Kertun, hän melkein pyörtyi ilosta. Hän juoksi heitä vastaan ja halasi heitä molempia niin tiukasti, ettei heitä meinannut saada irti. "Olette täällä! Olette turvassa! Kiitos taivaan!" hän itki ilosta. Koko naapurusto tuli ulos tapaamaan heitä. Kaikki olivat olleet huolissaan. Ilo oli valtava. Kai ja Kerttu kertoivat tarinansa, ensin hieman pätkittäin, sitten jo sujuvammin. He kertoivat seikkailuistaan, Lumikuningattaresta ja kaikista niistä ihastuttavista ja rohkeista ystävistä, jotka olivat auttaneet heitä. Kai ei ollut enää se sama Kai. Hän oli kasvanut. Hän ymmärsi nyt paremmin maailmaa ja ihmisiä. Hän oli oppinut arvostamaan lämpöä, ystävyyttä ja rakkautta enemmän kuin mitään muuta. Kerttu oli myös kasvanut. Hän oli osoittanut uskomatonta rohkeutta ja sinnikkyyttä. Hänen sydämensä oli täynnä hyvyyttä. Kesä tuli. Aurinko paistoi ja kukat kukkivat. Kai ja Kerttu istuivat taas yhdessä penkillä, aivan kuten ennen vanhaan. Mutta nyt heidän välillään oli jotain syvempää. Heidän ystävyytensä oli kuin timantti, joka oli hiottu kirkkaaksi vaikeuksien läpi. He tiesivät, ettei mikään voisi erottaa heitä. He leikkivät puutarhassa, juoksivat niityillä ja keksivät uusia tarinoita. Mutta he eivät enää katsoneet maailmaa niin kriittisesti. He näkivät kauneuden ja hyvyyden pienissäkin asioissa. He olivat löytäneet uuden alun. He olivat vanhempia ja viisaampia, mutta heidän sydämensä olivat edelleen täynnä lapsenomaista ihmetystä ja iloa. He tiesivät, että elämä oli täynnä seikkailuja, mutta tärkeintä oli, että heillä oli toisensa. Ja niin he elivät pitkään ja onnellisesti, muistaen aina sen suuren matkan, joka oli opettanut heille ystävyyden voiman.

Lopetus

Kiitos, että olit mukana Lumikuningattaren taianomaisessa seikkailussa! Toivottavasti pidit tarinasta. Jos sinulla on ajatuksia tai toiveita, kerrothan ihmeessä Sonacastille! Heidän mielestään palautteesi on todella tärkeää. Muista, että sinun omassa mielessäsi on kokonainen satujen valtakunta, täynnä puhuvia eläimiä ja taianomaisia metsälampia. Voit luoda omia, ainutlaatuisia tarinoitasi milloin vain! Nähdään taas pian, kun uusi seikkailu odottaa! Moi moi!

Lisää tarinoita