SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Lumikin Tarina: Sydämen Puhtaus ja Seitsemän Ystävää

22 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Hei kaikki pienet seikkailijat! Tervetuloa mukaan ihmeelliseen tarinaan, joka vie meidät kauas, kauas pois, satumetsän sydämeen. Siellä missä puut kuiskivat salaisuuksia ja kukat tanssivat tuulen mukana. Tänään kuulemme kertomuksen tytöstä, jonka sydän oli yhtä puhdas kuin vasta satanut lumi, ja posket punaiset kuin kypsät omenat. Hänen nimensä oli Lumikki. Lumikki rakasti eläimiä ja kaikkia metsän olentoja, ja hänellä oli ainutlaatuinen kyky nähdä hyvää kaikessa ja kaikissa. Mutta tiesittekö, että Lumikin elämä ei ollut aina helppoa? Pian saamme kuulla, miten hän löysi uusia ystäviä ja selvisi suurista seikkailuista. Oletteko valmiita?

Kuningattaren Kateus ja Lumikin Pako

Jatkaaksemme Lumikin tarinaa, meidän täytyy tavata eräs toinenkin tärkeä henkilö: Kuningatar. Lumikin isä, Kuningas, oli mennyt naimisiin uuden vaimon kanssa. Tämä Kuningatar oli hyvin kaunis, mutta samalla äärimmäisen turhamainen ja itsekäs. Hän halusi olla aina maailman kaunein, eikä kestänyt ajatusta, että kukaan muu voisi olla häntä ihanampi. Kuningattarella oli salaisuus: taikapeili. Ei mikään tavallinen peili, vaan sellainen, joka osasi puhua ja kertoa aina totuuden. Joka aamu Kuningatar asteli peilin eteen, hymyili omalle kauniille kuvajaiselleen ja kysyi sitten suureellisella äänellä, "Peili, peili seinällä, kuka on maassa kaunehin?" Ja joka kerta peili vastasi, "Kuningatar, sinä, sinä olet maassa kaunehin!" Tämä teki Kuningattaren onnelliseksi, ainakin hetkeksi. Mutta vuodet kuluivat, ja Lumikki kasvoi. Hänestä tuli päivä päivältä kauniimpi. Hänen ihonsa oli kuin lunta, huulensa kuin ruusun terälehdet ja hiuksensa kuin ebenpuu, ihan kuten hänen äidillään. Lumikin sydän oli täynnä iloa ja hyvyyttä, ja se teki hänestä vieläkin säteilevämmän. Eräänä kauniina aamuna Kuningatar kysyi jälleen peililtään tutun kysymyksen: "Peili, peili seinällä, kuka on maassa kaunehin?" Peili vastasi, mutta tällä kertaa sen ääni oli erilainen. "Kuningatar, sinä olet kaunis, se on totta. Mutta Lumikki on tuhat kertaa kauniimpi. Hän on maassa kaunehin." Voi, miten Kuningatar raivostui! Hänen kasvonsa vääristyivät, ja hän puristi nyrkkinsä tiukasti. Miten se oli mahdollista? Joku muu kauniimpi kuin hän? Se oli sietämätöntä! Kuningattaren sydän täyttyi mustasukkaisuudesta, ja hän alkoi vihata Lumikkia kaikesta sydämestään. Hän ei voinut antaa Lumikin elää. Kuningatar mietti ja mietti, miten päästä eroon Lumikista. Lopulta Kuningatar kutsui paikalle metsästäjän, joka oli linnan rohkein ja uskollisin mies. Kuningatar katsoi metsästäjää ilkeästi silmiin ja sanoi: "Metsästäjä, sinulla on tärkeä tehtävä. Vie Lumikki syvälle metsään, sinne missä pimeimmät puut kasvavat. Ja sitten... älä anna hänen enää koskaan palata. Tuo minulle todisteeksi hänen punaisen omenansa, jonka hän usein poimii." Kuningatar tarkoitti, ettei Lumikkia enää nähtäisi. Metsästäjä oli kauhuissaan. Hän tunsi Lumikin. Hän tiesi, kuinka kiltti ja viaton tyttö Lumikki oli. Miten hän voisi tehdä niin hirveän asian? Mutta kuningattaren käskyä ei uskallettu vastustaa. Metsästäjä nyökkäsi surullisena ja meni hakemaan Lumikin. Hän sanoi Lumikille, että he lähtisivät kauniille marjaretkelle metsään. Lumikki oli iloinen ja lähti mielellään metsästäjän mukaan. He kävelivät ja kävelivät, aina vain syvemmälle ja syvemmälle tiheään metsään. Puut kasvoivat siellä niin tiheästi, että auringonvalokin pääsi vain vaivoin puiden lehtien läpi. Ilma oli viileämpi, ja metsän äänet kuulostivat erilaisilta. Lumikki mietti, minne he oikein olivat menossa, kunnes metsästäjä pysähtyi jyrkästi. Metsästäjän kasvot olivat surulliset ja huolestuneet. Hän katsoi Lumikkia ja huokaisi syvään. "Lumikki", hän sanoi, "minä en voi tehdä sitä. Kuningatar käski minun jättää sinut tänne yksin, etkä saisi enää koskaan palata linnaan. Mutta minä en pysty siihen. Sinä olet liian kiltti." Metsästäjän sydän särkyi ajatellessaan, mitä Kuningatar oli käskenyt. "Juokse, Lumikki! Juokse niin nopeasti kuin jalkasi kantavat! Äläkä katso taaksesi! Pakene syvälle metsään ja piiloudu!" Lumikki oli aivan hämmästynyt ja peloissaan. Miten niin? Miksi? Mitä oli tapahtunut? Hän ei ymmärtänyt kaikkea, mutta metsästäjän kasvoilta hän näki, että asia oli vakava. Metsästäjä kääntyi nopeasti ja juoksi takaisin linnaan, jättäen Lumikin yksin valtavan metsän keskelle. Hän otti nuoren villisian sydämen ja vei sen Kuningattarelle, sanoen sen olevan Lumikin. Metsästäjä toivoi, että Kuningatar uskoisi hänen tehneen työn. Nyt Lumikki seisoi aivan yksin. Metsä tuntui yhtäkkiä paljon suuremmalta ja pelottavammalta. Puiden varjot pidentyivät, ja tuuli humisi puiden latvoissa aavemaisesti. Hän tunsi pienen kyyneleen vierivän poskellaan. Hän oli niin yksin. Mitä hän nyt tekisi? Hänellä ei ollut minne mennä. Mutta sitten Lumikki muisti metsästäjän sanat: "Juokse! Pakene!" Hän alkoi juosta. Hän juoksi pienten pusikoiden ohi, isojen puiden välistä, sammalen peittämien kivien yli. Hän juoksi, kunnes hänen keuhkonsa tuntuivat palavan ja jalat olivat väsyneet. Aurinko alkoi jo laskea, ja metsä muuttui yhä pimeämmäksi. Pelko hiipi Lumikin mieleen. Kenties jokin karhu tai susi odotti pimeässä? Lumikki kompuroi ja kaatui pehmeälle sammalpedille. Hän hengitti syvään ja katsoi ympärilleen. Tuntui siltä, että jokainen metsän eläin katsoi häntä. Pienet oravat katselivat uteliaina puun oksilta, jänikset piiloutuivat pensaiden taakse, ja linnut olivat hiljaa pesissään. Lumikki itki hiljaa. Sitten, hän kuuli pienen äänen. Se oli pieni, ystävällinen siili, joka kurkisti lehvästöstä. Sen jälkeen ilmestyi pieni kauris, joka nuuhkaisi Lumikin kättä varovasti. Kohta Lumikin ympärillä oli monenlaisia metsän eläimiä: jäniksiä, kettuja, oravia, pöllöjä ja jopa muutama peura. Ne eivät olleetkaan pelottavia, vaan ne tuntuivat ymmärtävän, että Lumikki oli pulassa. Lumikki hymyili kyyneleidensä läpi. Nämä eläimet olivat hänen ystäviään, ihan niin kuin hän oli aina unelmoinut. Ne näyttivät lohduttavan häntä. Pieni siili istahti hänen jalkojensa viereen, ja kauris hieroi päätään hänen kättään vasten. Lumikki tunsi olonsa hieman turvallisemmaksi, vaikka hän oli yhä syvällä tuntemattomassa metsässä. Yö pimeni, ja Lumikki nukahti lopulta metsän eläinten ympäröimänä, aivan uupuneena kaikesta tapahtuneesta. Hän tiesi, että hänen oli pakko löytää turvapaikka, mutta minne hän menisi? Ja miten hän selviäisi yksin metsässä?

Seitsemän Kääpiön Koti

Lumikki heräsi aamun valoon. Linnut lauloivat iloisesti, ja metsän siili oli käpertynyt aivan hänen jalkojensa viereen. Lumikki hieroi silmiään ja muisti, missä hän oli. Metsässä, yksin. Mutta aivan niin yksin hän ei ollutkaan, sillä oravat vilistivät puiden rungoilla, ja kauriit katselivat häntä uteliaina kauempaa. "Huomenta, ystävät", Lumikki kuiskasi, ja siili nyökkäsi pienellä nenällään. Hänen vatsansa kurisi. Eilisen pitkän juoksun jälkeen hän oli todella nälkäinen. Ja mikä tärkeintä, hänen oli löydettävä turvallinen paikka. Lumikki nousi ylös ja ojenteli jäseniään. Hän kiitti metsäneläimiä hyvästä seurasta ja lähti sitten kävelemään syvemmälle metsään, toivoen löytävänsä jonkinlaisen polun tai jopa pienen mökin. Aurinko alkoi paistaa puiden latvojen läpi, ja Lumikki käveli ja käveli. Yhtäkkiä, pienten puiden ja pensaiden takaa, hän näki jotakin. Se ei ollut iso linna, eikä korkea torni. Se oli pikemminkin pieni, mutta todella suloinen mökki! Mökki oli kuin lelu, niin pikkuruinen. Sen katto oli tehty sammaleesta ja puun kuoresta, ja ikkunat olivat pienet ja pyöreät kuin nappi. Savupiipusta ei tullut savua, joten ehkä siellä ei ollut ketään kotona? Lumikki käveli lähemmäs, askel kerrallaan. Mökki näytti asutulta, vaikka se oli niin vanha ja omalaatuinen. Ulkona oli pieni penkki ja ovenpielessä roikkui hauska kyltti, jossa luki jotain. Lumikki ei saanut selvää kaikista kirjaimista, mutta hän ymmärsi, että tämä oli jonkun koti. Hän koputti oveen, mutta kukaan ei vastannut. Hän koputti uudelleen, vähän kovemmin. Edelleenkään ei vastausta. Uteliaana Lumikki kurkisti avoimesta ikkunasta. Sisällä oli sotkuista, mutta niin viehättävää! Siellä oli pieni pöytä, jonka ympärillä oli seitsemän pientä tuolia. Nurkassa oli seitsemän pientä sänkyä vieri vieressä. Kaikki oli pientä, aivan kuin lapsille tehty. "Kuka mahtaa asua tällaisessa mökissä?" Lumikki mietti ääneen. Hän tunsi itsensä rohkeaksi ja päätti astua sisään, sillä hänellä oli niin kova nälkä ja hän oli niin väsynyt. Ehkä hän voisi kysyä lupaa levätä hetken ja sitten jatkaa matkaa? Kun Lumikki astui sisään, hän näki, että mökki oli vielä sotkuisempi sisältä kuin ulkoa. Pöydällä oli likaisia astioita, lattialla oli pölyä ja nurkissa oli hämähäkinseittejä. Sängyt olivat sikin sokin, peitot ja tyynyt mytyssä. "Voi sentään!" Lumikki huudahti. "Eihän täällä voi asua näin! Täällä tarvittaisiin kunnon siivous." Lumikki ei ollut koskaan ollut laiska. Hän piti puhtaudesta ja järjestyksestä. Ja koska hän oli niin kiitollinen löydettyään tämän piilopaikan, hän päätti tehdä jotain hyödyllistä. Hän aloitti siivoamisen. Ensin hän keräsi kaikki likaiset astiat ja pesi ne puhtaiksi. Sitten hän pyyhki pöydän ja tuolit. Hän lakaisi lattian ja ravisteli matot ulkona. Lopuksi hän petaisi kaikki seitsemän pientä sänkyä kauniisti, suoristaen peitot ja pöyhistäen tyynyt. Kun hän oli valmis, mökki näytti aivan erilaiselta! Se oli nyt kutsuva ja viihtyisä. Siivouksen jälkeen Lumikki tunsi olonsa vielä nälkäisemmäksi. Hän etsi mökin kaapeista ja löysi vähän leipää, juustoa ja muutamia kasviksia. Hän päätti valmistaa pienen aterian itselleen ja mökin asukkaille. Hän teki lämpimän keiton, joka tuoksui ihanalta koko mökissä. Kun keitto oli porisemassa liedellä, Lumikki tunsi silmänsä lupsahtavan kiinni. Hän oli ollut valveilla niin kauan ja tehnyt niin paljon työtä. Yksi pikkuruisista sängyistä näytti erityisen mukavalta. Hän kiipesi siihen ja nukahti heti, pehmeään uneen. Sillä välin, syvällä vuoren sisässä, seitsemän kääpiötä työskenteli kovasti kaivoksessaan. He olivat kaivaneet kultaa ja jalokiviä koko päivän. Jokaisella kääpiöllä oli oma nimensä ja luonteensa: Nuhainen aivasteli jatkuvasti, Unelias haukotteli aina, Ujo punastui helposti, Jörömurö oli aina hieman nyrpeä, Lystikäs nauroi paljon, Viisas mietiskeli kaiken ja Opetuslapsi oppi kaikilta muilta. Kun aurinko alkoi laskea ja työpäivä oli ohi, kääpiöt pakkasivat työkalunsa. "Nyt kotiin!" Lystikäs hihkaisi. "Olen nälkäinen kuin susi!" "Hmph, aina sinä olet nälkäinen", Jörömurö mutisi. He kävelivät rivissä metsän halki, laulaen iloisesti. Heidän pienet lyhtynsä heiluivat pimeässä metsässä, ja heidän askeleensa olivat kevyet ja nopeat. Kun he saapuivat mökilleen, he pysähtyivät oven eteen. "Mikä täällä tuoksuu?" Viisas kysyi, nuuhkien ilmaa. "Se on keittoa! Ja mökki on niin siisti!" He astuivat sisään yksi kerrallaan, silmät pyöreinä ihmetyksestä. Heidän mökkinsä oli täysin muuttunut! Pöytä oli puhdas, lattia kiiltävä ja jopa sängyt oli pedattu! "Kuka täällä on käynyt?" Nuhainen aivasti, peittäen suunsa. He katselivat ympärilleen. Sitten he huomasivat jotain. Yhdessä sängyssä, Nuhainen kääpiön sängyssä, nukkui joku. Ja se joku ei ollut kääpiö! Se oli kaunis tyttö, jolla oli mustat hiukset ja posket kuin omenat. Kääpiöt hiipivät hiljaa lähemmäs, kurkistaen vuoron perään sänkyyn. He eivät olleet koskaan nähneet mitään niin kaunista. Lumikki heräsi kääpiöiden kuiskauksiin. Hän avasi silmänsä ja näki seitsemän pientä miestä tuijottamassa itseään. Hän istui nopeasti ylös, hieman hämmentyneenä ja pelästyneenä. "Kuka te olette?" Lumikki kysyi, hänen äänensä oli pieni ja hiljainen. "Me olemme kääpiöitä!" Lystikäs vastasi iloisesti. "Ja tämä on meidän mökkimme! Mutta kuka sinä olet? Ja miksi meidän mökkimme on niin puhdas?" Lumikki kertoi heille tarinansa. Hän kertoi pahasta kuningattaresta, metsään pakenemisesta ja siitä, miten hän oli löytänyt heidän mökkinsä. Hän selitti, että hän oli vain halunnut auttaa siivoamalla, koska hän oli niin kiitollinen paikasta levätä. Hän pyysi heiltä anteeksi tunkeilua. Kääpiöt kuuntelivat tarkasti. He näkivät, että Lumikki oli ystävällinen ja puhdassydäminen tyttö. "Et sinä ole tunkeilija", Viisas sanoi lempeästi. "Olet auttanut meitä paljon. Meidän mökkimme ei ole koskaan ollut näin siisti!" "Ja keittosi tuoksuu ihanalta!" Lystikäs lisäsi, jo nuuhkien innokkaasti. "Mitä jos jäisit asumaan meidän kanssamme?" Ujo ehdotti, hieman punastuen. "Voit pitää huolta mökistä ja valmistaa meille ruokaa, ja me pidämme sinusta huolta." Jörömurökin nyökkäsi hyväksyvästi, vaikka yritti näyttää jöröltä. Nuhainen, Unelias ja Opetuslapsi olivat samaa mieltä. Lumikki hymyili. Hän ei ollut enää yksin! Hän oli löytänyt seitsemän uutta ystävää, jotka olivat ystävällisiä ja valmiita auttamaan. "Kiitos, kiitos paljon!" Lumikki sanoi, melkein itkien ilosta. "Minä teen mielelläni kaikki kotityöt ja pidän huolta teistä!" Niin Lumikki jäi asumaan seitsemän kääpiön kanssa. Päivät kuluivat nopeasti. Aamuisin kääpiöt lähtivät kaivoksilleen, ja Lumikki huolehti mökistä. Hän siivosi, laittoi ruokaa ja piti kaiken järjestyksessä. Metsän eläimistä tuli hänen ystäviään, ja he auttoivat häntä keräämään marjoja ja sieniä. Kääpiöt olivat iloisia saadessaan aina puhtaan kodin ja herkullisen aterian odottamassa. Illalla heillä oli tapana laulaa ja tanssia, ja he kertoivat Lumikille hauskoja tarinoita kaivoksesta. Lumikki tunsi olevansa turvassa ja onnellinen heidän kanssaan, syvällä metsässä. Hän melkein unohti pahan kuningattaren. Mutta kuningatar ei ollut unohtanut häntä. Hän oli jo suunnittelemassa uusia juonia...

Kuningattaren Julmat Juonet

Kuningatar ei ollut unohtanut Lumikkia. Ei, hän oli ajatellut häntä joka ikinen päivä. Hän oli mustasukkainen ja vihainen, sillä hänen sydämensä oli täynnä pahuutta. Kuningatar halusi olla maailman kaunein, eikä hän sietänyt ajatusta, että joku muu voisi olla häntä kauniimpi. Eräänä aamuna hän asteli taas taikapeilinsä eteen, katsoi itseään tarkkaan ja kysyi: 'Peili, peili seinällä, kuka on kaunein maailmassa?' Peili vastasi, kuten aina: 'Kuningatar, sinä olet kaunis, se on totta. Mutta Lumikki, joka asuu seitsemän kääpiön luona metsässä, on tuhat kertaa kauniimpi.'Kuningatar oli raivoissaan! Hän puristi nyrkkinsä niin tiukasti, että sormenpäät muuttuivat valkoisiksi. 'Mitä?!' hän huusi niin, että linnan seinät tuntuivat tärisevän. 'Lumikki elää yhä? Se ei voi olla totta!'Hän tiesi, että metsästäjä oli pettänyt häntä. Silloin kuningatar päätti, että nyt riitti. Hänen täytyi hoitaa asia itse, sillä hän ei voinut enää luottaa keneenkään muuhun. 'Tällä kertaa', hän mutisi, 'minä itse varmistan, ettei Lumikki enää koskaan uhkaa kauneuttani!'Kuningatar meni salakammioonsa, paikkaan jossa hän säilytti kaikenlaisia taikajuomia ja -loitsuja. Hän otti esiin vanhan reseptikirjan ja alkoi sekoitella. Ensin hän muutti oman ulkonäkönsä. Yhtäkkiä, pahan kuningattaren sijaan, huoneessa seisoi vanha, ystävällisen näköinen mummo, jolla oli rypistyneet kasvot ja harmaat hiukset. Mummo näytti niin harmittomalta, ettei kukaan olisi osannut epäillä häntä pahaksi.Sitten hän valmisti jotain vielä salakavalampaa. Hän otti pöydältä suuren, punaisen omenan. Se oli niin kiiltävä ja kaunis, että se näytti juuri poimitulta. Mutta kuningatar ei ollut tyytyväinen pelkkään kauniiseen omenaan. Hän loitsi omenan sisään pahan taian, joka vaivuttaisi kenet tahansa, joka sitä purisi, syvään, syvään uneen. 'Hahaa!' kuningatar naurahti. 'Tämä omena näyttää herkulliselta, mutta se on täynnä taikaa, joka vie Lumikin pois tieltäni ikuisiksi ajoiksi!' Hän laittoi omenan koriinsa ja lähti matkaan, kohti metsää ja seitsemän kääpiön pientä mökkiä. Aurinko paistoi, linnut lauloivat, mutta kuningattaren sydän oli musta kuin yö. Hän käveli ja käveli, kunnes näki pienen savupiipun ja tiesi olevansa perillä.Sillä välin kääpiöt olivat lähteneet töihin kaivokselle, kuten joka aamu. Ennen lähtöään he olivat varoittaneet Lumikkia: 'Lumikki, rakas, muista! Ethän missään nimessä avaa ovea tuntemattomille. Kuningatar on ilkeä ja saattaa yrittää tavoittaa sinua. Ole varovainen!'Lumikki oli luvannut olla varovainen. Hänellä oli niin mukavaa kääpiöiden kanssa, että hän melkein unohti vaaran. Hän lauloi iloisesti ja siivosi mökkiä. Mutta sitten koputettiin oveen. Lumikki säikähti. Hän muisti kääpiöiden sanat.Kuitenkin ovelta kuului: 'Hei, pieni tyttö! Olen vanha mummo ja olen eksynyt metsään. Voisitko auttaa minua? Minulla on täällä korissa ihania omenoita, joita olen kerännyt pitkältä matkaltani. Olen niin väsynyt ja minun pitäisi saada myytyä nämä, jotta pääsen kotiin.'Lumikki kurkisti raollaan olevasta ikkunasta. Hän näki vanhan mummon, joka näytti todella ystävälliseltä ja väsyneeltä. Mummon kasvot olivat ryppyiset ja hänen silmänsä tuntuivat katsovan häntä niin lempeästi. Lumikki oli hyväsydäminen ja hänelle tuli paha mieli vanhan mummon puolesta. Voisiko tämä mummo todella olla vaaraksi? Eihän hän näyttänyt ollenkaan pahalta. 'Olen pahoillani, mummo', Lumikki sanoi. 'Kääpiöt kielsivät minua avaamasta ovea.'Mummo huokaisi ja sanoi: 'Voi, ymmärrän. Mutta en voi lähteä ennen kuin olen myynyt edes yhden omenan! Muuten en saa leipää pöytään. Minulla on täällä tällainen erityisen kaunis omena, se on ihan ilmainen sinulle, jos vain avaat oven ja otat sen. Se on lahja ystävällisyydestäsi.'Mummo nosti esiin sen kauniin, punaisen omenan. Se todella kiilsi auringonvalossa ja näytti niin herkulliselta. Lumikki ei ollut koskaan nähnyt niin upeaa omenaa! Hänen tekisi mieli maistaa sitä. Ja mummo näytti niin surulliselta. Ehkä yksi omena ei voisi olla pahaksi? Lumikki ajatteli, että mummo oli varmasti hyvä, koska hän tarjosi omenaa lahjaksi. Vihainen kuningatar ei koskaan antaisi lahjoja. Hän raotti ovea vain vähän. Mummo hymyili ja ojensi omenan. 'Tässä, rakas lapsi. Maista tätä ihanuutta. Se tekee sinusta vahvan ja terveen!'Lumikki otti omenan varovasti käteensä. Se tuoksui makealta ja näytti täydelliseltä. Hän ei enää muistanut kääpiöiden varoituksia. Hän oli lumoutunut omenan kauneudesta ja mummon ystävällisyydestä. Hän nosti omenan suunsa luo ja puri siitä ison palan. Samassa hetkessä, kun Lumikki nielaisi palan omenaa, hänen silmänsä menivät kiinni. Omena putosi hänen kädestään ja Lumikki kaatui maahan, syvään uneen. Hän ei liikkunut, hän ei hengittänyt äänekkäästi. Hän vain makasi siinä, kuin nukkuisi kaikkein syvintä unta.Vanhaksi mummoksi naamioitunut kuningatar katsoi Lumikkia maassa. 'Nytpä tiedät, kuka on kaunein!' hän sanoi. 'Hyvästi, Lumikki! Et enää koskaan herää!' Hän poistui mökistä kiireesti, jättäen Lumikin yksin. Kuningatar oli iloinen, hän luuli voittaneensa.Metsä oli hiljainen. Vain tuuli humisi puiden latvoissa. Kului tunteja. Ilta alkoi hämärtyä, ja kääpiöt palasivat väsyneinä töistä. He olivat nähneet metsässä vanhan mummon, joka näytti aivan tavalliselta, mutta he eivät osanneet aavistaa mitään.Kun he avasivat mökin oven, heidän iloiset huudot taukosivat. He näkivät Lumikin makaavan lattialla. 'Lumikki!' he huusivat yhteen ääneen. 'Mitä on tapahtunut?' He yrittivät herättää häntä, mutta Lumikki ei liikahtanutkaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hän nukkui niin syvää unta, ettei kukaan pystynyt herättämään häntä. Pieni, purtu omena makasi lattialla, kuin ilkeä salaisuus.

Prinssin Suudelma ja Onnellinen Loppu

Seitsemän kääpiötä olivat niin surullisia. Heidän rakas Lumikkinsa nukkui syvää unta, josta he eivät saaneet häntä heräämään. He itkivät ja itkivät, pienet kyyneleet valuivat heidän poskilleen. He eivät voineet haudata Lumikkia maahan, sillä hän oli niin kaunis ja rakas heille. Niinpä he päättivät tehdä jotain erityistä. He rakensivat Lumikille kauniin arkun, joka oli tehty kristallista – kirkkaasta kuin vesi ja läpinäkyvästä, jotta he voisivat aina nähdä hänen kasvonsa. Arkku oli koristeltu kullalla ja metsän kauneimmilla kukilla. He asettivat Lumikin varovasti arkkuun, ja se näytti kuin hän vain nukkuisi, kauniina ja rauhallisena. Kääpiöt kantoivat lasiarkun korkealle vuorelle, kauniiseen paikkaan metsän keskellä. He istuivat vuoronperään Lumikin vierellä, päivin ja öin, vartioiden hänen untaan. He toivoivat ja rukoilivat, että Lumikki heräisi vielä joskus. Metsän eläimetkin tulivat katsomaan nukkuvaa Lumikkia. Pienet oravat kantoivat hänelle pähkinöitä, linnut lauloivat lohduttavia lauluja ja peurat lepäsivät hiljaa lähistöllä. Kaikki tuntuivat surullisilta Lumikin kohtalosta. Päivät muuttuivat viikoiksi, ja viikot kuukausiksi, mutta Lumikki vain nukkui. Hänen ihonsa oli yhä valkoinen kuin lumi, huulet punaiset kuin veri ja hiukset mustat kuin eebenpuu, aivan kuin lumienkelin. Eräänä aurinkoisena päivänä, kun linnut lauloivat kauniisti ja aurinko kurkisti puiden lomasta, nuori prinssi ratsasti metsän halki. Hän oli kuullut tarinoita kauniista tytöstä, joka asui syvällä metsässä. Kun prinssi saapui vuorelle, hän näki seitsemän kääpiötä istumassa surullisina kauniin lasiarkun äärellä. Hän pysäytti hevosensa ja astui lähemmäs. Prinssin sydän hyppäsi, kun hän näki arkussa nukkuvan tytön. Hän ei ollut koskaan nähnyt ketään niin kaunista. Tytön kasvot olivat niin lumoavat, että prinssi tunsi heti vetoa häneen. ”Kuka tämä kaunis tyttö on?” hän kysyi kääpiöiltä, lähes kuiskaamalla. Kääpiöt kertoivat prinssille kaiken: ilkeästä kuningattaresta, myrkytetystä omenasta ja siitä, kuinka Lumikki oli nukahtanut syvään uneen. Prinssi oli hyvin surullinen kuullessaan tarinan. Hän tunsi syvää sääliä ja rakkautta Lumikkia kohtaan. Hän polvistui lasiarkun viereen ja katsoi Lumikin kasvoja pitkään. Prinssi ei voinut vastustaa. Hän kumartui ja antoi Lumikille hellän suudelman hänen huulilleen. Se oli suudelma täynnä toivoa ja puhdasta rakkautta. Ja juuri sillä hetkellä, kun prinssin huulet koskettivat Lumikin huulia, tapahtui jotain ihmeellistä! Myrkyn lumous rikkoutui! Pieni, purtu omenapala, joka oli Lumikin kurkussa, hypähti ulos. Lumikki yskähti, avasi silmänsä ja istui pystyyn lasiarkussa! Kääpiöt haukkoivat henkeään! He eivät voineet uskoa silmiään! ”Olen herännyt!” Lumikki sanoi, hieroen silmiään. Hän katsoi ympärilleen hämmentyneenä ja näki prinssin polvillaan ja seitsemän kääpiötä hyppimässä ja huutamassa ilosta. Kääpiöt riemuitsivat! He halasivat Lumikkia vuorotellen ja kertoivat, kuinka onnellisia he olivat, että hän oli palannut. Prinssi katsoi Lumikkia silmiin ja sanoi: ”Kaunis Lumikki, rakastan sinua. Tulisitko vaimokseni ja kuningattarekseni?” Lumikki katsoi prinssiä, joka oli niin komea ja ystävällinen. Hän muisti, kuinka prinssi oli pelastanut hänet. Hän tunsi syvää rakkautta myös prinssiä kohtaan. ”Kyllä, tulen”, Lumikki vastasi, hymyillen. Sillä välin, kaukana linnassaan, ilkeä kuningatar katsoi jälleen taikapeiliinsä. ”Peili, peili seinällä, kuka on maassa kaunehin?” hän kysyi itserakkaasti. Peili vastasi: ”Kuningatar, sinä olet kaunis täällä, mutta uusi kuningatar, Lumikki, on nyt kaunehin maassa.” Kuningatar raivostui! Hän ei voinut uskoa sitä! Lumikki oli elossa! Hän puri huuliaan ja suunnitteli, mitä pahaa hän voisi vielä tehdä. Hän päätti mennä Lumikin ja prinssin häihin, pukeutuneena niin, ettei kukaan tunnistaisi häntä. Mutta kun kuningatar astui hääjuhlaan, hän joutui kohtalonsa eteen. Hänen kenkänsä muuttuivat tulikuumiksi, ja hänen oli pakko tanssia ja tanssia, kunnes hän putosi maahan voimattomana ja katkerana. Kukaan ei enää koskaan nähnyt ilkeää kuningatarta. Lumikki ja prinssi menivät naimisiin ja heistä tuli valtakunnan kuningas ja kuningatar. He pitivät upeat häät, ja kaikki valtakunnan asukkaat juhlivat heidän kanssaan. Seitsemän kääpiötä olivat kunniavieraina ja heidät kutsuttiin asumaan linnaan niin usein kuin he halusivat. He olivat Lumikin parhaita ystäviä. Lumikki oli hyvä ja oikeudenmukainen kuningatar, ja hän hallitsi viisaasti prinssinsä rinnalla. He elivät onnellisina elämänsä loppuun asti, ja heidän rakkaustarinansa kerrottiin sukupolvelta toiselle. Ja niin se menee, tarina Lumikista, jonka sydämen puhtaus ja seitsemän ystävää voittivat pahan. Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti.

Lopetus

Kiitos, kun olit mukana Lumikin ja hänen ystäviensä matkassa! Toivottavasti nautit tästä seikkailusta ja opit jotain sydämen puhtaudesta. Muista, että sinäkin voit keksiä omia tarinoita ja maailmoja, aivan kuten Lumikki. Jos sinulla on palautetta tai haluat kuulla lisää, kerrothan Sonacastsille. Me rakastamme kuulla ajatuksiasi! Nähdään pian uusien, jännittävien seikkailujen parissa. Siihen asti, ole utelias ja unelmoi suuria! Kiitos ja moi moi!

Lisää tarinoita